PK n»'Xoa«, mimetypeapplication/epub+zipPK n»'Xą5ü ü META-INF/container.xml
EINO AUER
SIUNATTU KALJAKUSKI!
»Vaihe erÀÀn »mustan lampaan»
elÀmÀssÀ
K. J. GUMMERUS OSAKEYHTIĂ
K. J. Gummerus Osakeyhtiön kirjapainossa, JyvÀskylÀssÀ 1930
Jos minun olisi kirjoitettava Allan Eusebius Korian elÀmÀkerta, voisin tehdÀ sen nyt jo, vaikka hÀn tietÀÀkseni vielÀ onkin hengissÀ, kuudella sanalla: hÀn syntyi, eli aikansa ja kuoli; mutta tÀssÀpÀ onkin kysymys vain erÀÀstÀ vaiheesta hÀnen elÀmÀssÀÀn ja sen kuvaamiseen tarvitsen kokonaisen pinkan paperiliuskoja ja runsaasti ajatustyötÀ, mikÀ osaltaan todistaa, ettÀ yksityiskohta usein voi olla paljon tÀrkeÀmpi kuin kokonaisuus.
KĂ€yn kĂ€siksi tehtĂ€vÀÀni varsin hyvĂ€llĂ€ mielellĂ€, sillĂ€ uskon voivani tĂ€llĂ€ tarinalla tuottaa Allan Korian lukuisille tuttaville koko joukon vÀÀrentĂ€mĂ€ttömintĂ€ iloa, mitĂ€ on olemassa, nimittĂ€in vahingoniloa. SitĂ€paitsi minulla ei ole mitÀÀn syytĂ€ pelĂ€tĂ€ Allan Korian vihaa, sillĂ€ se purkautuu â jos tĂ€mĂ€ kirja ollenkaan joutuu hĂ€nen kĂ€siinsĂ€ â tuhansien kilometrien pÀÀssĂ€, tarkemmin sanoen Australiassa, jonne hĂ€n lĂ€hti joitakin aikoja sitten Villehad Lustigin, Wallgrenin kaljakuskin, viimeisillĂ€ sÀÀstörahoilla, ja mistĂ€ hĂ€n tuskin enÀÀ pÀÀsee pois, koska Villehad Lustigin ja hĂ€nen pankkiluottonsa viimeiset hetket jo ovat kĂ€sissĂ€. MitĂ€pĂ€ syytĂ€ minulla siis olisikaan jĂ€ttÀÀ tietoni Allan Korian Kanadanseikkailusta omikseni...
VĂ€itetÀÀn, ettei omena putoa kauaksi puusta, mutta jos Allan Koriaa ylimalkaan voi sanoa omenaksi, oli hĂ€n varmasti aivan poikkeuksellinen omena. HĂ€nen vanhempansa olivat ahkeria ja nöyriĂ€ pessimistejĂ€, keskinkertaisen Ă€lykkĂ€itĂ€ ja keskinkertaisen toimeentulon varassa elĂ€viĂ€ pikkuporvareita, vĂ€rittömiĂ€ myyrĂ€stĂ€jiĂ€ miljoonien muitten joukossa. Allanin kodissa oli samanlainen henki, samanlainen elintapa ja samanlaiset huonekalut kuin Gananderin Kallen ja Jallu Johanssonin ja kymmenien muittenkin leikkitoverien kodeissa, vaikka maailma yleensĂ€ siihen aikaan, neljĂ€nnesvuosisata sitten, kenties ei ollutkaan siinĂ€ mÀÀrin standardisoitunut kuin nykyisin. HĂ€nen vanhempansa ja hĂ€nen veljensĂ€ eivĂ€t erottuneet, eivĂ€tkĂ€ tahtoneetkaan erottua joukosta. Toisin oli Allanin laita. HĂ€n oli lahjakas ja laiska hyvĂ€nuskoja ja ehdottoman varma siitĂ€, ettei tahtonut olla samanlainen kuin ne lĂ€himmĂ€isensĂ€, joiden kanssa joutui joka pĂ€ivĂ€ tekemisiin. IsĂ€ Koria oli lyhyt ja punakka, Ă€iti Koria oli lyhyt ja kalpea, veli Eemu samoin. Allan oli pitkĂ€, hoikka ja hauskannĂ€köinen. Ăiti uneksi hĂ€nestĂ€ pappia tai postiekspeditööriĂ€, mutta itse hĂ€n tĂ€htĂ€si paljon korkeammalle, niin korkealle, kuin vain poikaiĂ€ssĂ€ voidaan tĂ€hdĂ€tĂ€. Varrotessaan iltaisin unta vuoteessaan suoritti hĂ€n suurtekoja intiaanipÀÀllikkönĂ€ ja salapoliisina, ja pĂ€ivisin oli hĂ€n toverijoukon itsevaltias, palokujan ja takapihan diktaattori.
IsĂ€ Koria oli postinkantaja. HĂ€n oli syntynyt Porissa, elĂ€nyt ikĂ€nsĂ€ tĂ€ssĂ€ kaupungissa ja aikoi myös tÀÀllĂ€ kuolla ja joutua »Hamppusiin», kuten porilaiset muinoin hautausmaataan kutsuivat. Niin kauan kuin Allan muisti, oli perhe asunut oluenpanija Wallgrenin talossa Elisabetinkadun varrella, ja sana koti liittyi myöhemminkin hĂ€nen elĂ€mĂ€ssÀÀn aina pihakuvaan, jossa vallitsevana osana olivat varjoisat vaahterat ja lehmukset ja tontin rakentamatonta osaa kattava nurmikko, joka kevĂ€isin loisti keltaisena voikukkien peitossa. Taloon kuului kolme rakennusta, joista yksi oli kokonaisuudessaan omistajan hallussa, toinen kĂ€sitti panimon, tallin, puuvajat, varastosuojat ja »pikkulat», ja kolmas oli vuokralla. TĂ€ssĂ€ viimemainitussa asuivat Koriat, kyssĂ€selkĂ€inen kraatari MalĂ©n ja olut-, sittemmin kaljakuski Villehad Lustig perheineen. PientĂ€ kraataria, hĂ€nen punatukkaista, pisamakasvoista vaimoaan ja heidĂ€n kaksoisiaan LilliĂ€ ja Allia vihasi koko talon vĂ€ki ja varsinkin Allan, sillĂ€ heillĂ€ oli terĂ€vĂ€mmĂ€t kielet kuin kraatarin omat neulat, jotapaitsi kaksoiset olivat salapurijoita: heittivĂ€t kivellĂ€ pÀÀhĂ€n nurkan takaa tai pistivĂ€t ovenraosta pitkillĂ€ rÀÀtĂ€linsaksilla kinttuihin ja juoksivat sitten itkeĂ€ vollottaen (heiltĂ€ pÀÀsi ulvonta milloin ja missĂ€ vain) vanhemmilleen valehtelemaan, ettĂ€ Korian Allan on lyönyt heitĂ€ tai kiskonut heitĂ€ tukasta tai tehnyt jotakin muuta koiruutta. Villehad Lustigia, punanenĂ€istĂ€, mahtavaruhoista kaljakuskia, Allan taas halveksi â Lustig kulki risaisissa housuissa ja löydettiin joskus makaamasta juopuneena takapihalla â kunnes Villehad Lustig kerran antoi hĂ€nelle jumalattoman selkĂ€saunan. Se selkĂ€sauna oli tavallaan alkuna vuosikausia kestĂ€vĂ€lle ystĂ€vyydelle, joka tosin oli tĂ€ysin vilpitöntĂ€ vain Lustigin puolelta, kun taas Allan â mutta eipĂ€s hoppuilla nyt.
KeskellĂ€ Wallgrenin laajaa pihaa oli merkillinen laitos, hevoskierto. Se kĂ€ytti panimon mallasrouhimoa. Kierron jykevĂ€ aisapuomi, joka alunperin oli tarkoitettu panemaan laitoksen kĂ€yntiin, osoittautui hyödylliseksi monella muullakin tapaa. Se sopi voimistelutelineeksi ja pussitaistelupuuksi, sen vaiheilla kĂ€ytiin tiilimurska- ja hiekkalĂ€jissĂ€ monta kiivasta kahakkaa â puomi erotti tĂ€llöin vallituksen tavoin viholliset toisistaan â ja siihen nojasi Allan rakastettunsa kanssa monen konventtijuhlan jĂ€lkeen, ennenkuin lĂ€hti lopulliselle saatolle Aittaluotoon, missĂ€ mielitietty asui. NĂ€ihin saattomatkoihin sisĂ€ltyi kenties vÀÀrentĂ€mĂ€ttömin onni, mitĂ€ Allan elĂ€mĂ€nsĂ€ varrella on kokenut tai saakaan kokea â ne olivat mielikuvituksen voittoparaateja, joita ei kukaan arvostellut, joitten aiheuttamiseksi ei kenenkÀÀn tarvinnut kĂ€rsiĂ€... He kĂ€velivĂ€t hitaasti pitkin suhisevia puistoja, joitten vaahteraholvikaarissa naakat pĂ€ivisin pajattivat pudotellen ujostelematta valkoisen ja mustan kirjavia sinettejÀÀn kĂ€velijĂ€in pÀÀhineille ja olkapĂ€ille, sivuuttivat »Curia Arctopoliksen» ja laskeutuivat KokemĂ€enjoen rantaan, jonka Ă€yrĂ€stĂ€ seurasivat Kirkkopuistoon asti. TÀÀllĂ€ he tavallisesti pysĂ€htyivĂ€t hetkeksi â kaksi viatonta, viileĂ€tĂ€ huuliparia yhtyi silmĂ€nrĂ€pĂ€ykseksi â ja sitten jatkettiin matkaa Allanin maalaillessa monumenttaalisia ja vĂ€rikyllĂ€isiĂ€ tulevaisuudenkuvia, joitten toteutumista mielitietty ei epĂ€illyt enempÀÀ kuin hĂ€n itsekÀÀn. Mielitietty harvoin puhui mitÀÀn. HĂ€nellĂ€ ei ollut mielikuvitusta enempÀÀ kuin luovaa kykyĂ€kÀÀn...
Niin, se hevoskierto. ErÀÀnÀ aamuna lÀhti Villehad Lustig valjastamaan valkoista Hurra-tammaa kierron vetoon. LÀhestyessÀÀn laitosta huomasi hÀn Allanin pinkaisevan puomin kupeelta aika kyytiÀ Koriain puolelle ja edelleen keittiön ovesta sisÀÀn. TÀhÀn ei Lustig ensin kiinnittÀnyt sanottavaa huomiota, mutta kun hÀnen katseensa hetkistÀ myöhemmin osui puomiin, teki hÀn havainnon, joka nostatti hÀnen tuuheat, vaaleat kulmakarvansa hiusrajaan ja pani hÀnet manaamaan niin voimallisesti, ettÀ puuimukkeeseen pistetty »Armiro» sinkosi kauas hÀnen avarasta ja mustasta suustaan.
Puomi oli yltyleensÀ tatuoitu sinisellÀ vÀrillÀ, jotapaitsi siihen oli puukolla kaiverrettu enemmÀn tai vÀhemmÀn allegoorisia tai koristeellisia kuvia ja merkkejÀ, jollaisia tapaa vielÀ tÀnÀ pÀivÀnÀ melkein joka puhelinkioskin seinÀllÀ ja aidoissa sekÀ muissa yleiseen kÀyttöön soveltuvissa paikoissa.
Lustig nÀki puomissa muun muassa kammottavan karrikatyyrin itsestÀÀn. Ensin luuli hÀn sitÀ HÀntÀ-Heikin mummun muotokuvaksi, mutta huomasi sitten allekirjoituksen »Lusti-Ville» ja sen lÀheisyydessÀ vielÀ selventÀvÀn epiteetin »kaljahaissi», niin ettÀ epÀilykselle ei jÀÀnyt mitÀÀn sijaa. Aivan tÀmÀn kuvan lÀheisyydessÀ oli muutamia anatoomisia tutkielmia ja merkillisiÀ sanoja, jotka luultavasti olivat Allanin ja hÀnen toveriensa lyseon opettajille antamia lempinimiÀ.
Keittiön ikkunasta saattoi Allan sekÀ nÀhdÀ ettÀ kuulla Villehad Lustigin taivastelut. Tuokion hÀn nautti tÀysin siemauksin tuosta murinan ja kiljahdusten sÀestÀmÀstÀ karhuntanssista, mutta sitten alkoi pelko hienokseltaan paleltaa selkÀÀ. Kaljakuski tuijotti kiinteÀsti Koriain keittiön ikkunaan.
SinÀ pÀivÀnÀ pysytteli Allan visusti poissa Lustigin nÀkyvistÀ.
Paljon se ei auttanut. Seuraavana iltana nimittÀin kaljakuskin kokolias kÀmmen tarttui hÀntÀ niskasta, juuri kuin hÀn aikoi painua kadulle takapihalla olevasta »pikkuportista».
â Helevetin junkkari! tervehti Lustig ja pudisteli lyseon kolmannen luokan pisintĂ€ poikaa kuin tyhjÀÀ mallassĂ€kkiĂ€.
â Ăh â Ă€lkÀÀ viitsikö! pani Allan vastaan.
Lustig piteli tukevasti hÀnen niskaansa kourassaan ja katsoi hÀntÀ kiukkuisesti silmiin. Allania vÀrisytti. Kaljakuskilla oli paksut, kiiltÀvÀt, vaalean parransÀngen peittÀmÀt posket, pysty, punainen nenÀ ja vaaleanharmaat silmÀt, jotka pienuudestaan huolimatta kykenivÀt kuvastamaan suurta suuttumusta.
â TiedĂ€tkö sinĂ€, kuinka sinun nyt kĂ€y? kysyi Lustig.
â Ăh â en... laskekaa irti. En minĂ€ ole tehnyt mitÀÀn pahaa.
â Et kai. HyvÀÀhĂ€n sinĂ€ olet tarkoittanut niillĂ€ aisapuomin koristeluillasi, mutta minĂ€ en ymmĂ€rrĂ€ taidetta yhtÀÀn. En ole kysynyt isĂ€sikÀÀn mielipidettĂ€, koska se on minulle jotakuinkin yhdentekevĂ€. Mutta Wallgrenin isĂ€ntĂ€ on aivan samaa mieltĂ€ kuin minĂ€ ja siitĂ€ seuraa nyt pieni kuritus.
Allanilta pÀÀsi uikutus.
â VielĂ€ kehtaat ulista, iso mies.
Ei siinÀ pitempÀÀn puhuttu, vaan Lustig vapautui nokkelalla kÀdenliikkeellÀ tuppivyöstÀÀn ja seuraavassa silmÀnrÀpÀyksessÀ alkoi hihna tanssia Allanin takamuksilla tiuhemmin ja mojovammin kuin koskaan aikaisemmin tai myöhemminkÀÀn, millÀ ei kuitenkaan ole sanottu, ettei hÀn tÀllaista kohtelua olisi ansainnut monastikin vuosien kuluessa.
â Mene nyt kotiisi ja ota lĂ€ksykirja kĂ€teesi, Ă€lĂ€kĂ€ unohda pyytÀÀ tyynyĂ€ pyllysi alle, sanoi Lustig, hellittĂ€en lopulta otteensa.
Ja Allan meni, hampaitaan kirskutellen ja raivoissaan, mutta kuitenkin epÀmÀÀrÀisellÀ tavalla kiitollisena. Lustig oli ollut reilu ainakin sikÀli, ettei ollut maininnut mitÀÀn Allanin isÀlle, joka varmasti olisi antanut hÀnelle toisen selkÀsaunan, jos olisi asiasta tietÀnyt.
Saatuaan rangaistuksensa alkoi Allan pelÀtÀ Villehad Lustigia. HÀn koetti karttaa tÀtÀ, kunnes Lustig erÀÀnÀ pÀivÀnÀ huusi hÀnelle:
â Poika, tuleppas pitelemÀÀn hevosta sen verran, ettĂ€ saan haetuksi tupakkani kotoa.
Allan totteli. Palatessaan pisti Lustig hÀnen kÀteensÀ kaksi tukevaa lakritsipiippua (siihen aikaan eivÀt alaluokkien lyseolaiset pitÀneet arvolleen alentavana kÀyttÀÀ tÀllaisia nautintoaineita) ja hymÀhti:
â ĂlĂ€ sinĂ€ nyt enÀÀ siitĂ€ meidĂ€n vĂ€lisestĂ€ asiasta murjota.
NÀmÀ sanat rakensivat sen ystÀvyyden, joka, tosin rakoilleena, tÀnÀ pÀivÀnÀ vallitsee Villehad Lustigin ja Allan Eusebius Korian vÀlillÀ.
Allan maalasi omakĂ€tisesti koko puomin mustaksi Lustigilta saamallaan vĂ€rillĂ€, ja selkĂ€sauna lakkasi kaivelemasta mieltĂ€. HĂ€n huomasi ennenpitkÀÀ, ettĂ€ kaljakuskin mahtavassa ruhossa piili hyvĂ€ sydĂ€n. »Lusti-VillellÀ» oli ehtymĂ€tön varasto kaskuja, lakritsipiippuja ja satumaisia voimasanoja, joita hĂ€n korvauksetta salli Allanin kĂ€yttÀÀ ominaan toveripiirissĂ€. Lustig oli loppujen lopuksi kunnon mies â niin kaljakuski ja siivoamaton kuin olikin.
Allan alentui joskus hieman kerskumaankin hÀnestÀ.
NÀin kului aika ja pian oli Allan Korian abiturienttivuosi kÀsissÀ. Seuraavassa luvussa saamme nÀhdÀ, minkÀ suunnan hÀnen elÀmÀnsÀ sitten otti, miksi hÀn hylkÀsi Marjatan ja osti laivalipun HelsingistÀ Hullin ja Liverpoolin kautta Montrealiin.
Kun Allan, saatuaan mainittavitta ponnistuksitta valkoisen lakin, ilmaisi isÀlleen haluavansa ryhtyÀ harjoittamaan opintoja, ei yliopistossa, vaan Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa HelsingissÀ, antautuakseen senjÀlkeen kuuluisaksi taiteilijaksi, hÀmmÀstyi hÀn suuresti isÀ Korian kÀytöstÀ. IsÀ Koria nimittÀin nauroi hÀnelle vasten kasvoja ja sanoi, ettÀ hÀn oli kiittÀmÀtön ja hullu lorvi. TÀllaiselle syytökselle ei Allan voinut löytÀÀ mitÀÀn perustaa, vaikka kuinka olisi itseÀÀn tutkistellut. Eikö hÀn ollut aikanaan lyseon etevin piirtÀjÀ, eikö suuren taiteilijan enemmÀn tai vÀhemmÀn kuolematon maine ollut tavoittelemisen arvoinen laakeri, eikö hÀn ollut oikeutettu itse valitsemaan uransa?
IsÀ Koria ilmoitti lyhyesti ja kuivasti, ettÀ joko Allan alkaa lukea lakia heti tai sitten menee konttoriharjoittelijaksi heti, ellei halunnut isÀ Korian ottavan kÀttÀÀn hÀnen pÀÀltÀÀn.
Eemu-veli, osuuskaupan tiskimies, joka oli Allania pari vuotta vanhempi ja kiusallisen pisteliĂ€s, oli sitĂ€ mieltĂ€, ettĂ€ perhe kyllĂ€ voisi yhden herra taiteilijankin elĂ€ttÀÀ, mutta siinĂ€ tapauksessa mieluimmin sirkustaiteilijan, josta olisi paljon enemmĂ€n iloa kuin maalarista, tauluista kun ei kouluja kĂ€ymĂ€tön yleensĂ€ juuri ymmĂ€rrĂ€ mitÀÀn, ja esitti Allanille, ettĂ€ tĂ€mĂ€ valitsisi trapetsin paletin asemesta. Ăiti sĂ€esti isÀÀ. Tosin mainitsi hĂ€n hyvĂ€ksyttĂ€vĂ€nĂ€ vaihtoehtona myös papin tai postiekspeditöörin elĂ€mĂ€ntehtĂ€vĂ€n, mutta isĂ€ Koria pudisti tietĂ€vĂ€n nĂ€köisenĂ€ pÀÀtÀÀn ja pullisti poskiaan, niin ettĂ€ muistutti pasuunaenkeliĂ€.
Viikkojen vieriessÀ varmistui Allan vakaumuksessaan, ettÀ isÀ, Àiti ja Eemu-veli kuuluivat niihin, joille on annettava anteeksi, koska he eivÀt tiedÀ, mitÀ tekevÀt, mutta anteeksi antaminen tuntui sangen vaikealta, niin vaikealta, ettei hÀn tahtonut suostua siihen aivan heti, vaan pÀÀtti ensin neuvotella Villehad Lustigin kanssa.
Allan tiesi, ettĂ€ Wallgrenin kaljakuski oli Ă€veriĂ€s mies. Mene tiedĂ€, vaikkapa hĂ€nen avullaan saisi lykĂ€tyksi tuon anteeksiannon siihen asti kuin piirustuskoulusta pÀÀsseenĂ€ ja muutaman kuukauden Ranskassa opiskelleena voisi avata oman taidenĂ€yttelynsĂ€ Porissa. SiinĂ€ sopisi sitten samalla sanoa hiukan sÀÀlivĂ€sti hymyillen â Allan harjoiteli tovin tuota hymyĂ€ makuuhuoneen peilin edessĂ€ â nĂ€inkÀÀn:
â Katsokaas nyt... mitĂ€s nyt sanotte?
Villehad Lustigilla oli pankkitili. Koko kaupunki tiesi vanhan ukko Wallgrenin, nykyisen »Wallgrenin Mallasjuomatehtaan» omistajan isÀn, aikoinaan testamentanneen Villehadille kokonaista 10,000 markkaa, jotka koskematta olivat saaneet kasvaa korkoa ja korkoa korolle kaupungin sÀÀstöpankissa. SitÀpaitsi oli Villehad tai oikeammin hÀnen vaimonsa, joka oli maannut haudassaan jo vuosikausia, tehnyt huomattavia sÀÀstöjÀ, lisÀten aikojen kuluessa pÀÀomaa useilla tuhansilla. Kun vihdoin Villehad oli ollut 30 vuotta Wallgrenien palveluksessa, antoi konsuli Wallgren hÀnelle vielÀ 10,000, sillÀ Wallgrenit olivat aina olleet rikkaita, eivÀtkÀ pelanneet napilla milloinkaan.
Totisesti, Allan vihjaisi kaljakuskille...
Villehad Lustig istui parsimassa lampaannahan vahvuisia villasukkia, kun Allan, ylioppilaslakki ylvÀÀsti takaraivolla, erÀÀnÀ iltana kolkutti hÀnen keittiönsÀ ovelle.
â SisÀÀn! luikkasi Lustig.
Allan astui sisÀÀn ja teki hyvÀn illan.
â Ehtoota, ehtoota! MitĂ€s sinĂ€ vielĂ€ nĂ€in myöhÀÀn kukkuilet pystyssĂ€?
Allan istui kuluneelle tuolille vastapÀÀtÀ Lustigia, joka kökötti matalan, ruskean laatikkosÀngyn reunalla, lihavat sÀÀret hajallaan. Ukko silmÀsi hÀntÀ kakkulainsa yli.
â MikĂ€ vaivaa? SinĂ€hĂ€n olet kalpea kuin meijeripluttana.
Tuokion istui Allan ÀÀneti hieroen hermostuneesti hikisiÀ kÀsiÀÀn polviinsa. HÀnen katseensa siirtyi verkkaan raksuttavasta heilurikellosta ikkunan kukkaruukkuriviin ja edelleen seinÀllÀ olevaan koukkuun, johon Villehad tavallisesti hirtti sanomalehtensÀ, mutta joka nyt syystÀ tai toisesta oli tyhjÀ.
â Ookâ sĂ€ kipee? kysyi Lustig osaaottavasti.
â Hiukan hermostunut vain, mutisi Allan. â Taisi tulla valvottua liian kauan viime yönĂ€.
â Tai noustua liian aikaisin tĂ€nĂ€ aamuna, naureskeli ukko. â Puhu pĂ€ssille. Olisit taas rahan tarpeessa, vai mitĂ€? EtköhĂ€n ole, junkkari, lainannut tarpeeksi jo, kun ottaa huomioon heikon maksukykysi?
â Tarpeeksi ehkĂ€, mutta en riittĂ€vĂ€sti.
â MikĂ€s ero sillĂ€ on?
â Tarpeeksi teidĂ€n kannaltanne, mutta en riittĂ€vĂ€sti minun kannaltani katsoen. Leikki pois, Lusti, minulla on vakavaa asiaa.
â Ainahan sinun huvisi ovat vakavia asioita.
â Lusti, nyt on kysymyksessĂ€ koko tulevaisuuteni. Hiukan takeltaen ja sanojaan toistaen alkoi Allan piirrellĂ€ kaljakuskille perspektiivejÀÀn.
Lustigilla oli aina ollut samanlainen maailmankatsomus kuin muurahaisella: koko maallisen elĂ€mĂ€n tarkoitusperĂ€nĂ€ on mahdollisimman monen korren vetĂ€minen kekoon. Kun Allan oli saanut puhutuksi asiansa loppuun ja tiedustelluksi, tahtoisiko kaljakuski aineellisesti avustaa hĂ€ntĂ€ taiteen polulle, joka muuten Lustigin mielestĂ€ ei ollut mikÀÀn polku, tuumi Ă€ijĂ€ hetken, mitĂ€hĂ€n muurahainen vastaisi, jos esimerkiksi porsas pyytĂ€isi saada potkia sen keon hajalle. HĂ€n epĂ€ili â ja tĂ€ydellĂ€ syyllĂ€ â ettĂ€ muurahainen kĂ€skisi porsaan painua helkatin kuuseen, ennenkuin sai piston ja roiskauksen. Mutta hĂ€n, Lustig, ei tainnut lopultakaan piisata muurahaiselle. HĂ€n tunsi, ettei voisi kieltÀÀ Allanilta apuaan. Tuo lorvi oli sitĂ€ lajia ihmisiĂ€, jotka on predestinoitu saamaan ystĂ€viĂ€ vain vÀÀrinkĂ€yttÀÀkseen heitĂ€.
Kenties eivÀt kaljakuskin ajatukset tunkeutuneet juuri nÀin syvÀlle, mutta hÀn ounasti kuitenkin totuuden.
Ja niinpÀ hÀn avasi mustan suunsa ja lausui:
â Sanot, ettĂ€ siitĂ€ tulisi yhden lukuvuoden opiskelu. Senverran kai sitĂ€ nyt irti saisi, ettĂ€ voisit tuon ajan oleskella HelsingissĂ€, varsinkin, kun sisareni on siellĂ€ naimisissa ja saisit varmasti asunnon ja ruuan puoli-ilmaiseksi hĂ€nen perheessÀÀn. Mutta mittani minĂ€ syön mĂ€skiĂ€, jos sinĂ€ tuon opin jĂ€lkeen ansaitset rahaa enempÀÀ, kuin nytkÀÀn. KyllĂ€ minĂ€ taiteilijat ja komeljanttarit tiedĂ€n.
EpĂ€ilen, ettei Lustig viimemainituista tietĂ€nyt enempÀÀ, kuin mitĂ€ kuulopuheitten mukaan saattoi kehuskella, mutta oikea hĂ€nen ennustuksensa oli, kuten saamme nĂ€hdĂ€. PÀÀasia on, ettĂ€ Allanin asiat saatiin jĂ€rjestykseen ja nuorukainen Helsinkiin, missĂ€ jonkun ajan kuluttua piirusteli hiilellĂ€ harjoitelmia ensin kipsimallien ja sitten elĂ€vien, keltavatsaisten, purppurakĂ€tisten ja -jalkaisten mallien mukaan. HĂ€n oppi puhumaan asiantuntemuksella valööreistĂ€ ja aquatintasta ja Picassosta ja Edelfeltti-humpuukista, hĂ€n oppi rimputtamaan mandolinia ja »steppaamaan», hĂ€n oppi kyttÀÀmÀÀn punssilasillista rikkaampien pöydiltĂ€ ja kerjÀÀmÀÀn rahaa kurjilla akvarelleilla â sanalla sanoen: hĂ€nestĂ€ tuli suomalainen boheemi.
Jonkun ajan kuluttua kuritti hÀn jÀlleen Villehad Lustigin pankkitiliÀ ja pÀÀsi kuudeksi viikoksi Montparnassen ihmemaailmaan. SenjÀlkeen hÀn oli valmis taiteilija.
Nyt astuu Marjatta Allan Korian elÀmÀÀn. Allan tutustui hÀneen ensimmÀisen nÀyttelynsÀ avajaisissa kotikaupungissaan ja rakastui silmittömÀsti hÀnen pieneen, pyöreÀÀn, hiukan proosalliseen, hiukan pippuriseen olemukseensa, ruskeisiin silmiin, vaaleaan, kiharaiseen tukkaan ja tÀytelÀisiin huuliin, jotka lupasivat paljon sitÀ, mikÀ rakastuneen pÀÀasiallisimpaan ravintoon kuuluu. HÀn lahjoitti Marjatalle stillebenin, osti hÀnelle pari kertaa kukkakimpun, kÀveli hÀnen kanssaan muutaman illan Raastuvanpuistossa, ja tunnusti sitten lempensÀ erÀissÀ tanssiaisissa.
Marjatta loi pÀhkinÀnruskean katseensa mustien mokkakenkiensÀ kÀrkiin, punastui hiukan ja kasteli nenÀliinansa.
Kihlaus julkaistiin pari viikkoa myöhemmin.
IsÀ Koria murahteli ja puhalteli poskiinsa. MillÀ aikoi Allan elÀttÀÀ vaimon ja kukatiesi myöhemmin siunaantuvan perikunnan? N.s. taiteellaanko? SillÀ nyt ei saattanut elÀttÀÀ muuta kuin pari kÀrpÀstÀ ja aliravituksi jÀisivÀt nekin. HÀn, Joosef Koria, antoi viimeisen varoituksensa: lakilukuihin tai konttoriin. Heti! HÀn ei aikonut ruveta ruokkimaan kangasta ja paperia tuhrivaa vetelehtijÀÀ, olipa tÀmÀ sitten kuinka suuri taiteilija hyvÀnsÀ.
Allan kohautteli olkapÀitÀÀn, katsoi isÀukkoa ylhÀÀltÀ kÀsin, maalasi silloin tÀllöin ja suuteli Marjattaa iltaisin jonkun sohvan nurkassa.
Kuukaudet venyivĂ€t vuosiksi, eivĂ€tkĂ€ asiat siitĂ€ muuttuneet. IsĂ€ Koria haukkui poikaansa, Ă€iti koetti puolustella ja Allan valmisteli yhĂ€ »suurta» työtÀÀn, maineen ja rikkauden sesam-sanaa. VĂ€lit Marjatan kanssa olivat hiukan vĂ€ljĂ€htyneet, sillĂ€ tyttö oli viime aikoina alkanut vihjailla johonkin kouraantuntuvampaan elĂ€mĂ€njĂ€rjestelyyn kuin pelkkiin haaveiluihin ja lupauksiin ja Allan puolestaan enemmĂ€n kuin epĂ€ili, ettĂ€ toistaiseksi muuhun pystyisikÀÀn. â Mañana, mañana, lohdutteli hĂ€n espanjalaisten tapaan ja aivan yhtĂ€ suurella sisĂ€isellĂ€ vakaumuksella kuin nĂ€mĂ€kin.
NÀin kypsyivÀt asiat vihdoin siihen pisteeseen, johon pÀÀttyi niinsanoakseni ensimmÀinen jakso Allanin elÀmÀÀ.
IsÀ Koria veti yhdistetyn olo- ja ruokailuhuoneen oven tiukasti kiinni, kÀÀntyi Allaniin ja sanoi matalalla ÀÀnellÀ:
â Istu!
Allan totteli.
â TĂ€mĂ€ saa loppua nyt, sanoi isĂ€ Koria ja astui ikkunan luo, katsellen pihalle.
Allan vaikeni. HÀn ymmÀrsi, mistÀ oli kysymys, sillÀ mistÀÀn muusta tuskin isÀ Korian kanssa oli ollutkaan kysymys viime aikoina.
â Ensi maanantaina kokoat kamppeesi ja lĂ€hdet muualle, lausahti ukko, seisoen yhĂ€ selin poikaansa.
Allanin pÀÀtÀ alkoi kuumottaa. HÀnen hampaansa kiristyivÀt yhteen ja housuntaskuun pistetty kÀsi puristui nyrkkiin. SillÀ hetkellÀ hÀn oli jyrkÀsti sitÀ mieltÀ, ettÀ tÀssÀ oli isÀukko tÀysi halju, eikÀ hÀn, Allan. Mutta saisipa ÀijÀ tuta, kelle nyt teki huutavaa vÀÀryyttÀ. Raivostutti ja samalla hiukan pelottikin. Mihin tÀstÀ yhtÀkkiÀ joutuisi?
â SelvĂ€ on, mutisi hĂ€n ja nousi.
Ukko kÀÀntyi Àkisti ja hÀnen silmissÀÀn oli vihertÀvÀ fosforihohde. Posket olivat melkein purppurankarvaiset ja ohimoilla pullisteli sormen paksuinen suoni.
â EikĂ€ ole! karjaisi hĂ€n. â Istu!
Allan hervahti sÀikÀhtyneenÀ takaisin tuoliin.
â Mihin sinĂ€ mukamas aiot ryhtyĂ€, hunsvotti? EttĂ€ minun pitikin hommata maailmaan tuollainen kelvoton... Et ole tuottanut ilon hetkeĂ€kÀÀn vanhemmillesi senjĂ€lkeen kuin tulit ylioppilaaksi. Ăitisi itkeĂ€ tuhertaa aamut illat vetelehtimistĂ€si ja meille kaikille nauravat jo aidanseipÀÀtkin. Hulttio!
IsÀ Koria harppasi lÀhemmÀksi ja tarttui jykevÀllÀ kourallaan Allanin takinrinnukseen.
â Miksi et tahdo tehdĂ€ työtĂ€? kiljui hĂ€n.
Allanin sydÀn vÀpÀtti tuokion kuin haljetakseen, mutta sitten hÀn kÀÀntyi aivan kylmÀksi.
â TeenhĂ€n minĂ€. Aion seurata kutsumustani.
HÀn vÀÀntÀytyi irti ukon otteesta.
â Vai kutsumustasi? matki isĂ€ Koria huohottaen.
â MitĂ€pĂ€ te siitĂ€ ymmĂ€rtĂ€isitte? Allanin ÀÀnessĂ€ oli ivallinen sĂ€vy. Hetken koetti hĂ€n kuumeisesti keksiĂ€ jotakin isĂ€nsĂ€ jĂ€rkeen kĂ€ypÀÀ, hyvĂ€ksyttĂ€vÀÀ, mutta luopui sitten ja alkoi mittailla huoneen lattiaa. Ja yhtĂ€kkiĂ€ tuli pÀÀhĂ€npisto.
â MinĂ€ lĂ€hden Kanadaan! pamautti hĂ€n.
IsĂ€ Koria mykistyi pitkĂ€ksi rupeamaksi. Ja sitten siitĂ€ nousi vĂ€ittely, jossa molemmin puolin lyötiin esiin tehokkaimmat argumentit, mitĂ€ keksiĂ€ voitiin. Allan sai tavallaan yliotteen â hĂ€n yksinkertaisesti nujersi ukon vastavĂ€itteet saivarteluilla ja sivistyssanoilla ja muilla akateemisen kansalaisen aseilla, mutta toiselta puolen piti isĂ€ Koria kiinni auktoriteetistaan isĂ€nĂ€ ja »terveestĂ€ jĂ€rjestÀÀn». Lopulta kehittyi kahakka pelkĂ€ksi nĂ€lvimiseksi. Ukko vĂ€syi.
â Mene hiiteen! neuvoi hĂ€n ja heittĂ€ytyi sohvalle.
Allan kohautti olkapĂ€itÀÀn ja avasi oven keittiöön. HĂ€n pysĂ€htyi hĂ€mmentyneenĂ€ kynnykselle. PöydĂ€n ÀÀressĂ€ istuivat Ă€iti ja â Marjatta. Kummankin tuskainen katse suuntautui hĂ€neen.
Hitaasti Allan työnsi oven kiinni. NaisvÀki oli luonnollisesti kuullut kaiken.
Tuokion verran keittiössÀ vaiettiin. Sitten Àiti Koria nousi, meni Allanin luo ja laski kÀtensÀ hÀnen olkapÀilleen. Kalpeat huulet vÀrisivÀt ja silmÀt olivat kyynelissÀ.
SillÀ hetkellÀ Allan myönsi sisimmÀssÀÀn, ettÀ oli puhunut harkitsemattomasti isÀnsÀ kanssa. Mutta itsepÀisenÀ hÀn ei tunnustanut tÀtÀ ÀÀneen. VÀltti vain Àidin katsetta ja kurtisti otsaansa. Ja kun Àiti itkunsekaisella ÀÀnellÀ kysyi:
â Rupeathan sinĂ€, Allan, lukemaan yliopistossa? syttyi hĂ€nessĂ€ selittĂ€mĂ€tön viha kaikkia nĂ€itĂ€ ihmisiĂ€ kohtaan ja Ă€sken kevytmielisesti lausuttu uhkaus kypsyi silmĂ€nrĂ€pĂ€yksessĂ€ pÀÀtökseksi.
â En. MinĂ€ aion lĂ€hteĂ€ Kanadaan.
Ăiti purskahti itkuun ja poistui keittiöstĂ€ taakseen katsomatta.
Marjatta veti Allanin viereensĂ€ penkille ja alkoi puhua hiljaisella ÀÀnellĂ€. Allan tuskin kuuli puoliakaan siitĂ€, mitĂ€ hĂ€n sanoi. HĂ€n oli kiihtynyt Ă€skeisen pÀÀtöksensĂ€ johdosta ja katseli jo tulevaisuuteen. ĂkkiĂ€ hĂ€n havahtui tytön kosketuksesta ja katsoi tĂ€tĂ€ pitkÀÀn.
â MitĂ€ sinĂ€ sanoit? kysyi hĂ€n.
â Allan rakas, miksi et tahdo ryhtyĂ€ todenteolla työhön, antautua sellaiselle uralle, joka tekisi sinulle mahdolliseksi kodin perustamisen? TiedĂ€thĂ€n, miten ikĂ€vöin omaa kotia. Varmasti saisit hyvĂ€n konttoripaikan heti, jos vain haluaisit â
â Voi taivas! huusi Allan ja sĂ€ntĂ€si pystyyn. HĂ€net valtasi silmitön raivo. â MinĂ€ olen maalari! huusi hĂ€n. â Taiteilija! Ettekö te kukaan ymmĂ€rrĂ€? Jumalavita, jos minun pitÀÀ ruveta lantaa luomaan â konttoristi tai lakijuristi tai poliisikonstaapeli, yksâkaikki, samoja lannanluojia â niin teen sen vasta nĂ€lkĂ€kuoleman estÀÀkseni. Ja miksi en mieluummin Kanadassa, kuin tÀÀllĂ€? Kuulithan, ettĂ€ aion lĂ€hteĂ€ Kanadaan! SiellĂ€ ainakin maksetaan lantakuskille kunnollinen palkka.
â PÀÀhĂ€npisto!
â Joka toteutuu.
â MistĂ€ aiot saada matkarahat?
â MistĂ€? Lusti-VilleltĂ€.
Marjatta oli perÀytynyt muutaman askeleen. Tuokion seisoi hÀn epÀröivÀn nÀköisenÀ, otti sitten sormuksen sormestaan ja laski sen pöydÀlle. Allan tuijotti hÀntÀ jÀykÀsti, mutta ei tehnyt liikettÀkÀÀn estÀÀkseen hÀntÀ lÀhtemÀstÀ. Ja Marjatta pani hatun pÀÀhÀnsÀ.
â VielĂ€ te kaikki, jupisi Allan, nĂ€ytĂ€tte minulle toisenlaistakin naamaa. Ja sinulle kelpaa taiteilijakin.
Marjatta oli avannut oven. KynnyksellÀ hÀn kÀÀntyi ja katseli Allania melkein sÀÀlivÀsti. HÀnen pÀhkinÀnruskeat silmÀnsÀ olivat siristyneet kapeiksi viivoiksi.
â Höhhöh! sanoi hĂ€n.
Montrealin suomalaisen siirtolaispapin virkahuoneessa istuu työpöydÀn ÀÀressÀ tilapÀinen sijainen, pastori Frank Maki (synt. Frans MÀkelÀ), Ottawan suomalaisen seurakunnan sielunpaimen. HÀnellÀ on kalju pÀÀ, kylmÀnsiniset silmÀt ja valtavat kakkulat. KÀytös jÀykkÀ ja »jÀnkistynyt» (jos niin saisin sanoa). Nojatuolissa pöydÀn kupeella retkottaa lyhyt, laiha ja kalpea mies, elÀmÀntaiteilija ja filosoofi Emerik Karlsson. NÀyttÀmö on varsin yksinkertainen. Paitsi kirjoituspöytÀÀ kolme nahalla pÀÀllystettyÀ nojatuolia, sohva, vÀhÀinen asiakirjahylly ja seinÀllÀ Pohjois-Amerikan kartta. Huoneen ainoa ikkuna antaa kaivonkuilua muistuttavalle asfalttipihalle. KesÀkuun alku. LÀmpömÀÀrÀ 68 astetta Fahrenheitia. Reverend Maki tupruttaa mustaa piippua, filosoofi Karlssonin huulien vÀlissÀ roikkuu viimeisillÀÀn oleva savukkeenpÀtkÀ.
Karlsson (laiskasti): â MissĂ€ pÀÀprelaatti on?
Maki: â New Yorkissa. EntĂ€pĂ€ sitten?
Karlsson (viskaa savukkeenpĂ€tkĂ€n lattialle ja tallaa sen jalallaan sammuksiin): â Ei yhtikĂ€s mitÀÀn. Ingenting. Nichts. Nothing. Kysyin vain, jottei tĂ€mĂ€ vaikeneminen kĂ€visi teille tuskalliseksi. Olette jo kolmasti hangannut takamuksianne tuoliin tavalla, joka suusanallisitta selityksittĂ€ ilmaisee, ettĂ€ lĂ€snĂ€oloni vaivaa. MinĂ€ en koskaan halua olla kenellekÀÀn taakaksi.
Maki: â Te ette kykene juuri muuta olemaan, vaikka tahtoisittekin, mutta ettehĂ€n te tahdokaan. Sanoin jo, etten voi vipata teille. En vaikka itkisitte.
Karlsson: â Uskon, enkĂ€ itke. Tuliko eilen »torvia?» *)
Maki: â Sure, sir. Parempi kuitenkin jĂ€ttÀÀ heidĂ€t rauhaan. ToistakymmentĂ€ kokematonta nuorta â
Karlsson: â viatonta, luottavaista ja niin edespĂ€in. Miksette sanonut sitĂ€ heti, niin ei teidĂ€n olisi tarvinnut hinkata ahterianne turhaan?
Maki: â Mutta... mutta
Karlsson: â Men, aber, but ja niin edespĂ€in.
HÀn nousee venytellen, tarjoaa itselleen savukkeen pastorin pöydÀllÀ olevasta »Viceroy»-paketista ja maleksii ovelle.
â Sâlong, pater Maki! mutisee hĂ€n kĂ€ttÀÀn ylevĂ€sti heiluttaen ja katoaa siirtolaistoimiston puolelle.
Toimisto on verrattain avara, pimeÀhkö huone. Ikkunat kummallakin lyhyellÀ seinÀllÀ. Toinen nÀistÀ on ennenmainitulle pihalle pÀin, toisesta nÀkee LÀntiselle Lagauchetierelle. Sanomalehtihylly, pari pitkÀÀ pöytÀÀ, seinillÀ koneellakirjohettuja paperiarkkeja ja lopulta tiskintapainen, joka erottaa virkakunnan asiakkaista. Pöytien ÀÀressÀ istuu neuvottoman nÀköisiÀ vastatullepa kumpaakin sukupuolta parin vanhan tekijÀn lisÀksi. Selaillaan sanomalehtiÀ ja virketÀÀn sana silloin, toinen tÀllöin. Tiskin takana konttoristintapainen.
Filosoofi Emerik Karlsson astelee kÀdet housuntaskuissa huoneeseen ja antaa tyynen ja varman katseen liukua seurakunnan yli. NyökkÀys konttoristintapaiselle ja »oldtimereille». Katse pysÀhtyy vihdoin muutamaan tiskin lÀhellÀ seisovaan pitkÀÀn, hoikkaan mieheen, jolla on herrasmiehen naama, ryhti ja puku ja joka hermostuneen nÀköisenÀ selailee paksua puhelinluetteloa. Mr. Karlsson tekee ÀkkiÀ diagnoosin (erehtyen vain hiukan) ja astuu herrasmiehen luo.
â Anteeksi, voinko ehkĂ€ olla avuksi?
Vieras luo hÀneen hieman kummastuneen katseen, mutta tekee sitten myöskin diagnoosinsa (erehtyen suuresti) ja nyökkÀÀ pÀÀtÀÀn.
Jos Allan Koria olisi ymmĂ€rtĂ€nyt kĂ€skeĂ€ mr. Karlssonin olla avuksi vain itselleen, olisi hĂ€nen starttinsa vieraassa maassa muodostunut hieman toisenlaiseksi, kuin se muodostui â ainakin olisi hĂ€n illalla mennyt nukkumaan 10 dollaria rikkaampana â mutta kas, eihĂ€n hĂ€n sentÀÀn ollut se olojen- ja ihmistuntija, joksi itseÀÀn luuli ja siksipĂ€ hĂ€n vastasi:
â Kenties. Olisin tahtonut puhutella siirtolaispappia, mutta hĂ€n kuuluu olevan matkoilla, eikĂ€ sijainen voi minua auttaa. Tavoittelisin nyt konsulia, mutta ensiksi haluaisin saada asunnon jostakin yksityisperheestĂ€. TĂ€mĂ€ herra tÀÀllĂ€ tiskin takana ei osaa suositella mitÀÀn sopivaa. Olin viime yön â saavuin nimittĂ€in eilen Suomesta â tÀÀllĂ€ toimiston yömajassa, mutta toista yötĂ€ en halua tÀÀllĂ€ viettÀÀ.
â I see, sanoi filosoofi Karlsson. Ja sitten hĂ€n esitteli itsensĂ€ ja pyysi saada tarjota kupillisen kahvia lĂ€histöllĂ€ olevassa soodamyymĂ€lĂ€ssĂ€, missĂ€ voitaisiin keskustella rauhassa.
Puoli tuntia myöhemmin vakuuttivat herrat toisilleen, ettĂ€ oli jumalattoman hauskaa joutua tÀÀllĂ€ maailman ÀÀressĂ€ tekemisiin sivistyneen maanmiehen kanssa. Mr. Karlsson sai piankin Allanin vakuutetuksi siitĂ€, ettĂ€ hĂ€n, mr. Karlsson, oli tĂ€llĂ€ hetkellĂ€ sopivin henkilö ojentamaan auttavan kĂ€den. Allan jutteli hĂ€nen kanssaan sujuvasti ja luottavasti â tosin totuudesta poiketen â ja selitteli nyt paljon asiallisemmin ja varmemmin Kanadaan saapumisensa syitĂ€, kuin kotimaassa niille, jotka olivat pitĂ€neet hĂ€ntĂ€ tilivelvollisena. HĂ€n vahvisti filosoofia siinĂ€ uskossa, ettei suinkaan ollut lĂ€htenyt tĂ€nne mistÀÀn pakottavista syistĂ€, niinkuin siirtolaiset yleensĂ€ (mr. Karlsson: â En minĂ€kÀÀn!), olipa vain valinnut tavallisuudesta poikkeavan matkailumaan, koska oli kuullut, ettĂ€ tÀÀllĂ€ oli tarjolla kosolti maalausaiheita ja koska tÀÀllĂ€ samalla mainiosti saattoi tehdĂ€ europalaista taidetta tunnetuksi. TĂ€ssĂ€ viimemainitussa tarkoituksessa hĂ€n nyt mr. Karlssonilta tiedusti, kenenkĂ€hĂ€n puoleen olisi paras kÀÀntyĂ€ taidenĂ€yttelyn jĂ€rjestĂ€miseksi. NĂ€ytteillepantavaa oli taiteilija tuonut mukanaan Suomesta aivan riittĂ€vĂ€sti.
Filosoofi Karlsson siveli leukaansa, tarjosi sitten itselleen savukkeen Allanin Mekka-laatikosta ja nyökkÀsi ohuen, hiirenvÀrisen tukan peittÀmÀÀ pÀÀtÀÀn.
â Milloin olette ajatellut avata nĂ€yttelynne?
â EhkĂ€ parin viikon kuluttua, vastasi Allan.
â JĂ€ttĂ€kÀÀ vain kaikki minun huolekseni, sanoi mr. Karlsson. â MinĂ€ olen kuin syndetikoni: »ich klebe, leime und kitte alles».
Ja koska hĂ€nelle nyt oli tarpeen omien tarkoitusperiensĂ€ saavuttaminen mahdollisimman nopeasti, mihin taas vaadittiin Allanin luottamuksen vahvistamista, lĂ€hti hĂ€n kuljettamaan Allania Dorchesterkadulle, ohi Canadian Pacific-radan valtavan pÀÀaseman, Windsor-kadun suveniirikauppojen ja olutkapakoitten ja St. James-puistikon »hackman»-jonojen ja »sight-seeing»-bussien, eikĂ€ siinĂ€ paljonkaan aikailtu, ennenkuin Allan oli saanut huoneen suomalaisen rÀÀtĂ€li Koskelan »apartmentissa», missĂ€ jo ennestÀÀn asui kolme suomalaista nuorukaista ynnĂ€ mr. John Ogren from Sweden. Sinne kiikutettiin sitten matkalaukut ja taulukÀÀrö ja maksettiin viikon vuokra, 5 dollaria, etukĂ€teen, minkĂ€jĂ€lkeen mentiin pĂ€ivĂ€lliselle Empire-kahvilaan St. Antoine-kadulla, koska tĂ€ssĂ€ kahvilassa oli suomalainen ruuanpitĂ€jĂ€, joka tosiaan piti suomalaisen ruuan. Allan maksoi aterian kummankin puolesta â 70 senttiĂ€ â ja palasi sitten asunnolleen, jonka edustalla filosoofi Karlsson, ennenkuin erosi, vippasi hĂ€neltĂ€ 10 dollaria muutamaksi pĂ€ivĂ€ksi, luvaten seuraavana pĂ€ivĂ€nĂ€ mÀÀrĂ€ttyyn aikaan tulla kertomaan, mihin tuloksiin oli pÀÀssyt jĂ€rjestettĂ€vĂ€n taidenĂ€yttelyn suhteen.
Allan teki hiukan myöhemmin varovan löytöretken St. James-puistikkoon, missÀ tutki maailmansotamuistomerkit, harppasi vilkaisemaan PyhÀn Jaakon tuomiokirkkoa vihreÀpatinaisine apostolinpatsaineen ja pÀÀtyi kaupungin mailien pituiselle liikekadulle, St. Catherinelle, joka kuitenkin pian sÀikytti hÀnet takaisin »ruumaan». Kello kahdeksan seuduissa oli pÀivÀ hÀnen kohdaltaan lopussa.
SitÀvastoin oli pÀivÀ vasta alkamassa St. Antoinen varrella olevan neekerien Fata Morgana-kerhon isÀnnöitsijÀlle, mr. Caesar B. Washingtonille, joka tÀllÀ hetkellÀ istui kaksitoistaputkisen superheterodynensÀ ÀÀressÀ kuuntelemassa New Yorkin Harlemista lÀhetettyÀ esitelmÀÀ Amerikan neekeriparkojen kurjuudesta ja köyhyydestÀ. Mr. Caesar B. Washington oli suurikokoinen ja lihava mulatti, joka nautti yleistÀ luottamusta St. Antoinen mustien keskuudessa ja hiukan muuallakin, niitÀ miehiÀ, joissa ystÀvÀ tutaan silloin kuin rahat ovat lopussa, mutta luotto tallella, ja hÀnen silmiinpistÀvin ominaisuutensa oli melkein sairaalloinen sÀntillisyys, milloin joku saatava lankesi maksettavaksi. HÀnellÀ oli syytÀ olla sÀntillinen sangen usein, juuri paraikaakin, eikÀ meidÀn siis tarvitse ollenkaan ihmetellÀ, ettÀ hÀn esitelmÀÀ kuunnellessaan tÀmÀn tÀstÀkin vilkuili seinÀllÀ nakuttavaa kelloa. HÀn odotti vierasta.
Kun seinÀkello alkoi lyödÀ kahdeksaa, kilisi ovikello, ja ryppy Caesar B. Washingtonin otsalla hÀvisi. Tuokiota myöhemmin astui huoneeseen ensimmÀinen sen illan velallisista, valkoinen mies, pieni, laiha ja kalpea mies. Filosoofi ja elÀmÀntaiteilija Emerik Karlsson.
â Iltaa. MitĂ€ kuuluu? tervehti mr. Washington.
â Oh, all right!
Mr. Karlsson tarjosi itselleen sikarin tupakkapöydÀltÀ ja retkahti istumaan, naamallaan elÀmÀÀn kyllÀstyneen ilme.
â Tuotko rahaa? kysyi mr. Washington.
Filosoofi ei vastannut, vaan imi Rocky Fordiaan katse kenkiin luotuna.
Mulatin paksut huulet ohentuivat hiukan ja hÀnen olemuksensa alkoi muutenkin kuvastaa sitÀ mielentilaa, jonka vallassa ollessaan hÀn saattoi kÀyttÀytyÀ hyvinkin rajusti. Mr. Karlsson ei kuitenkaan huomannut tai ollut huomaavinaan myrskynmerkkejÀ, vaan jatkoi tupruttelemistaan.
Mr. Washington nousi, astui hÀnen luokseen, kumartui ja työnsi naamansa kolmen tuuman pÀÀhÀn sikarista.
â Turhaa miettiĂ€ sopivaa valhetta, Ă€rjyi hĂ€n. â Tuskinpa sinulla sitĂ€paitsi on, millĂ€ miettisitkÀÀn. YmmĂ€rrĂ€tkö? MissĂ€ rahat?
Filosoofi Karlssonin terÀksenharmaa katse kohosi kovana ja kylmÀnÀ. HÀn pisti hitaasti toisen kÀtensÀ housuntaskuunsa ja lausui tyynesti:
â Olen sinulle velkaa »korkoineen» 30 dollaria, lude! Olen saanut kokoon kymmenen. Ne ovat tÀÀllĂ€ taskussani ja voit saada ne heti. Loput huomenna ja â korkoa korolle! YmmĂ€rrĂ€tkö? Ellei sovi, et saa tĂ€tĂ€ kymppiĂ€ enempÀÀ.
â Hell! raivosi mr. Washington. â Puhe oli: kaikki tĂ€nÀÀn kello kahdeksan!
HÀn narskutti hampaitaan ja veti taskustaan partaveitsen, jonka terÀÀ vÀlÀytti filosoofin silmien edessÀ.
Epikuroon oppilas saattoi olla stoalainenkin tarvittaessa. HĂ€n kohautti hartioitaan. Sitten:
â JĂ€tĂ€ varieteetemput ja istu hĂ€nnĂ€llesi, niin kuiskaan sinulle jotakin.
Mulatti muljautti hÀntÀ epÀluuloisesti, mutta istuutui. Filosoofi alkoi puhua ja mitÀ pitemmÀlle hÀn pÀÀsi, sitÀ kirkkaammaksi muuttui Caesarin naama. Lopulta hÀn rÀjÀhti nauruun.
Herrat olivat, toistaiseksi tosin vain teoriassa, jakaneet keskenÀÀn Allan Eusebius Korian kÀteisvarat »fifty-fifty» elikkÀ pennit tasan.
â JĂ€rkevyys ja viisaus poistaa huolet, sanoo Horatius, virnisteli mr. Karlsson hyvĂ€stellessÀÀn.
â Ja minĂ€ kun luulin, ettei sinulla ollut ylĂ€pÀÀtĂ€ lainkaan, pyyteli mr. Washington anteeksi. â The Sun-tavernissa siis, huomenna kello 10 illalla.
â SinĂ€ sen sanoit.
Ja hattu kallellaan, »Sonny Boyâta» viheltĂ€en laskeutui filosoofi Fata Morgana-kerhon jyrkkiĂ€ portaita kadulle.
Dorchester-kadun 1732:ssa veteli Allan Koria hurskaan unia aavistamatta, ettÀ Damokleen miekka, pienennettynÀ Caesar B. Washingtonin partaveitsen kokoon, uhkaavana heilui hÀnen pÀÀnsÀ yllÀ.
St. Lawrence-joella ulisi joku laiva. Westmountin, St. James-kadun, Montreal West- ja Windsor-asemille kolkkui pitkiĂ€ junia tupruttaen silmiin ja sieraimiin tunkeutuvaa, mustaa hiilisavua ympĂ€ristöönsĂ€. Miljoonakaupungin lukemattomat sĂ€hkövalot heittivĂ€t yöpimeĂ€lle taivaalle himmeĂ€npunertavan kajastuksen ja heijastuivat sĂ€dehtien ja salamoiden Ă€sken kasteltujen katujen asfalttiin. Keltaisia raitiovaunuja ja katkeamaton autojono hurisi kumpaankin suuntaan St. Catherinea, Dorchesteria, Sherbrookea, Guyta, PeeliĂ€ â satoja katuja, ja ihmisiĂ€ myllersi valtavĂ€ylĂ€llĂ€ University- ja Greene-katujen vĂ€lissĂ€ niin sankkana massana, ettĂ€ olisi voinut luulla koko kaupungin vĂ€estön ja tuhansien jĂ€nkkituristien kasautuneen tĂ€lle alalle. Oli perjantai-ilta ja liikkeet olivat avoinna puoliyöhön. Niiden ja huvittelupaikkojen reklaamivalot hehkuivat, loistivat, salamoivat, hyppelehtivĂ€t, hyrrĂ€sivĂ€t hurjassa pirunpolskassa sinisinĂ€, punaisina, vihreinĂ€, keltaisina â syttyivĂ€t ja sammuivat ja syttyivĂ€t taas. Katu oli valoisa kuin pĂ€ivĂ€llĂ€: Ford! Canadian Rye! Pagod!! Lech pianos! His Majestyâs!! L-o-e-wâ-s! CAPITOLâCAPITOLâCAPITOL! NOEL DECARIE â DENTIST!! GAYETY â GAYETY!!!
Ja kaiken yllÀ, Mount Royal-vuoren laella, sadan jalan korkuinen, tuhansin sÀhkövaloin valaistu risti salaperÀisenÀ kuin sfinksi.
Meille ihmisille on annettu n.s. vapaa tahto. Sen rajoissa voimme â suunnilleen samoin kuin vasikka aidatulla niityllĂ€ â pÀÀttÀÀ tĂ€smĂ€lleen, mitĂ€ teemme mÀÀrĂ€tyssĂ€ suhteessa â ja panna tekomme tĂ€ytĂ€ntöön. Mutta ympĂ€rillĂ€mme on kanssaihmisiĂ€ ja mahdotonta on edeltĂ€kĂ€sin tietÀÀ, mihin heidĂ€n vapaa tahtonsa heitĂ€ vie juuri samaan aikaan. VĂ€liintulo, yhteentörmĂ€ys, on mahdollinen. Sen ehdottomaksi estĂ€miseksi emme voi tehdĂ€ mitÀÀn. Korkeintaan voimme uhkapelurin tavoin luottaa onneemme. Mr. Caesar B. Washington ei tĂ€nĂ€ lauantaina tiennyt, ettĂ€ poliisipÀÀllikkö oli mÀÀrĂ€nnyt toimitettavaksi tarkastuksen St. Antoine- ja Guykatujen epĂ€ilyttĂ€vissĂ€ taloissa â muuten olisi hĂ€n epĂ€ilemĂ€ttĂ€ valinnut toisen pĂ€ivĂ€n selvittÀÀkseen yksityisasiansa filosoofi Emerik Karlssonin kanssa.
Kun Allan Koria herĂ€si aamulla, oli hĂ€n siunaaman ajan aivan ymmĂ€llÀÀn. HĂ€n huomasi makaavansa leveĂ€ssĂ€ vuoteessa, jonka vieressĂ€ oli sinisellĂ€ liinalla peitetty vĂ€hĂ€inen pöytĂ€. Ikkunasta tulvi huoneeseen kirkasta auringonvaloa ja seinĂ€n takaa kuului iloista vihellystĂ€. HĂ€n kohosi istualleen ja nĂ€ki pörröisen pÀÀnsĂ€ vuodetta vastapÀÀtĂ€ olevassa naarmuisessa peilissĂ€. Ja sitten osui hĂ€nen katseensa lattialla kĂ€velevÀÀn torakkaan, joka jollakin tavoin toi mieleen Lapin tĂ€in â tiedĂ€ttehĂ€n tuon lajin, joka toisinaan Rovaniemen katuja talsiessaan kantaa lentojĂ€tkÀÀ poikkipuolin hampaissaan. HĂ€ntĂ€ puistatti.
VÀhitellen hÀn muisti. Tuokion pyrki jonkinlainen kalseus mieleen, mutta sitten hÀn ponnahti pystyyn ja alkoi etsiÀ vaatteitaan.
KestÀÀ pÀiviÀ, ennenkuin uusi tulokas uskaltaa ryhtyÀ miljoonakaupungissa orientoitumaan. NiinpÀ Allankin luovi aamupÀivÀn varovasti asuntokorttelinsa lÀheisyydessÀ, tunnusteli englanninkielentaitoaan muutamassa kahvilassa ja kyseli ihmisiltÀ tietÀ Empireen, missÀ söi lounaansa. IltapÀivÀ hupeni sitten tavaroitten jÀrjestelyssÀ ja pikku rupattelussa talon emÀnnÀn kanssa.
TĂ€mĂ€ rÀÀtĂ€linrouva antaa muuten aihetta erĂ€isiin toteamuksiin. HĂ€n oli ollut Kanadassa kahdeksan vuotta, yhtĂ€ kauan kuin hĂ€nen miehensĂ€kin, ja oli aikoja sitten uudestimuovautunut siinĂ€ muotissa, johon valtavan suuri osa siirtolaisainestamme puristetaan (oikeamminkin puristautuu) Atlannin takana jalansijan saatuaan. On jotakin tragikoomillista siinĂ€ helppoudessa, jolla hitaimmatkin ja raskasverisimmĂ€t kansalaisemme imevĂ€t itseensĂ€ amerikalaisen mentaliteetin ja ulkonaisen esiintymisen. He ikÀÀnkuin humaltuvat, ja samalla tavalla kuin humalainen liioittelee ja kadottaa arvostelukykynsĂ€, menettĂ€vĂ€t hekin mittasuhteet ja todellisuustajun. He amerikalaistuvat â ykskaikki kummalla puolen Yhdysvaltain-Kanadan rajaa se tapahtuu â jonkinlaisiksi amerikkalaisen karrikatyyreiksi, joiden maailmankatsomuksessa, elintavoissa ja kĂ€ytöksessĂ€ enimmĂ€kseen huomaa vain »amerikalaisuuden» kielteiset puolet, ellei ota huomioon heidĂ€n synnynnĂ€isiĂ€ ominaisuuksiaan, kykyjÀÀn ja vaistojaan. HeistĂ€ tulee â kĂ€yttÀÀkseni kulunutta sanontatapaa (jotta se kuluisi lisÀÀ ja hĂ€viĂ€isi ja saataisiin uusi tilalle) â paavillisempia kuin paavi itse.
HeitÀ oli, kuten sanottu, tÀmÀ rÀÀtÀli Koskelan siippakin.
â Hello! tervehti hĂ€n tavatessaan Allanin eteisessĂ€ iltapĂ€ivĂ€llĂ€. â MiltĂ€ se ruuma tuntuu?
â KyllĂ€hĂ€n siinĂ€ sopii asua, vastasi Allan ystĂ€vĂ€llisesti.
â Jees, sitĂ€ minĂ€kin, sanoi rouva. â Jos tahdotte tyhjentÀÀ suutkeessinne, niin minĂ€ fiksaan kaapin kuntoon, ja jos tahdotte pitÀÀ ruokatavaraa kotona, niin tuokaa vain meitin aispaksiin. MinĂ€ kliinaan ruumat joka aamu ja siitit ja piloot muutetaan petettiin kerran viikossa. KyllĂ€ meillĂ€ asua sopii. MissĂ€s teitin työmaa on?
Allan ryiskeli ja siirteli jalkojaan. HÀn selitteli rouvalle, ettei hÀnellÀ ollut varsinaista »työmaata» siinÀ merkityksessÀ, kuin rouva ilmeisesti tarkoitti, ja antoi ymmÀrtÀÀ, ettÀ ei ollut sellaista tullut etsimÀÀnkÀÀn, mutta sensijaan, ettÀ rouva olisi katsonut hÀntÀ kunnioittavasti alhaalta ylöspÀin tÀmÀn johdosta, purskahti hÀn nauruun.
â Ai sii, sanoi hĂ€n. EikĂ€ hĂ€n paljon muuta sanonutkaan, vaan vetĂ€ytyi keittiöön eli »kitseniin», niinkuin hĂ€n itse sitĂ€ nimitti.
Allan punastui hitaasti, suutahti, mutta kohautti sitten olkapÀitÀÀn ja meni huoneeseensa. Tunti kului kamppeitten jÀrjestelemisessÀ, toinen mietiskelyssÀ. SiinÀ vÀlissÀ pistÀytyi mrs. Koskela kyselemÀssÀ Suomen uutisia ja hÀnen merkillisiÀ kommentaarejaan kuunnellessaan alkoi Allan aavistaa, mitÀ omituista kansaa Amerikan suomalainen kansa oikein voi olla.
PĂ€ivĂ€n kÀÀntyessĂ€ iltaan alkoivat talon muut vuokralaiset kotiutua ja puuseppĂ€ Malinen kutsui Allanin huoneeseensa tutustumaan asuntotovereihin. PuuseppĂ€ Malinen oli nuori ja muistutti kasvoiltaan Ă€lykĂ€stĂ€ simpanssia. HĂ€ntĂ€ vastapÀÀtĂ€ asui mr. Hiiva, autonajaja, joka nĂ€ihin aikoihin »traivasi erÀÀn miljuneeriperheen kaaraa» ja mr. Hiivan naapurina oli taas parturi Sundman. Hello, how dâye do? SillĂ€ se oli selvĂ€. Seurasta puuttui vain mr. Ogren from Sweden, mutta hĂ€n oli normaalioloissa niin ylpeĂ€, ettei juuri seurakuntaan sekaantunut.
â Ne ovat hauskoja poikia, nĂ€mĂ€ ruotsalaiset, sanoi mr. Hiiva, yskien kĂ€teensĂ€. â YlpeitĂ€ ja koppavia ja hulluja, mutta annappa niille kerran selkÀÀn, niin vaikka anturoita nuolevat. Ja persoja ovat viinalle. Ruotsalaisen saa puolella viinaryypyllĂ€ vaikka tammiseinĂ€n lĂ€pi. EivĂ€t ne sitĂ€ itsekÀÀn kiellĂ€. Muuan ruotsalainen insinööri, joka aikoinaan oli rakentamassa Canadian Pacific-rataa, kehaisi kerrankin, ettĂ€ jos hĂ€nelle annetaan 1000 ruotsalaista ja tarpeeksi viinaa, niin hĂ€n rakentaa radan vaikka helvettiin. Ja kovasti on mukava poika tĂ€mĂ€ Ogrenkin, jos ginistĂ€ on kysymys. Se asuu tĂ€ssĂ€ seinĂ€n takana muuten. Ventta holl!
Hiiva hiipi seinĂ€n viereen, pisti oikean kĂ€den etusormen suuhunsa, painoi sen sisĂ€puolelta poskea vasten ja nykĂ€isi ulos. Kuulosti siltĂ€, kuin olisi vetĂ€nyt korkin hyvĂ€nkin whiskypullon suulta. Ja Ă€lĂ€stâ! Seuraavassa tuokiossa koputettiin ovelle. â Har ni nĂ„gonting? kysyi mr. Ogren.
Kaikki he olivat nuoria ja iloisia. Hiljaisimmalta vaikutti mr. Malinen, mutta tuppisuu ei ollut hÀnkÀÀn. IkÀvÀmpÀÀnkin ympÀristöön olisi voinut joutua, tuumi Allan itsekseen.
Kello yhdeksÀn saapui filosoofi Emerik Karlsson. Allan oli jo silloin vetÀytynyt omaan huoneeseensa. Mr. Karlsson tervehti sydÀmellisesti ja retkahti vuoteelle istumaan.
Allan innostui heti utelemaan, mitÀ hÀn oli saanut aikaan. Filosoofi otti savukkeen ja sytytti sen raapaistuaan tulta rautasÀngyn reunasta.
â Vaikealta nĂ€yttÀÀ, sanoi hĂ€n, ja niin on, jos siltĂ€ nĂ€yttÀÀ, kuten tiedĂ€tte. KĂ€vin Watsonin ja Johnsonin taidegalleriat ja parissa pienemmĂ€ssĂ€ huoneustossa, mutta yksityisnĂ€yttelyĂ€ ei tunnu saavan niinkÀÀn helposti pystyyn. Ja sitten siitĂ€ tulee kallis juttu. TeidĂ€n tĂ€ytyy joka tapauksessa nĂ€yttelyn avatessanne sijoittaa mÀÀrĂ€tty takuusumma huoneuston haltijalle ja ne pojat osaavat pitÀÀ hintoja. Huomenna pitĂ€isi minun tavata erÀÀn Ontario-kadulla olevan pikku salongin manageri, joka kenties suostuisi sopuisampiin ehtoihin kuin nĂ€mĂ€ tyyriimmĂ€t viskaalit. MihinkÀÀn lopulliseen tulokseen ei voi pÀÀstĂ€ yhdessĂ€ pĂ€ivĂ€ssĂ€, senhĂ€n ymmĂ€rrĂ€tte itsekin.
Allan myönsi, vaikka olisikin mieluummin asettunut epÀilevÀlle kannalle. Hetken tauko. Sitten kysyi mr. Karlsson:
â Onko teillĂ€ mitÀÀn erikoisia piirustuksia tĂ€nĂ€ iltana?
â Ei, mitĂ€pĂ€s tĂ€ssĂ€...
â Eikö teitĂ€ huvittaisi nĂ€hdĂ€ hiukan Montrealin iltaelĂ€mÀÀ?
SilmÀnrÀpÀyksen verran kummitteli Allanin aivoissa pieni epÀluulo, mutta mr. Karlssonin kunnialliset, harmaat silmÀt saivat hÀnet kohta melkein hÀpeÀmÀÀn.
â Totta kai, sanoi hĂ€n. â LĂ€hdetÀÀn vain hiukan jaloittelemaan.
HÀn painoi hatun pÀÀhÀnsÀ ja niin lÀhdettiin. Portaissa pani jokin vaisto Allanin kuitenkin kÀÀntymÀÀn.
â Anteeksi hetkinen, sanoi hĂ€n, unohdin tupakkani.
Huoneessaan onki hÀn esille lompakkonsa, erotti rahoistaan 55 dollaria (lompakkoon jÀi 10) ja työnsi ne yöpöydÀn laatikon pohjalla olevan paperin alle. Tuokion emmittyÀÀn tuikkasi hÀn kellonsakin laatikkoon ja riensi sitten mr. Karlssonin jÀlkeen.
Kello kymmenen istuivat herrat The Sun-nimisessÀ neekerikapakassa St. Antoine-kadulla.
Avara huone, johon oli ahdettu hÀmmÀstyttÀvÀ mÀÀrÀ pieniÀ pyöreitÀ pöytiÀ, oli tÀynnÀ tupakansavua. PerÀllÀ oli tarjoilutiski, jonka luukuilla valkotakkiset tarjoilijat kuormasivat pyöreille tarjottimilleen olutpulloja ja laseja. MiestÀ istui pöytien ympÀrillÀ kuin helluntaiepistolassa: Allan saattoi erottaa kaikki ruskean ja keltaisen sÀvyt tummasta van Dyckista vaaleaan okraan asti. SiinÀ oli neekeriÀ, mulattia, kvarteronia, oktoronia, pitkÀÀ ja lyhyttÀ, paksua ja laihaa. Ainoat valkoihoiset huoneessa olivat mr. Karlsson ja hÀn itse.
Filosoofi sorvaili metafooreja.
â Saanko esitellĂ€ teille Montrealin vĂ€rillisen *) aineksen vaahdon? elehti hĂ€n. â TÀÀllĂ€ ovat koolla tĂ€kĂ€lĂ€isen tumman kansan kaunistukset: »The Black Minstrels», Dominion parkin vetonumero, Fata Morgana-kerhon navat, mustien liikemiesten kerma. Katsokaapa tuotakin pientĂ€, henkevĂ€n nĂ€köistĂ€ paholaista â miljoonan ja Rolls Roycen omistaja. Hei, heppuli, kaksi pulloa EkeriĂ€!
Jonkun matkan pÀÀssÀ oli muuan isokokoinen mulatti noussut ja Allan huomasi hÀnen viittoilevan ilmeisesti mr. Karlssonille. Filosoofillakin oli silmÀt pÀÀssÀÀn.
â Haa! huudahti hĂ€n. â Tuttuja. Tunnen tuon mulattiveikon. HĂ€n on muuan mustien luottamusmiehiĂ€. Fata Morgana-kerhon isĂ€nnöitsijĂ€. Huvittaisiko teitĂ€ tutustua neekeriin?
Oikeastaan ei Allania huvittanut, mutta eipÀ mr. Karlsson joutanut kuulemaan hÀnen mielipidettÀÀn, vaan kiirehti pulloineen ja laseineen mulatin pöytÀÀn. Allan seurasi. Ei siinÀ muu auttanut, kuin purista pois mr. Caesar B. Washingtonin kÀttÀ ja ole yhtÀ kohtelias hÀnen pöytÀkumppaneilleen, parturi Horace Hamille ja vahtimestari D. Asrael Franklinille.
EipĂ€ aikailla suotta. NeljĂ€nnen olutlasillisen tyhjennettyÀÀn halusi Allan whiskygrogin. HĂ€n huomasi puhuvansa englantia sujuvammin, kuin aikaisemmin oli itse tiennyt ja tiukkasi irvistelevĂ€ltĂ€ waiterilta »Johnny Walkeria». Filosoofi selitti kuivasti, ettei viiniĂ€ vĂ€kevĂ€mpÀÀ tĂ€hĂ€n aikaan vuorokaudesta saanut muualta kuin salakapakoista â Quebecin valtiossa möivĂ€t vĂ€kijuomia hallituksen myymĂ€lĂ€t, jotka ovat avoinna vain klo 5:een â ja Allania alkoi suututtaa. Mr. Washington iski filosoofille silmÀÀ. Mauri oli tehnyt tehtĂ€vĂ€nsĂ€ ja sai painua vaikka Pernambucoon.
Mr Karlsson nousi hitaasti ja sanoi Allanille:
â TĂ€ytyy mennĂ€ soittamaan muutamalle tutulle. Odottelehan (»teitittely» oli jÀÀnyt melkein heti alussa) nyt minua tĂ€ssĂ€ niin kauan.
Mr. Washingtonille hÀn sanoi kylmÀsti:
â Remember â fifty-fifty!
â Aw, go to hell! pyysi mulatti.
ElÀmÀntaiteilija katosi.
MeidÀn on nyt huomattava, ettÀ Allan oli verrattain tottumaton vÀkijuomiin. VÀkevÀnlainen olut kiersi kuumana ja raskaana hÀnen suonissaan ja pÀÀtÀ oli alkanut hiukan heipata. SiksipÀ hÀn olikin valmis, kuin lukkari sotaan, kun mulatti ehdotti, ettÀ siirryttÀisiin tÀstÀ Fata Morgana-kerhoon, missÀ hÀnellÀ oli hiukan whiskyÀ kaapissaan. Parturi Horace Ham jÀisi odottamaan mr. Karlssonia.
Parturi Horace Ham pani vastalauseensa, mutta yhtÀ hyvin olisi hÀn voinut yrittÀÀ jÀrkyttÀÀ Mount Royalia. Caesar B. maksoi oluen.
Fata Morgana-kerhon jÀsenten lempipeli oli biljaardin ohella noppa. Istuihan tavallisesti jonkun pöydÀn ÀÀressÀ pokerin pelaajiakin, mutta se on sentÀÀn hasardi, jossa tarvitaan ilmeettömÀmpÀÀ naamaa, kuin neekereille yleensÀ on suotu, ja senvuoksi ehdotti mr. Washingtonkin Allanille kolmannen »kuivan» whiskyn jÀlkeen, ettÀ pantaisiin pienet luukuutiot hyppimÀÀn.
Puolessa tunnissa oli Allan menettĂ€nyt kassansa, sillĂ€ nopat, joita mr. Washington kĂ€sitteli erinomaisella hellyydellĂ€, nimittĂ€en niitĂ€ pikku karitsoikseen ja kultapersikoikseen, pitivĂ€t intohimoisesti mulatin puolta ja kÀÀnsivĂ€t hĂ€nelle tavallisesti kaikki kaksitoista silmÀÀnsĂ€, vilkuttaen Allanille vain kolmea, neljÀÀ, korkeintaan kuutta. Pari kertaa hĂ€n tosin voitti, mutta lopputulos oli kuitenkin verrattain nopea hĂ€viö. HĂ€n oli nyt niin autuaallisessa tilassa â »riemukaaren alla», kuten hĂ€n itse Ă€nkytti â ettĂ€ olisi kukatiesi lĂ€htenyt hakemaan kassanvahvistusta kotoa, ellei yhtĂ€kkiĂ€ poliisijoukko olisi ilmestynyt taloon.
Portaista alkoi kuulua ÀÀnekĂ€stĂ€ puhetta ja jalkojen töminÀÀ ja kadulta kantautui huoneeseen pysĂ€htyvien moottoriajoneuvojen pörinĂ€. Neekerit sĂ€ntĂ€sivĂ€t pystyyn ja alkoivat sĂ€ikĂ€htyneinĂ€ pyrkiĂ€ ovelle. Allan oli jo sikĂ€li humalassa, ettei tajunnut mitÀÀn â kuin unessa nĂ€ki hĂ€n Caesar B. Washingtonin ryntÀÀvĂ€n yksityishuoneisiinsa vievĂ€lle ovelle, joku neekeri kömpi biljaardipöydĂ€n alle, huudettiin ja kiljuttiin. D. Asrael Franklin oli valahtanut melkein kalpeaksi ja siveli hĂ€tĂ€isesti taskustaan ottamaansa jĂ€niksenkĂ€pĂ€lÀÀ vavisten kuin horkkatautinen. Ja sitten tupsahti huone tĂ€yteen valkolakkisia, tummapukuisia poliiseja.
Allan havahtui kiukkuiseen otteeseen takinrinnuksessaan. TuimannÀköinen konstaapeli pudisteli hÀntÀ ja karjui hÀnelle kÀsittÀmÀttömiÀ sanoja. Kului kotva, ennenkuin Allan sai selvÀn hÀnen kysymyksistÀÀn. Huoneessa vallitsi nyt helvetillinen melu ja ihmeekseen huomasi hÀn, ettÀ naisiakin, tummia neekerityttöjÀ, joilla oli purppuran vÀrisiksi maalatut posket ja paksulta sinoberia huulissa, oli ilmestynyt nÀkösÀlle.
â Nimenne ja osoitteenne? tiukkasi poliisi hĂ€neltĂ€.
â Nimeni?
â Nimenne. Ja osoitteenne.
Allan ryhtyi vaivalloisesti ja nikottaen selittÀmÀÀn, kuka oli ja miten oli tÀnne joutunut. Poliisi pureskeli huuliaan. HeidÀn vieressÀÀn kaatui pöytÀ rÀmÀhtÀen kumoon. Muuan neekeri oli yrittÀnyt lyödÀ vartijaansa ja sai kÀsiraudat ranteisiinsa. YhtÀkkiÀ tarttui Allanin pitelijÀ hÀntÀ kÀsivarresta ja vei hÀnet ovelle sekÀ työnsi edellÀÀn eteiseen.
Kolisteltiin alas portaita. Pari sanaa ulko-ovella seisoville vartijoille. Sitten hellitti poliisi otteensa ja sanoi tiukasti:
â Be off and make it snappy!
Allan hoiperteli muutaman askeleen eteenpÀin huononlaisesti valaistulla kadulla. Sitten hÀn tunsi, miten jalat alkoivat pettÀÀ ja vÀhitellen peittyi hÀneltÀ kaikki lÀpÀisemÀttömÀÀn pimeyteen.
Kertoessaan minulle tÀstÀ seikkailustaan sanoi Allan Koria, ettÀ hÀn pelkÀsi tulleensa hulluksi herÀtessÀÀn jÀlleen tajuntaan. HÀn makasi huovalla muutaman hÀmÀrÀn, kostean huoneen nurkassa. Huoneen seinillÀ oli hyllyjÀ ja niillÀ erikokoisia ruskeita paperikÀÀröjÀ. Pienen ikkunan alla oli joitakin sammiontapaisia astioita, joista nousi vesihöyryÀ, pitkÀllÀ pöydÀllÀ oli vaatekasoja ja silityslaudan takana seisoi pieni, sinimekkoinen mies, jolla oli pergamentin vÀriset kasvot. Kiinalainen!
Allan makasi tuokion liikkumatta ja tunsi sydÀmensÀ lyövÀn aivan pakahtuakseen. Sitten hÀn varovasti nousi kyynÀrpÀÀnsÀ varaan. Silityslaudan takana seisova mies kohotti pÀÀtÀÀn ja heidÀn katseensa yhtyivÀt.
â Hello, sanoi mies ja lĂ€hestyi tilapĂ€istĂ€ vuodetta laahustavin askelin. â Kuinka te voi nyt?
Miten taivaan nimessÀ oli taiteilija Allan Eusebius Koria joutunut kimalaisen murjuun?
HÀn hieraisi silmiÀÀn.
â MissĂ€ minĂ€ olen? kysyi hĂ€n.
Kiinalainen virnisti.
â Te makaa kadulla tĂ€ssĂ€ lĂ€hellĂ€. MinĂ€ luule tapellut, ehkĂ€ kuollut, pudistaa teitĂ€ hiukan. Te kuolsaa. *) Ahaa, kĂ€nnissĂ€, sanoo minĂ€. Sitten laahaa tĂ€nne, ettei pollali vie. Te antaa minulle dollali ja mennĂ€ kotiin nyt. HĂ€h?
Allan kompuroi hitaasti pystyyn. PitkÀÀn rupeamaan ei hÀn voinut muistaa edellisestÀ illasta mitÀÀn. HÀn kopeloi taskujaan. TyhjÀt avainta ja melkein katkennutta savuketta sekÀ nenÀliinaa lukuunottamatta. Poissa lompakko, poissa kello, poissa savukekotelo, poissa Marjatan lahjoittama hopeainen tulitikkurasia. HÀnen sydÀmensÀ tuntui pyrkivÀn kurkkuun.
â Ei olla dollali? kysyi kiinalainen pÀÀ kallellaan.
Allan silmÀsi hÀntÀ epÀluuloisesti, mutta tuon keltaisen vintiön naama oli kuin puusta veistetty.
Riideltiin pitkÀn aikaa, ennenkuin kiinalainen lopulta neuvoi hÀnelle tien Dorchesterille, ja Allan kompuroi kadulle. Noustuaan katukÀytÀvÀlle maakerroksesta johtavia portaita huomasi hÀn punaisen kilven seinÀssÀ: Hum Sam. Laundry.
HĂ€n oli maannut humalaisena kiinalaisessa pesulaitoksessa.
Sen pÀivÀn loikoi hÀn asunnossaan myöhÀiseen iltaan yrittÀen epÀtoivoisesti koota edellisen illan tapahtumia yhtenÀiseksi ketjuksi. HÀn tunsi itsensÀ sairaaksi sekÀ ruumiillisesti ettÀ sielullisesti. VÀlistÀ puistatti hÀntÀ jonkinlainen kauhu: mitÀ oli tapahtunut, mihin hÀn ryhtyisi?
Mrs. Koskela kurkisti pari kertaa huoneeseen. Allan ei uskaltanut kohdata hÀnen katsettaan, vaan veti pÀÀnsÀ huppuun peitteen alle ja pidÀtteli hengitystÀÀn. Sellaista se ilotulitushumala teettÀÀ...
HÀmÀrissÀ hÀn vihdoin alkoi vetÀÀ vaatteita ylleen. SeinÀn takaa kuului iloista vihellystÀ. HÀnen teki mieli jyskyttÀÀ nyrkillÀÀn seinÀÀn ja karjua, ettÀ mr. Malinen pitÀisi huulensa normaaliasennossa, mutta rohkeutta puuttui. EtsiessÀÀn kampaansa tuli hÀn avanneeksi yöpöydÀn laatikon ja seisoi hetken kuin puulla pÀÀhÀn lyötynÀ. HÀnen kellonsa! HÀn pisti kÀtensÀ laatikkoon ja alkoi kopeloida sitÀ vimmatusti. Kello, kampa, harja ja 55 Kanadan dollaria!
Me voimme hyvin ymmÀrtÀÀ, ettÀ hÀneltÀ pÀÀsi melkein nyyhkytyksen tapainen huokaus. Tovin hÀntÀ huimasi, niin ettÀ tÀytyi istuutua vuoteelle. Ja sitten alkoi edellisillan tapahtumia ilmestyÀ kuin usvapilvestÀ.
Allan ponnahti jaloilleen, meni kylpyhuoneeseen ja pesi kylmÀllÀ vedellÀ pÀÀnsÀ ja ylÀruumiinsa. HÀn yhtyi sÀestÀmÀÀn viheltÀvÀÀ Malista solmiessaan kaulusnauhaansa. Hattu hiukan kallelleen pÀÀhÀn ja sitten parturiin ja muutamaan pikkuravintolaan, jonka ikkunaan oli maalattu »Wong Lee. Chop suey.» HÀn tunsi olevansa jotakin velkaa kiinalaisille.
Kun Allan myöhemmin illalla kertoi seikkailustaan puuseppÀ Maliselle, vÀÀnsi tÀmÀ simpanssinkasvonsa merkilliseen irveeseen ja sanoi:
â TÀÀllĂ€ on uuden tulokkaan oltava varovainen. Ei pidĂ€ lĂ€hteĂ€ kenen hyvĂ€nsĂ€ kelkkaan. MitĂ€ erikoisesti tuohon Karlssoniin tulee, niin hĂ€ntĂ€ epĂ€illÀÀn aivan tavalliseksi »sharkiksi», haiksi, joka elÀÀ narraamalla pitkĂ€tukkaisilta â beg your pardon â rahaa. Oikeastaan voitte olla tyytyvĂ€inen, ettĂ€ pÀÀsitte menettĂ€mĂ€llĂ€ kaksi kymppiĂ€, savukekotelonne ja tulitikkurasianne.
Allan saattoi aivan totuudenmukaisesti myöntÀÀ olevansa iloinen â ei hĂ€n suotta ollut synnynnĂ€inen optimisti.
â Onnellisen pelastumisenne johdosta pitÀÀ meidĂ€n juoda pikku malja, sanoi Malinen. â MinĂ€ en yleensĂ€ viljele vĂ€keviĂ€ ollenkaan, mutta vieraita varten on aina viinitilkka kotosalla.
HĂ€n otti kaapistaan pari lasia ja muskatellipullon, jonka suulta veti korkin.
SilmÀnrÀpÀystÀ myöhemmin koputettiin ovelle. Mr. John Ogren from Sweden astui huoneeseen.
â Gâafton, boys! tervehti hĂ€n. â Eikö sine tarjo minule yks lasi kanssâ?
Malinen ojensi toisen lasin Allanille, kilisti ja siemaisi sisÀllön aivankuin olisi nakannut ryypyn kurkkuunsa. Allan seurasi esimerkkiÀ. Sitten tuikkasi puuseppÀ korkin pullon suulle ja pani sen takaisin kaappiin sekÀ kÀÀntyi Ogreniin.
â Sine luule vaan, mutta ohhoh! sanoi hĂ€n.
Parissa viikossa sai Allan Koria muodostetuksi itselleen ylimalkaisen kĂ€sityksen Montrealin ulkonaisesta olemuksesta. HĂ€n totesi sen rahvasluonteen â Toronto on Kanadan »ylimysten» tyyssija â ja merkillisen dualismin. Jos seisoi Westmountin, Mount Royalin sisarvuoren, rinteillĂ€, jonne englantilainen plutokratia on pesiytynyt, saattoi kuvitella olevansa jossakin uudessa Englannin tai Yhdysvaltain huvilakaupungissa, mutta kun siirtyi »vanhaan kaupunkiin», maleksi Place dâArmesân tai Place Vigerân vaiheilla, luuli tulleensa Parisiin. ItĂ€inen Montreal on tĂ€ysin ranskalainen. Kun kuljeksii itĂ€istĂ€ St. Catherinea ja pitÀÀ silmĂ€llĂ€ liikkeitten reklaamikilpiĂ€, nĂ€kee vain ranskaa: Dubonnet, SauvĂš, Bouchard, Lalonde, Jouvenel, »La LibertÚ»... Chapeaux de feutre, Boulangerie française, Produits pharmaceutiques... MissĂ€ »east» muuttuu »westiksi», siinĂ€ muuttuvat myös nimet: Henry Morgan, T. Eaton Co, Stanfordâs, Crowley, Birkâs... Music and toys, Furs and millinery, Barber shop...
Allan ajoi raitiovaunulla Dominion- ja Belmont-huvipuistoihin, huvitteli alkuasukasten lailla vesikelkkaradoilla ja ampumapaviljongeissa, naureskeli apinasirkuksessa, söi jÀÀtelöÀ ja »kuumia koiria». *) HÀn kapusi Mount Royalin laelle, vietti tuntikausia sen ihanassa luonnonpuistossa, katseli kaupungin yli avautuvaa nÀköalaa Westmountista kÀsin, rÀmisti autobussilla halki Outremontin ja Verdunin esikaupunkien, ihmetteli 3 kilometrin pituista Victoria-siltaa, uiskenteli Lachine-putousten takana, vieraili Caughnawagan intiaanikylÀssÀ. Dollarit hupenivat. NiitÀ oli lopulta niin vÀhÀn, ettei hÀn uskaltanut laskea kassaansa, mutta niinpÀ hÀn olikin tottunut luottamaan siihen, ettÀ viime tingassa kaikki jollakin tavoin jÀrjestyisi.
Filosoofi oli haihtunut ilmaan ja Allan karttoi St. Antoine-katua, niin ettei enÀÀ kÀynyt Empire-kahvilassakaan. TaidenÀyttelysuunnitelmat olivat jÀÀneet kokonaan, ja jos totuus on sanottava, olivat taideteokset joutuneet muutamaan Windsor-kadun antikvariaattiin parin kolmen dollarin hinnasta.
No. Tulipa lopulta sekin pÀivÀ, jolloin hÀn maksettuaan viikon vuokran etukÀteen, havaitsi, ettÀ hÀnen rahallinen omaisuutensa oli tÀsmÀlleen neljÀ dollaria. SillÀ hetkellÀ hÀn tunsi olevansa suunnilleen yhtÀ iloinen kuin dromedaari, joka huomaa, ettÀ sille kasvaa toinenkin kyttyrÀ. Jossakin hÀnen alitajunnassaan liikkui hÀmÀriÀ epÀilyksiÀ tÀmÀn Kanadanmatkan jÀrkevyydestÀ, mutta jottei hÀn vain itsekÀÀn nÀitÀ ounastuksia ottaisi niin vakavalta kannalta, ettÀ pÀÀstÀisi ajatuksensa niissÀ askartelemaan, hymyili hÀn kuvaiselleen naarmuisessa peilissÀ, ja katso: kuva hymyili takaisin.
TÀssÀ oli ilmeisesti ryhdyttÀvÀ jonkinlaiseen työhön.
HĂ€n haastatteli mr. Malista.
Mr. Malinen neuvoi seuraamaan sanomalehtien ilmoituksia ja pistÀytymÀÀn jossakin paikanvÀlitystoimistossa. Asia ei ilmeisestikÀÀn kiinnittÀnyt erikoisesti mr. Malisen mieltÀ.
Tuli torstai. Torstai on Montrealissa »piikapÀivÀ», pÀivÀ, jolloin kotiapulaiset lopettavat työnsÀ jo kello kahdentoista maissa ja lÀhtevÀt sitten kuka postiaan hakemaan siirtolaistoimistosta, kuka tanssimaan, kuka Traymore-cafeteriaan St. Catherinella. Oikeastaan tÀllÀ Traymore-cafeterialla ei ole tÀssÀ tarinassa mitÀÀn tekemistÀ, mutta se on kuitenkin mainittava, koska Allan siellÀ tutustui Helvi Piiloseen.
Malinen hĂ€net sinne vei, kertoen, ettĂ€ se on pohjoismaalaisten kenties tavallisin tapaamispaikka kaupungissa. He istuutuivat pyöreĂ€n marmoripöydĂ€n ÀÀreen paiskattuaan kĂ€ttĂ€ siihen jo aiemmin kokoontuneelle seuralle, jonka Malinen kaikesta pÀÀttĂ€en tunsi hyvin. SiinĂ€ istui konepiirustaja Wecksten, jonka puhetapa toi mieleen jonkin korpiseudun kunnankirjurin pöytĂ€kirjat, mekaanikko Nasy (o.s. NĂ€si), jolla sanottiin olevan yhtĂ€ suuret mahdollisuudet pÀÀstĂ€ yksinÀÀn »ulos», kuin toisella siamilaisista kaksoisista â sellaisia vaimoja on legio â ja kolme neitosta. Allan huomasi heistĂ€ vain yhden. TytöllĂ€ oli musta tukka (hĂ€n oli pannut pienen punaisen hattunsa pöydĂ€lle), joka korpin siipien tavoin laskeutui korvallisille, ja syvĂ€nsiniset silmĂ€t, joiden katseessa oli jotakin kummallisen vakavaa ja miettivÀÀ. Neitosten keskuudessa niin tavallinen poskiemaljeeraus ja huulisinooberi puuttuivat tykkĂ€nÀÀn. Pari kertaa oli hĂ€n panevinaan merkille, ettĂ€ Malisen apinankasvot saivat koomillisen hellĂ€n ilmeen, milloin hĂ€n katsoi tyttöön, mutta tĂ€mĂ€ ei estĂ€nyt taiteilija Allan Koriaa osoittamasta Helvi Piiloselle erikoista kohteliaisuutta.
Ja kun hÀn kieltÀmÀttÀ oli saavuttanut vissin rutiinin n.s. tyttöjen vikittelemisessÀ, niin saattoi hÀn sinÀ iltana Helvin tÀmÀn asunnolle Pierce-kadun varrella.
Helvi Piilonen oli niitĂ€ tyttöjĂ€, joille avomieliset, oman akselinsa ympĂ€ri kiertĂ€vĂ€t nuoret miehet uskoutuvat heti heihin tutustuttuaan. NiinpĂ€ Allankin nyt niinsanoakseni kÀÀnsi hĂ€nelle sielunsa ylösalaisin ja sitten vasemmalle kyljelleen. Tyttö kuunteli vaieten, mutta Allan oli tuntevinaan kĂ€sivarren, jonka oli ottanut kainaloonsa, puristavan omaansa hiukan. Ja sitten oli Helvi vuorostaan avomielinen. HĂ€n kertoi olevansa Childâs-ravintolan tarjoilijattarena, palveltuaan aikaisemmin useissa perheissĂ€ sisĂ€kkönĂ€ ja keittĂ€jĂ€ttĂ€renĂ€. HĂ€n oli ollut Kanadassa toista vuotta, mutta palaisi luultavasti kotimaahan niin pian kuin oli saanut lukuvelkansa suoritetuiksi ja muutaman dollarin sÀÀstöön. Niin, Helvi oli ylioppilas. Kotona Suomessa itkeskeli Ă€iti, jolle, Herra paratkoon, ei tullut kirjoitettua lĂ€heskÀÀn niin usein, kuin olisi pitĂ€nyt. TĂ€mĂ€ Kanadanmatka oli ollut melkein kuolinisku Ă€itiraukalle, mutta Suomessa ei makseta velkoja konttoristin palkalla. Ăiti, niin, koko hĂ€nen elĂ€mĂ€nsĂ€ siitĂ€ asti kuin hĂ€n meni naimisiin, oli ollut harmaata ja kyyneleistĂ€. KöyhyyttĂ€ ja sairautta ja sitten â isĂ€. IsĂ€ oli ollut tĂ€ydellinen renttu â makasi kaksi viimeistĂ€ elinvuottaan sĂ€ngyssĂ€ ja mutisi ruokottomuuksia, kunnes kuolema tukki hĂ€nen suunsa. Sellaisia miehiĂ€ on paljon, enemmĂ€n, kuin tiedetÀÀnkÀÀn...
He olivat saapuneet Helvin »rooming-housen» edustalle. Tyttö pysÀhtyi ja kÀÀnteli avainta hyppysissÀÀn.
â Hitto sentÀÀn! sanoi Allan.
Hetken hÀn empi, mutta rohkaisi sitten luontonsa.
â Ette suinkaan te sattumalta tietĂ€isi, mistĂ€ tĂ€llainen mies saisi toimen tapaisen? kysyi hĂ€n.
Dante vÀitti aikoinaan, ettÀ hÀntÀ miellytti epÀileminen yhtÀ paljon kuin tietÀminenkin. Ilmeisesti olisi Helvi hengessÀÀn voinut pistÀÀ hÀnelle peukaloa, sillÀ hÀn sanoi:
â TiedĂ€n kyllĂ€ luullakseni, mutta ehkĂ€ en kuitenkaan tiedĂ€.
Allan purskahti nauruun.
â Niin, katsokaas, olen aika hyvissĂ€ vĂ€leissĂ€ »bossin» kanssa ravintolassa ja hĂ€nen avullaan olen jo saanut toimitetuksi työtĂ€ kolmelle miestuttavistani. TÀÀllĂ€ niin harva tahtookaan auttaa lĂ€himmĂ€istÀÀn. Minusta se, varsinkin kun maanmies on kysymyksessĂ€, on surkuteltavaa. Mr. Wecksten, konepiirustaja, jonka tapasitte tĂ€nÀÀn Traymoressa, on myös pyytĂ€nyt minua tiedustelemaan johtajattarelta, voisiko hĂ€n ehkĂ€ antaa apuaan â ja miksenpĂ€ siinĂ€ samassa kyselisi teillekin. MinĂ€ vain en tiedĂ€, minkĂ€laista työtĂ€ sen pitĂ€isi olla â te kai ette sentÀÀn ottaisi mitĂ€ hyvĂ€nsĂ€.
Jos Allan olisi ollut tÀydellisesti »poikki», olisi hÀn vakuuttanut tyytyvÀnsÀ vaikka astianpesijÀn apulaisen hommaan, mutta nyt sattui hÀnellÀ vielÀ olemaan dollari ja kaksi dimeÀ (dime = 10 senttiÀ) taskussaan ja siksi hÀn sanoi:
â Mieluimmin haluaisin tietysti toimen, jossa voisin kĂ€yttÀÀ hyvĂ€kseni piirustus- ja maalaustaitoani, sanokaamme esimerkiksi jossakin reklaamipiirustuskonttorissa, mutta hĂ€tĂ€tilassa tĂ€ytyisi ruveta tarjoilijaksikin tai portieriksi...
Helvi nyökkÀsi. HÀn kuvitteli Allania elokuvateatterin vahtimestarina, yllÀÀn liberialaisen kenraalin virkapuku ja rinnassa rivi rÀikeÀnvÀrisiÀ »kunniamerkkien» nauhoja. HÀn nyökkÀsi uudelleen. Sellaiseen virkaan tuolla pitkÀllÀ, solskealla nuorella miehellÀ oli ainakin ulkonaiset edellytykset.
EikĂ€ siinĂ€ sen pitempiĂ€ puheita tarvittu. Sovittiin tapaamisesta seuraavana iltana â Helvi vapautuisi työstÀÀn klo 8 â ja sitten Allan tietysti suuteli hĂ€ntĂ€, varovasti kyllĂ€ kĂ€delle.
Emme voi aina varmuudella sanoa, onko autonkuljettaja, jonka vaunu purjehtii kadun toiselta puolelta toiselle, humalassa, vai koettaako hÀn kenties vain vÀlttÀÀ ajamasta juopuneitten jalankulkijain yli. YhtÀ vÀhÀn voin tÀssÀ vÀittÀÀ kivenkovaan, ettÀ Allan olisi alkanut horjua pÀÀtöksessÀÀn ansaita leipÀnsÀ Kanadassa, vaikka hÀn tÀnÀ iltana ensi kerran rupesikin ajattelemaan mahdollista perÀytymistÀ Suomeen. Kenties vain olosuhteet, melkein olemattomalta tuntuva mahdollisuuden hiven pÀÀstÀ tÀÀllÀ yllÀpitÀmÀÀn henkeÀÀn työssÀ, jossa voisi sÀilyttÀÀ itsekunnioituksensa, pani nuo ajatukset hÀnen pÀÀhÀnsÀ.
HÀn huitaisi ne syrjemmÀs.
Joko mukamas nyt sisu kaulaan? MikÀ hiton höntti hÀn itse asiassa sentÀÀn olikaan?
SinÀ yönÀ sai Allan unta vasta hyvin myöhÀÀn.
He kohtasivat Traymoressa seuraavana iltana, Helvi ja hĂ€n. Allan oli lainannut kaksi dollaria hiukan pilkallisen nĂ€köiseltĂ€ Hiivalta â joka sivumennen huomautti, ettĂ€ »armon vuoria», runottomammalla nimellĂ€ panttilainaajien liikkeitĂ€ elikkĂ€ kaneja, oli m.m. St. James- ja Craig-kaduilla â ja saattoi senvuoksi kehoittaa HelviĂ€ ottamaan tarjottimelleen, mitĂ€ ikinĂ€ vain halusi. Helvi halusi ainoastaan cherry sundaen, kirsikkahyytelön, sillĂ€ hĂ€nen olonsa tuntui hiukan painostavalta, mutta Allan ei surkeillut: kahvia piti olla ja leivoksia ja jÀÀtelöÀ ja appelsiinimehua...
Helvi oli aluksi vaivautuneen nÀköinen ja vÀhÀpuheinen. Keskustelu tuppasi hÀnen puoleltaan rajoittumaan vain sanaan pariin kerrallaan. Allan kÀvi hieman kÀrsimÀttömÀksi.
â Puhuitteko »bossille»? kysyi hĂ€n.
â Puhuin.
Tyttö pureksi huuliaan ja nÀytti melkein siltÀ, kuin olisi hÀn mielellÀÀn niiskuttanut vÀhÀisen.
â No?
â Sanoin, ettĂ€ serkkuni ja hĂ€nen paras toverinsa ovat tĂ€llĂ€ hetkellĂ€ vailla työtĂ€ ja tiedustelin, eikö mrs. Barrington voisi tehdĂ€ jotakin heidĂ€n hyvĂ€kseen. Mrs. Barrington rypisti otsaansa, mutta sitten hĂ€n hymyili ja kysyi, mitĂ€ serkkuni ja hĂ€nen paras ystĂ€vĂ€nsĂ€ osaavat tehdĂ€. MitĂ€ he olivat miehiÀÀn?
â No?
â No. Minun piti selittÀÀ, ettĂ€ he ovat piirustajia, mutta en kuolemaksenikaan muistanut, mitĂ€ piirustaja on englanniksi. Piirustus on »drawing», sen kyllĂ€ tiesin, ja siitĂ€hĂ€n koetin sitten sorvata avun itselleni. Sanoa paukautin: â They are drawers. Mrs. Barrington katsoi minua pitkÀÀn ja pudisti pÀÀtÀÀn. Sitten hĂ€n taas kysyi: â MitĂ€ he ovat ennen tehneet? â Drawers, Ă€nkytin minĂ€. Kun hĂ€n edelleenkin pudisti pÀÀtÀÀn, kirjoitin sanan paperinpalaselle. Mrs. Barrington katseli sitĂ€ tyhmĂ€n nĂ€köisenĂ€ ja purskahti sitten nauruun. SenjĂ€lkeen hĂ€n kÀÀnsi minulle selkĂ€nsĂ€ mutisten, ettei hĂ€nellĂ€ ole aikaa. Siihen jĂ€in tyttöjen töllisteltĂ€vĂ€ksi ja toivoin vaipuvani, ellei nyt juuri maan alle, niin ainakin kellarikerrokseen, missĂ€ olisin saanut itkeĂ€ rauhassa. Sanokaa, tiedĂ€ttekö te, mitĂ€ piirustaja on englanniksi?
Allan siveli leukaansa ja totesi koneellisesti, ettÀ parta oli ajamatta. Piirustaja, peeveli...
â Hm â kyllĂ€hĂ€n sen pitĂ€isi olla drawer, tai kenties designer on sopivampi sana. Katsonpa kotona sanakirjasta. ĂlkÀÀ nyt olko pahoillanne senvuoksi â ei hĂ€tĂ€ ole tĂ€mĂ€n nĂ€köinen.
HÀn otti kasvoilleen niin huolettoman ja vÀlinpitÀmÀttömÀn ilmeen, kuin olisi kysymyksessÀ ollut korkeintaan vain myttyynmennyt huvitteluhanke, ja nappasi kenkÀnsÀ anturasta tulta savukkeeseen.
Helvi huoahti helpotuksesta ja söi halukkaasti leivoksen, johon hetkistÀ aiemmin oli kieltÀytynyt koskemasta.
SinÀ iltana otti Allan rohkeasti tytön kÀsivarren kainaloonsa jo kirkkaasti valaistulla valtavÀylÀllÀ ja yritti hyvÀstiÀ jÀttÀessÀÀn suudelmaa huulille. Hukkayritys tosin, sillÀ ratkaisevalla hetkellÀ kiskaisi Helvi pÀÀtÀÀn takakenoon (jolloin Allanin hampaat iskeytyivÀt hÀnen leukaansa jÀttÀen siihen muutamaksi pÀivÀksi kolme naarmua), mutta eipÀs tullut korvatillikkaa, eikÀ muutakaan paheksumismerkkiÀ...
Riisuttuaan kenkÀnsÀ ja takkinsa istuutui hÀn vuoteensa laidalle ja tarttui sanakirjaan. Designer.. hm... drawer, drawer...
Kirja ilmoitti: Drawer = vetÀjÀ, piirtÀjÀ, noutaja; laatikkokirstu. Monikossa drawers = alushousut!
HĂ€n purskahti nauruun.
Voi taivas!
Billingsâ Employment Agency Sun Life-pilvenpiirtĂ€jĂ€n II:nnessĂ€ kerroksessa on lohduton paikka heinĂ€kuun alussa lĂ€mpömÀÀrĂ€n lĂ€hennellessĂ€ 90 astetta Fahrenheitia ja työttömyyden ollessa tavallista runsaamman. Allanin tyhjÀÀ vatsaa vihloi pahasti hĂ€nen lennĂ€htĂ€essÀÀn pikahississĂ€ korkeuksiin. Toimiston odotushuone oli tĂ€ynnĂ€ kansaa ja helteeseen sekaantui epĂ€lukuinen mÀÀrĂ€ hajuja, Charvain ja huonon puuterin tuoksusta hien ja viinan katkuun asti.
Ramasi, oli jano ja nÀlkÀ. Kolmessa toimistossa oli hÀn jo ehtinyt ravata, ennenkuin laahautui tÀnne, ja joka paikassa tuntuivat mahdollisuudet suunnilleen yhtÀ suurilta kuin Tanskan Siirtomaa-arpajaisissa. Luvattiin katsoa ja luvattiin hommatakin, mutta lupaushan on yleensÀ aivan eri asia kuin tÀyttymys.
Tunnin jaksoi Allan vuoroon istua, vuoroon seisoa kymmenien muitten joukossa. HÀn vastaili haluttomasti muutamien nuhrautuneen nÀköisten kohtalotoverien kysymyksiin ja seurasi laiskasti katseillaan erÀÀn vÀsymÀttömÀn, huolimattomasti pukeutuneen palvelijattaren aikansa kuluksi keksimÀÀ urheilua. Tyttö metsÀsti luteita rikkinÀisten seinÀpaperien kÀtköistÀ ja tappoi saaliinsa kÀvelykeppinsÀ kahvalla. Jokaista murhaa seurasi pieni, tyytyvÀinen hihkaisu. Ovi toimistoon oli avoinna ja puhelinkilahdusten lomassa kuului sieltÀ mr. Billingsin vÀsynyt ÀÀni matalana, yksitoikkoisena pörinÀnÀ. Kun lopulta alkoi tuntua siltÀ, ettÀ kurki kuolisi, ennenkuin suo sulaisi, löi Allan kiukkuisesti hatun pÀÀhÀnsÀ ja palasi kadulle. Gehennaan Kanada, työnvÀlitystoimistot, taide, Helvi, Marjatta ja liian hyvÀnahkainen kaljakuski! TyölÀstÀ oli kÀveleminen takaisin Dorchesterille paita selkÀÀn ja kieli kitalakeen liimautuneena, mutta kÀrsiÀhÀn tÀssÀ tÀytyi. EnemmÀn kuin epÀilen, ettÀ Allanilla tÀtÀ via dolorosaansa astellessaan oli rehellisesti ÀitiÀ ikÀvÀ.
Tottumus on tehokkain opettaja. Vaikka Allan istuessaan uupuneena vuoteensa laidalla kirosikin pÀÀhÀnpistonsa lÀhteÀ rapakon taakse, ei hÀn vielÀ ollut toivoton. HÀn oli tottunut selviytymÀÀn pulmallisimmistakin tilanteista, tosin toisten avulla, ja nytkin odotteli hÀn ihmettÀ tapahtuvaksi. NÀrkÀstynyt ja »vanhan kontrin idiootteja» pÀivittelevÀ mrs. Koskela toimitti hÀnelle syötÀvÀksi paahdettua leipÀÀ ja keitetyn maissintÀhkÀn sekÀ teetÀ, minkÀjÀlkeen mies riisui vaatteensa ja paneutui makuulle.
Sallimus tuntuu kohtelevan Allanin tapaisia luonteita suotta hellĂ€varoen. Seuraavana pĂ€ivĂ€nĂ€ tapahtui tosiaankin ihme. Sanomalehtien pikkuilmoitusten Sargasso-merestĂ€ löysi Allan pari kolme, jotka leikkasi irti. YhdessĂ€ niistĂ€ ilmoitti Peter G. Karakhopoulos â Show-cards, Signs and Posters â pestaavansa reklaamikorttien piirtĂ€jĂ€n ja hĂ€n piti myös sanansa tehden Allanin kanssa sopimuksen kovasta, hyvĂ€stĂ€ ja nopeasta työtĂ€ 20 dollarin viikkopalkkaa vastaan.
Mr. Peter G. Karakhopoulos oli lyhyt, musta kreikkalainen, jonka reklaamitoimisto sijaitsi hÀnen yksityisasunnossaan Lincoln avenuella. Kahden pitkÀn, vÀrien tahraaman piirustuspöydÀn ÀÀressÀ syntyi satumaisen nopeasti ja nÀppÀrÀsti erikokoisia, kirjavia pahvikortteja, joissa montrealilaiset liikkeet, kengÀnkiilloittajan »shopista» turkisfirmaan asti, kiljuvan punaisin, vihrein ja sinisin tekstein tarjosivat yleisölle »parasta maailmassa». PitkÀn sohvan selustalla ja kÀsinojilla riippui kuivumassa vielÀ kosteita sinisiÀ, mustia, valkoisia paperisuikaleita, joissa niinikÀÀn eri liikkeet kehuivat tavaraansa ja joita ne kÀyttÀvÀt suurten nÀyteikkunainsa ruutuihin liimattuina. Ikkunan edessÀ oli maalarinjalusta ja sillÀ puolivalmis kangaskilpi. VÀripönttöjÀ, pötkyjÀ, paperia, pahvikortteja, siveltimiÀ, tÀrpÀtin, shellakan ja hien hajua. Vesiastiassa likoavien sivellinten joukossa savukkeenpÀtkiÀ ja vernissakannun pÀÀllÀ melooninpuolikas. Allan pyyhiskeli kasvojaan ja oli niin hermostunut, ettÀ polvet hetkuivat.
â Riisukaa takkinne, Ă€lkÀÀkĂ€ suotta kainostelko, neuvoi mr. Peter G. Karakhopoulos. â Aion kutsua teitĂ€ Allaniksi ja minun nimeni on Pete. Ajan sÀÀstöÀ. Hei, ottakaa tuo luettelo, kaksikymmentĂ€ valkoista pahvikorttia tuolta nurkasta, valitkaa sopiva sivellin, punaista ja mustaa vĂ€riĂ€ ja sitten alkakaa huhkia. Nopeasti, nopeasti, nopeasti. Samaan tapaan, kuin nuo kortit tuolla kaapilla. Saatteko selkoa luettelosta? Lukekaapa, ettĂ€ kuulen. Kas tuosta: fancy pineapples, 20 cents each; fresh celery, 15 stalks for 10 cents...
Kreikkalainen hosui, neuvoi, noitui, pyyhki hikeÀÀn, tuprutti »Turret»-savukettaan, vihelteli, lauloi, pani radionsa ulisemaan.
EihÀn Allanin työstÀ tahtonut aluksi tulla mitÀÀn. KÀdet vapisivat ja joka toinen kortti meni pilalle. Pete siveli mustanpuhuvaa leukaansa ja vilkuili tÀmÀn tÀstÀ tummilla, liikkuvilla silmillÀÀn hÀnen yrityksiÀÀn, tyynnytteli ja hoputti yhtÀaikaa. ItsehÀn oli tÀysi virtuoosi ja pariin otteeseen pysÀhtyi Allan ihmettelemÀÀn hÀnen kÀtevyyttÀÀn. Tuli lopulta lounaan aika ja samalla myös monsieur Richard Levy.
M. Richard Levyn seemilÀistÀ alkuperÀÀ ei sukunimeÀ lukuunottamatta ilmaissut juuri mikÀÀn. HÀnellÀ oli kylmÀt, siniset silmÀt ja ruskeat hiukset. NenÀ oli kyllÀ konko, mutta sellainen se on melkein jokaisella ranskalaisellakin. Pete toimitti esittelyn: M. Levy oli hÀnen apulaisensa, jonkinlainen »kaupparatsu», joka otti vastaan asiakkaitten tilaukset, toimitti kortit ja kyltit perille ja karhusi saatavat. M. Levy oli siihen hommaan omiaan, ripeÀ, nuori, hauskannÀköinen ja puhui yhtÀ hyvin ranskaa kuin englantia.
M. Levy loi Allaniin varsin viileÀn katseen ja polpotti tuokion niin nopeasti, ettei Allan saanut hÀnen puheestaan mitÀÀn selkoa. Allan tunsi suunnatonta vastenmielisyyttÀ M. LevyÀ kohtaan.
â Voitte viipyĂ€ lounaalla tunnin, sanoi Pete. â Hurry up!
Allan pesi kÀtensÀ ja kiskoi takin ylleen. SillÀvÀlin oli monsieur Richard Levy heittÀytynyt sohvaan ja nostanut pöytÀpuhelimen polvelleen.
â Wilbank 8999, pyysi hĂ€n. â Madame Chainplain? Câest monsieur Richard, qui parle...
Allan totesi hÀnen aloittavan imelÀn puhelinkurtiisin, painoi hatun pÀÀhÀnsÀ ja harppoi alas varjoisalle kadulle.
HÀn oli merkillisen iloinen ja elÀmÀ tuntui hauskan kevyeltÀ. SyödessÀÀn paistettua lohta Koskelain keittiössÀ kertoi hÀn saaneensa paikan ja loihti Peter G. Karakhopouloksen reklaamikonttorista valtavan ateljeen monine apulaisineen ja upeine sisustuksineen. Mrs. Koskelan katseeseen ilmestyi melkein kunnioitusta.
Mutta mr. Koskela pudisti epÀilevÀsti pÀÀtÀÀn:
â Ei siellĂ€ tuollainen vanhan kontrin herra kauan pysy.
Allan katsoi voivansa olla huomaamatta hÀnen sanojaan ja nousi vihellellen painuakseen takaisin työhön.
Seuraavana lauantaina nosti Allan työnantajaltaan 12 dollaria vajaan viikon palkkana, maksoi osan velastaan mrs. Koskelalle ja vei Helvin Mandarin-ravintolaan Peel-kadulla.
HelvillÀ oli yllÀÀn ohut, keltainen silkkijumperi ja hiekanvÀrinen hame. Pienen, punaisen hatun alta kiilsi korvallisille kammattu musta tukka. OranssinvÀriset japanilaislyhdyt antoivat hehkua hÀnen kasvoilleen ja miettivien silmien katse muuttui iloiseksi, ihastuneeksi, kun Allan kertoi »erinomaisesta» paikastaan. He söivÀt espanjalaisen omeletin ja joivat valkoista viiniÀ ja naureskelivat pienelle, vinosilmÀiselle tarjoilijalle, jonka murheellista ilmettÀ eivÀt juomarahatkaan saaneet muuttumaan. He tanssivat kiiltÀvÀllÀ, keltaisella parketilla ja hymyilivÀt harmaisiin smokingeihin pukeutuneille soittajille, jotka irvistelivÀt ja laulaa honottivat antaakseen lisÀtehoa saksofoonimusiikille.
â Englantilaiset tuntuvat kaikki laulavan aivankuin heillĂ€ olisi hampaat nenĂ€ssĂ€, virnaili Allan.
HeillÀ oli suurenmoisen hauskaa ja kun Allan Helvin asunnon portailla kuiskasi rakastuneensa hÀneen aivan silmittömÀsti, alkoi hÀn itsekin uskoa niin kÀyneen.
MikĂ€ merkitsee, ettĂ€ hĂ€n kenties todella oli rakastunut â sillĂ€ mitĂ€pĂ€ on n.s. lempi muuta kuin suuri illusioni.
Niin. Alkoi tosiaan nÀyttÀÀ siltÀ, kuin Allanista sittenkin tulisi se sananlaskun mainitsema »viimeinen nauraja», kuin joutuisivat postinkantaja Koria, hÀnen vaimonsa, Marjatta ja Villehad Lustig ynnÀ monet muut pahanilmanlinnut hÀpeÀÀn, mutta kaikkea vielÀ! TÀllÀ hetkellÀ olemme juuri samanlaisessa asemassa kuin Mustalais-Kallen hevonen, jolle Kalle hankki vihreÀt silmÀlasit, jotta se luulisi olkia heiniksi...
Molemminpuolinen antipatia sai monsieur Richardin ja Allanin sotajalalle keskenÀÀn heti alusta lĂ€htien. Peter G. Karakhopouloksen toisinaan piipahtaessa kaupungille kĂ€ytti heprealainen tilaisuutta hyvĂ€kseen haukkuakseen Allanin suut silmĂ€t tĂ€yteen, eikĂ€ Allan voinut mitata hĂ€nelle samalla mitalla, sillĂ€ sanavarasto oli rajoitettu, jotapaitsi erĂ€itten herjausten ÀÀntĂ€minen tuotti vaikeuksia. Toisinaan nĂ€ytti siltĂ€, kuin kĂ€sikĂ€hmÀÀ ei voitaisi vĂ€lttÀÀ, mutta tilanteen ollessa kireimmillÀÀn osui aina joko puhelin soimaan tai kreikkalainen ehĂ€ttĂ€mÀÀn vĂ€liin. Allania harmitti erittĂ€inkin, ettĂ€ Levy yritti vĂ€heksiĂ€ ja halventaa hĂ€nen työtÀÀn ja vĂ€listĂ€ suorastaan valehteli Petelle »tuon kelvottoman suomalaisen» joko tehneen virheitĂ€ reklaamiteksteihin tai pilanneen kallista kartonkia. Levy ei itse asiassa ymmĂ€rtĂ€nyt tekstauksesta tai koristelusta tuon taivaallista ja hĂ€nen kirjoitustaitonsa oli vielĂ€ huonompi kuin Allanin â tĂ€ytyi katsoa sellaisenkin sanan kuin »anniversary» kirjoitustapaa sanakirjasta.
Karakhopoulos koetti vÀlittÀÀ ja tiuski kummallekin. Pieni hÀn oli kooltaan, mutta tulinen ja kiivas, ja yllÀpiti mainiosti »toimiston omistajan» arvovaltaa. Monsieur Richard alistui tavallisesti mutisten ja mulkoillen kiukkuisesti Allania, sytytti savukkeen ja aloitti puhelinkuhertelun madame Champlainin kanssa. Allan palasi työhönsÀ hermostuneena ja kÀdet vavisten: mene tiedÀ, vaikka jonkun tuollaisen kahakan jÀlkeen saisi potkut, ja mihinkÀpÀ sitÀ sitten taas yhtÀkkiÀ joutuisi.
Pete oli tavallisesti ystÀvÀllinen, katsoi lÀpi sormien, vaikka ei työ oikein ottanutkaan sujuakseen sillÀ vauhdilla ja niin hyvin, kuin olisi pitÀnyt. Toisinaan ilmestyi kurttu hÀnen paksujen, mustien kulmakarvojensa vÀliin ja tavanmukainen hoputus: nopeammin, nopeammin, nopeammin! kuulosti kÀrsimÀttömÀltÀ ja ÀreÀltÀ, mutta seuraavassa tuokiossa hÀn jÀlleen vihelteli ja laski leikkiÀ. Kunpa tuota kirottua juutalaista ei olisi ollut! Joka paikkaan niittenkin pitÀÀ löytÀÀ. Allan ihmetteli kerran asiaa Maliselle, joka kertoi, ettÀ juutalaisia vielÀ joku vuosi aikaisemmin oli Montrealissa vain muutama sata, »mutta», lisÀsi hÀn, »ne sikiÀvÀt kuin kaniinit ja nyt niitÀ on kuin mannaryynejÀ».
ErÀÀnĂ€ pĂ€ivĂ€nĂ€ â oli tukahduttavan kuuma, 90 astetta Fahrenheitia â saapui toimistoon nuori, viehĂ€ttĂ€vĂ€ tyttö. Pete ja Allan työskentelivĂ€t helteen vuoksi ylĂ€ruumiit paljaana ja neitosen ilmestyessĂ€ oviaukkoon pakeni Allan makuusuojaan. Ovi oli kuitenkin nostettu saranoiltaan, joten piiloutuminen oli mahdotonta. Neitonen ei ollut millĂ€nsĂ€kÀÀn, naureskeli vain ja tervehti PeteĂ€ kĂ€destĂ€ pitĂ€en. Kreikkalaisen tumma ihonvĂ€ri tummeni rintaa myöten, mikĂ€li Allan saattoi nĂ€hdĂ€ (vaikeata se oli, sillĂ€ Pete oli karvainen kuin gorilla), ja ensin hĂ€n luuli sen johtuvan jonkinlaisesta kainoudesta, mutta korjasi sitten kĂ€sitystÀÀn ja totesi: mielihyvĂ€stĂ€. Tyttö oli Karakhopouloksen mielitietty.
â Allan, come here, and you, Millie, take a seat!
Suoritettiin esittely: mr. Allan Koria (ÀÀnnettiin Kariö), miss Millicent Grayson.
Ja sitten sai Allan nÀhdÀ niin peittelemÀtöntÀ ja sivullisista piittaamatonta flörttiÀ, ettÀ se sai hÀnet melkein pahoinvoivaksi ja jÀÀhdytti kuuman hien hÀnen naamassaan ja selÀssÀÀn kylmÀksi. Onneksi innostuivat Pete ja hÀnen »persikkansa» kuitenkin pian lÀhtemÀÀn kaupungille ja hÀn jÀi hetkeksi yksin. Sai siunaaman ajaksi suunnata ajatuksensa Helviin. Mustatukkaiseen, sinisilmÀiseen Helviin, jolla oli pienet, pehmeÀt kÀdet ja Montrealin kauneimmat sÀÀret...
M. Richard havahdutti hÀnet karjaisemalla ovelta:
â MitĂ€ helvettiĂ€ te nukutte? MissĂ€ on mr. Karakhopoulos?
Allan tarttui sÀikÀhtyneenÀ vÀripönttöön työntÀmÀÀnsÀ siveltimeen ja turmeli 50 sentin edestÀ sinistÀ kartonkia.
â Meni ulos miss Graysonin kanssa.
â Haa! Pankaa paita yllenne, painukaa ostamaan minulle tupakkaa ja kĂ€ykÀÀ samalla Crowleylla ostamassa kolme levyĂ€ keltaista pahvia ja mustaa tushia.
â MinĂ€ en ole mikÀÀn asiapoika!
â Ilmeisesti ette. Luoja kokeili aaseilla kaksituhatta vuotta, ennenkuin sai teidĂ€t syntymÀÀn. MitĂ€ vitkastelette?
Allan alkoi kiroillen vetÀÀ paitaa ylleen.
â Ja muistakaa, neuvoi Levy, suoraan asioille tĂ€ydellĂ€ höyryllĂ€, eikĂ€ vaeltamaan tÀÀltĂ€ Kap-kaupunkiin ja Vladivostokista aamiaiseen, niinkuin eilen lĂ€hettĂ€essĂ€mme teidĂ€t Atwater-kadun sĂ€hköliikkeeseen.
HĂ€n paiskautui sohvalle ja alkoi viheltÀÀ viimeistĂ€ schlageria, »Thereâs a rainbow âround my shoulder», niin pĂ€in honkia, ettĂ€ Allanin hampaita vihloi.
MikÀpÀ tÀssÀ auttoi? Asialle vain. HÀn otti hattunsa ja lÀhti.
â Attaboy! nauroi monsieur Richard hĂ€nen jĂ€lkeensĂ€.
Allanin suuttumus oli hĂ€lvennyt, kun hĂ€n astui maalaustarpeiden kaupasta kadulle, riiputtaen kĂ€dessÀÀn vihreÀÀn paperiin pantuja pahvilevyjĂ€. HĂ€n tajusi kyllin selvĂ€sti, ettĂ€ tĂ€ssĂ€ oli nieltĂ€vĂ€ karvas makean mukana, toisin sanoen, jos mieli ansaita leipĂ€nsĂ€ (et circenses) verrattain miellyttĂ€vĂ€ssĂ€ ja siistissĂ€ työssĂ€, oli tyynesti sallittava monsieur Levyn kĂ€yttĂ€ytyĂ€, niinkuin kĂ€yttĂ€ytyi. Voisihan asian kuitenkin ottaa puheeksi Peten kanssa â mutta â mutta mitĂ€ ihmettĂ€! Tuossahan tulee filosoofi Emerik Karlsson vastaan pienen olkihattuisen miehen seurassa!
Allan pysÀhtyi. SilmÀnrÀpÀykseksi kohtasivat hÀnen ja Karlssonin katseet ja hÀn huomasi filosoofin hÀtkÀhtÀvÀn. NÀhtÀvÀsti aikoi tuo halvattu livahtaa ohi muka hÀntÀ huomaamatta. HÀn huikkasi:
â Hei, mihinkĂ€ kiire?
Mr. Karlsson ja olkihattuinen pysÀhtyivÀt. Mr. Karlsson rÀvÀytti silmÀnsÀ renkaille ja hÀmmÀsteli:
â Kas, kas, eipĂ€ ole tavattu toviin... terve, terve!
Ja hÀn ojensi hymyillen kÀtensÀ, eikÀ hÀnen hymyssÀÀn voinut huomata mitÀÀn vÀkinÀistÀ.
Allanin sormet kihelmöivÀt.
â SinĂ€, sinĂ€ saaterin â, aloitti hĂ€n, mutta mr. Karlsson keskeytti viittaamalla kĂ€dellÀÀn olkihattuiseen.
â Saanko esitellĂ€, sanoi hĂ€n, taiteilija Allan Korian ja mr. William Kallion, tunnettu nimellĂ€ Pikku-Ville, ammatiltaan juottaja eli humalasutenööri, toisin sanoen »koiratorpan» *) omistaja...
Olkihattuinen pyysi mr. Karlssonia haistamaan jotakin ilkeÀnhajuista ja iski silmÀÀ Allanille.
â Morning! mĂ€kĂ€tti hĂ€n. â Ei pidĂ€ uskoa, mitĂ€ tuo puhuu...
Allan huitaisi kÀdellÀÀn.
â Haluan puhua pari sanaa Karlssonin kanssa kahdenkesken, sanoi hĂ€n. â Tulehan hetkeksi tuohon porraskĂ€ytĂ€vÀÀn.
â Pikku-Ville ja minĂ€ olemme sydĂ€nystĂ€viĂ€ ja mitĂ€ minĂ€ kuulen, sen voi hĂ€nkin kuulla, epĂ€si mr. Karlsson.
Allan tarttui hÀnen kÀsivarteensa ja kiskaisi hÀnet mukanaan pimeÀÀn porraskÀytÀvÀÀn.
Hetken he tuijottivat ÀÀneti toisiaan silmiin. Filosoofi hiukan pelokkaasti, Allan kylmÀn harkitsevasta.
â Roisto! kĂ€rĂ€hti hĂ€n lopulta.
â Riippuu siitĂ€, minkĂ€laisella tuumatikulla mitataan.
â Olet velkaa minulle tĂ€smĂ€lleen kahdeksantoista dollaria, kun lasketaan pois neekerikapakassa juomani oluen hinta. Se on sievĂ€ summa meikĂ€lĂ€iselle. MinĂ€ olen kuitenkin velkaa sinulle paljon enemmĂ€n ja nyt selvitetÀÀn tilit.
Toisella kÀdellÀÀn tarttui Allan lujasti mr. Karlssonin takinrinnuksiin, pudottaen pahvilevynsÀ seinÀÀ vasten nojalleen, toisella kaivoi hÀn taskustaan tushipullon, jonka tulpan poisti hampaillaan, ja sitten suihkutti hÀn nÀppÀrin pikku heitoin sen sisÀllön filosoofin naamaan. Mr. Karlsson vaikeni kuin muuri.
â Työ tehty on, nyt voin mĂ€ mennĂ€, lausui Allan juhlallisesti. â Kuitit ollaan. HĂ€n tarttui pahvilevykantamukseensa ja astui kadulle.
Filosoofi etsi liivintaskustaan pienen peilin ja tarkasteli kasvojaan.
â Tjaa, mutisi hĂ€n hiukan hartioitaan kohottaen, jos vĂ€ri olisi hieman tasaisemmin sivelty, voittaisin pimeydessĂ€ kaikki veljeni St. Antoine-kadulla. Fy fan! Mutta pahemminkin olisi voinut kĂ€ydĂ€; gaudeamus de bona fortuna!
Ja nyt joutaa mr. Karlsson tÀstÀ tarinasta sinne, missÀ pippuri kasvaa, sanokaamme Cayenneen, missÀ juuri parahiksi on ranskalainen rangaistussiirtola.
Allan Koria huomasi vĂ€hitellen, ettei Helvi Piilonen ollut niitĂ€ tyttöjĂ€, joista selviydytÀÀn »kiitos paljon â morjestalla», jos on sattunut lausumaan jonkun hetken hurmion innoittaman sanan, joka vielĂ€ on sinetöity suudelmalla. Tytön miettiviin, syvĂ€nsinisiin silmiin ilmestyi toisinaan melkein oudostuttavan kova katse ja hienopiirteinen suu kapeni pÀÀttĂ€vĂ€ksi kaareksi. EnsimmĂ€isen kerran havaitsi Allan tĂ€mĂ€n seikan erÀÀnĂ€ iltana kerrottuaan Malisen, Weckstenin ja Helvin seurassa tyttöseikkailuistaan Suomessa. HelvillĂ€ oli mielipiteitĂ€ ja periaatteita ja muuta sellaista painolastia, josta tavallisin moderni nuori neito, toisella nimellĂ€ jazzpiikki, on kemiallisesti vapaa. Allania kaiveli ilkeĂ€ tunne.
Helvi oli tavattoman suorasukainen ja tinkimĂ€ttömĂ€n rehellinen, kiusallisen rehellinen, niin rehellinen, ettĂ€ hĂ€n toisinaan katsoi vĂ€lttĂ€mĂ€ttömĂ€ksi loukata ihmisiĂ€ viskaamalla heille vasten kasvoja karvaitten ja suotta lausuttujen totuuksien ohella omia, usein asianomaisille kaikkea muuta kuin imartelevia mielipiteitÀÀn heistĂ€. HĂ€n sai helposti ystĂ€viĂ€, mutta vielĂ€ helpommin vihamiehiĂ€, ja Allan oli ennen pitkÀÀ selvillĂ€ siitĂ€, ettĂ€ oli sukeltanut syvempÀÀn veteen, kuin oli osannut aavistaa. Kun tyttö oli poissa nĂ€kyvistĂ€, teki nuori mies monasti lujan pÀÀtöksen ottaa »paijansa» leikistĂ€, mutta pienen, pehmeĂ€n kĂ€den kosketus, hukuttava katse, punaisten, silkinhienojen huulien tulinen, herpaannuttava hyvĂ€ily ajoivat harkinnan ja pÀÀttĂ€vĂ€tsyyden pakosalle. Ja kun tyttö vaistojensa ohjaamana kenties tietĂ€mĂ€ttÀÀn alkoi keimailla, oli Allan myyty mies. Pahinta oli, ettĂ€ hĂ€n tiesi sen ja tiesi samalla, ettĂ€ tĂ€mĂ€ suhde oli rakennettu hiekalle. HĂ€nen luonteensa mukaista oli kuitenkin pidĂ€tellĂ€ ikĂ€vyyksiĂ€ syrjĂ€ssĂ€ niin kauan kuin saattoi. Kenties juuri senvuoksi hĂ€n niinsanoakseni heittĂ€ytyi entistĂ€ haltioituneemmin noitten sirojen jalkojen juureen â tuli aika, jolloin hĂ€n tuskin jaksoi odottaa iltaa ja hetkeĂ€, jolloin pÀÀsisi tytön lĂ€heisyyteen.
Ja sitten pÀÀtti Peter G. Karakhopoulos lÀhteÀ pariksi viikoksi kesÀlomalle. ErÀÀnÀ aamuna pysÀhtyi hÀnen asuntonsa edustalle vedenpaisumuksen aikuinen ford-rÀmÀ, joka oli yltyleensÀ koristeltu valkoisella vÀrillÀ. JÀÀhdyttÀjÀn nupissa liehui punainen viiri, jossa oli kirjoitus »Lizzie» (ford-auton »lempinimi» Amerikassa). Katoksen takaseinÀlle oli maalattu pÀÀkallonkuva ja sen alle kaksi luuta ristiin. Toiseen etuoveen oli tekstattu »Naisille», toiseen »Miehille», takaoviin toiselle puolelle »Ritz-Carlton Hotel», ja toiselle puolelle »Herrat pitÀvÀt vaaleaverisistÀ, mutta me emme ole turhantarkkoja». VarapyörÀÀn, joka oli kiinnitetty auton taakse, oli maalattu »Pelastusrengas» ja vaunun kupeilla oli jos jonkinlaista aforismia ja sukkeluutta, niin ettÀ koko vehe pikemminkin muistutti meikÀlÀisen peltiputkan sisÀpuolta kuin autoa.
TÀstÀ koreasta vaunusta sipsutti kadulle miss Millicent Grayson.
Pete otti hÀnet vastaan ÀÀnekkÀÀsti ja imelÀsti. Seuraavan tuntineljÀnneksen aikana antoi hÀn Allanille niin hirvittÀvÀn mÀÀrÀn ohjeita ja tehtÀviÀ loma-aikansa varalle, ettei niitÀ kaikkia olisi kyennyt muistamaan kukaan, ja sitten hÀn katosi neidon mukana kuin tuuliaispÀÀ, jÀttÀen apulaisensa kiroilemaan ja hikoilemaan pahvilevyjen ja paperikaistaleitten joukkoon. Radiossa honotti miesÀÀni ÀÀnielokuvarenkutusta »Jeannine, I dream of lilac time», kadulla alkoi moottori pörrÀtÀ kuin kiukkuinen ampiainen ja Allanin pÀÀssÀ kuhisivat ajatukset epÀtoivoisessa sekamelskassa. TÀssÀ hÀn oli yhtÀkkiÀ jÀÀnyt kuin kala kuiville. Puhelin kilisi...
Allan olisi ehkÀ kaikesta huolimatta voinut »pelastaa» pÀivÀn, ellei Dorothy Perkinsin muotiliikkeen ristihuulinen asiapoika olisi osunut toimistoon kymmentÀ minuuttia ennenkuin monsieur Levy saapui. TÀmÀ asiapoikahan se oli alkusyynÀ koko siihen suureen jupakkaan, joka myöhemmin katkaisi Allanin lupaavasti alkaneen uran kylttimaalarina.
Allan tekstasi parhaillaan kieli poskessa isohkoa hajuvesireklaamia, kun poika töytÀsi huoneeseen.
â Heoo! tervehti hĂ€n.
Allan kohotti katseensa. KynnyksellÀ seisoi miehenalku, yllÀÀn elokuvista tuttu, napeilla koristeltu liveri ja pÀÀssÀ piskuinen patalakki. Lakin alta valui pippurisilmille rasvainen ja kiiltÀvÀ hiuskiemura, joka ylen huonosti sopi pisamaiseen perunanenÀÀn ja halkinaiseen ylÀhuuleen.
â MitĂ€ asiaa? kysyi Allan.
Poika pÀÀsti oravanhampaansa selvemmin nÀkyviin ja honotti:
â Ooho he Doohi Feehihhih rekkaavifahaahhi vaahih?
Allan pudisti kummissaan pÀÀtÀÀn.
â Do you speak English? kysyi hĂ€n.
â Heevehhi, tietyhhi. VivĂ€ tahon hen Doohi Feehihhih rekkaavikootin.
Allan purskahti nauruun.
â Kuulehan, sanoi hĂ€n, koetahan sanoa tuo yskimĂ€llĂ€ tai laulamalla, niin kenties ymmĂ€rrĂ€n paremmin.
Poika pÀÀsti kiljunnan ja hyppÀsi tasakÀpÀlÀÀ.
â Heevehin saavai! Doohi Feehihhih â
â MikĂ€ se Feehihhih on?
Nuorukainen töytÀsi piirustuspöydÀn luo ja alkoi viskellÀ valmiita kortteja ja liuskoja hujan hajan lattialle. Allan tarttui hÀntÀ niskasta.
â Painuhan nyt, poika, takaisin liikkeeseesi ja pyydĂ€ lĂ€hettĂ€mÀÀn tĂ€nne sellainen henkilö, joka osaa selvittÀÀ asian paremmin.
Poika oli tulipunainen ja kiljui kuin pistetty porsas.
Ja tietysti saapui samassa monsieur Richard Levy. Onnettomuus tulee harvoin yksinÀÀn.
â MikĂ€ meteli tÀÀllĂ€ on? kysyi hĂ€n.
Poika honottamaan. M. Levy kuunteli ja nyökkÀsi pÀÀtÀÀn. Se juutas taisi ymmÀrtÀÀ. Allan tunsi melkein kunnioitusta hÀntÀ kohtaan. Mutta vain siunaaman ajan, sillÀ nyt alkoi Levy vuorostaan kiljua. Ei pojalle, vaan Allanille.
Allan sai kuulla olevansa idiootti ja muuli ja taulapÀÀ ja kinkunluu ja paviaani, ja sitten kÀskettiin hÀnen etsiÀ kÀsille Dorothy Perkinsin muotiliikkeen tilaama reklaamikortti puolessatoista silmÀnrÀpÀyksessÀ, ellei tahtonut joutua Àkillisen, mutta siitÀ huolimatta tuskallisen kuoleman omaksi.
Korttia ei löytynyt. Se oli kyllÀ merkitty tilauksiin, mutta Pete oli unohtanut huomauttaa, ettÀ sillÀ oli kiire.
Sulkekaamme tÀssÀ Peter G. Karakhopouloksen toimiston ovi, sillÀ se keskustelu, joka Allanin ja juutalaisen vÀlillÀ (poika sÀesti) nyt syntyi, ei ole sivullisille mitÀÀn rakentavaa kuultavaa.
Helvi Piilonen oli suurempi ihmistuntija kuin itse tiesi. HÀn pÀÀsi varsin pian selville Allanin luonteesta, ja siinÀ oli paljon sellaista, mikÀ soti hÀnen miehelle asettamiaan vaatimuksia vastaan. Mutta rakkaus on sokea kuin ukuli pÀivÀllÀ, jotapaitsi se tavallisesti aina yliarvioi itsensÀ: luulee voittavansa kaiken. Ja Helvi rakasti.
HÀn ei vÀheksinyt Allanin ulkonaisen olemuksen viehÀtysvoimaa, myönsipÀ pÀinvastoin itselleen, ettÀ se oli vÀkevÀnÀ tekijÀnÀ siinÀ pyörteessÀ, joka veti hÀntÀ tuon itsekkÀÀn ja huikentelevaisen tuulihatun puoleen. Mutta vielÀ voimakkaampana vetosi hÀneen lapsi, joka katseli Allanin silmistÀ ja monasti puhui hÀnen suullaan. Samalla vaistosi hÀn kuitenkin, samoin kuin Allan, ettei heidÀn suhteellaan ollut kestÀvÀÀ pohjaa. Mutta sittenkÀÀn ei hÀnellÀ riittÀnyt voimia astua pois taikaympyrÀstÀ..
HĂ€n oli alkanut odotella Allania Lincoln avenuella, milloin itse oli työstÀÀn vapaana, kello kuurien seuduissa iltapĂ€ivisin. Reklaamitoimistossa nimittĂ€in lopetettiin tĂ€hĂ€n aikaan työ. Tavallisesti he kĂ€velivĂ€t Guy-kadun kulmaan, nousivat siinĂ€ raitiovaunuun ja ajoivat Notre Dame-kadulle, missĂ€ olivat löytĂ€neet pienen, viihtyisĂ€n ravintolan. TÀÀllĂ€ syötiin yksinkertainen pĂ€ivĂ€llinen. Ilta kului sitten »window-shoppingissa»; kĂ€veltiin St. Catherinea pitkin ja »ostettiin» nĂ€yteikkunoista houkuttelevimmat tavarat, tai mentiin elokuviin tai Dominion Parkiin. Joskus uskaltautui tyttö Allanin asuntoonkin ja silloin pÀÀsivĂ€t tunteet valloilleen â he elivĂ€t pari kolme tuntia siinĂ€ taivaassa, jota sanotaan seitsemĂ€nneksi ja josta eivĂ€t muut, kuin nuoret, rakastuneet hullut tiedĂ€ mitÀÀn.
SinÀ pÀivÀnÀ, jolloin Dorothy Perkinsin asiapoika tietÀmÀttÀÀn kaivoi aimo kasan maata Allanin jalkojen alta, oli Helvi jÀlleen odottamassa. HÀn piileskeli paksun vaahteranrungon takana Allanin ilmestyessÀ kadulle. Tuokion katseli nuori mies ympÀrilleen, sytytti sitten savukkeen ja lÀhti verkalleen astumaan Guy-katua kohden. HÀnen sivuuttaessaan puun, jonka takana Helvi seisoi, hyppÀsi tyttö hÀnen eteensÀ kuin pöpö rasiasta ja hihkaisi.
â Huh! Jopas sĂ€ikĂ€hdytit.
Allan kouraisi hÀnen kÀsivarttaan, niin ettÀ melkein koski.
â MitĂ€ tĂ€nÀÀn kuuluu? kysyi tyttö ja kumartui eteenpĂ€in katsellen vallattoman nĂ€köisenĂ€ hĂ€nen silmiinsĂ€.
Allan murahti. HĂ€n oli kiusaantunut ja jollakin tavoin levoton.
â Onko tapahtunut jotakin ikĂ€vÀÀ?
Allan kertoi. AllapÀin istuutuivat he Star Lunch Roomissa pöytÀnsÀ ÀÀreen. Ei maistunut vihannesliemi enempÀÀ kuin hamburger-paistikaan.
â Pahinta kaikesta on, ettĂ€ Pete viipyy kokonaista kaksi viikkoa lomalla, enkĂ€ usko kĂ€rsivĂ€llisyyteni kestĂ€vĂ€n hĂ€nen kaupparatsuaan niin kauan, ennusteli Allan synkkĂ€nĂ€.
Ei haluttanut sinÀ iltana mennÀ mihinkÀÀn. Helvi istui hetken Allanin huoneessa, mutta suudelmatkin olivat laimeita, haluttomia...
Allan ei lÀhtenyt saatolle. Yksin vaelsi tyttö asuntoonsa. SinÀ iltana itki hÀn ensimmÀisen kerran Allanin vuoksi.
Peter G. Karakhopouloksen loma pÀÀttyi. Suklaanruskeana ja hilsehtien kuin nahkaansa luova kÀÀrme palasi hÀn toimistoonsa, missÀ tapasi Allanin yksinÀÀn. Tervehdittiin oikein kÀdestÀ pitÀen ja tehtiin molemminpuolinen raportti. Pete oli rakastunut ja hullu ja onnellinen ja terve kuin pukki ja niin peevelin työnhaluinen, ettÀ lykkÀisi kortteja vaikka vuorokauden ympÀri, eikÀ hÀn viitsinyt panna pahakseen sitÀ pientÀ vÀlikohtaustakaan Dorothy Perkinsin ristihuulisen asiapojan kanssa. Allan alkoi jo hengittÀÀ helpommin, mutta huomasi pari tuntia myöhemmin nuolaisseensa, ennenkuin tipahti, sillÀ eipÀ tipahtanutkaan, vaan rÀjÀhti.
M. Richard Levy rÀjÀhti.
Ihmeekseen sai Allan kuulla, ettÀ hÀn reklaamitoimiston omistajan kesÀloman aikana oli tehnyt parhaansa saattaakseen tÀmÀn konkurssiin. Allanin syytÀ oli, ettÀ mr. Karakhopoulos nyt oli menettÀnyt useita parhaista asiakkaistaan. Tilauksia oli jÀtetty suorittamatta, oli kÀyttÀydytty epÀkohteliaasti, jopa töykeÀsti, asiakkaita kohtaan, työt oli suoritettu hutiloiden ja muutenkin huonosti ja niin edespÀin melkein loppumattomiin. M. Levy tehosti kaunopuheisuuttaan olankohotuksilla ja kiivailla kÀdenliikkeillÀ eikÀ vÀlittÀnyt hituistakaan Peten torjuvista huudahduksista, ennenkuin tÀmÀ paiskasi hÀntÀ nyrkillÀ rintaan.
Ja sitten alkoi kuulustelu, jossa Allan ja Semin jÀlkelÀinen puhuivat ristiin alusta loppuun.
Pete kyllĂ€styi ja kĂ€ski heidĂ€n tukkia suunsa (for Godâs sake, you damned hambones!), mutta lopun iltapĂ€ivÀÀ hĂ€n oli mykkĂ€ kuin ahven ja synkkĂ€ kuin ukkospilvi.
Kun Allan lÀhti, jÀi Levy vielÀ toimistoon. Juupa juu, tÀmÀ oli nyt kaiketi sitten lopun alkua.
Niinkuin olikin. Lauantaina â työt lopetettiin silloin puolelta pĂ€ivin â ilmoitti Peter G. Karakhopoulos ystĂ€vĂ€llisesti, mutta jyrkĂ€sti, ettei hĂ€nen kannattanut pitÀÀ Allania palveluksessaan. HĂ€n oli Allanin vuoksi menettĂ€nyt niin ja niin paljon dollareita ja senttejĂ€ ja kun Allan lisĂ€ksi vielĂ€ oli verrattain hidas ja mr. Levy oli uhannut jĂ€ttÀÀ toimensa, ellei hĂ€n, Pete, sanoisi irti Allania, niin oli tĂ€ssĂ€ nyt lopputili, 20 dollaria, josta kuitenkin vedettiin pois 5 dollaria korvaukseksi menetetyistĂ€ asiakkaista, eikĂ€ sitten muuta kuin Jumalan haltuun ja kĂ€yhĂ€n joskus katsomassa.
Allan oli kaiken tÀmÀn aavistanut, mutta sittenkin oli hÀn kuin puulla pÀÀhÀn lyöty. HÀn ei saanut sanaakaan suustaan, kuittasi vain vapisevalla kÀsevalla kÀdellÀ palkkansa ja aikoi työntÀÀ setelit taskuunsa. Mutta juutalainen pani ehkÀisevÀn kÀden vÀliin.
â Hei, sanoi hĂ€n. â Olen teidĂ€n takianne menettĂ€nyt huomattavia provisiooneja. Tottakai teidĂ€n on ne korvattava.
HÀn sieppasi setelit Allanin kÀdestÀ ja katsoi niitÀ pÀÀ kallellaan.
â Ei tĂ€mĂ€ vastaa enempÀÀ kuin kymmentĂ€ prosenttia tappioistani, valitti hĂ€n, mutta tĂ€ytynee tyytyĂ€. Good bye!
Allan heittÀytyi karjaisten hÀnen kimppuunsa. HÀnen ohimojaan takoi ja silmiÀ hÀmÀrsi, niin ettei ollut erottaa mitÀÀn. Mielipuolinen raivo pani sydÀmen jyskimÀÀn, niin ettÀ koko hÀnen ruumiinsa vapisi ja kukatiesi olisi siinÀ syntynyt sensatiouutinen lehtiin, ellei kreikkalainen olisi ehÀttÀnyt vÀliin.
Kiljuttiin. Maalausteline kaatui ja pari vÀripönttöÀ keikahti kumoon valuttaen matolle sisÀltönsÀ. Kuin unessa kuuli Allan Peten uhkaavan poliisilla. Juutalainen itki ja manasi.
SuinpÀin törmÀsi Allan kadulle. HÀnen mieleensÀ oli juolahtanut, ettÀ jossakin Tupper-kadulla asui suomalainen asianajaja.
Mr. Charles Hinkula, suomalainen tulkki ja asianajaja, paikanvÀlittÀjÀ ja tarvittaessa saksofonisti, otti hÀnet vastaan kohteliaasti kysyen, millÀ voisi palvella. Mr. Hinkula oli iÀltÀÀn noin viisissÀkymmenissÀ, puhui hiljaisella ÀÀnellÀ ja huolellisesti. Akateemisen sivistyksen saanut, aikoinaan lupaava, mutta sitten radaltaan suistunut kansalainen, kuten Allan keskustelun kuluessa sai tietÀÀ.
MitÀpÀs... Allan avasi sydÀmensÀ ja kertoi kovasta kohtalostaan reklaamitoimistossa. Mr. Hinkula siveli leukaansa ja nyökytteli pÀÀtÀÀn. Paha juttu, paha juttu. IkÀvÀ, ikÀvÀ juttu!
â Sanoitteko, ettĂ€ reklaamitoimiston omistaja on kreikkalainen? kysyi hĂ€n lopulta.
â KyllĂ€. Mr. Peter G. Karakhopoulos.
â Hm. Ja mikĂ€ olikaan apulaisen nimi?
â Mr. Richard Levy.
â Siis juutalainen?
â KyllĂ€ kai.
Mr. Hinkula nousi, sylkÀisi purukumin suustaan kÀteensÀ ja katseli sitÀ miettivÀsti. Hetken vallitsi huoneessa tÀydellinen hiljaisuus.
Sanotaan, ettei mitÀÀn jaeta niin anteliaasti kuin neuvoja. TÀllÀ kertaa ei tuo vÀite ainakaan pitÀnyt paikkaansa, sillÀ mr. Hinkula oli kovin vÀhÀpuheinen, kun hÀn vihdoin avasi suunsa, eikÀ se, mitÀ hÀn sanoi, muistuttanut neuvoa pienimmÀssÀkÀÀn mÀÀrÀssÀ. HÀn nimittÀin mutisi silmiÀÀn rÀpytellen:
â MinkĂ€s sille voi, minkĂ€s sille voi? Niin, minkĂ€pĂ€ sille?
Allan liikahti hermostuneesti.
â Tottakai tÀÀllĂ€ jotakin tietĂ€ voi pÀÀstĂ€ oikeuksiinsa! huudahti hĂ€n.
â Luulisi, luulisi, sanoi mr. Hinkula.
Allan nousi ja painoi hatun pÀÀhÀnsÀ.
â Mr. Koria, sanoi tulkki-asianajaja-saksofonisti, â mr. Koria, asia on varsin valitettava, mutta mielestĂ€ni on viisainta, ettĂ€ luovutte enemmistĂ€ toimenpiteistĂ€ ilman muuta. Parasta on, ettĂ€ merkitsette koko jutun vain kokemuksienne kirjaan. Katsokaas, kreikkalainen ja juutalainen on yhdistelmĂ€, jolle ei mikÀÀn mahti maailmassa voi yhtÀÀn mitÀÀn!
MykkÀnÀ laahusti Allan kadulle.
Oi Kanada, yllÀtysten ja kaikkien mahdollisuuksien maa!
KyllÀhÀn me jaksamme kestÀÀ kanssaihmistemme onnettomuudet, mutta monasti olemme nykertyÀ vÀhÀisestÀkin vastoinkÀymisestÀ, milloin se kohtaa meitÀ itseÀmme. MenetettyÀÀn toimensa oli Allan pari pÀivÀÀ aivan suunniltaan. MikÀ nyt eteen? HÀn mittaili St. Catherinea tuntikaupalla elokuisessa helteessÀ, yrittÀen epÀtoivoisesti keksiÀ itselleen leipÀpuun. VÀhitellen alkoi hÀnestÀ tuntua, kuin olisivat katua reunustavat tiili- ja graniittirakennukset, jotka sivumennen sanoen vielÀ ovat melko vaatimattomat sekÀ mittasuhteiltaan ettÀ arkkitehtuuriltaan, toljottaneet hÀntÀ ikkunasilmillÀÀn pilkallisesti ja kiusoittavasti. Mahtavat reklaamikilvet puhuivat vierasta kieltÀ, vierasta kieltÀ pajattivat ihmiset ympÀrillÀ. Jos Allan muitta mutkitta olisi voinut siirtyÀ Porin lehteviin puistoihin, olisi hÀn tehnyt sen empimÀttÀ. HelvistÀ huolimatta.
HÀn oli alottanut kiertokulkunsa paikanvÀlitystoimistoissa, mutta tÀllÀ kertaa sanottavitta toiveitta. Olipa hÀn kÀynyt tarjoamassa palveluksiaan erÀissÀ suurliikkeissÀkin, Eatonilla, Morganilla, Metropolitanissa. HÀn oli laukannut kilpimaalaamot ja reklaamitoimistot Aschista Caronille ja Loewin teatterista »Spradiin» asti. Nothing doing!
ErÀÀnĂ€ iltana tuli Helvi hĂ€nen asuntoonsa itkettyneenĂ€ ja huolissaan. Childâs-ravintolassa oli vĂ€hennetty henkilökuntaa. Riisua oli pitĂ€nyt valkoviheriĂ€ »virkapuku» ja sitĂ€ myöten kadulle. EipĂ€ silti, ettĂ€ tĂ€mĂ€ hĂ€nelle, Helville, mitÀÀn hĂ€tÀÀ olisi tietĂ€nyt, sillĂ€ naiset saivat yleensĂ€ helposti työtĂ€, mutta toimi oli ollut paljon mukavampi ja myös tuottavampi kuin palvelus yksityisperheissĂ€.
Allan kuunteli hÀntÀ vain puolella korvalla ja tuijotti hÀnen pieniÀ, murheellisia kasvojaan. Ja yhtÀkkiÀ tunsi hÀn sydÀmensÀ ikÀÀnkuin paisuvan ja lÀmpiÀvÀn. HÀn nousi vuoteensa reunalta, meni tytön luo ja kumartui suutelemaan hÀnen vÀriseviÀ huuliaan. PitkÀksi toviksi upposivat katseet toisiinsa, harmaan silmÀparin ja syvÀnsinisen.
â Pahustako tĂ€ssĂ€ suree? reipastui Allan. â Johan nyt on kumma, ellei tÀÀllĂ€ kunnollinen työ kelpaa. Nosta nokkasi pystyyn vain, Helvi. EnhĂ€n minĂ€kÀÀn heitĂ€ kirvestĂ€ni mĂ€keen, vaikka minun mahdollisuuteni ovat paljon vĂ€hĂ€isemmĂ€t kuin sinun.
Tuokiota myöhemmin ihmetteli hÀn omia sanojaan. MikÀ ne oli hÀnen suuhunsa pannut? Kiintymyskö tuohon tyttöön?
Ulkona oli jo aivan pimeÀ. Allan sytytti lampun, istuutui vuoteen reunalle ja veti tytön viereensÀ. KÀsivarsi kiertyi tukevasti hennon, pehmeÀn vartalon ympÀri. Tyttö laski huokaisten pÀÀnsÀ Allanin olkapÀÀtÀ vasten. Nuori mies katseli ÀÀneti mustaa, heikosti lainehtivaa tukkaa ja hienoisesti rusottavaa hipiÀÀ tytön poskilla ja kaulalla. YhtÀkkiÀ hÀn puristi Helvin kiihkeÀsti itseÀÀn vasten ja painoi huulensa pientÀ, ruskeaa syntymÀmerkkiÀ vastaan voimakkaasti tykyttÀvÀn kaulavaltimon vieressÀ. YmpÀristö, huolet unohtuivat...
â HeretkÀÀ ja herĂ€tkÀÀ! huudahti Malinen, joka oli astunut huoneeseen koputtamatta.
Heikosti huudahtaen ponnahti Helvi jaloilleen.
PuuseppÀ hymyili hiukan vÀkinÀisesti ja kÀÀntyi sitten vakavaksi.
â Anteeksi, ettĂ€ hĂ€iritsin. Aioin vain kysyĂ€, onko Korialla halua ruveta huonekumppanikseni â muutan nimittĂ€in tÀÀltĂ€ pois. Koskelan akka alkaa kĂ€ydĂ€ liian vĂ€syttĂ€vĂ€ksi. Tulisi sitĂ€paitsi halvemmaksi meille kummallekin asua yhdessĂ€.
Allan suoristi kaulusnauhaansa ja siveli tukkaansa. Ajatus ei ollut hullumpi.
Pianhan siitĂ€ sovittiin. Malinen sanoi jo katsoneensa asunnonkin â sitĂ€hĂ€n sopi kĂ€ydĂ€ vilkaisemassa vielĂ€ huomenna uudestaan. Rupateltiin siinĂ€ hetkinen minkĂ€ mitĂ€kin ja kun illemmĂ€llĂ€ istuttiin kahvilla Traymoressa, alkoi elĂ€mĂ€ taas Allanistakin tuntua elĂ€misen arvoiselta. HĂ€n malttoi erota HelvistĂ€ vasta puoliyön jĂ€lkeen ja vaelsi »ruumaansa» viheltĂ€en ja mieli kevyenĂ€.
Seuraavana pÀivÀnÀ tuli Villehad Lustigilta kirje.
»Porisa, 24 heinÀk. 192..
Allani hyvÀ
Nyt otan kynĂ€n kĂ€teeni ja Kirjotan kun olen orottanu kovasti sulta kirjetĂ€ Mutta en ole saannu rivijĂ€kÀÀn ja MikĂ€hĂ€n siin on. Kun lupasit heti Kirjottaa kuin tulet sinne Kultamahan kuinka niitĂ€ tollarija alkaa lohkeilla ja lupasit hiukan Velkaasikin maksa, muta enhĂ€n minĂ€ nyt siltĂ€ sano mutta on ollu melkee ikĂ€vĂ€, kuin et ole mitÀÀn merkkiĂ€ antannu, ettĂ€ vielĂ€kö se henkikÀÀn kulkee sinusa. TerveinnĂ€ tÀÀlĂ€ on Ăitis ja isĂ€ski Mutta minĂ€ tairan kohta lakata ajamasta walkreenin kaljaa, kuin jo reumatisti alkaa vaivata liikaa ja nĂ€ilĂ€ sÀÀtöillĂ€ki ellÀÀ, eikĂ€ ole lapsia tai muijaa. Vaikka olenki pitĂ€ny sinua ku omaa Poikaani. Ja sentĂ€hren olen nin kovasti orottanukki sulta kirjettĂ€. Ei tĂ€sĂ€ talos ny enÀÀ mitÀÀn hauskaa ole, kuin sinĂ€ lĂ€hrit pois ja ne maleenin flikat on sitten nii helvetin koppavia, etei ennÀÀ pĂ€ivÀÀkÀÀn sano ja IsĂ€s on mulle vihainen Kuin annoin Sulle ne Matka rahat, mut paskan marjat minĂ€ hĂ€nen Vihoistan, mutt kirjota nyt pian oletko terveenĂ€ ja minkĂ€lainen paika sinull on toivoo ystĂ€vĂ€si
Villehaad lustig.»
Allan hymÀhti luettuaan kaljakuskin töherryksen ja istui sitten rupeaman tuijottaen eteensÀ mitÀÀn nÀkemÀttÀ. Taivaan ja hÀnen kahdenkeskiseksi salaisuudeksi taitaa jÀÀdÀ, mitÀ ajatuksia hÀnen aivoissaan nÀinÀ hetkinÀ liikkui.
Pierce avenuen, vÀhÀisen St. Catherinelta haarautuvan umpikujan »pohjan» muodostaa ruskeatiilinen asuntokasarmi, jonka edessÀ on kÀmmenenlevyinen nurmikko. Sen ylimmÀssÀ kerroksessa saivat Malinen ja Allan pimeÀn, haisevan huoneen hallittavakseen. Talon isÀntÀ kantoi heille piskuisen jÀÀkaapin ja kaasulevyn, jotta voisivat valmistaa ruokansa kotona, mikÀli niin halusivat. SeinÀn takana asui espanjalainen tarjoilija, vastapÀÀtÀ, unkean ja hÀmÀrÀn kÀytÀvÀn toisella puolella, jalaton sanomalehden myyjÀ. Ei ollut totisesti mieltÀylentÀvÀ ympÀristö, mutta niinpÀ olivatkin huoneen vaalissa taloudelliset seikat mÀÀrÀÀvinÀ.
Allan oh jo ehtinyt joutua velkaan Maliselle ja Hiivalle, eikÀ työtÀ alkanut kuulua. Kaksi pÀivÀÀ oli hÀn kulkenut syömÀttÀ pitkin katuja, kunnes sekÀ ruuan ettÀ tupakan nÀlkÀ nujersivat ylpeyden ja hÀn kiipesi Stanley-kadulla olevan Castle Buildingin yhdeksÀnteen kerrokseen pyytÀmÀÀn konsulinvirastosta ruokapolettia, jolla sitten sai aterian siirtolaistoimistosta. ErÀÀnÀ pÀivÀnÀ hÀn pyörtyi hirvittÀvÀssÀ helteessÀ Sherbrooke-kadulla. Ruskeakaapuinen, sandaalijaikainen jesuiittamunkki hÀnet siitÀ korjasi osuttuaan juuri parahiksi paikalle ja auttoi ohiajavaan taksiin sujautettuaan dollarin hÀnen kÀteensÀ. Allanin vaatteet alkoivat jo vÀhin ilmaista, minkÀlaisiin vaikeuksiin hÀn oli joutunut.
Helvi, joka oli saanut erinomaisen paikan »general maidina» muutaman vanhan pariskunnan luona, tarjosi apuaan. Rahaa ei Allan suostunut ottamaan, mutta toisinaan hÀn hiipi, sovittuaan etukÀteen ajasta, tytön luo Bairdien keittiöön ja ahmi lohta ja salaattia ja lihalientÀ ja hedelmiÀ kuin nÀlkÀinen susi. Ukko Baird oli lÀhes seitsemÀnkymmenen ikÀinen, yksityiselÀmÀÀn vetÀytynyt varakas pankkimies ja samoinkuin mrs. Bairdkin, golfhullu. Sattui vÀlistÀ, ettÀ he katosivat melkein koko pÀivÀksi golfkentÀlle kaupungin lÀhistölle ja silloin oli Allanilla juhla. Ensin söi hÀn itsensÀ melkein tönkÀksi ja sitten viskauduttiin loikomaan palvelijanhuoneen valtavan sÀngyn silkkipeitolle ja unohdettiin tyystin sellainen sÀÀdös, kuin ettÀ »otsasi hiessÀ on sinun syötÀvÀ leipÀsi».
Allan jollakin lailla turtui. HĂ€n tosin koetti salata itseltÀÀn, niinkuin muiltakin, ettĂ€ suorastaan eli Helvin kustannuksella. Sellainen ei muuten ole ollenkaan harvinaista Montrealissa. SiellĂ€ elĂ€vĂ€t sadat, kenties tuhannetkin siirtolaiset â tĂ€ssĂ€ on nyt puhe miehistĂ€ â jonkinlaisina loisina naisten kustannuksella. Moni aviomies ei ole vuosiin tehnyt työtĂ€: hittoako sitĂ€, kun muijalla on »vorkkia» ja palkka juoksee. Moni nuori mies on heittĂ€ytynyt palvelijattaren kanssa muhinoihin ensin työttömyyden pakottamana ja lopulta työn hankkimista edes ajattelemattakaan. Allan tunsi useita sellaisia ja halveksi heitĂ€ ÀÀnekkÀÀsti joko heille itselleen tai muille. Ei, juutas, tahtonut itselleenkÀÀn myöntÀÀ, ettĂ€ siinĂ€ nyt pata kattilaa soimasi.
Helvi uskoi hÀnen vakuutuksiinsa, ettÀ hÀn joka pÀivÀ kÀvi työtÀ yrittÀmÀssÀ, uskoi ja rakasti hÀntÀ. HÀn ei tiennyt, miten olisi hellyyttÀÀn osoittanut.
Muutamana torstai-aamupÀivÀnÀ istui Allan jÀlleen Helvin huoneessa, kun Bairdit odottamatta kotiutuivat. EteisestÀ kuului koiran haukuntaa ja hetken kuluttua hyökkÀsi keittiöön melkein musta dobermann-pintsheri, joka heti alotti hurjan tanssin Helvin ympÀrillÀ.
Ovi palvelijanhuoneeseen oli raollaan. Koira vainusi pian vieraan ja syöksĂ€hti ulvahtaen Helvin »kaikkein pyhimpÀÀn». Olipa tĂ€pĂ€rĂ€llĂ€, ettei siinĂ€ tehty kĂ€denkÀÀnteessĂ€ loppua Allanin housuista, kukatiesi koko miehestĂ€, sillĂ€ ihmissyöjĂ€n ominaisuuksia oli tĂ€ssĂ€ koirassa havaittu ennenkin. NiinpĂ€ oli esimerkiksi talonmiehen eukolla vasemmassa sÀÀressÀÀn enÀÀ vain puoli pohjetta â toisesta puolesta oli mr. Baird pulittanut 250 dollaria.
Tyttö ehti vÀliin. Allan oli kangistunut tuolilleen eikÀ pÀÀssyt jaloilleen sittenkÀÀn, kun mr. Baird ilmestyi nÀyttÀmölle.
Mr. Baird tuijotti hÀntÀ silmÀt sirrillÀÀn ja hymyntapainen huulilla.
â Marylla (kaikki Bairdien palvelijattaret tottelivat nimeĂ€ Mary) on vieraita vai? kysyi hĂ€n piipittĂ€vĂ€llĂ€ vanhan miehen ÀÀnellÀÀn.
â Yes, sir. Ve-veljeni, Ă€nkytti Helvi ja suuttui itselleen kun huomasi valehtelevansa.
Allan pÀÀsi pystyyn ja kumarsi. Koira nÀytti hampaitaan.
Ukko nyökkÀsi kaljua pÀÀtÀÀn.
â Oletteko toimessa tÀÀllĂ€ Montrealissa?
â KyllĂ€. En. Tuota, minulla ei tĂ€llĂ€ hetkellĂ€ ole tointa.
â Haa!
â Kuinka?
â Haa! Kun minĂ€ sanon haa, niin minĂ€ tarkoitan haa.
â YmmĂ€rrĂ€n, mr. Baird.
Rouvakin, tummaverinen, miestÀÀn paljon nuorempi, tuli keittiöön. Helvi oli punainen ja siirteli hermostuneesti esineitÀ astianpesupöydÀllÀ. Uusi esittely.
â Osaatteko ajaa autoa? kysyi mrs. Baird Allanilta.
â Valitettavasti en.
Rouva katsoi Allania kuin jotakin merkillistÀ villiotusta ja pudisti pÀÀtÀÀn. Koira jatkoi vihaista murinaansa.
â Mary, sanoi mr. Baird. â Me aiomme lĂ€hteĂ€ kolmeksi viikoksi Murray Bayhin ja Mary jÀÀ tĂ€nne yksin koiran kanssa.
Helvi pani vastalauseensa. Ei ikinÀ hÀn jÀisi tuota petoa paimentamaan tÀnne ja olemaan kahden sen kanssa öisin.
Mr. ja mrs. Baird neuvottelivat. Sitten sanoi mr. Baird Allaniin kÀÀntyen:
â Haluatteko jÀÀdĂ€ tĂ€nne kolmeksi viikoksi sisarenne seuraksi pitĂ€mÀÀn huolta »Bullysta»? Saatte vapaan asunnon, ruuan ja dollarin pĂ€ivĂ€ltĂ€? Kai te koiran kanssa toimeen tulette?
â Varmasti. KyllĂ€ se minulle sopii.
Helvi aukaisi suunsa kuin sanoakseen jotakin, mutta kÀÀntyi sitten selin.
Pian se kauppa oli tehty. Mr. Baird antoi Allanille mÀÀrÀyksiÀ koiran kÀvelyttÀmisestÀ ja kylvettÀmisestÀ ja neuvoi heti tekemÀÀn tuttavuutta sen kanssa. Mrs. Baird ja hÀn matkustaisivat seuraavana pÀivÀnÀ ja Allan saattoi siirtyÀ taloon heti senjÀlkeen. Juna lÀhtisi klo 4 i.p.
Tietenkin sai Allan panna kaunopuheisuutensa liikkeelle taivuttaakseen Helvin suostumaan tÀhÀn jÀrjestelyyn. EihÀn tÀmÀ nyt ollut sopivaa tietysti, mutta eivÀtkö he toiselta puolen aikoneet mennÀ naimisiin ja kenellÀkÀ tÀmÀn asian kanssa oli tekemistÀ? Tyttö niiskutti hiukan kÀmmenpohjan kokoiseen nenÀliinaansa, mutta suudelmilla on ihmeellisen suostuttelevia ominaisuuksia, eikÀ hÀn siinÀ kauan viitsinyt kiinnittÀÀ huomiota sopivaisuusnÀkökohtiin, vaan innostui pÀinvastoin suunnittelemaan, miten hauskaksi voisivat jÀrjestÀÀ elÀmÀnsÀ seuraavan kolmen viikon aikana.
NĂ€in tuli Allanista koirantuulettaja.
»Honey Dew»-kahviloita, jotka tunnetaan vihreÀstÀ ja keltaisesta kalustostaan ja mustista, oranssinvÀristen sÀhkölamppujen reunustamista reklaamikiivistÀÀn, on Montrealissa vÀhin joka kaupungin osassa. Muutamassa niistÀ, Guy-kadulla olevassa, joi Allan toisinaan kahvia tai appelsiinimehua, milloin sattui olemaan sikÀli rahoissaan. TÀnÀkin iltana juhli hÀn Helvin kanssa siellÀ pÀivÀn suurta tapahtumaa. Kahvila oli tyhjÀ heitÀ ja kahta viereisessÀ pöydÀssÀ istuvaa nuorta miestÀ lukuunottamatta.
Oli syöty valtava kasa sandwicheja ja kermajuustoa ja juotu teetĂ€. Allan imeskeli »Old Chumâiaan» ja viskoi silloin tĂ€llöin laiskasti sanan pari tytölle, joka hĂ€nkÀÀn ei tuntunut varsin puheliaalta. VÀÀrentĂ€mĂ€tön tyytyvĂ€isyys ilmaisekse usein ÀÀnettömyytenĂ€ â sehĂ€n on tietty jo ennestÀÀn.
Mutta sensijaan rupattelivat naapurit. He olivat huvitettuina seuranneet Allanin voileivÀnsyöntiÀ. Ensin ei Allan kuunnellut heidÀn juttuaan, katseli heitÀ vain hajamielisenÀ ja koetti arvailla, mitÀ olivat miehiÀÀn. Konttoristeja, nuoria liikemiehiÀ...
YhtÀkkiÀ hÀnen tarkkaavaisuutensa herÀsi. Toinen nimittÀin kurtisti tÀrkeÀn nÀköisenÀ otsaansa ja laski kyynÀrpÀÀnsÀ pöydÀlle. HÀn oli huomannut Allanin hieman uteliaan tuijotuksen.
â Kuulehan, Fred, sanoi mies toverilleen, mitĂ€ siihen sinun Ă€skeiseen tuumaasi tulee, niin sen voisi kyllĂ€ toteuttaa, mutta aikaa se vie.
â NiinpĂ€ niin, mutta sitten siitĂ€ tulisikin suurin, mitĂ€ tÀÀllĂ€ Montrealissa on koskaan tehty.
â You bet. Ja hyvĂ€ afÀÀri se olisi.
â Varmasti. Molemmat ensimmĂ€iset kerrokset kinkkua ja muuta lihaa varten, see?
â Jep.
â Ja seuraavat yksitoista kerrosta yksinomaan juustoa, munia, salaattia ja sensellaista varten, see?
â Jep. Kuulehan, Sun Life-rakennus ja Kuninkaallinen pankki kalpenisivat tĂ€mĂ€n rinnalla.
â Varmasti. KaksikymmentĂ€ viimeistĂ€ kerrosta voitaisiin sitten varata, mille vain. PÀÀasia on, ettei oteta mitÀÀn humpuukia.
â TĂ€stĂ€hĂ€n tulee suurenmoinen juttu, Fred.
â No, varmasti tulee. TÀÀllĂ€ Montrealissakin alkaa jo olla niin ahdasta, ettĂ€ tĂ€ytyy ruveta pyrkimÀÀn korkeammalle ja korkeammalle, see?
â Jep. No niin, paljonko suunnilleen arvelet tĂ€mĂ€n tulevan maksamaan?
(Kumpikin vilkaisi sivumennen Allania, joka nyt kuunteli korvat höröllÀÀn: olikohan tÀssÀ jouduttu oikein aitoamerikalaisten dollaripohattain naapureiksi?).
â Hm, vaikea sanoa, venytteli sitten Frediksi puhuteltu, â vaikea sanoa, mutta luulisin, ettĂ€ jos kĂ€yttĂ€isimme koko tĂ€mĂ€n kahvilan varaston, niin eiköpĂ€hĂ€n siitĂ€ syntyisi suunnilleen nelikymmenkerroksinen paahdettu voileipĂ€, tuollainen kymmenen sentin sandwichin tapainen, ja lyön vaikka vetoa, ettĂ€ voisimme vaikeuksitta saada sen myydyksi tĂ€lle naapurille yhdeksĂ€stĂ€kymmenestĂ€viidestĂ€ sentistĂ€.
He iskivÀt silmÀÀ Allanille, hörÀhtivÀt nauramaan ja poistuivat.
TÀllaisena iltana eivÀt koiranleuatkaan suututtaneet. Allankin naurahti.
HÀnen oli niin hyvÀ olla, ettÀ kotimatkalla osti rohdoskaupasta maisemakortin ja postimerkin ja kiitti Villehad Lustigia kirjeestÀ.
Allan eristÀytyi kokonaan nykyisyyteen. Menneet tulivat joskus tahtomatta mieleen, tulevaiset eivÀt ollenkaan. Jos joskus synkkÀ aavistus pyrki hÀiritsemÀÀn, riitti tahdonponnistus karkoittamaan sen. Tytön lÀheisyys auttoi sitÀpaitsi paljon.
Bairdit olivat lĂ€hteneet. Allan oli Maliselle antanut epĂ€mÀÀrĂ€isen selityksen poismuuttonsa syistĂ€ â taisi siinĂ€ sentÀÀn tulla mainittua, ettĂ€ muuan pankkimies oli ottanut hĂ€net huoneustonsa kaitsijaksi â eikĂ€ Malinen, vaikka tĂ€isikin epĂ€illĂ€ jotakin, pannut sen enemmĂ€lti vastaan. HelviltĂ€ oli pitĂ€nyt lainata senverran rahaa, ettĂ€ sai velkansa puusepĂ€lle maksetuksi.
Ja nyt elettiin herroiksi Haddon Hallissa, 5 huoneen »apartmentissa».
Mr. Baird oli luovuttanut huoneensa ja vuoteensa Allanin kÀytettÀvÀksi ja pari ensimmÀistÀ yötÀ Allan siellÀ viettikin. Mutta sitten tapahtui se, mitÀ ei voitu vÀlttÀÀ.
ErÀÀnÀ iltana he lÀhtivÀt kÀvelyttÀmÀÀn koiraa, jota hoidettiin oikein taulukon mukaan. Hitaasti astelivat he Fort-katua pitkin St. Catherinelle, kiersivÀt pari korttelia ja palasivat St. Lukea pitkin takaisin Comte-kadulle, jonka varrella Haddon Hall sijaitsi. Sen enemmittÀ pÀÀstiin kotinurkalle asti, mutta siinÀ tipahti sitten pieni pekingilÀiskoira kuin taivaasta »Bullyn» eteen. Ja nyt syntyi ÀlÀkkÀ, joka tuokiossa kerÀsi pÀitÀ ikkunoihin melkein koko rakennuksen pituudelta. Allan kirosi ja huusi, »Bully» haukkui ja Àrisi, sylirakki uikutti korviaraatelevasti ja Helvi kirkui. Allan kiskoi voimiensa takaa koiraa kaulanauhasta, mutta se sai siitÀ huolimatta rakin toisen takajalan hampaisiinsa ja puraisi sen poikki, niin ettÀ ruskahti.
Talosta ryntÀsi muuan herrasmies kadulle avopÀin ja paitahihasillaan. HÀn nosti kiljuvan rakin syliinsÀ ja alkoi karjua Allanille kuin mieletön. TÀstÀhÀn tuli hupainen juttu. SiitÀ tulisi mr. Bairdille myös kallis juttu, jos herrasmiehen ennustukset toteutuisivat.
SinÀ iltana sai »Bully» oikein sydÀmestÀ lÀhteneen selkÀsaunan.
Tavallisesti vietti koira yönsÀ parista matosta kyhÀtyllÀ »vuoteella» kylpyhuoneessa. SelkÀsaunan jÀlkeen se ei kuitenkaan ottanut rauhoittuakseen, vaan mekasti kuin hullu. Se oli laskettava keittiöön. Allan kuuli huoneestaan Helvin itkeÀ tuhertavan eteisessÀ. HÀn heitti peitteen syrjÀÀn, veti tohvelit jalkaansa ja avasi oven. SiellÀ, nurkassa olevan matkakirstun pÀÀllÀ, istui vaaleansiniseen yöpukuun verhottu tyttö nyyhkyttÀen ja hÀnen edessÀÀn kiskotteli »Bully» laiskasti heiluttaen hÀnnÀntypykkÀÀnsÀ.
Helvi kohotti katseensa ja punastui heikosti. HÀn pyyhki kyyneleensÀ pyjamansa hihaan ja sanoi:
â MitĂ€ minĂ€ teen tuon Jumalan mieliharmin kanssa? Heti kun menen vuoteeseen, alkaa se ulista. Huoneeseeni minĂ€ en sitĂ€ ota millÀÀn ehdolla.
Allan tarttui vÀhÀisellÀ pöydÀllÀ viruvaan ruoskaan ja heilutteli sitÀ merkitsevÀsti. Koira luimisti korviaan ja kyyristyi istualleen.
â MenehĂ€n nyt vuoteeseesi vain, sanoi Allan tarttuen tytön kĂ€sivarteen (miten hento ja pehmeĂ€ se olikaan!), â kyllĂ€ minĂ€ tĂ€mĂ€n luontokappaleen hoidan.
Helvi antoi taluttaa itsensÀ vuoteeseen. HÀn ryömi suurikukallisen silkkipeitteen alle melkein huppuun. Allan pani koiralle kaulanauhan ja sitoi sen nuoranpÀtkÀllÀ kaasukeittiön jalkaan. Pari kertaa heilautti hÀn vielÀ uhkaavasti ruoskaa ja sammutti sitten keittiöstÀ valon. Ovi Helvin huoneeseen oli jÀÀnyt raolleen.
â Allan!
â Niin, pikku tyttö?
â MinĂ€ pelkÀÀn.
TĂ€ssĂ€ saattoi olla totta toinen puoli â toisen puolen tiesivĂ€t molemmat valheeksi â ihanaksi valheeksi, joka pani veren kiertĂ€mÀÀn kiihkeĂ€nĂ€ ja kuumana, joka huimasi pÀÀtĂ€ ja ahdisti sydĂ€ntĂ€.
Allan istuutui vuoteen reunalle, etsi ja löysi Helvin kÀden. HÀnen huulensa painautuivat kuumina tytön huulille, kaulalle, hiuksiin, yöpuvun kaulaaukosta pilkistÀvÀlle povelle. Ummessa silmin haparoi hÀn valonkatkaisijaa. Fiat nox!
Allan innostui jÀlleen maalaamaan. HÀn sai valmiiksi pari kolme pientÀ vesivÀrimaisemaa ja juoksi sitten niiden kanssa taide- ja muistoesinekaupoissa, missÀ ei kuitenkaan ilmeisesti osattu antaa arvoa europalaiselle taiteelle.
â KĂ€visit jossakin yksityisperheessĂ€, neuvoi Helvi.
Allan kÀvi. HÀn laskeutui Haddon Hallin ensi kerrokseen ja soitti huoneuston n:o 1 ovikelloa. Oven aukaisi piika, joka ilmoitti kuivasti, ettei hÀnen herrasvÀkensÀ suvainnut enempÀÀ kerjÀlÀisiÀ kuin kulkukauppiaitakaan. Huoneustossa n:o 2 oltiin ystÀvÀllisempiÀ. Allan pÀÀsi isÀnnÀn työhuoneeseen asti. PitkÀ, kuivannÀköinen herrasmies kuunteli, mitÀ hÀnellÀ oli sanottavaa, ja pyysi sitten nÀyttÀmÀÀn töitÀ. HÀn tarkasteli niitÀ kutakin erikseen naputtaen oikean kÀtensÀ etusormella huuliaan.
â Nothing doing! pÀÀtteli hĂ€n vihdoin ja pudisti pÀÀtÀÀn.
Allan nÀrkÀstyi.
â NiitĂ€ pitÀÀ katsoa kaukaa â paljon kauempaa, sanoi hĂ€n.
â Oikein. Niin kaukaa, ettei niitĂ€ nĂ€e kaukoputkellakaan, sanoi herra ja ojensi työt takaisin.
No, tietÀÀhÀn sen, ettei tÀmÀ tÀllainen rohkaissut.
Allan kiipesi jÀlleen Bairdien huoneustoon, viskasi akvarellit matkalaukkuunsa ja heittÀytyi olohuoneen mustan-keltaisen kirjavalle sohvalle pantuaan victrolan soimaan. Helville hÀn mutisi jotakin pÀÀrlyistÀ ja sioista. Tyttö meni jatkamaan keskeytynyttÀ lettujen paistamista.
PÀivÀt kuluivat. Helvi alkoi toisinaan osoittaa kÀrsimÀttömyyden oireita, tiukkasipa kerran oikein kulmat rypyssÀ, eikö Allan aikonutkaan ruveta hommaamaan itselleen vakinaista työtÀ.
â Odotetaan, kunnes Bairdit palaavat, vĂ€itteli nuori mies. â Se ukko tuntui oikein mukavalta. EiköhĂ€n sen avulla pÀÀsisi kiinni jostakin kunnollisesta hommasta.
Siihen sai Helvi tyytyÀ.
ErÀÀnÀ iltana oli Allan yksikseen vaeltanut lÀnsikaupungille. HÀn kiipesi Westmountille Roslyn avenuen kohdalla ja istuutui penkille nauttimaan hienoisesta tuulenhengestÀ. Ajatukset hÀÀrivÀt jossakin valtameren toisella puolen ja suupielessÀ kÀrysi »Turret» omia aikojaan. HÀn herÀsi kuin unesta tuntiessaan kÀden laskeutuvan olkapÀÀlleen.
â Hei, sanoi puuseppĂ€ Malinen. â MikĂ€ sinut on tĂ€nne tuonut?
â Sattuma, vastasi Allan vetelĂ€sti ja siirtyi syrjemmĂ€ valmistaakseen Maliselle tilaa.
â EipĂ€ sinua ole nĂ€kynyt, totesi Malinen. â MitĂ€ sinĂ€ oikein hommaat nykyisin?
â Olen isĂ€ntĂ€nĂ€ hienossa huoneustossa. Palkka dollari pĂ€ivĂ€ltĂ€ ja vapaa ruoka. Velvollisuudet: Montrealin ainoan dobermann-pintsherin kylvettĂ€minen kerran viikossa ja tuulettaminen kahdesti pĂ€ivĂ€ssĂ€.
â No, jo on virka.
â Jeh!
â Kuka sinut sellaisille laiskanpĂ€iville on toimittanut?
Allan kertoi. HÀn ei huomannut, miten Malinen ensin kÀvi totiseksi ja sitten suorastaan kiukkuisen nÀköiseksi.
â Tarkoitatko, ettĂ€ asut Helvi Piilosen kanssa kahden tuossa huoneustossa? murisi puuseppĂ€.
â KyllĂ€ sinĂ€ olet ymmĂ€rtĂ€nyt sanani oikein.
â Perhana! sanoi Malinen.
Allan vilkaisi hÀntÀ hiukan kummissaan. Jaha, vai sieltÀkö tuulet puhalsivat?
â Aiotko sinĂ€ mennĂ€ naimisiin Helvin kanssa? kysyi Malinen hetken tauon jĂ€lkeen.
â EhkĂ€ â ehken. KyllĂ€pĂ€ sinĂ€ olet juhlallinen.
Malinen nousi.
â SinĂ€ taidat olla lurjus, sanoi hĂ€n matalalla ÀÀnellĂ€.
â Haisten Sie kakk!
â Kuule, Koria, murisi puuseppĂ€ silmĂ€t sikkarassa, â jos sinĂ€ kĂ€yttĂ€ydyt Helvi Piilosta kohtaan kuin sika, on henkesi arvo suunnilleen kymmenen penniĂ€ netto!
HĂ€n harppoi portaita alas kadulle.
Allaninkin pÀivÀ oli pilalla.
Franskojen maalla eli kerran viisas mies, joka monien muiden totuuksien ohella lausui seuraavan: »On ihmisiĂ€, joita viat pukevat ja toisia joita hyveet rumentavat». ErĂ€issĂ€ suhteissa kuului Allan Koria edellisiin â jĂ€lkimĂ€isiin ei missÀÀn; hĂ€nellĂ€ nĂ€et ei ollut siinĂ€ mÀÀrin hyveitĂ€, ettĂ€ ne yleensĂ€ olisivat riittĂ€neet herĂ€ttĂ€mÀÀn sanottavaa huomiota niiden keskuudessa, jotka hĂ€net tarkoin tunsivat. Allan oli tĂ€stĂ€ asianlaidasta selvillĂ€ ja sehĂ€n se lopulta vetikin kaikki vinoon. HĂ€n alkoi tietoisesti korostaa vikojaan (nuoruus ja hulluus!), ja sellainen uhmahan vie sÀÀnnöllisesti vitalikkoon.
Voidakseni tyydyttÀvÀsti selvitellÀ Allanin mielentilaa nÀinÀ aikoina pitÀisi minun olla psykoanalyytikko. Lukija lienee kuitenkin kiitollinen siitÀ, etten sitÀ ole. PÀÀsemme paljon vÀhemmÀllÀ kumpikin. RiittÀÀ kenties, jos arvelen, ettÀ Allanin kÀytöstÀ ja tekoja alkoi sanella tietoisuus hÀnen Kanadanseikkailunsa jÀrjettömyydestÀ, tietoisuus, jota hÀn epÀtoivon vimmalla niinsanoakseni sylki silmille, koska hÀnen voidakseen sÀilyttÀÀ hyvÀn kÀsityksen itsestÀÀn tÀytyi pettÀÀ itseÀÀn.
Toisinaan sai hÀn jonkinlaisen hurjan puuskan; antaa mennÀ myötÀmÀkeÀ helvettiin, heittÀÀ kaiken, elÀÀ ja hengittÀÀ, niinkauan kuin henki kulkee; mutta sitten tyttö herÀtti toisen minÀn ja hÀntÀ hÀvetti.
Oli enÀÀ vain viikko aikaa Bairdien paluuseen. Viime pĂ€ivinĂ€ ei Allan ollut pannut kahta kortta ristiin työn hankkimiseksi â olla lekotteli vain tylsĂ€nĂ€ tunnista toiseen. Helvi oli usein nĂ€rkĂ€stynyt ja sattui siinĂ€ toisinaan pientĂ€ suukopuakin, mutta vielĂ€ pystyivĂ€t, Luojan kiitos, hyvĂ€ilyt lopulta silittĂ€mÀÀn epĂ€tasaisuudet.
Lauantaina iltapÀivÀllÀ tapasi Allan mr. Hiivan St. Catherinella. Hiiva oli juuri astumassa vÀkijuomakauppaan ja kehoitti Allania mukaan.
Quebec Liquor Commissionin myymĂ€lĂ€t muistuttavat sisustukseltaan meikĂ€lĂ€isiĂ€ postikonttoreita. Asiakkaat tekevĂ€t ostoksensa parin luukun ÀÀressĂ€ â kaupan henkilökunta ja varastot ovat ristikkoseinĂ€n takana. Runsaasta luettelosta valitset mieleisesi juoman, ja tuotapikaa kÀÀrĂ€istÀÀn pullo ruskeaan paperiin ja työnnetÀÀn kouraasi.
Hiiva osti pullon rommia. Allan kopeloi laskujaan ja sai kokoon dollarin. Totta kai hÀnkin... Tuokion hÀn epÀröi: ottaisiko palestiinalaista muskatellia vai kanadalaista sherryÀ? Hinta lopulta mÀÀrÀsi, viimemainittua kun sai aimo pullollisen 40 sentillÀ.
â Ja nyt mennÀÀn minun ruumaani, sanoi Hiiva.
SiellÀ tyhjeni sitten rommipullo kokonaan ja viinipullo samoin, Ogrenin auttaessa kolmantena miehenÀ, ja kun Allan vihdoin malttoi lÀhteÀ Comte-kadulle oli hÀn kutsunut koko Koskelan »kÀnkin» ynnÀ puuseppÀ Malisen, jolle piti toimitettaman sana seuraavana pÀivÀnÀ, Haddon Halliin seuraavana tiistaina. HÀn oli tÀynnÀ kuin sittiÀinen kompuroidessaan portaita alas Dorchesterille, eikÀ koskaan jÀlkeenpÀin voinut muistaa, kuinka oli tullut kotiin.
Helvi oli kauhuissaan, mutta Àlysi, ettÀ hÀnen oli nyt hillittÀvÀ itsensÀ ja koetettava suhtautua ulkonaisesti mahdollisimman tyynesti kaikkeen. Allan puhua pörisi puuta heinÀÀ ja hoippui huoneesta toiseen ilmeisesti itse tietÀmÀttÀ, mitÀ teki. Lopulta hÀn vÀsyi ja retkahti upottavaan nojatuoliin. SiitÀ Helvi hoiti hÀnet kuin pienen lapsen vuoteeseen.
Kello kymmenen aamulla alkoi Helvi olla hiukan levoton, sillÀ Allan ei osoittanut mitÀÀn herÀilemisen oireita. Lopulta alkoi hÀntÀ harmittaa.
Saatuaan aamiaisen valmiiksi meni hÀn vuoteen luo ja tarttui Allaniin peitteen alta esille työntyneeseen jalkaan.
â HerÀÀ jo, Allan! kehoitti hĂ€n ja nyki jalkaa sivulle.
Allan urahti, kÀÀnsi kylkeÀÀn ja jatkoi kuorsaamista.
Tyttö tarttui hÀnen hartioihinsa ja pudisti hÀntÀ voimiensa takaa.
â HerÀÀ, kuuletko!
Allan ponnahti istualleen ja katseli hÀntÀ ÀlyttömÀsti.
â Yes, mr. Baird, mutisi hĂ€n. â Se on kirottu koira.
MinkÀjÀlkeen hÀn paiskautui kyljelleen ja alkoi kuorsata uudestaan. Helvi suuttui. HÀn meni keittiöön, avasi jÀÀkaapin ja otti jÀÀhdyttÀjÀstÀ toisen sÀiliön, jonka ristikosta sulatti jÀÀkuutiot irti vesihanan alla. Sitten hÀn palasi huoneeseensa ja pisti pari kuutiota Allanin yöpuvun kaula-aukkoon.
Karjaisten ryntÀsi Allan vuoteesta. HÀn katseli hurjana ympÀrilleen ja hankasi kÀmmenellÀ rintaansa.
â Kuka saamari on luvannut teidĂ€n toimittaa ruumiinavausta? mekasti hĂ€n. â Jos minĂ€ olen kuollut, niin minut on toimitettava krematorioon ilman muuta ja tuhka Poriin, muistakaa se! SitĂ€paitsi minĂ€ en ole kuollut, niin ettĂ€ antakaa housut tĂ€nne vĂ€hĂ€n sassiin â
â Allan, herÀÀ! keskeytti Helvi pelokkaasti.
Allan kohdisti ilmeettömÀn katseensa hÀneen.
â HerÀÀnhĂ€n minĂ€. TĂ€ssĂ€ taitaakin tulla kiire. Karakhopoulos ei salli myöhĂ€stymistĂ€.
HÀn teki tÀyskÀÀnnöksen, kömpi vuoteeseen ja nukahti silmÀnrÀpÀyksessÀ.
Helvi oli tovin kuin puulla pÀÀhÀn lyöty. Sitten hÀn kÀsitti, ettÀ Allan oli edelleenkin ympÀripÀissÀÀn. Hitaasti meni hÀn keittiöön, kaasi fajanssikulhoon maitoa koiralle ja sammutti kaasun puurokattilan alta.
SinÀ pÀivÀnÀ itki hÀn toisen kerran Allanin vuoksi. Kolmas kerta oli vielÀ kuukausien pÀÀssÀ, mutta hÀn tiesi, ettÀ sekin oli tuleva.
Allan ei tietenkÀÀn muistanut kutsuneensa vieraita taloon, minkÀvuoksi hÀn hiukan hÀmmÀstyikin, kan ovikelloa soitettiin tiistai-iltana.
â Kukahan siellĂ€ on? ihmetteli Helvi noustessaan avaamaan.
Eteiseen marssivat Hiiva, Ogren ja parturi Sundman.
â Hello! TĂ€ssĂ€ sitĂ€ nyt ollaan.
â HyvÀÀ iltaa! nyökkĂ€si Helvi silmĂ€t pyöreinĂ€.
Parturi huomasi, ettei tÀssÀ ollut kaikki aivan niinkuin olla piti ja selitti:
â Me tulimme nyt sitten, kun se Allan pyysi.
Allan oli kuullut heidÀn ÀÀnensÀ ja ilmestyi eteiseen. Vieraitten nÀkeminen kirvisti kuin nenÀpiuvi. Voi sun... Kaikkea se humala teettÀÀ!
â Hei, hei! rehvasti hĂ€n uskaltamatta katsoa Helviin. â KĂ€ykÀÀ sisÀÀn ja olkaa kuin kotonanne.
He kÀvivÀt sisÀÀn ja olivat kuin kotonaan.
Helvi vei Allanin syrjÀÀn.
â Poika, mitĂ€ sinĂ€ tĂ€llĂ€ tarkoitat? tiukkasi hĂ€n. â Ajattelehan, jos Bairdit saavat tietÀÀ... MinĂ€ olen oikein vihainen nyt. KĂ€sken heidĂ€t pois.
Allan kouraisi hÀnen kÀsivarttaan.
â ĂlĂ€ tee skandaalia, murisi hĂ€n.
â Ăsh! tuhahti Helvi.
Ovikello soi jÀlleen. Kylpyhuoneeseen suljettu »Bully» kiljahteli kuin vimmattu.
PuuseppÀ Malinen toivotti hyvÀÀ iltaa ja laski hattunsa eteisessÀ olevalle peilipöydÀlle. Helvi oli punainen ja onneton.
Mutta Allan oli pian tilanteen herra. Valot sytytettiin joka huoneessa ja alettiin varustaa pöytÀÀn, mitÀ ruokasÀiliöstÀ ja jÀÀkaapista löytyi.
Hiiva, joka ei ollut selvillÀ siitÀ, mikÀ sopi, mikÀ ei, oli tuonut whiskypullon mukanaan ja istutti sen keskelle vihreÀverkaista pelipöytÀÀ olohuoneessa. Allan vilkaisi siihen vÀhÀn epÀröivÀsti, mutta ei puhunut mitÀÀn. Pian oli vilkas puheenporina kÀynnissÀ.
Syötiin paahdettua leipÀÀ ja sardiineja, tomaatteja ja kermajuustoa ja vaahterasiirappia ja marmelaadia, ja juotiin inkivÀÀriolutta ja teetÀ ja hihkuttiin ja laulettiin, ja sitten alettiin tehdÀ grogeja Helvin vastavÀitteistÀ huolimatta. Joku ehdotti, ettÀ pelattaisiin bridgeÀ, mutta pian kÀvi selville, ettei ehdottajakaan tuntenut tÀtÀ peliÀ, jonka vuoksi tyydyttiin soittamaan gramofoonia ja vuorotellen ottamaan joitakin jazziaskelia vastahakoisen Helvin kanssa. Mr. John Ogren huomasi radion ja vaati ÀÀnekkÀÀsti, ettÀ gramofoonin kirottu »niggerimusiiki» oli lopetettava, koska hÀn halusi kuulla New Yorkin pörssiuutisia ja lopulta kantoivat Hiiva ja Allan gramofoonin mrs. Bairdin makuuhuoneeseen, jotta kukin saisi kuunnella, mitÀ halusi.
Pariin otteeseen Allan huomasi, ettÀ Helvin silmÀt olivat epÀilyttÀvÀn kosteat, mutta whiskyryyppy vaiensi hÀnen paremman minÀnsÀ moitteet ja »whoopee» jatkui kahta ÀÀnekkÀÀmpÀnÀ.
Malinen yksin istui melkein mykkÀnÀ muutamassa sohvannurkassa ja seurasi pienillÀ apinansilmillÀÀn Helvin jokaista liikettÀ.
Olohuoneen lattiaa kopautettiin pari kertaa allaolevasta kerroksesta ja kerran kilisi puhelin, mutta tunnelma oli nyt niin suurenmoinen, ettei mokomiin pikkuseikkoihin kiinnitetty sen enemmÀlti huomiota.
Allan loikoi nojatuolissa jalat kirjoituspöydÀllÀ ja imi savuketta.
â Me olemme paremminkin kuin talon omaa vĂ€keĂ€, selitti hĂ€n huolettoman itsetietoisesti, â ja kuten nĂ€ette on koko huusholli vapaasti kĂ€ytettĂ€vĂ€nĂ€. Ukko Baird on luvannut hommata minulle hienon jobin â vĂ€hemmĂ€stĂ€ kuin 150 dollarista kuussa en luvannut ruveta mihinkÀÀn â niin ettĂ€ kyllĂ€ meidĂ€n kelpaa. Kippis, Hiiva, kohta sitĂ€ on tĂ€llĂ€kin pojalla oma Auburni â
â Eikös Packard? pÀÀsi Malisen suupielestĂ€, mutta Allan ei kuullut, vaan jatkoi lörpöttelyÀÀn. Hiiva ei pitĂ€nyt suotta pitkiĂ€ ryypynvĂ€lejĂ€, Hiiva sanoi jaa ja aamen kaikkeen, Hiiva oli hiivatin hauska poika...
Kello taisi olla yhdentoista seutuvilla, kun ovikello soi kolmannen kerran.
Naapuri siellÀ oli. Paksu herra, joka oli niin vihainen, ettÀ pihisi.
â TeidĂ€n on heti lopetettava metelöimisenne, vaati hĂ€n, â muuten soitan talon isĂ€nnöitsijĂ€lle.
â KĂ€ske sen ajaa striitkaaralla Jortaniin, neuvoi Hiiva, kurkistellen ruokasalin ovelta eteiseen.
Paksu mies jatkoi papatustaan.
â Oh, shut up! sanoi Allan. â Tulkaa sisÀÀn ja heittĂ€kÀÀ ryyppy nokkaanne.
Naapuri pamautti oven kiinni niin ÀkkiÀ, ettÀ Allanin sormet olivat jÀÀdÀ vÀliin.
Puoli tuntia myöhemmin olivat herrat muodostaneet kvartetin, joka lauloi jotakin elokuvarenkutusta niin pÀin mÀntyÀ, ettÀ kylpyhuoneeseen suljettua »Bullyakin» puistatti.
Juuri kuin he hartaasti ja ÀÀntÀ vÀrisyttÀen ulvoivat »parasta paikkaa»
...Hallelujah, how the folks will stare, When they see the diamond solitaire, That my little sugar baby is going to wee-aar...
hyökkÀsi Helvi kauhistuneen nÀköisenÀ eteisestÀ ruokasaliin. HÀn yritti sanoa jotakin, mutta ÀÀni petti.
Seuraavassa silmÀnrÀpÀyksessÀ ilmestyivÀt nÀyttÀmölle mr. ja mrs Baird.
He olivat kotiutuneet ennen mÀÀrÀaikaa.
Allan ja hÀnen vieraansa saivat viisikymmentÀ sekuntia aikaa poistuakseen, Helvin oli jÀÀtÀvÀ huomiseen.
â VielĂ€ kehtaavat vĂ€ittÀÀ, ettĂ€ amerikalaisilla on huumorintajua, nikotti Allan vaeltaessaan Hiivan kanssa kĂ€sikoukkua Dorchesterille.
Ogren, Sundman ja Malinen olivat pikamarssissa hÀvinneet Sherbrooke-kadulle.
Luodessaan Timothy OâFlahertyn lienee Jumala ollut hieman vĂ€synyt ja haluton, koska unohti Ă€lyn kokonaan. Kasvoiltaan ja ruumiiltaan oli Tim OâFlaherty aivan tavallinen irlantilainen, mutta irlantilaisen »terĂ€vĂ€stĂ€ nupista» ja huumorintajusta ei hĂ€nessĂ€ ollut jĂ€lkeĂ€kÀÀn. Webbin Kiinteistö- ja Rakennusyhtiön palveluksessa oli hĂ€nellĂ€ kuitenkin tĂ€stĂ€ asianlaidasta enemmĂ€n hyötyĂ€ kuin vahinkoa. HĂ€n oli nimittĂ€in ihanteellinen kanadalaisen työsakin johtaja.
Tim OâFlaherty oli monomaani. Työ oli hĂ€nen »kĂ€rpĂ€sensÀ». HĂ€n ei tuntenut mielenkiintoa mitÀÀn muuta kuin työtĂ€ kohtaan ja kaikki oli hĂ€nelle työtĂ€, syömistĂ€ ja nukkumista myöten. Amerikassa pitÀÀ yleensĂ€kin työmiehen tupen heilua keskeytymĂ€ttĂ€ â Tim OâFlahertyn »kĂ€nkissÀ» sen piti heilua ekstra kiivaasti. Muuten oli lopputili kourassa.
Allan oli joskus kaupungilla maleksiessaan sÀÀlien katsellut n.s. katumokkareita, jotka korviaan myöten viemĂ€riojissa seisten lappoivat multaa ja soraa kadulle 30 sentin tuntipalkasta, laiskan »bossin» ÀÀnekkÀÀsti kiroillessa heitĂ€ ja heidĂ€n esivanhempiaan aina Aatamiin ja apinoihin asti. Jouduttuaan Tim OâFlahertyn valtikan alle hĂ€n melkein kadehti heitĂ€. Työ oli uuvuttavan raskasta ja TimillĂ€ tuntui olevan silmĂ€t niskassakin. Pystytettiin uutta kymmenkerroksista rakennusta Dorchester-kadulle ja koska sen piti olla valmis »in a jiffy», kuten Tim sanoi, otettiin työvĂ€estĂ€ irti olemattomatkin voimat. Jo korviahuumaava pauhu rakennuspaikalla oli ensi pĂ€ivinĂ€ kĂ€ynyt pahasti Allanin hermoille ja kun sitten Timin kaikkinĂ€kevĂ€t silmĂ€t vielĂ€ alkoivat lisĂ€tĂ€ jĂ€nnitystĂ€, oli siinĂ€ hĂ€nellĂ€ tekeminen, jotta kestĂ€isi paikallaan edes jonkun aikaa. Nostokurjet kalisivat ja ratisivat selkÀÀkarmivasti, ilmaporien vihlova pĂ€rrytys oli sĂ€rkeĂ€ rumpukalvot, ylhÀÀllĂ€ terĂ€skehyksillĂ€ heiluvien ja alhaalla kivijĂ€rkĂ€leitten kimpussa hikoilevien miesten hoilaukset ja kiroilu kiusasivat monotoonisuudellaan kuin loppumaton painajaisuni.
MikÀ siinÀ auttoi? ElÀmÀ oli sittenkin rakas.
PienessÀ ullakkokamarissa St. Matthew-kadulla istui Helvi ommellen kÀsitöitÀ muutamalle kÀsiteollisuusliikkeelle. Ei niistÀ paljon herunut. Ja Allan tunsi vielÀ olevansa hÀnestÀkin jonkinlaisessa vastuussa: olihan hÀn syynÀ siihen, ettÀ Helvi oli menettÀnyt hyvÀn paikan.
Tietysti oli Helvi ollut vihainen, mutta anteeksiantaminen ja -saaminen oli ollut suuri ja ihana asia: he elivÀt rakkautensa huippuhetkiÀ, ja vaikka pÀivÀt monasti tuntuivatkin raskailta, tunsivat he kumpikin tyydytystÀ, jota eivÀt olleet aiemmin osanneet edes aavistaa ja joka myöhemmin jÀisi heille melkein ainoaksi sovittavaksi muistoksi.
Kenties olisi Allanista tullut mies, kenties olisi tÀmÀ kirja jÀÀnyt kirjoittamatta, ellei erÀÀnÀ pÀivÀnÀ olisi tapahtunut onnettomuus.
Oltiin syyskuun alkupuolella, mutta helle painoi vielÀkin pÀivisin raskaana ja uuvuttavana. Rakennustyömaalla hikoiltiin ja kiroiltiin kuten tavallisesti ja Allanin valtasi melkein vastustamaton halu lÀhteÀ pois kÀrsimÀstÀ enempÀÀ nÀitÀ melkein yli-inhimillisiÀ ponnistuksia.
Muuan suomalaisista työtovereista potkaisi hÀnen eteensÀ matalan puulaatikon.
â Koria, purahan pois vaijerikerĂ€ tuosta paksista, huusi hĂ€n.
Allan hamusi kĂ€teensĂ€ vasaran ja alkoi lyödĂ€ lautoja irti. Voidakseen helpommin kĂ€sitellĂ€ laatikkoa painui hĂ€n kyykkyyn â siinĂ€ sopi samalla hiukan levĂ€tĂ€, kun sai laskea takamuksensa kantapĂ€ille. Mutta eipĂ€ kulunut monikaan silmĂ€nrĂ€pĂ€ys, ennenkuin takaa kuului karjaisu:
â Hei, mies, luuletko olevasi johtokunnan kokouksessa tai W.C:ssĂ€? Ylös!
Allanin ei tarvinnut katsoa taakseen. Jokainen työmaan mies tunsi Tim OâFlahertyn ÀÀnen. HĂ€n ponnahti pystyyn.
â Ja tuo laatikkojen avaaminen jĂ€tĂ€ ylimÀÀrĂ€isille miehille; sinulle on parempaakin työtĂ€, jatkoi Tim. â Painu viivana auttamaan Forsmania ja HilliĂ€ tuossa vieressĂ€ olevan kiskokasan selvittĂ€misessĂ€, ettei vinssi odota turhaan.
Liian heikkoja he olivat kolmisinkin siihen hommaan. Huonosti tulivat nostokurjen ketjut kiskokasan ympÀrille ja siitÀ sitten rangaistiin Allania. Kuorma oli noussut ehkÀ parin metrin korkeuteen ja miehet tÀhystivÀt sitÀ hieman pelokkaasti, nojaten kivilohkareisiin, kun yhtÀkkiÀ kuului viiltÀvÀ kitinÀ ja kalahdus. Kymmenen jalan pituinen kisko putosi kasasta ja rasahti kiviin samalla hetkellÀ kuin Allan veti vasemman kÀtensÀ taaksepÀin. HÀn ÀlÀhti pahasti ja nosti kÀtensÀ. Sen keskisormi riippui ohuessa nahanriekaleessa, heiluen hassunkurisesti joka suuntaan. HÀn pyörtyi.
Webbin Kiinteistö- ja Rakennusyhtiön lÀÀkÀri oli uudenaikainen amerikalainen kirurgi, joten Allanin katkennutta sormea ei suinkaan leikattu heikosta kannattimestaan irti, vaan se sovitettiin pÀinvastoin tavalliselle paikalleen lastojen ja siteitten avulla, koska tri Richardsonin mielestÀ liikkumatonkin keskisormi on enempi kuin tÀydellisesti puuttuva sormi, ja sitten alkoi Allanille sairasteluaika, joka varsin pian lakkasi olemasta tuskallinen. Joka maanantai kÀvi hÀn nostamassa lyhentÀmÀttömÀn viikkotilin muutamasta vakuutuskonttorista St. James-kadulla, kuitaten saatavansa kÀrsivÀn nÀköisenÀ, ja vei sitten, pidÀtettyÀÀn itselleen riittÀvÀt »taskurahat», saaliinsa Helville, joka kyyneleet silmissÀ suuteli invaliidiÀ. Mutta kun hÀn iltaisin (ja joskus keskellÀ pÀivÀÀkin) astui Notre Dame-kadun Suomalaiseen Palloruumaan eli biljaardiin tai istuskeli jossakin soodakioskissa tai tavernissa, unohtui vamma kokonaan, ellei lastoitettu sormi sattumalta tÀrÀhtÀnyt johonkin, ja marttyyrinilme palasi vasta tarpeen vaatiessa.
NÀin kului muutamia viikkoja. Allanin yksityisasiat kaupungilla alkoivat vaatia yhÀ enemmÀn aikaa ja Helvi sai monasti istua pitkÀt illat yksinÀÀn tympÀisevÀssÀ huoneessa, jonka rikkinÀiset seinÀpaperit ja rammat huonekalut vÀhitellen alkoivat etoa mieltÀ, niin ettei niitÀ paljon kÀrsinyt katsella. ErÀÀnÀ ehtoopÀivÀnÀ, Allanin hankkiutuessa ulos, tekikin tyttö tenÀn.
â Miksi et, poju kulta, enÀÀ koskaan tyydy olemaan kotona? TÀÀllĂ€ on niin ikĂ€vĂ€ istua yksin.
â SiitĂ€ pÀÀsee lĂ€htemĂ€llĂ€ ulos, sanoi Allan vĂ€kinĂ€isesti naurahtaen.
â EtpĂ€ sinĂ€ tunnu erikoisesti vĂ€littĂ€vĂ€n minun seurastani.
â HyvĂ€ ihminen, sinĂ€ herĂ€ttĂ€isit aivan liiaksi imartelevaa huomiota biljaardisalongissa, missĂ€ ei koskaan nĂ€e kauniimpaa sukupuolta.
Helvi irvisti.
â LĂ€htisit elokuviin minun kanssani. Tai johonkin tanssiravintolaan.
Allan potki kiusaantuneena likaisessa matossa olevaa reikÀÀ suuremmaksi.
â TĂ€ytyy sitĂ€ miehen joskus olla miesseurassakin, mutisi hĂ€n.
â Joko alat kyllĂ€styĂ€ minuun? kysyi Helvi puoliksi leikillÀÀn. â MitenkĂ€hĂ€n kylmĂ€ksi kÀÀnnytkÀÀn, kun olemme olleet pari vuotta naimisissa?
Allan hÀtkÀhti. TÀhÀn saakka ei Helvi ollut koskaan maininnutkaan avioliittoa.
â En minĂ€ kauan viivy, tokaisi hĂ€n ja yritti livahtaa eteiseen.
Tyttö nousi ÀkkiÀ ja tarttui hÀnen kÀsivarteensa.
â SinĂ€ et ole rehellinen minua kohtaan, syytti hĂ€n. â Tahtoisitko pÀÀstĂ€ minusta?
Jopahan nyt! Allan havaitsi ÀkkiÀ, ettÀ hÀnen oli maltettava mielensÀ, jottei syntyisi suottapÀivÀisiÀ solmuja lankaan. Viime aikoina oli Helvin seura tosiaan alkanut tuntua yksitoikkoiselta, mutta eihÀn tÀssÀ sentÀÀn ollut tarkoitus...
HÀn teki ratkaisunsa ÀkkiÀ.
â ĂlĂ€ puhu joutavia, pikku tyttö, hymĂ€hti hĂ€n. â Voinhan sen menoni jĂ€ttÀÀkin â eipĂ€ tuossa sen enempiĂ€. Panehan yllesi se sininen silkkipukusi, niin mennÀÀn Pagodiin.
He menivÀt ja sitÀ iltaa seurasi jÀlleen rauhallinen ja sopusointuinen viikko.
Marraskuun alussa pÀÀsi Allan sitten lastoista ja siteistĂ€. Sormi oli juuttunut kiinni entiselle paikalleen, mutta jĂ€ykĂ€ksi ja kovin liikkumattomaksi se jĂ€i. LÀÀkĂ€rintarkastukset jatkuivat edelleenkin â ilman niitĂ€ ei palkkakaan olisi juossut â ja Allan alkoi jo tottua vetelehtimiseen niin, ettĂ€ joskus kehaisi pelitovereilleen biljaardissa heittĂ€ytyvĂ€nsĂ€kin vallan vapaaherraksi. Helvi oli jĂ€lleen saanut hyvĂ€n paikan siivoojattarena suuressa Mount Royal-hotellissa ja kykeni mainiosti pitĂ€mÀÀn huolta toimeentulosta Allanilta liikenevien dollarien avulla. Ei niitĂ€ sivumennen sanoen nykyisin paljon liiennytkÀÀn.
Joskus vihjaisi Helvi kyllĂ€, ettĂ€ olisi varminta Allanin ruveta katselemaan tointa taas â ei siitĂ€ jĂ€ykĂ€stĂ€ sormesta suurta haittaa ollut â sillĂ€ kuka sen tiesi, miten kauan hĂ€n saisi nostaa palkkaansa, mutta Allan huiskautti vain huolettomasti kĂ€ttÀÀn ja vakuutti, ettĂ€ hĂ€n vielĂ€ palkan lisĂ€ksi aikoo saada suurenlaisen kertakaikkisen korvauksenkin. SiitĂ€ nyt ei kuitenkaan tullut mitÀÀn, niinkuin seuraavan vuoden maaliskuussa, jolloin palkansuoritus lopetettiin, saatiin nĂ€hdĂ€, mutta toivossa hĂ€n eli viime tinkaan asti.
Jouluksi hankittiin viihtyisÀmpi asunto Tower-kadulla ja jouluaatto vietettiin englantilaiseen tapaan. Kalkkuna ja luumuvanukaskaan eivÀt puuttuneet. Santa Claus, joka on muuan n.s. joulupukin monia nimiÀ, muisti Allania uusilla kengillÀ ja lÀmpimÀllÀ kaulahuivilla ja Helvi sai muun muassa vaatimattoman smaragdisormuksen, jonka sisÀÀn oli kaiverrettu A. ja jouluaaton pÀivÀmÀÀrÀ. NÀin saattoi nyt Helvi pitÀÀ itseÀÀn oikein »julkikihloissa» olevana.
PÀÀstiin onnellisesti uudenvuoden aattoon. Mutta siihen se myötÀmÀki loppuikin, sillÀ uuden vuoden aloitti Allan paikassa, joka Suomessa yleisimmin tunnetaan putkan nimellÀ. NÀinikÀÀn se kÀvi:
HÀn oli uudenvuoden aattona iltapÀivÀllÀ ollut lueskelemassa sanomalehtiÀ siirtolaistoimistossa ja kÀveli hitaasti kotia kohti pitkin Dorchesteria. Bishop-kadun kulmassa pistÀytyi hÀn pieneen, hÀmÀrÀÀn tupakkakauppaan ja pyysi laatikollisen »Turret»-savukkeita. ErÀÀllÀ kaupan tuoleista istui takakenossa isokokoinen mulatti, jota Allan vilkaisi syrjÀsilmÀllÀ tiskimiehen kopeloidessa vaihtorahaa kassalaatikosta. Mulatti oli merkillisen tutun nÀköinen. Ensin ei Allan voinut muistaa, missÀ hÀnet oli ennen nÀhnyt, mutta paistettuaan tovin sÀrkeÀ miehen kanssa hÀn yhtÀkkiÀ huudahti:
â Hei â Pata Morgana!
Mulatti otti sikarin suustaan, pujotti molemmat peukalonsa liivien hiha-aukkoihin ja nauroi, niin ettÀ kaikki hÀnen neljÀkymmentÀyhdeksÀn etuhammastaan nÀkyivÀt.
Allan tunsi kiukkunsa nousevan.
â You black bum, sanoi hĂ€n, â youâre a damned thief!
Mulatin iloinen ilme hÀvisi ja hÀn hyppÀsi pystyyn.
â Laputahan, kehoitti hĂ€n, ennenkuin likaat housusi!
Tiskimies alkoi mÀkÀttÀÀ.
â Kas, sillĂ€ lailla, mr. Washington! hyvĂ€ksyi hĂ€n.
Mutta Allan ei laputtanut. PÀinvastoin hÀn painoi jalkansa entistÀ lujemmin lattiaan ja killitti mulattia silmiin.
â Varas ja roisto! toisti hĂ€n.
Mulatti astui askeleen lÀhemmÀksi ja kiristeli hampaitaan.
Kun Allan katsoi, ettÀ toinen oli sopivalla »hollilla», ei hÀn sen enempÀÀ siekaillut, vaan paukautti suoran vasemman mr. Caesar B. Washingtonin leukapieleen ja jatkoi iskua polven alapuolelle tÀhdÀtyllÀ potkulla, joka kaatoi Fata Morgana-kerhon isÀnnöitsijÀn, aivan kuin olisi hÀntÀ isketty pajamoukarilla pÀÀhÀn. Valitettavasti oli katujen risteyksissÀ poliisi, joka teki tÀstÀ yksityisasioitten selvittelystÀ julkisen jutun. Viikkoa myöhemmin saattoi nÀet »Canadan Suomalainen» kertoa:
»Suomalainen tapellut Montrealissa.
Montreal Daily Star kertoo, ettĂ€ tĂ€mĂ€n kuun 3 p:nĂ€ tuotiin tuomari LĂ©on Moreaun eteen suomalainen Allan Koria, joka uuden vuoden aattona oli erÀÀn tobacconistin shopissa lyönyt leuan rikki neekeriltĂ€. Syytetty kertoi tuomarille, ettĂ€ neekeri, joka on nimeltÀÀn Caesar B. Washington, oli puijannut hĂ€neltĂ€ rahaa, osaamatta Koria kuitenkaan tarkasti tehdĂ€ selkoa tĂ€stĂ€ puijauksesta judge Moreaulle. Kun ilmi kĂ€vi, ettĂ€ neekeri kuitenkin oli epĂ€ilyttĂ€vĂ€ olio, ollen hĂ€ntĂ€ rankaistu ennenkin bootleggerien suosimisesta ja koiratorpan pitĂ€misestĂ€ ja kun Koria on ollut vasta puoli vuotta maassa osaamatta alkuaikoina paljonkaan engelskaa â rahojen puijaus oli tapahtunut heti Korian Canadaan saapumisen jĂ€lkeen â niin fiksasi judge Moreau asian varoituksella saaden Koria kuitenkin viettÀÀ uuden vuoden pĂ€ivĂ€n ja sitĂ€ seuraavan poliisin huostassa.
TÀssÀkin jÀlleen varotus Canadaan saapuville pitkÀtukkaisille.»
Helvi itki aikansa ja tyyntyi sitten, mutta entiselleen eivĂ€t heidĂ€n vĂ€linsĂ€ enÀÀ tulleet. Helvin suhtautuminen Allaniin alkoi olla kuin toivoton ele. HĂ€n koetti joskus kiertÀÀ kĂ€tensĂ€ Allanin kaulaan, mutta kĂ€sivarret hervahtivat pian voimattomina alas, ja milloin Allan hĂ€ntĂ€ suuteli, huokui hĂ€nen elottomista huulistaan vain kylmyyttĂ€. HĂ€n alkoi ymmĂ€rtÀÀ ja uskoa, ettĂ€ niiden parhaitten miehisten ominaisuuksien, joita Allanissa kenties â ja varmastikin â uinui, herĂ€ttĂ€miseen tarvittaisiin muutakin kuin rakkautta. EikĂ€ hĂ€n pystynyt muuhun kuin niinsanoakseni istumaan kĂ€det avuttomina sylissÀÀn...
Maaliskuun alkupuolella ilmoitettiin vakuutuskonttorissa, ettÀ kiinteistö- ja rakennusyhtiön lÀÀkÀri nyt piti Allania terveenÀ, joten palkkaa ei enÀÀ suoritettaisi. Allan oli kuitenkin oppinut pitÀmÀÀn puoliaan ja kieltÀytyi poistumasta konttorista, ellei saisi kahtakymmentÀ dollariaan. Suuttunut klerkki neuvotteli hetken erÀÀn toisen kanssa, tuikkasi sitten rahat Allanin kÀteen ja kÀski hÀnen kÀvellÀ Grand Canyoniin ja potkia itsensÀ kuoliaaksi.
Allan meni suoraa pÀÀtÀ mr. Hinkulan luo Tupper-kadulle, mutta asianajaja ei tÀllÀkÀÀn kertaa keksinyt mitÀÀn keinoa »oikeuden» saamiseksi, vaan neuvoi nuorta miestÀ jÀttÀmÀÀn mielestÀÀn korvausvaatimukset ja kiittÀmÀÀn onneaan, ettÀ työmaan »paasi» oli ollut englantilainen, sillÀ »pettÀjÀ» *) olisi sortteerannut asian vallan toisin: olisi potkinut työmaalta ilman muuta ja vannonut, ettÀ Allan oli tahallaan katkaissut sormensa, eikÀ lÀÀkÀrinhoitoa enempÀÀ kuin palkan suoritustakaan sairauden aikana olisi otettu edes puheeksi.
â Parasta on tyytyĂ€ kohtaloonsa, lopetti mr. Hinkula â ehdottomasti parasta, parasta, parasta...
â HyvĂ€sti, hyvĂ€sti, hyvĂ€sti, matki Allan. â Oli, jukraviti, tĂ€mĂ€kin maa!
Ja sitten hÀn pÀÀsti Barrabaan irti. Viimeinen viikkotili hupeni kahdessa pÀivÀssÀ; kolmantena hÀn melkein vÀkisin vei Helvin kassan ja tuli seuraavana aamuna kotiin umpihumalassa.
Kun hĂ€n herĂ€si, oli Helvi poissa. Poissa olivat myös tytön matkalaukut, vaatteet ja pikkuesineet. Ei edes kirjelappua ollut jĂ€ttĂ€nyt. Vain joululahja, smaragdisormus, oli jÀÀnyt muistoksi â tuhkakuppiin.
Tuskin oli hÀn ehtinyt todeta tÀmÀn, kun ovelle koputettiin ja kortteeriemÀntÀ astui huoneeseen parantamaan krapulan tehoa.
HÀn vaati jyrkÀsti viikon vuokraa. KÀteisellÀ.
ErÀÀnÀ lauantai-iltana kesÀkuun loppupuolella istuivat mr. Hiiva (joka nyt »traivasi erÀÀn toisen miljuneeriperheen kaaraa») ja parturi Sundman Malisen »ruumassa» pelaamassa korttia. Kaikki olivat riisuneet paitansa ja kiroilivat sitÀ, ettÀ sÀÀdyllisyys vaati pitÀmÀÀn edes housuja, sillÀ jo lÀhes viikon aikana oli lÀmpöaalto yrittÀnyt tukahduttaa kaiken elÀmÀn itÀisessÀ Kanadassa. HikisissÀ sormissa kÀvivÀt kortit pian tahmeiksi, eikÀ ajatuskaan ottanut helteessÀ oikein luistaakseen. Lopulta heitti parturi pelin sikseen.
â MinĂ€ nĂ€in Helvi Piilosen tĂ€nÀÀn kadulla, sanoi hĂ€n sytytellen piippuaan.
Malinen hÀtkÀhti ja punastui. HÀn nojasi kÀsivarsiaan, jotka olivat mustan karvan peitossa ranteesta ylöspÀin, pöytÀÀn, ja kysyi niin innokkaasti, ettÀ Hiivaa melkein nauratti:
â Onko Helvi tullut takaisin Torontosta? Puhuitko hĂ€nen kanssaan?
â Puhuin muutaman sanan. HĂ€n nĂ€ytti hiukan vĂ€syneeltĂ€ ja surulliselta ja sanoi, ettei viihtynyt Torontossa ollenkaan.
â TiedĂ€tkö, missĂ€ hĂ€n asuu?
â Liisa Toivaisen luona sanoi olevansa, kunnes saa paikan taas.
Malinen katsoi kelloaan.
â âbye, pojat! sanoi hĂ€n. â PitÀÀ lĂ€hteĂ€ ulos.
Toisia nauratti.
â Pussaa suiithaattiasi munkin puolestani, pyysi Hiiva.
He lÀhtivÀt yhdessÀ kadulle ja erosivat St. Catherinen kulmassa.
Oli niin kuuma, ettĂ€ asfalttikin tuntui pehminneen. Jalankulkijoita nĂ€ki kaduilla harvinaisen vĂ€hĂ€n, mutta autot huristivat katkeamattomina jonoina eri suuntiin, kuten tavallista. Liisa Toivainen asui melko kaukana, Bleury-kadulla, ja Malinen pÀÀtti uhrata 7 senttiĂ€ raitiovaunulla ajoon. HĂ€n kiipesi vaunuun n:o 3 A, pudotti nikkelin eli 5 senttiĂ€ ja kaksi sentinrahaa vaunun takaosassa istuvan konduktöörin automaattiin ja retkahti tyhjĂ€lle penkille. TĂ€risten ja vĂ€hĂ€n vĂ€liĂ€ varoitussoittoja kalkattaen kolisi vaunu itĂ€kaupungille. Konduktööri huusi yksitoikkoisella ÀÀnellĂ€ sellaisten katujen nimiĂ€, joitten kulmassa oli pysĂ€kki, huusi vuoroon ranskalaisittain, vuoroon englantilaisittain ÀÀntĂ€en, vĂ€listĂ€ kumpaakin ÀÀntĂ€mistapaa kĂ€yttĂ€en: Gii, Gai â Bishop â Piil â Juuni-versiti â Blörii, Bluuri...
PerillÀ oltiin.
Malinen oli aikaisemminkin kÀynyt Liisa Toivaisen luona ja osasi ilman muuta koputtaa oikealle ovelle. Kotona olivat tytöt.
Malinen loisti. HÀn saattoi tuskin hetkeksikÀÀn irroittaa katsettaan HelvistÀ, joka oli hienoisesti kiusaantunut, mutta yritti silti hymyillÀ. Tyttö oli hiukan laihtunut, hiukan vÀsyneen nÀköinen, mutta siitÀ huolimatta ihastuttava uudessa kermanvÀrisessÀ puvussaan. PuuseppÀ kyseli kyselemistÀÀn. Liisa Toivainen, pitkÀ, vaalea tyttö, jolla oli sydÀmenmuotoinen arpi vasemmassa poskessa, nÀytti varsin huvitetulta. Hetken kuluttua otti hÀn sÀhkökattilan kaapista ja meni isÀntÀvÀen puolelle keittÀmÀÀn kahvia.
Malinen kierteli tovin tÀrkeintÀ asiaansa kuin kissa kuumaa puuroa, mutta Helvi tiesi, mitÀ tuleman piti ja pelkÀsi. HÀn alkoi kuumeisesti jutella Toronton oloista, mutta tajusi kyllÀ koko ajan, ettei voisi torjua kiusallista kysymystÀ, korkeintaan lykÀtÀ sitÀ muutaman silmÀnrÀpÀyksen verran. Mutta sitten hÀn antautui. MitÀ hyödytti potkia tutkainta vastaan?
â Oliko Koriakin Torontossa? kysyi Malinen ja tuijotti pölyisiĂ€ kenkiÀÀn.
â Ei â minun tietÀÀkseni, venytteli Helvi ja sitten hĂ€n hĂ€tkĂ€hti.
â Ettekö ole tavannut Allania lĂ€htöni jĂ€lkeen?
Malinen pudisti pÀÀtÀÀn. HÀn nousi ja alkoi kÀvellÀ edestakaisin pienessÀ huoneessa, jossa leveÀ rautasÀnky valtasi suurimman osan tilasta.
â Onko â saanko kysyĂ€, Ă€nkytti puuseppĂ€ vihdoin, â oletteko eronneet?
Helvi ei vastannut, katseli vain tuskastuneena ulos ikkunasta.
â MinĂ€ sanoin kerran Korialle, ettĂ€ hĂ€nen kĂ€y huonosti, jos hĂ€n kĂ€yttĂ€ytyy hĂ€vyttömĂ€sti teitĂ€ kohtaan, murisi Malinen.
â Oi, Ă€lkÀÀ jatkako, pyysi Helvi.
Toinen meni hÀnen luokseen ja tarttui hÀnen kÀsiinsÀ.
â Helvi, te tiedĂ€tte, ettĂ€ minĂ€... ettĂ€ minĂ€... well, ettĂ€ rakastan...
PuuseppÀ punoitti, eikÀ saanut lopetetuksi lausettaan.
â ĂlkÀÀ nyt jatkako â tĂ€llĂ€ kertaa, rukoili Helvi. â Minun suhteeni Allan Koriaan ei suinkaan ole vielĂ€ selvĂ€. Pakenin hĂ€ntĂ€ ja itseĂ€ni, mutta eihĂ€n itseÀÀn pÀÀse pakoon, enkĂ€ pÀÀssyt hĂ€ntĂ€kÀÀn... YmmĂ€rrĂ€ttehĂ€n minut, kun pyydĂ€n, ettette rettelöi hĂ€nen kanssaan, jos toisenne tapaatte? SiitĂ€ ei olisi mitÀÀn hyötyĂ€.
â YmmĂ€rrĂ€n. TehĂ€n jÀÀtte tĂ€nne Montrealiin nyt?
â JÀÀn.
Neiti Toivainen palasi jÀrjestelemÀÀn kuppeja pöytÀÀn. Keskustelu ei ottanut oikein sujuakseen, eikÀ puuseppÀkÀÀn kahvin juotuaan enÀÀ viivytellyt, vaan sanoi hyvÀstit pyydettyÀÀn tyttöjÀ seuraavana lauantaina mukaansa Pohjoismaiselle klubille. Sinne aikoivat Hiiva ja Ogren ja Sundman ja monet muutkin tutut.
HÀn kÀveli jalan asuntoonsa ja teki mielessÀÀn hiljaisen pÀÀtöksen Allan Korian suhteen, pÀÀtöksen, joka olisi saanut Allanin murheelliseksi, jos hÀn olisi siitÀ tiennyt.
Allan Koria ei koskaan suostunut minulle tekemÀÀn selkoa siitĂ€, miten tuli toimeen ensi ajat Helvin lĂ€hdettyĂ€. Pudisteli vain tummaa pÀÀtÀÀn ja vakuutti, etten minĂ€ hĂ€ntĂ€ kuitenkaan uskoisi. â MitĂ€pĂ€ sillĂ€ vĂ€liĂ€, tuumailin minĂ€, vaikka en uskoisikaan? Jumalan sanaa ei liene kaikki muukaan, mitĂ€ olet kertonut. Mutta hĂ€n vaikeni itsepintaisesti. Tuntuu siis siltĂ€, kuin olisi nĂ€ihin aikoihin hĂ€nen Montrealissa oleskelussaan ollut jonkinlainen tyhjiö, mutta se on vain nĂ€ennĂ€inen. Itse asiassa maalis- ja huhtikuu lienevĂ€t olleet hĂ€nelle enemmĂ€n kuin tĂ€ynnĂ€.
HÀn sukeltaa pinnalle vasta toukokuussa, jolloin tekee maalarintöitÀ Verdunin esikaupungissa ja asuukin siellÀ. Keskikaupungilta on hÀn Helvin lÀhdettyÀ pysynyt visusti poissa, eikÀ Koskelan apartmentin asukkaistakaan ole hÀntÀ tavannut kukaan.
Tosiaan, Hiiva oli ohimennen kuullut, ettĂ€ hĂ€n oli kĂ€ynyt siirtolaistoimistossa toukokuun puolivĂ€lissĂ€, mutta ei tullut tĂ€stĂ€ maininneeksi tuttaville. Itse asiassa ei Allan Koria ollut koskaan erikoisesti herĂ€ttĂ€nyt heidĂ€n mielenkiintoaan â hĂ€n kuului niin toisenlaiseen maailmaan.
No, mekin voimme sopivasti liittyÀ hÀnen seuraansa juuri tuon samaisen siirtolaistoimistossa kÀynnin aikana. TÀllÀ kertaa on pÀÀprelaattikin paikalla. Varsinainen toimistohuone kuhisee jÀlleen uusia tulokkaita ja työttömiÀ, joukossa monta merkillistÀ tyyppiÀ. Ovet ovat avoinna Lagauchetierelle, sillÀ ilma on lÀmmin. Kivitaloihin johtavilla, usein puusta tehdyillÀ portailla istuu ihmisiÀ pÀivÀÀ paistattelemassa ja naureskelemassa neuvottoman nÀköisille suomalaistulokkaille, joita varovasti liikkuu siirtolaistoimiston ja Windsor-kadun vÀlillÀ maistellen outoja tupakoita, banaaninkuoria ympÀrilleen sirotellen tai ryypiskellen »orange crushia», kunnes miehisimmÀt miehet uskaltautuvat jonkun enemmÀn tai vÀhemmÀn itsepÀisen »hain» kanssa taverniin, missÀ huvittelumÀÀrÀraha katoaa yhtÀ kevyesti kuin Molsonin tai Ekerin tai jonkun muun »prykÀrin» olut valuu kurkuista alas.
Allan silmĂ€ilee lehtiĂ€ ja kuuntelee puolella korvalla, miten muuan hintelĂ€ nuorukainen, jolla on silmĂ€t kuin turskalla ja suu kuin kaskelotilla â hĂ€nen nimeĂ€nsĂ€ ei tiedĂ€ moni, mutta yleisesti hĂ€ntĂ€ kutsutaan »konsulin pojaksi» â kehuskelee tekevĂ€nsĂ€ rahaa »hirrveĂ€sti», vaikkei työtĂ€ ole nĂ€hnytkÀÀn vuoden pĂ€iviin. EikĂ€ tahdokaan nĂ€hdĂ€, hĂ€n kun on niin kovin herkkĂ€hermoinen. »Torvet» ympĂ€rillĂ€ kuuntelevat ahneesti, vaikka koottavatkin nĂ€yttÀÀ epĂ€luuloisilta. Ovathan toki hekin kuulleet, miten tÀÀllĂ€ yritetÀÀn vetÀÀ vieraita huulesta. Allania alkaa yhtĂ€kkiĂ€ tympĂ€istĂ€. HĂ€n astuu tiskintapaisen luo ja nyökkÀÀ konttoristintapaiselle.
â Onko pastori virkahuoneessaan?
â Jees, vastaa konttoristintapainen.
â Voiko hĂ€ntĂ€ hĂ€iritĂ€ nyt?
Konttoristi katselee hÀntÀ ihmeissÀÀn ja kysyy:
â Kuulkaa, osaatteko itse koputtaa hĂ€nen ovelleen, vai pitÀÀkö minun tulla auttamaan?
Ei tÀÀllÀ tarvitse turhia kohteliaisuuksia yrittÀÀ.
Pappi pyytÀÀ sisÀÀn. TervehditÀÀn.
â EipĂ€ teitĂ€ ole nĂ€kynyt pitkÀÀn aikaan, sanoo pastori jĂ€ykĂ€sti. â MitĂ€ te nykyisin hommaatte?
â Maalaan, vastaa Allan ja sytyttÀÀ savukkeen.
â Vai niin.
NÀkyy selvÀsti, ettei pastori usko.
â Niin, vakuuttaa Allan.
â No, teillĂ€ on sitten ateljee â ja maalaatte maisemia ja muotokuvia ja hiljaiseloja, kuten ennenkin maailmassa? ihmettelee pastori turpeat huulet pienessĂ€ hymyssĂ€.
â Maalaan pÀÀasiassa huonekaluja, mutta hĂ€tĂ€tilassa myös aitoja ja portaitakin, sanoo Allan tyynesti ja pudottaa savukkeestaan tuhan lattialle.
Pastori kohottaa kulmiaan.
â Vai niin.
â Niin. Mutta enpĂ€ tullut puhumaan itsestĂ€ni, niin hauskaa kuin se minusta yleensĂ€ onkin, vaan kysymÀÀn, tietÀÀkö pastori, missĂ€ neiti Helvi Piilonen nykyisin oleskelee? Tuolla toimiston puolella en tahtonut sitĂ€ tiedustella, koska tĂ€mĂ€ kuuluu niihin yksityisasioihin, joita en haluaisi kertoa koko suomalaisseurakunnalle.
Pastori on jÀlleen jÀykistynyt.
â Oikeastaan pitĂ€isi teidĂ€n hĂ€vetĂ€, lausuu hĂ€n mahtipontisesti, â tulla minulta kysymÀÀn neiti Piilosesta mitÀÀn. Ennen lĂ€htöÀÀn Montrealista â
â Onko hĂ€n poissa? keskeyttÀÀ Allan tuntien sydĂ€mensĂ€ pyrkivĂ€n kurkkuun.
â On, saarnaa pastori. â Ennen lĂ€htöÀÀn kĂ€vi hĂ€n puheillani ja avasi minulle sydĂ€mensĂ€, eikĂ€ se, mitĂ€ hĂ€n kertoi, suinkaan aseta teitĂ€ sellaiseen valoon, ettĂ€ katsoisin sopivaksi pÀÀstÀÀ teitĂ€ uudelleen hĂ€nen jĂ€ljilleen. Oikeastaan olisi velvollisuuteni pappina ja ihmisenĂ€kin antaa â
â Never mind velvollisuutenne! keskeyttÀÀ Allan taas. HĂ€n miettii tovin.
Krysippos, vai oliko se joku muu vanhan ajan viisaista, sanoi, ettÀ filosoofi heittÀÀ milloin vain tusinan hÀrÀnpyllyjÀ julkisesti, vielÀpÀ ilman housuja, kahdestatoista öljymarjasta. Allanissakin oli senverran filosoofia, ettÀ saattoi alistua sellaiseen, mitÀ ei yleisesti pidetÀ oikein soveltuvana, saadakseen Helvin osoitteen. NiinpÀ hÀn heittikin epÀröinnin ja kertoi suhteestaan Helviin niin vilpittömÀsti ja koristelematta, ettÀ pastorin pariin otteeseen oli kÀÀnnyttÀvÀ ikkunaan pÀin.
â Mutta, lopetti Allan, nyt kun hĂ€n on ollut poissa lĂ€heisyydestĂ€ni jo kolmatta kuukautta, olen selvĂ€sti saanut tuta, kuinka vakavalta kannalta minun sittenkin on otettava tĂ€mĂ€ juttu. En saa hĂ€ntĂ€ hetkeksikÀÀn mielestĂ€ni ja kun tiedĂ€n, ettĂ€ vielĂ€ voin hyvittÀÀ, mitĂ€ olen hĂ€ntĂ€ vastaan rikkonut, aion sen myös tehdĂ€.
â Hm! ÀÀnsi pappi ja oli vielĂ€kin vastahakoisen nĂ€köinen. Lopulta hĂ€n kuitenkin lupasi itse kirjoittaa muutaman rivin tytölle.
â Jos, sanoi hĂ€n, neiti Piilonen suostuu vielĂ€ asettumaan yhteyteen kanssanne, voi hĂ€n kirjoittaa teille siirtolaistoimiston osoitteella. Voittehan muutaman pĂ€ivĂ€n kuluttua kĂ€ydĂ€ kysymĂ€ssĂ€ postia tÀÀltĂ€. Ja jos niin kĂ€visi, ettĂ€ vielĂ€ teette sovinnon, niin neuvoisin teitĂ€ menemÀÀn naimisiin heti, sillĂ€ eihĂ€n sovi..
Allan nousi, nyökkÀsi ja lÀhti. Pappi katsoi paheksuvasti hÀnen jÀlkeensÀ ja ryhtyi sitten huoaten puhdistamaan kynsiÀÀn.
KesĂ€kuussa loppuivat herra taiteilijalta ansiot Verdunin puolella ja hĂ€n siirtyi jĂ€lleen keskikaupungille, asettuen asumaan muutamaan suomalaisperheeseen. HelviltĂ€ hĂ€n ei ollut saanut sanaakaan ja toisinaan hĂ€n epĂ€ili, ettei pappi ollut tĂ€lle kirjoittanutkaan. Kun hĂ€n kerran asiaa ihmetteli pastorille, kohautti tĂ€mĂ€ vain olkapĂ€itÀÀn (joissa muuten ei ollut paljon kohauttamista) ja sanoi: â SiinĂ€pĂ€ nĂ€ette! tai jotakin siihen suuntaan. Ja mitĂ€ pitemmĂ€lle aika kului, sitĂ€ kiihkeĂ€mmĂ€ksi kĂ€vi Allanin kaipuu. Me ihmiset olemme nyt kerta kaikkiaan sellaisia, ettĂ€ mielemme aina tekee sitĂ€, mitĂ€ emme voi saada.
Kerran pari ajatteli hÀn kÀydÀ tiedustelemassa tytön osoitetta siirtolaistoimiston konttoristilta, mutta jollakin tapaa tuntui se kovin vastenmieliseltÀ ja tekemÀttÀ se kÀynti jÀi.
TilapÀisansiot n.s. hanttimiehenÀ jos jonkinlaisissa hommissa tuottivat hÀnelle riittÀvÀn leivÀn, vielÀpÀ sÀrpimenkin, mutta raskaaksi kÀvi sellainen rehkiminen, jotapaitsi alituiset nöyryytykset kirvelivÀt kuin suola haavassa. MiltÀ teistÀ tuntuisi, jos esim. saatuanne haisevan likaiselta talonmiehenmuijalta, jolla lisÀksi on kaikki juutalaisen tuntomerkit liioiteltuina, tehtÀvÀksi maalata kurjan asuntokasarmin rapaiset lattiat, koska hÀnen miehensÀ on sellaiseen työhön liian hieno, teille kohtuullisen palkan ja ystÀvÀllisen kohtelun asemesta viskattaisiin almu ja ryöppy haukkumasanoja? Ette te luultavasti ainakaan ilahtuisi.
ErÀÀnÀ kuumana lauantaipÀivÀnÀ oli Allan jakamalla muutaman elokuvateatterin ilmoitteita ansainnut kokonaista neljÀ dollaria ja katsoi voivansa heittÀytyÀ hurjasteluun. HÀn pÀÀtti viettÀÀ iltansa Pohjoismaisella klubilla.
TĂ€mĂ€ klubi on majoittunut erÀÀn St. Catherinen poikkikadun varrella olevan korkean kivitalon kolmanteen ja neljĂ€nteen kerrokseen. Kummassakin kerroksessa tanssitaan, kuherrellaan ja ryypiskellÀÀn: alakerrassa hanurinsoiton sĂ€estyksellĂ€, ylempĂ€nĂ€ jazzorkesterin myötĂ€vaikutuksella. Alakerrassa tĂ€mĂ€ nautinto on ruumiin ravintoa lukuunottamatta ilmaista, ylĂ€kerrokseen pÀÀstĂ€kseen tĂ€ytyi erota 35 sentistĂ€. »Hienona miehenÀ» maksoi Allan tĂ€mĂ€n summan ja astui pitkulaiseen saliin, jonka toisessa pÀÀssĂ€ orkesteri sahasi »Give me the glad eye»-nimistĂ€ hemputusta viiden tai kuuden tanssiparin nytkytellessĂ€ kiilloitetulla keskilattialla. PieniĂ€ keltaisia pöytiĂ€ â keltainen tuntuu olevan Montrealin vaatimattomien ravintoloitten, kahviloitten ja tanssipaikkojen lempivĂ€ri â oli sijoitettu pitkin seiniĂ€ ja niiden vĂ€lissĂ€ oli siellĂ€ tÀÀllĂ€ puisessa sangossa kituva laakeripensas tai palmu. Pari ylen onduleerattua ja tuoksuvaa ja spaklattua tarjoilijatarta huikkasi selkÀÀnsĂ€ ovipieleen.
Allan hivuttausi tanssivien vÀlistÀ lÀhelle orkesteria ja tilasi juustovoileivÀn ynnÀ pullon olutta. Tuttuja ei toistaiseksi nÀkynyt yhtÀÀn, mutta niinpÀ kello olikin vasta yhdeksÀn.
Allan oli aina ollut laiskanlainen tanssija, mutta tylsÀksi kÀvi könöttÀminen siinÀ pöydÀn ÀÀressÀ yksin, niin ettÀ hÀn lopulta kokosi tarmonsa ja kumarsi muutamalle tytölle, jolla oli korttelin pituinen hame, mutta sitÀ pitemmÀt sÀÀret, ja joka istui kahden muun kavaljeerittoman kanssa saman pöydÀn ÀÀressÀ, ja siitÀ sitten lÀhdettiin muitten tanssivien joukkoon. Tyttö ei suinkaan ollut mykkÀ, puhui pÀinvastoin Allaninkin edestÀ, ja kun hÀn sitÀpaitsi oli solakka ja lÀmmin ja pehmeÀ, niin istuutuivat he tanssin pÀÀtyttyÀ Allanin pöydÀn ÀÀreen ja alkoivat virkistÀÀ itseÀÀn pullollisella halpaa portviiniÀ.
He huomasivat pian sympatiseeraavansa erinomaisesti ja Allan aikoi juuri kysyÀ, mitenkÀ olisi saatolle pÀÀsyn laita saatolle lÀhdön ajan tultua, kun hÀnen huomionsa ÀkkiÀ kiintyi salin ovelle ilmestyneeseen pieneen seurueeseen.
Malisen ja Sundmanin hÀn tunsi heti, mutta kuka oli toinen heidÀn mukanaan tulleista tytöistÀ? Taivaan Luoja...
Joku tanssipari peitti nÀköalan ja hÀn kumartui sivulle.
â Helvi! huudahti hĂ€n tahtomattaan.
Tuo pitkÀ, solakka tyttö, jonka tiukan, beigevÀrisen hatun alta mustat hiukset loistavina laskeutuivat korvallisille, ei voinut olla kukaan muu kuin Helvi!
HÀn ryntÀsi pystyyn, mutta tunsi samassa seuralaisensa tarttuvan hÀnen kÀsivarteensa.
â Hei, mikĂ€ nyt tuli? ihmetteli tyttö.
Allan katsoi hÀneen vieraasti.
â MinĂ€ sain lievĂ€n halvauksen, sanoi hĂ€n totisena, irrottautui tytön otteesta ja lĂ€hti.
Malinen oli seuralaisineen istuutunut lÀhelle ovea. He keskustelivat vilkkaasti tyttöjen riisuessa kÀsineitÀÀn, kun Allan pysÀhtyi lÀhelle heidÀn pöytÀÀnsÀ tuijottaen HelviÀ kuin unissakÀvijÀ.
â MitĂ€ hiivattia? huudahti Malinen Ă€kĂ€tessÀÀn hĂ€net.
Helvi silmÀsi kummissaan Malisen katseen suuntaan, valahti huuliaan myöten kalpeaksi ja puristi vaistomaisesti pienen nyrkkinsÀ suulleen. Kaikki olivat ÀÀneti.
â Anteeksi! ÀÀnsi Allan vihdoin ja kÀÀntyi.
â No, sano nyt ainakin pĂ€ivÀÀ, kehoitti parturi typerĂ€sti, sillĂ€ hĂ€n ei ollut selvillĂ€ siitĂ€, miten jĂ€nnittĂ€vĂ€ tilanne itse asiassa oli.
Allan kÀÀntyi uudelleen heihin.
Hitaasti palasi puna Helvin poskille, tummeten vÀhitellen miltei purppuraksi. HÀn ojensi kÀtensÀ.
Allan tarttui siihen ja puristi sitÀ kuin hukkuva oljenkortta.
Sundman ja Liisa Toivainenkin tervehtivÀt kÀdestÀ pitÀen, mutta Malinen vain nyökkÀsi posket tiukalla.
â Haluatko istuutua tĂ€hĂ€n meidĂ€n pöytÀÀmme? kysyi Helvi hieman Ă€nkyttĂ€en ja katsomatta Allania suoraan silmiin.
Allan huomasi Malisen ilmeen synkistyvÀn ja se ratkaisi.
â Kiitos! vastasi hĂ€n ja veti itselleen naapuripöydĂ€n vierestĂ€ tuolin.
Liisa Toivainen ja Sundmankin alkoivat tuntea, ettÀ oli sÀhköÀ ilmassa. Tuokioon ei kukaan osannut sanoa mitÀÀn ja orkesterin rÀmpytys kuulosti jokaisesta kuin megafoonin vahvistamalta.
Mutta sitten alkoivat kysymykset ryöpytÀ tulvana Allanin suusta. MissÀ oli Helvi ollut? Milloin hÀn oli tullut? Miksi ei ollut kirjoittanut? Aikoiko hÀn jÀÀdÀ Montrealiin? Oliko hÀn ollut terveenÀ? Oliko...
Helvi vastaili hiukan vÀltellen, mutta keskustelu oli kuitenkin kÀynnissÀ. Neiti Toivainen ja Sundmankin kantoivat kortensa kekoon. Ainoastaan Malinen vaikeni kuin muuri. Tuntui siltÀ, kuin olisi hÀnellÀ ollut tulppa suullaan.
Parturi lĂ€hti tanssimaan ensin Helvin ja sitten neiti Toivaisen kanssa. Malinenkin kiersi Helvin kanssa salin pariin kertaan mykkĂ€nĂ€ kuin kilpikonna. Allanilla ei ollut pienintĂ€kÀÀn halua tanssia â hĂ€n oli kuin huumautunut; katseli vain HelviĂ€ ja puhui lakkaamatta, tietĂ€mĂ€ttĂ€ oikein itsekÀÀn, mitĂ€ puhui.
Kello alkoi lÀhestyÀ kahtatoista ja Allan huomasi Helvin kÀyvÀn vÀsyneen nÀköiseksi. Parturi oli paraikaa tanssimassa neiti Toivaisen kanssa ja Malinen pyöritteli synkkÀnÀ lasiaan. HÀn oli vilkaissut kelloaan pariin otteeseen. He saattoivat lÀhteÀ milloin hyvÀnsÀ.
Allan nojasi kyynÀrpÀÀnsÀ pöytÀÀn ja kumartui eteenpÀin.
â MinkĂ€tĂ€hden sinĂ€ lĂ€hdit luotani sillĂ€ tavoin, Helvi? kysyi hĂ€n hiljaa.
Helvi jÀykistyi.
â Koska sinĂ€ olit... olit..., Ă€nkytti hĂ€n.
Malinen oli kuullut ja otti tulpan suultaan.
â Sika! tĂ€ydensi hĂ€n ja löi tulpan takaisin.
Helvi sÀikÀhti.
â Jumalan tĂ€hden, Ă€lkÀÀ ruvetko riitelemÀÀn, pyysi hĂ€n. â Jos sinun vĂ€lttĂ€mĂ€ttĂ€ pitÀÀ puhua kanssani, sanoi hĂ€n Allanille, â niin saat tulla saattamaan minua kotiin. Ja parasta on, ettĂ€ lĂ€hdemme heti.
He lÀhtivÀt jalkaisin Bleury-kadulle.
RiittÀköön, kun sanon, ettÀ heidÀn keskustelunsa pÀÀttyi vasta kaksi tuntia myöhemmin. Allan sai anteeksi.
Kolme pÀivÀÀ senjÀlkeen he jÀlleen asuivat yhdessÀ.
HeinÀkuussa heidÀt vihittiin. Siirtolaispappi suoritti toimituksen sen nÀköisenÀ, kuin olisi hÀnestÀ kaikki ollut unta, mutta se ei suinkaan tehnyt liittoa mitenkÀÀn epÀilyttÀvÀksi laillisessa katsannossa: kaikki muodollisuudet oli tÀytettÀvÀ, ennenkuin se aikanaan saatiin puretuksi. Mutta onpa minulla taas kiire...
Pari viikkoa ennen tÀtÀ tÀrkeÀÀ tapahtumaa oli Allanille kÀynyt hyvin. Midway-elokuvateatterin isÀnnöitsijÀ oli nimittÀin havainnut, ettÀ erotetun eteisvahtimestarin liveri sopi hÀnelle muuttamattomana, minkÀvuoksi hÀn oli saanut pukea korut ylleen ja asettua kirkkaasti valaistuun halliin, missÀ sitten filmitÀhtien kuvat ja seinÀmaalaukset hÀnen vuokseen joutuivat melkein varjoon. Ja katsomista hÀnessÀ olikin. PÀÀssÀ meriupseerin lakki, jaloissa valkoisten damaskien koristamat kiiltonahkakengÀt. Harmaa pitkÀtakki ulottui kolme tuumaa polvien alapuolelle ja siinÀ oli vihreÀt kauluskÀÀnteet ja hihansuut. Napit kiilloitettua messinkiÀ, olkapÀillÀ kultapunosta ja rinnassa enemmÀn koreita nauhoja kuin edesmenneellÀ lordi KitchenerillÀ. Ja tietysti valkoiset hansikkaat. HyvinprÀssÀttyjen housujen vihreÀ saumanauha oli suunnilleen kahden tuuman levyinen. Ei puuttunut muuta kuin esikunta ja »God save the King» sotilassoittokunnan puhaltamana.
Ensi pĂ€ivinĂ€ tĂ€mĂ€ pröystĂ€ileminen kiusasi hĂ€ntĂ€ sanomattomasti, mutta kaikkeenhan tottuu (ellei oteta lukuun kaalikÀÀryleitĂ€), ja kun tĂ€stĂ€ vielĂ€ maksettiinkin â joka lauantai sai hĂ€n nostaa 25 dollaria â niin saattoi hĂ€n tĂ€ydellĂ€ syyllĂ€ myöntÀÀ itselleen, ettĂ€ ihmiselle voi kĂ€ydĂ€ huonomminkin. SitĂ€paitsi lĂ€mmitti sydĂ€ntĂ€ Helvin ilo hĂ€nen »menestyksestÀÀn» ja â miksikĂ€s sitĂ€ kieltĂ€isi â hienoinen tyytyvĂ€isyys senjohdosta, ettĂ€ oli tullut lyödyksi tuomaat ja irvistelijĂ€t Ă€llistyksellĂ€.
(Nyt, pahus soikoon, tĂ€mĂ€ alkaa kĂ€ydĂ€ pitkĂ€piimĂ€iseksi, ajattelee rakas lukija. EnemmĂ€n ja uskottavampaa luonne- ja luonnonkuvausta, eepillistĂ€ leveyttĂ€, dramaattisuutta... Sellaista se on. Me kirjantekijĂ€t saamme olla iloisia, jos voimme vangita mielenkiintonne muutamaksi kymmeneksi minuutiksi. Siihen se lopahtaa, vaikka ponnistaisimme kaiken kykymme ja puhuisimme silkkaa totuutta. Joitakin sivuja luettuanne viskaatte kirjan lattialle, nakkaatte pÀÀnne takakenoon ja haukottelette ja pÀÀstĂ€tte kukatiesi pikku hörĂ€hdyksenkin: voi vietĂ€vĂ€, mitĂ€ moskaa â valehteleekin, ettĂ€ korvat heiluvat... Koetahan rauhoittua, armas kansalainen, ei tĂ€tĂ€ enÀÀ pitkĂ€lti riitĂ€ ja vakuutan, ettĂ€ tĂ€ssĂ€ on totta enemmĂ€n kuin toinen puoli.)
No niin. Oma koti, jossa heidÀn omaansa tosin olivat vain vaatteet ja muutamat harvalukuiset talousesineet, oli sekÀ Helville ettÀ Allanille aluksi melkein pÀÀtÀhuimaava kokemus. Nuhraantunut, ruskealla plyshillÀ pÀÀllystetty kalusto nÀytti melkein ylelliseltÀ, seinillÀ riippuvat vÀripainokset ja Allanin kolme vesivÀrimaisemaa tuntuivat arvokkaammilta kuin taidemuseon aarteet, ruostunut lÀmpöjohto aistikkaammalta kuin miljoonahuvilan koristeltu avotakka. HeidÀn seurustelunsa oli suutelemista, heidÀn keskustelunsa loppumattomia rakkaudentunnustuksia.
Ja tÀtÀ kesti viikkokaupalla.
Mutta â mihinkĂ€s Allan nahastaan pÀÀsi? EnempÀÀ kuin HelvikÀÀn.
ErÀÀnÀ lÀmpimÀnÀ syyskuun iltapÀivÀnÀ, jolloin elokuvateatteri oli suljettuna vÀhÀisen korjauksen vuoksi, loikoi herra eteisvahtimestari yhden huoneen ja eteisen kÀsittÀvÀn huoneustonsa ainoalla sohvalla lukien Montreal Daily Staria. Helvi oli vielÀ toimessaan Windsor-hotellissa, eikÀ ollut odotettavissakaan kotiin pariin tuntiin. Olo tuntui merkillisen sietÀmÀttömÀltÀ, (Allan ÀhkÀisi ja kÀÀnsi lehteÀ), minuutit vuosilta, tunnit iÀisyyksiltÀ. Jossakin sisimmÀssÀ jurnutti houkutus: painu kaupungille yksinÀsi, vietÀ kerran taas ilta omalla tavallasi! Lehtikin oli aivan mahdoton. Koko Kanada oli aivan mahdoton! Ajatelkaas nyt tÀtÀkin: kolmannella sivulla tÀrkeimpien uutisten joukossa kolmella palstalla, tuumankorkuisella otsikolla varustettuna ja ladottuna korpuksella kaksin vÀlikkein mokoma juttu:
»KIELLETYN KIRJALLISUUDEN HĂVITTĂMINEN MONTREALISSA.
Kaupungininsinööri vastustaa alderman Brosseaun ehdotusta.
Kuten tunnettua on alderman Brosseau joku aika sitten tehnyt ehdotuksen erÀÀn pulmallisen ja kaupungin hallintoa jo kauan kiusanneen kysymyksen ratkaisemiseksi, esittÀen, ettÀ Montrealissa viime vuosien aikana takavarikoitu siveetön ja muu kielletty kirjallisuus, kaikkiaan 800 sidettÀ ja nidettÀ, joita on sÀilytetty muutamassa lukitussa ja sinetöidyssÀ huoneessa poliisikeskusasemalla, joka kuitenkin nyt tarvitsee mainitun huoneen toisiin tarkoituksiin, poltettaisiin julkisesti jollakin sopivalla paikalla kaupungin keskustassa. TÀmÀ ehdotus on varsinkin katolisen papiston ja yleensÀkin ranskalais-kanadalaisella taholla saanut lÀmmintÀ kannatusta ja tilaisuudesta on ennustettu muodostuvan juhlallinen autodafea vanhaan malliin. Asiasta pyydettiin sitten m.m. kaupungininsinöörin lausuntoa. MikÀli Star on saanut tietÀÀ, on kaupungininsinööri asettunut jyrkÀsti vastustamaan monsieur Brosseaun ehdotusta. Kantaansa perustelee hÀn m.m. seuraavasti:
M. Brosseau ei ole ottanut huomioon, ettei Montrealissa ole keski-, tuskinpa syrjÀkaupungillakaan sellaista paikkaa, missÀ hÀnen suunnittelemansa julkinen kirjojen polttaminen voitaisiin toimeenpanna ilman tulipalonvaaraa. SitÀpaitsi olisi melkoisen varmaa, ettÀ tilaisuuteen kerÀÀntyvÀssÀ kansanjoukossa olisi useitakin sellaisia henkilöitÀ, jotka yrittÀisivÀt pelastaa jonkun poltettavista teoksista ja vartioinnista huolimatta kenties siinÀ onnistuisivatkin, mikÀ tietÀisi...»
Voihkaisten heitti Allan lehden luotaan ja kimposi jaloilleen.
Voi nÀitÀ iankaikkisia idiootteja, humpuukeja...
Autodafea! Keskiaikainen noidanrovio! Kansanjuhla! Kenties voisi joku henkilö yrittÀÀ...
Ja tĂ€nne hĂ€n oli asettunut muka olemaan. TÀÀllĂ€ oli hĂ€nen »kotinsa» ja suuri tulevaisuutensa â elokuvateatterin vahtimestarina. Tuntui, kuin olisi hĂ€n puristunut yksitoikkoisten tiilirakennusten vĂ€liin, kuin olisivat autotorvien törĂ€hdykset, ilmaporien pĂ€rrytys, englantilaisten apinanpajatus, ranskalaisten öljyinen hölpötys lumpeuttaneet hĂ€nen korvansa, kuin olisivat silmiin, sieraimiin ja suuhun tunkeva pöly ja hiilisavu tukehduttaneet hĂ€net.
SiinÀ juolahtivat mieleen mrs. Koskelat, mrs. Nasyt, mr. Hiivat ja monet muut kanadalaistuneet siirtolaiset siansaksoineen ja itsekyllÀisyyksineen: »hoopoksi tÀÀllÀ joudut sinÀ ja muutkin, jotka eivÀt traiaakaan vorkkia...» Alkoi suututtaa Helvikin ja hÀnen iankaikkinen rehellisyytensÀ, joka tavallisesti ilmeni heidÀn kahdenkeskisten, intiimimpienkin asioittensa paljastamisessa ja Allanin lukuisten vikojen esilletuomisessa jokaiselle, joka vain kuunnella jaksoi.
Allan kiihdytti itsensÀ raivoon.
EikÀ hÀnen tuultaan suinkaan parantanut se, ettÀ Helvi kotiutuessaan toi Malisen mukanaan. Jos Malisen tervehdys oli kylmÀkiskoinen, oli Allanin vielÀ kylmÀkiskoisempi, mikÀli se olikaan tervehdys eikÀ vain tavallinen nenÀntuhahdus.
Helvi jutteli iloisesti. Sanoi tavanneensa Malisen sattumalta hotellin edustalla ja houkutelleensa (niinkuin puuseppÀÀ muka olisi tarvinnut houkutella) hÀnet, vanhan ystÀvÀn, katsomaan heidÀn kotiaan.
MelkeinpÀ yksinpuheluksi hÀnen juttelunsa jÀi, mutta se ei nÀköjÀÀn hÀntÀ vaivannut. PÀinvastoin tuntui Allanista, kuin olisi nuori rouva melkein nauttinut tilanteesta. YhtÀkkiÀ sai Allan tarpeekseen, nousi ja meni eteiseen.
Helvi, joka oli alkanut hommata kahvia, riensi hÀnen jÀljessÀÀn.
â Minne sinĂ€ lĂ€hdet, teatterihan on suljettu tĂ€nÀÀn?
â Niin on. ĂlĂ€ sure lĂ€htöÀni, Susanna. »MinĂ€ kierrĂ€n vain Kalifornian ja jĂ€lleen palajan.»
â ĂlĂ€ nyt viitsi... Kuinka voit olla noin epĂ€kohtelias vieraalle?
â EihĂ€n hĂ€n mikÀÀn vieras ole, vaan vanha ystĂ€vĂ€, ellen kuullut vÀÀrin Ă€sken.
â Allan!
â Kun Malinen tulee sisÀÀn, menee Koria ulos. LiitĂ€ se sananlaskuvarastoosi. Hei!
Allan meni. EipĂ€ Montrealissa kuitenkaan tarvitse olla suuttunut ja pahalla tuulella, jos vain on rahaa â paitsi ehkĂ€ siinĂ€ tapauksessa, ettĂ€ sairastaa kroonillista vatsakatarria. Mutta sitĂ€hĂ€n ei Allan tehnyt. HĂ€nen vatsansa oli loistokunnossa, niin myös hĂ€nen janonsa, ja kun hĂ€n puoliyön maissa kĂ€veli kotiin, oli hĂ€n tyytyvĂ€inen sekĂ€ itseensĂ€ ettĂ€ maailmaan yleensĂ€.
Mutta tyytyvÀisyys katosi, kun hÀn havaitsi, ettei vieras ollut vielÀkÀÀn lÀhtenyt. Otsaansa rypistÀen hÀn pysÀhtyi oven suuhun ja katseli Malista ÀÀnettömÀnÀ.
â Malinen!
â TÀÀllĂ€! vastasi puuseppĂ€ uhmaavan nĂ€köisenĂ€.
â HyvÀÀ yötĂ€, Malinen!
Helvi oli noussut sohvasta ja lÀhestyi Allania hitaasti.
â MinĂ€ pyysin Eeroa (kas, kas, onpa edistytty! tuumi Allan) jÀÀmÀÀn, koska en voinut olla varma siitĂ€, ettĂ€ tulisit kotiin ihmisiksi. NĂ€en kyllĂ€, ettĂ€ olet juonut taas, vaikkakaan et ole niin tokkurassa kuin pelkĂ€sin. SinĂ€ olet viime aikoina jĂ€lleen osoittanut sellaisia oireita, ettei sinun ollenkaan tarvitse hĂ€mmĂ€stellĂ€ menettelyĂ€ni.
Allan puri hampaansa yhteen, mutta ei vastannut, vaan katsoi hÀnen ohitseen Maliseen, joka nyt oli noussut hÀnkin.
â HyvÀÀ yötĂ€, Malinen, sanoi hĂ€n toistamiseen.
â HyvÀÀ yötĂ€!
Helvikin toivotti hyvÀÀ yötÀ, puristi lÀpimÀsti puusepÀn kÀttÀ ja kiitti kÀynnistÀ.
Allan oli istuutunut vuoteen laidalle ja riisui kenkiÀÀn.
â Vuode on pöyhimĂ€ttĂ€, sanoi Helvi kylmĂ€sti.
â Olkoon!
Helvi astui hÀnen luokseen ja tarttuen hÀnen hartioihinsa yritti nostaa hÀntÀ pystyyn.
â ĂlĂ€hĂ€n reistaile, neuvoi Allan. Et sinĂ€ niin vain miestĂ€ nosta.
â Tuollaisia miehiĂ€ minĂ€ nostan tusinan! antoi Helvi vastaan.
SiitÀ pÀÀstiin taas riidan alkuun.
Viikkoa myöhemmin yllÀtti Allan Malisen suutelemassa HelviÀ pimeissÀ kotiportaissa.
HÀn meni tyynesti pariskunnan ohi virkkamatta sanaakaan. SillÀ hetkellÀ tiesi hÀn, ettÀ hÀnen maljansa oli tÀysi.
Helvi oli punainen ja nolon nÀköinen tullessaan sisÀÀn. Allanin oli jostakin syystÀ kevyt ja hyvÀ olla. Illusioonien murskautuminen voi toisinaan olla suuri helpotuskin: jÀÀ ikÀÀnkuin vÀhemmÀlle aivan suotta pÀivÀistÀ painolastia.
Helvi riisui ÀÀneti pienen hattunsa ja lÀhestyi katse alasluotuna ja lanteitaan keikutellen nojatuolia.
â Allan! kuiskasi hĂ€n.
â Oikein arvaat tĂ€llĂ€ kertaa, vastasi Allan. â Tuolla portaissa arvasit vÀÀrin. Se oli Malinen.
â Oletko minulle vihainen?
â Vai vielĂ€ vihainen. Iloitahan minun toki pitÀÀ siitĂ€, ettĂ€ sinulla on hyvĂ€ flaksi.
Helvi purskahti itkuun ja pyrki hÀnen syliinsÀ.
Allan otti hĂ€net vastahakoisesti polvelleen ja katseli arvostelevasti pieniĂ€, rusottavia kasvoja, tutki niitĂ€ hiukan hajamielisesti kuin mielenkiinnotonta muotokuvaa. HĂ€n oli monasti ihmetellyt itseÀÀn: hetkittĂ€in sai hĂ€n hellyydenpuuskia, jolloin uskoi rakkauteen ja ties mihin hölynpölyyn, ja puhui lĂ€piĂ€ pÀÀhĂ€nsĂ€ â toisinaan suhtautui hĂ€n taas merkillisen ulkokohtaisesta kylmĂ€nĂ€ kuin jÀÀpala tuohon olentoon, jonka oli itseensĂ€ kytkenyt. Koetappas analysoida tunteitasi ja tekojesi vaikuttimia, Allan Koria, kun kokoonpanosi on sellainen kuin se on.
Senverran hÀn tunsi itseÀÀn, ettÀ tiesi helposti kykenevÀnsÀ itsepetokseen. Mutta olisikohan kaikki tÀmÀ ollut sitÀ? MitÀ merkitsi sitten syvÀ katumus rikkomusten jÀlkeen, kaipuu yksinolon aikoina? Luontoko se vain niin sÀÀtÀÀ?
â Allan, minĂ€ jĂ€rjestin tuon kohtauksen. Olet ollut niin kylmĂ€kiskoinen viime aikoina. Ja sitten suututat minua alituisesti harha-askelillasi. Olin niin ikĂ€vissĂ€ni â tahdoin tehdĂ€ sinut mustasukkaiseksi, saada hiukan tulta sinuun...
Allan naurahti.
â Juu, sanoi hĂ€n, ja sitĂ€paitsi on kymmenen pyytĂ€ pivossa parempi kuin yksi oksalla, vai mitĂ€?
Helvi hypÀhti jaloilleen ja nosti leukansa pystyyn.
â SinĂ€ luulet kai, ettĂ€ minĂ€ olen samanlainen kuin sinĂ€, yhtĂ€ huikentelevainen, yhtĂ€ itsekĂ€s, yhtĂ€ kevytmielinen. Sinun pitĂ€isi hĂ€vetĂ€! Kun sellainenkin mies, kuin mr. Hiiva, joka ei suinkaan pyydĂ€ olla mikÀÀn pyhimys, sanoo, ettĂ€ sinulla on huono moraali â
â Kuulehan, keskeytti Allan, minĂ€ menen kernaasti itse vielĂ€ pitemmĂ€lle kuin Hiiva: minulla ei ole enempÀÀ hyvÀÀ kuin huonoakaan moraalia, minulla ei ole moraalia ollenkaan, niin ettei puhuta olemattomista. PysytÀÀn vain tosiasioissa. SinĂ€ siis tahdoit tehdĂ€ minut mustasukkaiseksi...
Mutta Helvi ei halunnut jatkaa.
Tyynesti istuutui Allan pöydÀn ÀÀreen ja alkoi vakavalla kÀdellÀ kirjoittaa ystÀvÀlleen Villehad Lustigille. HÀn oli tehnyt pÀÀtöksensÀ.
Mentiin aikaisin levolle. Asetellessaan pielusta pÀÀnsÀ alle vilkaisi Allan Helviin, jonka jo luuli nukahtaneen. Tosin olivatkin nuoren rouvan silmÀt ummessa, mutta tuuheitten ripsien alta pursui kyyneleitÀ. Allanille nousi pala kurkkuun, mutta hÀn nieli sen kuin mies ja sammutti lampun. SinÀ yönÀ nukuttiin selÀt vastakkain.
Seuraavana pÀivÀnÀ pudotti Allan kirjeensÀ Kuninkaallisen Kanadan Postin punaiseen laatikkoon.
Ensi-iltoina oli Midway-teatteri tavallisesti tÀynnÀ kuin anjovisrasia ja Allanilla riitti silloin jÀrjestelytyötÀ yllin kyllin. Niin tÀnÀkin torstaina. Komentaessaaan kansaa jonoon pÀÀsylippuluukun edustalle kello 7 nÀytÀntöön tunsi hÀn tartuttavan kÀsivarteensa ja pyörÀhti kiukkuisesti ympÀri.
â Hei, huudahti pieni, musta mies, ja aikoi jatkaa, mutta jĂ€i samassa tuijottamaan Allania.
â Allan, by Jove!
Se oli Peter G. Karakhopoulos. HĂ€nen takanaan seisoi miss Millicent Grayson.
â Millie, sanoi Karakhopoulos, Millie, katsoppas ystĂ€vÀÀmme Allania. MitĂ€ kuuluu, Allan?
â All right, Anaksagoras, sanoi Allan kuivasti. â MitĂ€ kuuluu itsellesi? Painu paikallesi jonoon, Ă€lĂ€kĂ€ tuhlaa kallista aikaani.
â Kiukuissasi, vai? ĂlĂ€ kanna kaunaa â LevyhĂ€n se sinun palkkasi vei.
Kreikkalainen irvisti ja veti »persikkaansa» lÀhemmÀksi.
â Katso nyt, Millie, koreeta poikaa. Hitto vieköön, Allan, sinĂ€ olet parempi kuin yksikÀÀn maalaamistasi reklaamikorteista.
Miss Graysonkin oli nyt tuntenut hÀnet ja iloitsi nÀhtÀvÀsti jÀlleennÀkemisestÀ, koska vei hansikoidun kÀtensÀ suulleen ja purskahti helisevÀÀn nauruun.
Allan tunsi kuumenevansa. Vai pilkan esineeksi?
â Asetu riviin, Aristofanes, murisi hĂ€n, tai saat suomalaisen tĂ€llin.
Karakhopoulos totteli. Sanomatta jÀi se asia, jonka vuoksi hÀn oli ensin nykÀissyt Allania hihasta.
Niin musta oli Allanin mieli, ettÀ hÀn hetken tuumiskeli heti erota hienosta virastaan, mutta terve jÀrki ehti vÀliin. HelvissÀ ei toistaiseksi sopinut herÀttÀÀ mitÀÀn epÀluuloja, sillÀ eipÀ ollut allakkaan kirjoitettuna, ettÀ kaljakuskilta matkarahoja tulisikaan. »Safety first» oli varoitus, jonka tÀÀllÀ nÀki kaikkialla, minne vain katseensa suuntasi, ja se piti tÀssÀkin paikkansa. Jos hÀn nyt heittÀytyisi työttömÀksi, saattoi tuo tuittupÀÀ tyttö tehdÀ saman tempun, kuin kerran ennenkin: lÀhteÀ. Tavallaanhan se kyllÀ olisi sopinut hÀnen suunnitelmiinsa, mutta kun ei voinut olla varma Lustigista...
Kello yhdentoista tienoissa hĂ€n vĂ€syneenĂ€ ja pahantuulisena lĂ€hti astelemaan asuntoaan kohti. Liggettâsin rohdoskaupan luona hĂ€n pysĂ€htyi ostamaan »hot dogâin» katukaupustelijalta. Mies, vanha kĂ€kkyrĂ€selkĂ€, luultavasti italialainen, halkaisi nĂ€ppĂ€rĂ€sti pienen leivĂ€n, tuikkusi vĂ€liin höyryĂ€vĂ€n, Colmanin sinapilla sivellyn makkaran, ja ilmoitti herkun maksavan kymmenen senttiĂ€.
â Kaveri, sanoi Allan, oletko sinĂ€ ihastunut Montrealiin?
â En, huokasi kauppias ja pudisti pÀÀtÀÀn.
â Miksi et?
â Liian paljon »hot dogâien» kauppiaita, sanoi mies murheellisena.
â Kaveri, sinĂ€ iskit naulan kantaan, vahvisti Allan ja lĂ€hti jatkamaan matkaansa.
Villehad Lustig oli ollut kuukauden pÀivÀt »elÀkkeellÀ», kuten hÀn sanoi, saadessaan Allanin viimeisen kirjeen. Tosin kuljetettiin vielÀkin Wallgrenin Mallasjuomatehtaan tuotteita tilaajille osaksi hevospelillÀ, mutta konsuli oli jo useita kertoja puhunut toisen kuorma-auton hankkimisesta lÀhiaikoina ja Villehad piti varansa: lÀhti, ennenkuin lÀhetettiin. EntisessÀ asunnossaan aikoi hÀn silti vanhuudenpÀivÀnsÀ viettÀÀ, mikÀli se vain kÀvi pÀinsÀ, sillÀ rakkaiksipa olivat tulleet paikat vuosikymmenien aikana. Paljon oli tosin muuttunut viimeistenkin viidentoista ajastajan kuluessa: omistajan asuntorakennus oli korotettu kaksikerroksiseksi, vanhan varastosuojan tilalla oli komea, kivestÀ tehty rivi, jossa m.m. oli autovaja, poissa oli hevoskierto (tekniikan voittokulku!), poissa nurmikko nunnuineen. Vuokralle annettu rakennuskin oli uudesti maalattu. Vain vaahterat ja uskolliset kyyhkyset olivat jÀljellÀ.
Vaikka oltiinkin jo syyskuun loppupuolella, oli vielĂ€ varsin lĂ€mmin. Lustig oli paksussa sarkapuvussaan kuin Herran kukkarossa istuessaan kuistinsa kupeelle nostamallaan puutarhasohvalla sanomalehti kĂ€dessĂ€. Ei hĂ€n sitĂ€ lukenut, tavan vuoksi vain selaili â ajatukset olivat jossakin kaukana menneisyydessĂ€.
Postinkantaja Koria kÀveli pihaan pulleaa, mustaa laukkuaan riiputtaen.
â Huomenta, Lusti, tervehti hĂ€n. â Teille on kirje Kanadasta. Pojan pakana nĂ€kyy muistaneen. EipĂ€s vain kirjoita kotiin. Lieneekö kaikkiaan kolmesti kirjoittanut kokonaisen vuoden aikana.
HÀn ojensi Lustigille paksun kirjeen, pyyhkÀisi hikeÀ otsaltaan ja jatkoi kulkuaan konsulin asunnolle.
Lustig istui hetken hieman kummastuneena kirjettĂ€ kÀÀnnellen. Allanilta! EipĂ€ ollut tuo junkkari hĂ€ntĂ€kÀÀn liian usein terveisillĂ€ muistanut, vaikka lĂ€htiessÀÀn lupaili kirjoittaa harva se viikko. No, arvaa sen â uuteen maailmaan tultua on tietysti niin paljon nĂ€kemistĂ€, tuumimista, olemista, ettei siinĂ€ lĂ€htökiireissĂ€ lupailtuja pikkuasioita jouda muistamaan â mutta olihan tuo muistamattomuus kuitenkin kĂ€ynyt sydĂ€melle.
Ukko nousi hiukan vaivalloisesti â saakurin reumatisti â ja lĂ€hti koluamaan huoneisiinsa. Olipas paksu kirje. MitĂ€hĂ€n sillĂ€ nyt...? Jopas â Ă€hĂ€h â taitaa olla iloisiakin uutisia... Mihin ne silmĂ€lasitkin tĂ€stĂ€ kĂ€velivĂ€t? TĂ€hĂ€n klaffillehan ne jĂ€ivĂ€t...
Keittiö oli edelleenkin Lustigin mieluisin oleskelupaikka ja puinen sohva mukavin istuin. Saatuaan »Armiron» kÀryÀmÀÀn ja lasit nenÀlleen alkoi hÀn »klaffista» löytÀmÀllÀÀn eukkovainajan sukkapuikolla varovasti aukaista kirjekuorta, tutkittuaan ensin tarkasti sen ulkoasua. Jumalattoman pitkÀ se oli ja kapea, toista maata kuin ne, joihin hÀn harvalukuiset kirjeensÀ oli pannut. Ja postimerkkikin oli kovin outo ukonkuvineen ja engelskoineen. »Mr. Villehad Lustig», oli pantu osoitteeksi, »Mr. Villehad Lustig, Elisabetinkatu 53, Pori, Finland, Europe.»
â Höh, pani Lustig silitellessÀÀn kokoontaitettuja arkkeja luettavaan kuntoon. â â Höh, jopas on jaksanut kirjoittaa. Yksi, kaksi, kolme arkkia tiheÀÀ kirjoitusta.
Hitaasti kÀvi tavaileminen, sillÀ silmÀt eivÀt kakkulainkaan avustamina olleet siinÀ kunnossa kuin kolmekymmentÀ vuotta sitten ja Allanin kÀsiala oli toista kuin painettu sana.
Kauan kesti lukeminen ja monenlaisia ilmeitÀ ukon naamalla sen aikana nÀyttÀytyi. HÀn nauraa hörisi, tuhisi nenÀÀnsÀ, laski piruja yksitellen ja tukussa, Àhki ja Àrhenteli. Ja pÀÀstyÀÀn viimeisen sivun loppuun istui hÀn pitkÀn aikaa kuin halvattuna ja tuijotti suoraan eteensÀ nÀkemÀttÀ mitÀÀn.
Vai tÀllaista?
Voi helevetti!
HÀn lukaisi toistamiseen kohdan sieltÀ toisen tÀÀltÀ ja alkoi tuskastua yhÀ pahemmin.
TÀtÀkös nyt tÀssÀ vielÀ tarvittiin?
Lustig alkoi kÀvellÀ edestakaisin keittiössÀ, pistÀytyi kamarissakin ja kohensi jotakin esinettÀ, siirteli tuolia tai pyyhkÀisi kÀmmenellÀÀn jotakin pölyistÀ paikkaa. HÀn sytytti uuden savukkeen, mutta muisti imaista vain pari kertaa, pisti sen lieden reunalle ja tarttui jÀlleen kirjeeseen. Ajatukset tuppasivat vallan sekaisin.
Tuli siinÀ vilkaisseeksi kelloonkin. Kaksi. Kello oli kaksi. HÀn ei tajunnut, mitÀ se merkitsi, mutta hÀnestÀ vain tuntui, ettÀ oli jollakin tavalla pÀin honkia, ettÀ kello oli kaksi. MitÀs pirskaletta tÀssÀ nyt?
Kellon lyödessÀ kolme hÀnelle vaikeni, ettei hÀn ollut vielÀ syönyt mitÀÀn koko pÀivÀnÀ. Tavallisestihan hÀn laittoi ateriansa puolipÀivÀksi. Nyt oli vain aamukahvilla elÀnyt.
HÀn alkoi touhuta tulta hellaan ja kolisteli kattiloita, mutta ei tahtonut syntyÀ mitÀÀn edes perunain keittÀmisestÀ. Se kirje kun vain kummitteli.
Lustig oli aivan onneton. Kerran hÀn jo ajatteli mennÀ kirjeen kanssa Koriain puolelle, mutta heitti menemisen sikseen. Koria se vain suuttuisi tuollaisesta kirjeestÀ. Ja suututti se hÀntÀkin, Lustigia, vaikka toiselta puolen ihan sydÀntÀ repikin...
Unikin pakeni sinÀ yönÀ, niin ettÀ vain hiukan hÀnnille pÀÀsi aamutunneilla. Ja heti kun aamulla herÀsi, alkoi taas kirje kiusata.
Kiehautettuaan kahvin etsi hĂ€n jĂ€lleen tuon kirjeen kĂ€siinsĂ€ ja alkoi tavailla sitĂ€, mutta luopui pian. MiksikĂ€ se siitĂ€ tuli â johan hĂ€n pÀÀasian muisti muutenkin.
PÀivÀllÀ hÀn ÀkkiÀ teki pÀÀtöksensÀ, tunki kirjeen taskuunsa ja lÀhti tapaamaan Allanin ÀitiÀ. Koria oli itse tÀhÀn aikaan pÀivÀstÀ toimessaan.
Ăiti Koria, joka oli kĂ€ynyt entistÀÀnkin laihemmaksi ja kalpeammaksi, istui keittiössĂ€ kuorimassa perunoita pĂ€ivĂ€llistĂ€ varten, kun Villehad Lustig koputti ovelle.
HÀn nousi, pyyhki ensin puukon ja sitten kÀtensÀ siniraitaiseen esiliinaansa ja meni avaamaan. HÀmmÀstyi hiukan ukon tuloa, sillÀ eipÀ ollut Lustig kovinkaan ahkera vieras, vaikka ihan naapurina asui.
â PĂ€ivÀÀ, sanoi Lustig.
â Jumalâantakoon, toivotti Ă€iti Koria hurskaasti.
Lustig painoi kehoituksen saatuaan puuta ja alkoi nyppiÀ sarkahousujensa polvia. Ei tahtonut pÀÀstÀ puheen alkuun.
â MitĂ€s teille kuuluu? auttoi rouva Koria.
â SiinĂ€pĂ€ tuo hurisee, vaikka reumatisti peijakas reistaileekin.
â Vanhuus tulee, totesi toinen.
â Juu. Puhuikos se â tuota â Koria mitÀÀn eilen siitĂ€ kirjeestĂ€?
â EikĂ€. MistĂ€ kirjeestĂ€?
â No, kun minĂ€ sain Allanilta kirjeen.
Ăiti Korian valjuille poskille nousi helakka puna.
â Allanilta? MitĂ€ hĂ€n kirjoittaa? Olen ollut niin murheissani hĂ€nestĂ€ â ei hĂ€n muista meitĂ€ usein, ei ymmĂ€rrĂ€, miten Ă€iti lastansa kaipaa. Onko hĂ€n terveenĂ€?
PÀÀsihÀn ukko langan pÀÀstÀ kiinni ja kertoili, mitÀ muisti, kuitenkaan mainitsematta pÀÀasiaa. Se kun olikin tÀssÀ vaikein pykÀlÀ.
Ăiti Koria kyseli ja vetisteli.
Ja yhtÀkkiÀ kotiutui myös Koria itse.
HÀn arvasi kysymÀttÀ, mikÀ oli aiheuttanut Lustigin vierailun ja tiedusteli sen enempÀÀ mutkailematta, eikö sitÀ Allanin kirjettÀ saisi lukea.
Ukko tuumi hetken, empi, ryiskeli, mutta onki sitten kirjeen taskustaan ja Koria alkoi lukea sitÀ ÀÀneen.
HĂ€n luki sitĂ€ kuin saarnaa ja koko ajan hĂ€nen kasvoillaan oli sama hiukan pingoittunut, yrmeĂ€ ilme. Ăiti Koria itkeĂ€ pyrski ja Lustig tuhautti tuon tuostakin nenÀÀnsĂ€.
PÀÀstyÀÀn loppuun isÀ Koria nousi ja kÀveli ikkunan luo kÀÀntyen selin muihin. Hetken vallitsi huoneessa kuolemanhiljaisuus.
â Voivoivoi... alkoi Ă€iti Koria yhtĂ€kkiĂ€ valittaa.
â Panehan suu kiinni, Ă€iti, Ă€rĂ€hti Koria. â Jaaha, vai tĂ€ssĂ€ sitĂ€ nyt ollaan! YlpeĂ€nĂ€ ja mahtavana ja suu selĂ€llÀÀn lĂ€hti ja nyt kelpaisi jo tulla takaisin ja ruveta vaikka â konttoristiksi!
Viimeisen sanan hÀn ÀÀnsi venyttÀen ja suutaan vÀÀristÀen.
â Voivoivoi... uikutti Ă€iti Koria.
â Lakkaahan tuosta, Ă€iti, murisi mies. â Vai niin, morsian on hylĂ€nnyt ja työnsaanti on mahdotonta ja â hyi hemmetti! Se mies nyt ei työhön rupea hansikkaat kĂ€dessĂ€kÀÀn, niin kauan kuin vain toisella konstilla pĂ€rjÀÀ.
â Nono, nono, kielteli Lustig. â Ei suinkaan se työttĂ€ siellĂ€kÀÀn ole toimeen tullut. Turhahan se lĂ€htö sinne oli minunkin mielestĂ€ni â taisin sanoakin, ettĂ€ syön mittani mĂ€skiĂ€, jos hĂ€n siellĂ€ rikastuu, mutta â
â Miksi sitten annoitte matkarahoja? tiukkasi Koria.
Lustig meni hÀmilleen.
â MitĂ€ te nyt aiotte tehdĂ€?
Lustig huomasi Àiti Korian tuskaisen katseen.
â En ymmĂ€rrĂ€, valitti hĂ€n sĂ€nkistĂ€ poskeaan hieroen.
â Niin. Ette te minun mielestĂ€ni ole koskaan muuta ymmĂ€rtĂ€nytkÀÀn kuin hevosen valjaisiin panon ja kaljakorin kantamisen, kiukkuili Koria.
Mutta ei passaa Kusti-VillellekÀÀn sanoa mitÀ hyvÀnsÀ.
â Saatana! karjaisi hĂ€n tulipunaisena. â Ette te itsekÀÀn niin hÀÀvi ole. Olisitte kasvattanut klonttinne paremmin, niin ei olisi nyt muitten vastuksena. SitĂ€paitsi olen jo haaskannut tarpeeksi rahaa hĂ€nen vuokseen. Ei minulla paljon ole enÀÀ jĂ€ljellĂ€ ja jotakin tarvitsen itsekin voidakseni elÀÀ, jos kohta ei elinvuosia Ă€ijĂ€lti enÀÀ piisaakaan... Olkaa rauhassa, Koria! Hankkiutukoon kotiin, miten haluaa. Tulin tĂ€nne ehdottaakseni, ettĂ€ annettaisiin hĂ€nelle vielĂ€ tilaisuus yrittÀÀ kotimaassa ja ettĂ€ auttaisitte minua kustantamaan matkan, mutta koska nyt en saa muuta kuin syytöksiĂ€ ja haukkumisia, niin olkoon jĂ€mtti!
Sanoi, ruiskautti syljen tuolinjalkaan ja lÀhti.
Seuraavana pÀivÀnÀ toimitettiin Porin SÀÀstöpankista Villehad Gustafinpoika Lustigin tililtÀ kahdeksantuhatta Suomenmarkkaa dollarishekkinÀ Kanadaan.
Lokakuun alussa saapuivat tuulet ja sateet. Allanin mieli synkkeni sÀitten mukana ja tyytyvÀisyyden naamio alkoi kÀydÀ kasvoille liian kireÀksi. VÀlit Helvin kanssa olivat itsestÀÀn kÀyneet viileiksi, mutta Allan oli varma siitÀ, ettei toinen voinut uneksiakaan hÀnen aivoitustensa laadusta.
TÀmÀ oli tyyntÀ myrskyn edellÀ. EnsimmÀinen salama iski lokakuun 9:nÀ, jolloin hontelo konttoristi ojensi Allanille kirjatun kirjeen siirtolaistoimiston tiskin yli.
Hetken seisoi Allan kuin huumautuneena. HĂ€n tunsi Villehad Lustigin kĂ€sialan, joka pikemminkin muistutti mustepullorĂ€jĂ€hdyksen jĂ€lkiĂ€, kuin kirjoitusta, ja arvasi ilman muuta, ettĂ€ kaljakuski oli kuullut hĂ€nen huutonsa. HĂ€n meni eteiseen, avasi kuoren ja pudisti parin tĂ€yteenkirjoitetun arkin vĂ€listĂ€ shekin kĂ€teensĂ€. HĂ€nen hyppysensĂ€ vapisivat, niin ettĂ€ hĂ€n tuskin sai selkoa summasta: 291 â ei 192 dollaria!
Tuokion oli hÀn aivan ymmÀllÀÀn. PitÀisihÀn lukea kirjekin. Ei, parasta lukea se kotona, rauhassa. Mutta shekki oh muutettava rahaksi heti. HÀn meni pastorin puheille.
Laskeutuessaan siirtolaistoimiston portaita kadulle tunsi Allan olevansa vĂ€hintĂ€in neljĂ€nnesmaailman valtias. Pastori oli ihmetellyt summan suuruutta, mutta kuitenkin suorittanut sen â ja ihmettelemÀÀn Allan hĂ€net jĂ€tti. HĂ€nellĂ€ ei ollut aikaa enempÀÀn kuin haluakaan selityksiin â ei hĂ€n ajatusten myllertĂ€essĂ€ muissa asioissa voinut ryhtyĂ€ valheita sepittĂ€mÀÀn. Pitkin askelin ja pÀÀ kenossa kĂ€veli hĂ€n St. James Squarelle ja istuutui Diamond-taksiin. Kotiin ja pian!
NĂ€in kirjoitti Villehad Lustig;
»Poris syyskuu 22 pÀiv 192..
Allani hyvÀ.
Kirjeesi olen saanu mutta En minĂ€ siitĂ€ iloseksi tullu niinku arvaakkin kun Luullin vallan toisellaisia tietoja saavani ja kĂ€vin sun Ăitis ja isĂ€skin kanss juttelemassa eikĂ€ isĂ€s ollu juuri tynĂ€miittiĂ€ vaarattomampi ja Ă€ites waan itki. Surua SinĂ€ omaisilles tuotat, siin On tosi PerĂ€ ja Minullenki, vaikka mitĂ€s minusta mutta kĂ€y se Maksalle kuin olen koittannu sua aina autaa etkö sinĂ€ ole Koskaan tullu ajatelleeks minkĂ€tĂ€hren minĂ€ oikiastansa aina olen pitĂ€ny sun puoliasi ja Eikö sinua kertaakkaan ole ihmetytĂ€nyt ettĂ€ Lustilla on sinulle piisannu rahaa vaikka minkĂ€laisiin kissan HĂ€ntiin. Itte tierĂ€t ettei sinun IsĂ€s olisi koskaan tehny sinun Ilokses sitĂ€ kuin MinĂ€ eikĂ€ monen muunkaan junnkarin isĂ€. Nyytkin sanoin etten sinule Rahaa lĂ€hetĂ€, (pari epĂ€selvÀÀ sanaa), semmonen lökĂ€pöksy minĂ€ Sitten olen, ja 192si tollaria tulee tĂ€sĂ€ sekis ja lĂ€hrekkin sitten Hetin lupaat ruveta Kunniallisee työhönn tÀÀlĂ€ ja konttoristiksi mutta en MinĂ€ sitĂ€ vielĂ€ usko ennenku nĂ€jen. KyllĂ€ minĂ€ YmmĂ€rrĂ€n ettĂ€ leikki on ollu Kaukana sielĂ€kin ja olet tainnu yrittÀÀ kovastenkin ja ikĂ€vĂ€hĂ€n se semmonenki on kuin Saa hĂ€jyn Hellun ittelleen mutta pirĂ€n minĂ€ sitteki Sinua huonompana miehenĂ€ ny Kun olisin luullu,
Muistaks kun annoin sulle hiihnasta oikein helvetinmoisen SelkĂ€ saunan kuin olit lyseyssĂ€ ja olit maalannu Pirun kuvia siihen kierron Aisaan. Kaiki se HyvĂ€, mitĂ€ MÀÀ olen sulle tehny on siitĂ€ Kuransauksesta alkusin kuin minullakin on ollut Poika vaikka se kuoli kun SinĂ€ olit nii pieni ettet muistakkaan Ja se poika oli mun silmĂ€ TerĂ€ni. Se oli kolmentoista kun se kuoli juuri samassa IĂ€s ku sinĂ€ Sillon kun minĂ€ sun hakkasin siĂ€lĂ€ Taka pihalla ja samallaine Rasuvilli ku sinĂ€ki. Se oli aina Koiruksien teosa ja kerran Se oli aikasin syksyllĂ€ menny Kokemjoen jÀÀle vaikka minĂ€ olin kieltĂ€ny ja tietysti se pahuksen â (epĂ€selvĂ€ sana) putos sohjoon. Kun se tuli kottiin, Niin minĂ€ vein sen sinne Samaan krĂ€ntiin ja hakkasin sen hiihnalla ihan kuin Sinunkin ja se sairastu siitĂ€ KylmettymisestĂ€ keuhko Kuumeeseen ja kuoli viikon perĂ€st enkĂ€ mÀÀ ole ikinĂ€ antannu ittelleni anteeks etĂ€ MÀÀ hakkasi sen. Ja ku minĂ€ Sitten kuransasin sinu, ni muistu se Poika meleen ja siit lĂ€htien MÀÀ kattoin sinua vallan toisilla silmillĂ€. Ja kun sÀÀ olit ennen Aina ollu niin turski ja ylpee ja Sitte muutuit minulenkin niin höyliks ja Isompana olit niin mukava Muistaks kun tulit aina juttelemaann mun kanssani kakista Koulu asijoista ja hentuistasi ja Autoit mun kotiin kun Olin pöhnĂ€s karulla ja kaikkii tommosta, nin MinĂ€ rupesin sinua rakastamaan kuin Omaa poikaani.
Ja muista tÀmÀ kuin tulet ny tÀnne Ja rupee Mieheks niin tuotat iloa kaikille sinÀ osaat Olla niin HyvÀ Poika kuin waan tahrot ei mullakaan ole enÀÀ monija Elin vuosii jÀljellÀ ja tahtoisin vaihteeks olla ylpeÀki sinusta
toivoo
Willehaad Lustig.»
Allanin silmiÀ kirveli. Ukkorassu! Oli tosiaan tullut kÀyttÀydyttyÀ sikamaisesti hÀntÀ kohtaan. Mutta minkÀ hÀn, Allan sille taisi, ettÀ jos ylimalkaan oli pakko kÀyttÀytyÀ sikamaisesti jotakin kohtaan, hÀn mieluummin valitsi uhriksi jonkun muun kuin itsensÀ?
Ei suinkaan hÀn aikonut HelviÀkÀÀn kohdella ansion mukaan. SillÀ jos totta puhutaan, niin ei hÀn syvimmÀllÀ sydÀmessÀÀn saattanut epÀillÀ HelviÀ »luonnostaan uskottomaksi». Malinen oli kenties saanut pusunsa vain jonkinlaisena »das ewig weiblichen» ilmauksena, sillÀ miehen rakkaus imartelee naista aina, vastasipa hÀn siihen tai ei, ja vaikka hÀn vÀittÀisikin pÀinvastaista. Take it from me!
Ei, hĂ€n, Allan, oli vain yksinkertaisesti saanut kyllikseen, enemmĂ€n kuin kyllikseen koko tĂ€stĂ€ narripelistĂ€ (Allan parka ei tullut ajatelleeksi, ettĂ€ samaa peliĂ€ pelataan samalla tavalla Valparaisosta Kalkuttaan ja Kap Hornista Novaja Semljaan) â leikkaus oli tehtĂ€vĂ€, vaikka se kuinka koskisi. Ja kuitenkin...
HĂ€n oli ajoissa tehnyt alkuvalmistukset matkaansa varten. NorjanâAmerikan linjan »Dronning Maud» lĂ€htisi New Yorkista, New Jerseyn puolella olevasta Hobokenin satamasta lokakuun 12:na. HĂ€n ehtisi hyvin siihen, sillĂ€ laivalipun hommaamiseen ja lĂ€pikulkuviisumin hankkimiseen ei kuluisi pĂ€ivÀÀ enempÀÀ. Matka Montrealista New Yorkiin kestÀÀ vain kymmenisen tuntia, niin ettĂ€ tĂ€stĂ€hĂ€n pÀÀsisi lĂ€htemÀÀn jo huomenna ja sitten jĂ€isi pari pĂ€ivÀÀ aikaa katsella maailman suurinta kaupunkia.
Vaikein pykÀlÀ oli Helvi. Miten hÀnestÀ selviytyisi? SiinÀ pulma, joka lykkÀsi hien pinnalle...
Helvi oli kotona, kun hÀn palasi kaupungilta asioitaan toimittamasta. Allan oli niin hermostunut, ettÀ vain töin tuskin saattoi pysytellÀ huoneessa. KÀveli edestakaisin kuin tiikeri hÀkissÀ.
â No, poika, mikĂ€ sinua taas vaivaa?
Allan keksi mielestÀÀn loistavan tuuman ja laukaisi vastauksensa, ennenkuin ehti harkita sitÀ.
â Riitaannuin teatterin isĂ€nnöitsijĂ€n kanssa.
Helvi laski varovasti lautasen, jota juuri oli ollut pesemÀssÀ, soikkoon ja pyyhki kÀtensÀ. HÀn oli sÀikÀhtÀneen nÀköinen.
â Oletko menettĂ€nyt paikkasi?
â Olen.
(HÀn menetti sen yksinkertaisesti jÀÀmÀllÀ menemÀttÀ toimeensa sinÀ iltana.)
Helvin kÀdet vaipuivat hervottomina sivuille ja hÀn istuutui vuoteen reunalle.
â MistĂ€ teille tuli riita? kysyi hĂ€n kyyneleet silmissĂ€.
â Palkasta. Tahdoin lisÀÀ.
â Oletko sinĂ€ hullu? Helvin kyyneleet kuivuivat Ă€kkiĂ€ ja silmĂ€t saivat kovan katseen. Allan tunsi oireet: nuori rouva alkoi suuttua.
Saakeli, ei sopinut rakentaa riitaa vielÀ tÀnÀÀn. Allan puraisi huultaan ja sanoi venytellen:
â E-en nyt sentÀÀn niin hullu, kuin kuvittelet. NĂ€etkös, minulla on tiedossa samanlainen paikka Capitolissa. Viisi taalaa enemmĂ€n viikossa.
â Onko se varma?
â Huomenna saan tietÀÀ. Illalla.
â Mutta, hyvĂ€ mies, olisit sitten riidellyt Midwayn managerin kanssa vasta huomenna tai ylihuomenna. Ajattele, ellet saakaan tuota Capitolin paikkaa.
â ĂlĂ€ sure. KyllĂ€ minĂ€ siinĂ€ tapauksessa pÀÀsen takaisin Midwayhin.
â Ăh. MerkillistĂ€, millainen kakara sinĂ€ toisinaan saatat olla. Pitikö sinulla nyt olla tuollainen kiire?
â Piti.
â MinkĂ€vuoksi?
Allaniin meni Se Paha.
â Jotta saisin kerrankin taas viettÀÀ illan sinun kanssasi.
Helvin kasvot kirkastuivat, mutta vain silmÀnrÀpÀykseksi.
â ĂlĂ€ puhu joutavia. Sinullahan on vapaailtasi, eikĂ€ sinun ylimÀÀrĂ€istĂ€ hĂ€myhetkeĂ€ varten olisi pitĂ€nyt vaarantaa tointasi.
Voihkaisten kÀÀntyi hÀn jatkamaan astiain pesua.
Mutta Allan oli nyt sillÀ tuulella, ettei pystynyt oikein kontrolloimaan tekojaan. HÀnhÀn oli vapaa mies! Hihkaisten heittÀytyi hÀn selÀlleen vuoteeseen ja alkoi rallattaa:
»Thereâs one thing to think of, when youâre blue: There are others much worse off than you. If a load of trouble should arrive, Laugh and say; âItâs great to he alive.â Keep your sunny side up, up! Hide the side that gets blue...»
â Voi, ole hiljaa! valitti Helvi. â Kuinka sinĂ€ saatat?
â ĂlĂ€ sure, pikku flikka, vaan pane mieluummin muistiisi tĂ€mĂ€ viisu. Voit sitĂ€ vielĂ€ joskus tarvita.
»Stand up on your legs, Be like two fried eggs, Keep your funny side up, up...»
Kun Allan herĂ€si seuraavana aamuna, oli Helvi jo lĂ€htenyt kaupungille. PöydĂ€llĂ€ olivat teevehkeet valmiina, kaasulevyllĂ€ vesikattila. Olipa rakas vaimo huolehtinut vielĂ€ voileivistĂ€kin â kaunista, valkoista vehnĂ€leipÀÀ, paksulta mansikkamarmelaadia katteena.
Allan venytteli pitkiÀ jÀseniÀÀn ja haukotteli. Sitten jymÀhti hÀnen aivoihinsa kuin vasaran isku:
Mutta tÀnÀÀnhÀn minÀ lÀhden!
HÀn loikkasi vuoteesta ja alkoi kuumeisella kiireellÀ vetÀÀ vaatteita ylleen. Herran pieksut! Kellohan oli jo lÀhes kymmenen. Nyt laivakonttoriin kuin rasvattu salama ja sitten passiviisumia hommaamaan. HÀn oli niin touhuissaan, ettÀ melkein vapisi koko mies.
HÀn joutui kotiin vasta iltapÀivÀllÀ ja kiipesi sydÀn jyskien asuntoonsa. Olikohan Helvi odottamassa? Hetken hÀn epÀröi, ennenkuin pisti avaimen lukkoon, henkÀisi sitten syvÀÀn ja kiskaisi oven auki. Helvi tuli vastaan eteisen kynnykselle.
Ei kestÀnyt kolmea sekuntiakaan, ennenkuin Allan huomasi, ettÀ hÀnen parempi puoliskonsa oli kiukkuinen kuin ampiainen. EikÀ syyttÀ, kuten saamme nÀhdÀ.
â MissĂ€ sinĂ€ olet ollut? kysyi hĂ€n.
â PistĂ€ydyin vain kaupungilla.
â Vai niin. MinkĂ€tĂ€hden sinĂ€ valehtelit minulle eilen?
â Va-valehtelin? MitĂ€ valehtelin? Allan punoitti kuin kukon heltta.
â MinĂ€ epĂ€ilin heti, ettet puhunut totta, kun sanoit riidelleesi teatterin isĂ€nnöitsijĂ€n kanssa. KĂ€vin siellĂ€ tĂ€nÀÀn tiedustellakseni, milloin voisin tavata hĂ€net ja kas, hĂ€n sattuikin olemaan paikalla.
â Perhana! sanoi Allan.
â Saakeli! sanoi Helvi.
â MinĂ€ menen Capitoliin.
â Tai kansainliittoon. MinĂ€ kĂ€vin myös siirtolaistoimistossa kysymĂ€ssĂ€ postia ja tapasin pastorin.
Allan tunkeutui hÀnen ohitseen ja viskautui manaillen sohvalle. Nytkö rajuilma alkaisi?
Helvi oli purskahtanut itkuun, mutta nieli tovin kuluttua kyyneleensÀ ja asettui Allanin eteen.
â Allan, mitĂ€ kaikki tĂ€mĂ€ merkitsee? Miksi olet jĂ€ttĂ€nyt paikkasi ja mistĂ€ olet saanut rahaa? MissĂ€ rahat ovat?
â Sijoitin ne erÀÀseen timanttikaivosyritykseen PienillĂ€ Sunda-saarilla, vastasi Allan hĂ€ijysti.
Helvin poskille nousi suuttumuksen puna. HÀnen kÀtensÀ puristuivat nyrkkiin.
â MinĂ€ en ymmĂ€rrĂ€, sanoi hĂ€n, mitĂ€ kaikki tĂ€mĂ€ merkitsee, mutta Ă€lĂ€ luulekaan, ettĂ€ tuollainen kĂ€ytös vetelee enÀÀ. Sain kĂ€rsiĂ€ sinun vuoksesi tarpeeksi ennen avioliittoamme. Minulla on tĂ€nÀÀn iltavuoro hotellissa (taivaalle kiitos! ajatteli Allan: New Yorkin juna lĂ€htee kello 9 ja Helvin iltavuorot pÀÀttyivĂ€t tuntia myöhemmin) ja kun tulen takaisin, pitÀÀ sinulla olla palkkakysymys jĂ€rjestyksessĂ€ ja tyydyttĂ€vĂ€ selitys siihen, mistĂ€ rahat ovat tulleet ja mihin ne olet pannut. Ja polvillasi saat pyytÀÀ minulta anteeksi, ennenkuin saat nukkua yösi samassa vuoteessa kuin minĂ€. Menisit nyt heti Midwayhin ja koettaisit taivuttaa isĂ€nnöitsijĂ€n ottamaan sinut takaisin.
â Ennen se taittuu kuin taipuu, vakuutti Allan, mutta ainahan sitĂ€ yhden isĂ€nnöitsijĂ€n voi riskeerata, kun semmoiseenkin hommaan varmasti on enemmĂ€n kuin tarpeeksi jonottajia tĂ€ssĂ€ jonottajien maassa.
Kello oli viisi. Kaikki muu oli kunnossa paitsi matkatavarat. Mutta niistÀhÀn ei suurta vastusta koituisi. Puolessa tunnissa hÀn kaksi vÀhÀistÀ matkalaukkua tÀyttÀisi. TÀssÀ oli hyvÀÀ aikaa sanoa jÀÀhyvÀiset kaupungille.
Omituisen, melkein haikean tunnelman vallassa kĂ€veli hĂ€n tuttua reittiĂ€ Peel-kadun kulmasta pitkin St. Catherinea aina St. Markille asti. Palasi takaisin samaa tietĂ€ ja nosti Drummond-kadun kulmassa hattuaan tutulle liikennepoliisille, jota kohtaan aina oli tuntenut mielenkiintoa: konstaapelilla nĂ€et oli rumin naama, mitĂ€ sitten Neanderthalin loistoaikojen on nĂ€hty. â Good bye, officer! Naamasi tulee seuraamaan minua painajaisunena, minne ikĂ€nĂ€ lĂ€hdenkin! huusi hĂ€n, ja mr. Cop hymyili ystĂ€vĂ€llisesti ja sipaisi lakkinsa lippaa.
Viimeinen »orangeade» Traymoressa. Good bye, kassaneiti! Farewell, fried halibut, beer, strawberry jam and tomato catchup!
Peruuttamaton eron hetki lyö aina mielen haikeaksi. Allanin sydĂ€n tĂ€yttyi sÀÀlillĂ€ ja jonkinlaisella hellyydentapaisella HelviĂ€kin kohtaan. Tuokion hĂ€n inhosi itseÀÀn â mutta vain tuokion, sillĂ€ eikö hĂ€n ollut Allan Eusebius Koria?
Ja nyt minun valitettavasti tÀytyy ruveta traagilliseksi. Sanoo sananlasku: »itku pitkÀstÀ ilosta», ja se piti Helvin ja Allaninkin tarinassa kutinsa.
Noustessaan Traymoren portaita kadulle vilkaisi Allan ylĂ€puolella riippuvaa kelloa. SeitsemĂ€n jo! Helvi oli aikoja sitten mennyt työhönsĂ€, Helvi â mustatukkainen, sinisilmĂ€inen Helvi, jolla oli pienet, pehmeĂ€t kĂ€det ja Montrealin siroimmat sÀÀret. TĂ€mĂ€ oli raskasta, mutta tĂ€mĂ€n tĂ€ytyi tapahtua. Ja parempi nĂ€in, kuin viedĂ€ tyttökin mukanaan tuntemattomaan tulevaisuuteen, tyttö, josta sentÀÀn saattoi erota nĂ€inkin tuskattomasti, puolustelihen Allan hurskaasti. Mutta nyt oli jo aika lĂ€hteĂ€ asuntoon kerÀÀmÀÀn tavarat. Kirjelippu Helville ja sitten autolla Windsor-asemalle.
LÀhestyessÀÀn sitÀ kaksikerroksista, kadun kulmauksessa olevaa tiilirakennusta, jonka ylÀkerrassa asui, oli Allan nÀkevinÀÀn Malisen hahmon katoavan nurkan taakse. Ensin hÀn sÀikÀhti, mutta naurahti sitten. Kaikkea se paha omatunto teettÀÀ. MistÀpÀ Malinen olisi tÀnne eksynyt? NÀkyjÀ...
ViheltÀen aukaisi hÀn eteisessÀ oven ja astui huoneeseen. Se oli valaistu ja sen ainoassa nojatuolissa istui Helvi valkeana kuin palttina ja jÀykkÀnÀ kuin kuvapatsas.
Allan kivettyi paikalleen. Huoneessa vallitsi tÀydellinen ÀÀnettömyys.
HÀn ei saanut katsettaan irti HelvistÀ. TÀmÀ työntyi ÀkkiÀ taaemmaksi tuoliin ja hÀnen silmÀnsÀ ikÀÀnkuin laajenivat.
â Allan! parahti hĂ€n. â Allan!
Ja sitten hÀn puhkesi puhumaan, kankeasti, kuin olisi kieli jÀhmettynyt ja ÀÀni kieltÀytynyt tottelemasta:
â Malinen kĂ€vi tÀÀllĂ€, ennenkuin ehdin lĂ€hteĂ€ hotelliin. Malinen oli tavannut Wiikin NorjanâAmerikan linjan konttorista ja Wiik kertoi, ettĂ€ sinĂ€ â aiot â Allan!
Vihlova parkaisu raateli Allania kuin sahalaitainen veitsi. HÀn viskautui tuolille pöydÀn ÀÀreen ja kÀtki kasvot kÀsiinsÀ.
Helvi valitti hiljaa kuin sietÀmÀttömÀssÀ ruumiillisessa tuskassa.
â Allan, mitĂ€ olen sinulle tehnyt? Allan, sano, ettei se ole totta, ettet aio... lĂ€hteĂ€ Suomeen... yksinĂ€si... jĂ€ttÀÀ minua... Allan, minĂ€hĂ€n olen rakastanut sinua vilpittömĂ€sti, aina antanut anteeksi, koettanut auttaa sinua. Allan, ethĂ€n ole... huono mies...
ĂĂ€ni katkesi itkuun, joka kuulosti sitĂ€ piinaavammalta, kun hĂ€n ilmeisestikin koetti tukahduttaa sitĂ€. Se aivan kuin katkeili pieniksi kirkaisuiksi...
Allan oli kuin tulessa. HÀnen sydÀmensÀ takoi hurjasti ja joka sykÀhdys ikÀÀnkuin kuroi kurkunpÀÀn umpeen. HÀn ei voinut saada sanaakaan kuuluviin.
PitkÀn aikaa rikkoivat vain epÀtoivoiset nyyhkytykset hiljaisuutta.
Lopulta Allan kohotti pÀÀtÀÀn ja katsoi sumein silmin nojatuolissa kyyristelevÀÀ olentoa. Sitten osui hÀnen katseensa ikkunalaudalla olevaan herÀtyskelloon. NeljÀnnestÀ vailla kahdeksan...
HĂ€n nousi.
Samassa hypÀhti Helvikin jaloilleen, huojui hetken ja heittÀytyi polvilleen hÀnen eteensÀ.
â Allan, rakas, rakas Allan... anna minulle... anteeksi, jos olen... tehnyt jotakin... joka mielestĂ€si... on ollut vÀÀrin... Allan...
TÀmÀ oli kauhistuttavaa. TÀmÀ oli helvettiÀ. Allan tunsi, ettei koskaan voisi tÀydellisesti unohtaa tuota nÀkyÀ: tuskissaan kiemurtelevaa nuorta naista, jonka hÀn oli poiminut kuin hedelmÀn puusta ja tyhjÀksi puserrettuna heittÀnyt syrjÀÀn.
HÀn yritti nostaa HelviÀ jaloilleen, mutta tÀmÀ tarrautui hÀnen polviinsa epÀtoivon vimmalla.
â Allan! ĂlĂ€ jĂ€tĂ€ minua!
â Helvi!
Allanin ÀÀni oli kÀheÀ, kuului tuskin ollenkaan.
â Helvi! MinĂ€ en ole sinulle kelvollinen. Anna minun mennĂ€.
Helvi suoristautui yhtÀkkiÀ. HÀn työnsi Allanin syrjÀÀn ja meni eteiseen, avasi oven portaisiin ja huusi:
â Eero! Eero, tule nyt!
MitÀ ihmettÀ? Allan harppasi hÀnen luokseen, kiskaisi hÀnet huoneeseen ja sulki oven.
â Onko Malinen tuolla alhaalla?
â On! huusi Helvi. â Laske irti kĂ€sivarteni, roisto!
â Ja tuo Ă€skeinen epĂ€toivo oli vain lainaus jostakin super-super-filmistĂ€! HĂ€h?
Joku jyskytti ovea. Allan meni eteiseen.
â Kuka siellĂ€?
â YhdentekevĂ€. Ovi auki tai potkin sen sĂ€pĂ€leiksi!
Allan avasi ja Malinen ryntÀsi sisÀÀn.
Tuokion seisoivat he vastakkain eikÀ heidÀn kasvojensa vÀlillÀ ollut ilmaa puoltatoista tuumaa enempÀÀ.
Sitten työntyi puuseppÀ Allanin ohitse huoneeseen.
â Helvi!
â HĂ€n aikoo lĂ€hteĂ€ â jĂ€ttÀÀ minut.
â Ja sitĂ€kö sinĂ€ surisit... Olisit mieluummin iloinen!
PuuseppÀ kÀÀntyi Allaniin, joka oli pysÀhtynyt kynnykselle.
â Kuule, Koria, sanoi hĂ€n matalalla ÀÀnellĂ€, minĂ€ tein kerran hiljaisen pÀÀtöksen, jonka nyt aion toteuttaa. Se pÀÀtös saattaa sinut murheelliseksi, mutta ei niin murheelliseksi, kuin tahtoisin. Odottelin Ă€sken tuolla alhaalla, sillĂ€ taivuin antamaan sinulle vielĂ€ tilaisuuden. SinĂ€ hukkasit sen. Ja nyt â Herra sinua armahtakoon! Tappaa en sinua kuulemma saa, en kiduttamalla enkĂ€ kiduttamatta, mutta pahimmasta selkĂ€saunasta, minkĂ€ koskaan olet saanut, ei mikÀÀn maallinen mahti voi sinua pelastaa.
Puhuessaan hÀn oli riisunut takkinsa ja seuraavan neljÀnnestunnin aikana sai Allan kÀrsiÀ ruumiillisesti ehkÀ vielÀ enemmÀn, kuin Àsken sielullisesti. HÀn oli hÀviöllÀ alusta alkaen. Malinen löi armotta, ja hÀn löi lujasti. HÀn ei sÀikÀhtÀnyt Allanin nenÀstÀ purskahtavaa verta, vaan löi, kunnes vÀsyi lopullisesti ja Allan jo hetken oli maannut elottomana massana huoneen nurkassa.
Helvi oli sohvaan kyyristyneenÀ seurannut tapahtumien kulkua hieman pelokkaana, mutta aivan kylmÀnÀ. Veren nÀkeminen alkoi kuitenkin kuvottaa ja hÀnen tÀytyi sulkea silmÀnsÀ.
â Lopeta jo, Eero, Jumalan tĂ€hden! huusi hĂ€n.
Malinen pyyhki kasvojaan paidanhihaan, meni nurkassa olevan vesihanan luo ja pesi kÀtensÀ ja kasvonsa. Sitten palasi hÀn Allanin luo ja retuutti hÀnetkin vesihanan alle.
KylmÀ vesi teki tehtÀvÀnsÀ. Allan liikahti.
â Milloin juna lĂ€htee? karjui Malinen hĂ€nen korvaansa.
Valittaen kompuroi »musta lammas» jaloilleen.
â Milloin juna lĂ€htee? huusi Malinen toistamiseen.
â Kello yh-yhdeksĂ€n, sai Allan sanotuksi.
â Potkaise itsesi pystyyn sitten nopeasti, sillĂ€ kello on neljĂ€nnestĂ€ yli kahdeksan. MissĂ€ matkatavarasi ovat?
â En ole pakannut vielĂ€, voihki Allan.
â Nyt kokoa nopeasti ryysysi! MinĂ€ kĂ€yn auton.
â Eero, minĂ€ lĂ€hden mukaasi, sanoi Helvi ja juoksi ottamaan hattunsa. Pienen, beigevĂ€risen hatun, jonka alta hĂ€nen hiuksensa loistavan mustina laskeutuivat korvallisille. Allanin teki mieli nauraa, nauraa ihan huutamalla...
He kiiruhtivat huoneesta ja Allan alkoi haparoida matkalaukkua vuoteen alta. HÀnen ruumiinsa jokainen sÀie sÀrki ja kivisti kuin hornan liekeissÀ, mutta hÀtÀ pÀÀstÀ pois voitti tuskankin. Kerran hÀn sipaisi kasvojaan ja sai verta kÀteensÀ. HÀn tuijotti sitÀ tylsÀsti.
Kun Malinen ja Helvi palasivat, olivat laukut sullotut tÀyteen. Allan ei tiennyt, mitÀ hÀn niihin oli ajanut, mutta tÀynnÀ ne olivat.
Malinen katseli hÀntÀ halveksivasti.
â Pese naamasi!
Allan totteli.
â Ja nyt painu helvettiin! Jos pÀÀset Suomeen asti, niin sano sinne terveisiĂ€, ettĂ€ tÀÀllĂ€ tarvitaan miehiĂ€, eikĂ€ â naissankareita!
Allan kÀÀntyi kynnyksellÀ ja irvisti.
â LĂ€hde pois Suomeen sitten sinĂ€kin, Malinen! kehoitti hĂ€n ja paiskasi oven kiinni jĂ€ljessÀÀn.
Napittaessaan makuupaikkansa vihreitĂ€ verhoja MontrealinâNew Yorkin junan Pullman-vaunussa huokasi Allan syvÀÀn ja kuuli ihmeekseen oman ÀÀnensĂ€ hartaasti lausuvan kaksi sanaa:
â Siunattu kaljakuski!
PK n»'X¶»Ő€ OEBPS/content.opf