PURNUNPOHJAN
KULTAJUHLAT

LEIKILLINEN ROMAANI

ILMARI MÄKITIE

SUOMEN KIRJA

HELSINKI

Copyright by Oy Suomen Kirja

Helsingissä 1944. Nelopaino Oy

ENSIMMÄINEN LUKU

Suvi on hehkeimmässä keski-iässään.

Aurinko paahtaa niin tulenpalavasti, että sen on kuulevinaan ihan sähisevän kuumeisessa kiihkossaan. Ja maailma on kuin suuri pannukakku, jota korvennetaan yltäpäätä. Ilmassa tuntuu kuin palavan käryä, eipä olisi kummaa, vaikka koko maailma hulmahtaisi ilmiliekkiin.

Tasamielinen on Hyväluoja lämmintä jakaessaan, ainakin täällä Purnunpohjan perukoilla. Yhtä armastavasti hyväilee päiväkulta mökkiläisen Ollimatti Sutisen eli Pien-Matin, kuin rikkaan Matias Tinalaisen eli Suur-Matin olentoa.

Mäkisyrjän töllin pieneläjä Ollimatti Sutinen valjastaa pihallaan hevosta.

Tirlit, tirlit, visertää pieni ilmaneläjä lähimetsässä.

Tilikat, tilikat, hokee siihen toinen, yrittäen virittää luupillinsä samansointuiseksi. Kolmas taas päästää naurunräkätyksen ikään kuin pilkatakseen toisten yhteislaulua. Mutta itse se saa naurunsa välillä kuulla leppoisaa moitiskelua: hyi-it, hyi-it!

Hyi-it, hyi-it, eli hyi itseäsi, toisten pilkkaaja!

Klii-uu! Klii-uu!

Yhtäkkiä lakkaa lintujen iloinen soitto. Ne päästelevät nopeita hätäisiä, hälyttäviä tirskahduksia: huomio, huomio, vaara uhkaa, hui hui! Tiu, tiu!

Klii-uuu! Klii-uuu!

Yläilmoista kuuluu omituinen ääni. Se muistuttaa airojen rautahangaksien kitajamista ja kirskunaa soudettaessa: klii-uuu, klii-uuu!

Pienet visertäjät ovat jo suojautuneet mikä minnekin, metsässä on aivan hiljaista. Mökin pihalla kukko ajaa kanaparven tuvan sillan alle turvaan. Kukko on huolellinen kuin järjestyspoliisi. Kanalle, joka viimeiseksi on jäänyt nokkimaan rikkaläjää, se antaa kuuluvan varoitushuudon, ja kun tämä ei joudu kyllin nopeasti, menee kukko nokankoputuksin sitä häätämään pois vaaravyöhykkeeltä.

— Havukka pakana! huudahtaa mökkimies ja pui nyrkkiä taivaalla leijailevaa tummaa hahmoa kohti.

Havukka siitä kaikkoaakin toisaalle, sillä tässä seudussa sen tarkkaan silmään ei kai osu mieluista suupalaa.

Ollimatti Sutisen lyhytvartinen pystynenä tohisee hänen hevosta valjastaessaan. Suu mutruilee kielen siirrellessä mahorkkamälliä poskesta toiseen. Mies on lyhyt, mutta romuluinen. Leveä, ahavanpuhuma naama näyttää hyvänsävyiseltä, vaikka hän siinä onkin tiuskivinaan hevoselleen:

— So, ka, Paavali, ihmisiksi siinä . . . ei tässä nyt pitkille matkoille. Noh, sopo, sopo! — Ka, paarmat, juuttahiset, syövät ihan elävältä, hevosen ja miehen!

Kärpäset, paarmat, hyttyset ja muut lentosyöpäläiset ovat kuin villissä tänään.

— Ukkosen edellä ne, purijaiset!

Paarma on tunkelijoista hävyttömin. Raa’asti ja röyhkeästi kuin puukkohulikaani se hyökkää lihallisen eläjän kimppuun ja iskee hohdinleukansa ihoon, milloin miehen, kulloin hevosen. Mutta — sanotaan, että ahne syö lopulta oman itsensä. Niin käy paarmallekin.

— Ähäh, siitä sait, purijainen!

Mies läimäyttää poskelleen kipakan korvapuustin, niin että ruokailupuuhansa aloittanut paarma putoaa henkitoreissaan maahan. Samoin käy monelle muullekin yrittäjälle. Hevonenkin puolestaan koettaa vähentää lentävien syöpäläisten lukua milloin hampaillaan näykkäisten, hännällään viuhauttaen tai kaviollaan potkaisten. Moni häikäilemätön paarma sortuu oman suunsa pyyteitten uhrina. Mutta yhä uusia ja uusia paarmanuorukaisia alokkaita, on tulossa kaatuneitten tilalle. Näköjään mitättömän suupalan takia ne syöksyvät varmaan kuolemaan.

Paarmaan verraten on hyttynen hienotunteinen jopa ujoileva.

Lähestyessään saalistaan se majaa anteeksipyytävästi, ikäänkuin selitellen niitä vaikuttimia, jotka pakoittavan sen himoitsemaan toisten elollisten verta. Se ei hyökkää rumasti ja karkeasti kenenkään kimppuun, eikä iske veripilliään ahmatin lailla ensimmäiseen tielle osuvaan kohtaan. Ei, se käyttäytyy sivistyneesti kuin laupeudensisar, joka ottaa potilaasta verikoetta. Huolellisesti valikoiden sopivan suonenkohdan se surunvoittoisella iniäänellään aivan kuin valittelee, että taistelu ravinnosta on johtanut sen moiseen epähienolta vaikuttavaan yritykseen.

Niinpä sitten verenantajaksi joutunut suo mielellään anteeksi siivolle hyttyselle, vaikka tämä imee itsensä zeppeliininmuotoiseksi, tulipunaiseksi möhkäleeksi ja lähtee hyvästiksi inahdettuaan lentämään vaivalloisesti kuin raskaasti lastattu pommikone.

Hevonen ei tahdo millään asettua kiessien eteen. Se vikuroitsee, koettaapa tavoitella valjastajaansa hampaillaan.

— Soh, Paavali, siinä . . . Puikkoihin vain, taikka minä jos hutaisen . . . —kelek!

Ollimatin äyskäileminen ei kuulu oikein uskottavalta. Hänen sanansa lissahtavat sivakanpehmeinä tupakan ruskeuttamien huulten välistä, eivätkä ne tunnu satuttavan hevosta sen kovemmin, kuin jos piiskaisi niittyvillan höntyvillä.

Hevosen nimi on kokonaisuudessaan Paavali Kekonen.

Ollimatti osti sen aikoinaan eräältä tukinvetäjältä. Kun kaupat oli tehty ja myyjä jo matkan päässä menossa, muisti Ollimatti, ettei tullut kysytyksi hevosen nimeä. Niinpä hän huusi myyjän jälkeen:

— Hei, hei, mies! Mikäs se olikaan nimi?

— Paavali Kekonen, hoihkaisi mies vastaukseksi ja meni menojaan.

Ehkäpä mies luuli kysyttävän omaa nimeään. Mutta mitäs sen väliä, Ollimatti antoi hevosen olla Paavali Kekosena. Hänestä se oli mainio nimi ruunankopukalle. Raskaita kuormia vetävä ajokkiparka: olihan sille ihmismäinen nimi jonkinlaisena lohdutuksena, ajatteli Ollimatti. Oikea sukunimi ruunaheppanalla, sehän oli kuin kunniakirja köyhälle mökkiläiselle. Eihän siitä tosin ole pantavaksi suuhun eikä sieraimiin, mutta — se kunnia, kunnia . . .

Säveä mies on itse, tämä Ollimatti Sutinen. Melkein kaikkia muita ihmisiä hän pitää ”ylhäisinä”. Hän tuntee olevansa vähäpätöinen matonen tällä maankamaralla. Tämän ajatuskannan, jota kirjanoppineet nimittävät alemmuuskompleksiksi, hän on perinyt hurskaalta äitivainajaltaan, jonka mielestä ihmisen tuli pitää itseään muita huonompana, ainoastaan siten hänellä oli toivoa ylennyksestä tulevassa olotilassa.

Ollimatti ei tosin kuulu Purnunpohjan ”seuroihin”, ei ole edes ahkera kirkottelijakaan, mutta luonnonlatu hänellä on hyvänpehmeä, nöyrä ja lähimmäisiinsä suostuvainen. Äitiinsä on, mies.

Mutta Paavali Kekonen?

Siinä eläjässä, pätö kopukassa, asuu ylpeyden henki.

Lihallisen olentonsa puolesta sitä ei ole pantu paljon päälle, matala on rakenteeltaan, eikä ole kilpamiesten ravuriksi tarkoitettukaan, vieläkös sitten herrain ja yläväisten ratsuksi. Mutta osaapa olla itsetietoinen, melkein tuhmanylpeä pökötti! Kylän läpi tai ohi ajettaessa se kiekauttaa kaulansa pystynkaarevaksi, eto elävä, ja päästää iihahaan yhtä komeasti kuin isollistenkin orhit ja sotaherrojen arapialaiset. Niin miehuutensa menettänyt kuin onkin, Paavali.

Tiktatuuriluontoinenkin on tämä rautias ruuna.

Kyläläiset naureskelevat, että Ollimatin, pehmytluisen miehen, on hattu kourassa pokkuroitava omaa hevostaan. Kun Paavali oikein äkäytyy, on miehen annettava sille perään, ei siinä muutakaan mahda.

Paavali katsoo olevansa tukin- ja halonajohevonen. Se pitää erikoisalastaan. Hyvänkin puukuorman — talviseen aikaan — se riuhtaisee liikkeelle ja vetää monestikin pelkällä sisunsa voimalla. Siihen voisi soveltaa ihmisten sananparren: Mitä riitaisampi akka, sen tekevämpi.

Mutta kesällä ei Paavalia saa helposti lähtemään mihinkään vetohommaan. Se on nuoruudestaan alkaen tottunut viettämään suviajat laitumilla omassa vapaudessaan. Tästä sesonkilomastaan se pitää lujasti kiinni, puolustaen oikeuksiaan kaikella hevosvoimallaan.

Aikamoinen telme siinä on nytkin, Ollimatin valjastaessa rautiasta pyhäkiessien eteen. Sellaisia herrastelu-ajoneuvoja Paavali vihaa sydämensä pohjasta. Se tietää, että moisten väkkäröiden edessä hevosparkaa juoksutetaan tavallista kovemmin, niin, ja ihan turhan vuoksi. Olisi edes oikeata kuormaa, tukkeja tai halkoja, mutta kun laiskannotjakat, joutilaat huviajelijat istua röhöttävät selkä kekassa ja ohjasperillä hosuvat, iuh! Sitä läppimistä, maiskutusta ja hoputusta, iuh, mokomatkin! Sapotaasit minä niille . . .

Rompsis!

Veräjän poikkipuu siellä putosi. Toinenkin putoaa.

Marikaisapa näkyy tulevan.

Paavali iukaisee kärttyisästi ja se peruuttaa rattaita mökin seinää vasten aivan kuin pikastuksissaan koettaisi murskata ne.

Johan sen arvasi, iihahaa, että hameväkeä tässä lähdetään kyytiin. Ja sille väelle on ajajan muka näytettävä, miten mökkiläisenkin pekunat kiekkoja pyörittää, hei hei, hutkis, lätkis vain pakaroille!

TOINEN LUKU

— Päiviä, Ollimatti! heläyttää Marikaisa jo matkan päästä.

— Päiviä, päiviä, vastaa mökinmies ja sitoo hevosen ohjaksista tikapuihin kiinni.

Pappilaan on, näetsen, lähtö Ollimatilla ja Marikaisalla.

On siinä silmänruokaa, Marikaisassa, ajattelee Ollimatti tulijan lähestyessä. Pehmeyttään hytäjävä, lelluva ruumiinolento, — kestipöydässä syötetty, näes, pitäjänhieroja — niin kävellä hyllyttelee kovallakin tiellä kuin sammalikolla ikään.

Ja niin täysikuvainen muotopuoli, pyöreä, punapaisteinen, hyvänsiveältä muhottava. Entä silmät? Niin pirhakat, ettei uskoisi ihmisen neljääkymmentä vuosirengasta ummistaneen.

Kyllähän noilla kuvallisuuksilla vielä miehen saisi, jos . . . Mutta minkähän vuoksi se Marikaisa vain tyttöihmisenä kulkee?

Nyytti, punaraitaisesta pyyheliinasta solmittu, on Marikaisalla kädessään. Entä, kun hattukin on päässään! Hattu oikein, ei olisi uskonut. Vihturiinihuivi, sellainen hapsukas, äitinsä perintökalu, on tähän saakka ollut Marikaisan päähineenä silloin, kun parempiin paikkoihin on mennyt hieromaan. Arvaa kyllä, että tuon hatun vähän käytettynä on antanut tädilleen se sisarentytär, joka tuonnottain vieraili kotikylässään Purnunpohjassa.

Ollimatin mielestä vihturiinihuivi olisi mallannut paremmin Marikaisan vereville kasvoille. Mutta mitäpä nyt siitä.

Tuossa tuokiossa he lähtevät ajamaan pappilaan.

Pappilaan!

Se tuntuu Ollimatista somalta, että oikein . . .

Hohhoi, kunpa olisikin asiaa, sitä ihteään, kanslian puolelle!

Tämä Marikaisan olento on aina tehnyt Ollimatille jotakin, niinkuin mielensekoitusta, vai miksi sitä kaavailisi. Noin, että katsonnan on vetänyt puoleensa ja ajatuksen pannut — niin, ymmärtäähän sen, kun tämäkään Ollimatti ei ole vielä lahonnut oksa miesväen sukupuussa. Kah, iältäänkin minkä nyt hivenen viisiinkymmeniin päin. Täysvihreätä lehteä se vielä kehitteleisi, urospuu, melkein kevätmahlainen . . .

— Kylläpä nyt päivä räätää niin, että nenänpää tirisee, phuh, phuh, sanoo Marikaisa leikkisästi, puhautellen huuliensa välistä ilmaa aivan kuin huttuvatia jäähdytellessä.

— Eikö tuo sepitelle ukkosta? arvelee Ollimatti ja nostaa Marikaisan nyytin rattaiden istuimen alle. Sitten käännäiksein kihnuttamaan selkäänsä tikapuita vasten ja jatkaa:

— Minä vain siitä, kun noissa lapaluissa niin ujeltaa, kolotus.

— Ilmanmuutosta se semmoinen luisteleminen tietää, yhtyy Marikaisa. — Siksi kait ne kutsuivat rovastiakin hieromaan. Reumaatti, näes, kirkonmiehelläkin.

Niin, hierontamatkalla se vain, tämä Marikaisa . . . Ja Ollimattia on pyytänyt kyyditsemään. Ei tässä vielä muutta asiaa pappiloihin ole, vaikka kyllähän Ollimatti on mielessään kaavaillut sitä jos tätäkin.

Marikaisa yrittää taputella Paavalia, mutta saa kipakan hännänhuiskauksen vasten kasvojaan. Vai vielä siinä lääppimään, näyttää iukuilija äkäilevän korviaan luimistellen.

Marikaisa kääntyy Ollimattiin, joka olkapäitään kohautellen venyttelee lapojaan, ja tarjoutuu auliisti:

— Heitätkäähän, Sutinen, tuohon nurmelle, niin minä vähän kopristelen sitä reumaattia . . . jos tuo hyvinkin säikähtäisi.

— Ka, jos häntä kopristelet, niin . . .

— Eihän tässä niin hengenkiirettä lähtöön . . . Ottakaa vaan nuttu pois, Sutinen.

Marikaisa teitittelee miestä ja kutsuu häntä sukunimeltä. Mies taas sinuttelee ja käyttää naisihmistä puhutellessaan ristimänimeä. Sellainen kuuluu Purnunpohjan ikivanhoihin kohteliaisuussääntöihin, joista poikkeamista pidetään varsin sopimattomana. Marikaisa ei anna koskaan anteeksi kunnankirjurille, joka nimitti häntä hierottavana ollessaan neiti Huttuseksi. Moinen tituloiminen tuntui hänestä tympeän vierastavalta, vaikkakin Huttunen on hänen sukunimensä.

Ollimatti heittäytyy nurmelle mahalleen, ja Marikaisa alkaa hierustella.

Pitäjänkuulu hieroja on Marikaisa, tämä.

Näpit sillä on kuin rautaa, nimittäin kovia paikkoja, harteita ja peräpakaroita kouhaistessa. Mutta arkoja nivuskiteksiä ja keträksiä se osaa hyvitellä sulonpehmoisesti, niin ovat sormenkosketukset kuin siivensulalla kutkuttelua.

Mistä lie oppinutkin kaikki nuo niksit ja konstit. Osaa mänkätä ja rytkäyttää selkärankaakin niinkuin joku Ameriikan ’Kairotraktori’, jommoisista Mainari-Jukka on Purnunpohjalaisillekin kertonut. Sellainen rytkäytys muuttaa ihmisen aika lailla nuoremmaksi, noin sisällisesti, mutta kylläpä potilaankin silmistä nokihiutaleet sinkoilevat, sen leikin aikana.

— Phuh, ähää, phuh, pääsee Ollimatilta siinä Marikaisan käsissä ätyröidessään.

— Noissa se lapaluiden välissä se tauti . . . selittää Marikaisa tietäväisenä. — Niissä se piileksii niin kuin matoset ja muut härrinkäiset kivien alla. Mutta kun kiveä vähän liikutellaan ja väännellään, niin semmoisille iletyksille tulee pahat oltavat, siellä alla, näetsen.

Kuullapa, miten viisaasti haastaa Marikaisa tuonkin taudin olon. Tietorikas ihminen se on tämä Marikaisa, tottakai, kun kyliä kulkee, kaikkien viisaudet ja tuhmuudetkin kuulee. Ei ne nuo oppitohtorit tästä raavaan ihmisen ruumiista ole niin selvillä kuin Marikaisa, joka hyppysillään tunnustelee kaikki nivelet ja linkuttimet. Ei sitä, ruumiinoloa, niin täysperällisesti kirjoista opi.

Mitähän jos kerran puraseisi sisuaan kuin lampaannapaa ja sanoa mojauttaisi Marikaisalle, että meistä kahdesta sitä muutamalla papin sanalla tulisi niinkuin yksi . . . Jos passaisi sulle niinkuin mulle?

Ollimatin setviessä tätä asiaa pääsemättä mihinkään alkuun, sanoo Marikaisa ikään kuin päivitellen:

— Vai Suur-Tinalaan lähti piiaksi, Riitukka?!

— Suur . . . ähäh, kun ottaa siitä, huhuh . . . kun se Tinalainen kieloitteli.

— Ei suinkaan millään suuren palkan änskällä itara?

— Ruokapalkoilla, muka aluksi. Ja sitten mukamas . . . jolloinkin . . .

— Osaa se Tinalainen lelletellä niin, että mustilainenkin siihen suostuu. Saatikka nuori tyttö, ensi askeleitaan . . .

— Ne nuoret, ramatikirjoja lukevat ja sitten mieli palaa kylille. Ja pitäähän sitä ihmisen isästänsä ja äidistänsä erkaneman ja . . . ähhäh, kun vihlasi imelästi, se se! Siinä kait se reumaatti on ihan kotonaan, kun niin pahakseen otti, häiritsemisen!

— Näissä mäträkkeissähän se kehno hyysää, selittää Marikaisa ja painaltaa niin, että Ollimatilta pääsee taas ulahdus. Jatkaa sitten kuin päivitellen:

— Ja se yhä vain leskimiehenä tämä Ollimatti Sutinen viihtyy?

Noh, nytpä se puheenaihe uomautuu oikealle tolalleen. Tätä rataa jos saisi jutun luistamaan päätekohtaansa asti, niin vot, vot, sanoi Selti-Iivana.

— Leskihän sitä vielä . . . ähäh, kun . . .

Ollimatti on toistakymmentä vuotta pitänyt mieltä Marikaisaan päin. Kohtsillään Piettastiinasta leskeksi jäätyään hän havaitsi tämän toimellisen hierojan sisälliset hyvällisyydet ja ulkonaiset vehmaudet.

Syntiä kai se oli niin aikaisin Piettastiinan kuoleman jälkeen antaa mielensä palaa toiseen eukkoseen. Eiköhän siinä olisi pitänyt olla vuosi ja vuorokausi väliä, muistelee Ollimatti jostakin kuulleensa. Mutta kukapa sitä pystyy holtoamaan ajatuksensa pelehtimistä, yhtä vähän kuin linnun lentämistä päänsä ylitse!

Mutta Ollimatti ei kumminkaan ollut päässyt ajatusta etemmäksi tässä asiassa. Monesti hän on näinä vuosina muotoillut sanoja kysyäkseen Marikaiselta, että ’joko tahi ei?’.

Mutta mikä lienee niin puheen juoksun piimittänyt, että näinkin kauan on tullut kanniskeltua niitä kysymyssanoja mielessä kuin mälliä poskessa, saamatta ulos töpsäytetyksi, mokomia. Huomeneen on aina jäänyt.

Nyt, kun tytär, Riitukka, on lähtenyt rikkaaseen naapuriin piikomaan, nyt olisi eukkoinen apu tarpeen Ollimatin mökissä. Lehmäkin on hoidettava, pari sikayörnijää syötettävä, muutama kana, kotkottaja, ’tiputeltava’.

Puhumattakaan tuosta leskimiehen sängystä. Kahden maattavaksi sekin on tehty, ei se yhden huokumisella paljoakaan lämpene.

Ei, nyt ei jätetä huomeneen. Tällä matkalla on tehtävä selväksi se asia.

Marikaisa on iän kaiken huomannut Ollimatin aatokset. Eevan tytärhän sitä hierojaeukkoinenkin on, kyllä sen silmä näkee vertaisensa, talonpoikaisen, tään oppimattoman, silmänluonnista sen aivoitukset. Monesti hän on pannut merkille, että miehellä on ollut ihan huulten höplillä se sanamöykky, mutta takaisin on vain imaissut, kehno, arkako tuo lie vai mikä.

Nytkin se tuossa sommittelee, Ollimatti Sutinen, jotakin kielellään, mitähän, jos olisi ottaa ja tarttua sormin siihen sanamöykkyyn ja ihan päivänvalossa katsoa, mitä se sisältäisi. Siinä sitten yhdessä ihmeteltäisiin, että jopa piti olla, tuotako se meinasi, kakale! Noin monta vuotta saanut paattua kuin savikokkare! No, mitäs, parempi myöhään kuin . . .

Mutta eihän se mallaa, että akkainen ihminen rupeaa kuokkimaan niitä sanoja. Kun ei nyt tuon vertaa saa itse toimitetuksi, pehmeä mies . . .

Hidas se on tuo Ollimatti Sutinen. Purnunpohjalaiset nauravatkin, ettei se mies kerkiä huomentakaan sanomaan ennenkuin vasta toisena päivänä. Mutta rempseä mies muuten, ei tällä Marikaisalla olisi mitään häntä vastaan, jos . . .

— Mikäpäs se on leskimiehen olostellessa, sanoo Marikaisa heilutellen lopuksi potilaansa käsivarsia kuin pumpunvartta kaivolla. — Vaikka tytärkin on poissa kotoa, niin onhan niitä naapurinvaimoja, jos niinkuin akkaista apua . . .

— Ka . . . — No, nyt on ihme, tuon äjäleen . . . !

Ollimatti oli juuri saanut kielensä kärjelle mielestään sopivat sanat. Mutta tuohon se nyt töksäytti kuin olisi sanahevosilla seinään ajanut. Paavali, ilkiö, on reudonnut itsensä tikapuista irti ja yrittää lähteä omille asioilleen. Tuolla se nyt menee, kiessien pyörät iskevät kiviin. No, jo piti olla . . .

Ollimatti syöksyy pystyyn ja juoksee Paavalin jälkeen. Se on sitten niin äykkäpäinen, hyväkäs!

Paavali koettaa jätättää Ollimattia kintereiltään, mutta kuinkapa se voi, kun kärryt ovat perässä, ja pyörien kapat ottavat kiinni puihin. Ollimatti taluttaa kapinoivan ruunan kohta takaisin pihalle.

Niin no, eikä sitten auta muu kuin lähdettävä on, Paavalinkin, taipaleelle.

Lokoisalta tuntuu Ollimatista istua siinä pyhäkiesseillä rinnakkain Marikaisan kanssa.

KOLMAS LUKU

Mahtavan naapurin, Matias Tinalaisen ison talon ohi ajetaan kohtsillään Mäkitörmän veräjästä päästyä.

Kun kaksi Mattia asuu näin naapureina, erottavat kyläläiset heidät keskusteluissaan nimittämällä rahallisesti vauraampaa ja kooltaankin pitempää Suur-Matiksi ja köyhempää, vähäläntäisempää, Pien-Matiksi.

Toiset, kielikerkeät kyläläiset eivät ole tyytyneet ristimään Tinalaista vain yhdellä liikanimellä, vaan he ovat Matiaksenkin väännelleet Matiksi.

Se pyrkii olemaan luonnonlaatua kuvaileva nimi. Tinalan isäntää sanotaan rahankäytössä nuljuksi ja kauppa-asioissaan liukkaaksi, aivanpa niljakkaaksi. No niin, nämä laatusanat tuovat purnunpohjalaiseen mieleen matikan, sillä ankeriasta he eivät tunne, vaan pitävät sitä käärmeenä, huih!

Tinalainen onkin todellinen luonnonkyky rahankeräämisessä.

Mies ei ole käynyt kansakouluakaan kuin kaksi luokkaa. Kaikki muut oppimansa tiedot unhoittanut, paitsi luvunlaskun. Sitähän tarvitaan raha-asioissa. Rahan Tinalainen tuntee paremmin kuin oppineet herrat. Tinalainen voittaa aina kauppoja tehdessään. Purnunpohjalaiset pitävät sitä niin luonnostaan lankeavana, etteivät osaa olla hänelle kateellisiakaan.

Luulisi leivän äänellä haasteltavan Suur-Tinalassa, ökörikkaassa talossa.

Mutta vieläkös mitä!

Laihat ja puisevat kuuluvat olevan eväät, joita siinä hovissa pöytään ladotaan. Sanovat isännänkin nälissään ruikuilevan, vaikka ruoka-aitoissa siankinkut ja lampaanreidet homehtuvat. Katsoo ja lukee jokaisen ruokapalan, minkä toiset syövät ja siitä kuuluu harmistuvan niin, ettei raahdi omaan suuhunsa panna montakaan murua.

Kertovat, että Tinalainen panee silmälasit nokalleen istuutuessaan ruokapöytään. Silloin suupalat näyttävät isommilta.

Rikkaan ruis kasvaa vaikka lattian läpi, sanotaan Purnunpohjassa.

Tinalaisen viljaksia ei tällä sanonnalla kumminkaan tarkoiteta. Suur-Tinalan maanviljelys on rappiolla isännän saituuden vuoksi. Pellot kasvavat ruohoa, niityt rämettyvät ja pajupensaikoiksi muuttuvat. Isäntä ei raski pitää talossaan työväkeä, ja jos erän pitääkin, niin maksaa huonoimman palkan koko pitäjässä. Niinpä sitten saakin muualta hyljättyä rupuliväkeä hommiinsa, mikäli kiireimpänä työaikana sitäkään.

Palvelijat eivät viihdy mokomassa ’nälkälinnassa’, joksi eräät taloa nimittävät, vaan niitä on käytävä narrailemassa ulkoseurakunnasta saakka.

Ollimatin tyttären, aivan naapurista, sai kumminkin töihinsä kieloitelluksi. Mutta kauankohan jaksaa tyttö paastota, ivailevat toiset, jotka ovat koettaneet Suur-Tinalan hyvyyksiä.

Tyhjän panttina ovat ison talon maat ja mannut.

Tinalainen on sitä mieltä, ettei maanviljelys kannata. Hitaasti siinä puuhassa rahaa tulee. Arvaapa sen, maanmullasta olisi lantit kiskottava. Toisten ihmisten kassoissa on valmista rahaa, helpompaa on koplotella sitä niistä.

Ostaminen, myyminen ja vaihettaminen, kas niistä mammona lähtee kuin tuohta hyvästä koivikosta. Kun vain hommassa on mies, joka osaa herutella kultaisen vasikan tissilöitä.

Ja Tinalainen on mato siihen puuhaan.

Puoli pitäjää on Tinalaiselle velassa. Kireimpänä raha-aikana pistää tämä rahataituri saatavansa yhtäkkiä hakuun, yks kaks, mistä sieppaat, velallinen? Niinpä on taloja ja muita omaisuuksia joutunut Tinalaisen haltuun pienten lakikoukeroiden avulla.

Kylillä kerrotaan, että Suur-Tinalan isäntä jakaa tulitikutkin partaveitsellä neljään osaan. Sitten pitää meteliä tuhlaavaisuudesta, jos kaikilla neljännestikuilla ei saada tulta.

Purnunpohjalaiset osaavat haastella makujen kanssa, mutta aina niissä jutuissa laji on perällistäkin.

Entäpä kun ei ole sähkövaloakaan pitäjän rikkaimmassa talossa!

Purnunpohja, niin syrjäkylä kuin onkin, on läpeensä sähköistetty. Tuskin lienee siellä tölliäkään, missä ei nappulaa vääntämällä saada asuntoa valoisaksi kuin taivaan sali. Nykyajassahan siellä eletään, Purnunpohjassakin, paratkoon!

Mutta Tinalassa ährätään vielä öljytuijujen valossa pimeänä aikana. Isäntä näes odottaa uuden keksinnön ilmestymistä, keksinnön, joka tekee ei ainoastaan öljy-, vaan myöskin sähkövalot tarpeettomiksi.

Vaivatun Kalle, irvileuka, kuottasuu, hän se narrasi Tinalaisen tuohon odotuksen aatteeseen.

Niihin aikoihin, jolloin tässä maassa osteltiin taloihin ensimmäisiä radioita, hommattiin Purnunpohjassa, sähkötalkoita. Päätettiin, näes, hankkia sähkövalo siten, että pääjohdon kirkonkylästä Purnunpohjaan kustantaisi kyläkunta yhteisesti. Sitten jokainen erikseen maksaisi sivujohtonsa ja niitten ’ylöspanon’.

Tinalainenkin oli innokkaana miehenä mukana tässä yrityksessä, sillä hänelle oli vakuutettu, että sähkövalo säästää ajanpitkän rahaa.

Otettiin yhteys kaupungin sähköliikkeeseen ja sieltä saatiin mies kustannusarvioitten tekijäksi. Vaivatun Kallen lähettivät, entisen purnunpohjalaisen, ylenannetun leukailijan. Miehistynyt oli Kalle kumminkin maailmalla, olipa hänestä vääntäytynyt oikein sähkömonttööri, ja se oli purnunpohjalaisten mielestä paljon.

Vaivatun Kalle kävi taloissa ja tölleissäkin tekemässä kustannusarvioita. Häntä pidettiin hyvänä, syötettiin ja apatettiin, kahvin ja viinoinkin voideltiin. Kalle ihan tottui siihen, että häntä pidettiin Purnunpohjan ’suurena poikana’, joka tuotti vähäiselle kotikylälleen kunniaa. Sähkömonttööri, se oli tuore sana, ja komea, kyläläisten keskusteluihin.

Suur-Tinalassa ei kumminkaan raahdittu arvonmiestä kovin kestitä. Laihaa sumppia sai kahvinnimellisenä, vehnäisistä ei puhettakaan, niin no, isäntä sentään lorautti peukalon kokoisen tillillisen kuusenkyyneltä monttöörin suun karvastuttamiseksi.

Vaivatun Kalle himoitsi kumminkin useampia lorauksia tuota riemunjatkoa, jota isännällä oli kaappipullossaan. Siksi hän alkoi kehitellä pientä juonta saadakseen Tinalaisen auliimmaksi.

— Ei nämä sähkövalotkaan enää pitkiä aikoja tule olemaan käytännössä, tokaisi hän laskiessaan kustannusarvioita kamarin pöydälle.

— Ettäkö nämä . . . mitä? tarttui Tinalainen.

— Että. Turhaan vain purnunpohjalaisetkin kustantelevat sähköjä ja haaskaavat rahojaan.

Tinalainen höristi korviaan. Tahtoisiko hän kustantaa taloonsa mitään, mikä joutuisi pian viralta pois? Ohoh, ei Tinalainen mätkäise rahoja haaskioon! Ja tuhansiin nousevat, nuo sähköt.

Mutta mitä tämä Vaivatun Kalle sitten tarkoitti?

Radiosilmälaseja!

Vaivatun Kalle heitti tuon sanan kuin ohimennen siinä laskelmiaan tehdessään. Mutta Tinalainen ällisteli:

— Radiosilmälaseja!?

— Niin, uusi keksintö. Silmälasit, jotka heijastavat KKK-säteitä plusminus sähköllä tiivistettyinä. Ne kun vetäisee pimeän aikana silmilleen, niin paremmin näkee kuin kissa.

— Voi turkinpietari! pääsi Tinalaisen ohuiden huulten välistä. Hän helisteli kaapinavaimia lupaavasti housuntaskussaan ja — miten ollakaan — meni kaapille ja kaatoi avomieliselle monttöörille lisää kielenkostuketta.

— Eivätkä ne enää monin paikoin ulkomailla käytä lamppuja, innostui Kalle lipettelemään. — Mitäpä niillä tekeekään, kun silmälaseilla näkee . . . Eivätkä ne lasit kulu, kestävät koko ikänsä, niinkuin nuokin tavalliset virsikirjalasit.

Tinalaisella ei ollut syytä epäillä kaupungin miehen sanoja. Olihan hän jo nähnyt kirkonkylän kahvilassa radiokoneen ja kuullut sen esityksiä. Ihme sellainen oli, ja suuri ihme olikin. No, kun yksi mahdoton on tehty mahdolliseksi, niin miks’ei pystytä tekemään toistakin, ja kolmatta. Eivät kait radiolasit voineet olla sen mahdottomampia kuin radiolaatikko, joka puhui ja lauloi, totta vieköön! Ja kun vielä ryssät ja saksat osasi se laatikko! Se Tinalaisesta suurin kumma oli. Kun ei elävän ihmisenkään kieli semmoisiin lirkutuksiin taipunut, niin että sitten puinen laatikko . . .

Kalle sai taas lisävirkistystä ja hän alkoi selittää laajalti uutta keksintöä, joka oli piankin ilmestyvä myyntimarkkinoille.

Tinalainen kävi välillä huutamassa ovelta eukkoväelle, että herra monttöörille on laitettava syötävää pöytään. Ja hyvää!

— Taitavat tulla hirmun kalliiksi, sellaiset silmälasit? tiedusti visukinttu varovaisena.

— Kalliiksi, kalliiksi ne kylläkin tulevat, myönteli lipevä monttööri. — Paremman laatuiset kuuluvat tulevan maksamaan kymmenen markkaa pari.

— Kymmenen markkaa?! No, eihän tuo . . .

— Mutta sitten ne valmistavat huokeampia, niinsanottuja kansanlaseja. Niitä saa luullakseni viitosella parit.

Tinalainen oli intoa täynnänsä. Pänttäisikö hän talonsa sähköistämiseen tuhansia? Hyhhöh, sitä saavat odottaa sähköliikkeet ja laitokset! Malttaapa tässä vuotella siksi, kunnes saa ne lasit.

— Mistähän niitä saisi tilata, niitä radiolaseja? uteli Tinalainen. — Olisi hyvä, jos saisi ensimmäisessä vuorossa, kun niitä alkaa tulla.

— Noo, saatanhan minäkin ottaa tilauksen vastaan, lupasi Kalle auliisti, ollen jo hyvässä nousutuulessa isännän virkistysaineesta. — Minkä hintaiset pantaisiin?

— Vaikka heidät nyt kymmenen markan, pamautti Tinalainen reilusti. Ja saaden oikein tuhlaavaisuuspuuskan hän tilasi vielä toiset, viitosen silmälasit emännälle, joka silloin vielä eli.

— Entä palkollisille? kysyi monttööri ollen kirjoittavinaan tilausta muistikirjaansa. — Viitosen lasit kai jokaiselle?

— Ei ei, kiirehti Tinalainen epäämään. — Piisaa niille yhteiset lasit tuohon pirtin naulaan. Käyttäkööt niitä vuorotellen ulkona liikkuessaan, piiat ja rengit.

Vaivatun Kalle söi ja joi hartaasti talon antimia. Sitten hän sai lähtiessään evästyksen, ettei Tinalaan laitetakaan sähkövaloja, vaan koko aikomus peruutetaan.

Niin, muitten purnunpohjalaisten asuinsijoissa loistavat häikäisevät ihmevalot, mutta Tinalassa pihajavat pahaiset tuijut.

Saituri isäntä vuottelee keksintöä, joka on vielä ihmeellisempi kuin Eetisonnin sähkölamppu.

Marikaisa ja Ollimatti ovat sivuuttaneet Tinalan.

Paavali tekee taivalta haluttomasti, ettei vain ihan sapotaasi ole mielessä. Se keksii loppumattomiin syitä, joiden nojalla olisi pysähdyttävä. Luonnollinen tarve sillä on epäilyttävän usein, kyllä se pakana kiusalla monestikin päkisteleiksen. Milloin se on pelästyvinään irrallista risua tai paperipalasta, joka tienvieressä tuulessa liikahtaa, ja vaappuaa oikealle ja vasemmalle, mutta ei eteenpäin. Ja sitten se on olevinaan arka arvostaan, syöttiläs, se ei kärsi tönimisiä, eikä suitsista kiskomisia, puhumattakaan piiskanhutkaisusta, joka voi intouttaa sen särkemään kiessit.

Ja Ruuttunan torpan kohdalla se pysähtyy kaivolle, joka on tien vieressä, muka hyvinkin janoisena. Mutta kun Ollimatti laskeutuu rattailta ja vintturoi sille kapallisen vettä, niin eikös tuo epatto tuhkaise sieraimistaan halveksivasti ja käännä päätään pois vesiryypystä. Mitähän tuolle hevosylhäisyydelle pitäisi olla, ajattelee Ollimatti harmistuneena.

Ollimatti ei muistanut lähtiessään vaihtaa poskeensa uutta, voimakasta mahorkkalatinkia. Nyt ovat vanhat mälliainekset läpi-imettyjä, eikä tuon Marikaisan nähden ilkeä vaihtaa uusia. Sekin tässä pitää mieltä matalana.

Sitten taas Ollimatti saa Paavalin liikkeelle, mutta vain suurin hokemisin ja houkutuksin.

Mutta Niemensyrjän talon portilla Paavali saa jälleen aiheen pysähtyä.

Tällä kertaa sillä on laillinen syy. Ollimatti on opettanut sen siinä seisahtumaan. Hän on nimittäin katsellut sitä taloa, joka on siinä maantien vieressä. Siinä ei asu ketään, vaan ikkunat ja ovet on laudoitettu. Pihan polut kasvavat ruohoa ja portti on vintsahtanut saranoiltaan.

— Siinä se nyt on . . . Sutisen perintötalo. Tyhjän panttina.

Marikaisa sanoo tuon ihan huokaisten.

— Ei tunnu saavan vuokraajia, Tinalainen, murahtaa Ollimatti. Mutta kun Marikaisa tuijottaa taloa, saa Ollimatti salavihkaa pistetyksi suuhunsa uudet märeykset mahorkasta. Se virkistää vähän mielialaa.

— Aika sutki, se Tinalainen, päivittelee Marikaisa. — Jutkautapa nyt kaupoissa siivollista miestä, kuin nyt Sutistakin. Ja puljuttaa toiselta talo, vanhempien perintö pois.

Ollimatti hymähtää ja hosaisee Paavalia ohjasperillä.

Niemisyrjän perintötalon menettäminen on vienyt Ollimatin elämän kantravitalikkoon. Maataan olisi tuossa hiljalleen möyrinyt, muhennellut ja viljellyt. Mutta kerrankos se käy, niin, vanhassa tarinassakin, eikös se Iso-Matti anastanut hyvyyksiä Pikku-Matilta? Mutta mitäpä tuosta. Itsekunkin on ristinsä kannettava. Ollimatti tyytyy kohtaloonsa, jonka ahne Tinalainen oli hänelle valmistanut. Ollimatti monesti värteerasi tätä elämänmenoa: Hauki söi pienemmän kalan, eikä sitä kukaan pitänyt vääränä. Kissa söi hiiren, koira tappoi kissan, susi söi koiran ja ihminen tappoi suden. Tämä oli luonnollista elämän kulkua. Noh, Iso-Matti ottaa Pikku-Matin omaisuudet, kun kerran pystyy, se kait kuuluu luonnonjärjestykseen.

Mutta tuon Marikaisan takia . . .

Jos Niemensyrjän talo olisi yhä Ollimatin hallinnassa, niin olisipa niinkuin luvallisempaa kysyä Marikaisalta että . . .

— Noh, Paavali, aletaanpa kaputella!

Hieta ritajaa pyörien alla, kun Paavali saa jostakin syystä hetkellisen innostuksen alaansa. Tie on hieman alavietto, eihän siinä tosin tarvitse muuta, kunhan vain nostelee jalkojaan takaapäin tulevien kärryjen tieltä.

Voimakas mahorkkalatinki antaa Ollimatille uutta elämäniloa ja sen mehu ikään kuin valaa häneen rohkeutta. Ja kun hevonenkin tuossa juoksee myötämäkeä . . .

Ollimatista tuntuu somalta, että hän ajaa köröttää Marikaisan rinnalla pappilaan.

Pappilaan, oikein!

Ettei vain itsensä Kohtalon käsi asetellut heitä tähän kiessien istuimelle. Että menkääpä nyt rovastilaan ja muistakaa, että yksi tie, kaksi asiaa. Hierontamatka ja kuulutusmatka. Pyytäisi vain rovastin kimpauttamaan sunnuntaina Marikaisan ja Ollimatin nurinniskoin saarnatuolista alas.

— Niin, että mikäs se Ollimatti Sutisen on elellessä . . . kertailee Marikaisa siinä äskeisiä sanojaan. Ettei vain rohkaisuksi makustele . . .

Tuolla etäällä näkyy valkea kivi tienvieressä. Siitä on enää vain kivenheitto pappilaan. Siinä minä sanoa hökäisen, päättää Ollimatti. Nyt on tytär lähtenyt kotoa, eihän se pienikään huusholli ilman naisväen häärintää kohdallaan pysy.

Mahorkan mehu tuntuu selvittävän ajatustakin niin, että Ollimatti löytää mielestään sopivat sanatkin tähän yritykseen. Niitä kun tässä vielä kaunostelee, kas, osaa se tämäkin talonpoikainen, kun oikein päässään vatvoo ja valmiiksi alustaa kuin taikinan. Siitä sanataikinasta sitten leipoo kuin nättejä, makoisia kakkuja, joita Marikaisalle tarjoaa, luulisipa tuon niihin mielistyvän.

Nyt lähestytään valkoista kiveä. Tuolla jo näkyy pappilan punainen portti, niin paistaa kuin tulenkieleke vehreitten puitten välistä.

Ollimatti siirtelee kielensä kärjellä mahorkkamälliä poskesta toiseen. Kummassakohan poskipielessä se antaisi yritykselle parempaa vauhtia?

— Ka, leskimiespä se tämä Sutinen, hän alkaa varovasti Paavalin hiljentäessä juoksuaan omasta aloitteestaan.

— Leskeksihän minäkin olen Sutista kuullut sanottavan, myötäilee Marikaisa silmät odotuksesta helottaen.

Mutta Paavali, se iänikuinen kiukkupussi, se keksi milloin mitäkin hyvän asian sotkemiseksi. Nytkin se on kait kuullut metsästä jonkin risahduksen ja kuvitellut, että sieltä mukamas on uhkaamassa suurikin vaara. Yhtäkkiä se painautuu ikään kuin matalaksi ja lähtee pinkaisemaan kuin viimeistä päivää.

— Prtuuu, prrtuu, soh, prtuuu!

Ei tottele. Hyvänen aika, ettei vain särje kärryjä tässä menossa!

Pappilan porttikin sivuutetaan, ei juutas pysähdy!

No nyt!

Arvasihan sen, mikä siitä tuli! Mokoma häjyläinen, kaatoi kiessit maantienojaan ja . . .

Hyvälykky sentään, ettei tullut tapaturmaa. Marikaisa nousee siitä ehyenä, nauraa ihan, näyttääkseen, ettei tässä mitenkään käynyt.

Mutta Ollimatti on saanut ojasta räiskähtänyttä rapaa silmillee, ryökäle, minkä teki! Tuossa tienvierusojassa on päivänräätämää vettä, on ihan pestävä kasvot.

Paavali, äjäle, syö siinä tienvieressä heinää kaikessa rauhassa ja viattomuudessa. Ikään kuin olisi tehnyt hyvänkin päivätyön, hurjailija!

Marikaisa ei enää nouse kiesseihin. Kivenheiton matkan hän tästä kävelee tuohon portille. Ollimatti ohjastaa hevosta rinnalla kävellen.

Nyt se meni tältä päivältä pilalle, se riijuuasiasta puhuminen. Ne sanat, jotka olivat jo miehen huulten höplillä, ne hävisivät tuossa rylläkässä.

Marikaisa menee sitten pappilan portista ja Ollimatti lähtee kotimatkalle. Huomenna hän hakee Marikaisan taas pappilasta ja ehkäpä silloin . . .

Eipä malta olla säväyttämättä Paavalia takamuksille, hyväkästä! Mutta mitäs Paavali siitä, iuh, iuh, vain äännähtää ja huiskauttaa ylimielisesti hännällään niin, että jouhet viheltävät.

NELJÄS LUKU

Aatuli, isorikkaan Tinalaisen ainoa perillinen yritti nuoruutensa innostuksessa seurata isänsä jälkiä: harjoittaa maanviljelyksen asemasta rahanviljelystä.

Hänkin osti ja myi sekä vaihetteli, kävi markkinassa, kokeilipa puutavara-alaakin. Mutta Aatuli, tämä, rempseä, avomielinen ja aulisluontoinen, hän epäonnistui aina kaupoissa. Lastu oli lentänyt kauas kannostansa, ja pojasta polvi muuttunut.

Isän antamat ’siemenrahat’ hupenivat kaupankäynneissään ja vaihetuksissaan, hän ei pystynyt jymäyttämään kauppalankojaan. Taikka ehkäpä hän olisi pystynyt, hyvin vilhakka ja älynokkela nuorimieshän Aatuli oli, mutta hän ei kehdannut, ei kehdannut olla niinkuin ahne ja saita isä.

Aatulilla oli parempi onni rakkaudessa.

Häntä pidettiinkin oikeana tyttöjen poikana. Hauskannäköinen, vaaleanristiverinen, hurmakkaliikuntoinen nuori mies. Taitava tanssittaja, silmissä sitä raikulipojan ilokimallusta, joka saa tytöt ’karttamaan katsettaan’, niinkuin laulussa sanotaan. Niin, ja Suur-Tinalan ainoa perijä, se poika.

Aatuli kävi usein kirkonkylällä iltamissa, niinkuin ainakin nuoret. Itara isä ei antanut hänelle hevoskyytiä moiseen tarkoitukseen, johan nyt, että . . . Aatulin piti kulkea tämä pitkänpuoleinen matka jalkaisin, mutta menihän se siinä, kun samaan matkaan joutui muita nuoria, eritoten tyttösiä. Aatuliila oli kyllä ollut polkupyörä, mutta hänen epäonnistuneista kauppayrityksistään suuttunut isä oli takavarikoinut sen ja myynyt, muka kauppahäviöiden korvaukseksi, eräälle ulkopitäjäläiselle.

Näillä kävelyretkillään tuli Aatuli ajatelleeksi, että Purnunpohjan ja kirkonkylän välillä tarvittaisiin linja-auto, joka kuljettaisi ihmisiä edes ja takaisin, kunkin tarpeen mukaan. Auto saattaisi hyvinkin kannattaa itsensä. Ja sitten lauantai- ja sunnuntai-iltoina sellainen vaunu saisi ylimääräistä hanketta iltamayleisöstä, hip hei, tämäpä sievä ajatus!

Aatuli kehitteli tätä mietintöään ja alkoi koukeron koivun kautta puhua siitä isälleenkin. Sellainen vaunu olisi todellinen rahamylly, hän vihjaili. Kirkonkylän ja Lastauskylän välillä liikennettäharjoittava Jantsu Heippuri oli jo niin rikastunut, että maatilan kuuluu ostaneen, mökin poika. Vähittäismaksuin hankitulla vaunulla niin ävertynyt!

Sampo se on, vakuutti Aatuli aina lopuksi linja-autosta esitelmöidessään. Sampo, joka jauhaisi Tinalan kassoihin kultaa ja hopeata niin, että kilkuta kalkuta vain korvissa heläjäisi.

Nämä kultapuheet saivat Tinalaisen lopulta niin intoutumaan, että hän suostui yritykseen. Aatulille ostettiin suuri, komea ja kallis linja-auto. Hänen käytyään ajokurssin pantiin sampo pyörimään kirkonkylän ja Purnunpohjan välille.

Ja mikäs! Rahantulo alkoi piankin olla yhtä luistavaa kuin vaunun kulkeminen väylällään. Isä-Tinalainen hieroi luisevia hyppysiään ja odotti mitä parasta.

Kun Aatulista tuli linja-auton omistaja ja kuljettaja, kohosi hänen naissuosionsa yhä entisestään. Seutukunnan neitokaiset tekivät monesti tikustakin asiaa päästäkseen ajamaan hänen vaunussaan.

Aluksi ei Aatuli kehdannut ottaa maksua tutuilta tytöiltä, näitten kaivellessa lanttejaan matkansa päässä. Hän sanoi vain rempseästi kädellään huitaisten:

— Panehan pois rahasi, ei sun tarvitse mitään maksaa!

Arvaapa sen, että tyttö sitten mielellään kehaisi toisille, että Suur-Tinalan Aatuli ei ota minulta maksua kyydistä, vaikka ajaisin sen linjurissa kuinka. Toiset tytöt panivat tämän tarkasti mieleensä ja tekivät matkaa jonnekin, vaikkei ollut tähdellistä asiaakaan. Kun Aatuli sitten aikoi ottaa ajomaksun joltakin tytöltä, niin tämäpä nauroikin hänelle vasten kasvoja ja sanoi suuttuneena:

— En minä sulle mitään maksa, Aatuli! Ethän sinä Anniltakaan ollut ottanut!

Ja niine hyvineen menivät nekin neitoset, joilta Aatuli olisi kyytirahan perinyt. Kohteliaana tyttöjen poikana hän ei kehdannut ruveta sitä keneltäkään väkipakolla vaatimaan.

Entäpä, kun naisväki harjaantui tähän ilmaiseksiajoon! Siitä tuli oikein muotiasia, — tauti, vai miksi sitä nyt nimittäisi. Kilvaten täyttivät tytöt linja-auton istumapaikat, tietäähän sen, kun ratissa oli seutukunnan hurmuri, niin, ja Suur-Tinalan perillinen, ainoa vielä.

No niin, nämä neitokaiset, jotka eivät maksaneet puupenniä kyydistään, täyttivät monestikin Aatulin hyrysysyn niin, ettei siihen maksavia kyläläisiä enää mahtunutkaan. Useatkin näistä saivat harmistuneina lykätä menonsa toiseen kertaan taikka sitten hankkia muita kyyditsijöitä. Aatulin vaunusta rupesivat asialliset matkantekijät vähitellen karkoittumaan ja ajopeli jäi lopulta yksinomaan vapaakyydillä huvittelevien neitosten haltuun.

Ja siinä sitten oltiin.

Aatuli sai yhtenään kärrätä vaununtäyteistä tyttökuormaa edestakaisin Purnunpohjan ja kirkonkylän välillä. Kylän eukot ja Aatulin tyttöonnesta kateelliset pojat virnistelivät tienvierillä:

— Siinä se Haaremiauto taas hurajaa!

Purnunpohjalaiset ovat älyperäistä väkeä, niin syrjäseutulaisia kuin ovatkin. He keksivät nopeasti sattuvan nimen itsekullekin henkilölle tai asialle. Niinpä Aatulin kulkuneuvo sai melkein alunperin — tyttökuorman ansiosta — kantaa nimeä: Haaremiauto.

Rahoja ei lopulta kertynyt edes pensiinta ostoon. Aatuli, hyväntuulinen poika muuten, muuttui synkistyneeksi ja hän alkoi töksäytellä tyttölöille pieniä ilkeyksiäkin. Mutta mitä se auttoi. Rahaa ei tullut, ei tullut.

Viimein Tinalainen pysäytti linja-auton liikehtimisen, joka alkoi kuluttaa rikkaan talon kassoja. Hän myi auton toiseen pitäjään ja Purnunpohja jäi ilman uudenaikaista kulkuneuvoa. Aatulin epäonnistumisen jälkeen ei muitakaan halukkaita yrittelijöitä ilmaantunut.

Tämän jälkeen ei Aatulia pitkiin aikoihin nähty iltamissa, eikä edes tyttöjen seurassa. Hän oli tapahtuman vuoksi tympeytynyt heihin perinpohjin, mikäli sieti nähdä hameen heilahdustakaan.

Aatulipojassa tapahtui sitten jonkinlainen herätys. Ei tosin ylhäälle päin — varsinaisesti — vaan alhaalle, nimenomaan maankamaraan päin.

Maanviljelykseen Suur-Tinalan perijä innostui. Hän otti lainakirjastosta alaa käsitteleviä kirjoja — ukko ei niitten ostamiseen antanut rahaa. Mutta saihan kirjastosta. Aatuli luki ja pänttäsi. Sitten hän halusi saattaa Suur-Tinalan viljelykset kuntoon. Hän piirusteli kustannusarvioita, niin paljon menisi siihen ja siihen, noin paljon tuohon, työntekijöille suunnilleen tämmöinen summa ja tuommoinen uusiin maanviljelyskoneisiin.

Mutta isä-Tinalainen ähisi ja puhisi, kun poika pyysi rahoja uudistuksiinsa. Mitä, vai rahoja, ei, ei, penniäkään, mikä sen tietää saako niistä hommista takaisin omansa, ei, ei!

Isän ja pojan välillä kehittyi lopulta sotainen tilanne. Tinalainen kehoitti Aatulia kosimaan Isotalon Hilleviä, rikkaan talon tyttöä naapuripitäjästä. Se olisi viisaampi yritys kuin nuo maanviljelysuudistukset, jotka vain veisivät rahaa, kenties hukkateille. Mutta Isotalon Hillevi toisi Tinalaan rahaa, ja se olisi toista.

— Mutta minähän en rakasta Isotalon Hilleviä, puolusteli poika kieltäytymistään kosimisesta.

— Rakasta, rakasta, jamasi isä-Tinalainen. — Eihän tässä ole kysymys rakkaudesta, pölvänä!

— Mistä sitten? kysyi Aatuli.

— Avioliitosta, selitti isä lyhyeen.

Tinalainen ei voinut ymmärtää, mitä ihmiset hötisivät rakkauksista, mukamas. Ainakaan hän, Tinalainen, ei ollut sellaisista piitannut naimisiin mennessään. Rahaa hän oli nainut, niin no, ja työihmisen taloon, naispuolisen koneen, joka oli hyödyksi Tinalaisen vaurastumiselle.

Kun jäpäkyöräinen poika ei totellut riijuukäskyä, suuttui Tinalainen lopullisesti. Hän ajoi uppiniskaisen Aatulin kotoa pois. Pääsihän mokomasta kärttäjästä, rahaa vain olisi syytänyt maailmalle, ensin syyti muka kaupankäynnin varjolla, sitten linja-auton änskällä ja nyt, juukeli, aikoi ruveta kuoppaamaan sitä maahan, ihan multaan ja saveen. Yhhyh, poika, mierolle vain siitä, kun ei kelpaa rikas morsiankaan, jonka hyväätarkoittava isä oli valmiiksi katsonut.

Niinpä siten rikkaan Tinalaisen poika joutui kirkonkylään kauppiaalle kuorma-auton apumieheksi.

Tinalainen intosi, ettei Aatuli tule saamaan yhtä killinkiä perinnökseen, ei, ennen vaikka hautaan vie rahat mukanaan, hän, joka lantit on ahkeralla touhulla ja vaivalla koonnutkin.

* *
*

Purnunpohjalaiset valmistautuvat saunomaan, tottakai, lauantai-iltana.

Kukkuu!

Tinalan piharannassa on nuori tyttö taittelemassa vastaksia.

Pienet lapsikoivut ulottuvat tytön vyötäröihin, jotkut, pisimmät olkapäihin. Lehto on oikeata vastashalmetta, aivan kuin maaperä tällä kohdalla olisi erikoistunut kasvattamaan saunavastoja.

Kukkuu! Kukkuu!

Tyttö on hetkuvavartaloinen, niin liikkuu kuin joustimilla. Ja mikäs, ettei liikkuisi, neito parhaassa kukkasiässään. Tummansiniset silmät niin rohkean kirkkaina heloittavat, että ne tuovat mieleen sinilasisen, sytytetyn lyhdyn.

Ihme, miten sieviä tyttöjä voi kasvaa Purnunpohjassa, korpikylässä!

Tyttö on pukeutunut vihreään hameeseen, joten hän koivunuorison ympäröimänä on kuin omaistensa joukossa. Hänen poskiensa punan voisi vannoa luonnolliseksi, ja se on jo paljon sanottu, nykyaikana. Turbaaninmuotoiseksi sitaistu kirjoliina peittää suurimman osan hiuksista, mutta korvallisilta näkyvät kiehkurat ilmaisevat, että niissä, hiuksissa on elopellon keltaa.

Varmasti joku nuorempikin kuin vanha Väinämöinen mielisi tuollaista vastantaittajaa omakseen.

Järvi päilähtelee sinipeilinä, taivaalla valkeat pilvet kuvailevat lumivuoria ja ankeansuloinen iltarauha leviää luonnosta ihmisten lauantaiherkkiin mieliin.

Kukkuu! Kukkuu! Kukkuu!

Nopeasti laskettelee käkönenkin kukkujaan.

Nykyaika muuttaa kaiken Purnunpohjassakin, niinkuin muuallakin maailmassa. Käkikään ei enää kuku täsmälleen vanhojen nuottien mukaan, niin ovat rohjenneet väittää Purnunpohjan ikäeläjät. Ettei vain käkilintukin ole ottanut vaikutteita Rytkyveikkojen ilojatseista ja hottifokseista, joita metsäkylänkin iltamissa, ’aina soi’-ohjelmassa esitetään.

Käki tuolla havumetsässä ottaa ikäänkuin musiikillisen loppukirin. Se päästelee nopeasti muutamia kukkuja ja sitten vaikenee. Muutkin linnut intoutuvat yhteiseen loppukiriin, ne piiskuttavat kaikin äänin ja voimin ohjelmansa kohokohtaa, ennen taukoa.

Sitten vallitsee hiljainen hetki. Tuntuu kuin luonto odottaisi jotakin. Mutta mitä? Jaa, ehkäpä lemmenkohtausta, sellainenhan kuuluu leppoisan kesäillan, eritoten lauantai-illan ohjelmaan, ainaisesti.

Kukkuu! Kukkuu!

Tyttö heristelee kuuloaan ja vilkuu ympärilleen. Nyt ei kukkuja ole käki. Ääni on matalampi, se on nuoren miehen kujeileva ääni.

Pensaikosta ilmestyykin nuori mies, vaaleanristiverinen, kimaltavaa veitikkaa silmissä, ja urosta hartiain vahvuudessa ja ruumiinolennon reimakkuudessa.

— Iltaa, Riitukka, hän toivottaa ja lähenee tyttöä.

— Aatuli, pääsee tytöltä vaisuna kuiskauksena. Mutta äkkiä hän korjaa sanontaansa:

— . . . ei, kun nuori isäntä!

— Isäntä, matkii Aatuli muka ihmetellen. Hän viheltää ja huiskauttaa kädellään ikään kuin karkoittaakseen luotaan hänelle kuulumattoman arvonimen, ja selittää tytölle:

— Ukko-Tinalainen on isäntä, mutta pojasta tuli, niin, tiedäthän sinä, mikä siitä tuli — kauppiaan renki, miten se minun värsyni kuuluikaan . . .

Ja veikeä poika rallattaa kulkurikaihoisella, mutta reipastahtisella sävelellä:

Hevosia hyviä ja rahoja kun jyviä
oli lapsuuskodissani.
Nyt minä kaivelen nikkelimarkkaa
tyhjistä taskuistani.

Laulun aikana Riitukka näyttää vilkuvan pelokkaasti lähimäelle, jossa näkyy Tinalan asuinrakennus. Poika huomaa tytön hätäiset katseet ja kysyy:

— Mitä? Onko isäukko tässä lähellä?

— Ei kovin etäälläkään. Tuolla karjapihassa.

— Miniä en välitä tavata äijää, sen kanssa tulee vain kinaa, sanoo Aatuli. — Sinulle vain minulla olikin asiaa.

— Minulle?! äännähtää Rutukka silmät pyöreinä hämmästyksestä, aivan kuin olisi kuullut maailman ihmeellisimmän uutisen.

Kas, tyttö punastuukin, mitä tämä . . . ?

Aatuli istuu lähellä olevalle, pöyhevälle mättäälle ja kehoittaa tyttöä:

— Istuhan tähän viereeni, niin minä selitän.

Kun tyttö viivyttelee epäröiden, sieppaa poika häntä kädestä ja vetää puoliväkisin viereensä istumaan. Sitten hän ottaa puseronsa povelta kirjasen. — Katsohan tätä, Riitukka!

Poika selaa siinä tytön silmien edessä näytelmäkirjaa ja selittää tulleensa nuorisoseuran asioissa. Tyttöä tarvittaisiin esiintymään näytelmässä seuran syysjuhlassa.

Ah, sitäkö vain! Tytön poskilta sammuu punatulen palo ja hän vaikuttaa hieman pettyneeltäkin. Tuli punastelluksi turhaan. Aatulilla ei ollutkaan mitään sellaista . . .

Millaista, mitä olisi pitänyt olla, tyttö hoi?!

Poika siinä heitäiksen muka hyvin asialliseksi, oikein viralliseksi. On ollut pitkän ajan poissa kaikesta ’seura’-elämästä, ei ole tanssinut, ei saatellut neitosia iltamista. On ihan kuin vihaillut Purnunpohjan tyttöihmisiä, jotka aikaansaivat sen linja-autohaaverin, muistaahan Riitukka?

Muistaa. Mutta eipä hän, naapurinmökin tyttö, tuppaillut . . .

Ei, ei. Senpä Aatuli panikin merkille jo ’valta-istuimellaan’, nimittäin siinä autonkuljettajan paikalla istuessaan. Niin, penteles, Riitukka oli kai ainoa riijuuikäinen tyttö, joka ei kertaakaan ajanut Aatulin linjavaunussa!

Mutta se siitä. Aatulilla on juttelemista tästä näytelmäasiasta.

Aatuli siinä selittää, että hän itse näyttelisi kappaleessa köyhää torpanpoikaa, joka rakastaa rikkaan talon tytärtä ja saa tämän omakseen monen vastuksen jälkeen. Riitukka tulisi esittämään rikkaan talon tytärtä.

— Siis ihan päin vastoin kuin todellisuudessa, nauraa tyttö, jonka hampaat ovat kuin valkeata ukonkiveä. Niitten luulisi iskevän tulikipinöitä, jos hän narskauttaisi niitä vastakkain.

— Joutavia, huitaisee taas Aatuli, selaillessaan kirjaa. — Sinä siis otat roolin, Riitukka?

Tyttö tahtoo tutustua lähemmin osaan. He katselevat yhdessä kohtauksia. Tuossa rikas tyttö ja köyhä poika kulkevat käsikoukkua, keinulta kuuluu laulua. Tuossa pysähtyvät pihlajan alle ja, kas, miten metkaa, suutelevat!

— En minä kehtaa . . . epäröi tyttö. — Siinä pitäisi kaiken kylänväen nähden . . . suudella.

— Ei se vaikeata ole, innostuu Aatuli veitikka silmäkulmassaan. — Katsohan, me harjoittelemme . . .

Ja hän kietaisee käsivartensa tytön vyötäröille ja, todentotta, aikoo antaa hänelle opetusta tässä nuorille niin tärkeässä lajissa. Tottunut poika, sen huomaa kaikesta, sutki ihan, tyttöjen viehkaajana.

Mutta tyttö kimmahtaa äkkiä seisoalleen mätäsistuimelta, irroittautuen pojan käsivarsista. Hänen äänensä on melko kipakka, kun hän sanoo:

— Opeta jotakuta muuta tyttöä! Onhan sinulla niitä!

Sen sanottuaan tyttö kääntyy taittelemaan oksia lähellään olevasta pikkukoivusta.

— Ei, Riitukka, johan sanoin, ettei minulla ole enää ’niitä’. Taikka, sanoakseni suoraan on yksi, yksi jota olen liiankin usein ajatellut.

— Miks’ et pyydä häntä sitten?

Aatuli katsoo salaperäisesti hymyillen tyttöä.

— Tahdotko tietää kuka hän sitten on?

— Tietysti Isotalon Hillevi.

— Ehei. Odotahan, niin näytän hänen, sen oikean tytön valokuvan.

— Ei ole väliksikään, sanoo Riitukka ja on ahkeroivinaan vastaksia taitellen.

Aatuli kaivelee taskujaan, kunnes löytää jonkin pikkuesineen.

— Katso, tässä on sen tytön valokuva, sanoo hän ja pistää esineen Riitukan käteen puolitupaten.

Tyttö aikoo ilman muuta heittää esineen maahan, mutta ei malta olla äkkisilmäyksellä vilkaisematta siihen.

— Peili, huudahtaa hän. — Miksi teet pilkkaa minusta?

— Ei mitään pilkkaa. Siinä on kuva siitä tytöstä jota . . .

Veiterä poika laulahtaa jatkon kansanlaulun malliin:

— . . . jota minä rakastin, jota omakseni ajattelin.

Tyttöä ei ollenkaan hymyilytä, kumma kyllä. Mutta jokin voima pakottaa hänet katsomaan pikku kuvastimeen.

Nyt hulmahtaa hänen kasvoilleen, kaulalleen, jopa käsivarsiinkin purppurainen tulenkajo. Luulisi hänen nähneen peilissä kummempaakin kuin oman kuvansa, jonka hän tietysti näki. Hän yrittää sanoa jotakin, mutta kieli ei nähtävästi tottele. Hänen rintansa nousee ja laskee kiivaasti, näyttääpä kuin hän aikoisi suuttua, mutta pakottaa siron suunsa huolettomaan hymyyn.

— No, kenen kuvan näit? kysyy Aatuli.

— Älä viitsi kujeilla, Aatuli! sanoo tyttö ojentaen peilin takaisin omistajalleen. Hän pakottaa suunsa pysymään hymynvireessä — vieläpä ylimielisessä, muka — vaikka jokin sisäinen voima nytkähdyttelee sitä itkunpuolelle.

— En ollenkaan kujeile, väittää poika, mutta hänen olemuksestaan on — ainakin tytön — vaikea päätellä, onko hän aivan tosissaan vai iloilvettä täynnään. Salaperäisesti hymyillen hän jatkaa:

— Minähän näytin sinulle kuvan siitä tytöstä, jolle sinä käskit minun opettamaan suutelokonstia. No niin, astupa lähemmäksi, oppityttö, niin pääsemme siunattuun alkuun!

Riitukka ei vastaa mitään. Hän istuu lähimättäälle ja kiertää vitsaksista vastanpantoja. Näyttää kuin se työ olisi hänelle tällä hetkellä kaikkein tärkeintä, puuhaa, joka vaatii, mukamas, hänen kaiken huomionsa. Eikä hän välitä olleenkaan tuosta pojasta, ei ollenkaan, ei ollenkaan, hänen tekisi mieli huutaa se vasten kasvoja, mokomalle sutkunlaskijalle, niin, huijarille, jos suoraan sanoisi . . .

Mutta Aatuli selaa kirjaa ja laususkelee tytölle sieltä joitakin vuorosanoja. — Kyllä me näistä taiteilimisista selviydymme, hän vakuuttaa. — Mutta tuossa lopulla on tärkeä kohta, se meidän pitää harjoitella nyt jo, alunperin.

— Mikä se nyt muka . . . ? virkahtaa tyttö nostamatta katsettaan pannanteoksesta.

— Kihlaus. Minä köyhä torpan poika olen hankkinut kultasormuksen ja painan sen rikkaan tytön sormeen. Kas niin, odotahan!

Aatuli pistää sormensa puseron rintataskuun ja kaivaa kuin kaivaakin esille paksun sormuksen. Se kimaltaa ilta-auringossa oranssinpunaisena, niin, tulenhohtoisena pyörylänä.

Poika lähestyy tyttöä, sieppaa nopeasti tämän käden, aukoo puoliväkisin suljetun pivon ja painaa vaaleanpunaiseen nimettömään uskollisuuden merkin.

— Tämähän kävi mainiosti, huudahtaa Aatuli. — Sinun vain pitäisi olla enemmän vastaanottavainen, näin kappaleen lopussa. Ihme, miten hyvin se sopiikin sinulle!

Riitukka on niin yllättynyt Aatulin äkillisistä otteista, ettei osaa virkkaa mitään. Ai, niin, leikkiähän tämä onkin, näyttelemistä. Kihlausharjoitus nuorisoseuran iltamaa varten, mitäpä tytöllä olisi siihen omasta puolestaan sanomista.

Nimittäin mihin, tyttö, ja mitä — omasta puolestasi? Tämähän on kometiaa, teatteriharjoitusta, hyvänen aika tyttöhupakko, ethän uskone muuta?!

Mutta nuori mies katsoo tyttöä silmiin, tarttuu molempiin käsiin, — ai ai, noita nuoria, ne ovat ihan niinkuin ennen, noin kai pelasivat entisnuoret tuhat vuotta sitten, nimittäin lemmenasioissa — ja nuori mies sanoo aivan vakavana:

— Riitukka, jos tahdot pitää tuon . . .

— Tämän? saa tyttö kysytyksi vaimentuneesti ja hänen silmänsä vilahtavat sormukseen ja siitä nopeasti takaisin, jonnekin toisaalle, mihin tahansa, mutta ei . . .

Leikkiä, leikkiä, leikkiä, hän huutaa äänettömästi itselleen. Pilvet on pilviä, vaikka ne kuinka, kullalta . . .

Mutta pojan silmistä on kadonnut veitikka — mihin se on mennyt? — ja hänen kätensä — ihme, ihme — värisevät.

— Ota se — minulta, hän sanoo totisena.

— Miksi sinä minulle . . . ?

— Kerroinhan sinulle, että olen perinpohjin kyllästynyt tämänseudun tyttöihin. Sinua minä vain . . . katsos, minä olen kiinnostunut, tosissa . . .

Kas, miten kirjojen keinosanatkin jo sopivat nykynuorten käyttöön, vieläpä sydämenasioissa. ’Kiinnostunut’ — noh, rakkaus ei välitä kielen sanoista, se järjestyy silmäniskuna ja kädenpuristuksella.

Aatuli istuu Riitukan viereen ja pitäen tätä lämpimästi kädestä, supattaa tämän korvaan kauniita sanoja. Hän on jäänyt rikkaasta kodistaan ja joutunut rengiksi. Mutta hän aikoo kysellä muilta isänniltä mökin paikkaa. Ja siihen sitten . . .

Riitukka hypistelee sormusta ja on olevinaan kuin kuuntelisi vain puolikorvalla. Ajatuksissaan hän irroittaa sormuksen, pyörittelee sitä hyppysissään. Sitten hän huomaa jotakin kiinnostavaa sen sisäreunassa.

Äkkiä tyttö paiskaa sormuksen maahan pojan eteen.

— Tämähän on sinun oikealle morsiamellesi tarkoitettu, hän sanoo. — Miksi sitä minulle . . .

— Että mitä? Miten?

— Siinähän on kaiverrus: Hillevi.

Aatuli poimii sormuksen maasta ja katsoo.

— Aijee! Totisesti en ole huomannutkaan . . .

— Sepä merkillistä huomaamattomuutta. Olethan itse kaiverruttanut . . .

— En ole, vakuuttaa Aatuli totisena. — Isäukko toi minulle kerran kultasormuksen, tämän, ja käski minun mennä kysymään Isotalon Hilleviä Tinalaan nuoreksi emännäksi, ymmärrätkö? Ukko on antanut piirtää nimenkin jo valmiiksi tähän, kuule nyt, Riitukka! Minä en edes katsonut sormusta, silloin. Mutta tänään sen löysin tavaroistani ja, niin, nyt se kävi näin.

Aatuli ojentaa sormusta tytölle:

— Saadaanhan tähän kaiverretuksi sinun nimesi.

Mutta tyttö lyö, ehkä puoli leikillä ojennettuun käteen niin, että sormus kimpoaa ja lentää kauniissa kaaressa ruskeanvihreään sammalikkoon. Aatulin lähtiessä sitä etsimään, poistuu tyttö ulommaksi kohtauspaikalta, ikään kuin olisi kyllästynyt kahdenkeskiseen seurusteluun, muka. Hän joutuu risuaidan luo ja kiipeää sen toiselle puolelle.

Nyt Riitukka on isänsä, Ollimatin mökin alueella. Mäkitörmä, hänen kotitöllinsä on tuossa. Näin lähelle lapsuuskodistaan hän on vasta joutunut lähtiessään vieraan palvelukseen, kokeakseen ventoista oloa. Huhhuh, ei ole helppoa olla Suur-Tinalassa, ikävä siellä tulee, vanha isäntä narisee kuin ikäkulu kenkä, huono on muona, huonompi kuin köyhässä kodissa isän luona. Eikä ole talossa lainkaan nuorta väkeä, senjälkeen, kun rikas Tinalainen ajoi tuonkin poikansa, Aatulin kotoa pois.

Aatuli löytää sormuksen sammalikosta. Hän katselee ympärilleen, huomaa tytön menneen kotimökkinsä puolelle. Tuollapa hän istuukin laakealla kivellä ja on sitovinaan yhä noita vastanpantoja.

Nuori mies hyppää urheilijan rivakkuudella risuaidan yli ja saapuu tytön luo.

— Et siis huoli tästä?

— En, toisen tytön sormuksesta.

— Entä sitten, tuota noin . . . minusta . . . itsestäni?

Riitukka ei vastaa, on vain muka kiintynyt työhönsä. Tässä laakealla kivellä he joskus lapsena olivat talosilla. Aatuli, rikkaan talon poika ja hän, matalan torpan tyttö. Suuren talon pojalla ei silloin ollut lähimailla parempia leikkitovereita, ei, ennenkuin kasvoi komeaksi mieheksi, joka sai kylän tytöt ystävikseen . . .

Aatuli punnustelee kultasormusta hyppysissään. Se on vanhanaikaisen paksu ja raskas, kallis kapine. Siitä saisi kaksikin heppoisempaa kultasormusta, vaikka halki sahaisi ja reunat sitten pyöristelisi.

Mutta kun ei, niin ei.

Aatulin silmiin osuu ruostunut rautapultti, joka on romuna jäänyt heitteille rantahietikolle, siihen. Hän nostaa pultin maasta ja takoilee sillä ajatuksissaan, ja ikään kuin harmiaan karkoittaakseen laakeaan kiveen, jonka toisella reunalla tyttö istuu.

Hän katsoo tyttöön kuin odottaakseen tältä vastausta. Mutta Riitukka sitelee vastan pantaa, mitä, yhtä ainoata pantaa hän on tässä kieritellyt käsissään tuokion ajan!

Kun ei, niin ei.

Aatuli laskee kuin ajatuksissaan, erikoista tarkoittamatta kultasormuksen kivelle. Yhtäkkiä hän moksauttaa sitä rautapultilla ja katsahtaa tyttöön, mitä tämä siitä tekosesta arvelisi.

Ei mitään arvele. Ei ole huomaavinaankaan.

Aatuli lyö toisen kerran sormusta raudalla. Onkohan tuo eevaäidin naisellista teettelemistä tuo huomaamattomuus, vai oikeinko tosissaan, tyttö . . . ?

Ei sekään näy koskevan tyttöön.

Arvokalu saa ruhjevamman, toisen, kolmannen, nyt se on jo litteä, muodoton lätiskö. Kukaan ei sitä enää tuntisi sormukseksi. Kilk, kalk, kilk, kalk!

Aatuli ähkäisee joka lyönnillä ikään kuin takoisi omaa onneaan muodottomaksi möhkäleeksi.

Ähäh!

Eipä malta olla naurahtamatta, tyttö!

Katsoo pojan hakkaamista, jopa heittää pannanteoksen käsistään, hivutaksen lähemmäksi, kilk, kalk, kilk, kalk, niin somasti kilajaa tuo taonnan ääni.

Tyttö tapaa käteensä kovasärmäisen piikiven kappaleen ja yhtyy kuin kujeillen samaan leikkiin. He hakkaavat kultamöhkäleen yhä pienemmiksi kappaleiksi, murusiksi ja hitusiksi. Ja nämä pienet murut he pyyhkäisevät kädenselällään tai näpsivät sormipaukuillaan hietikolle, joka leviää siinä kiven ympärillä.

Kilk kalk, kop kop! Huiskis huiskis, näps!

Siellä täällä nyt kiiltelee neulannupun kokoisia keltahiutaleita, jokin katajanmarjan kokoinenkin. Todellakin, äkkikatsannolla voisi luulla, että tässä on oikea kultaranta, jalometallialue, joka odottaa valtaajaansa.

Riitukka ja Aatuli hakkaavat kuin närän pois mielestään.

Kun viimeinen kultahitu on näpsäytetty rantahiekkaan, katsovat he toisiaan silmiin. Tuntuu kuin sormuksen kullankajo olisi siirtynyt heidän katseisiinsa.

Yhtäkkiä he purskahtavat nauramaan niin, että vesi silmissä kiehuu. Läheisessä aidanseipäässä hepsasteleva harakka yhtyy nauruun ja hetken ajan vallitsee tällä seudulla kuuluva riemu.

Aatuli tarttuu tytön käsiin ja vetää tätä puoleensa. Mutta yhtäkkiä tyttö ikään kuin säikähtää, irroittautuu pojan käsistä, sieppaa vastaksensa ja lähtee vetäytymään takaisin aidan luo, nähtävästi aikoen kiivetä jälleen Tinalan puolelle.

— Riitukka, mitä nyt?

— Isäsi tulee tänne päin.

Aatuli käännähtää katsomaan ylämäen suuntaan. Lehtipuitten lomasta näkyy vilaukselta pitkänkapea, vanhapuoleinen mies, joka kävelee aitavartta alas rantaan. Hän on saattanut kuulla nauruniloa rannasta ja on lähtenyt katsomaan, keitä hilpeilijät ovat.

— En välitä tavata ukkoa, sanoo Aatuli ja hiipii pensaikon suojassa tytön luo. — Lähden tästä heti, mutta sinulle minä sanon, että jos haluat muuttaa palveluspaikkaa, niin . . . ?

— Mihin minä . . . ?

— Nimismiehen rouva siinä kauppiaan naapurissa tarvitsee keittiöapulaista. Ethän ole tehnyt pitempää sopimusta isäukon . . . ?

— En. Mutta mitä varten . . . ?

— Sitä, että saamme olla lähempänä toisiamme, vaikkapa tämän näytelmän harjoittamista varten. Siellä on parempi kohtelu, kuule! Sano sukkelaan, ennenkuin äijä tulee tuon lepikon takaa ja näkee minut. Niinkö vai . . . ?

— Niin niin, vastaa tyttö puolilupaavasti.

Poika yrittää suudella tyttöä, mutta tämä vilkuu arastellen ympärilleen ja vetäytyen pojasta ulommaksi alkaa pontevasti kerätä vastaksia. Jostakin läheltä kuuluu jo vanhan miehen rykäisy.

Aatuli huiskauttaa Riitukalle jäähyväiseksi ja lähtee kiiruusti rantapolkua pitkin, kadoten pajupehkojen suojaan.

Lauantaisaunaan kai kiire nuorellakin miehellä.

Järvi päilähtelee sinipeilinä, taivaalla valkeat pilvet kuvattelevat lumivuoria ja ankeansuloinen iltarauha leviää luonnosta ihmisten lauantaiherkkiin mieliin.

Prtrui, piikoja kotiin, prtrui, piikoja kotiin, prtrui, prtrui! kuuluu kimeästi joikaava naisääni, jostakin lähimetsästä. Prtrui, prtrui, vastaa siihen kaiku monelta eri taholta.

VIIDES LUKU

Ollimatti on hakenut Marikaisan pappilasta ja kyydinnyt hänet vakinaiseen asuntoonsa, sisarensa mökille.

On se ihme, ettei saa tipautetuksi suustaan sitä asiaa Marikaisalle. Kun se asia olisi puu, niin kaatanut sen jo olisi näillä jahkailemisilla, vaikka olisi paksumpaakin laatua, se puu. Taikka jos olisi iso hauki, se riijuuasia, niin uistimeen sen vain narraisi, vaikka ilta illan jälkeen olisi soudettava ja huovattava. Mutta kun se on sanallista laatua, se seikka, niin se on jo vaikeampi hoitaa. Tämä tupakkamällisuu ei millään pysty sitä niin sirostelevasti ja kaunostelevasti käsittelemään kuin pitäisi. Senlaatuisissa hommissa sietäisi kielenkärjen ihan mamsellimakeaksi heretä.

Eikä tämä Ollimatti osaa imellostella meininkejään ja sanojaan. On hän nähnyt elokuvissa Purnunpohjan seuratalolla, miten suuressa maailmassa rakkausasiaa viljellään, hyi, miten ällöttävää se oli! Sitä pussuttelua, maiskuttelua ja lääppimistä, ihan oli syljettämään tupannut. Vakaiset ihmiset, parempisäätyiset vielä, kirjanoppineet, siinä kaiken kansan nähden ja kuullen olivat toisiaan kaulailleet, ja nuoleksineet. Entä sitä kuiskuttelua, sipinää ja sirkuttelua! Ja sitten sitä laulunulvontaa! Niin olivat älähdelleet ja vonkuneet kuin maaliskuiset kissat. Ei kehdannut Marikaisan silmiin katsoa, kun tämän tapasi väliajalla siellä ilopaikassa. Ei, vakaisempaa ja siveämpää se on tämän Ollimatin rakkaus, kun hänet näet saisi kerrankin sanotuksi Mariikaisalle.

* *
*

Paavali on siinä irtaallaan Mäkitörmän pihassa. Se on antautunut nauttimaan miellyttävää lepoa, minkä vähän nyhtäisee ruohontupsua kaulansa ulottuvilta suunsa makustamiseksi.

Hörp hörp, kuuluu Ollimatin tuvasta. Ikkuna on auki ja siksi hörppiminen kuuluu niin selvästi Paavalin karvaiseen korvaan. Välistä sellainen ääni kuuluu niin omituisesti purlauttavan, että Paavali luimistelee ja vilkuu epäluuloisesti ympärilleen. Silloin on joku hörppijä saanut suuhunsa liian kuumaa ruokaa ja se panee huulet ja kielen toisinaan äännähtämään hevosmiehen lailla: prrtuu!

Paavali sietää yhtävähän kieltäviä kuin käskeviäkään komentosanoja loma-aikanaan, näin kesällä.

Joukko Lauttayhtiön tukkilaisia on noussut rannasta Mäkitörmän mökkiin. He ovat tuoneet mukanaan isoja, tuoreita kaloja, pyytääkseen, että mökissä keitettäisiin heille soppaa niistä.

Riitukkaa ovat, tukkipojat, veitikat, käynnillään oikeastaan tarkoittaneet, arvaa Ollimatti. Nuoret, riuskat miehet, punaveriset, tottamaar heistä tuntuu lokoisammalta, että sellainen hötjäkkä, sirisilmäinen neitokainen heitä siinä palvelisi ja passailisi.

Eivät tienneetkään miehet, ohikulkijat, että Ollimatin vetreä tytär on naapurissa, rikkaassa Suur-Tinalassa käskyläisenä. Nyt saivat vasta kuulla, ja pettyneiltäpä näyttivät, tukkilaiset, reimat miehet.

Noh, osaapa Ollimatti, mökinmies kalasopan keittää ja söpöstellä. Vanha kalanpyytäjä hänkin. Ja miesten seinävierillä istuessa ja tupakoidessa mieskokki siinä keittohommissa ähräsi, ja mikäs, mojakka valmistui ja hyvä.

Makoisaa keitosta nyt ollaan syömässä, iso porukka.

Hörp, hörp, kuuluu johtosävelenä tässä päivälliskonsertissa. Sellaisenkin sanan nämä tukkilaiset, luonnonlapset, tuntevat sillä he ovat monta monituista kertaa syöneet oikein herroiksi, konsertin säestyksellä, milloin ihan simphonioita, milloin haitarin hilikutusta kuunnellen. Akkumulaattoriradiohan heillä on lautallaan, ei vain tullut otetuksi sitä tänne mökille. Mutta mitäpä sillä nyt, kyllästykseen asti on siitä tullut kuunneltua musiikkiakin, melkeinpä tuntuu nautinnolta syödä ilman sitä, ainaista kilkutusta. Ja kun sekin Riitukka, matalan töllin nätti likka, on poissa . . .

Ollimatti istuu pitkän pöydän päässä, isäntänä, johtaen syömistä. Lusikka on ikään kuin tahtipuikkona hänen kädessään ja hyvin näyttävät toiset osaavan pysyä tahdissa. Matustelu, maiskuttelu ja syömäkalujen kilinä käy melkein kuin nuottien jälkeen.

Hörp, hörp, kuuluu varmaankin hyvin houkuttelevana russakoille, koska ne kurkistelevat uteliaina uunin takaa ja harovat tuntosarvillaan ilmaa, aivan kuin etsien avaruudesta rohkeutta, uskaltaakseen pyrkiä osille päivällisestä. Mutta ihmisrakkaat kärpäset ovat vilkkaassa aterioimistouhussa miesten ympärillä, niinkuin suosikkieläimet konsanaan. Yksinäinen lutikkakin pistäiksen seinänraosta julkisuuteen ja heittää himoavan katseen punavereviin miehiin. Mutta jotakin kädenliikettä pelästyen se painuu jälleen rotkonsa hämärään, odottamaan yöpimeätä, jolloin sen ruokarauha on taatumpi.

— On se tämä ruoka semmoista rohtoa, urkon, että se parantaa pienemmät näläntuskat, veistelee tukkilainen, jolla on hiukset kuin mustan sian harjakset, karheat ja pystyssä törröttävät.

— Emä vetkaletta se on, tää ruoka, myöntää toinen, isonenäinen, suurisuinen mies, jolla on pisamia kasvoissaan. Hänen äänensä on, päinvastoin kuin luulisi, korkea melkein naisellisen korkea, huilunääntä muistuttava.

— Ei ne tohtorit tämänlaatuiseen tautiin ja tuskaan parempaa rohtoa keksi, lisää kolmas, ruuniverinen mies, kiskoen suustaan kalanruotoja, jotka asettaa pöydän reunalle.

— Mahtaneeko keksiä itse Eetisonnikaan, yhtyy juttuun pitkäkaulainen tukkilainen. Hänen päänsä ulottuu paria kämmenleveyttä ylemmäksi kuin toisten ja hänen äänensä on törähtävä, aivan kuin puhuisi puiseen torveen.

— Rohtoahan tää on, köyhälle, todistaa Ollimattikin siinä ahkeran lusikoimisensa lomassa.

Sitten rupitetaan keittoa suihin niin, ettei sananpuolta väliin mahdu.

Ollimatti käy välillä täyttämässä kivivateja, jotka nopeasti tyhjenevät syömärien edessä. Sattuu siinä ohimennen vilkaisemaan ikkunasta.

— Kah, Suur-Tinalan isäntäkin näkyy olevan tänne päin tulossa, hän ilmoittaa havaintonaan toisille.

— Sekö tämä Matikka Tinalainen sieltä kääkkäisee?

— Ka, se tämä.

Tinalaisen kävelyä nimittävät purnunpohjalaiset kääkkäisemiseksi. Hän nostaa askelta ottaessaan jalkaansa hieman liian ylös hevosen tapaan ja laskee sen tasaisesti maahan, niin ettei kengän kärki tai kanta satu maahan ennen kuin muu pohja. Kyläläiset uskovat Tinalaisen opetelleen moisen kävelytavan siksi, ettei se kuluta niin pahoin kengänpohjia.

— Kuuluu renkiä vailla olevan, Tinalainen, töräyttää pitkäkaulainen syömämies. — Jos se ei ole rahaa vailla, niin sitten se on palvelusväkeä vailla, se mies.

— Jalkapuuhun pitäisi Tinalassa palvelusväki kammita, jos mielii, että ne talossa pysyvät, suosittelee mustatukkainen. — Nälkää pakoon kuuluu oma poikakin lähteneen, urkon.

— Ennen minä hikoilen Kakolan kivimäessä kuin Suur-Tinalassa renkinä, huiluttaa isonenäinen mies papillisen kauniilla äänellään. — Siinä nälkälässä pitää renkiruntin nousta aamulla niin varhain, että housut vielä eilisillasta naulassa heiluvat.

Ollimatti antaa miesten veistellä ja itse vain hymähtelee. Mitäpä hän naapuristaan paasaamaan . . .

Mutta vieraat kerroskelevat kylilläkiertäneitä tarinoita rikkaan Tinalaisen saituudesta. ’Annastupakasta’ pyrkii iso isäntä enimmäkseen olemaan ja vieraan tulitikkulaatikon aina unohtaa omaan taskuunsa. Isonenäinen mies tietää hänen säästävän omia tupakoitaan niinkin, että piiputellessaan puhaltelee sauhut tyhjiin pulloihin ja panee tulpat suulle. Sitten toisina päivinä imeksii vain niitä pulloihin säilöstettyjä savuja.

— Kylmäähän se sellainen savu on, urkon, arvelee mustatukkainen lauttamies.

— Se kuulemma lämmittää pulloa ennen imeksimistä, tietää toinen.

Pilapuheita lasketellaan totisin naamoin. Tämän savotan miehet ovat ottaneet sellaisen tyylin. Jos leikkiä puhutaan suun mauksi ja ajankuluksi, niin jokainen on ottavinaan kaiken todeksi, eikä kukaan naura.

Isonenäinen mies on kai suuren suunsa ansiosta ennättänyt hotkia sisuksensa täyteen nopeammin kuin muut, koska hän lopettaa ensimmäisenä syöntinsä. Hän hankaa puukkonsa terää lapikkaansa varteen, ikään kuin hioisi sitä terävämmäksi ja vetäytyy pöydästä seinävieruspenkille kaivelemaan teräaseella hampaitaan. Sitten hän lataa piippunsa ja sytytettyään sen kysäisee Ollimatilta:

— Eikö se tämä Matikka ketvoitellut tään Sutisen perintötalon, sen Niemensyrjän ihan ilmaiseksi? Itselleen, näes?

— Mitäpä se nyt . . . ihan ilmaiseksikaan, vastaa Ollimatti muka välinpitämättömästi, mutta lusikan liikunta suun ja vadin välillä kumminkin hiljastuu.

— Niin, tämän kivikkopalstan kait antoi ja . . .

— Hönähtää ne muutkin sen ketun kaupoissa, sanoo mustatukkainen kuin Ollimattia lohduhtaakseen.

Ja pitkäkaulainen tukkimies nielaisee ison palan ja törähtää taas:

— Ja Riitukankin, näetsen, vienyt nälkälinnaansa, Ollimatilta.

— Kovat päivät on siinä linnassa . . . rinsessalla. urkon, vakuuttaa mustatukkainen, leikellen puukolla raakaa läskiä leipänsä lisähöysteeksi.

Ollimatti, pehmeäluontoinen mies, nieleksii lusikoimisen välillä kurkustaan alas jotakin aivan tyhjää, eikä virka mitään.

Porstuasta kuuluu askelten kopinaa. Miehet vaikenevat ja syömähommissa olevat kiinnittävät huomionsa ruokaan.

Ovi avautuu ja sisään astuu pitkän, laihankojova, elähtänyt mies. Hänellä on jaloissaan lapikkaat, joissa on naurettavan lyhyet varret. Hänen pukunsa on voinut olla ennen, aikoinaan, musta, mutta monen päivän paiste ja ahavanpuhuri on kauhduttanut sen ruskean punertavaksi, jopa paikoin kellahtavaksi. Hänen ihonsakin on hieman tummuneen vasken väristä, kellahtavaa ja se tuo mieliin kuivaksi käpertyneen suolakalan.

— Iltapäivät, hän sanoo lyhyesti toisella suupielellään, aivan kuin tahtoisi säästää sanojaan ja suutaan.

— Illatpa illat, vastaa Ollimatti auliisti. Toiset vähän murahtavat ja syömämiehet ryystävät topakasti keittoa suihinsa, aivan kuin pelkäisivät tulokkaan saapuneen osille siitä.

Matias Tinalainen, ökörikas, pitäjänkuulu äveriäs, astuu pitkin askelin peremmälle erikoiskäskyä odottamatta tuvan isännältä. Hän istuu ujostelematta kiikkutuoliin, joka on kekkeimmällä paikalla lähellä leivinuunia.

Miehet katsahtavat tulokasta vinosilmään. Purnunpohjassa on tapana, että vieras kyläilemään tultuaan istuutuu ensiksi ovensuurahille. Pidetään sopimattomana pöyhkeytenä, niin, vähälläpä, ettei kotirauhan rikkomisena, vieraan menemistä suoraa päätä peremmälle. Ei, vasta talonväen moneen kertaan houkuteltua, maaniteltua, jopa kädestäkin vetämänä uskaltautuu purnunpohjalainen vieras, sittenkin hitaasti ja muka haluttomasti, siirtymään kunniakkaampaan paikkaan.

Tinalaisen hampaat ovat hieman ulkonevat. Ne, sekä hänen kasvojensa muoto tuo mieleen rottaeläimen. Hänen suunsa on luonnostaan vähän vinossa, joten vasemmasta suupielestä paljastuvat hampaat ja siksi näyttää kuin hänen suunsa aina olisi naurunvirneessä. Moni outoinen on erehtynyt Tinalaisessa, luullessaan tätä itsetiedotonta naurunilmettä todella hyväntuulisuuden osoitukseksi. Ei, Tinalainen saattaa olla hyvinkin pahalla päällä ja kumminkin hän näyttää naurusuiselta.

Tinalainen katsoo melkein kateellisena miesten runsasta syöntiä. Noin ne viileskelevät läskiä leivälleen ja mursuavat niin, että pahaa tekee. Luulisi noitten halkeavan tuosta sopan ammentamisesta! Noin, noin, ryyst, ryyst, ihraiset päivät niillä on, Lauttayhtiön miehillä! Palkatkin sellaiset, että on millä mäsätä. Toista on tämän Tinalaisen, ei ole virman kassoja kouhittavana, vaan oman pussinsa mitalla saa nilpaista suupalaa sen kuin kannattaa. Korkotulotkin vähentynee, kun pitäjäläiset lainailevat pankista halvempaa rahaa, eivät käänny Tinalaan päin kuin tiukimmassa pinteessä. Kun ei muualta saa.

Aivan kuin saituri-isännän kiusalla ottaa ruskeaverinen lauttamies kontistaan pari keitettyä munaa, joita alkaa syödä, puukolla sisuksia kaivellen.

— Kumma elukka tuo kana: sitä syödään jo ennen syntymistä ja vielä kuoltuaankin!

Näin veistelee isonenäinen mies soinnillisella äänellään. Hän tupruttelee piipustaan muhevia pollasauhuja ja katselee jälelle jääneitten syömistä kuin kilpajuoksija, joka on matkansa suorittanut ja nyt tienvieressä lekotellen seuraa myöhästyneitten loppukiriä.

Tinalainen tuntuu itsekseen ähäjävän kiikkutuolissaan. Hän keinuu niin, että jalakset narisevat kuin kiikkujan köyhyyttä valitellen. Vai munia oikein syödään. Tinalaista suututtaa moinen mällääminen. Palvelusväki saa huonoa esimerkkiä virman miehiltä. Tietysti nekin alkavat vaatia läskiä ja munia ruokapöytäänsä, kun näkevät semmoisia herkkuja tukkilaisilla. Eikä se kannata, laskee Tinalainen harmistuneena. Ei kannata!

Kiikkutuolin jalakset yhtyvät toteamukseen narajavalla äänellään: ei kannata, ei kannata!

Mies tuossa mesoo haukaten suuntäydelta munaa. Tinalainen ei voi olla huomauttamatta:

— Sanovat, jotta sydämeen kasvaa luu, jos syöpi paljon munia.

Tinalaisen ääni on kimakka ja se muistuttaa kissan naukunaa.

Tinalaisen lausuma väite on Purnunpohjassa kaiken kansan tuntema, jopa toisten uskomakin.

Pitkäkaulainen mies myöntää törähtävällä äänellään:

— Tinalan isäntä kait sen tietää . . . munaruualla paljon ollut!

Miehet vilkaisevat toisiinsa silmää ripsauttaen. Kaikki ymmärtävät, mitä pitkäkaulainen mies piikkaili. Tinalaisen kovasydämisyys on pitäjässä liiankin tunnettu.

Tukkilaiset ovat suuren yhtiön miehiä, heidän ei tarvitse ’ruusailla’ yksityistä pohattaa. He jatkavat pikäkaulaisen alkamaa ’mahtisanailua’.

Mustaharjastukkainen lopettaa syöntinsä ja sytyttää piippunsa. Imaistuaan sauhuja niin, että ritinä kuuluu, hän sanoo:

— Mikä se nyt Tinalaisen, vaikka kasvattaisikin luuta sydämeensä. Lujempihan on, ja kovempi kestämään niissä ahvääreissä . . . urkon.

— Eikö tuo liene synnyntäluinen koko laitos, tällä isännällä näes? vitsailee isonenäinen. — Mutta näillä vähäisemmillä, näillä se menettelee honteloisempikin, meinaan: pehmoisempikin . . . niinkuin nyt tämä sisusvärkki.

Tinalaisen nenä tohisee pahaaennustavasti. Hän katsahtaa Ollimattiin ikään kuin vaatien, että tämän olisi tehtävä jotakin piikkailun estämiseksi. Mutta Ollimatti on ruuantarjoojana ja juomanlaskijana viivästynyt omassa ruokailussaan, hän pistelee ahkerasti lusikkaruokaa suuhunsa, eikä ole kuulevinaan koko keskustelua.

Miehet saavat siinä syöneiksi. Lasketeltuaan mojovia letkauksia pitäjänkuululle itaroitsijalle, he lähtevät housujaan kohotellen rantaan, missä heidän venheensä ovat puoliksi maalle vedettynä. He eivät jouda ottamaan ruokalepojakaan, heillä on kiire työaika.

Ollimatin vielä lusikoidessa, ähäjää ja puhajaa Tinalainen kiikkutuolissa. Miesten pistely on hänet suututtanut, ellei lie huonossa mielentilassa ollut jo tullessaan. Sitä on vaikea päätellä hänen luonnostaan nauruisesta naamastaan.

Tinalainen katsahtaa Ollimattiin, aikoen sanoa jotakin, mutta pidättäytyy. Hän räpsäyttelee lapikkaansa kärjellä pahaenteisesti lattiaan kiikkutuolin jalkojen välissä. Jalasten naristessa vaikuttaa siltä kuin Tinalainen itse olisi suuri, harmaankeltainen, narajava nahkakappale tuolille heitettynä.

— Näkyypä eväät maistuvan, huomauttaa Tinalainen Ollimatille, päästäkseen puheenalkuun.

— Ka, eihän sitä osaa kyllästyä, tähän evääseen, myötäilee Ollimatti, rouskauttaen suuntäyteisen kappaleen leipämurikasta suuhunsa.

— Eihän se tämä ymmärtäväinen ihminen kyllästy, sanoo Tinalainen. — Mutta niitä kun on semmoisiakin, jotka kyllästyvät.

— Onko niitä?

— Ka, omapa tyttäresikin näkyi olevan sitä sorttia.

— Riitukkako, tämä?

— Rii . . . tokaisee Tinalainen sypäkästi ja ruiskauttaa syljen lieteen päin.

— Ettäkö ei Tinalan pala maistunut? Tämän Suur . . . ?

— Ei, töykäisevän tuntui. Ei kelvannut, hyväkkäälle, rehellinen, ruokaisa leipä.

— No, mikäs . . . ?

— Ka, mikäs? Herraisiin piti päästä! Kirkonkylään lapasi, nimismiehen rouvalle. Kuulemma oikein kotiapulaiseksi on ylennetty, järin, ei tarvitse enää olla piikomassa.

— Ähä, vai nimismieheen . . .

— Olisi saanut olla syöttiläänä ihmisissä, mutta eipä huitukka malttanut. Niin passattiin ihmistä Tinalassa kuin linnan lehmää, mutta ei kelvannut. Sinne vaan lavean tien varteen piti telläytyä! Kysyikö tuo edes sinulta . . . isältään?

— En ollut tässä kotosalla, jos lie käynyt. Mutta omahan tuo on asiansa, täysi-ikäisen ihmisen.

Ollimatti saa syöntiurakkansa valmiiksi. Hän nuolee puulusikkansa ja pistää sen taakseen seinänrakoon. Kärpäset päästävät huikean riemuhuudon ja syöksyvät kilpaa lusikan kimppuun. Luullen, että siinä on makoisampaa imeksimistä kuin muualla pöydässä, ne tappelevat parhaista paikoista sen kosteikoissa.

— Vai oma, jamaa vieras mauruavasti kuin tyytymätön kissa. — Komentaisit mokomaa heiskaletta!

— Mitäpä tuolle . . .

Ollimatti höllentää vyötään ja hivuttautuu pöydän takaa pois päästäkseen leveämmälle seinänvieruspenkille köllähtämään.

— Mitä?! Sen kuin ärjäiset sille hompsantuulle, että takaisin Tinalaan ja rutosti! Ei sitä niin vain kunnon pelveluspaikkaa jätetä!

— Ei kait sillä ollut kontrahtia?

— Häh, oikeinko sinä puolustat sitä letukkaa?!

— Ka, kukapa sitä muukaan . . . jos ei isä . . .

Ollimatti päästää hyvinsyöneen röyhtäyksen, parikin, siinä ruokalepoa loikoilleessaan.

Mutta Tinalainen pahastuu. Hän hypähtää kiikkutuolista ja suoristautuu Ollimatin edessä koko pituuteensa.

— Kuulehan! Röyhtäilemälläkö sinä Tinalaiselle vastaat, kun Tinalainen puhuu asiasta, häh?

— Ka, omassapa tässä . . . tuvassaan, arvelee Ollimatti rauhallisena.

— Omassa? Kauankohan nämä lutikkaseinät ovat omiasi, mitenkä luulet, häh?

— Kait ne . . . kun on kiinnekirjat.

— Vai on kiinnekirjat! Vai on! intoaa ärsyttynyt ökömies. — Sinäkö et sitten komenna sitä Riitukkaa . . . Tinalaan?

— Ka, eihän tuota ilkeä . . . aikuista . . .

Tinalainen lähtee ovelle. Siinä kääntyy, nostaa kätensä ylös ja sanoo päivitellen:

— Hyvä, hyvä on! Ollimatti, kuule nyt: Tinalainen sanoo, että hyvä on! Ja silloin siitä tulee hyvä, usko se! Vai on kiinnekirjat!? Katsotaanpa! Kuulostellaanpa! Vai oikein sinä rupeat herroiksi röyhtäyttelemään Suur-Tinalan isännän nokan alla! Hyvä! Muista minun sanoneeni, että hyvä! Vai ei komenneta piikatyttöä, vai ei! Odotahan!

Ja Suur-Matti lähtee paukauttaen ovea perässään niin, että mökki tärähtää ja ikkunaruudut heläjävät.

Mutta rauhallinen Pien-Matti horahtaa siinä penkillä leppoisaan ruokalepo-uneen.

KUUDES LUKU

Ollimatti on tavannut Riitukan kirkolla käydessään.

Tyytyväinen on sanonut tyttö olevansa uuteen palveluspaikkaansa. Nimismiehen rouva on säällinen ihminen, ei kuulu tulevan kiistoja sen kanssa.

Eipä Ollimatti hennonut usuttaa tyttöä palaamaan Tinalaan, rikkaaseen nälkätaloon. Suuttukoon nyt sitten, Tinalainen, mutta tunto se on Ollimatillakin. Antaa nuoren ihmisen etsiä onneaan sieltä, mistä uskoo sen löytävänsä.

* *
*

Hintto Moskotti, Napakylän kauppias on pyytänyt Marikaisaa hieromaan itseään. Noh, Marikaisa on taas Ollimatin kimpussa kyytiä pyytämässä. Saisi kait muiltakin, mutta mikä tuossa lienee, että Ollimatin kyydissä on niinkuin lokoisampaa.

Iuh, hrrhöh, ääntelee Paavali, kun Ollimatti sitä taas valjastaa. Ei sitä äyskimättä saa nytkään aisojen väliin, niin, ja vuoroin on vielä kieloiteltava kuin hyvääkin ylhäisyyttä.

Siinä on valjastaja juursillään päässyt niin pitkälle, että aikoo nousta kiesseille, kun Tinalainen ilmestyy pihaan.

— No, Ollimatti Sutinen, vonkaisee hän jo ulompaa. — Mitenkä nyt rölähtelet?

— Häh?

— Riitukkaa ei ole ilmestynyt Tinalaan.

— Ka, eipä tuota tännekään, urahtaa Ollimatti rauhallisesti, ja päästää kylläisen röyhtäyksen, osaksi luonnon pakosta, osaksi pienen ylpeyden hengen yllytyksestä, pohattamiestä kiusalla. Hän on juuri syönyt tukevan ruokaveron suolasärkeä, rieskaleipää, voita ja potattihauvikkaita, ja ne antavat ruokaantuneen, täysmahaisen ja vapsahtelemattoman olon.

— Jaaha, jaaha, sanoo itaroitsija vaanivasti — Sinä viisastelet, Ollimatti! Ja röyhtäyttelet oikein isänniksi, kuulen minä!

— Ka, mahansa mukaan tässä itsekukin . . . pienellisempikin.

— Entä jos vasaran alle menee tönösi, häh? Eivätköhän ne röyhtäyttelyt lopahda, mitä?

— Että vasaran . . . kun ei velkojakaan!?

— Molanterin Jassullapa on, ähäh!

— Molanterin . . . ?

— Niin. Ja pankrottiin meni Jassu niin, että rumpsahti, kuuletko? Sinäkin olit nimesi tuhertanut sen takaajaksi, hyväkin pomosniekka! Tinalainen pani Jassun matalaksi ja takaajat saa maksaa.

Rikas mies vetää povelluksestaan papereita, vilkauttaa niitä toisen silmäin edessä, mutta varoitellen, ettei toinen saisi niitä siepatuksi.

— Tuossa on puumerkkisi, tunnetko?

— Mikäs, ettei! Tunteehan tuon rehellisen merkin.

Ollimatti raappii yllättyneenä korvallistaan. Tällaiseen hän ei ole osannut valmistautua. Höytenhyviään oli piirtäytynyt takausmieheksi Molanterin Jassun papereihin ja näin se nyt kävi. Tinalainen tietysti osteli velkakirjoja niiltä, jotka lainasivat Jassulle, ja pani miehen ’matalaksi’.

— No latelepa tuohon kouraan kymmenentuhatta markkaa, kehoittaa Tinalainen voitonriemuisena, viputtaen pitkiä, luisevia hyppysiään toisen edessä vaativasti.

— Hm . . . mistäpä tässä nyt . . . näin äkkiä!

— Äähäh, sitä minäkin! Taisi rölähtely loppua, vai mitä? Mistäpä tuli ne kymmenet tuhannet, tänä aikana, mistä? No niin, no niin, Tinalainen, tämä, kuule nyt, tää Matias ei ole niin häijy mies kuin luullaan. Sen rahan kanssa ei olekaan niin kiirettä sovitaan siitä tuonnenpana. Tinalainen on hyvä mies, kun osaat olla ihmisiksi sen kanssa.

— Että tuota, mitä?

— Sitä, että komennat sen tyttöhuitukkasi Suur-Tinalaan entiseen työhönsä. Ja sassiin!

— Riitukkaako sinä?

— Rii-! Ei suinkaan sulla muita penskoja ole!

— Eihän niitä . . .

Suur-Tinalan isäntä astuu Ollimatin eteen ja lamauttaa painokkaasti:

— Jos Riitukka ei tule, niin sinä lähdet! Joko nyt hajuat? kysyi Tinalainen.

— Ettäkö tuota minne . . . minä?

— Mierolle! Panen uloshakuun tämän kymmenentuhannen saatavan. Maanantaina panen, jos ei tule maksua. Tahi Riitukka . . .

Ollimatti mutuaa suussaan vastapantua mahorkkamälliä ja se, pikutti, väkevä kuin tulikivi, antaa sisua leppoisallekin eläjälle. Saa kerrankin tuolle kylän nuljelle, nattuilijalle, sanotuksi vasten naamaa, että:

— Ka, kun panet, niin pantu on. Riitukka ei tule Tinalaan, usko se!

Ollimatti hyppää kiesseille ja hosaisee Paavalin lähtöön. Kohta hän on kadonnut metsätielle Tinalaisen näkyvistä. Hän lähtee hakemaan Marikaisaa tämän asunnolta, joka on Napakylään menevän tien varrella.

Tinalainen napsauttaa pahaenteisesti sormiaan, vaikka kasvot näyttävät yhä nauravilta. Nenä tuhisten hän lähtee kävelemään polkua pitkin alas Mäkitörmän mökin rantaan. Hän aikoo tarkastaa raja-aitaa, joka on ollut hyvän aikaa huonossa kunnossa. Ollimatin se on korjattava, sen hän vaatii ihan aluksi.

Niin, ja uloshakuun tämä takaussumma, jos ei maanantaihin mennessä . . .

Ähäjävä ja puhajava Tinalainen joutuu rantahietikolle. Tuossa on laakea kivi, jossa Aatuli ja Riitukka hakkasivat vieraalle tytölle nimitetyn kultasormuksen liiskaksi.

Tinalainen näkee maassa ruostuneen rautapultin, jonka Aatuli heitti jälleen hylkynä pois, käytettyään sitä vasarana. Saituri-isännän tapana on kerätä kaikki tielleen sattuneet romut, hevosenkengät, rautavanteet ja niitten kappaleet, tyhjät rasiat, jopa savukeholkitkin. Elämänsä aikana hän on kerännyt kaikkea romunpärtöä varastosuojat kukkuroilleen. Arvokkaammiksi katsomiaan kaluja hänellä on kamarinsa hyllyillä, joita on pitkin seiniä lattiasta kattoon.

Tinalainen viskaa ruostuneen rautapultin risuaidan ylitse oman pihansa puolelle. Hän kunnioittaa sananpartta: oma löytty, vieras varastettu.

Kah, mikä kirkas tuossa hiekalla noin silmiin kilottaa?!

Ja tuossa, tuolla, katsohan, mitä kiiluvia — siellä, täällä?

Tirlit, tirlit, laulaa lintu tuolla lepikossa. Tilikat, tilikat, vastaa toinen. Ja räkättirastas nauraa niinkuin sillä olisi suurikin riemun hetki.

Rikas mies kumartuu ja ottaa hyppystensä väliin kimaltelevan murusen, joka harmahtavan hiekan kehystämänä paistoi ihan tulelta.

Katinkultaakohan?

Ei, vaskea, vaskea on, selvää keltaista metallia, vähän punertavaa. Ettei kuparia . . . ?

Ja tuolla, entä tuolla, toinen, kolmas, neljäs, monta murusta! Kimaltelevat ja vilkuttavat kuin iloista silmää.

Suur-Matti poimii murusia, voi hiesunkies, mitä tämä meinaa?!

Ei, lempsatti vieköön, mökinmiehen, Pikku-Matin maaperässä piileksii vaskea, vaskea, ellei kuparia, kallista metallia kumminkin.

Hyväpä oli Suur-Matti, että ensiksi havaitsit nämä kiiluvat, mene ja tiedä, mitä parasta tästä vielä tulee!

Tinalainen huohottaa innostuksesta ja poimii vielä muutamia neulannupun kokoisia muruja, löytääpä jonkin pienen herneen kokoisen.

Hän kiirehtii kotiin, kamariinsa, tutkimaan löytöjä.

Kolk kalk, kalajaa lähimetsässä lehmän rautapeltinen kello. Mutta haassa kilkuttaa hevonen kuin kultaista tiukua.

Purnunpohjan maaperässä on rautaa. Sitä näkyy järvien pohjassa ruskeana ruosteena, ja maan multa on monin paikoin miltei punaista. Vesijättömaiden rannoilla sitä on housunnappien muotoisina paloina. Ennenvanhaan tätä malmia sulatettiin suuressa masuunissa ja myytiin maailmalle, ellei valettu omassa ruukissa padoiksi ija muiksi tarvekaluiksi. Mutta liikennevaikeuksien takia homma ei äskeisinäkään vuosina enää kannattanut, joten siitä luovuttiin, masuuni ja ruukki päästettiin rappeutumaan niitten ympäristöjen ruohottuessa.

Mutta vaskea, kuparia, kallista metallia, entäpä, entäpä?

Tinalainen takoo kamarissaan keltamurusia vasaralla. Pehmeitä ovat, äläpäs, melkein kuin lyijyä, ohhoh!

Hän polttaa niitä leivinuunin lieskassa, tulipätsissä pirtin puolella, sanomatta muulle väelle, mitä hän siinä polttaa.

Mutta eivät sula, muruset, eivät sula, hiesunkies, mitä tämä meinaa?! Ne vain kirkastuvat lieskassa, kirkastuvat!

Rikas mies palaa kamariinsa, kaivaa kätköistään kultarahoja. Puree hampaillaan yhden reunaa, sitten puree hiekasta löydettyä, herneen kokoista murua. Hohhoh, pehmeätä, melkein kuin lyijyä! Niin, entä kun tuntuu hyppysissä raskaalta, raskaalta, voi jumankiekka, kun sydämessä tekee outoa, outoa tekee!

Mitähän, mitähän?

Olisiko mahdollista, että . . . Että että?

Ei, nyt on lähdettävä käymään kirkonkylällä!

Hoi, ruoti-Mikko, hevonen valjaisiin ja kirkkokiessit!

SEITSEMÄS LUKU

Hiu viu viuh, viuh, hujeltaa piiskansiima, kun rikas mies hoputtaa hevostaan. Hyväpä on humma kirkkokiessien edessä, syöttiläs, markkinatavaraa, se myydään vielä eri hinnasta suurellisille.

Päivä on kavunnut ylimmälle huipulleen ja on juuri lähtemässä kaltevalle tielleen, niin lännen kultamaita kohti se lähtee kierimään, tuumiskelee Tinalainen, joka on kuulevinaan ajatuksiensa kilajavan ja heläjävän kilpaa hevon tiukujen kanssa.

Sinne se lähtee nyt vierimään, lännen kalihvornioihin päin, yläinen kultakiekko, tulinen pyöryläinen.

Kirkkaan valomeren ympäröiminä puitten varjot näyttävät miltei peloittavan mustilta. Mutta päivänpaiste on kuin vaaleata kultaa, kas, miten Tinalainen tuollaisenkin seikan nyt panee tähdelle. Ei hän ole paljon perustanut noista luonnon . . .

Mikä tehnee tämän ihmisen mielen, Tinalaisenkin kirkastuneemmaksi? On niinkuin sisällisen saunoituksen olisi saanut, niin, ja peson, puhdistuksen. Nokassakin tuntuu jotakin yläväisempää hajua, myrhamit ja yrtit niinkuin lemahtelisivat. Ja kun tekisi mieli laulaa sydämensä kyllyydestä ja hyvästä olosta. Mutta sitä ei tämä Tinalainen ole tehnyt, laulanut nimittäin, senjälkeen, kun kinkereillä kerran oli sanottu, että hänen laulunsa on kuin kollin mauruamista.

Viuh, syöttiläs, siinä, kaputtele, kaputtele! Päivä tuossa porottaa niin, että kiesseilläkin istuu kuin leivinuunissa. Mutta kun humma ravaa, niin vähän viilentää.

Mitenkä sanoikaan vanha arvoitus: Kultaa kujaset täynnä, hopeata tanhuaiset, ei ole ottajata . . . vai kuinka se nyt . . . ?

Heh heh, olisi se metkaa, eri metkaa olisi, jos tuo päivänpaiste noilla mailla ja halmeilla olisikin oikeata kultaa!

Voi sitä autuuden sulostusta, mikä tämän köyhän ihmisparan sielussa ja sydämessä silloin läpäjäisi! Niin niin, taivasta tämä, helskutti vieköön, silloin olisikin, eikä köyhää maailmaa! Kun oikein selvää karaattikultaa hohtelisi ja kilottaisi joka puolella, niinkuin tuota päivänvalkeata tuossa. Monenkohan karaatin kultaa se olisi, noin vaalea? Sellainen punertava kulta kait on tiiviimpää, sakeampaa niinkuin puuro vellin rinnalla?

Mutta ei sen tarvitsisi monenkaan karaatin kultaa olla, tuon päivänpaisteen, kun sitä on noin paljon. Sitäkin kullanryönää kun saisi kerätä, ai ai, tuolta kedoilta, niityiltä ja kaikilta aukeilta paikoilta, vot vot, sanoi sipuli-Iivana!

Ja kyllä tämä Tinalainen sitä keräisikin! Vesisankot, vasut, korvot, tynnyrit ja jos mitkä astiat täyteen. Kaikkiin vajoihin, liitereihin ja varastosuojiin hän sitä keräisi. Siten vankat lukot ovien päälle ja . . .

Jaa, mutta entäpä, kun sitä päilyvätä arvotavaraa jäisi sittenkin maille halmeille irralleen, kenen tahansa tallattavaksi. Ei sitä peijakasta kerkiäisi varastoihinsa koota, kun tuo taivaan kultapyörä aina vain lisää sirotteleisi maahan kuin autuuden mannaa.

Ahaa, mutta Tinalainen palkkaisi kerääjiä!

Ähäh!

Mökkiläisten kakarat ja rupumummot, vaivaisukotkin, saisivat työtä ja hanketta. Tinalainen käskisi niiden kiireimmän kaupalla lopettaa sienten ja marjojen keruun. Kultaa, kultaa pääsisivät kohtuullisella palkalla keräämään Tinalaisen päiväläisinä.

Ajatella, mikä hyväntekijä Tinalainen olisi antaessaan työtä ja ansiota köyhille, niin etteivät tarvitseisi anokkipaloja purra. Olisiko paljon vaadittu, jos häntä tämän laupeutensa ansiosta siunattaisiin oikein seurakunnan puolesta?

Jaa, mutta . . .

Voi piruhinen, aina se muttailu on joka asiassa! Vaikka miten hyvin kaavailisi puuhansa ja toimensa, niin se vanha pukki siihen tuppaa sorkkansa!

Toiset isännät, ahnehtijat, eivätkö ne sitten olisi kullan perään?! Tietysti, raukat, maallisessa niitten ajatus aina kiertää, eivätkä ne osaa ylentää . . . Ne pahukset houkuttelisivat myöskin kerääjiä ja poimittaisivat kilisevät kullat omiin kätköihinsä.

Ähää, mutta Tinalainen maksaisi paremman palkan kuin muut isännät, kerääjille. Entäs sitten? Kait ne köyhätkin osaisivat katsoa etuaan ja tehdä työtä sille, joka enemmän maksaa. Tinalaiselle ne vain kultasylyksiään kantaisivat ja muut isännät saisivat ruikuilla päältäkatsojina.

Tinalassa annettaisiinkin keruuväelle ylimääräiset kahvit, iltaisin kirkonkylän leipurilta haettaisiin oikein vehnäset. Maistuu se kunnollinen pulla mökin mummonkin ja ukon suussa, niin, ja lastenkin. Tinalainen antaisi vielä mökkiläisten akoille joka ilta hinkillisen kuorittua maitoa kotiin vietäväksi, noin vain ylimääräisenä kehoituspalkkiona, tietysti. Eivätköhän kaikki kiittelisi Suur-Tinalan auliutta! Ja sitten ne kokoisivat sitä keltaista hyvyyttä entistä tomerammin.

Läjiin, läjiin vain kasautuisi mammonanryönää Suur-Tinalassa. Siinä kävisi eri iloinen kilinä.

Hiu viuh, Tinalainen säväyttää piiskallaan. Joutua pitää kirkonkylään, kiire on, kiire on! Tuo kulta-ajatus on niin hemaiseva, se hivelee sydäntä kuin siivensulalla. Kohta ollaan kultasepän luona, kohtapa ollaan, kohta . . . hilitintin hilitintin tin . . .

Hyräilyksi ihan väkisin muuttuu ajatus.

Hehheh, kun tuo päivänkulta . . . Mutta mitenkäs sen estäisi, etteivät ne keruumiehet varastaisi sitä kallista ainetta Tinalaisen työssä ollessaan. Taskuihinsa ja polvelluksiinsa pisteilisivät ja kotiinsa kantaisivat. Niin kuuluvat amerikoissa yrittävän, kaivoksissa nimittäin, Mainari-Jukkahan se kertoi niistä, niin, mutta työnantajatpa panevat tarkastuksen toimeen iltaisin. Niin tehtäisiin Tinalassakin. Kaikkien keruumiesten, niin ja -naisten olennot itse Tinalainen koplotteleisi työn päätyttyä. Eipä murustakaan vietäisi Tinalaisen silmän ohi, siihen hän olisi matti, äkäinen Suur-Matti todenteolla olisikin.

Hei, hevonen, siinä . . . ! No no, vai tahdotko hoprojua? Hiu viuh!

Olisi se metkaa, voi jetkunperi! — Noo, mutta jos kaikki päivänpaiste, kultana näes, kerättäisiin Suur-Tinalan varastoihin, niin eivätkö muut purnunpohjalaiset jäisi silloin ilman auringonpaistetta? Niin, ja ilman valoakin?

Noo, eivät ne nyt ilman valoa jäisi, päiväiseen aikaan tietenkään. Mutta yöllä? Niin, mutta mitäs sitä kesäisinä öinä valolla tekee, näkeehän sitä muutenkin. Syksyllä sitten, silloin olisi tarpeen päivänvalo. Mutta mitä se Tinalaiselle kuuluu? Onko hän velvollinen hommaamaan valojakin kyläläisille? Lempsatti, kun muutenkin maksaa kalliit verot, niin, ja miten paljon ne sitten verottavatkaan, kun alkaa sitä kullanpärtöä vieriä Tinalaan!

Niin, ja onhan niillä kaikilla kyläläisillä, mökkiläisilläkin, sähkövalot. Ihastelkoot sitä, tuijottakoot silmänsä vetisiksi, hän Tinalainen levitteleisi niitä kultaläjiä asumuksissaan niin, että auringonhohtona vain joka nurkka paistaisi.

Kili kili rimpsis, kilikili rimpsis, tiukuttaa hevonen ja matka joutuu. Tuolla jo näkyy kirkonkylä uudenaikaisine maalitaloineen, pensiinipatsaineen ja kaksikerroksisine osuuskauppoineen. Kylä on komea kuin maailman paapeli, verrattuna Purnunpohjan harmajaan olentoon.

KAHDEKSAS LUKU

Kultaseppä Peppisen puodin edessä Tinalainen pysäyttää hevosen ja sitoo portaitten rautakaiteeseen.

Tinalainen jää ensin katsomaan muka näyteikkunaa. Hän tahtoo siitä kurkistaa, onko puodissa sivullisia.

Nuori pari näkyy olevan kihlojen ostossa. Sulhanen puuhakkaana ja muka tärkeän asiallisena tarkastelee sormuksia ja mittailee niitä omaan ja tyttönsä nimettömään. Morsian on ujoileva, hän ikään kuin häpeilee askelta, jota tässä ollaan ottamassa.

Kunhan nuo kihlaihmiset menevät pois, niin sitten . . .

Tinalainen on katselevinaan näytteillepantuja esineitä. Niiden keskessä on nähtävästi sepän itsensä mestaroima mainostaulu. Siinä yhdistyy kaksi kättä lämpimään puristukseen ja niiden alla on runovärsy:

Sormuksest’ jos sulhasmiesi,
ei vaan paljon tinkaa,
Peppis-Kusti nimet tekee
ilman eri hintaa.

Kansa nimittää liikkeen omistajaa Kulta-Peppuseksi, ei kuitenkaan tämän itsensä kuullen, sillä sormusmestari on arvohenkilö kylässä.

Vihdoin poistuu kihlapari puodista ja Peppinen jää tiskinsä ääreen yksin. Tinalainen astuu sisään.

— Katsopas, Kusti, näitä . . . tämmöisiä, sanoo uusi asiakas hyvätpäivät toivotettuaan. Hän kaivaa kukkarostaan keltaisen murenen ja laskee sen lasipäällysteiselle tiskille.

Peppinen punnustelee hiutaletta hyppysissään. Hänen ei tarvitse siihen edes katsoa, hän on ammattilainen ja asiantuntija.

— Pieni kullanmuru, mitä tällä?

— Onko se varmasti kultaa? kysyy Tinalainen, tuntien sydämessään ihania väristyksiä. Tuntuu kuin elämänöljyä virtaisi vanhoihin suoniin, vähällä, ettei pääse vahingossa riemuhihkaisu.

— On se, vakuuttaa kultaseppä.

— Entäs tuo, ja tuo?

Onnellinen Suur-Tinalan isäntä antaa Peppisen kouraan toisenkin ja kolmannen murusen, vieläpä senkin pienen herneen kokoisen.

Peppinen mittaa murut pienellä vaa’alla, ottaa sitten pienen teräaseen, alkaa vuoleskella herneen kokoisesta murusesta hiutaleita, jotka putoavat lasitiskille.

— Ehtaa tämä on, ei tässä mitään olettelemista, hän sanoo.

— Ettäkö valalle lähtisit?

— Että!

— Ihan oikeaako, niinkuin valtion kultaa?

— No niinkuin!

Tinalainen tuntee aivan nuorentuvansa. Voi tätä ihanuutta! Ei sitä tiedä, mistä ihminen parhaansa löytää, kun nyt Mäkitörmän rantahietikosta. Ja tätä maalimaa murheen laaksoksi oikein kellätään! Haistakoot minkä tahansa, mokomat köllinimen antajat! Lokoisa paikka tämä maalima on, kun tähän elämänoloon vain osaa suhtautua, suhtautua . . .

— Mistä se Suur-Tinalan isäntä näitä murusia . . . ? kysäisee siinä Peppinen, vuoleskellen yhä kimaltelevia lastuja murusista.

— Ka, omastapa noita kukkarosta, sanoo Tinalainen, varoen tarkasti antamasta pienintäkään vihjettä oikeaan suuntaan. Ohoh, ei neulannupun vertaa anasta siitä kultasummasta toiset, kyllä hän, Tinalainen, sen asian niin hoitaa! Hyväpä, ettei kullassa ole hajuja, muuten ne koirillaan etsittäisivät. Ja Tinalainen, joka on suuren vaivan ja helteen kokenut aarrealuetta hakiessaan ja löytäessään, hän saisi puhallella hyppysiinsä. Semmoisen kiitoksen ja palkan maalima antaa, jos sen varaan jättää saamisensa!

Tinalainen katsoo kieroon, kun liikkeenomistaja yhä, muka ilman aikosiaan, veistelee keltaista murua. Piessa olkoon, nyt tuossa lasitiskillä on jo ainakin puoli grammaa kallista höytyvää. Itselleen viekas, sitä kiehittelee ja kihnuttaa!

— No no, älähän nyt höyläile sitä, vähäistä kalua, hän tokaisee vuoleskelijalle lopultakin harmistuneena. — Ei siinä nyt piisaa ainetta koko tiskin kultaamiseksi, annahan tänne!

Peppinen nauraa, lyöden kaiken leikiksi, mukamas, ja luovuttaa murut rikkaan miehen innosta vapisevaan käteen.

Kirkonkylässä on vielä kelloseppä, oikea mestarimies, jolla on liike apteekin vieressä.

Tinalainen on perusteellinen kaikessa mammonallisessa asiassa. Siksi hän poikkeaa vielä kellosepänkin luona tarkastuttamassa kullanmurujaan. Hyvä, hyvä, kelloseppä sanoo ihan samaa kuin Kulta-Peppunenkin. Aivan ehtaa ovat murut, ehokultaa. Sitä jos olisi oikein paljon, ihastelee kelloseppä.

Samaa mieltä on Tinalainen. Tätä, keltalyijyä, kun olisi oikein paljon, tuskin sitä ihminen milloinkaan kyllästymiseen asti saisikaan, vaikka junalastittain mitattaisiin. Niin ainakin Tinalainen värteeraa.

Ei, Mäkitörmän mökki on saatava Ollimatilta, sen parempi, mitä pikemmin! Ostaako pitänee, ellei . . .

Mutta varmuus, varmuus ensin! Vielä on otettava asiasta tarkka selko. On käytävä Mainari-Jukan luona.

Mainari-Jukka on ollut amerikoissa, tehnyt monenlaista työtä ja auttanut itse itseään kuten siellä katukivetkin käskevät, niin sanotaan. Mutta kaiken lopuksi on päättynyt kotiseudulleen takaisin ja nyt rakentelee kyläläisille kivinavettoja.

Mainari-Jukka on ollut kullankaivajanakin, löytänyt kokonaisia kultapitoisia vuoria, saanut mahdottomia omaisuuksia, ja viuh vauh, antanut niiden mennä. Sellainen huithapeli se mies on ollut.

Mutta kultamalmista ja -hiekasta se aina puhuu, tuntuu olevan asiantuntija sen tavaran alalla.

Tinalainen tapaa Jukan työmaallaan ja siinä saa vähitellen puheen johdetuksi Mainari-Jukan kultalöytöihin. Niistä ei Amerikan kävijä väsy ’toosaamaan’ niinkuin itse lännenkielellä sanoo.

Ettäkö mistä tietää, kussa paikassa kannattaa tehdä vastauksia?

Okay, kaihoissa prospäkkäri porailee, yes, ja sattuu silmiin irtonaisissakin kvartsikivissä juomuja. Silloin on all right! Kiireesti ilmoittamaan sheriffille claimista, hori op, hori op! Thats all!

What, hiekkamaassa?

All right, hiekkamaassa useinkin on silminnähtäviä hiutaleita. Juu nou, ei tarvitse olla kuin pari nuppineulan pään kokoista murua näkyvissä, niin siitä voi kaivaa esiin miljoonamainin.

Miljoona . . . !

Well, monenkin miljoonan kaivoksen. Ai nou, olen nähnytkin . . .

Että monen miljoonan . . . ?

Yes. Eräskin paanari löysi Nebraskassa hiekasta senverran kultajyviä, minkä pikkusormen kynnellä mahtuu pysymään. Tupakkarahan puutteessa myi ne kultasepälle, ja ilmoitti paikan, foni iikka! Kultaseppä teki valtauksen ja nyt sillä hiekka-alueella on yksi maailman rikkaimpia kultakaivoksia, do you understand?

Tinalaisen polvet vapisevat. Hän kyselee vielä yhtä ja toista, mutta varovasti. Amerikankävijä voisi pian haistaa, haistaa!

Hei hei, nyt taas, Jukka, minä vain ilman aikojaan kyselin!

Jessöör, ai nou. So long, Tinalainen!

Suur-Matti ajaa, köröttelee, Purnunpohjaan takaisin.

Hänen ajatuksensa kahlaavat yltäpäätä kuin keltaisessa, kimaltelevassa meressä. Siinä käy pieniä laineita ja ne kilajavat kuin ihanaääniset tiu’ut.

Hevosen kavioitten kopsekin kuuluu niinkuin kultavasaroilla nakutettaisiin maantietä.

Tinalainen on nyt kuin loveen langennut. Tällainen hän ei ole ollut koskaan ennen, ajatella, että hän nyt vallan iltaruskoakin tuijottelee ja ihmettelee sen kauneutta. Mitään tuollaista hän ei koskaan ennen ole pannut tähdelle. Yläilmoista, tuolla, palavat laskevan auringon purppuraiset liekit, katsos mokomaa, mitä mieleen kuvattelee, hyvä mieli se se maalailee. Yöpuulleen on päivänkehrä, pyöryläinen menossa ja siinä se nyt pitää ensin ilotulituksensa, paljon komeamman kuin minkä palokuntalaiset pitivät viime syksynä kirkonkylällä.

Pitkulainen vaakapilvi taivaan rannalla ulottuu toisesta maanäärestä toiseen. Se on suunnattoman suuren kalan muotoinen, punakeltaisen kalan, joka uiskelee keltakultaisessa taivaanmeressä.

Suur-Matti tuijottaa sitä yläilmojen koreutta hölkötellessä kotiin päin.

Olisipa siinä eri roteva kultakala ajattelee hän vaakapilveä katseellaan mittaillessaan. — Tuon jos kierittäisi taivaalta alas, ja jos se puhdasta kultaa olisi niinkuin näyttää, niin jopa, jopa . . .

Tinalainen ei osaa muuta kuin maiskutella ihastuksissaan.

Mutta millä voimalla sen sieltä kierittelisit, ihmisrukka? jatkaa Tinalainen mietintöään.

Katkoa, katkoa se pitäisi: Sahata pienemmiksi ikään kuin suuri puu, kultapetäjä. No, olisi siinä petäjää, mokomassa pitkiössä! Pitäisi olla koko pitäjän miesväki sahojen kanssa sitä poikki hinkkaamassa. Mutta eikö kannattaisikin palkata miehiä, jos tuo pilvi kultaa olisi? Ne kun pätkittelisivät siitä rikkautta Tinalan isännälle, voi voi, ihan panee maiskuttamaan, ei auta! Lohkareet vain putoaisivat maahan niin, että ukkonen jylähäisi.

Mutta mihinkä suojiin nuo hirmulohkareet saisi talletetuksi. Kultaiset, näes, kyllä ne olisi yöksi saatava turvaan, kuka niitä nyt kalliita harkkoja jättäisi luojulleen kuin heiniä sateeseen. Kylän rupuväki saattaisi yöhämärissä käydä viilailemassa niistä taskuihinsa rahanarvoista tavaraa. Mutta käräjiin hän manuuttaisi jokikisen! Kylläpä siitä nousisikin rymyjuttu. Lakimiehet koettaisivat tietysti hyötyä häneltä, Tinalaiselta, mutta hänpä ei ottaisikaan niitä asiansa ajajiksi. Sihteeri-Joonas hoitaisi jutun paljon halvemmalla, melkein viinapalkalla.

Entäpä, jos hän hankkisi poliisikoirat vahtimaan niitä kultaharkkoja, jotka eivät mahtuisi suojiin? Näpistelköötpäs sitten? Tarttuisikin hurtta pitkäkyntisten koipiin ja alkaisi ratustella, ähäh, mitäs tulit varastamaan Tinalaisen omaisuutta. Hän kuulisi koiran ratusteltavaksi jääneitten avunhuutoja, mutta hänpä ei ropauttaisi korvaansakaan, hyh, mokomien takia. Kärsikööt, lihankipua, kun eivät osaa pitää hyppysiään erossa ihmisten tavaroista. Puhalla sitten, kun itse sormesi poltit!

Mutta jospa isollisemmat hankkisivat pitkiä tikapuita ja sahamiehiä? Lähtisivät suoraan taivaalta niitä kultalohkareita anastamaan. Kiluineen ja kajuineen ne kultapilveä jytistäisivät poikki niin kuin honkaa yhteisestä metsästä. Minkäs niille tekisit, Tinalainen?

Vaikea paikka se kyllä olisi. Jos esivaltakaan ei puuttuisi Tinalaisen puolesta. Ähää, mutta entäpä jos korkeampi vallesmanni antaisikin pitkäisen jyrähtää ja mahtavalla äänellä yläilmoista julistaisi:

— Kylänmiehet, kylänmiehet! Älkääpä koskeko kättänne siihen kultaan, sillä se on Matias Tinalaisen omistettavaksi armossa säätty!

Jopa heltiäisivät, ahneet näpit, Tinalaisen tavarasta!

YHDEKSÄS LUKU

Kotiin päästyään Tinalan isäntä hakee omin käsin ruoka-aitasta siankinkun, hyvän kimpaleen voita, tuoreen ohraleivän ja hinkillisen maitoa. Nämä hän lähettää vanhan Miinan mukana naapuriin, Mäkitörmän mökkiin, Ollimatille hyvittäjäisiksi.

Siinäpähän näkisi, ottaako Pien-Matti hyvittäjäiset vastaan. Jos ottaa, sitten sopisi Suur-Matin mennä hieromaan kauppaa mökistä. Velka-asiakin siinä järjestettäisiin ystävällisissä merkeissä. Pääasia vain, että Mäkitörmän omistuspaperit siirtyisivät Tinalaiselle.

Jos se jurrittaa, Ollimatti, eikä hyvity millään, sittenpä voisi käyttää peloituskeinoja ja pakoituksia. Ei se mistään sieppaa kymmentätuhatta markkaa yhtäkkiä näiltä seuduilta.

Pääasia vain, että Tinalainen pääsee Mäkitörmän alueen omistajaksi.

Miina palaa lepytysuhrit mukanaan. Ollimatti ei ollut kotona. Minne lie mennytkään, piessa, ettei tullut siltä perätyksi päivällä. Vaikka suutuksissaan tuo taisi lähteä, tuskin olisi sanonutkaan matkansa määriä.

No, kun ei naapurin eläjä ollut kotona, niin Tinalainenpa saattaa käydä tutkimassa Mäkitörmän pihapalstaa tarkemmin.

Tinalainen kuopaisee multaa Ollimatin potattipellosta, hernemaasta, pihapuitten juurilta. Rautavanteen kappaleella kaivelee pieniä kuoppuroita pihanurmeenkin, navetan ja tallin taakse, jopa keskelle pihapolkuakin.

Ei löydy mitään huomionarvoista, ei.

Mutta tuolla rannassa, hietikossa, siellä se . . .

Niinpä sanoi Mainari-Jukka, että kultasuonet voivat olla kapeita ja pitkiä, niinkuin puroja ja ne voivat ulottua syvälle maan alle. Mene ja tiedä, vaikka kultasuoni tuolla rannassa menisi järven alle, ties kuinka pitkälle. Mutta onhan niillä ammattikaivajilla konstit, joilla kallis mammona vedetään esiin merienkin alta. On putket, tunnelit, niin, vedenalaisetkin.

Tinalainen jättää turhan etsinnän muualla ja astelee rantahietikolle. Voi hyvät vetehiset ja maahiset, tuolla niitä kiiluu kuin pieniä aurinkoja!

Niitä keltametallimurusia!

Ihan kuin olisivat auringosta irronneet ja maahan, tuohon hiekalle sataneet, tulenväriset hiutaleet.

Voi hyvälykky, kun panee sisukalut läpättämään. Aivan kuin olisi suurikin hätä. Noh, hätä ja hyvä mieli tässä onkin ja ihan yhtaikaa.

Kun tätä onnen kalihvorniaa ei sattuisi löytämään joku toinen.

Tulisi kotiin se Ollimatti, että pääsisi puhumaan oikeasta asiasta!

Tinalainen kumartuu mielenliikutuksesta huohottaen poimimaan kimmeltäviä hiutaleita. Hänen täytyy avata kauluksennappinsa, se kuristaa muuten kurkkua. Onpa vyötäkin höllennettävä, niin ilonkylläiseltä tuntuu olo. Hän lipoo kielellään vuoroin kumpaakin suupieltään niinkuin kissa, joka on saanut kermaa. Näin hän muuten lipoo aina, onnistuttuaan tekemään hyviä kauppoja.

Että pari kultajyvästä vain löytyy hiekasta ja . . .

Mainari-Jukka sanoi, että sellaiseen paikkaan voi syntyä miljoonakaivos!

Ja tässä näitä jyväsiä kiiluu kuin muikunsilmiä venheen pohjalla hyvän nuottaretken jälkeen.

Tulisi nyt kotiin, Ollimatti. Kyllä pitää oleman hullua, niin, vääryyttä se on, että tällaisen alueen omistajana on tuollainen . . .

Niin, melkein narrattava. Nuokin virman herrat, jos sattuvat osumaan tähän ja näkemään noita kiiluvaisia, niin kiirepä niille tulisi Mäkitörmän mökkiä ostamaan. Eivät ole himonneet aikaisemmin tätä, vaikka Ollimatti lie niille tarjonnutkin. Monet muut mökit rantapuolelta ovat kyllä ostaneet.

Nyt kelpaisi Mäkitörmä. Herrat, pannahiset, veivittäisivät pieneläjältä mökin ja oikean kultakaivoksen pilahintaan.

Tinalaista aivan syljettää ajatellessaan, millaisia kelmejä voisivat olla virman herrat. Sitäkö varten ne kouluja käyvät ja ramatikirjoja pänttäävät, että osaisivat jymäyttää yhtä niistä vähimmistä. Linnaan pitäisi toimittaa, törsäkkeet!

Niin, tää Tinalainen itse on aina käynyt kauppaa ristityn tavalla. Nytkään ei aio ottaa tältä mökinrnieheltä mitään, ei hivenen hiutuvaa alle säällisen hinnan. Seitsemällätoista tuhannella Ollimatti tätä mökkiään menneenä syksynä kaupitteli, mutta ei saanut ostajia. Huono aika, näes. No niin, nytpä tää Tinalainen iskee pöytään Ollimatin vaatiman hinnan, seitsemäntoistatuhatta, — noh, siitä vain saatavansa, kymmenentuhatta vähentää. Taikka, no, oli menneeksi, maksetaan, maksetaan reilummin — jospa tietäisivät ihmiset miten hyvä mies on Tinalainen, ilmankos tämä niin hitaasti vaurastuu — mätkäistään Ollimatille kokonaista, kahdeksantoista tuhatta Suomen markkaa! Tuhat enemmän kuin mitä mies on pyytänytkään tavarastaan!

Onko tämä enää kauppaa, Tinalaisen puolelta?!

Ei, se on laupeutta. Ristillistä lähimmäisen rakkautta. Maksella nyt tuhat markkaa yli sen hinnan, mitä mies tästä mökistään on vaatinut! On se rempseyttä, ihmetellä pitää kahteenkin kertaan!

Kiiltojyväsiä poimiessaan Tinalainen kuulee hinkaisevan rykäisyn jostakin läheltä.

Paratkoon! pääsee Tinalaiselta hiljaa. Hän lakkaa äkkiä keräämästä muruja. Mutta jääden vielä kumartuneeseen asentoon, hän koettaa katsoa kierosilmään, missä rykäisijä olisi. Aivan oikein, tuolla se on vielä, onneksi, aidan toisella puolen. Mieshenkilö, nyt se kiipeää aidan yli ja lähtee tulemaan Tinalaista kohti.

— Niettusilmä-Häkänen, tuhahtaa Suur-Tinalan isäntä itsekseen. — Lempoko sen piruhisen nyt tänne lennätti!?

Tinalainen suoristautuu ja lähtee kiireesti tulijaa vastaan. Arvattavasti hän ei halua johdattaa tätä hiekka-alueelle.

Voi pahan patukat, jos Niettusilmä-Häkänen osuu tähän kullan kalihvorniaan, rantahiekalle!

KYMMENES LUKU

Niettusilmä-Häkänen on Tinalaisen pahin kilpailija rikastumisen hommassa.

Liikanimensä Häkänen on saanut siitä, että hänen vasenta silmäänsä peittää harmaankiiltävä kelmu. Mutta toinen kiiluu kuin lähteen silmä ja sitä mukaa on tarkkanäköisempi. Tämä seikka tekee hänet tavattoman ovelan näköiseksi.

Niettusilmä-Häkänen on nuorempana ollut Suur-Tinalassa renkinä. Hän totesi, että hänen isäntäänsä pidettiin mahtimiehen kunniassa, rikkautensa ansiosta. Kun Tinalainen avasi kylänmiesten joukossa suunsa, vaikenivat toiset ja kuuntelivat.

Häkänen näki, että Tinalainen aina rikastui, ostipa hän tai möi, taikka vaihetti. Erittäinkin hän rikastui silloin, kun muut pitäjäläiset köyhtyivät, huonoina aikoina. Silloin lainasi Tinalainen vakuuttaa vastaan rahaa, mutta yhtäkkiä pani saatavansa hakuun, juuri silloin, kun velallinen ei saanut mistään irti maksaakseen lainansa. Tinalainen osti sitten pakkohuutokaupoissa puoli-ilmaiseksi tarvekaluja, karjaa ja taloja. Ja aina vain ävertyi.

Ja vaikka miten huonon, ikälopun hevoskahmun Tinalainen vei markkinoille, niin aina hän sen möi kelpo hevosen, niin, melkein juoksijan hinnalla. Nuori Häkänen pääsi rengin ominaisuudessa usein isännän mukana markkinoille ja hän näki tämän etevyyden kaupanteossa. Aamulla, hevostorille lähdettäessä Tinalainen voiteli huonon hevosen hännän aluksen tärpätillä. Silloin vanhakin kahmu, hevosluuska, ikään kuin nuorentui, se hirnahteli ja hyppeli niinkuin vimmainen. Ja hevostorilla oltaessa oli täysi työ sen pidättelemisessä, aina se pyrki juoksentelemaan. Tottahan niin virkku hevonen löysi ostajansa.

Jalo mies, tuo Suur-Matti, ihan taikuri, ajatteli silloin nuori Häkänen. Tinalainen oli hänen mielestään muitten yläpuolella, oikein esikuvaksi kelpaava mies. Mestarillinen rikastuja! Taikaa, taikaa sillä on apunaan, Tinalaisella. Ellei aivan parat ja pahalaiset!

Kunpa pääsisi sen miehen noitakonstien ja taikojen perille?

Niettusilmä-Häkänen alkoi matkia suurta esikuvaansa.

Ensialussa hän vaihteli tuppiroskia, vöitä, hattuja ja kelloja. Ja — todellakin — hänkin ensikankeudesta päästyään alkoi voittaa. Tinalaisen henki kai oli hänen kanssaan, ehkä itsetiedottomasti, jopa vastentahtoisesti, mutta oli kumminkin. Niin Häkänen itse akkiloi. Miten hän muuten olisi saanut kauppaonnea?

Viimein Häkänen uskalsi tehdä markkinoilla hevoskaupan omaan laskuunsa. Pikkuseikkoja myöten hän oli painanut mieleensä Tinalaisen kauppametkut ja — nyt hän onnistui taas. Itse ukko mustilaiselle myydä sutkautti pattijalkaisen konkarin riskinä vetohevosena. Sepä kohotti hänen arvoaan jopa isäntä Tinalaisenkin silmissä. Mutta kumminkin — siitä lähtien rupesi Tinalainen vieromaan renkiään, eikä ottanut tätä enää mukaansa markkinoille.

Häkänen innostui menestyksestään. Hän vakoili Suur-Tinalan isäntää ja koetti matkia tätä kaikessa.

Noitakonstit, rahantekijän taiat, niiden perille hän koetti päästä.

Kun Tinalaisen suu oli vinossa ja aina naurunvirneessä, epäili Niettusilmä-Häkänen, että siinäkin piili jokin taika. Hänkin opetteli pitämään suutaan vinossa ja samanlaisessa naurussa kuin esikuvansa.

Myöskin Tinalaisen omituinen kävelytapa saattoi olla jokin konsti rikastumisen edistämiseksi. Ainakin siitä oli se hyöty, etteivät kengänpohjat kuluneet nopeasti. Siksi Häkänenkin harjoitteli ’kääkkäisemään’ Tinalaisen tavoin.

Kun Häkänen ’kääkkäisi’ kylän raitilla, nauroivat purnunpohjalaiset ikkunoissa ja kutsuivat toisiaan katsomaan Tinalaisen matkijaa.

Mutta Häkänen välitti viis nauramisista. Tiesipä hän, että monet paremmatkin herrat hankkivat jopa päivittäisen leipänsä ihmisten naurattamisella. Ja Tinalainen, joka käveli tällä tyylillä, ainakin hankki ylettömästi rahaa, se oli varmaa.

Häkäsellä oli luonnostaan syvä, muhkea ja miehevä rintaääni, jolla hän saattoi kirkossa lyödä lukkarinkin ällikällä. Tinalainen sensijaan naukui ja maraji kimeästi ohuella äänellään. Kaikeksi varmuudeksi Häkänen hylkäsi muhkean äänensä ja erikoisesti opetteli, ensin kaupantekotilaisuuksissa, sitten muuallakin, puhumaan naukuvasti.

Niettusilmä-Häkänen nimittäin totesi — niinkuin kaikki muutkin saattoivat todeta — että Tinalainen voitti aina, aina, tinkaillessaan kaupankäynnissä tuolla kissanäänellään. Menestyksen mahti saattoi piillä äänessä, osaltaan, arveli Häkänen.

Matkiessaan isäntäänsä, alkoi Häkänen tehdä yhä useammin ja isompia voittokauppoja. Ennenpitkää hän lakkasi olemasta renki. Tinalainen ajoi hänet pois talostaan, mokoman matkijan ja hännystelijän, hiertiäisen.

Mutta Häkänen osasi jo seistä omilla jaloillaan. Hän pääsi käsiksi vakaiseen taloonkin, naimiskaupanavulla. Leskiemännän löysi ja niin hänestäkin tuli isäntä.

Nyt Häkänen alkoi rikastua kilpaa Tinalaisen kanssa. Mutta hän ei loistanut omalla valollaan, hän rikastui vain matkimalla entistä isäntäänsä. Kun tämä osti syksyllä kyläläisiltä liikeneviä perunoita suuremmin erin, silloin Häkänen oli varma siitä, että keväällä ovat perunat kalliissa hinnassa. Tinalaisen vainuun saattoi luottaa, se ei pettänyt koskaan, näissä asioissa. Siksipä Häkänenkin kiirehti ostamaan varastoonsa perunoita ja — kun myyntiaika tuli, pisti hän, kuten Tinalainenkin suuret voitot taskuunsa.

Milloin ikinä Tinalainen oli huutokaupassa ostajana, saattoi olla varma siitä, että hänen kilpahuutajanaan oli Häkänen. Jos Tinalaisen huuto oli tuhat, tiesi matkija-Häkänen, että siihen kannatti lisätä sata, sillä Tinalainen oli äärettömän varovainen. Miesmuistiin ei oltu kuultu hänen tehneen tappiokauppaa.

* *
*

Tinalainen kiirehtii Häkästä vastaan nenäänsä tuhahdellen.

Haisipas juuttahisen lättänokkaan kulta! Ei olisi uskonut, kun ei koirakaan nuuskuttele, niin, muutenhan ne koirilla etsittäisivätkin arvometallikaivoksia.

Sanotaan, että raha ei haise, mutta tämä kulta . . . kuka olisi uskonut! Mikä sen muuten olisi tähän lähättänyt, tuon kiilusilmän! Liekö mokomaa häntyriä kerran kolmessa vuodessa nähty tämänkin Mäkitörmän mökin pihassa? Mutta nyt tuli kuin olisi saanut kutsukirjeen, kultajuhliin, niin kultahäihin, hah hah!

Ei tässä nyt naurata, harmissaan vain tulee hymähtäneeksi!

— Illoiksi, isäntä! naukaisee Niettusilmä-Häkänen maireasti ja hänen lyhyensutjakka vartalonsa tekee kumarrusta muistuttavia liikkeitä.

Häkänen on aina Tinalaisen edessä maslakka, melkein nöyrä, vaikka rikas isäntä on itsekin. Näin keskinäisessä kanssakäymisessä on heidän suhteensa yhäkin kuin isännän ja rengin. Se on kai Häkäsen viisautta, hän tuntee tarvitsevansa seurustella Tinalaisen kanssa. Tältä hän aina jotakin oppii, rahantekotaitoa, mitäpä muusta onkaan väliä!

— Illoiksi, vastaa Suur-Tinalan isäntä myrtyneesti. Hän koettaa kävellä toista vastaan niin lähelle, että tämä peräytyisi tai kääntyisi lähtemään takaisin muka yhtä matkaa Tinalaisen kanssa.

Minne tahansa, kunhan vain ei tuonne hiekka-alueelle.

— Mitä se isäntä täällä kaivelee? kysyy Häkänen vilkuillen näkevällä silmällään joka puolelle, ikään kuin etsien vastausta muualta kuin Tinalaisen suusta.

Eiköhän tuon rumahisen silmänkatsanto vain vilkua hiekka-alueen suuntaan!

— Puukon tupesta vain hela luiskahtanut . . . jonnekin, keksii Tinalainen. — Sitä tässä etsiskellyt . . .

— Tupenko hela? Tuossahan se on vyöllä, paikoillaan tupessa, tokaisee Häkänen, osoittaen toisen puukkovehkeitä.

— Ka, tarkoitin toista tuppea, änkyttää Tinalainen. — Eilen oli mukana ja sitä hela . . .

Selittele nyt, ruojalle, haisunokalle, niinkuin hyvällekin tutkintatuomarille, mitä teet, mitä etsit, kaivat ja kapostelet! Nytkin se vainuu muuta, ei se usko tätä selitystä. Ka, hiekkarantaan päin se vain voikistelee . . . .

— Mennään yhdessä etsimään, ehdottaa Häkänen muka avuliaana ja tekee eleen lähteäkseen sinne, mistä Tinalainen juuri tuli.

— Olkoon, joutava, onhan niitä tupenheloja, kimauttaa Tinalainen melkein hätäytyneenä.

Häkänen huomaa, että Tinalainen näyttää jotenkin yllätetyltä. Kyllä sillä vanhalla ketulla on jotakin erikoista tekeillä, ounailee hän. Ollaanhan hiljaa, ehkä saadaan jänis!

Tinalainen ottaa askeleen kerrallaan poispäin hiekkarannasta, koettaen saada Häkäsen kääntymään mukaansa ja sitä tietä poistumaan Mäkitörmän pihasta. Mutta kun Häkänen vain seistä väjöttää, voi tuota iljeystä, — niin Tinalaisen täytyy muun puutteessa esitellä:

— Jospa tässä lähdettäisiin koettamaan kahvipannun kuvetta . . . siellä Tinalan huushollissa?

Jotain on, ketulla, mielessä hoksaa ovela Häkänen. Ei se vanha nattuilija ole vuosiin kahvikuralleen huokutellut. Pirunpihkoja, koira tässä on haudattuna, ellei kaksikin.

— Ka, kylläpä sen kahvipannun kyljen tietää, epää Häkänen haluttomana lähtemään. — Kuumahan se kait on.

— Kuuma, kuumahan sen pitäisi olla. No, eikö kelpaa Tinalan hujoppi, vai?

— Tattis vaan, joku toinen kerta, inajaa Häkänen makeilevasti. — Minun piti vain tavata Ollimattia, kun olisi ajoja vähän . . .

Mutta Ollimatti ei ole kotona. Tinalaisellakin olisi ollut ’ajoja’, ja sitä varten oli tullut tähän pihaan, jos tapaisi hevosmiehen . . . Mutta kun Ollimattia ei näy ei kuulu, niin tästähän joudetaan pois, vai mitä, Häkänen?

Tinalainen ottaa taaskin pari askelta veräjää kohti, mutta Häkänen ei seuraa esikuvaansa tällä kertaa. Hän uumoilee, ihan ilmaakin haistelisi. Jo kiintyy sen silmä kuoppuroihin, joita Tinalainen äsken kaiveli ympäri pihaa.

— Onkohan tuohon kuoppuraan heinäseivästä meinattu? arvailee Häkänen. — Tuohon reikään, tarkoitan? Hiekkaseen maahan, etäälle heinäniityiltä!

— Kah, mitähän lie . . .

— Ja tuolla toinen, kolmas, ja tuolla . . . Itseköhän se Ollimatti noin on hupsutellut?

— Kukapa muukaan lie Ollimatin puolesta hupsuksi heittäytynyt, uskottelee Tinalainen.

Mutta Häkänen on saatava pois tästä pihasta.

Nyt se tuossa vakoilee ja nuuskuttelee, hännystelijä. Aina se on Tinalaisen kintereillä niinkuin . . . kesy karhu.

Tinalaisen mieleen muistuu, näes, sirkus, joka vieraili kerran Purnunpohjassa. Sen mukana oli kesy karhu, jota pelle, ilvehtijä, oli muka pakenevinaan. Mutta karhu seurasi pelleilijän jäljessä, muka hätyytellen tätä. Pellen piti lopulta kiivetä pylvään nokkaan päästäkseen rauhaan. Mutta karhupa kiipesi perässä pylvääseen ja pellen piti huutaa apua.

Häkänen on kuin kesy karhu, jota Tinalainen ei hevin saa eksytetyksi.

Tästä karhujutusta johtuu kumminkin Tinalaisen mieleen pelastus. Hän keksii juonen, jonka avulla yrittää saada tuon nuuskijan narratuksi Mäkitörmän pihasta pois.

— Joko olet nähnyt sitä karhunraatoa? kysyy Tinalainen kuin yhtäkkiä muistaen erikoisen asian.

— Ai, että mitä?

— Karhunpa, oikein rötkälettä, raatoa?

— Missä?

— Tuossa kuusikossa, tuossa, parikymmentä syltää tästä veräjältä. Etkö sinä ole sitä . . . oikeinko tosissa? innostuu Tinalainen teeskentelemään, huomatessaan Häkäsen mielenkiinnon heräävän.

— Oikein. En minä . . .

— Siinähän se on röhöttänyt jo pari päivää, se rumilus. Omiin myrkkyihinsäkö lie kuollut, vai . . . ?

— Jottako vakainen karhu . . . ?

— Jotta. — Hyvä nahka ja lihatkin siinä auringossa räätääntyvät.

— Isännätön raato?

— Niin kait. Jos sillä isäntä olisi, niin korjannut kait sen . . .

— Mennään katsomaan, ruojaa, innostuu Häkänen, vaikka juonta samalla epäileekin. Valheenlettiä se osaa punoa, Tinalainen, tämä!

Tinalainen tahtoo saada Häkäsen aivan varmasti eksytetyksi tältä kultahalmeelta. Siksi hän on panevinaan oikein vastaan:

— Mitäpä se hyödyttänee, enää. Matoja kait jo kihisee, liha näes.

— Mutta nahka . . .

— Ahaa, nahka! on Tinalainenkin hoksaavinaan. — Se on aika vällyke, karhun nahka.

Häkäsen oikea silmä kirkastuu entisestään. Saalis, vaikka pienempikin, noin vain ylimääräisenä ja viraapelina . . . Jos nyt on koko . . .

— Eihän se etäällä ole, suostuu Tinalainen ja ottaa askeleen veräjään päin.

Nyt yhtyy Häkänen matkaan ja he kävelevät rinnakkain metsään.

— Pannaan vaikka kahtia se karhunnahka, ehdottaa Tinalainen hyvänsuopeana siinä astellessa.

— Mitäpä niillä puolikkailla . . .

— Meinaan, että nyljeetään ja myydään se nahka. Ostaahan sen vaikka nimismies rekipehmoisikseen.

Häkänen arvaa nyt, että juttu karhusta on pajuköyttä. Ei Tinalainen rupea jakamaan toisen kanssa mitään, minkä voi yksin saada haltuunsa. Mutta katsoopa hänet, nyt, pilaspäin, mitä tuo vanha kelmi oikein ajaa takaa.

Metsässä Tinalainen kuikuilee ympärilleen, oliko se nyt tuon puun takana vai tuon? Tätä hotua minä eilen kuljeskelin ja kun äkkiä silmään sattui, niin luulin eläväksi ja säikähdin niin jotta . . .

Katsopas, Häkänen, tuon puskan taakse, siihen siinä . . . niin!

Häkänenkin tiirailee, joutuu hieman ulommaksi Tinalaisesta. Johan sen arvasi, lehmän lätisköjä täällä on ja lampaan papanoita, mutta ei karhuja . . .

Mutta sopivassa kohdassa Tinalainen hiivitäksen Häkäsen näkyviltä ja lähtee painelemaan kotiinsa.

Etsiköön nyt, koirankuonolainen, hörökorva, alituinen matkijamarakatti sitä karhunrötkälettä ikänsä ja viisi päivää!

* *
*

Tinalainen ei uskalla mennä Ollimatin mökille, ettei vain Häkänen osuisi sinne uudelleen ja pääsisi jyville rantahietikon salaisuudesta.

Sensijaan hän ryhtyy kaivelemaan omaa pihaansa. Saattoihan kultauoma suuntautua sinne, mikä ettei, maanlaisena.

Suur-Matti kaivelee kuoppuroita yläpihasta alas rantaan asti. Ei löydy mitään, katinkultaa tosin, huitulaisia, mutta tätä oikeaa, ei silmin erottavasti ainakaan.

Seuloopa rantahiekkaakin omalla puolellaan, kaivaa syvemmältäkin, oikein lapiolla, ei löydy erikoista. Tuolla Ollimatin pihan puolella, siellä se on rikkauden lähde, voi hyvänen aika! Pitänee mennä sinne, kait se Häkänen haihtui jäljiltä . . .

— Heinäseipään paikkoja se isäntäkin . . . ? kimittää ääni hänen takanaan.

Arvaa sen, kuka kimittäjä on! Häkänen siinä seisoo ja irvottaa, suupieli ainaisessa hymynkieroudessa.

Enköhän päjäytä lapiolla tuota ketaletta! ajattelee Tinalainen harmista tukehtumaisillaan. Jos oikeus maassa vallitseisi, niin tapporahaa tuollaisesta häntäkärpäsestä maksettaisiin!

— Onkimatoja vaan tässä . . . hän kumminkin sanoo hilliten väkipakolla kuohuvan mielensä. — Näyttää kalailma siitä . . .

— Kalahan siitä näkyy äityvän ilma, myötäilee Häkänen maireasti. — No tuota . . . sitä karhunraatoa ei löytynytkään!

— Vai ei, ihmettelee Tinalainen, mukamas. — Paikoilleen se kyllä minun jäleltäni jäi. En kynttäkään näpistänyt . . .

— On mahtanut poskeinen kähveltää . . . kun ei siinä vartijoita . . .

— Hyvinkin. Kun tavara niin luojulleen jääpi, niin on niitä kätösiä, jotka hennovat iskeä toisen omaan.

— Olisi vallesmanni usutettava mokomien perään, yllyttää Häkänen, pitäen omassa mielessään koko juttua pilanlaskuna.

— Olkoot. Puolimäränneestä karhunnahasta nyt . . .

Tinalainen huitaisee kädellään ikään kuin olisi suurpiirteinen ja maallisista välittämätön.

— Isäntä hävisi niin . . . sieltä metsästä, ääneti.

— Ääneti?! Kun minä miestä huutelen ja huhuilen iltakauden, eikä toista näy ei kuulu, selittää Tinalainen totisena. — Kuka sinne yksin uskaltaa sitten jäädä, metsän pimentoon . . . kun karhujakin oikein . . .

— Kuka sitä . . ., myöntelee Häkänen, vilkuen ihmettelevästi Tinalaisen kaivamia kuoppuroita, joita on kaikkialla näköpiirissä. Mitä pentelettä tuo kaiveleminen meinaa?

Häkänen sanoo kulkeneensa tästä vain ohi, ilman asiaa. Hänellä on kiire kotiin, siellä sauna odottaa. Hyvästi nyt, isäntä, poiketkaahan talossa!

Häkänen ryhtyy oman talonsa pihassa kiireesti kaivamaan samanlaisia kuoppuroita, joita on nähnyt Ollimatin ja Tinalaisen pihoissa. Hän kaivelee niitä ahkerasti koko valoisan kesäyön, ajattelemattakaan, mitä varten hän tässä raataa ja hikoilee. Kyllä kait näitten meiningit lopulta selviävät. Se vain on varmaa, ettei Tinalainen tee mitään turhaan, ilman tarkoitusta, ilman rahallista hyötyä.

Tinalaisen vanavedessä kulkiessaan on Häkänen ennenkin lyönyt rahoiksi.

YHDESTOISTA LUKU

Tinalainen nukkuu yönsä levottomasti ja näkee monikirjavia unia.

Kärrynpyörän kokoisia kultarahoja kieritellään Tinalan portista pihaan ja sijoitellaan liitereihin, vajoihin, kellareihin. Mutta säilöpaikat ovat kukkuratäysiä, ei millään saa mahtumaan kaikkia aarteita suojiin. Tinalainen herää tuskaisena, koko ruumis on kylmän hien kostuttama.

Ja kun uudestaan vähän horahtaa unentorruksiin, taas ahdistaa painajainen. Se on kiiluva silmä, joka vakoilee häntä, Tinalaista. Hänen olisi paloiteltava aarteitaan, mutta kiiluva silmä yhä vahtaa ja vaanii. Se muuttuu sitten pitkäsilmäksi, ikään kuin seipää kärjessä olisi silmä, ja se ulottuu kaikkialle, missä Tinalainen liikkuu.

Sitten Häkänen on renkinä Tinalassa. Se lapioi navetan takana jotakin työkärryille. Tinalainen huomaa jotakin viekasta Häkäsen kiiluvassa silmässä ja menee katsomaan, mitä mies lapioi. Ahaa, kultaa, kirkasta keltakultaa, ihan kilajavaa arvotavaraa on ammentanut työkärryt täyteen ja kiiltävän tavaran peitoksi pannut pehkuja ja lehmän lantaa. — Mies hoi, huutaa Tinalainen lapioitsijalle. — Sinähän salakuljetat talon varastoista kullat pois! — Tottakai, tämähän on sitä ’maanmiehen kultaa’, valehtelee Häkänen ja törkkää lapiollisen lämmintä, lemuavaa lehmänlantaa Tinalaisen nenän alle. Siihen taas Tinalainen herää.

Aamulla rientää Tinalainen naapurimökille tavatakseen Ollimattia ja lepyttääkseen hänet alttiiksi kaupantekoon.

Mutta Ollimatti ei ole palannut kotiin, minnehän lienee jäänyt yöksikin? Kun nyt tulisi, miespahanen, että saataisiin tuumastella!

Tinalaisen jalat vievät hänet aivan kuin itsestään alas rantahietikolle. Ihan sydäntä hiukoo tuota kimallusta nähdessä. Pari jyvästä vain, sanoi Mainari-Jukka. Niin kaivoksen paikka voi olla semmoinen, että . . .

Kun olisi Tinalaisen hallinnassa tämä maapalanen. Siinä alkaisi piankin semmoinen kilke ja kalke, että kuulisi etäinenkin kultamyllyjen pyörivän, ai ai, sitä riemun jytyä!

Mutta Ollimatti, vaikka pehmeäluinen onkin, mies, niin saattaa välistä äksyksi heittäytyä. Jospa se kieltäytyisi myymästä mökkiään Tinalaiselle, hinnalla millään? Hyhhyh, vaikka tuo Häkänen ostaisi mökin ja . . . Niin, ja Tinalaisrukka saisi vain pyyhkiä vettä suupielestään ja tyhjään töpeksiä, harmissaan, thyh!

Tinalainen aikoo kumartua poimimaan keltamurenia, joita vielä kimaltelee siellä täällä. Mutta varmuudeksi hän kuikuilee ympärilleen ja — arvasihan sen — näkee Häkäsen olevan jo liikkeellä näillä main. Tuolla se juttelee Kilmu-Iivanaisen kanssa, parin kivenheiton päässä. Jos se huomaa Tinalaisen olevan tässä, niin jo tuli lopultakin selvä peli. Ei Häkänen jätä asiaa kesken.

Tinalaisen on jätettävä kalliiden murenien poimiminen ja lähdettävä pois tästä pihasta. Voi sammatti, minkä ristin lykkäsi tuosta hiertäjästä!

Mutta — eikös Riitukka, tyttö, ole isänsä perijä, Ollimatti Sutisen ainoa läheinen?

On, on.

No, tyttöhän sitten perii Mäkitörmän mökin ja, ai ai, kultakaivoksen?

Selvää, selvää! Mutta vasta sitten, kun isä, Ollimatti Sutinen on poissa elävien joukosta.

Mutta jos Riitukka menee naimisiin, niin kaipa hän voi vaatia isältään jotakin tuosta kulta . . .

Kyllä kai. Ja tietysti Ollimatti vävylleen järjestää, niin, — ja mitäs Ollimatti Sutinen, mitä hän itse ymmärtäisikään kaivosasioista? Narrattava, pitkätukkainen, kouluakäymätön mies. Kaukana kärritiestä syntynyt ja pohjoisrinteellä kasvanut, piankin se joutuisi kaiken maailman huijarien ja pelikaanien jymäytettäväksi. Kyllä ne osaisivat venyttää ukkopahan nenän ihan oikoisekseen, niin piipunkiverä kuin se onkin.

Kyllä kait vävyn, Riitukan miehen pitäisi viisaammakseen ottaa kaivosasia haltuunsa, ei siitä muuten mitään tule.

Selvää, selvää!

Hyvä on. Mutta Riitukka ei halunnut olla palkkalaisena Tinalassa.

Ei halunnut. Mutta entäpä, jos tyttöä pyydettäisiin emännäksi taloon? Suur-Tinalaan!

Miltä se kuulostaisi käskyläisten korvissa, häh? Että hoviin, hoviin!

Ähää, eikö siinä tarjouksessa olisi täkyä jalommankin kalan matustella? Saati nyt mökkiläisen tyttären!

Tinalainen, tämä, mies parhaassa iässä kuin pekoniporsas, eiköhän vain ykköseksi laskettaisi Purnunpohjan sulhopoikien joukossa, niin leskimies kuin onkin. Ja Riitukka, sojakka likka, hiesunkies, miten talon työt tekijänsä löytävät, kun se ihminen rynnistää. Kahta piikapalkollista semmoinen emäntänäkin vastaa, ei toki tarvitseisi tytönletukoita pestailla enää taloon, kun siitä . . .

Selvää, selvää!

Nyt vain raaputetaan parta pois leukapielestä ja valjastetaan humma uudestaan kirkkokiessien eteen!

Tehdään nätti jutku Häkäselle, etuilijalle! Myöhästytpä, myöhästytpä!

KAHDESTOISTA LUKU

Ollimatti on kyydinnyt Marikaisan Napakylään kauppias Moskotin taloon.

Oli puhetta, että Marikaisa joutaa sieltä pyhäaamuna lähtemään takaisin ja sen vuoksi Ollimattikin jäi Moskotin väentupaan yöksi. Paavalin sai päästää Moskotin heinäviljaiseen hakaan, mikäs sen siellä mesoessa rikkaan ruokossa.

Napakylään ajettiin illalla melko äänettöminä. Se Tinalaisen kopeileminen kävi Ollimatin närälle, niin että koko ajomatkan piti mieltä äykeänä kuin vanhettunut voi. Ja Paavali vielä sapoteerasi koko matkan, niin että Marikaisakin lopulta tuskastui ja sanoi Ollimatille, että: kyllä minä jo löisin!

Ja pitihän sitä Paavalia, ilkimystä, vähän hosaista, noin vain näennäisesti, Marikaisan mieliksi.

Mutta sitä rakkaudenasiaa, sitä ei tehnyt mieli panna alkuunkaan. Kun sekin Tinalainen . . .

Nyt, pyhäaamuna, Ollimatti ajelee yksinään Purnunpohjaan.

Marikaisalle ilmestyi hierontatyötä täksikin päiväksi Napakylässä. Kauppias Moskotin rouvasemäntää piti vielä rynkytellä, ei kuulema arkisin joutanut lojottamaan hierojan käsissä. Kun Moskotin ajomiehellä oli illemmalla hevosasiaa Purnunpohjaan, puhuttiin, että Marikaisa pääsee siinä kyydissä kotiinsa.

No niin, olisihan tuo Marikaisa mennyt Ollimatin puolesta tässä rinnalla, jopa hyvinkin ja mieluisastikin. Vaikkei tuo mielentila nytkään tunnu simasukaisiin jutteluihin kuontuvalta.

Mutta nytpä Paavali juosta kopsuttelee ihan kuin sydämen ilosta. Vähästä senkin mieli kevenee, kah, sitä mukaa kuin kuormakin. Se kun ei tykkää naiskyydittävistä, niin, ja painoakin on nyt puolta vähemmän kuin illalla Napakylään mennessä. Suu ja selkä, ne ovat Paavalin mittapuita, suuhun enemmän, selkään vähemmän, silloin tämä ärhäkkä hevosviisastelija kait pitää tätä maalimaa parempana kuin muita.

Niin, se Suur-Matin, Tinalaisen asia?

Ettäkö Ollimatti pakottaisi tyttärensä tuon itaroitsijan käskyläiseksi! Silläkään uhalla, että mierolle joutuu omasta tönöstään, Ollimatti, tämä?!

Niin, ja rötölleen luuskahtaa sekin . . . se — Marikaisan juttu. Ei kait sitä selässään kanneksi vaimoihmistäkään, jokin sopukka se pitää olla, missä sitä asuttaa ja makuuttaa.

Mutta sittenkin! Ettäkö tässä oman päänsä päästimiksi, tuota, näetsen, maallisen hyvänsä eteen, luovuttaisi Riitukan mokomalle orjastajalle! Ohoh! Se on nietua, sanoi Aunuksen seltikauppias.

Sitä, näes, kymmentätuhatta markkaa ei näihin maaliman aikoihin saa mistään lainatuksi, mökkiäkään vastaan. Eivät senkään vertaa tarjonneet hinnaksi, kun Ollimatti viime syksynä Mäkitörmäänsä kaupoitteli. Hiekkainen ja kivinen palsta, mitä sillä tekee. Minkä lahonneessa pönkätönössä vaivaisesti asuu, pieneläjä, parikin.

Vieköön, Tinalainen, mökin! Veihän se Niemensyrjänkin, Ollimatin vakaisen perintötalon niillä vippaskonsteillaan. Näpyliäs, näpyliäs se on maallisen perään. Suur-Matti!

Vieköön, mutta Riitukkaa ei pakoteta, ei pyydetäkään! Ei hisaustakaan tytölle, että isä on pakkohuutokaupan uhassa. Rehti tyttö, Riitukka, sehän nyt möisi vaikka itsensä toisen puolesta, jos sitä maanitteleisi.

Pehmeäluiseksi sanovat tätä Pien-Mattia. Äitiinsä näet, se mamma aina nöyryyteen ja alamaisuuteen yllytti. Ei pidä vastustaa isollisia, se aina sanoi. Kuka isolliseksi on nostettu, niin sille on annettu niinkuin valtikka käteen, tottele sitä! Tinalaiselle niijasi kirkonmäelläkin, äitipahanen, vaikka itsekin oli talon, Niemensyrjän emäntä. Mutta kun Tinalainen oli äveriäämpi, niin . . .

Mutta entäpä jos tää kivikkomökin pieneläjä kerran karkenisi? Ei kumartaisikaan vääryyttä, vaan kävisi sitä kaulusvärkkeihin kiinni. Ja karahuisi niinkuin metsänpeto, ei, niinkuin leijoona, oikea hirmuleijoona ja antaisi väärintekijän, ahmatin, tuta jalopeuran käpälää!

Ollimatti ihan virkistyy tästä ajatuksesta. Pistää vielä suupieleensä vankan mällin oikein vieraan maan suutupakkaa. Louhki mies, se Moskotti, tiukkasi lähtiessä kouraan kääryläisen ja sanoi, että mutuahan tuota leuoissasi kotimatkalla, se on ihteään turkkilaista!

Ja mällimehu tuntuu kuin lähtevän kiertämään suonissa, se levittää koko ruumiiseen vastahankaisuuden ja peräänantamattomuuden mieltä.

Ei, nyt näytetään Tinalaiselle, nylkyrille, miten matonenkin käpristäytyy, kun sitä poljetaan! Suorat sanat vasten muotoa ja sitten pari korvatälliä, ärväystä, niin jotta . . .

Kävi sitten kuinka kävi!

Mutta Tinalainen ei olekaan kotona.

Kirkonkylälle kuuluu lähteneen. Oikeinkohan tuo kirkottelemaan, variseus? ajattelee Ollimatti. Mutta vanha Miina siristää veikeästi silmiään ja vihjailee kysyjälle, että maallisissa se isäntä taisi lähteä asioissa. Mitä tuolla lienee ollut mielessä, koska Riitukan nimeä oli pari kertaa hokenut kamarissaan. Miina oli sattunut kuulemaan kamariporstuassa puuhatessaan.

Vai Riitukkaa hokenut ja kirkolle lähtenyt?!

Ei ole saanut, kuulema, piikaista taloonsa. Arvaa sen, nyt se menee ja sanoo Riitukalle, että avittaakseen isäänsä velkakiipelistä sen on tultava takaisin Tinalan palvelukseen. Säikyttelee tyttöpahasen seisoalleen. Eihän tytöllä ole maksaa rahalla isän velkaa, oma itsensä sen muka olisi annettava lunastukseksi . . .

Ei, nyt on Paavali valjastettava uudestaan ja lähdettävä kirkonkylälle. Sanomaan tytölle, että Tinalaisen pyyteisiin ei tarvitse suostua, ei uhallakaan. Ollimatti panee kerrankin telan eteen sille naukumatille. Ei, Riitukka ei tottele Tinalaista ei ainakaan isänsä takia!

— — —

— Noh, ka, se kun nyt taas ämpyileksen, prrtuu takaisin, aisoihin! Ärmätti siinä, — kelek!

Iukuilijan valjastaminen kehittää ja vahvistaa Ollimattin sisua. Paavalin kapinayritys on kukistettava lujin sanoin ja vielä lujemmin käsin. Tämän rynnistyksen jälkeen Ollimatti lataa piippunsa mahorkkakarpeilla ja luihauttaa mojovat sauhut.

Nyt lähdetään. Ollimatti nousee kiesseille ja ottaa ohjakset käsiinsä. Mutta Paavali, iuh iuh, täräyttää kiessien etulautaan takajaloillaan niin, että ajokalut kohoksi hypähtävät. Ja Paavalin pitkä häntä viuhauttaa vasten ajajan muotopuolta kuin rautalankahuiskulla. Ihan kipeätä teki, säväytys, ja kiveränokka, vastasytytetty piippu heltisi hampaista ja lensi, niin, minne se nyt lensikään?

Ollimatin on laskeuduttava kärryiltä etsiäkseen piippua. Tuolla, — ihan pirtin sillan alle on viskautunut. Ja tyhjentynyt, palavat karpeet lennähtäneet jonnekin.

Ollimatti pääsee siitä lopultakin taipaleelle. Vasta isolla maantiellä, kun Paavali näyttää vähitellen alistuvan kohtaloonsa, uskaltaa hän ryhtyä uudelleen tupakoimishommaan.

Ha ha ha, nauraa harakka aidanseipäässä, kun Ollimatti siinä sytyttelee piippuaan.

Mitenkähän ne piipunkarpeet siellä mökillä . . . Palavia ne olivat ja sillan alle . . . Siellä höylänlastuja ja vaikka mitä kuivaa ruuskua . . . Jos vaikka kytevät ja tuuli antaa vauhtia . . .

Antakoon! Palakoon! Hei, Paavali, kaputtelehan pois!

Puupiiput, puupiiput, laulaa kyntörastas tien vieressä vesakossa. Ollimatti tuntee vanhastaan kyntörastaan lorut. Nytkin se laulaa ihan selvästi:

Pien-Matti, Pien-Matti,
ota akka, ota akka!

En minä saa, pitäisi Ollimatin vastata. Siihen rastas:

Oo-juu, oo-juu,
tiijän vissiin, tiijän vissiin
nai Marikaisa, nai Marikaisa.

Mutta Ollimatti ei ole nyt loruilutuulella. Paavali, hei, otahan tietä allesi, muuten kärrit ajaa kintuillesi, laiskimus!

Vraak vraak, huutaa varis käheästi petäjän latvasta.

Mutta rastas suutahtaa Ollimatin välinpitämättömyydestä. Se laulaa ähittelevästi:

Pien-Matti, Pien-Matti,
puupiiput, puupiiput!
Kopistit pois, porot pois
sillan alle, sillan alle.
Syttyy, syttyy,
ähä piti, ähä piti!

Ollimatti hiljentää Paavalin muutenkin halutonta juoksua.

Olisikohan käännyttävä takaisin Mäkitörmään!? Jos ne vietävän kypenet sillan alla . . . ?

Kytekööt! Leimahtakoot!

Uhmakka ääni huutaa kuin tien varresta. Ollimatti tietää, että se on vanhan aatamin ääni. Se muuttuu kohta makean houkuttelevaksi ja kuiskuttelee mökinmiehen korvaan:

Anna roskan palaa! Kaksikymmentätuhatta saat. Palovaakutusrahat. Kymmenellä tuhannella isket Tinalaista vasten muotoa ja sanot: siin’ on saamisesi, kettu! Sitten sulla on toiset kymmenentuhatta puhdasta rahaa, heleijaa, etteikö Marikaisakin jo mielly, vai mitä, häh? Ja mökinpaikkakin on taas velaton.

Mutta toinenkin ääni sekautuu asiaan:

Ollimatti! Ollimatti! Ethän sinä ole ennenkään nippanappatempuilla elänyt! Ja linnaanhan niistä konsteista joutuu, Kakolaan ihan, kivimäkeen, missä muutkin sutkit ja pahkamäkeläiset pillojaan sovittavat. Käänny takaisin, Ollimatti, ja sammuta, jos Mäkitörmässä on jotakin syttynyt!

Hitinplitiä, vastaa siihen pilkallisesti markkinarailakas ääni. Mikäs siellä olisi syttynyt? Ei mikään. Sen kuin hutkit kopukkaa takamuksille, Ollimatti, ja ajat edelleen niin, että aidanseipäät kampana silmissä vilistää, hellurei vain! Ja vaikka olisikin, niin . . . hopsista vain!

Nämä kaksi ääntä syöntyvät keskenään kipakkaan väittelyyn. Ollimatti itse on melkein kuin sivullinen siinä ajajana istuessaan. Nuo kaksi kiistelijää ovat omatunto ja vanha aatami.

Ollimatti saattaa ihan kuvitella, minkä näköisiä nuo kaksi erilaatuista olentoa ovat.

Omantunnon hän muotoilee mielessään ukkivaarin näköiseksi. Se istuu kuin pöydän päässä suuri kirja avattuna edessään. Sillä on harmaa tukka ja parta, mutta hurstipaita on valkea ja puhtauttaan hohkaava. Se itsekin uhoaa saunapuhtautta ja se saarnata paukuttaa ankaralla äänellä. Ollimatista oli lapsena ikävää istua paikallaan, joskus tuntikausiakin, kun ukki luki yksitoikkoisesti ja väsyttävästi. Jos siinä lapset tirskahduksenkaan, vaikka vahingossa päästivät, niin silloin ukki otti seinänraosta patukan ja rankaisi häiritsijää.

Ollimatti muistaa — nyt perästä se naurattaa — millaiseksi hän lapsena kuvitteli taivaan. Hän kiipesi tikapuita myöten ylös ja pääsi tallinvinnin tapaiseen, suureen, ikävänhämärään huoneeseen. Ukkivaari istui pölkyllä jumalana ja hän oli punomassa tuoreista koivunvitsaksista patukkaa. Nähtyään Ollimatin saapuneen, hän kohotti poikaan ankaran katseensa ja jyrisi:

— Heitä housut jalastasi ja käy lähemmäksi!

Silloin Ollimatti parahti itkuun ja syöksyi suinpäin, tikapuita myöten luisuna laskien alas taivaasta.

Ukkivaarin malliselta tuntuu omatunto. Mutta tuo toinen vanha aatami? Se on sitten metkaa, ettei se olekaan vanhanmakuinen, se olento. Ollimatti pystyy kuvattelemaan sen aivan kuin ilmielävänä olisi tuossa edessä.

Vanha aatami onkin nuorehko, hyvännäköinen mies. Tummatukkainen, hattu rennosti kallellaan, hiuskiehkura otsalla. Siniverkainen puku, kiiltovartiset saappaat ja punasinikaulaliina. Liivintaskussa sillä tikittää suuri ankkurikello ja takintaskussa sillä on parikin pakkaa pelikortteja. Takataskussa ponkottaa viinapullo, ja selässä roikkuu koreahelainen haitari. Eikä se, veitikka, ole koskaan ikävällä päällä, aina se viehkaa toisiakin lystinpitoon.

Nämä kaksi, omatunto ja vanha aatami käyvät todenteolla jankkaamaan Ollimatin asiasta. Ikuisia riitaveikkoja tuntuvat muutenkin olevan, monet vanhat kaunat niillä on leukariihessä puitavana.

Nyt ne kiistelevät siitä, onko Mäkitörmän mökki syttynyt tuleen, vai eikö.

Omatunto peloittelee, että kyllä se on syttynyt ja kehoittaa Ollimattia kääntymään takaisin kotiin. Mutta vanha aatami huiskauttaa kädellään ja sanoo: hei, huolet pois, Ollimatti, annahan kaakin ravata! Ei siellä mikään pala!

Ollimatti on kahden vaiheilla, mutta antaa kumminkin hevosen lynkyttää kirkonkylään päin.

On pyhäinen aamupäivä, tyyni ja kuulakas. Poum poum, kuuluu kirkonkellojen ääni kaukaisena kuminana. Niin, ne ikään kuin poukuttavat tämän synnillisen seurakuntalaisen sydämen ovea, kuule, kuule, menepä vähän itseesi ja . . .

KOLMASTOISTA LUKU

Sitä kilinkalinaa, mikä kuuluu nimismiehen keittiöstä!

Riitukka, tytönpullukka, pesee astioita ja muita syömäkaluja aamiaisen jäleltä. Keittiö on täynnä kilajavaa ja kalajavaa meteliä, aivan kuin kalut eivät pitäisi pesemisestä, vaan vastustaisivat sitä äänekkäästi, ihmislasten tavoin.

Hehei, miten rivakasti työ sujuu neitokaiselta, ihme, etteivät astiat rikkoudu hänen käsissään. Taitava näkyy olevan tyttö hommassaan, tasapainoilee liukkaiden lasi- ja posliinitavaroiden kera kuin sirkustaituri, melkein.

Huiskista vain, astiat on tiskattu, jäljet pyyhitty ja tyttö pääsee viettämään sunnuntailomaansa. Nimismiehen rouva on niin luvannut, hän itse hoitaa loput päivän kotitehtävistä.

Riitukka on laittautunut pyhäkuntoonsa, vetänyt ylleen korean silkkileningin, — silkki —!? Niin, nykyaikaahan tämä on! Ja piikatyttökin on kotiapulainen, siitä saitte, ihmettelijät! — ja hän istuu nyt tuijottaen ikkunasta valtamaantielle. Siellä kulkee nuorisoa yksittäin, pareittain, jopa parvissa. Nuo eivät kiinnitä tytön katsetta, niin hauskan näköisiä kuin ovatkin. Tyttö odottaa näkyviinsä vain yhtä, sitä oikeata.

Riitukan ollessa selin oveen, joka on jäänyt auki, — kuumana kesäpäivänä, — tapahtuu jotain . . . jotain vanhaa, iänikuista, tuhansia kertoja tapahtunutta, seuroissa näyteltyä ja romaaneista luettua.

Ovesta astuu hiljaa, varpaisillaan nuori mies, ja hiipi tytön selän taakse. Ja . . .

Senhän arvaa, tietysti!

Mitä muuta voi nuori mies tässä tapauksessa tehdä kuin panna kätensä tytön silmien eteen, takaapäin? Se kuuluu tuhatvuotisen pelin, rakkausleikin sääntöihin. Niissä ei hevin tehdä uudistuksia, sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina . . .

Rakkaus, ikivanha ja ikinuori veijari, se ei opi mitään uutta, eikä unhoita vanhaa.

— Aatuli! arvaa Riitukka ja nostaa nauraen pojan kädet silmiltään. Tietysti hän arvaa, ketäpä muuta hän olisi odottanutkaan!

— En nähnyt sinua ikkunasta . . .

— Et. Tulinkin tuolta nimismiehen kanslian kautta. Oli asiaa . . .

— Mitä?

— Ulkomaan passia.

Tytön silmät pyöristyvät, hän katsoo melkein säikähtäneenä nuoren miehen silmiin. Ja, katsos vain, ennen niin ilakoiva nuori mies on nyt totinen, vaikka väkisin koettaa pitää hymynvirettä kasvoillaan.

Aatuli ottaa toisen tuolin ja istuu tytön rinnalle. Yhdessä he katsovat maantielle ja poika kertoo uudesta suunnitelmastaan. Niinkuin romaaneissa, sanoo poika. Merien takaa on lähdettävä etsimään . . . Katsos, minuun ei uskota tässä pitäjässä, ei torpanmaan vertaa . . . vallankin, kun äijä ajoi kotoa pois. Mutta parin kolmen vuoden kuluttua minä olen jo takaisin ja omilla hankkimillani — — ymmärräthän?

Kyllähän tyttö ymmärtää, mutta ei se tee mieltä keveämmäksi. Silmien eteen nousee kuin sisäisestä suosta usvaa, ikävän mielen hallaista usvaa. Vastikään on toinen toisensa löydetty, nytkö pitää toisistaan etenemän kuin kaksi kaarnalaivaa veden aavalla!

Nyt he eivät puhele näytelmänharjoituksesta nuorisoseuran syysjuhlaa varten. Kaikki nuo tuntuvat pieniltä, joutavilta asioilta. On maailman ranta avara, hyräilee poika pitäen tyttöään vyötäröiltä.

Mutta keinulle, keinulle he kumminkin päättävät mennä yhdessä illemmalla. Keinuminen viihdyttää levotonta, ankeata mieltä. Ärtyisä, itkevä lapsikin rauhoittuu kehdon heilunnassa. Ja kiikkutuoli selvittää monta sotkuisaa vyyhteä, jotka päivän askareitten jälkeen ihmismieltä vannehtivat.

Aatuli lähtee naapuritaloon, jossa hän on kauppiaan renkinä. Mutta hän lupaa tulla illemmalla Riitukkaa hakemaan keinulle.

— Päivät, Riitukka!

Itse äveriäs Tinalainen siihen ilmestyy ovelle — Aatuli on jo pitkän aikaa ollut poissa — ja astuu kursailematta tytön luo. Oikein kättelee, kah, eipä se ole milloinkaan kädestäpitäen tätä töllin tyttöä tervehtinyt!

Ei ole saanut tyttökäskyläistä taloonsa, arvaa Riitukka. Tulee tietysti houkuttelemaan . . .

Odottamatta kehoitusta, istuu Tinalainen pöydän ääreen ja jalkaansa toisen polven päällä notkutellen, alkaa puhella:

— Sinähän tunnet, Riitukka, sen Tinalan talon?

— Tottakai, vastaa tyttö.

— Suur-Tinalan?

— Niin.

— Sisältä ja ulkoa?

— Aivan.

— Ja tiedät, siinä talossa on rahanpuoli niinkuin kotonaan?

— Tietäähän tuon nyt, myöntää tyttö nauraen. Ei kai siinä talossa muuta olekaan kuin rahaa, lisää hän pahaatarkoittamattomana kaksimielisesti.

— No niin, asia on sitten selvä!

Tinalainen ottaa poveltaan pienen paketin, avaa sen. Sieltä ilmestyy vanha silkkihuivi, pitkähapsuinen, taitteiden kohdalta kai omia aikojaan kulunut. Tinalainen lyö sen pöytään niin, että läpsähtää.

— Otahan tuosta . . . alkuun! hän kehoittaa Riitukkaa, jonka ruiskukkasilmät ovat selällään ihmetyksestä.

— Että . . . Mitä se isäntä nyt . . . ?

— Ka, tätä.

Tinalainen sieppaa tytön käden ja rupeaa sovittamaan tämän nimettömään paksua kultasormusta.

— Tätä minä vain . . . jos köyhän kihlat kelpaa?

Tinalaisen äänessä on mahtia, korostaessaan sanaa ’köyhän’. Laittamalla talonpoika itseään kehuu, sopii tällä kertaa häneen.

Mutta Riitukka vetäisee kätensä pois Tinaiaisen huomasta. Hän on tulipunainen ja hän heittää kätensä selän taakse kuin rikasta isäntää piiloon.

— Mutta isäntä, enhän minä . . .

— Ka, mitä siinä ujostelet?! Emännäksi minä tarkoitin . . . sinua, ymmärrätkö, tyttö?

— Niin, mutta eihän minusta . . .

— Ei ei. Kukas sitä väittääkään? Mutta kun tämä Tinalainen nyt kääntää katseensa sinuun, niin . . . No, sormesi tänne!

— Ei, hyvä isäntä, en minä . . . en ota!

— Ettäkö . . . Ahaa, onko sinulla tiedossa rikkaampi, mukamas? Onko? Ja kuka näillä main on Tinalaista rikkaampi, kuka?

Ei johdu Suur-Matin mieleenkään, että maailmassa voisi olla muita etuisuuksia ja arvoja kuin rikkaus, rikkaus.

— Ei ole tiedossa mitään . . . ketään, änkyttää tyttö. — Ei ainakaan rikkaampia.

— Ettei sitten Suur-Tinalan isännän kihlat kelpaa?!

— Isäntä ei nyt . . . kun ei sovellu.

Tinalainen, joka on innostuksissaan kohoutunut seisoalleen, putoaa ihan takamuksilleen hämmästyksistä. Rukkasten saantia hän ei ole tullut ajatelleeksikaan, pitäjän äveriäin mies.

Ka, ihanpa meni jauhot kurkkuun, hän ajattelee siinä hämillään. Rummuttaa vähän aikaa sormillaan pöytään, mutta ei keksi mitään, joka parantaisi asiaa. Ottaa siinä ilman aikosiaan pöydältä pienen valokuvapinnan silmäiltäväkseen; miettiessään, kuinka olisi nyt tehtävä.

— Vai ei sovellu, vai ei . . . No, jopa nyt jotakin . . . hän mutisee puolittain itsekseen, selatessaan valokuvia. Mutta Riitukka vetäytyy oudoksuen hänestä ulommaksi.

Äkkiä Tinalainen säpsähtää. Hän kiintyy tarkkaamaan erästä valokuvaa pitempään. Vai niin, vai niin, no, nyt minä . . .

Tinalaisen kädessä on Aatulin kuva. Sen taakse on kirjoitettu omistus: Riitukalle, Aatuli, ja päivämäärä, äskeinen.

Riitukka punehtuu uudelleen ja hän kääntää katseensa Tinalaisesta poispäin.

— Ahaa, ahaa, äännähtelee Tinalainen itsekseen. Ne nuoret, ne nuoret . . .

Tinalainen ymmärtää nyt syyn, miksi tyttö lähti niin äkkiä Tinalasta uuteen palveluspaikkaan kirkonkylään. Tottakai, nuo armastelijat halusivat olla lähellä toisiaan.

Tinalainen nousee ja kävelee miettiväisenä edestakaisin lattialla. Entäpä, jos Aatuli menisi naimisiin Riitukan kanssa? Se ei mahtaisi vikapisto ollakaan. Ne aarteet, jotka Riitukka tulisi perimään menisivät ’sukuun, eikä sikaan’. Suku, Tinalaisen suku, se tulisi vain entisestään rikastumaan. Ja hänen, itsensä Suur-Matin hoitoon ne kultakaivannot kumminkin joutuisivat, eihän niitä lapset . . . eikä Ollimattikaan.

Tinalainen napsauttaa sormiaan ja pysähtyy Riitukan eteen.

— Laitahan itsesi lähtökuntoon, tyttö! hän sanoo.

— Että . . . ?

— Että että. Rovastin luo tästä . . . panemaan kuulutuksiin.

— Mutta isäntä . . . enhän minä Aatulin kanssa?

— Aa-Aatu-lin, sopertaa Riitukka yllättyneenä.

— Niin, jos Suur-Tinalan poika kelpaa. Talonkin saa sellaisen, jotta . . .

Tyttö ei osaa vastata, vaan painaa kasvonsa käsien väliin ja . . .

Ettei vain nyyhkyttele . . . vai nauraneeko, kun niin olkapäät hytkyvät!?

Mutta Tinalainen on jo ovensuussa lähdössä:

— Minä menen sinne kauppiaalle ja kiikutan Aatulin tänne. Lähdetään sitten kolmen kesken pappilaan.

NELJÄSTOISTA LUKU

Kirkonkylään päin ajaa, köröttelee, mies ja hänen omatuntonsa. Rinnakkain ikään kuin istuvat, omatunto puhuu hiljaisella, vakavalla äänellä jotakin, mitä miehen pitäisi kuunnella ja ottaa sovittaakseen.

Mutta vanha aatami, suruton, se ei ole jättäytynyt seurasta, vaikka omatunto on sitä koettanut hyljeksiä ja halveksia. Nytkin se istua rojottaa rennosti kiessien peräpuolessa, selin ajosuuntaan, harmonikalla kipakkaa jenkkaa räiyttäen ja rekilaulua hoilaten:

Pappani sano, ostetaanko talo,
mut minä, että milläs me juodaan,
Milläs me sitten markkinoilta,
kotia sussu tuodaan?

Mutta harrasmielisyydessään vankkumaton omatunto peittelee korviaan ja neuvoo Ollimattiakin niin tekemään. Viimein omatunto saa vanhasta aatamista hyvän niskaotteen ja . . .

Vanha aatami lennähtää rattailta kuin juopunut hulikaani rahvaankapakasta vahtimestarin heittämänä. Tuonne se jää taakse, keräillen maahan kimmahtaneita ’työkalujaan’, korttipakkoja, hanuria, viinapulloa, ja edelleen ajajien perään nyrkkiä puiden.

Ja nyt ankara omatunto poukuttaa Ollimatin sisusolentoa, se saarnaa ja julistaa rangaistuksen lakia. Vanhan aatamin huolettoman rehvastelun vastapainoksi se ihan liioitteleekin Ollimatti Sutisen osuutta näihin synnintalkoihin.

Ollimatti, nyhjetyinen, säveä mies, lyyhistyy sisäisesti raskaan syntikuorman alla, taakan, jonka omatunto jylisevin tuomiosanoin hänen selkäänsä latoo.

Prrtuu, Paavali, seista!

Mikähän se noin huutaa, tuu-uuu-uu-uu? Ettei vain ole palotorvi? Purnunpohjan uusi torvi, joka läheltä kuultuna ulvoo kuin hengenhätäinen susi. Tänne kuuluu hiljaisena, ettei vain . . .

No, johan minä . . . Hyttynen tuossa korvaan inaji, ihan korvakin rupeaa kuulottelemaan, noh, Paavali, hopsis!

Ajetaanhan eelleen!

Tultahan niissä oli, niissä tupakankarpeissa, jotka sinne tuvan sillan alle . . . Semmoiset kytevät toisinaan, mene tiedä miten kauan, ja sitten tupsahtavat, kun tuuli vähän hönkäisee . . .

Leuattoman-Aakun mökin kohdalla, ylävällä mäellä, Ollimatti pysähtyy. Siinä on tien vieressä korkea kivi. Hän tietää, että kiveltä näkee Purnunpohjaan, ei tosin näe Mäkitörmän mökkiä, mutta sen kohdan. Ainakin, jos . . .

Hyvänen aika! Onko tuo savua vai pilvenhöntyvää, tuon kuusenlatvan kohdalla? Sen kuusen takana on Ollimatin mökki.

Silmä ei ota selvästi näin etäältä.

— Hai, mies, mitäs tiirustat? kysyy ääni kiven juurelta.

Mustalainen Haakertti on joltakin sivutieltä yhtynyt valtamaantiehen ja, nähdessään Ollimatin katsastelevan kivellä, pysähtynyt uteliaisuudessaan.

— Tulepas nuoremmaksesi katsomaan, kutsuu Ollimatti, joka tuntee mustalaisen. Ollut jolloinkin Mäkitörmässä yötä.

— Eikös tuo ole savua, tuo, tuolla? kysyy Ollimatti, kun Haakertti on kavunnut hänen rinnalleen.

— Savua? Savua on, takuulla, myöntelee mustalainen lipevästi, mutta enemmänkin mielistelyhalusta kuin varmuudesta. Pitää olla ihmisten kanssa yhtä mieltä, sellainen auttaa romania paljon elämässä.

Ollimatti on kalpea kuin halaistu peruna. Nyt huutaa palotorvikin, ihan selvästi huutaa, ei tosin kuulu kovaa, mutta . . .

— Kuulepas, eikös tuo ole palotorvi, joka huutaa? hän kysyy hieman hätäisellä äänellä Haakertilta.

Romani kuuntelee käsi korvallisella.

— Hai, mikäs muu kuin palotorvi, takuulla, hän yhtyy mielistellen Ollimattiin. — Ihan selvästi palotorvi, hai, kuuma, tulinen ilma, kuivat rakennukset helposti syttyvät.

Uskoen tällä Ollimatin mielipiteeseen yhtymisellä saaneensa toisen hyvälle tuulelle, paljastaa mustalainen vyöltään komean tuppiroskan ja ehdottaa:

— Kuule sie, Sutinen, vaiha puukkoi, paljo sie annat vällii?

Ollimatti laskeutuu tutisevin polvin kiveltä, eikä vastaa mitään.

— Kelloi sit? yrittää Haakertti ja vetää jokaisesta liivintaskustaan kellon. Esittelee Ollimatille puoltakymmentä kelloa, paneepa yhden tikittämään tämän korvaankin. Kuuletko, miten käy kuin ikiliikkuja?

— En välitä, ärähtää Ollimatti, huomaamattaan niin jyreällä äänellä, että mustalainen uskoo kerralla. Pelästyneenä hän luisuu kiveltä ja nousee rattailleen, joissa on naurettavan pienet pyörät.

— Ka, hos passaa, hos ei, houkutella meillä ei, hän lavertaa kuin lapset keskenään ja sivauttaa hummaansa pakaroille. Romanilla on nuori hevonen, joka kuljettaa hänet pian Ollimatin näkyvistä.

Palaa se, uskoo Ollimatti. Ihan on melkein kuulevinaan rätinän ja huminan tänne asti. Ainakin tuon palotorven kuulee. Eikä näin helteellä auta vaikka höyräruutan vierittäisivät Mäkitörmään, kun se kerran vauhtiinsa on päässyt, tulipalo.

Että tuli ajateltuakin sitä kahtakymmentätuhatta, palovakuutusta. Rienaaja otti sen paikalla . . . niin, kyllä piru puuta tuo, kun pyhänä puukon . . . Eih, ajetaanhan kumminkin eelleen!

Eihän tästä kumminkaan joudu Purnunpohjaan tämän Paavalin kyydissä ennenkuin vasta mökin hiillokselle. Ja siellä on sitten koko kylän väki näkemässä, kun häntä, Ollimattia, haetaan poliisivoimalla, tulipalon sytyttäjää, näet sen. Hirveätä jos vielä poliisikoirilla ajetaan kuin sutta ikään, huih, ja sitten linnaan. Elleivät iltistään Siperiaan, niin, ja oikea käsi poikki, vai miten se laki . . .

Rellukka-Juhannes, Purnunpohjan yksityinen viinanhankkija, ajaa polkupyörällä Ollimattia vastaan. Ohihujauttaessaan kysäisee:

— Sielläkö on näes tulipalo, Purnunpohjassa?

— Siell kait, tokaisee Ollimatti lyhyesti ja häkellyksissään lätkäyttää Paavalia takamuksille niin, että tämä yllättyneenä ottaa kipakan syöksyn eteenpäin. Ollimatti ei enää kuule Rellukka-Juhanneksen selitystä:

— Se vaan Haakertti tiesi . . .

Hyvä on, hyvä on! päivittelee Ollimatti ajatuksissaan. Jopa tiesivät, kirkonkylälläkin! Turhaa tässä on enää piiloitella! Nimismiehen luokse vain, vähemmällä pääsee, kun itse tunnustaa. Ei, pappilaan ensin. Rovastille tunnustus, se sitten telehvoneeraa vallesmannille ja sitten . . .

Kirkonkylän talot jo näkyvät. Ne ovat maalattuja nuo talot, valkoisia, punaisia, keltaisia niinkuin herraisten asunnot. Tuo näky on tämän Ollimatin silmää monesti ilahduttanut, niinkuin tuokin muu luonnonkauneus, mutta nyt ei Ollimatti osaa niitä ihastella.

Ihan tässä kirkonkylän alkureunassa on Tiilikaisen mummon mökki. Siinä tarjoillaan ohikulkijoille ’Kahvia ja virvokkeita’, niinkuin ulkoseinälle naulattu kilpi ilmoittaa. Siinä kylänkävijät poikkeilevat mennen tullen, nimittäin ne, jotka eivät välitä oikein herroiksi söpötellä ja mätystellä kylän keskustan herraskahviloissa. Niissä on tälle rasvanahkaiselle hevosmiehelle liian välkeätä, pöytäliinat ihan säikyttelevät valkeudellaan, kuka niihin uskaltaa kyynäspäitään nojata. Entä, kun sylkiastiatkin on vanhanaikaisina korjattu pois, niin että mällimiehen täytyy kesken kaiken käydä ulkona suutaan tyhjentämässä.

Ollimatin suuta kuivattaa, kovin kuivattaa. Jospa tässä vielä kerran, vapaalla jalalla ollessaan, maistaisi kahvitiran ja nilpaseisi suuntäyden vehnäpullaa. Eivät lie tarjolla ne herkut kohtapuoleen!

Ollimatti jättää Paavalin mökin pihalle, jossa muitakin matkamiesten hevosia on eväitään pureskelemassa. Paavalikin saa heinätukon eteensä.

Tiilikaisen mummon tuvassa istuu miehiä suuren pöydän ympärillä. Siihen on valmiiksi asetettu puhtaita kuppeja ja muita kahvivehkeitä, että kiireinenkin matkamies saa nopeasti kuumaa suuhunsa.

Ollimattikin saa kimpaleen kotivehnästä eteensä kahvin kera, mutta tällä kertaa se ei tunnu maistuvan. Vähän väliä hän jopa kesken haukkaamisenkin pysähtyy kuuntelemaan.

— Mitäs Ollimatti höristelee? kysyy Kivatun Hemma, punatukkainen mies pöydän toiselta puolen.

— Minä vaan . . . tuota . . . palotorvi . . .

— Palo . . . ?

— Niin, torvi!

— Missä nyt on tulipalo? kysyy mummo ja sysää kirjavan huivinsa reunaa korvan taakse.

— Ka, Purnunpohjassa, kait, pääsee Ollimatilta kuin vahingossa. Hän luuleekin, että toiset tietävät, mutta eivät ole tietävinään.

Kaikki kuuntelevat ja pyörittävät päätään.

— En minä kuule inahdustakaan, väittää Kivatun Hemma.

— Eihän Purnunpohjan palotorvi tänne asti kuulukaan, tietää muuan mies ovensuusta.

— Kuuluu, inttää Ollimatti. — Noin panee, että tuu-uu-uuu-uuu!

Pikkutyttö ja kaksi pikkupoikaa ovat juosseet ulos ja kipaisseet tikapuita myöten katolle. He palaavat ja huutavat yhteen ääneen:

— Ei mikään torvi huuda!

Kivatun Hemma nousee lähteäkseen omille asioilleen. Maksaessaan mummolle kahvista hän katsahtaa Ollimattiin, joka edelleen höristelee, ja sanoo ovella mennessään:

— Kuule, Ollimatti, kyllä sinulla on tulipalo omassa päässäsi!

Ollimatti koettaa siinä mutustella vehnästä ja ryypätä kahvia päälle. Mutta tilliä soivat korvat, ei auta mikään.

Lapset katsovat ikkunasta kylätielle.

— Poliisikin tulee, huutaa keltatukkainen pikkutyttö.

— Ei kait se kahvista suutu poliisinkaan suu, sanoo pystynenäinen mies, joka kahvinsa juoneena sytyttää piippuaan seinävieruspenkillä.

— Ee-i, myöntää ovensuussa istuva mies. — Eikä se tämä kahvi ole esivallan kieltämää. Niinkuin nyt kuusenkyynel.

— Ketähän taas jahtaillee, Jynkänen? arvailee mummo. — Ei täällä nyt pitäisi olla ketään semmoista . . .

Ollimatilta menee kurkkuun vehnäsmuru. Sitä kakistelee ja ryökyy, tummanpunainen on kasvoiltaan, ihan luulisi jotakin säikähtäneen.

Poliisi Jynkänen, vankankolho, harmahtavaviiksinen mies tervehtii Tiilikaisen mummoa kädestä ja muille nyökkää. Istuu sitten pöytään kuin kahvimies ainakin. Mummo kiirehtiikin täyttämään kupin hänelle ja työntää vehnäkorin lähemmäksi.

Ollimatti siinä poliisia vastapäätä tuntee olonsa heikoksi. Hän kyllä arvaa, mitä varten poliisi tuli. Kyllä ne ovat jo kaikesta selvän ottaneet, on niillä telehvoonit ja lennättimet, voi toki, ratiotkin, joilla peräänkuuluutetaan. Pituutta ne ovat kasvaneet esivallan kädet, jos kohta eivät ole lyhyydellä pilattuja olleet ennenkään.

— Mitäs Ollimatille kuuluu? kysäisee poliisi Jynkänen katsoessaan vastapäätäistujan omituista vääntelehtimistä.

Ollimatti on huomaavinaan, että poliisi katsoo hänen läpitsensä. Selvä tuli. Tutkinto alkaa!

— Palotorven ääntähän tälle Ollimatille tuntuu kuuluvan, tokaisee siinä Tiilikaisen mummo tarkoittamatta mitään erikoista.

— Että mitä? kysyy poliisi kiinnostuneena. — Palotorven?!

Ollimatin päässä humisee. Ei, tätä ei kestä! Paras on tunnustaa heti, niin pääsee tästä ihmisten silmätikkuna olemisesta. Sinnehän sitä lähdetään nimismiehen luo.

— Niin tuota . . . niin tuota . . . minä tunnustan, ihan kaikki tunnustan! änkyttää Ollimatti ja nousee pöydästä, lähestyen poliisia.

Jynkänen tuijottaa hölmistyneenä tunnustajaa. Hoksaa kumminkin nousta seisoalleen, hyvänen aika, tässähän on nyt edessä jokin virkavelvollisuus. Ahaa, näkeehän sen päältäkin, että miehellä on jotain . . . Ollimatilla.

Laskien vankan kätensä Ollimatin olkapäälle, kääntyy poliisi toisiin huoneessaolijoihin ja kehoittaa virallisesti:

— Kuulkaa päältä nyt, kuulkaa päältä! Se tunnustaa!

Ja kääntyen Ollimattiin sanoo varoittavasti:

— Eikä mitään kierutteluja! Vähemmällä pääset.

— Niin tuota . . . itsehän minä sen . . .

— Ähää, riemastuu Jynkänen ja heittää kuulijakunnalle huomautuksen:

— Siinä kuulitte, se on itse, ihan itse . . . Pankaa mieleenne nämä sanat, niitä tarvitaan lakituvassa! Valan päältä kun kysytään.

Poliisi kilistelee taskussaan jotakin, Ollimatti arvaa, mitä, ja ojentaa kätensä rinnakkain virkamiehen eteen ja sanoo alistuneena:

— Panet vain ne . . .

— Ka, annetaanhan näitä, annetaan, juttelee poliisi louhkisti, lupsakasti, laittaessaan kiliseviä rautoja ojennettuihin ranteisiin. Ja ikään kuin varoitukseksi muille hän selittää:

— Näin se käy, pitäjäläiset, näin se käy poliisi Jynkäsen pelissä! Niin ne vain tunnustukset puristetaan . . . ei sitä näin ’valtojen’ edessä kauan valheenlettiä punota. Viinankeittäjät ja trokarit ovat liivakampia kuin tää Ollimatti, niiltä on vaikeampi tiristellä . . . niitä totuuden pisaroita.

— Nyt kait sitä nimismieheen . . . ? ähkäisee Ollimatti, ollen kiusautunut sivullisten tuijotuksesta. Että rautoihin piti telläytyä, muuten rehellisen miehen. Olisi pitänyt kääntyä ja sammuttaa itse . . .

— Ka, nimismieheenpä justiinsa, myöntää poliisi. — No, tuota, omastako yllytyksestäsi sinä . . . vai kenen?

Poliisi ei ollenkaan tiedä syytä minkä vuoksi on vanginnut Ollimatin. Se on nyt viisaasti ounasteltava.

— Eihän siinä kuka yllyttänyt . . . itse vain turautin . . .

— Turautit, näes, sen . . . ? utsii Jynkänen viekkaasti, eikä ole vieläkään selvillä, mistä tihutyöstä on kysymys. — Näes tuikkasit . . .

Ja muille huoneessa olijoille hän taas teroittaa:

— Päältä, päältä! Se on turauttanut, siinä kuulitte!

— Piipusta, näes, jatkaa Ollimatti. — Ja siitä kait se on hurahtanut . . .

— Piipusta! Kuulkaa, sitä kysytään valan päältä! vasertaa poliisi kuulijoille.

Tiilikaisen mummo pyyhkii silmiään huivin nurkalla ja päivittelee:

— Ilmankos se tulipalosta hötöili, ja tässä luultiin, että että se ilveissään . . .

Nyt pääsee Jynkänen ’kärryille’. Tuhopoltto, ahaa!

— Että, tuota, porautit . . . taloja? ongittelee poliisi edelleen.

— Mitäs taloja . . . mökin tuon nyt, hääppöisen . . .

— Omasi?

— Ka ei kait sitä muiden . . .

— Meinasit kait vakuutusrahoilla pymätä oikein suurellisemman . . . ? arvelee poliisi lauhkeasti.

— Noh . . . enhän minä nyt . . .

Poliisi tarttuu Ollimatin käsivarteen ja alkaa tehdä lähtöä.

— Hevonenhan sulla on . . . ?

— Pihassa, tuolla . . .

— Sen kun sitten aletaan kaputella vallesmanniin . . . Ei mulla tänne mummon luo muuta asiaa . . . kahvilla vain poikkesin, niin, ja minkä tämän Ollimatti Sutisen käväisin joutessani nappaamassa . . .

Ollimatti ja poliisi lähtevät.

— Hullu mies mökkinsä polttaa, pääseehän siitä juomallakin, sanoo Jynkänen leppoisan nuhtelevasti rattaille noustessa.

Sitten ajetaan nimismiehen taloon päin.

Paavali siinä hölköttäessään katsoo luihusti, vinosilmään poliisia. Sen kuorma on kaksinkertaistunut, siksi on yhtä nyreällä päällä kuin isäntänsäkin.

VIIDESTOISTA LUKU

Tinalaisen puuhat kukoistavat, kah, tietysti, rikkaan, ei kait niille hyväiset kuin pahaisetkaan voimat mitään mahda. Sen enempää kuin tuuli kivelle.

Tinalaisen sisäinen olento on yhtä naurava kuin hänen ulkonainen suurustinkinsa. Hyvin lutviutuu asiat, ihan kuin pännällä olisi piirustukset tehty ja niitten mukaan sujutettu.

Tinalainen on poikkeillut talosta taloon ja jakanut kutsuja. Tänäiltana on Tinalassa kekkerit, pikaan piti järjestää, mutta kuka vain kerkiää tulemaan, niin terveiks vaan. Paakari Kaarakainen on luvannut toimittaa sinne pipellokset, ja Rytkyveikot kokeilevat, saako ne näillä nykyuilutuksilla jalkoja nousemaan. Tuonnenpana sitten pidetään oikein rymyjuhlat, nyt vain vähän alkumaistiaisia . . .

Ollimatti ja poliisi Jynkänen ajavat Tinalaista vastaan tiellä.

Kah, siinäpä Ollimatti, asiallinen itse, onkin! Tinalaisella on haastamista yhdestä jos toisestakin. Riitukan ja . . .

Tinalainen pysäyttää hevosensa.

Mutta mitä? Ollimatilla raudat käsissä!

— No no, mihin nyt Ollimattia . . . ?

Poliisi myöskin pysäyttää hevosen ja selittää lupsakasti, miten asia on. Linnaan viedään Ollimatti Sutista. Mökkinsä on tuhauttanut poroksi ja kahtakymmentätuhatta vielä teoksestaan meinannut palkinnokseen vaatia vakuutusvirmalta. Mutta Jynkänen, tämä, sattui kohdalle ja tässä sitä nyt ollaan. Vallesmannille menossa.

Ollimatti alamielisissä mietteissään nyökyttelee, ikään kuin vahvistaen poliisin syytökset.

Mutta Tinalainen ei usko tuota. Milloin Ollimatti olisi mökkinsä polttanut, vastikään se sojotti pystyssä, kun Tinalainen lähti Purnunpohjasta.

— Ka, itsepä se tässä tunnusti . . . kun minä vähän heruttelin, väittää Jynkänen. Ja Ollimatti nyökkää melkein itsetiedottomasti.

Siinä seistessä ja kiistellessä sujahtaa polkupyöräilijä ohitse Purnunpohjasta päin ajaen.

— Hei hei, Kilmu-Iivanainen, hei, huutaa kimeästi Tinalainen pyöräilijän perään. Kun tämä pysähtyy ja kääntyy vähän takaisin, kysyy Tinalainen häneltä:

— Tuletko sinä Purnunpohjasta?

Sieltäpä tässä lytkäistään.

— Ja ajoit Mäkitörmän ohitse. Tään Ollimatin . . . ?

— Eihän tuota kehdannut kiertääkään. Kun matkan varrella . . .

— Oliko mökki kohdallaan?

— Mikäs sen siitä olisi vienyt. Siinä se törötti.

— Ettei tulessa . . . ?

— Hitonko . . . — Onhan siellä halkojakin poltettavaksi!

— Tattis vaan, Iivanainen, ei tässä muuta . . .

Kilmu-Iivanainen jatkaa matkaansa. Mutta Tinalainen näpäyttää vahingoniloisesti Jynkäselle:

— Mitäs nyt sanot, vankinihti?

Poliisi raapii niskaansa hämillään, mutta pian virkoaa:

— Mitäkö minä sanon? Tahikka sinä? Elikkä koko tämä kirkonkylä ja Purnunpohjan kansanrahvas? Vaikka mitä me sanottaisiin ja äännettäisiin, niin se ei merkitse yhtään mitään! Ei yhtään mitään! Mutta vallesmanni, sillä on suu, joka sanoo. Kun on annettu sananvalta, näes. Siks’ älä kysy, Tinalainen, mitä minä sanon! On mentävä kuuntelemaan, mitä vallesmanni sanoo!

Tinalainen on ajatuksissaan selvittänyt itselleen, että hänelle ei olisi mitään hyötyä, jos Ollimatti joutuisi linnaan taikka muuten vain ruununmiesten kiikuteltavaksi. Jos vaikka väärien syytöstenkin takia mies joutuisi ruunun leipiin, niin silloin kai sen omaisuuskin joutuisi mittailtavaksi ja tutkittavaksi, mene ja tiedä, vaikka takavarikkoon. Entäs sitten? No, sitten vain joku löytää kultaa Mäkitörmän alueelta, niin vaikka valtion haltuun ottaisivat linnanmiehen tavaran. Ja Tinalainen saisi puhaltaa hyppysiinsä, hyh!

— Kuulehan nyt, Jynkänen, sanoo Tinalainen mielittelevästi. — Pitäähän sinun lähteä katsomaan sitä Mäkitörmän mökkiä. Itse paikan päältä, toki. Raportti, näes, vallesmannille!

Raportti! Jynkänen ikään kuin herähtää, tosiaankin, nimismiehelle on tehtävä raportti. Pentele, kun olin unohtaa . . .

Ja Jynkänen suostuu ajamaan Ollimatin mökille, itse paikan päälle. Siinäpä hän näkee ruununmies, omin silmin.

Mutta Tinalaisen pyyntöön, että Ollimatilta irroitettaisiin käsiraudat, koska rikosta ei ole tapahtunutkaan, vastaa poliisi:

— Ei arvaa irroitella . . . ennenkuin itse vallesmanni . . .

Tinalaisen väitellessä poliisin kanssa herähtää Ollimattikin ikään kuin horroksista ja lopultakin ärtyneenä jurahtaa:

— Älä sinä mälkätä siinä, Tinalainen! Kun raudat kerran on, niin ne on . . . siks’ kun vallesmanni itse . . .

Sitten ajetaan Purnunpohjaan, Paavali, yhtä uneliaan nyreänä kuin Ollimattikin, edellä ja Tinalainen omalla hevosellaan perässä.

KUUDESTOISTA LUKU

Napakylän Moskotin renki on kyydinnyt Marikaisan Purnunpohjaan.

Paljonpa on kerinnyt Marikaisa kotikylään tultuaan. On tavannut kauppias Kurosen sisäkönkin, joka polkupyörällä on ajanut tätiään tervehtimään Purnunpohjaan. Kuronen on juuri se kauppias, jonka luona rikkaan Tinalan Aatuli on renkinä. Marikaisa saa kuulla sisäköltä viimeiset kirkonkylän uutiset, ja ne ovat niin mukavia, että ihan hytkäyttää.

Ja nyt on Marikaisa jouduttautunut hieromaan. Niettusilmä-Häkästä, tänä samana pyhäpäivänä. Hieronta, tämä, ei ole sitä sanassa kiellettyä työtä, se on lähimmäisensä avittamista, sen sanovat Marikaisan potilaatkin.

Häkälän pirtissä, komeassa kuin sali, tuntuu kahdenlaista hajua, jotka eivät tahdo oikein sopeutua toisiinsa.

Häkäsen emäntä, keittää liedellä kalasoppaa. Siitä leviää oma, hyväämieltä antava lemunsa. Mutta Marikaisa hieroo pirtin peräsängyssä lojottavaa isäntää, kaistaen sormensa teevatiin, jossa on monenhajuista, kirpeätä linimenttiä. Ylinnä siinä tuntuu ammoniakin, päänpirityksen, tärpätin, paloöljyn, pirunpaskan ja tervan tuoksut. Sitä kun nuuhkaisee oikein läheltä nokkaansa, niin tuntuu kuin ihminen olisi lähdössä toiseen maalimaan, niin äkeätä on, se pikutti.

— Roplotellaanko näitä keträksiä? kysyy Marikaisa ryllytellessään ähkivää isäntää.

— Ka, sen kun roplottelet, ähhäh, sitä vartenhan se Marikaisa, phuhhuh, kun ottaa siitä . . . niistä, voi sulostusta, kun . . .

— Näissä juhmakkeissa se reumaatti asustaa, selittää Marikaisa. — Mutta kun niitä tautipusseja vähän nöpöstellään, niin myrkyt tirajaa niinkuin mehu puolukasta, kun sitä . . . Ja kun tänne ihmisen pohjoispuolelle sitä ujutetaan, niin tautipaha pääsee ulos luonnon tietä.

— Sieltähän se puhallaksen, rymätys. Ihan sen kuulee, kun, ähhäh, se makoisia on, se . . .

Emäntä Häkänen kiertää kapustaa keittopadassa ja yhtyy keskusteluun mietteliäänä:

— Mutta tää ihmisen sielu, se kuuluu tulevan suun kautta ulos, silloin, kun ihmiselle tulee lähtö, näes. Niin sanovat ne, jotka ovat nähneet.

— Suun kauttahan se tämä sielu, tietää Marikaisakin vahvistaa. — Ei se näin . . . ryösäämällä, niinkuin tämä tautipaha ja muu ryvetys.

— Suun kauttahan se, ähhäh, aijai, miten Marikaisalla on tuota näppivoimaa, vaimoisella . . .

Marikaisa on hyvillään, että hänen ammattikuntoaan kiitetään.

— Niin sanoi Suur-Tinalankin isäntä, että tauti ihan pelkää näitä Marikaisan hyppysiä, lisää hän vaatimattomasti.

— Raahtiiko se mies maksaa edes hierojan palkkaa? kysyy Häkäsen emäntä, nostaen padan lieden reunalle hiljaa kypsymään.

— Noo, onhan se nyt markkasen viskannut perään, tuolloin tällöin.

— Se on utakka mies rahan perään, Tinalainen, ongittelee Häkänen. Hänen tarkoituksensa on saada Marikaisa kertomaan Tinalan asioista. Hänelle, Häkäselle, oli takapuheista usein hyötyä rahakilpailuissa. Mitä Tinalainen on ostanut, mitä myynyt, niiden tietäminen avasi Häkäselle moninaisia näköaloja.

Marikaisa ei — noin taloloissa yhtenään liikkuvana ihmisenä — paha juorupussi olekaan. Muitten asioista ei paljoakaan sanele, minkä vähän Tinalaisen. Häntä pidetäänkin Tinalan asioiden erikoistuntijana. Kylällä ei lasketa Marikaisalle virheeksi sitä, että hän välistä kertoo jotakin Tinalasta, hyvänen aika, ei kai hierojamuori ole luotu ihan vaiti ämittämään. Hyväntahtoinen on ihmisekseen Marikaisa, ei se ilkeyksissään Tinalastakaan haastele.

— Uta, uta se on rahaan, myöntelee Marikaisa. — Ja äveriäs se onkin, Tinalainen. Kyllä niiltä kannaksilta muut kyläläiset tiepuoleen nuljahtavat.

— Nuljahtavat, myöntelee emäntäkin ja maistelee kapustalla suolaa soppakeitoksesta. — Lipiää niillä köyhempien lapikkaat.

— Lipiää, ähhäh, puhkii Häkänenkin. — Liukkaat ne ovat semmoiset rikkauden kannakset. Vaikka eipähän se tämä Häkänen ole niitä koetellut.

— Tämäkö rikas Häkänen? makeilee hieroja, ymmärtäen, että Häkäsen vaatimattomuus on vain teettelyä. Haluaa vain, entinen renkipoika, köyhimys, aina uudestaan ja uudestaan kuulla vieraitten suusta, että häntäkin pidetään rikkaana.

Häkänen ei vastaa mitään, mutta suu on mareessa, mielissään on. Lipoo kielellään suupieliään Tinalaisen tavoin.

Marikaisa tuntee kylänmiehensä — tottakai, kun joka sopukan ruumiistakin on sormin tunnustellut — ja siksi hän antaa lähimmäiselleen sitä, mikä tälle on mieluista:

— Eihän Häkälän isäntä Tinalaisesta jäävittele, tuossa rahanryönässä, näetsen. Köyhät varjoa kumartaa, jos missä rintansa röyhistää!

Mutta onpa Marikaisalla parempaakin puhuttavaa. Nyt on hieronta jo loppuun päin, nyt hän vasta vetää tietovakkasestaan suorastaan suuruutisia.

— Tinalainen on ajanut poikansa kuulutuksiin tänäpäivänä, hän aloittaa.

— Aatulin?

— Niin. On tehnyt sovinnon ja hommannut morsiamen.

— Saiko rikkaan?

— Sutisen Riitukan.

Marikaisa hellää hieromistaan ja ryhdistäytyy kuin varttaan oikaistakseen. Hän nauttii uutispomminsa vaikutuksesta.

Häkänen koukistuu sängyssä ikään kuin kysymysmerkiksi ja tuijottaa suu ammollaan kertojaa.

— Mökin tytön?! pääsee emännältä melkein rääkäisynä. Hän lyö kämmeniään vastakkain hämmästyneenä ja sitten ristii sormensa kuin rukoillakseen, että tämän talon eläjiä säästettäisiin ja päästettäisiin moisesta pahasta. Siunatkoon, mitä säädyttömyyttä pitää kuultaman.

Marikaisa ei tiedä mitään syitä. Totta se vain kuuluu olevan. Kauppias Kurosen sisäkkö, joka asuu siinä renkikamarin seinän takana, on kuullut Tinalaisen ja Aatulin välienselvityksen, noin vain, ihan tahtomattaan. Ohut väliseinä siinä . . .

Tinalainen oli kutsunut poikansa takaisin kotiin. Mutta poika oli vaatinut, että hänen on saatava ryhtyä maanviljelyshommaan. No, tietysti, oli ukko myöntänyt. Mutta poika oli tahtonut, että elämänkurssi on talossa muutettava, on annettava rahaa työväen palkkaamiseksi ja maanviljelyskalujen ostoon. Aatuli, näes, saanut päähänsä sen maa-alan. Eikä poika ollut muuten uskonut isäänsä, ennenkuin äijä oli luvannut oikein nimismiehen luona panna nimensä kontrahtiin. Että näes Aatuli saa isännöidä Tinalan peltoasioissa. Ja sitten vain kuulutuksiin, Riitukka ja Aatuli. Rovastin luona olivat kolmeen pekkaan käyneet ja naima-asia on lukossa.

— On se Tinalainen lopultakin tullut hulluksi, arvelee Häkänen.

Mutta Marikaisalla on toinenkin uutispommi.

Häkästen vielä ätyröidessä ensimmäisen uutisen vavahduttamana pamauttaa Marikaisa:

— No, se tämä Tinalainen kuuluu löytäneen ne ameriikatkin täältä kotinurkilta!

Samalla Marikaisa alkaa Häkäsen loppuhieronnan. Käsivarsia reutoaa ja venyttelee. On aivan kuin ei olisi sanonut mitään erikoista, mukamas.

Häkänen höristää korviaan ja emäntäkin tyrkkää huivinsa kokonaan kaulalle, kuuloa häiritsemästä.

— Sekö tämä Suur-Matti? kysyy Häkänen, kun Marikaisa pitää taukoa pitemmänpuoleisesti.

— Kukas?

Marikaisa niksauttelee potilaansa sorminiveliä ja nauttii jännityksestä, joka vallitsee pirtissä.

— Vai ameriikat oikein . . ., päivittelee emäntä laitellessaan ruokakalustoa suurelle honkapöydälle. — Se on Tinalaisen tyyli, ei se jätä löytämättä mitään . . . Mutta ilmoittaakohan se niistä löytämisistään . . . Taakseen vain pimittelee, jos mitä saa hoksottomiinsa.

— Tyylillään se Tinalainen . . . virkkaa Häkänen jotain sanoakseen. Marikaisa siinä venyttää, vitkuttaa, sanoisi jo . . .

Marikaisa painaa isännän mahalleen ja hakkaa kämmentensä selkäpuolilla potilaan taustaseutuja. Ja sitten vain kuin päivitellen yleisesti tunnettua asiaa, josta jokainen on selvillä, hän makustelee:

— Että näes kultamaat löysi, Suur-Matti Tinalainen! Ikään kuin tuolla ei olisi jo liikaakin tuota mammonan siivoa!

— Niin, suurpohattaa se aina onnestaa, lausahtaa emäntäkin.

Mutta Marikaisa läväyttää Häkästä takamuksille — lopettajaisiksi — niin, että tämä hypähtää kohoksi sängyssään. Sitten ryhtyy käsienpesuhommaan vesikorvon luona ja ihmettelee:

— Että näes nyrkinkokoisia kultamohkareita mittuuttanut Kulta-Peppusella.

— Äveriäällä on, mistä mittuuttaa, tokaisee emäntä töytyytellen astioita pöytään melkein kuin suutuksissaan. — Mutta ei niillä näillä Häkäsillä, pistää siinä kuin ohimennen moitteeksi miehelleen.

— Kulta-Peppunen oli arvellut, että kaivoksenko lie löytänyt, Tinalainen, jatkaa Marikaisa hieroessaan saippuaa käsiinsä.

— Kaivoksen?!

Häkäseltä pääsi kuin tuskanulvahdus. Hän hyppää pystyyn kuin ampiaisen pistämänä ja alkaa pukeutua nopeasti.

— Jestas, kun minä säikähdin, huudahtaa Marikaisa pitäen sydämensä kohtaa kädellään. — Minä jo luulin, että isäntä sai herraskohtauksen.

Purnunpohjassaikin on kuultu hermokohtauksista, jollaisia sivistyneemmän maailman ihmiset, yläväisempi väki, saattoi saada silloin, kun asiat vaati. Purnunpohjalaiset, jotka eivät moisia kohtauksia juuri tunnekaan, nimittävät niitä herraskohtauksiksi.

— Vielä tässä mikä . . . murajaa Häkänen omissa ajatuksissaan. Hän saa hynttyitä ylleen ja lakin päähänsä. Sanomatta sen enempää hän painuu ulos ovesta.

Emäntä ja Marikaisa katsovat ikkunasta ja näkevät isännän rientävän juoksujalkaa Ollimatin mökille päin.

Vai puukonheloja se . . . mukamas . . . rantahietikolta, se kettu!

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

— No, katso ja älmistele!

Tinalainen tokaisee noin poliisi Jynkäselle ja osoittaa Mäkitörmän mökkiä. — Ei sitten kahvitulen savua nouse piipustakaan, lisää vielä vahingoniloisena.

— Siinähän tuo rojottaa, mökki, myöntää Jynkänenkin hyvänsävyisen alistuvasti.

— Joko nyt irroitat Ollimatin noista kilisevistäsi?

Tinalaisella olisi hätäinen kiire päästä puhumaan Ollimatille tärkeistä hyötyasioista, noin ihan kahdenkesken. Mitäpä hän muuten välittäisi, missä jalkapuussa Ollimatti kulloinkin istuu.

Jynkänen raappii niskavillojaan ja mutisee:

— Kah, ei sentään arvaa . . . olisi itseltään vallesmannilta . . .

— Vallesmannilta, vallesmannilta! jamaa Tinalainen kärsimättömänä. — Sen kuin tökkäät sormesi noihin tuparöttelön seiniin, tottakai, aikamies, tunnet, ovatko ne olemassa vai eivätkö!

On tultu jo Mäkitörmän pihaan.

Ollimatti ’on kuin ei olisikaan’. Nämä koettelemukset ovat panneet hänet ihan torruksiin, tuskin huomaa ja kuulee, mitä toiset siinä akkiloivat. Niin on kuin päähän olisi kamautettu ja siitä typertynyt.

Jynkänen laskeutuu kiesseiltä ja koputtelee mökin seiniä. Purnunpohjalainen ei usko ennenkuin koettaa. Hän kiertää rakennuksen ympäri, katsoo sillankin alle, nuuskii ja haistelee, ei löydy erikoista. Kaikki on kuin olla pitääkin.

— No, sinäkö et sitten polttanutkaan tätä mökkiäsi?! kivahtaa Jynkänen vangilleen ikään kuin suuttuneena siitä, että tämä on jättänyt jotakin tekemättä.

— Ee-en kait minä sitten . . .

Poliisi ottaa viimeinkin käsirautojen avaimet ja kehoittaa kiesseillä istuvaa miestä:

— Annahan pois ne ruunun tavarat . . . ei sinusta niitten helistäjäksi!

— Mutta yritys . . ., tolkuttaa synnintuntoinen Ollimatti.

— Yritys? kertaa Jynkänen miettiväisenä. Mutta pian hän löytää muististaan asiaankuuluvan lainkohdan:

— Yritys on rangaistava. — Onko todistuksia?

— Mistäpä niitä . . . ja, tuota ajatushan se vasta, se meininki . . .

— Ahaa, ajatus . . .

Jynkäseltä menee nyt sormi nenälle. — Ajatus, tuota, niin, noh, ajatus, näes . . . Ei, kyllä tästä on lähdettävä vallesmanniin, ei auta, ei auta!

Mutta Tinalainen tietää, ettei laki rankaise ajatusta. Eikä siitäkään ole tässä todistuksia, hän väittää Jynkäselle. Yhden miehen, varsinkin nyt rikoksesta syytetyn omatodistus ei ole mikään todistus. Niinkuin nyt tuonkaan Ollimatin höpinä. Toista se olisi, jos Jynkästä syytettäisiin murhapoltosta ja Jynkänen itse todistaisi päälleen, että onhan sitä tullut ajateltua, niin silloin saattaisivat uskoa ja mätkäyttää tuomion. Se kun ruununmiehen, niinkuin täänkin poliisi Jynkäsen todistus vastaa kahta vieraan miehen todistusta.

Jynkäsen täytyy lopulta uskoa Tinalaista. Hän avaa käsiraudat ja sujauttaa ne taskuunsa. Mutta Ollimatille, joka jäseniään verrytellen astuu kiesseiltä, hän vasertaa:

— Varota sinä, Ollimatti Sutinen, ettet vastakertana tule ruununmiestä puljuttamaan väärillä ilmiannoillasi! Linnat siitä tulee, saat uskoa! Varota se!

— No, ka, kun minä . ., yrittää Ollimatti häkellyksissään aloittaa, mutta Jynkänen keskeyttää:

— Kakata nyt siinä ja tokella! Pääset säikäyksellä tällä kertaa, mutta usko se, Ollimatti Sutinen, että Jynkänen ei monesti iske kättään ryvetykseen! Sinun ajatustesi perässä tässä töttöilemään, senkin — sanonko minä?!

Mutta hyväluontoinen poliisi siitä leppyy yhtä joutuisasti kuin on suuttunutkin. Kääntyy Tinalaiselle arvelemaan:

— Olisikohan tästä lähteä kävellä lytkyttelemään sinne maalikylälle?

— Älähän kiirehdi, epää Tinalainen. — Jos tässä vaikka tarvittaisiin ruununmiestä . . . todistajaksi. On vähän asioita tään Ollimatin kanssa, vaikka tulisi vallesmanniin lähtö. Pääsisit kyydissä, vaikka.

Eihän Jynkäsellä ole niin hengenhätää. Istuu pirtin portaille ja panee piiputteluksi. Sanoo myöntyväisenä Tinalaiselle:

— Kah, vallesmanniin? — Sitähän minä olen tässä koko ajan hokenutkin!

Tinalaisella on selvitettävänä Ollimatille Riitukan ja Aatulin naimiskauppa. Rovasti on, näes, sanonut, että tyttö ei ole vielä laillisessa iässä, täysin. Pitää olla valtakirja isältä. Ja sellainen on Tinalaisella valmiina taskukirjansa välissä, kun saisi Ollimatin lepytellyksi niin, että se panisi puumerkkinsä alle.

Suur-Matti ottaa Pien-Mattia käsivarresta maireasti myhäillen ja koettaa vetää häntä tallipolkua pitkin ulommaksi Jynkäsestä. Olisi kahdenkesken haasteltavaa, mennään me tuonne vähän . . .

Mutta yhtäkkiä Ollimatti äkäytyy kuin hevonen. Vai haasteltavaa, kyllä ne sen nylkyrin haasteltavat tietää! Ja Ollimatin sisällä kuohahtaa, voi turkinpietari, jos minä kerrankin annan tuolle iiliäiselle, mitä kuuluu! Lampaanluontoiseksi sanotaan tätä Pien-Mattia, mutta entäpä, jos se heittäyksen ärjäntuulelle, jupetsik!

Ja Pien-Matti, Purnunpohjan alamaisin ja vähäläntäisin mies, röyhistäksen Suur-Matin edessä ja irroittaen käsivartensa tämän huomasta karjaisee rintaäänellä:

— Häpiäisit, sinäkin! Sanon minä vain, että Riitukkaa et saa käskyläiseksesi, et millään pakolla! Ota vaikka tuo mökki kainaloosi ja vie pakkohuutokauppaan, mutta Ollimatti Sutinen ei anna periksi, ei tuuman vertaa! Vie kaikki, vie! Mutta tyttöä et vie!

Ollimatti näyttää niin uhkaavalta ja pystyharjaksiselta, että Tinalainen hätkähtää ja ottaa askeleen taaksepäin.

Poliisi kuulee Ollimatin riitaisan, jyreän äänen ja varmuudeksi huutaa, pirtin portailla istuen:

— Joko siellä ruununmiestä tarvitaan?

— Älähän nyt vielä . . . epää Tinalainen. — Kyllä me tämän Ollimatin kanssa selvitään.

Ruununmiehen, esivallan, ääni saa Ollimatin jälleen menemään itseensä. Ei kait tässä uudestaan rautoihin . . .

Ja Tinalainenkin maanittelee ja kieloittelee:

— So so, asetuhan, asetuhan, naapuri hyvä! Enhän minä mitään vie, en mitään, kuule nyt, Ollimatti!

Nyt ei hyödytä puhua Aatulin ja Riitukan avioliitosta, arvailee Tinalainen. Se panee vastaan, tuo Ollimatti, on se niin ärhäkällä päällä. Ja toista vuotta kuluu ennen kuin Riitukka omin lupinsa pääsee naimisiin menemään, ai ai, siihen mennessä ennättää Ollimatti myydä tämän kallisarvoisen mökin moneenkin kertaan. Puhalla sitten kämmeniisi, Tinalainen. Muut miehet myyrää ja tonkii niitä kultakoloja, helskutti vieköön.

Ja miljoonakaivoksista paasasi se Mainari-Jukka! Jos parikin keltajyvästä on maan pinnalla, niinkuin nyt, tuolla rantahiekassa on useampiakin, niin . . . Kilkuta kalkuta, myllyt pyörii!

Ei, Mäkitörmä on saatava Tinalaisen nimiin, keinolla millä . . .

Tinalainen lähestyy Ollimattia kuin äykkäpäistä hevosta, lepytellen ja mairitellen. Viimein saakin säveäpohjaisen miehen tulemaan tallin taakse, haastelemaan ahvääreistä, niinkuin Tinalainen sanoo.

— Sinähän tyrkyttelit tätä mökkiä viime syksynä seitsemällätoista tuhannella? muistuttelee Tinalainen.

— Höh, äännähtää vain mökinmies, Pien-Matti, edelleen myrtyneenä.

— Minä maksan sen seitsemäntoista tuhatta, lupaa Tinalainen reiluutta teetellen. — Kelpaako?

Ollimatti ei vastaa mitään, vaan tuntuu kuin murajavan itsekseen. Mutta Tinalaisen takaa kuuluu kimahtava ääni:

— Viisisataa päälle!

Tinalaisen naurunvireiset kasvot venähtävät ja hän ihan kyyristää päänsä hartioittensa väliin, puristaen luisevia sormiaan nyrkkiin. Voi — kelek, senkin pahan hajulainen! Miten monta kertaa hän on kuullut tuon inhoittavan äänen huutokaupoissa korottavan hintaa: Viiskymment’ penniä päälle! — Markka lisää! — Viitonen päälle! Satanen, tuhat . . .

Niettusilmä-Häkänen, mikä hiitolainen sen tänne lähätti?!

Tuosta se nousi rannasta, voi pirhonen, se on ollut hiekkaa seulomassa — enkö minä jo ounastellut, kun se hierti siinä perässä, silloin — ja nyt? Nyt se tuossa seisoo ja irvottaa, hyppysillään nostelee kuin nuuskaa toiselta kämmeneltään ja ripottelee takaisin; mitä? Kullanmuruja! Kultajyväsiä! — No, kissannahkaiseen kukkaroonsa panee, noin, ja pussi taskuun. Ihan tekee kuin Tinalaista kiusalla, vahingoniloisena, löysinpäs minä, löysinpäs minä . . . Mokoma rietta, toisten kalleuksia käynyt anastelemassa . . .

Tinalainen koettaa vetää Ollimattia hihasta, lähdetään pois tästä, meillä on kahdenkeskistä . . .

— Minä maksan kahdeksantoista tuhatta tästä Mäkitörmästä, julistaa Häkänen ja tarttuu röyhkeästi Ollimattia toiseen käsivarteen, vetäen omaan suuntaansa.

— Kaksikymmentä yksi, ärähtää Tinalainen ja kiskoo toisaalle päin. On se myyräillyt, tuo Häkänen, siellä hiekassa, hoksaa hän. Mene ja tiedä, miten syvän ja lavean kultasuonen on löytänyt, koska niin tätä mökkiä mielittelee itselleen.

Ähäh, ajattelee Niettusilmä-Häkänen. Tästä pihasta ne nyrkinkokoiset kultamohkareet ovat kotoisin. Ei Tinalainen muuten tästä summia tarjoa! Ähäh, meinaa, mies vanha viekastelija jymäyttää köyhältä mökkiläiseltä aarrekaivannon pois. Mutta on tässä toisellakin suuta, millä puhuu ja pussia, mistä maksaa!

Kahden kyläpohatan välillä syntyy ankara osto-ottelu. Ollimatti ei saa suunvuoroa sanoakseen asiaan yhtään mitään. Hänestä vedetään kissanhäntää ja hänen molempiin korviinsa supatetaan, inistään, kiljutaan. Mökin hinta vain nousee, nousee . . .

Ha ha ha, nauraa harakka navetan katolla.

Noh noh noh, myöntelee emäsika suostuvaisena, tonkiessaan siinä kiistelijöiden lähellä tunkiota.

Mutta Häkänen ja Tinalainen eivät suostu toisiinsa. Yhtäkkiä läväyttää Tinalainen hyvän korvapuustin entisen renkinsä poskelle. Ja toisen, kolmannen . . .

Läiskis, läiskis, läiskis! Monta korvapuustia.

Tinalainen saa kerrankin purkaa katkeruutensa ainaista kilpahuutajaa ja marakattimatkijaa kohtaan.

Mutta äkkiä Häkänen kumartuu ja puskee päänsä Tinalaisen haarojen väliin ja yks kaks, keikauttaa kuin härkä pitkän saiturin selkänsä taitse kellelleen maahan.

Mutta Tinalainen, sitkas kuin tervaköysi, kapristautuu ylös ja nyt saa Häkänen lisää korvatällejä. Hän puolestaan tarttuu kiinni kurittajaansa ja niin kiertelevät molemmat käsirysyssä, aivan kuin olisivat yksi ainoa epämuotoinen elävä olio, joka siinä piehtaroi.

Mitä Ollimatti tähän osaisi? Hän ei todentotta ole ensinkään jyvillä siitä, mitä ihmettä tämä jymmäkkä merkitsee, mistä se johtuu ja mihin se johtaa. Tuonnoin oli rikas naapuri, Suur-Matti yreä ja armoton, mikä sen nyt niin maslakaksi, jotta . . . Uloshakuun panosta ei virka sanaakaan, sen kymmenentuhannen velan vuoksi, näes, vaan rahaa se tarjoaa, tyrkyttää, ihan kilpaa Häkäsen kanssa!

Mutta poliisi Jynkänenkin kuulee metakan, siellä pirtin portailla tupakoidessaan. Hän lähestyy rytäkkäpaikkaa ja rauhoittaa hurjaantuneita pohattoja:

— No no, nyt kait sitä ruununmiestä . . . ihan vallesmanniakin, jo . . ?

Tinalainen ja Häkänen irtaantuvat toisistaan ja kopistelevat noloillen roskia vaatteistaan. Eihän se nyt kunniaksi pomosniekoille, että pikkupoikien tavalla käsirysyssä . . . vakaiset miehet!

Tinalainen sanoo vähän säkeytyneenä poliisille:

— Älähän nyt, Jynkänen, aina sen vallesmannisi kanssa . . . ei tää ole muuta kuin ahvääriä, ahvääriä . . .

Mutta Häkänen on jo Ollimatin korvaan supattamassa. Tinalaisen on pidettävä puoliaan, hän puhuu toiseen korvaan. Huutokauppa alkaa taas, yhä nousee mökin hinta, voi tavatonta, miten nousee!

Jynkänen on mokomasta huutokaupasta yhtä ällistynyt kuin Ollimattikin, joka ei kerkiä sanomaan mitään koko asiaan. Kun toinen äveriäistä tarjoaa viisikymmentä tuhatta, niin toinen jo kiljaisee viisituhatta päälle.

Tuntuu kuin nuo kaksi ovelaa ammattirikastujaa olisivat menettäneet tolkkunsa. Kivikkomaa, pieni palsta tässä, lahonnut, harmaa tuvanröttelö, tästä ruvetaan jo talon hintoja tarjoamaan!

Mutta nuo kaksi pohattaa eivät taistelekaan tästä mökistä, ei. Kultakaivoksesta he kiistaavat, kultasuonesta, jonka olemassaolo . . . niin, se on asia erikseen!

Viimein iskee Tinalainen pöytään valtin!

— Saat Niemensyrjän tästä mökistä, kuule, pamauttaa Tinalainen vilkaisten Häkäseen, jonka nokka tuntuu nuljahtavan alaviistoon.

— Niemensyrjän! mutisee poliisikin itsekseen hämmästyneenä.

— Niemensyrjän! kajahtaa helakka naisääni hieman ulompaa. Ja kaiku kertailee naisäänen huudahdusta jossakin lähimetsässä: — syrjän! — syrjän!

Marikaisa siellä risuaidan takana huudahtaa. Hän on ohikulkiessaan jäänyt katsomaan ja kuulemaan ihmeellistä huutokauppaa ja hän on selvillä tilanteesta. Hän kapuaa ketterästi aidan yli ja lähestyy Ollimattia.

— Niin, vahvistaa Tinalainen tarjouksensa, ojentaen kättään. — Vaihdatko taloon, tään kivikon, häh? Tuoss’ on käsi kuin leipälapio, lyötkö vai et?

— Kyllä minä jo löisin! yllyttää Marikaisa. Ja toimekkaasti hän yhtäkkiä tarttuu Ollimatin käteen ja nostaa sen Tinalaisen kättä kohti. Läiskis, Tinalainen lyö kuin sydämen halusta! Nyt lähdetään kaupanvahvistajan luokse, vallesmanniin. Ja Jynkänen mukaan — todistajaksi.

Häkänen on lyöty ällikällä. Hänellä ei ole moista valttia. Niemensyrjä on Ollimatin perintötalo, jonka Tinalainen lain ja oikeuden varjolla aikoinaan puoli-ilmaiseksi itselleen kiehitteli. Irralliseksi jäi siitä pitäen Ollimatti, eihän kivikkotontti ole viljeltäväksi mahdollinen.

Häkäsen haukkoessa henkeään, pystymättä edes mitään sanomaan, nousevat Ollimatti, Tinalainen ja poliisi Jynkänen rikkaan miehen, Tinalaisen rattaille. Paavali saa jäädä, ei siitä ole, hidastelijasta, nyt on kiire. Marikaisa lupaa päästää Paavalin valjaista, kun Ollimatti hätäilee, että hevonen unohtui riisumatta.

— Sitähän minä olen koko ajan tulkuttanut, että vallesmanniin tästä on mentävä, ei asia muuten selviä! sanoo poliisi Jynkänen, kun veräjästä käännytään kirkonkylään päin.

Vallesmanniin, joopa joo!

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Suur-Tinalassa on kuuliaiskekkerit, niin, ja kauppaharjakaiset.

Tinalainen itse hekottaa hyvää mieltä kukkuroillaan, naurunvireessä on sisäisesti ja ulkonaisesti. Käsiään hieroskellen ja hykerrellen kehoittelee vieraita — kylläpä niitäkin kerkesi, äkkikesteihin! — ottakaahan lisää, maistakaahan, nämä vain ovat alkupaloja, pidetään sitten oikeat purnunpohjalaiset häät!

Ollimatti on jykertänyt puumerkkinsä Riitukan ja Aatulin avioliittoa varten tarvittavaan isänlupaan. Tämä naimiskauppa ei tosin Tinalaisen mielestä niin tärkeä olisi ollutkaan, nyt enää, kun Mäkitörmän mökki rantahiekkoineen kuuluu Suur-Tinalan alueisiin. Vaihtokaupan jälkeen, näes. Mutta mikä on puuhattu, se on puuhattu. Pääasia, että se kallis rantahietikko . . .

Soittojen helistessä ja nuorten iloitellessa pistäytyy Tinalainen ulos. Täytyyhän käydä toteamassa, että jyväsiä, jyväsiä on siellä hiekassa.

Aatuli ja Riitukka kävelevät käsitysten — kuinkas muuten! — Tinalan lähipelloilla ja halmeilla. Aatuli on intoa täynnään: tuohon salaojat, tuo kesannoksi ensi vuonna, tuossa vaihdetaan viljalajia.

Halahiiala-laa, halahiiala-laa, kuuluu Suur-Tinalan salista iloinen soitto.

Nuoret tulevat kotopihan rantaan. Tuolla, aidan toisella puolen on se laakea kivi, jonka päällä he hakkasivat kultasormuksen hitusiksi.

Mutta kuka siellä kuukkii melkein nenä maassa ja poimii kuin marjoja. Niitä ei siinä hiekalla kasva.

Poimija on isä-Tinalainen.

— Isä, mitä te nyt . . . ? kysyy Aatuli ulompaa.

— Ka, mitäpä tässä . . .

Nuoret tulevat risuaidan yli Tinalaisen luo.

— Ei, isä, antakaa olla vain niiden sormuksen murujen. Ei ne meitä rikastuta, olkoot siellä, sanoo lavealuontoinen poika.

— Sormuksen . . . ?

— Niin, muruja.

Nuoret luulevat huvittavansa vanhaa ahnehtijaa kertomalla, miten he hakkasivat kultaisen sormuksen hienoksi ja näpsivät muruset tuohon hiekalle. Siinä niitä vielä on, tuolla, ja tuolla, kas, miten kiiluvat.

Nuoret eivät ymmärrä, miksi isä-Tinalaisen silmät leviävät, ja kasvot vääntyvät monenmuotoisiin virnistyksiin. Ja äijän kurkussa kangertaa jokin, mikä siikainen lie, vai olisiko tuossa veden hengessä yskänkopottia iskenyt. Pitää mennä kamariin ja ottaa jotakin lämmintä.

Mutta jo mennessään tekee Tinalainen päätöksen, että kultakaivoksesta ei puhuta ikinä, ei hiiskahdusta. Ounailkoon Häkänen mitä ounailee, mutta Tinalainen ei milloinkaan näytä pettymystään.

Asiat on niinkuin ne on, eihän niitä enää saa kumminkaan peruutetuksi.

Ollimatti vie Marikaisan katsomaan Niemensyrjän taloa. Isäntää, isäntää on nyt, tämä Ollimatti!

Paavali annaksen mielisuosiolla valjaisiin, ihme kyllä. Aivan se hilpeästi hörhöttää, kun Marikaisa silittää sen turpaa, ei äkäile, ei iukuile. Mikä senkin mielentilaa on parantanut? Mikä? Kun Marikaisa on syöttänyt sille oikeita leipurin pipelloksia, pari hameentaskullista, eikö se jo pane hevosenkin suuta messingille?

— Tuohon me laitamme uuden portin, sanoo Marikaisa Niemensyrjässä. — Niin on rempallaan entinen, arvaahan sen, kun ei ole ollut asujiakaan.

Mutta yhtäkkiä Marikaisa punastuu ja luo silmänsä maahan. Mikä oikeus hänellä oli puhua portin laittamisesta, eihän talo ollut hänen, vaan Ollimatin. Eikä Ollimatti vielä ole löytänyt niitä sanoja . . .

Mutta nytpä löysi. Tarttuu Marikaisan sanoihin, että laitetaan sinulle emännänkamari, oikein tapetit kaupungista ostetaan, kah, miten helposti, ihan kuin itsestään käy tuo loppuselvitys.

Istuvat sitten portailla, Ollimatti ja Marikaisa ja katsovat laskevaan aurinkoon. Marikaisa sanoo:

— Taitaa aina olla tässä maailmassa känää Suur-Mattien ja Pien-Mattien välillä. Mutta auttaa se tuo sallimus tätäkin vähäläntäistä.

— Auttaa se, myöntelee Ollimatti. — Varsinkin, kun tää Pien-Matti kapristaksen omastakin puolestaan, eikä säpsähtele!

Kivii, kivii, laulaa pääskynen sujahtaessaan liitolennossa portaillaistujien ohitse.

Mutta kyntörastas laulaa:

Puupiiput, puupiiput!
Ollimatti, Ollimatti,
sinä saat, sinä saat
Marikaisan, Marikaisan!

Loppu.