**URHO KARHUMÄKI**

**MIESTEN MATKASSA**

**ROMAANI TALVISODASTAMME**

KARISTO OY.




ALKULAUSE



Tämän jäljempänä seuraavan sota- ja kotirintamakertomuksen on minulle sopivissa
annoksissa tarjoillut eräs syntymäseutuni reserviläinen, Lamminahon Eemeli. Hän
kertojana, minä kuuntelijana olemme yhdessä nautiskelleet niistä monessa
viihtyisässä paikassa: sotateltassa ja korsussa, kotipirtissä ja savusaunassa,
jopa pienen, pitkulaisen nevalammen rannoilla, josta kumpikin usein olemme
ahvenia narrailleet.

Emme samanaikaisesti, koska Eemeli on pari vuosikymmentä nuorempi kuin minä.
Ahvenet ovat samoja pieniä, pikipintaisia tirriäisiä. Suuria, mulkosilmäisiä
vonkaleita olemme saaneet vain eräitä näytekappaleita ukkosilmojen edellä. Sitä
suurta kaksikiloista, joka tiettävästi lammen syvänteissä asustelee, emme
kumpainenkaan ole saaneet, mutta peli ei ole vielä lopussa. Sitäpaitsi meidän
jälkeläisillämme, Eemelin pojilla erittäinkin, on mahdollisuus jatkaa peliä.
Heillä nähtävästi on siihen syntyperäisiä taipumuksia, eikä ahven lammesta
minnekään pääse, kasvaa vain, vuosien kuluessa kenties kolmikiloiseksi.

Ammatiltansa Lamminahon Eemeli on maa- ja metsätyömies. Mielestäni häntä voisi
nimittää myös talonpojaksi, koska hänen vanhempansa omistavat pienen talon,
mutta kun Lamminaho aikaisemmin on ollut veroa maksava kruununtorppa, ei Eemeli
itse pitäisi sitä oikein asianmukaisena. Torpanpoika ei ole talonpoika, eipä
liioin torpanpoika, koska torppaa ei ole enää olemassa. Siksi hän mieluummin on
vain pienen »paikan» poika, tavallinen sekatyömies.

Lamminahon rakensi aikoinaan Eemelin vaari, jonka nimi oli Moose. Hän torpalle
antoi myös nimen tuvan hirsiä veistäessään. Se on sopiva nimi, koska torppa
sijaitsee aholla ja lampi somasti sen alapuolella.

Sama suku asuu paikkaa siis jo kolmannessa polvessa, vaikka Lamminaho pellon
veräjältä katsellen ei juuri siltä näytä. Suoraan sanoen se tiluksiltaan ja
muilta näkyväisiltä aikaansaannoksiltaan ei ole kovinkaan hääppöinen. Mutta vika
ei ole rakentajissa. Luonto ei Lamminahon tiluksien kohdalla liikoja hymyile.
Aho on kuiva ja kivinen, ahoa kiertävä suo sensijaan liiankin vetinen. Tämän
lisäksi se on hallainen.

Kuitenkin kylvetään kivisiin peltoliuskoihin joka vuosi viljaa; ruista, kauraa
ja ohraa. Myös juurikasveja, perunaa ja lanttua, viljellään, puhumattakaan
kylvöheinästä, joka viljelykseen raivatun rämeen reunamilla kasvaa auttavan
hyvin. Muutamina viime vuosina on ylemmillä rintapelloilla kasvatettu myös
vehnää, mikä yhä on puheenaihetta antava ihme niin kotiväelle kuin kyläläisille.

Halla on ensimmäisestä vuodesta alkaen ollut lamminaholaisten pahin ja
itsepäisin vihamies. Jo yli kuusikymmentä vuotta se on piirittänyt ja
kaasuttanut heitä. Monen monta kertaa se on vienyt heiltä kaikki, jopa ostamalla
hankitut siemenperunatkin. Mutta lamminaholaisissa se kuitenkin aina on tavannut
parempansa. Lopullisesti se ei ole saanut karkoitetuksi heitä kivisestä
mäestänsä. Lähteneet he kyllä ovat hankintamatkoillensa, miehet, usein
naisetkin, mutta he ovat aina palanneet. »Leivän hankintalupaa ei pane halla»,
kuului ensimmäinen Moose aikoinaan sanoneen. Hän ja jälkeläiset ovat monta
kertaa käytännössä tämän todistaneet.

Lamminahon tilukset halkaisee hyvä maantie. Siinä on mäkeä ja suoraa
kilometrimäärin kumpaankin suuntaan. Pihamäeltä saa kulkija iloisen lähdön
suksilla tai kelkalla, kärryillä tai polkupyörällä, jokaisella välineellä, mikä
vain juoksee, luistaa tai pyörii. Näin ovat Lamminahon miehet lähteneet,
liukuneet tai pyörineet tukkipuroille ja paperipuumetsiin. Sillä tavalla he ovat
pysyneet leivässä ja Lamminahon laidassa.

Lamminahon päämiehen, Eemelin isän, nimi on Moose, kuten jo vaarinkin nimi,
kuten on tullut mainituksi. Myös tämä Moose on kaikin puolin laatuun käypä mies.
Asiaa pätevästi arvostelevien paikkakuntalaisten mielestä hänessä ei ole muuta
kuin yksi vika, eikä sekään niin mahdoton, ellei turhasta asiaa tehdä. Ukko
ryyppää itsensä kekkuliin kaksi kertaa vuodessa, jouluna ja juhannuksena. Mutta
hän tekee sen hyvissä ajoissa, noin pari viikkoa ennen määräaikaa. Kun juhlat
sitten ajallaan joutuvat, on ukko selvä mies, mutta hyvin hiljainen. Hänen
emäntänsä Maija-Liisa tällöin tavallisesti sanoo: »Kas niin! Kas vain! Niin meni
taas meidän isältä juhla!» »Niin meni», huokaisee ukko, mutta heti perään hän
silittelee: »Jos juhla menikin, niin onpahan toki joulu jäljellä!» »Kenen
ansiosta?» tiuskaisee muori. Tätä ukko enää ei viitsi ilmoitella, eipä muorikaan
toistamiseen tiedustella. Ämpärit kädessä hän kiirii jo pihateillä.

Kuten lukija jo tästäkin voinee päätellä, on Lamminahon Maija-Liisa rivakka
muori. Hän on sen näköinenkin: lyhyt ja lihava, tylleröinen kuin
hunajamatkoiltansa pesälle palaava mehiläinen. Sillä tavalla hän myös touhuaa.
Aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen hän pyörii tuvassa ja pihateillä. Jalkoja tuskin
näkyy, ja vaikka näkyisikin, niin kukaan ei kerkiäisi niitä lukemaan. »Aika
näpsäkkä tyttö aikoinaan, tuo Maija-Liisa!» todistelee ukko juhlapäivinänsä
joulun ja juhannuksen edellä. Se on uskottava asia, vaikka ukon puheisiin näinä
aikoina ei muutoin liikoja olisikaan uskomista. Kun pienikokoinen, heiveröinen
nainen kantaa kaiken sen työn ja kuorman, jonka Maija-Liisa Lamminahossa kolmen
vuosikymmenen kuluessa on joutunut kantamaan, niin mehiläiseksi siinä
tylleröityy, olkoonpa alkuaineksiltaan miten jalo sudenkorento tahansa.

Siihen on omalla merkittävällä tavallaan vaikuttanut myös perikunnan
runsaslukuisuus. Sillä vaikka peltoviljelys tässä kivisessä ja hallaisessa
paikassa on ollutkin heikkosatoista, on pirttiviljelys ollut sitä antoisampaa.
Se on kantanut satoa lähes kymmenen jyvän mukaan, mitä on pidettävä hyvänä
saavutuksena näissä oloissa.

Talossa (käytän tätä nimitystä, vaikka Eemeli murahtelee) on neljä poikaa ja
viisi tytärtä. Niistä tässä yhteydessä nimeltä mainittakoot vain Eemeli ja hänen
lähin kasvin- ja aseveljensä Kalle. Mahdollisesti myöhemmin Eemelin
kertomuksessa puhutaan myös heidän nuoremmista sisaruksistaan, mutta se on hänen
asiansa. Aika rientää ja meidän on tästä vähitellen päästävä Eemelin kelkkaan.
Kuitenkin itse miehestä, tämän tarinan kertojasta, vielä muutama sana.

Kuten isänsä, niin Eemelikin on pienenläntä, kuusenkarvainen mies, »ei juuri
minkään näköinen», Eemeli itse sanoisi. Hän on harvapuheinenkin, ensi tuntumalta
milteipä juro, mutta kun aikaa kuluu ja vähän lämmitään, niin juttua kyllä
heltiää. Eemeli kaavailee sitä käsillään. Silmät ummessa hän sitä kiskoo kuin
tuohta keväisestä koivusta. Mutta kaiken aikaa on kuulijalla miellyttävä
turvallisuuden tuntu. Ohkaisempikaan suikale ei kesken aikoja katkea hänen
käsissään.

On kuitenkin eräs asia, jonka suhteen Eemeli on arka. Hän ei pidä siitä, että
kehutaan liikoja. Esimerkiksi tämän hänen sotatarinansa kirjoittajalle, tuiki
syyttömälle miehelle, hän on muutamia kertoja piikitellyt liiallisesta
sankaripalvonnasta. »Mikä sankari se on, tällainenkin rasvanahkainen mies?»
tiedustaa hän terävästi ja kerkeästi. Mitä he muka viime talvena olivat tehneet?
Vain sitä, mitä jokainen mies heidän kohdalleen asetettuna olisi tehnyt! Jos
tekemättä olisi jättänyt, niin tuskinpa olisi kehdannut kotiin palata. Vain ne,
jotka elävinä eivät palanneet, ne jotakin olivat tehneet.

Kun Eemeli kuuli, että halusin kertoa näistä hänen kahdenkeskisistä
pakinamuistelmistansa muille, varoitteli hän vakavasti, että en suinkaan liikoja
»taivastelisi», muuten kyllä voisin ja saisin kirjoittaa niinkuin puhuttu ja
tapahtunut oli.

Koetan menetellä hänen toivomuksensa mukaisesti. Jos lukija siitä huolimatta
jäljempänä olevasta havaitsee jotakin, mikä ei kuulu Eemelin toivomuksiin eikä
luonnonlaatuun, on se vietävä kirjoittajan tilille, ei kertojan. Että sovinto ja
hyvä tahto edelleen välillämme vallitseisi, kesärauha... saunarauha...
lampirauha...

Kirjoittaja.




ENSIMMÄINEN LUKU



Alkajaisiksi Eemeli kertoo veljesten äkkilähdöstä, riihestä, saunasta,
syksyisestä lammestakin. Sitten puhutaan vielä kotiveräjistä ja saattajista,
joista eräät, vaikka eivät olekaan asiaankuuluvia, kuitenkin tulevat tarkoin
huomioiduiksi.

Lähtökäsky tuli yllättäen meille. Se paukahti kuin palavaan leivinuuniin
vahingossa heitetty sytytysnalli. Olimme mitä lämpimimmän työn touhussa,
ohrariihtä puimassa. Riihen ovi oli auki, mutta yhtäkkiä sen aukko pimeni.
Pitäjämme vanhemman poliisin rehevä olemus täytti sen kokonaan ja pimitti
taivaan. Olikohan isäukolla veroja rästissä? juolahti ensinnä mieleeni. No, pian
se siitä selveni. Ei ollut niitä veroja, joita ajattelin, vaan oli muita, niitä
joita tämän kansakunnan riihenpuijat ovat joutuneet myös tuolloin tällöin
suorittelemaan. Nyt oli meidän vuoromme, minun ja velipojan, ja rutosti vielä
sittenkin.

— Tänä iltana kello kymmenen ajoissa on oltava asemalla! ilmoitti poliisi, eikä
hän sitten juuri muuta sanonutkaan. Nähtävästi hänen täytyi paukauttaa ne sanat
vielä monessa talossa. Hän lähti, ja päivä pääsi jälleen sisälle.

Me pistimme riihen selväksi ja ahdoimme orsille kevätvehnää. Isäukko iski ja
puhisi äänettömänä kuin vihainen myyrä. Mitään hengen hätää ei meillä ollut.
Iltajunalle joutuva linjavaunu kulki kotiveräjämme ohitse vasta neljännestä yli
kahdeksan. Aikaa meillä siis oli vielä jäämäänkin. Äitimuori touhusi
puolestamme. Hän lämmitti saunaa, pyöri ja juoksi ja vähän itkeskelikin. Mitä
kaikkea hän reppuihimme keräilikään? Kaikkea, mitä talosta löytyi. Jo saunaan
lähtiessämme ne pullottelivat penkillä täysinäisinä kuin kutusammakot, ja yhä
lisää tavaraa hän niihin työnsi. Nuoremmat sisarukset sitelivät omia kääröjänsä.
Mitäpä muuta meillä lähtijöillä siinä kuin valmista katselimme.

Painuimme saunaan. Isäukko istui omalla paikallaan kiuaspenkin tyvellä ja otti
löylyä kuin turkkilainen.

— Lyökää te, pojat! murahteli hän. — Herra tietää, milloin jälleen pääsette
kotisaunaan kylpemään! ähisi hän ja iski kuin vierasta sikaa. Mitäs me
kukonpojat sellaisessa löylyssä muuta kuin henkeä pidätellen kyyristelimme.
Jätimme ukon yksinään huhkimaan ja juoksimme lammen rantaan. Hän tuskin huomasi
lähtöämme, sellaista läiskettä hänen kylpyvihtansa piti, ja kiuas pihisi ja
porahteli. Kauas tielle kohina kuului.

Oli jo lokakuu ja lammen vesi aikatavalla kylmää. Me mulskahdimme lampeen
kuitenkin, sillä olimme lämpimiä poikia ja muistelimme ukon sanoja. Kumpikaan
meistä ei osannut arvata, milloin uudelleen pääsisimme kotisaunaan ja lampeen,
joka oli meille yhtä tuttu kuin rakas. Tämän me sillä hetkellä tunsimme niin
sisässämme kuin nahoissamme selvemmin kuin milloinkaan ennen. Ja vaikka minun jo
tässä kertomuksessani kiireen vilkkaa pitäisi rientää reserviharjoituksiin, en
kuitenkaan malta suoralta kädeltä lampeamme jättää. Tahdon hetkisen muistella ja
muutamalla sanalla kuvata sitä teille.

Kuvata lienee liiankin vaativa sana, mutta parempaa tuskin on löydettävissä. Sen
nimi on Kuvaislampi. Se on pitkänomainen suikale. Keskikohdaltansa se on niin
kaitainen kuin muurahainen, vain vajaat kahdeksan metriä rantamättäästä toiseen.
Luulen, että jänis ripakinttu on joskus hätäpäissään loikannut siitä ylitse.
Joku mustakoipinen neekeripoika saattaisi myös ehkä ponkaista, mutta Lamminahon
aikamiespojista ei kumpainenkaan, sen saattaa jo uskoa, niin monta kertaa olemme
sitä itse paikan päällä kokeilleet. Nähtävästi kokeilemme sitä yhä uudestaan,
jos meille siihen tilaisuus suodaan. Kaikesta huolimatta se on maailman paras
pituushyppypaikka. Sen vauhtipolku on kimmoisa, hyppypaikka sitäkin joustavampi.
Hyppääjä ei koskaan loukkaa siinä jalkaansa kiveen, eikä milloinkaan sitä
tarvitse haravalla tasoittaa.

Lammessa on kaloja, pikimustia ahvenen pirpanoita. Vuosien mittaan olemme
piiskanneet niitä ongella sieltä erinäisiä satoja. Toisinaan ukkosilman edellä
olemme saaneet myös muutamia suurempia vonkaleita, jopa puolen kilon painoisia
kopuleja. Nämä isäukon mielestä vasta kaloja ovat. Meidän mielestämme ne ovat
suorastaan valaskaloja. Me mittaamme ja punnitsemme ne tarkoin. Sentilleen
voimme vielä vuosien kuluttua käsillämme näyttää niiden pituuden, vaikka ne ovat
kasvaneet kaiken aikaa. Mistään muualta ei saada sellaisia ahvenia. Siitä olen
varma.

Jos Lamminaho oli torpallemme sopiva nimi, niin Kuvaislampi on lammellemme vielä
sattuvampi. Totisesti se on kuin sulalla hopealla silattu peili. Se välkkyy ja
kuvastelee aina. Aurinko tiputtelee siihen kultaansa, kuu varistelee hopeaansa.
Vuorotellen sitä kiilloittavat päivällä ja yöllä. Rämeen räkämännyt peilaavat
rannassa. Taivaan pumpulipilvet lipuvat viivähdellen sen ylitse. Sorsat,
sudenkorennotkin siinä peilaavat. Mutta talvisin, kun sen pinta on lumen ja jään
alla, me Lamminahon lapset katselemme sen kuvastuksia tuvan suuressa sängyssä
peittovällyjen alla.

No, nyt olen sanottavani siitä sanonut, enkä enempää kuvastele. Ennenkuin
uudelleen juoksimme saunan lämpöisiin sanoi Kalle:

— Hei, poika! Yksi voileipä mieheen!

Minulla ei milloinkaan ole hyvää ehdotusta vastaan, ei hyvää voileipääkään.
Etsimme kivet, niin hyvät kuin löysimme. Vanhempana oli vuoroni yrittää ensiksi.
Verryttelin oikean käden lapaa, otin vauhtia ja säväytin.

Lumps! sanoi mainio voileipäkiveni, niinkuin se tavallisesti sanoo, milloin ei
nuolaise pitkää voileipää eikä lyhyempääkään. Kerta kaikkiaan se lumpsahti
pohjaan kuin kananmunan kokoinen rautamuna. Vieläkään en jaksa käsittää, miten
se niin kävi.

Sitten Kalle otti vauhdin, kyykistyi ja heitti. Kivi lipaisi keveästi lammen
pintaa, pompahti ylös ja lensi kuin pääskyn siivillä. Se oli pitkä hyppy, ja
sitä seurasi toinen, kolmas, neljäs... hyppy hypyn jälkeen puolilampeen ja vielä
siitäkin yli, kunnes kivi milteipä huomaamatta hävisi kuun sillalla kuplivien
hopeamarkkojen sekaan. Niin se Kallen siivitetty voileipäkivi lensi! Vajosiko se
lopultakaan? En ole siitä varma. Ehkä se jäi pyörimään sinne kuun markkojen
keskelle. Tai ehkä se pompahti kokonaan vedestä ja jatkoi siivitettyä matkaansa
kuun sillasta ja Kuvaislammen pirisevästä pinnasta sen enempää kosketusta
ottamatta.

— Se vasta oli voileipä! ihastelin minä. Kalle ei virkkanut siihen mitään,
naurahti vain. Sitten juoksimme saunaan, jossa isäukko yhä pihisteli
löylykiviänsä. Hän nähtävästi herutti ja lypsi niitä meidänkin puolestamme tänä
erinomaisena erojaisiltana.

Meidän herkutellessamme saunassa äiti oli valmistanut illallisen. Hän oli
keittänyt himoruokaamme, hernevelliä. Pannuohukaisten rasvainen tuoksu kärysi
vielä ilmassa. Söimme velliä pari kulhollista mieheen ja ohukaisia
muurainhillolla höystäen niin paljon kuin jaksoimme. Pikku pojat olisivat
jaksaneet vieläkin enemmän, mutta äiti katkaisi heiltä halut. Hän tahtoi säästää
niitä myös evääksemme.

Sitten ei ollutkaan enää pitkiä odotusaikoja. Astelimme maantieveräjälle koko
kotiväen saattelemina. Vaunun tulo näkyy ja kuuluu portillemme lähes kahden
kilometrin takaa Pitkäahon mäeltä saakka. Niin näkyi tänäkin iltana, sillä oli
täysi kuutamo; kuului vielä paremmin, koska tie kopisi jo jäässä. Rämesuo
tyynenä kuvastelevan lammen takana kaasutteli hallahuurujansa.

Me aikuiset seisoskelimme äänettöminä. Pikkupojat kisailivat lämpimikseen Mustin
kanssa. Tytöt, Saara ja Helmi, juuri saunasta saapuneina punoittivat kuin kaksi
mansikkaa. Tuollainen odotus ei ole kovinkaan hauskaa. Jokainen ajatteiee samaa,
josta pitäisi jotakin sanoa. Mutta kun aikoo jotakin sanoa, niin ei löydäkään
sanoja. Onneksi vaunu jo kohahti Pitkäahon mäelle. Äiti alkoi kiivaasti
tempoilla meidän selkäreppujamme, niinkuin jotakin vielä olisi pitänyt niihin
lisätä. Isäukko tuhersi piippunsa kanssa.

Vaunu painui Pitkäahon mäkeä alas kuin täyteläinen heinäkuorma. Se hävisi
hetkeksi hallavalle nevalle, lähenevä jyminä vain kuului. Se kiihtyi. Kuljettaja
lisäsi vauhtia päästäkseen mahdollisimman vähillä vaihtamisilla meidän mäkemme
päälle. Siinä se jo hurisi lammen pään ohitse. Aloimme hyvästellä.

— Ja muistakaakin pitää Jumala aina silmienne edessä! varoitteli äiti silmiään
pyyhiskellen.

— Piru pikemminkin! Jumalaan voi selkäpuolensa turvata! täydensi isäukko.

Hänellä on aina jotakin tuollaista leukojensa takana. Ja vaikka hänen
milloinkaan ei luulisi ehtivän sitä hellittää, niin kuitenkin se aina
sopivimpana aikana tipahtaa kuin suola keittoon. Jos vaikka itku tällöin olisi
kurkkuun tuppautumassa, niin nauruksi se imeltyy. Hyvästelimme nuoremmat
sisaruksemme ja Mustinkin etutassusta tempaisten. Hetkistä myöhemmin istuimme jo
vaunun penkillä. Jarru kirahti. Kone kohahti. Lähdettiin liukkaasti. Oikein
mukavalta tuntui, että meidän mäeltämme pääsi tarvittaessa niin liukkaasti
lähtemään.

Ja sitten vauhti yhä kiihtyi. Ei tarvittu vaihdekeppiä eikä kaasulusikkaa, ei
muuta kuin ohjauspyörää keikutteli ja huilaili vain. Niin pyyhkäisimme. Kaikki
huilailimme. Kuljettaja tämän lisäksi oikealla jalallansa jarrutteli. Sellainen
on meidän torpastamme kirkolle päin antautuva mäki.

Mutta se ottaa kyllä omansa takaisin ja ottaa sen korkoineen. Mies joutui vielä
kaasuttamaan ja vaihdekeppinsä viimeisiäkin pykäliä tunnustelemaan ennenkuin
oltiin Pesämäen portilla. Siinä odottelivat tuloamme Lauri ja Kerttu. Lauri
tietenkin vain oli kutsun saanut, sisko oli lähtenyt häntä maantielle saakka
saattelemaan.

Olemme naapurusten lapsia, joskaan emme liian läheisiä. Matkaa heidän talonsa ja
meidän torppamme välillä on neljä tai viisi kilometriä riippuen siitä, mitä
kulkuneuvoja ja teitä käytetään. Pesämäki on talo, oikea leipäinen perintöpesä.
Siitä on eroitettu kuusi vaurasta verotorppaa itsenäisiksi tiloiksi, mutta siitä
huolimatta on talossa yhä lääniä ja asumatiloja riittämiin asti. Sopii levittää
sylensä mihin ilmansuuntaan vain, naapurien pellot ja raja-aidat eivät satu
sormenpäihin.

Kuitenkaan eivät Pesämäen lapset ole yhtään olevinaan. Neljän pitkän vuoden
aikana olisimme varmaankin sen huomanneet kouluteillä ja hiihtoladuilla. Muuten
niillä laduilla sattui kyllä yhtä ja toista, mitä jälkeenpäin on hupaisa
muistella.

Nyt näkyi, että myös Lauri oli saanut kutsun reserviharjoituksiin kuten me ja
monet muut. Poika lähti, tyttö jäi.

Hänellä oli päässään pieni, valkoinen, päivänkakkaraa muistuttava hattu. Se ei
peittänyt täysin hänen päätänsä, korva jäi kokonaan vapaaksi. Se oli verevä ja
ruskea kuin eilispäivän karvarousku. Puuttui vain, että keltainen sienikerma
olisi tirissyt sen heltan alta. Hänen hiuksensa olivat myös keltaiset.
Kouluaikana ne olivat valkoiset. Jo silloin ne kiertyivät somasti esiin lakin
reunan alta, mutta eivät noin kihartavina ja rehevinä. Totisesti Kerttu oli
mehevä, kerrassaan kermava tyttö! Missä minun silmäni olivat liikkuneet, kun en
häntä jo aikaisemmin ollut tällaisena huomannut.

Sisarusten hyvästijättö oli lyhyt, mutta lämmin. Lauri syleili siskoansa, joka
puolestaan pisti hänen käteensä kimpun kukkasia, marjaisia puolukanvarsia, niin
minusta näytti. Samassa Lauri huomasi ikkunassa meidät.

— Kas, Kalle ja Eemeli! Oletteko tekin matkalla reserviharjoituksiin?

Vielä tuota kysyi. Myös Kerttu tervehti meitä — ja vielä enemmän: Hän jakoi
näppärästi kukkakimppunsa kolmeen osaan. Yhden nipun hän antoi Laurille, toisen
ja kolmannen meille avatun ikkunan kolosta kurkoittaen. Lauri astui reppuineen
vaunuun. Kerttu kohosi rapulle ja vilkaisi ovesta. Hän ei itkenyt eikä nauranut,
katseli vain. Miten ja millä silmillä hän katsoi! Enkä minä sokea saukonpoika jo
ennen ollut sitä huomannut. Nyt sen keksi moni muu, ja se pisti vihakseni.

— Onnea matkallenne! — Hän heitti sen meille, meille kaikille yhteisesti,
niinkuin kimpun irtokukkasia. Sitten hän astui alas, vaunun ovi sulkeutui, enkä
nähnyt enää kuin vilauksen kädestä, hatusta ja korvalehdestä. Pelkään, että
hänen veljellensä jäi ikävä mieli, koska minullekin poikapoloiselle,
ventovieraalle.

Jo mentiin taas. Kone humisi. Tie jytisi. Mutta me muistelimme tyttöä ja
imeskelimme hänen kimpuistansa punaisia puolukoita ja vihreitä puolukanlehtiä,
joista kirposi suuhun pirteän metsämarjan makeus. Yhden varren lehtineen ja
marjoineen litistin taskukirjani väliin. Siitä näkyy muistikirjani lehdillä
merkkejä yhä vielä.

Vaunu jatkoi matkaansa. Tämän tästä tuli uusia miehiä matkaseuraksemme. Kulmalan
pajan nurkalla tuli Iso-Jallu, säkkikankainen reppu selässä. Jallu oli myös
saanut kutsun. Terveellistä se hänelle olisi, me arvasimme. Jallu toi lisää
tuulta vaunuun, sen me jokainen heti nahoissamme tunsimme.

Hän astuskeli vakavasti kuin pukki lankulla, mutta punoitti vahvasti. Läksiäisiä
hän nähtävästi oli ryypännyt lankomiehensä Kulmalan sepän kanssa. Vaunun
jalkakäytävälle päästyään hän loi pitkän, tutkivan silmäyksen jo koolla olevaan
seurakuntaan ja pärskähti pahaenteisesti nenäänsä. Saattoi helposti kuvitella,
mitä Jallu ajatteli: Porvaleita! Penteleitä!

Hän toikkaroi pitkin keskikäytävää, etsiskeli paikkaa ja löysikin viimein, tosin
vain toiselle puolikkaalleen. Mutta kun hänen penkillä pysyttelemisensä laita
sillä tavalla oli kyseenalaista, kääntyi hän selin vierustoveriinsa ja alkoi pää
käsien varassa nuokahdella. Hän oli samannäköinen kuin meidän ukko jouluviinojen
loppuessa. Luulimme, että hän piankin kuukahtaisi siitä. Mitä vielä. Hän
nyökähteii aikansa ja alkoi laulaa hyrähdellä:

— Tuhannenpa verran poikia lähti... Helsingin satamasta ja -masta...

Jokainen meistä tiesi, että Jallu oli paljon nähnyt ja matkustellut jätkämies,
mutta että hän tuollaisessa kunnossa tuolla tavalla saisi laulusta sanat ja
sävelet irti, sitä emme olisi kuulematta uskoneet. Tartuimme hanakasti hänen
heittämäänsä syöttiin. Toistimme kertosäkeen miehissä ja reippaasti. Jallu
virkistyi silminnähtävästi ja vetäisi toisen värsyn:

— Kukahan ne pellot nyt Suomessa kyntää ja pellonojat kaivaa ja kaivaa...

Ja taas me tempasimme sanat hänen suustansa ja vedimme että ikkunanpienat
tärisivät. Sillä välin Jallu jälleen torkahteli. Mutta me toiset kerran hyvään
alkuun päästyämme vetelimme useita reippaita reserviläislauluja. Voimavaunu
huristi, pysähtyi, otti uusia poikia ja taas huristi. Tulokkaat huiskuttivat
jäähyväisensä saattajilleen, reipastuivat ja tarttuivat lauluihimme.

— Oho! Paljonpa onkin miehiä kutsuttu! ihmetteli eräs uusi tulokas. Jallu
heräsi.

— Niin on! Niin on, veliveikkonen! Paljon on kutsuttu, vain harvoja on hylätty!
Astu sisään kuitenkin minun luvallani, koska olet noin pikkuinen, — puheli ja
tervetulleeksi toivotteli Jallu. Sitten hän ehdotti, että laulaisimme myös tämän
uuden tulokkaan kunniaksi uuden, reippaan laulun. Hän itse aloitti:

Tuhannenpa verran poikia lähti...

Niin lähti. Tämän lokakuun kuutamoisina iltoina lähti tuhansia, kymmeniä
tuhansia Suomen poikia tuhansista kylistä ja taloista, suuremmista ja
pienemmistä kodeista. He jättivät kotoiset työaseensa, kirveen ja auran. He
hyvästelivät vanhempansa, vaimonsa ja morsiamensa. Isänmaa kutsui heitä kaikkia.
Eräitten kohdalla se avautui muhevina peltosarkoina, vihertävinä niittyinä,
humisevina metsinä. Muutamille taas, kuten meille Lamminahon veljeksille, se
näytteli karumpia kappaleitansa, kivistä mäkeä, vetistä suota; kuvastelihan
kuitenkin niiden välistä sulavalla hopealla silattua lammen pintaa.

Mutta meidän joukossamme oli paljon sitäkin osattomampia, kymmeniä tuhansia
nuoria miehiä, joille isänmaa tarjosi vain känsäisen käden kiiltäväksi hankaamaa
kirvesvartta. Tarjosihan kuitenkin jokaiselle jotakin, — ellei muuta, niin
raitista ilmaa ja toimintavapautta. Se on ollut Suomen miehelle aina kallein
kaikista. Siksi nytkin napisematta riensimme ylimääräisiin reserviharjoituksiin.

Vaunumme joutui hyvissä ajoin asemalle. Juna myöhästyi saapuen vasta puoliyön
jälkeen. Kolistelimme eteenpäin neljännen tai viidennen luokan härkävaunussa.
Hyvin siinä matkanteko kävi, ei mitään valittamista. En nyt kuitenkaan ryhdy
junamatkamme vaiheita tämän enempää kuvailemaan, koska meidän jo enempää
viivyttelemättä on kiiruhdettava Karjalan kannakselle niihin usein mainittuihin
reserviharjoituksiin.




TOINEN LUKU,



jossa kerrotaan harjoituksista, kyntämisestä ja karjalaisista piirakoista.
Sitten vielä kahdesti suuresti eriarvoisesta aseveljestä, jotka aamuvarhaisella
ajoivat koulun saunassa partaansa.

Pääsimme perille Karjalan kannakselle toista vuorokautta kestäneen junamatkan
jälkeen. Matka ei näin olisi kestänyt, mutta eräillä risteysasemilla sattui
viivytyksiä. Meidän komppaniamme majoitettiin erääseen suureen koulutaloon.
Kaikki talot olivat täynnä asemiehiä. Koko rykmentti oli tiloitettu samaan
kylään. Varustelutöitä tehtiin ja harjoituksia pidettiin. Kalvoimme juoksuojia
ja ampumahautoja. Uloimmaksi puolustuslinjojen eteen harjujen reunoihin ja
jokien äyränteisiin pystyttelimme tankkiesteiksi kivenjärkäleitä, joita
edelliskesän vapaaehtoisissa linnoitustöissä oli alettu nimittää
»molotohveiksi». Sitten vielä hakattiin ampumalinjoja ja vedettiin sikin sokin
juoksevia piikkilanka-aitoja. Näissä kyllä riitti pojille työtä ja puuhaa.

Näin me suurina joukkoina reippaalla mielellä rakentelimme puolustuslinjoja.
Paikkakunnan varsinaiset asukkaat tekivät omia syystöitänsä. Tuntuipa kuin he
eivät hevin olisi uskoneet mitään vakavampaa olevankaan tekeillä. Kukapa
sellaista mielellään olisikaan uskonut. Tankkiesteiden ja piikkilanka-aitojen
lähettyvillä saattoi usein tavata iäkkäämmän isäntämiehen sänkipeltoansa
kyntämässä. Eräänä aamuna jättäydyin juttusille kyntömiehen kanssa.

— Hyvää päivää!

— Kah, päivää, päivää! tervehti kyntömies hevosensa pysäyttäen.

— Mitä te täällä sotakentillä enää sänkipeltojenne kyntelemään, aloitin minä.

— Kah, kuinka keväällä kylvät maahan ohraa ja perunaa, ellet syksyllä sitä
käännä. — Niinkuin minä en olisi sitä tietänyt. Mutta enpä osannut siihen mitään
sanoa. Multapaakkuja vain kädessäni puristelin ja haistelinkin niitä. Siitä
minulle tuli mielihalu.

— Antakaa minunkin kyntää muutama vako! pyysin häneltä.

— Kah, saat kai tätä herkkua, kun et parempaa pyytäne! naureskeli vanha isäntä.

Mitäpä minä sen parempaa, käänsin vakoa jo. Hevonen hiukan katsoi ja kummasteli,
lähti kuitenkin astelemaan. Peltomaa oli kivetöntä, karkearakeista multaa. Auran
siiven edessä nurin kääntyessään se somasti kohisi ja höyrähteli. Minusta tuntui
kuin se hiljalleen olisi kiehunut alta päin lämmitettävällä tulella. Hevosen
levähtäessä otin jälleen kouran täyden multaa ja haistelin sitä. Nyt jo
kyselemättä ymmärsin, miksi kannakselainen vanha isäntä halusi kääntää peltonsa
kaikesta huolimatta.

Hän oli lähtenyt kotonaan käymään. Varastin edelleen valtion aikaa ja käänsin
hänen ruunansa uudelleen vaolle. Kun toisen kerran palasin, seisoi isäntä
tiellä. Hänellä oli kädessään kivivadissa soikeita uunilämpöisiä kakkuja,
piirakoiksi he niitä itse nimittelivät. Ne olivat ruskeiksi paistettuja ja
mehevän rasvaisia. Niiden sisällä oli täytteenä perunasosetta tai keitettyä
riisiryynipuuroa. Niissä oli leipä ja särvin samassa, ja hyvin maukkaita ne
olivat.

Isäntä määräsi minut syömään niin monta piirakkaa, kuinka monta vakoa olin
kyntänyt hänen pellolleen. Se ei ollutkaan mikään vaikea eikä vastenmielinen
urakka. Piirakoita jäi muutama kappale ruskean kivikupin pohjalle. Ne söimme
kaupanpäällisiksi yhdessä. Isäntä jutteli minulle talostansa, emännästään ja
pojistansa, jotka myös olivat isänmaan puolustuslinjoilla jossakin
naapuripitäjässä. Hän toivoi, että he aikoinaan sieltä vioittumattomina
kotiutuisivat ja että minäkin täältä terveenä pääsisin kotoisia peltojani
kynteleinään.

Näitä hän piirakoita maistellessamme haasteli. Hän kertoili vielä paljon muuta
talosta, syntymäkodistansa, joka edellisten sukupolvien eläessä oli monta kertaa
poltettu ja hajoitettu, mutta yhtä monta kertaa jälleen uudelleen rakennettu.
Sovimme hyvin yhteen ja ymmärsimme toisiamme, vaikka hänen puheensa ja
esitystapansa olikin yhtä lyhyttä kuin minun oli pitkää. Luulen, että
kynnösvakojen, yhteisen isänmaamme, höyrähtelevä multa lähensi ja lämmitti
meitä. Hänen emäntänsä sulavat piirakat olivat mitä parhainta laastia meidän
yhteisessä rakennelmassamme.

Tutunomaiselta myös ympäristö täällä tuntui. Kynnöspellon takana kohosi
huurteinen metsä. Kauempana mäessä kuhersi teeri. Alhaalla laaksossa välkähteli
veden pinta, niinkuin meidän Kuvaislampi. Kun viimeistä piirakkaa
rapistellessani kuuntelin ja katselin kaikkea tätä, niin olin jo aivan varma
siitä, että vanha kannakselainen isäntä oli oikeassa. Pelto oli kynnettävä,
vaikka kylvämispäivästä ei ollutkaan varmaa tietoa. Nähtävästi kannatti myös
pystyttää piikkilankapylväitä ja kivitolppia siitäkin huolimatta, että niitä
mahdollisesti ei tarvittaisi, tai että ne oikein kovan hyökkäyksen sattuessa
eivät pysyisikään pystyssä.

Mainitsin jo, että meidät oli majoitettu suureen koulutaloon. Sen jokaisessa
luokkahuoneessa nukkui ja askarteli monta kymmentä miestä. Permantotilaa oli
jokaisella miehen mitta. Makuurivien välissä kulki jalkakäytävä. Pieluksena oli
kullakin selkäreppunsa, peittona huopa tai päällystakki. Aluspatjaa ei ollut,
eikä sitä kipeästi kaivattu. Kova puu ei ole kovin kova, kun siihen tottuu. Joka
tapauksessa se on parempi kuin ei mitään.

Lämmintä oli riittävästi. Milloin se väheni, heitettiin uutta puuta pesään.
Uunien avuksi pojat tupakoivat ahkerasti. Tarvittavaa savutonta ilmaa saatiin
avattavista ikkunoista, jotka olivat yötä päivää auki. Liikaa sitä ei sittenkään
saatu.

Valaisuneuvona meillä oli kirkkaasti palava kaasulamppu. Se puhisi kuin käärme
kulossa, mutta valaisi hyvin, milloin ei kokonaan sammunut. Päivystäjä sai siitä
syyt niskoilleen. Tämän lisäksi häntä syytettiin paljosta muusta, mihin hän ei
ollut suoranaisesti vikapää.

Pitkinä puhteina neuloimme housunrepeytymiä, parsimme sukkia ja kyhäilimme
kirjeitä. Eräät kirjoittivat ja lähettelivät niitä joka päivä, muutamat vain
kerran viikossa. Olipa sellaisiakin, jotka kirjoittivat ainostaan puoli kirjettä
viikossa, kuten esimerkiksi Lamminahon aseveljekset. Se ei ollut paljon. Se oli
miltei liiankin vähän. Siihen päätökseen asiaa lähemmin harkittuani tulin, ja
senvuoksi eräänä iltana kirjoitin kokonaisen kirjeen, johon en pyytänyt
aseveljeltäni edes omakätistä terveisiä. Hävetti hiukan seuraavana päivänä,
mutta asia ei ollut enää autettavissa. Kirje oli jo lähtenyt kenttäpostissa
satojen muiden matkassa. Aikoinaan siihen tuli vastaus samalla tavalla satojen
kotirintamilta saapuvien kenttäpostikirjeiden iloisessa seurassa. Se ei ollut
kovin pitkä, mutta sitä kokonaisempi, ja kokonaisena minä sen pidin, koska siinä
ei jakamisesta mainittu halaistua sanaa.

Aamuisin meillä oli rivakka herätys, kuten jo sotaväessä oli tapana.
Kasvopesulla kävimme saunassa, joka oli rakennettu järven rantaan. Jos oleskelu-
ja makuuhuoneet olivat tukevasti miehitettyjä, niin sauna aamuisin oli sitäkin
enemmän. Kerta kaikkiaan se oli humalisto, jonka saattoi kiertää, mutta sen
lävitse oli turha yrittää. Eräänä aamuna ennen herätystä havahduttuani tein
keksinnön. Miksi en rientäisi naamapyykille ennenkuin humalisto on miehen
mittaiseksi kasvanut? Partakin oli ajamisen asteella. Nousin hiljaa ja hiivin
ulos.

Täysi rauha oli teillä ja saunassa, leppoisaa lämmintä ja haaleita vesiä
eilisiltaisen kylpemisen jäljeltä sen lisäksi. Hajoitin välineeni ja ryhdyin
iloisella mielellä leukaani saippuoimaan. Mutta tuskin olin päässyt vielä hyvään
alkuunkaan, kun kuulin reipasta askelten kopinaa tieltä oven takaa. Joku toinen
tuli osamieheksi keksinnölleni kuten tavallisesti, parranajotouhut kai
hänelläkin. Saunan ovi avautui. En viitsinyt edes vilkaista taakseni, kuinkapa
siinä tärkeässä touhussa olisin ehtinytkään.

— Hyvää huomenta!

— Huomenta...

Vastaukseni lienee sammunut kuin tulitikku tuulessa. Saippuaa oli huulissa, ja
sitäpaitsi tulijan tervehdys ei tuntunut tavallisen monnin heittämältä.
Kurkkaisin taakseni saippuavaahtoisella naamallani. Itse eversti! Herran
saippuat! Käännyin vikkelästi ympäri ja löin kantaluuni yhteen, niin että vaahto
räiskähteli leukapielistä.

— So, so! Älkää pärskikö hukkaan hyvää ainetta! naurahteli isäntäherra. Sitten
hän avasi käärönsä, otti vadin ja ryhtyi ripeästi samaan puuhaan. Minulla oli jo
kone käsissäni, mutta tuntuipa kuin minun ennen tärkeämpiin töihin ryhtymistäni
olisi jollakin tavalla pitänyt kohentaa äskeistä unteluuttani.

— Eikö talossa nyt makuuhuoneeseen saada vettä... herra everstille edes
partavettä, — yrittelin parastani. Eversti suti leukaansa valkoisella
pensselillä ja naurahteli:

— Kaivovesi ei milloinkaan ole parranajossa pehmeän järviveden veroista.

— Ei ole. Totta on, herra eversti, — myöntelin minä. Sitten vähään aikaan emme
puhuneet mitään, karstasimme vain leukojamme, kumpikin kojeellamme. Kunnes
eversti taas aloitti:

— Tämä varhainen aamupuuhailu on minusta hupaisaa, eikö teistäkin?

— Kyllä on, herra eversti, — myönsin, kuten tosi oli.

— Se pitää sielun nuorena ja ruumiin notkeana.

— Kyllä kai se pitää, — myöntelin ja sitten äänettöminä karstasimme leukojamme.

— Onhan teillä kotona koira? tiedusteli eversti edelleen leukatöistä
selviydyttyämme.

— Kyllä on, herra eversti! Musti on sen nimi. — Selvensin enemmän kuin
kysyttiinkään ja ajattelin vieläkin enemmän. Mitä tekemistä meidän koirallamme
on sielun nuorentamisen ja ruumiin notkeana pysyttämisen kanssa?

— Eikö myös se teidän Mustinne joka aamu ulkoisilla kastevesillä saippuoi
leukaansa, samalla kun nuohoaa nenänsä? jatkoi hän omia ajatuksiansa koirasta.

— Kyllä saippuoi ja nuohoaa myös! nauroin minä ääneen, kun selvästi muistin,
kuinka hartaasti ja perinpohjaisesti kaikenlainen nuohoamistoimitus joka ainoa
aamu meidän mäellämme tapahtui.

— Ja sitten sen silmät ovat kaiken päivää kirkkaat, — kuvitteli eversti.

— Niin ovat! Ja kuonon pää on mehevä kuin kypsä suomuurain! muistelin minä.

— Ja musta turkki kiiltää kuin öljyllä voideltuna, — arvasi eversti edelleen.
Vaikka ei hän sitä seikkaa ihan oikein arvannut. Tosin meidän Mustimme turkki
välkkyy ja kiiltää, mutta se ei ole musta, vaan vaalean ruskea, kuten jo
aikaisemmin on tullut mainituksi.

Siihen meidän keskustelumme tästä asiasta päättyi. Pesimme kasvomme ja
puhdistimme partakojeemme. Mutta ennenkuin lähdimme saunasta, eversti kääntyi
jälleen puoleeni. Hän tiedusteli minulta tärkeämpää asiaa, puhutteli kuin
parempaakin asiantuntijaa.

— Mitä sotamies arvelee, tuleeko siitä sota?

Se oli suora, mutta aika tavalla kiperä kysymys. En ymmärtänyt, mitä siihen
olisi ollut vastattava; jotakin oli, koska korkea päämies kysyi.

— Jos vihollinen hyökkää maahan, niin varmasti tulee! kiertelin minä.

— Varmasti! naurahti eversti. — Mutta hyökkääkö se? Mitä arvelette?

Vastasin kuten ajattelin.

— En tiedä, mitä vihollinen tekee. Jos minä olisin hänen sijassaan, niin turhan
vuoksi en työntäisi kuonoani ampiaispesään. Siitä ei synny muuta kuin suurta
naurua ja pieniä äkämiä. Naurun asia se on, kun iso sonni mylvii ja huiskii
sarvekasta päätään muutamien kymmenien ampiaisten takia.

— Vai sillä tavalla arvelette! Se on oikein se! tuumi eversti.

— On se! myönsin minä helpoituksesta, vaikka heti kohta huomasinkin, kuinka
tyhmää se oli. Mikä minä olin myöntelemään omia arvelujani oikeiksi.

Tähän loppui keskustelumme kaiken kaikkiaan. Saunaan alkoi lappaa jo miestä,
upseereita ja sotilaita. Me annoimme heille tilaa. Eversti, rykmentin komentaja,
astuskeli edellä. Minä Lamminahon Eemeli, sotamies ja työmies, astelin perässä.
Sillä matkalla saunasta pihamaalle ajsttelin yhtä ja toista, aamuiset ajatukset
kun useinkin ovat askeleita nopeammat.

Siinä meillä oli rykmentin komentaja, oikea ukkoherra! Kuului syövän samaa
ruokaa kuin me, nukkuikin niinkuin me, reppu päänalusena, manttelinuttu
peittona. Ja kuitenkin oli mies noin aamuvirkku! Kirkkaat silmät! Kuononpää
mehevä... Tuollainen mies, tuhansien komentaja, iäkäs vielä sen lisäksi.

Ja millainen hän oli väellensä? Ei tiuski, ei räyski. Kasvopyykillä käy kaukana
saunassa? Mies, joka voisi komentaa kymmenen miestä keskellä yötä järvestä
partavettä noutamaan!

Pysähdyin ja jäin muutaman askeleen taemmaksi.

Hitto vieköön tuollaisen rykmentinkomentajan! Tuollaisen ukkoherran komennossa
sitä kyllä ampiainenkin ampuu! Nyrkin kokoisen pesän ja lentämisen vapauden
puolesta ampuu vaikka rautatieveturin kokoista yhtiösonnia sarvien vähin!

Näin ajattelin, kun astelimme koulukartanolle kohoavaa saunatietä. Sotapoikia ja
pienempiä herroja: vänrikkejä, luutnantteja, kapteeneja lappoi vastaan kuin
siimaa. He tekivät meille kunniaa ukko kuin ukko. Ja me vastasimme heille
kirkkain silmin, leuka sileänä, kuononpää mehevänä, me kaksi aamuvirkkua
parranajajaa ja nuorekasta nuohoojaa, eversti ja minä.




KOLMAS LUKU



Tässä luvussa kerrotaan, miten pojat rakensivat telttoja, miten niissä
sorvattiin miehiä ja laulatettiin »kalakukkoja». Sitten vielä unista, joita
oikeastaan ei pitäisi kenellekään kertoa.

Pojat vakuuttelivat usein, etteivät he tunteneet koti-ikävää. Lyhyen elämäni
aikana olen tehnyt erään aina paikkansa pitäneen havainnon. Jos joku jotakin
toiselle oikein vakuuttaa, merkitsee se sitä, ettei hän itsekään usko, mitä
yrittää toiselle uskottaa. Tässä tapauksessa se varmasti piti paikkansa. Oikean
tekstin saattoi helposti lukea heidän kasvoistaan, milloin he äänettöminä
kirjoittelivat kirjeitänsä tahi lukivat kenttäpostin niihin tuomia vastineita.
Kyllä silloin miesten silmät loistivat, nenänpieletkin usein värähtelivät. Entä
pakettinaruja availlessa! Ani harva poika kykeni solmuja sormillansa
näpelöimään. Suoran käden oikeutta siinä tavallisesti harjoitettiin puukko tahi
hammas työaseena.

Kotirintamalta saapuneen kenttäpakein sisältö oli luonnollisesti
yksityisomaisuutta tai ainakin useammassa tapauksessa siksi tarkoitettua. Mutta
toisinpa kävi, kun paketti iltapuhteella aseveljien seurassa joutui suoran käden
käsiteltäväksi. Seurakuntamme oli kuin apostolinen yhteys. Siinä vallitsi yksi
ruumis ja henki. Yhtäkään »Ananiasta» ei ilmestynyt, »Safiirasta» puhumattakaan.
Jos avautuvista käärepapereista pisti päänsä esiin vaikkapa savolainen
kalakukko, niin pian oli laulunsa laulanut tämä kukko. Puukko sisään ja maha
auki. Omistaja aloitti. Sitten tämä teuraaksi paistettu ja postitettu uhrieläin
kiersi puukkoineen kädestä käteen, kaventui ja ohentui, kunnes jäljellä oli enää
vain taikinasta muovattu tallukanpohja. Muutaman kiekauksen jälkeen ei enää
sitäkään. No, sitä varten tämä jalo lintu kai lienee lentoon lähtenytkin. Sama
kohtalo oli edessä keksilaatikoilla, kotoisilla pikkuleivillä, ostomakeisilla ja
tupakkarasioilla. Sen oli oltava liian suuri tai liian huonoa lajia, jos siitä
oli enää toiselle kierrokselle lähtijää.

Mutta miksi niiden olisi pitänyt lähteä? Turhaa komeutta se olisi ollut.
Huomenna tuli paketti toiselle pojalle, ylihuomenna kolmannelle ja niin
edelleen. Niitä veljellisesti nautiskellessa ja yhteisesti odottaessa meistä
tuntui niinkuin jokainen olisi joka päivä saanut kotoansa paketin. Siitä oli
muutakin hyötyä ja siunausta. Syötävät eivät milloinkaan vanhentuneet,
pahentumisesta ei puhettakaan. Ja tällä tavalla pääsivät saamisen ja nauttimisen
ilosta osallisiksi myös kaikki ne pojat, jotka muutoin eivät olisi milloinkaan
kotimaistiaisten makuun päässeet. Mutta enimmän joutuivat antamaan ne, joiden
kotona oli enimmin antamista. Eikö tämä ollutkin oikeus ja kohtuus? Ja
apostolien toivomusten mukaista!

Monella muulla tavalla tämä ylimääräisten harjoitusten aika oli meille opiksi ja
hyödyksi. Se kasvatti, yhdisti ja lähensi meitä. Siihen johti suorastaan pakko.

Kun miehiä tuli yhä lisää, kylän kaikki talot jo ahtaen täyteen, tiedusteltiin
meiltä, ketkä haluaisivat telttoihin asumaan. Se oli kaiketi eräänlaista
kohteliaisuutta. Olisihan päällystö yksinkertaisesti voinut määrätä sen.
Tosiasiassa se näin lienee tehnytkin. Meidän pitäjämme pojat, jotka muutenkin
lienevät metsäläisten läheistä sukua, olivat heti valmiit.

Tuollaiseen kangastelttaan mahtui pari tusinaa miehiä. Se oli pian rakennettu.
Pari kolme riuskaa miestä selviytyi teltan pystyttämisestä yhtä lyhyessä ajassa
kuin pakillisesta kuumaa hernekeittoa. Mutta itse pystyttämisen jälkeen kylläkin
riitti hupaisaa askartelupuuhaa telttatalossa jokaiselle sen asukkaalle pariksi
iltapuhteeksi. Makuupaikkansa, kuivausnarunsa ja naulansa sai itsekukin
kohennella ja asetella oman makunsa mukaan.

Ulospäin teltta oli vaatimattoman näköinen, harmaa ja matala. Täysin suorana
siellä ei mahtunut seisomaan kukaan muu kuin lämmityskamiinan rautapeltinen
savupiippu ja sekin vain siksi, ettei suostunut taivuttamaan päätänsä talon
vaatimusten mukaisesti, vaan mieluummin työnsi sen kattokankaan lävitse
kuusikkoon. Mutta ihmeteltävän lämmin ja ilmava tuollainen teltta oli. Heti
ensimmäisenä yönä nukuimme siinä kuin porsaat pahnassa ja sitten monta seuraavaa
yötä yhtä hyvällä menestyksellä.

Kärsivällistä sovittelemisen taitoa telttaelämä kuitenkin asujaimiltaan vaati.
Jos tiloja ei ollut juuri liikoja sadan miehen majoittamassa koulun
luokkahuoneessa, niin kahdenkymmenenneljän miehen teltassa sitä oli vieläkin
vähemmän. Vaikeinta oli sadepäivän jälkeisenä iltana, jolloin kaksi tusinaa
kenkä-, sukka- ja kinnasparia piti sovittaa kuivumaan pienen kamiinan ympärillä
oleville naruille, vieläpä läpimäriksi kastuneet nutut ja housutkin usein
lisäksi. Tukalaa ja ahdasta se oli. Näin jälkeenpäin muistellen täytyy sanoa,
että paljon pienempien vastahakoisuuksien vuoksi tässä maassa on monta kertaa
miehiä puukolla tapettu. Teltassa ei tapettu, ei edes tapeltu. Tämä tärkeä asia
tuli päiväjärjestykseen aikoinaan.

Telttaelämän hupaisimpia hetkiä olivat iltapuhteet. Ulkona oli jo pimeää kuin
mustepullossa. Myrskyiltoina sade rapisi raskain rakein telttavaatteeseen. Tuuli
kohisi ylhäällä puiden latvoissa. Mutta teltassa oli lämmintä ja kotoista.
Lamppu valaisi katossa, ja kamiina humisi lattialla. Tämän päivän kalakukko
kiersi piiriä miehestä mieheen ja laihtui silmin nähtävästi.

Kukon jälkeen kiersi savukerasia. Sitä seurasi kasku. Se ei ollut näkyväinen
eikä päivän kenttäpostissa perille saapunut. Se saattoi olla ikivanha, jopa
paleltunut tai ummehtunut, mutta täällä taitavasti uudelleen lämmitettynä se
kävi täydestä.

Joku kertoi änkyttävästä sepästä, jolla oli änkyttävä renki. Toinen kaskuili
merimiehestä ja hänen koiranvirkaa harjoittavasta sillistään, joka niin tyystin
unohti entiset elintapansa, jopa uimisen taidon, että hukkui pudottuaan
laiturilta veteen. Vanha juttu, yhtä joutavanpäiväinen kuin ensimmäinen, mutta
se tapa, millä se esitettiin, ja se paikka, missä se tarjottiin, se oli jotakin
uutta ja erikoista. Me kuuntelimme henkeämme pidättäen, nauroimme kyyneleet
silmissä. Me suorastaan näimme keskellämme kertojan edessä kaksi totisina
änkyttävää seppää, jotka yrittivät hitsata katkennutta kärrynakselia kiinni,
mutta änkyttäessään jäähdyttivät raudat. Herraskaisen sillin näimme toikkaroivan
keppi kädessä laiturilautaa pitkin, horjahtavan ja putoavan mereen.

Näin me pienessä lämpimän läheisessä telttapiirissä kaskuilimme ja kaskuja
kuuntelimme. Kun kenelläkään ei ollut enää kuuntelemisen arvoista kerrottavaa,
loikoilimme hiirenhiljaa. Puolituntinen saattoi livahtaa, ettei kuulunut muuta
kuin muutama yskähdys. Taivas itki, ja metsä huokaili. Joku eksynyt vesipisara
vierähti oven raosta matalaan majaamme, seisahtui ja ihmetteli, mitä me
murehdimme.

Ihmettelimme sitä itsekin. Kunnes joku virkistyi ja viritti laulun. Vaihteeksi
kuuntelimme sitä, ellei se ollut liian tuttu. Jos siinä oli riittävästi värsyjä,
niin yksi ja toinen yhtyi niihin. Veisattiin virsiä. Laulettiin piirilauluja.
Joskus Iso-Jallu aloitti matalalla äänellä tunnetun matkalaulunsa: Tuhannenpa
verran poikia lähti... Siihen yhtyi joka mies. Voimallisesti kerraten laulettiin
molemmat värsyt.

Mutta eräänä murheellisen päivän jälkeisenä iltana Jallu opetti meille uuden
laulun. No, ei kai sekään ollut juuri eilisen päivän sepityksiä. Olimme kuulleet
sen jo ehkä kätkyessämme. Jallun esittämänä se vain tuntui meistä hiukan
hullunkuriselta.

— Voi minua poika raukkaa... hyräili Jallu. Moni naurahti, ajattelemattomasti
kyllä. Kuka meistä oli mies arvioimaan Jallun sydänsuruja ja muita mielialoja.
Itse kai hän ne paremmin tunsi. Hän hyräili syvällä rintaäänellänsä
tirskahduksista välittämättä. Yksi ja toinen yhtyi siihen, ja viimeisessä
värsyssä olivat kaikki naurajatkin mukana. Jallun laulussa oli aina jotakin
jykevää, tarttuvan harrasta. Tänä iltana ja tässä laulussa sitä oli entistäkin
enemmän. Niinkuin olisi veisattu Jallun tai jonkun muun poikaparan haudalla
vanhaa, tuttua virttä: Sun haltuus, rakas isäni...

Illan viimeiseksi veisuksi »poika raukka» jäikin. Päät alkoivat nyökähdellä.
Jalat työntyivät lähemmäksi kamiinaa. Univirttä kohta hyristeli mies kuin mies.
Tavallisesti en minäkään ollut hitaampia, kun tuli kysymys tähän virteen
yhtymisestä, mutta sinä iltana luullakseni olin viimeinen virkansa puolesta
valvovaa kamiinavahtia lukuunottamatta. Siirottavin silmin selälläni loikoen
katselin tuttuja kotikylän poikia, jotka matkailivat jo unten laidunmailla
poikaraukan värsyistä enää mitään muistamatta.

Siinä kehäpiirissä jalat vastakkain lepäili monen näköistä ja monen luontoista
poikaa. Samasta pitäjästä, milteipä samasta kylästä he kaikki olivat matkaan
lähteneet. Monista erilaisista kodeista he olivat. Kuinka pienen pitäjän
syrjäisestä kylästä sentään löytyikään niin monta erilaista lähtöpaikkaa ja
pesäpahnuetta?

Tuossa oikealla puolellani kädet siipinä niskan alla nukkui jo täydessä unessa
Pesämäen Lauri, hauska, hiljainen poika. Hän ei puhunut liikoja päivällä, ei
liioin kuorsannut yöllä. Mutta kun sopiva seura sattui, niin kaskun kertoi
hänkin, lauloi laulun ja nauraa hykersi hyvälle jutulle. Sillä pojalla oli myös
isänmaata puolustettavanansa, jos sikseen kävisi. Oli suota ja kuivaa maata, oli
puita ja puuntaimia. Ehkäpä olisi ollut helpompi luetella, mitä pojalta puuttui.
Oikein soma, mittavaksi naiseksi venähtänyt siskokin hänellä oli.

Valveilla olin olevinani. Ehkä kuitenkin olin unessa. Tyttö seisoi ja hymyili
veljensä pääpuolessa. Unohdin veljen ja katselin vain häntä. Toivomustani
noudattaen hän olisi voinut tulla vieläkin lähemmäksi. Valitettavasti hän teki
päinvastoin, enkä mitään mahtanut. Hän eteni Laurin jalkapuoleen kamiinan
äärelle ja katseli sieltä. No, viluisena hänen ainakaan ei tarvitsisi takaisin
lähteä. Hän lämmitteli sirosti käsiään. Kamiinasta kohoava lämmin ilma
leyhytteli keveästi hänen hiuksiaan, korvalehti oli soma. Se lämpeni ja punersi.
Se sai minut milteipä tilaltani nousemaan. Havahduin. Olinko valveilla vai
unessa?

Muutamista pojista selvisin paljon nopeammin kuin Laurista. Mutta ei kai se
ollut Laurin vika, että hänen siskonsa kutsumatta oli meidän telttamajaamme
pujahtanut. Halusin voittaa aikaa ja siinä tarkoituksessa aioin hypätä Mäkelän
perintöruhtinaan ylitse. Mutta sellaisen pullapötkyn ylitse ei niin vain
hypätty. Ainakin häntä täytyi hieroa hiukan ohuemmaksi.

Mikähän tämä ainokainen olisi ollutkaan, jos hänelle olisi siunattu kapteenin
tai vaikkapa kersantin natsat nutun olkapäihin? Ensimmäisenä päivänä hänessä oli
vaaria ilman niitä, toisena jo paljon vähemmän, kolmantena yhä vähemmän. Nyt hän
jo alkoi olla mukiin menevä mies. Ympärysmitta oheni, ja varttakin jo venyi,
vaikka ruokapaketteja tuli kotoa harva se päivä. Yksi paha vika hänellä oli,
eikä se tuntunut olevan korjattavissa. Hän kuorsasi kamalasti. Kamiinavahdin oli
usein nykäistävä häntä varpaasta. Se kuului hänen välttämättömän
virkatehtäviinsä.

Mäkelän esikoisen lämpimissä käpristeli Viitalan suutari, laiha mies kuin
mutkalleen lyöty hiilihanko kamarin kakluunin kyljessä. Sisäkalut, sydän ja
keuhkot, olivat suutarilla kuitenkin vielä siinä kunnossa, että hän oli
kelvollinen isänmaan palvelukseen. Mutta kuka mahtoikaan nyt koputella naisten
kenkiä ja miesten saappaankorkoja Kuivasperällä? Ja kuka koputtehsi niitä
myöhemmin, jos rajantakainen vieras kylän tärkeimmän ammattimiehen tyyten
hengettömäksi kopauttaisi? Toki tämä vaara oli suutarilla pieni, paljon
vähäisempi kuin Mäkelän perintöruhtinaalla ja monella muulla lihavammalla
pojalla. Vai saattoiko kukaan uskoa, että kuula osuisi hiilihangon varteen,
ellei vahingossa päänuppiin.

Viitalan suutarin vieressä kiskoi unta Lahtisen Justus, vieläkin tärkeämpi
virkamies. Mitä kylän emäntien elämästä tulisikaan jos Justus saisi paukun ja
silleen heräämättä kupsahtaisi? Justus oli yleismestari, tuhattaituri. Kun muut
tekivät mitä osasivat, niin Justus teki mitä halusi. Hän korjasi rukit,
ompelukoneet ja separaattorit. Jos seinäkello seisahtui, jos vaikka kahvimyllyn
kampi katkesi, niin kohta huudetttiin Justusta. Hän korjasi vanhasta ja
rakenteli uudesta. Jos joku nainen oikein kauniisti pyyteli, niin Justus porasi
vaikka uuden silmän vanhaan neulaan. Ukko kruunu ei pyydellyt, sanoi vain:
Justus lähde! Ja Justus lähti. Mutta tiesikö tämä nykyinen työnantaja, kuinka
taitava mies Justus oli? Kaikkein hienoimpiin korjaustöihin hänet olisi pitänyt
toimittaa.

Ja sitten siinä mahallaan maata pösötteli myös Jallu, poika raukka. Hän nukkui
milteipä aina suullaan. Kuolee veteen! olisivat vanhat ihmiset sanoneet.
Tuskinpa vain! Viinaan ennemminkin, varsinkin jos itse pääsee määräämään!
ajattelin minä. Jallu oli vähän liian kärkäs ryyppäämään. Ja oli kai hänellä
siviilissä monia muita tapoja, jotka eivät olisi sopineet ensi vuoden
rippikoululaiselle. Juovuspäissään hän hurjasteli, kirosi ja tappeli. No, sitä
tarkoitusta varten ukko kruunu hänet harjoituksiin oli kutsunut, vaikka
kotioloissa samasta syystä miestä ahdisteli. Jallu kuului konekivääriin. Hän
kyllä heittäisi masiinan selkäänsä niinkuin tavallinen mies kiväärin.
Panosnauhat hän kiertäisi vyöksi ympärilleen ja kävelisi asemiin. Näin hän
ainakin voisi tehdä. Jallulta saattoi odottaa vaikka mitä, ja hänestä lähti
vaikka mitä... Voi minua poika raukkaa...

Tähän tapaan minä sinä iltana unta odotellessani pyörittelin ja sivelin koko
kaksitusinaisen asevelipiirin. Viimeisenä sivelin Kalle-veljeni, läheisimmän
ase- ja kasvintoverini. Poika nukkui vasemmalla puolella vieressäni. Hän
hengitteli tasaisesti puoliavoimin huulin. Nähtävästi näki hauskaa unta, koska
nenänvarsi värähteli ja koholla oleva olkapää nytkähteli tuolloin tällöin.
Mahdollisesti hän kiikkui Kuvaislampeen kaatuneen männyn latvassa ja nappaili
ahvenia. Tai kenties hänellä oli jo elokuu ja muurainten aika. Tuuli kantoi
hänen nenäänsä mehevää tuoksua. Hän tarpoi toimessaan kohti keskinevan
punoittavia marjamättäitä. Taikka mistäpä minä tiesin, vaikkapa hänellä olisi
ollut kesäisissä näkimissään jota vieläkin houkuttelevampi marjamätäs, kotikylän
tyttö sirkuttavine silmineen ja mehevältä tuoksuvine lakkapäineen. Mistäpä
tiesin.

En halunnutkaan enempää tietää. Silmäni kokonaan sulkien käänsin kylkeä. Eipä
aikaakaan, kun tarpoilin jo itse kotoisen lammen takana muurainnevalla, jossa
mehevät hillamättäät voimakkaasti tuoksuivat. Mutta onneton osani unessa on,
että milloinkaan en pääse perille. Juuri kun olen pääsemässä, siirtyy
tavoittamani mätäs, ja sitten alkaa jälleen upottava tarpominen kärpästen ja
suopaarmojen ahdistamana, ilman housuja.

Tänä yönä tavoittelin muitakin kuin nevan muurainmättäitä. Kovin vaikea ei ole
arvata, mitä se tämäniltaisten aatosteni ja näkemysteni jälkeen oli, mutta en
tavoittanut sitäkään. Haikea mieli siitä seurasi, ihan janotti, mutta minkäpä
kovalle onnellensa mahtaa.

Sitten liikuin etäisempiä maita ja mantereita edelleen, ainoana
vaatekappaleenani liian lyhyt paita. Katselin kyliä ja kaupunkeja, ja kaupunkien
asukkaat katselivat minua, nauroivat ja osoittelivat sormellansa. Ilkeältä se
tuntui, mutta se ei ollut vielä mitään siihen verrattuna, mitä sitten seurasi.

Tuli ampiaispesä. Satoja, tuhansia harmaita palloja riippui puiden oksissa. Ja
vihaisesti pamisevat ampiaiset tarkistelivat kiiluvin silmin pesiensä ovista ja
ikkunoista. Kuulin niiden keskenään vihaisesti surisevan: Missä hän piileksii!
Neuvokaa meille, missä hän on!

Ne etsivät minua! kauhistelin itsekseni turhaan venyttäen lyhyen paitamekkoni
helmaa. Jos nuo löytävät minut ja kaikki vaikkapa yhdenkin panoksen mieheen
ampuvat, ei minun kintuissani ole reiätöntä paikkaa. Mutta onneksi ampiaiset
eivät löytäneet minua. Ne vain etsiskelivät, kuhisivat ja kihisivät. Ja sitten
kuulin hämmästyksekseni kimeästi tirrastavan äänen: Missä hän on? Missä on se
suuri sonni? Sanokaa!

Siihen heräsin ja ilokseni huomasin, että en ollut ampiaisten ahdistamana, eikä
suurta sonnia missään päin näkynyt. Makasin matalassa telttamajassamme
aseveljieni ympäröimänä. Olin itse yksi heistä, ampiainen, joka valmistui
pesäänsä puolustamaan, jos vihastunut sonni sitä uhkaisi.

Mutta mitäpä tekemistä sillä olisi pienten ampiaisten pesässä? Sitä jälleen jäin
miettimään ennenkuin uudestaan nukahdin. Sitten nukuin, niinkuin oikean,
pesäänsä puolustamaan pystyvän ampiaisen pitääkin aina nukkua, turhia
pihisemättä, unia näkemättä.




NELJÄS LUKU



Pojat herätetään jymyuutisella, jota Iso-Jallu ei viitsi kuunnella. Hetkistä
myöhemmin he kuuntelevat Suomen Tietotoimiston uutisia. Eversti pitää puheen.
Kanttori murtaa urkuharmoonin lukon ja soittaa virttä sekä Porilaisten marssia.

Erehdyimme unissamme ja arveluissamme. Vihollinen hyökkäsi maahan, juuri kun
monen meistä piti päästä kotiutumaan lomalle. Hän teki sen niinkuin nykyään on
tapana, liikoja etukäteen julistelematta, keskellä yötä. Me saimme tiedon siitä
seuraavana aamuna. Se oli merkkitapaus meidän sotahistoriassamme. Mielestäni
siitä kannattaa vähän enemmänkin kertoella.

Tuttuun tapaan loikoilimme vielä teltassa aamuteetä hörppien, nappeja neuloen,
mikä mitäkin puuhaillen. Kaikki muut, paitsi Iso-Jallu. Hän veteli unia kuin
seinähirsiä. No, hän teki sitä aamuisin aina viimeiseen soittoon asti ja vielä
sitäkin pitemmälle, niin täpärälle, ettei yhdelläkään toisella olisi ollut varaa
sellaiseen. Silloin kesken rauhantouhujamme ilmestyi lähetti ovelle, ja me
jäimme odottelemaan, mitä pojalla olisi meille ilmoitettavaa. Mutta hän ei olisi
ollut se juippi, mikä oli, jos hän käskyn mukaan ilman muuta olisi sanonut sen
meille. Hän katseli hyvin tietäväisen näköisenä meitä tietämättömiä.

— Eikö teistä kukaan osaa tarjota edes tupakkaa tulijalle tällaisena aamuna, —
hän vihdoin moitiskeli.

— Tupakkaa sinulle!

— Kaikkia vielä!

— Mitähän iloa tuosta heruisi? — Tähän kysymykseen hän vastasi.

— Koettakaas! hän sanoi.

Me koetimme. Hän sytytti tupakan hitaasti. Näkyi selvästi, kuinka tärkeäksi
herraksi hän sillä hetkellä itsensä tunsi. Pari henkisavua vetäistyään hän
lopultakin laukaisi:

— Piru on nyt irti!

— Oho!

— Mitä!

— Missä!

— Mitä se hourii!

Monta kysymystä ja huudahdusta siinä heitettiin. Aavistelimme jotakin, mikä
näkyi kai kasvoistamme. Sekös hänestä vasta viskaalia nostatti. Mahtavana hän
alkoi selittää.

— Ei sitä uskoa tarvitse. Jos järkipuhe ei jonkun tyhmään nuppiin mahdu, niin
minkäs minä sille mahdan. Näin kuitenkin on asia: Sota on maassa, ja rauha on
puussa. Nouskaa ja pankaa töpinäksi! Päämajalle päiväkäskyä kuulemaan! Tämä
minun vain piti teille ilmoittaa!

Hän puhalsi savua silmillemme, kääntyi ja hävisi ovesta. Nähtävästi miekkoisella
oli jo kiire toisiin telttoihin suurta uutistansa ilmoittamaan. Mutta tuskinpa
hän näinkään pitkiin esipuheisiin monessakaan majassa kerkisi.

Meillä ei vielä ollut juuri niin kiirettä, mutta ylösnousemuksen hankkeisiin
tuli kuitenkin toinen tahti. Joku etsiskeli saapastaan, joka oli hänellä jo
jalassa, toinen tapaili lakkiaan, joka oli päässä, taisipa joku tapailla myös
järkipahaistaan, jonka säilöpaikkaa hän sillä hetkellä ei sattumalta muistanut.
Sota maassa! Hyökkäsikö se suuri härkä sittenkin?

Poikiemme kunniaksi on minun kuitenkin heti todistettava, ettei ainakaan meidän
telttakunnassamme tämän odottamattoman uutisen vuoksi pahempaa hätää syntynyt.
Kun tuli, niin tuli! Minkä tulevalle mahtoi! Täälläpä hänet nähdään! tuntuivat
pojat tuumiskelevan.

Mutta kaikkein rauhallisin poika tänäkin odottamattomana aamuhetkenä oli
Iso-Jallu. Hän ei ollut koko kohinasta tietääkseenkään. Kuorsasi se poika vain,
hujautteli kuin raamisahalla. Joku nykäisi häntä jalasta.

— Hei, Jallu! Herää jo!

— No! Mitä nyt? murahti Jallu.

— Sota on syttynyt! luikahti pari kolme.

— Vai niin... vai niin. Vai on syttynyt, — vahvisti Jallu ja kuorsasi jo taas.

— Ryssä on jo maassa! nyki ja pauhasi jälleen neljä, viisi.

— No, onpa tässä nyt hyväkin otus, kun yks ryssä, — turisi Jallu suurta ruhoaan
rauhallisesti kääntäen.

Sellainen hän oli, mahdoton jönssikkä valveillaankin ollen, kun sen pään otti.
Pitkästä unesta häntä ei laillisessa ajassa saanut hereille, vaikka tykin olisi
korvan juuressa laukaissut. Olimme sattuman varalta neuvotelleet siitä. Jos
tulipalo syttyisi tai vihollinen tosiaan hyökkäisi, niin köysi jalkaan ja
kymmenen miestä toiseen päähän.

Päämajamme sijaitsi koulun isossa luokkahuoneessa, jossa majaili joukko
upseereja. Heillä oli siellä radio. Aamu-uutisten aika läheni. Odottelevia
poikia oli jo huone täynnä. Pian ilmestyi myös eversti, adjutantti ja muita
upseereja. Adjutantilla oli kädessään monistettu päiväkäsky, jota hän jakeli
joukko-osastoihin toimitettavaksi. Hiljaista odotuksen jännitystä oli avarassa
huoneessa, vain suuri seinäkello vähän ontuen käydä naksahteli. Paljon
tasaisemmin ja kirkkaammin kilkutteli kohta etäisen radion välisoitto. Tuntui
kuin kohtalo, väljälahkeinen, nokinaamainen konemestari, olisi isosta
öljykannustansa tiputellut rasvaa maailman höyrykoneen ravistamin rattaisiin.

Kannu keikahti. Tippuminen lakkasi. Olisi kai luokkahuoneen ontuva seinäkellokin
seisahtunut, ellei olisi ollut sekä kuuro että kohelo ja muutenkin ajastaan
jäljessä. Suomen Tietotoimiston uutisia!

Sota oli maassa! Täyttä totta se oli. Vihollisen joukot olivat jo ylittäneet
rajan Kannaksella, Laatokan Karjalassa ja Petsamossa. Moskovan radio kuulutteli
kaikkeen maailmaan, että me olimme aloittaneet. Mainilassa muka olimme tykeillä
ampuneet heidän pahaa aavistamattomia rajavartiojoukkojansa. Suomen hallituksen
puolesta oli kohteliaasti, mutta päättävästi osoitettu vääriksi nämä mahdottomat
syytökset. Oli ehdotettu puolueetonta tutkintoa ja asian rauhallista selvitystä.
Vastauksena siihen oli julistamaton sota.

Seisoin ulompana seinän vieressä ja tarkkailin poikien kasvoja uutista
kuunneltaessa. Siinä oli monia tuttuja, suurin osa oli tuntemattomia. Mutta niin
monia kuin niitä siinä näkyikin, oli niistä kaikista luettavissa samaa, mitä
everstin ja kaikkien upseerienkin kasvoista. Nähtävästi sama olisi ollut
luettavissa myös rykmentin komentajan päiväkäskystä adjutantin kädessä. Kun
radio lopetti, astui eversti esiin ja aloitti. En muista puhetta hänen
sanoillaan, mutta sen sisältö oli suunnilleen seuraava:

»Sotilaat! Te kuulitte, mitä viime yönä on tapahtunut. Me olemme aloittaneet
sodan. Me olemme aiheetta hyökänneet suuren naapurimme kimppuun. Pötyä! Yksikään
soturi, yksikään kunnon kansalainen tässä maassa ei usko tuota. Meidän
kimppuumme on aiheetta hyökätty! Se on tosiasia, jota tämän jälkeen emme enää
voi kieltää, vaikka haluaisimme. Ikivihollisemme, suuruudellaan ja voimillaan
rehentelevä jättiläinen, on hyökännyt viisikymmentä kertaa pienemmän naapurinsa
niskaan, aikoen yhdellä suunavauksella nielaista hänet. Sellainen on hänellä
tarkoitus. Mutta luulenpa, että hänelle tapahtui erehdys. Nielaistava suupala ei
johdu olemaan mikään untuvakarvainen hiirenpoikanen. Se on oleva
selkäharjaksensa pöyhistänyt siili. Se on piikkitakiainen, joka tarttuu
kurkkuun!

Aseveljet! Suomen sotilaat! Me käymme rohkeasti vihollista vastaan! Mies
kymmentä, mies viittäkymmentä vastaan! Se ei ole mitään uutta tässä maassa. Näin
ovat esi-isämme jo monta kertaa ennen meitä tehneet. Kukin meistä seisokoon
väistymättä kohdallansa. Jokainen tuuma Suomenmaata on meille pyhää maata.
Henkeen ja vereen me puolustamme kotia, suomalaista vapautta ja synnyinmaata.
Jumala meille tässä suuressa tehtävässämme voimia ja rohkeutta antakoon!

Pojat! Koti ja isänmaa kutsuu meitä! Eläköön koti, suomalainen vapaus ja
synnyinmaa!»

Vastasimme siihen kolminkertaisella eläköön-huudolla. Se oli huuto! Jos
nokikarstaa olisi kouluhuoneen katossa ollut, niin höytäleinä se olisi ilmassa
lennähdellyt.

Rykmentissämme oli laulunjohtajana nuori, rivakka kanttori. Mahdollisesti niitä
oli useampiakin siellä. Meillä oli ammattimiestä ja virkailijaa kaikilta
aloilta. Tämä kanttori oli taituri. Kaikin puolin muutenkin hän oli mukava
poika. Kirkonmieheksi häntä ei olisi kukaan uskonut. Hän lauloi, soitti ja
vihelteli. Hän otti sävelet irti sahasta, juomalasista, vaikka
tulitikkulaatikosta. Ja viisirivisellä haitarilla hän luritteli kuin satakieli.
Sitä hänellä tällä kertaa ei ollut. Poljettava urkuharmooni sen sijaan oli
luokkahuoneen nurkassa. Se oli lukossa, mutta mitäpä merkitsivät kansilaudan
lukot semmoiselle kanttorille. Rautanaulalla hän sen aukaisi niinkuin ei mitään.
Ei löytynyt nuottikirjoja. Mitä hän kirjoilla! Hän istui korkealle tuolille,
veteli esiin puoli tusinaa tappeja ja päästeli kuin kirkon uruilla. Pian
tunsimme, mitä virttä kohti hän ajoi, ja kun hän oli johdattelun lopettanut,
aloitimme komeasti ja arkailematta vanhan uljaan taisteluvirren: Jumala ompi
linnamme! Vanhaa vainoojaa emme liioin unohtaneet. Katselimme häntä rohkeasti
päin naamaa, niinkuin isäukko hyvästellessään meitä kehoitteli.

Virren päätettyämme kanttori veteli yhä uusia tappeja auki. Yhteen menoon hän
pani tykit jyskämään ja sotarummut paukkumaan. Reippaan Porilaisten marssin
tahdissa astelimme ulos ensimmäisen sotapäivämme askareihin. En tarkoin osaa
kuvitella, mitä toiset aseveljet sillä hetkellä ajattelivat. Omat ajatukseni
muistan varsin hyvin:

Minäkin olen yksi harjasniskainen siili, ainakin yksi harjaskarva! Olenpa kuin
olenkin joku takiainen ja piikkiahven minäkin, vaikka vain Eemeli Mooseksenpoika
Kuivasperän Lamminahosta. Tappaa minut voidaan, purematta ei niellä! Ei niellä,
sen vaikka vannon!

No, en kuitenkaan sen enempää vannonut, koska se on katkismuksessa kielletty.
Turhaa kai se muuten olisi ollutkin, kuten turhan vannominen yleensä.
Sitäpaitsi, olinhan tehnyt sotilasvalani. Se sai riittää.

Täytyy tunnustaa, että minulla on ollut tuuria. Tähän päivään mennessä minua ei
ole tapettu, vielä vähemmin elävänä nielty. Tätä kertoessani on jälleen rauha
maassa. Elämme ryssän kanssa jälleen sovussa muka, vaikka vaistoamme ja
kokemuksestakin jo tiedämme, ettei tähän kavalaan naapuriin milloinkaan ole
luottamista.




VIIDES LUKU



Paljon pauketta, vähän sattumia. Pojille saapuu »kenttäpostia», jota ei tarvitse
puukolla avata. Teltta ei olekaan enää niin terveellinen asuinpaikka kuin
harjoitusten aikana oli kuviteltu. Pojat ottavat myyrän oppi-isäkseen ja alkavat
kaivautua maan alle.

Seuraavina päivinä ja viikkoina tapahtui paljon asioita. Näin jälkeenpäin
muistellen tuntuu siltä kuin niissä olisi riittänyt jakamista useamman kuukauden
osalle. Meidät vietiin heti ensi päivinä lähemmäksi tulilinjaa, ja kun
vihollinen rajan ylitettyään läheni myös heitteelle jätettyjen ja hävitettyjen
kylien lävitse linjojamme kohti, jouduimme ennen pitkää nokat vastatusten.
Siinäpä sitten seistiin, mutta ei kauan eikä toimettomina sitäkään aikaa. Voi
ihme, kuinka paljon ihmisäly keksii tappelutapoja, jos hänellä vain on siihen
hyvää halua. Sitä taas ei näyttänyt vastustajaltamme puuttuvan, eikä suoraan
tunnustaen meiltäkään.

Täytyy heti myöntää vihollisen valta ja voima, vieläpä ahkeruus ja
aloitekykyisyyskin, mikäli suurilla pyssyillä paukuttamisesta on kysymys. He
aloittivat usein aamuvarhaisella ja jatkoivat iltamyöhään. Se oli jylhää leikkiä
jo kauempaakin kuulostellen. Muistan selvästi ensimmäisen aamun, jolloin
joukko-osastomme jo oli siirtynyt uusiin asemiin ensimmäisillä
puolustuslinjoilla.

Ulkona vallitsi vielä täysi pimeys, mutta etelänpuolinen taivaanranta läikähteli
ruskean punaisena. Elosalaman tavoin välähtelivät tulilieskat usein ylemmäksi,
lähes taivaan laelle saakka; routainen maa vavahteli niinkuin suuri säikähtynyt
eläin piiskan sivalluksien alla. Niin vavahtelimme myös me katselijat enemmän
ihmetyksestä kuin pelosta. Katselimme mahtavaa valoleikkiä, jota oli vaikea
todeksi uskoa. Mikä oli ihminen, että hän ihmistä varten tuollaisia jyrinöitä ja
tulituksia järjesteli, hiljaisena aamuna taivaallisilla ampumaradoilla?

Mutta meidän onneksemme vihollinen monta päivää paukutteli nostotähtäimellä,
ampui yli ja ampui ohi, eli »viirun verran vikaan», kuten paremmat asiantuntijat
siitä arvelivat. Eräs noin puolen kilometrin etäisyydessä asemistamme sijaitseva
aroniitty näytti olevan vihollisemme mielestä hyvin tärkeä sotilaallinen kohde.
Siihen tärähteli ammuksia tämän tästä. Muutamat räjähtelivät heti maata
koskettaessaan, toiset vasta maan sisässä niinkuin ilman puutteessa olisivat
puuskahtaneet.

Kohti kiitävän kranaatin vonkuna ei ole ensikertalaiselle juuri hauskinta
kuunneltavaa. Syntyy riipaiseva tunne vatsanpohjassa milteipä samaan tapaan kuin
kumpuilevalla maantiellä pitkän linjavaunun takaistuimella. Oksennuspussia ei
toki tarvita, mutta maassa tekee mieli maata, vaikka juuri olisi makaamasta
lähtenyt. Pian siihen kuitenkin tottuu, niinkuin ukkosilmaan heinäkuussa;
ajattelee: Ei kai se satu, koska ennenkään ei ole sattunut. Tai: Jos sattuu,
niin minkäpä mahdat! Karkuun tuollaisen edestä et pitkältikään juokse!

Ja kuitenkin juoksemme, kun tiukka paikka tulee. Yksinäisen kranaatin
lähestymisen ja lentoradan tottuu melkoisen tarkasti arvioimaan vongunnasta. Se
on jännittävää kyttäämistä, kuin jäniksen ampumista. Ero on vain siinä, että
ampujana on itse jänis. Nopeasti on harkittava syöksähdyksen suunta, eteen vaiko
taakse, oikealle vaiko vasempaan. Joskus onnistuu mainiosti. Juuri siihen, missä
äsken seisoit, jytkähtää ammus, multa pöllähtää mustana pilvenä, ja tuhannet
sirpaleet räiskähtävät taivasta kohti. Valitettavasti arvaa syöksähtäjä
toisinaan myös väärin. Juuri siihen paikkaan, mihin hän syöksähtää, putoaakin
kuoleman kuoppaa kaivava ammus. Siihen päättyi onnettomasti arvioineen aseveljen
maallinen vaellus.

Niin kauan kuin vihollisemme pommitteli niittyjä ja niityn aitoja, vaikenivat
meidän tykkimme. Ulvonnassa ei tosiaankaan kannattanut ryhtyä ison naapurin
tulikitojen kanssa kilpasille. Metsäisiin mäkiin huolellisesti kaivetut
patterimme odottelivat totisempia tehtäviä. Ne saivat niitä aikoinaan enemmän
kuin tarpeeksi.

Mutta me emme odotelleet näitä aikoja ristissä käsin. Töitä puskettiin
reippaalla mielellä, päivällä ja yöllä. Joku voinee tiedustaa, mistä niissä
oloissa työtä jatkuvasti riitti tuhansille miehille, kun jo reserviaikoina tätä
kahinaa odotellessa oli tehty töitä ja jo edellisenä kesänä tuhansien nuorten
vapaaehtoisten väellä ja voimalla oli tehty yhä vain samoja varustelutöitä.
Asiaa tuntemattoman valistamiseksi täytyy heti sanoa: Näillä työmailla ei
rakentaminen kesken aikojaan lopu. Jos paljon oli tehty, niin enemmän olisi
pitänyt tehdä. Jos joku paikka oli luja, niin sen vieressä, edessä ja takana
olevat paikat olisi pitänyt vahvistaa yhtä lujiksi, ellei lujemmiksi. Mutta
kovimman päälle painuessa ne tuskin sittenkään olisivat kestäneet. Sellaista
visaa on sotavarustusten rakentaminen.

Se on paljon järkeä ja voimia kysyvää hommaa, ja kuitenkin, kun kova päivä tulee
ja kaikki ympärillämme murtuu, saattaa joku mitään aikoihin saamaton hyvinkin
vähäisillä voimilla ja järjenlahjoilla varustettu vanhurskaana meiltä kysäistä:
Missä on nyt teidän työnne tulos? Näyttäkää se minulle! Meillä ei ole hänelle
näytettävänämme muuta kuin ahavan puremat kasvomme ja känsäiset kouramme. Mutta
sekin on jotakin. Se on kymmenen kertaa enemmän kuin hänen määkivä
lampaannaamansa. Me voimme yrittää uudestaan, aloittaa vaikka ihan alusta, mihin
hän ei milloinkaan pysty.

Oho! Tulikohan taaskin järkeillyksi turhan päiten. Mistäpä minä tiedän, mihin
lammaskin kovan kohdatessaan pystyy. Siitä minun piti kertoa, mitä teimme sodan
ensimmäisinä viikkoina, jolloin ison isännän suuret pyssyt jo tulta ja tulikiveä
silmillemme sylkivät.

Me rakentelimme yhä, kuten jo sanoin. Meidän puolustuslohkomme asema oli
erinomainen, sen huomasi ja käsitti kuka tahansa kahdella silmällä katseleva
asemies. Jo Luoja oli valmistellut mitä hänen kohdallansa rakennettavissa oli.
Seutu oli metsäistä, loivasti etelään ja kaakkoon viettävää nummimaata. Sen alla
avartui vähäinen järvi ja niitty, sekä laajempialainen rahkasuo. Tämän saattoi
päätellä muutamista pehkuladoista ja valkoisen lumihärmeen peittämistä
turveseipäistä, joista vihollisen pommituslentäjille meidän huviksemme aiheutui
paljon vaivaa. Parin viikon ajan he pommittivat niitä monta kertaa päivässä.
Mitäpä nämä valkopukuiset urhot muuta kuin kuuntelivat ja katselivat, eivät edes
maastoutua viitsineet. Mikä kaatui, se kunnialla kaatui ainoalta puujalaltansa.
Kuivat sisälmykset vain pöllähtelivät, veri jo viime kesän poutapäivinä lienee
kuiviin juossut.

Heti ensi päivänä ryhdyimme täydentämään ja viimeistelemään varustelutöitä
aikaisemmin laaditun suunnitelman mukaan. Aavistelimme, kaikki miehetkin, että
tässä vielä tänä talvena tapeltaisiin, ja tapeltaisiin lujasti. Siksi teimme
kukin parastamme, niin lujaa työtä kuin mahdollista. Vieläkin lujempaa olisimme
tehneet, ellei olisi tullut niin kiire. Vihollinen ei pysynyt alkuperäisissä
asemissaan, vaan työnsi tai kiskoi joukkonsa ja tulikitansa suon takana
kohoavien kukkuloiden taakse. Meidän oli kiiruhdettava varustelutöitämme. Monta
kertaa täytyi suorittaa tärkeitäkin tehtäviä pilkkosen pimeässä. Olen aina
ihmetellyt, miten sokeat osaavat tehdä niin kauniita töitä, vain käsillänsä
kopeloimalla. Nyt sen käsitän. Heillä on yösilmät sormenpäissä. Sellaisia mekin
aloimme jo kasvatella.

Me rakensimme taitavasti naamioituja tulipesäkkeitä, jotka vilkuttelivat
salaisesti silmää toisilleen. Niiden välille juoksutimme yhdistäväksi
polkutieksi somasti mutkittelevia ojia. Satoja metrejä, kilometrejä me niitä
kaivoimme. Kaikki tulituskuopat, pesät ja silmäkkeet me juoksutimme
ruskeaseinäisillä käytävillämme yhteen. Kun saimme kaikki valmiiksi, iloitsimme
siitä kuin lapset omista rakennelmistansa santakuopassa. Jos maamyyrä
tihruisilla silmillään olisi ylhäältä päin päässyt sitä katselemaan, niin
kateudesta olisi vingahtanut.

Samanaikaisesti rakensimme omia asuntosuojiamme, pomminkestäviä maakorsuja. Tämä
rakennustoimintamme sai uutta vauhtia sattuman kautta. Pommisattuma se vain oli.
Lieneekö lähettäjille vahinko tullut, tulikita ehkä horjahtanut viirun tahi
kahden verran. Oli miten tahansa, seuraus joka tapauksessa oli meille vähemmän
mieluisa. Paketti kiertyi kaaressa ja putosi suoraan meidän makuutelttamme
katolle niinkuin kangaskäärettä olisi tullut ympärilleen vaatimaan. Mitä
käärettä niistä enää tuli, riepuriekaleista. Onneksemme oli silloin päivä, ja me
olimme nummella ojatöissä. Vain Viitalan suutarille sattui huonompi onni. Hän
sairasteli sinä päivänä. Sanomatta selvä, miten siinä kävi. Suutarista ei jäänyt
pikilangan pätkää kotiin lähetettäväksi. Näin sattuman kautta kaikkein
ensimmäisenä joukostamme tapasi kohtalonsa mies, jota kuulan ja kuoleman emme
luulleet etsimälläkään löytävän.

Sen päivän päättyessä meillä oli enemmän hiljainen ilta, vieraassa teltassa
sitäpaitsi. Muistelimme suutarista hyvää, jokainen jotakin löysi. Sitten
veisasimme hänen muistokseen meille kaikille tutun virren. Se oli
iltasiunauksemme ja samalla viimeinen tervehdys suutarille. Ei tavuakaan siihen
ollut enää lisättävää... muilla kuin Jallulla. Kun teltta oli hiiskahtamattoman
hiljainen, alkoi hänen pääpuoleltansa kuulua tuttu sävel tunnetulla hyrinällä:

Kukahan ne saappaat nyt neuloo ja naulaa ja naistenkin kengät pohjaa ja
pohjaa...

Älköön meitä syytettäkö kevytmielisyydestä, jos sanon niinkuin kävi. Äskeinen
pitkäperjantai-ilta vaikeni pääsiäiseksi tarvitsematta lauantaita välillensä.
Suutari oli hyvä toveri, ja me tunsimme jo kuoleman, joka ulvoi ja irvisteli
joka hetki ympärillämme. Mutta kaikesta huolimatta me emme voineet olla
nauramatta Jallun vastairvistyksille. Hiljaisen hilpeällä hyrinällä me yhdyimme
kertailemaan: Kukahan ne saappaat... Näin ainakin minä tein, se täytyy
rehellisesti tunnustaa. Enkä suinkaan minä liene ollut ainoa puplikaani Jallun
seurassa.

Mutta tämä tempaus se vasta antoi vauhtia korsujen rakentamiselle. Kaikkein
innokkaimpana meidän kämppäkunnassamme hääräsi Mäkelän ainokainen poika. Hän
touhusi ja hoputti, teiskahteli itsekin, nokinen naama hiessä. Hän aukoi
pakettejansa, tarjoili pojille tupakkaa ja karamelleja. Sitä auliimmaksi hän
kävi, mitä lähemmäksi työskentelypaikkojamme alkoivat tipahdella ne ison isännän
kenttäpostipaketit, joiden aukaisemisessa ei tarvittu puukkoa eikä hampaita.

Täytyy myöntää, että hyvä harrastus saa paljon aikoihin. Mäkelän poika sai
kotirintaman antimia apunaan käyttäen vastahakoisimmatkin asiaan innostumaan,
jopa Jallunkin, vaikka tällä paremmankaan paketin kentälle revähtäessä ei ollut
sitä häviämisen vaaraa kuin suutarilla. Rippeitä hänestä aina olisi jäänyt,
samoin kuin päämiehestä, Mäkelän pojasta. Suurmiehet eivät niin vain näyttämöltä
häviä.

Mutta kun nämä jehut nyt yhdessä ja yhdistetyin voimin panivat toimeksi, niin
sitä oli jo sivusta nautinto katsella. He kanniskelivat ja heittelivät sylen
täyteisiä tukkipuita kuin urakkamies puolikuivia paperipuita. Ja sitten kun
vihdoin päästiin korsun kattoa rakentamaan, he kantoivat ja kierittelivät
vasikan korkuisia kiviä. Koko seutukunnan he kolusivat tätä hiidenkiuasta
rakentaessaan. Aina väliin he pyyhkäisivät turpeana punoittavaa naamaansa ja
kohensivat mittavia housujaan.

— Eiköhän kieritetä vielä muutamia kiviä, — ehdotti Mäkelän poika.

— Kieritellään vain, — myöntyi Jallu.

— Ei korsun katto koskaan ole liian vahva! todisteli ainokainen kuin parempikin
asiantuntija.

— Ei ole! Liian vahvaa paikkaa ei ole olemassakaan, — murahti Jallu.

Siinä asiassa he kerrankin olivat yksimielisiä, samoilla linjoilla myös
ulkonaisesti, lihakkaita, mahakkaita miehiä kumpainenkin, niin porvari kuin
tukkijätkä.

Mutta Mäkelän poika oli aavistanut oikein; vähät sillä väliä, liha vaiko henki
sen asian hänelle ilmoitti. Rintaman takaa alkoi tipahdella meidän asemiimme
paketteja sekä taajempaan että tarkempaan. Jo toisena yönä suoritettiin
korsussamme koetarkastus. Täysi kapsäkki putosi katolle, aukeni ja hajosi. Mutta
korsu se vain heppoisasti hytkähti. Hienoa santaa varisi vähän aikaa
silmillemme.

— Enkö sitä sanonut, enkö jo! iloitsi Mäkelän poika.

— Ettei liian vahvaa paikkaa ole olemassakaan, — kertasi Jallu jo ennen
sanomaansa.

Ja sitten pojat panivat tupakaksi Mäkelän pojan rasioista. Hän oli taas saanut
kotirintaman kenttäpostissa puukolla avattavan paketin.

Tässä kaikella kunnialla kokeensa kestäneessä maakorsussa me sitten monta
viikkoa asuimme ja nukuimme kuin kuningas linnassaan. Vihollisen kymmenet
rautakirnut syytivät tulikuumia antipalojansa, räiskähteli paketteja,
tärskähteli kapsäkkejä, tipahteli »suutareitakin», jotka eivät jäljettömiin
kadonneet. Mutta korsussa kahden sylen syvyydessä poreili lämpöä liehtovan
kamiinan kannella kahvipannu. Siitä sai virkistävän kupposensa väsynyt mies,
kellahti laverille ja nukkui kuin äidin syliin.

Isäukko tapaa usein sanoa: yksi vanha keino on parempi kuin pussillinen uusia.
Maanalainen korsu mahtanee jo olla hyvin vanha keino, mutta rautakoirien
ulvoessa, teräskotkien muniessa se on hyvä keino, varmasti parempi kuin
pussillinen uusia. Korsujen ansioksi on suurelta osalta luettava, että suurin
osa Suomen pojista pääsi palaamaan tulilinjoilta vioittumattomana ja
selväpäisenä kotirintaman töihin. Vielä useampi olisi päässyt, jos rintamillamme
olisi ollut riittävästi pommin kestäviä korsuja. Hyvä näinkin.




KUUDES LUKU



Hyviä perunoita metsätalon kuopassa »ei kenenkään maalla». Pojat lähtevät
noutamaan niitä. Viertolan sonnit ja viides pyörä vaunussa. Hiirenpesä ja
valmiiksi kuumennetut hiilet. Omituinen tunnussana, se kelpasi joka tapauksessa.

Peruna, kuten me jokainen sen omasta kokemuksestamme tiedämme, on yksi kaikkein
parhaimpia maanantimia. Mutta perunalla ja perunalla on ero kuin yöllä ja
päivällä. On olemassa hyviä perunoita ja huonoja perunoita kuin myös
keskinkertaisia perunoita. Se on selvä se, yhtä selvä kuin se tosiasia, että
kotirintamilta tulirintamille saapuneet perunat lienevät tavallisesti olleet
niitä huonoja perunoita. En sano tätä ketään syytelläkseni. Kenenkäpä
suoranaiseksi syyksi voisikaan lykätä sitä, että pelto on savinen ja syksy on
vetinen ja että pakkanen tärvelee hyvänkin tavaran sopimattomissa
säilytyspaikoissa. Mutta se oli Niemistön Vihtorin syy, että joukko-osastoomme
levisi tieto ei kenenkään maalla sijaitsevan metsätalon täysinäisestä
perunakuopasta.

Niemistön Vihtori oli vapaaehtoisia partiomiehiä. Niitä oli monia muita,
esimerkiksi Pesämäen Lauri ja veli Kalle. Minä en ollut, enempää kuin Mäkelän
poika tai Iso-Jallu. Meillä, jotka emme halunneet vapaaehtoisina partioon,
lienee useimmilla ollut siihen sama peruste kuin Iso-Jallulla, joka
koristelematta lausui, mitä tunsi ja ajatteli siitä tehtävästä. Hänen ruumiinsa
ei tulenpalavasti kaivannut sankarikuolemaa, jos vaikka henki vähän olisi
haukkonutkin sinne kunnian kukkuloille päin.

Mutta kaukana siitä, että pilkkaa olisimme tehneet parhaista miehistämme. He
olivat rohkeita, vaatimattomia poikia, jotka eivät tavoitelleet omaa kunniaansa.
Hiljaisia he olivat partioon lähtiessään, vielä hiljaisempia sieltä palatessaan.
Onkimalla ja puristelemalla saimme heistä jotakin irti, niinkuin Niemistön
Vihtorilta sen metsätalon ja perunakuopan, joten minun täytyykin peruuttaa
äskeinen ilmoitukseni. Ei se ollutkaan Vihtorin syy, että poltetussa talossa oli
täysinäinen perunakuoppa ja että joukko vihollisen miehiä oli täyttelemässä
siinä säkkejä, kun Vihtori hiljalleen hiihteli ohitse.

Meillä oli huonoja, vetisiksi imeltyneitä perunoita. Vielä huonommiksi,
suorastaan sianperunoiksi ne muuttuivat sen aterian aikana, jolloin kuulimme,
mitä Vihtori oli nähnyt. Me muistelimme, jo hengessämme haistelimme ja
maistelimme jauhoisia hiekkamaan perunoita. Niissä ei ollut rupia eikä syyliä,
ei eltautunutta hajua eikä imeltyneen mäskin makua, niinkuin näissä
säkkilannoitteilla puoliturnipseiksi kuohutetuissa sianperunoissa! Hyi,
helkkari! Voin pakolla saimme menemään alas mukulan, pari, mutta ajatuksissa
herkuttelimme jo hienoilla hietamaan perunoilla, jotka paistettaisiin kamiinan
tuhassa ja syötäisiin jälkiruokana silmuineen ja kuorineen.

Pojat päättivät lähteä hakemaan niitä perunoita, eikä meillä yhdelläkään ollut
sanan sanomista sitä vastaan, päinvastoin kaikki olimme tukemassa heitä
mahdollisilla välineillämme tai ainakin hyvillä neuvoillamme. Joku luovutti
reppunsa, toinen käsiaseensa, kolmas kotikutoisen villatakkinsa, ja niin saimme
viisi miestä tälle ainutlaatuiselle perunanhakumatkalle erittäin hyvissä
varusteissa. Hyvä, tilava satulareppu oli jokaisella, hyvät aseet myös niinkuin
perunankaivajilla pitääkin olla: kolme konepistoolia, pikakivääri ja tavallinen
kivääri, sitäpaitsi käsiase joka miehellä. Ellei niillä saisi perunoita
valmiiksi täytetystä kuopasta, niin syy ei ollut ainakaan työkaluissa.
Iltahämärissä pojat lähtivät. Toivoimme ja toivotimme heidät täysien reppujen
kanssa takaisin palaaviksi.

Kului yö, ei ketään palannut. Kului päivä, ei vieläkään edes viestintuojaa.
Aloimme käydä jo hiukan levottomiksi heidän puolestaan, varsinkin ne meistä,
joilla oli sukulaisia matkassa. Minulla oli, velimies ja kasvintoveri sen
lisäksi, Pesämäen Lauri. Ei perunan noudantamatkoilla tavallisesti noin kauan
viivytty. Odottelimme hartaasti toisen yön, perunat unohtaen, miehiä vain
kaivaten. Selvään itsemurhaan yllyttämisestä jo itseämme ja toisiamme
syyttelimme. Seuraavan illan hämärtyessä suunnittelimme vakavasti apuretkikunnan
lähettämistä. Sen johtajaksi pyysimme jo useammallakin partiomatkalla ollutta
alikersanttia, Kuitulan Anttia. Vapaaehtoisia tarjokkaita ilmaantui miehistöksi
kolminkertainen määrä. Siinä luvussa olin jo minäkin.

Hankkeestamme ei tullut kuitenkaan valmista, koska perunanhakijat palasivat,
ennenkuin pääsimme matkaan. He hoivasivat keskessään yhtä jalkaan haavoittunutta
toveriaan. Hän oli kalpea poika. Niin olivat kaikki toisetkin, nihki väsyneitä
ja silmät kuopallaan. Mutta perunoita heillä oli pussit pullollaan.

Lennossa me kiidätimme haavoittuneen pojan sidontapaikalle. Muut perunapojat ja
reput auttelimme korsun lämpimiin. Peitimme miehet makaamaan ja perunat
paistumaan. Ne olivat hyviä perunoita, vallan erinomaisia hiekkamaan mukuloita.
Me valvoimme ja vartioimme niitä koko paistumisen ajan kuin kymmenen markan
siitosmunia. Sitten kastoimme niitä voisulaan ja pistelimme puolinukuksissa
torkkuvien noutajiensa suuhun. Maistelimme itsekin, mitä jäi. Pojat painuivat
lavereilleen, ja me paistoimme uuden uunillisen, maistelimme, ylistelimme
perunoita, perunain noutajia, ehkä vähän itseämmekin, itse kukin.

— Niinhän te olette kuin viiden kympin humalassa, perunahumalassa! todisti
Iso-Jallu. Hän kai asian sen puolen parhaiten meistä tiesi.

Poikia emme saaneet pitkäksi venähtäneestä matkastansa paljoakaan kertomaan.
Tuntui kuin he olisivat tehneet salaisen sopimuksen siitä. Houkuttelemalla ja
puristelemalla saimme sentään jotakin esiin. Heidän seikkailumatkansa lienee
ollut pääpiirteissään seuraavanlainen:

Oman kuulovartion sivuutettuaan he hiihtelivät edellisten öiden partiolatuja.
Mitään epäilyttävää ei kuulunut hiljaisessa metsässä, ei niityilläkään, joiden
aitoja ja veräjiä latu varoen tunnusteli. Minne naapurit olivat hävinneet? Kaksi
vuorokautta aikaisemmin niitä oli liikuskellut täällä vilisemällä. Ei senvuoksi,
että kukaan olisi kaivannut heitä. Parempi näin, aina parempi, ettei nähtäisi
päätäkään. Nyt oltiin perunamatkalla, eikä naapureista siinä touhussa
varmaankaan olisi muuta kuin vastusta. Näin pojat tuumiskelivat ja hiihtelivät
edelleen. Metsätalon kuoppakunnaalle ei oppaan tietämän mukaan ollut enää kuin
ehkä vajaan puolen tunnin matka hiljaakin hiihdellen.

He pääsivät häiriöttä perille. Talon rakennukset olivat hiilinä ja tuhkana, vain
vähäinen kivinavetta oli jäljellä pellon laidassa, miten lienee säilynytkin
tulelta pärekattoineen ja lautaullakkoineen. Pellon toisessa laidassa häämöitti
koivukummulla matkan pää, se usein mainittu perunakuoppa. Pihamaa ja pellot
olivat yltyleensä myllerrettyjä. Miehiä oli liikuskellut siellä sadoittain, ei
kauankaan sitten. Missä he nyt olivat? Mitä miehistä! Perunoita he olivat
lähteneet noutamaan!

He hiihtivät kuopalle. Se oli oljilla ja laudoilla peitetty, ja siellä oli kuin
olikin kuivia, kauniita hiekkamaan perunoita! Taskulampun valossa he ryhtyivät
kahmaloimaan niitä reppuihinsa, yhden silmä kovana kuoppakunnaalla vahtia
pitäessä.

Mutta tuskinpa he olivat päässeet vielä siunattuun alkuunkaan, kun kuulovahti
pudottautui myös kuoppaan siitä huolimatta, että siellä jo ilmankin oli liian
ahdasta.

— Mitä nyt? tiedusteltiin.

— Siellä vilkkuu tulia!

— Tähtiä varmaankin.

— Pellon laidassako?

Partion johtaja nousi tähystämään. Kolme kahmaloparia alkoi mättää perunoita
äskeistä vikkelämmin. Neljäs ei mahtunut. Hän siteli suita ja heitteli reppuja
kuopan äyräälle. Mutta ennenkuin viides oli saatu kunnolla täyteen, kyykistyi
johtaja kuopan aukkoon.

— On siellä äijiä kuin Viertolan härkiä! Ylös ja matkoihimme täältä!

Toista komentoa odottamatta pojat panivat töpinäksi. Mutta niin panivat myös
Viertolan härät. Niitä tuli joka ilmansuunnalta niin että maa tömisi. Ne
ammuivat kuin sonnit, ampuivatkin jo kuin mitkä riivatut, mutta ampuivat yli.
Järkevästi tehty, etteivät toisiaan ampuneet.

— Reput selkään! Sukset käteen! Navettaan! kuului johtajan komento.

Pojat vikkelästi työtä neuvottua. Ojien ja kivien turvin syöksyjä tehden he
onnellisesti ja nopeasti saavuttivat määrätyn tavoitteen. Piirittäjien
tulisuihkut leikkasivat ristiin rastiin kuutamoisella taivaalla.

Navetan kummallakin pitkällä seinällä oli ikkuna, ovi avautui pihamaalle päin.
Pojat miehittivät nämä yhtä hyödylliset kuin vaaralliset aukot nopeasti;
ennenkuin hyökkääjät olivat ehtineet kiviseinien suojiin lauloivat myös
perunankaivajien aseet, tosin paljon vaatimattomammin ja pienempää ääntä pitäen
kuin viertolaisten. Suihkutkin pysyttelivät maan tasossa, taivaan korkeuksiin
pyrkimättä. Se löi hyökkääjät ällikällä. Muutamat heistä hölmistyivät niin
peräti, että heittivät kuperkeikan ja jäivät äänettöminä kuuta tuijottamaan.
Pystyyn jääneet tekivät sen, mikä heidän asemassaan nyt epäilemättä oli
tervellisintä. He pyörsivät ympäri ja palasivat nopeammin kuin olivat tulleet,
mikäli eivät kierähtäneet hangelle hekin, minkä jälkeen miehellä tavallisesti ei
ollut enää minnekään kiirettä.

Alku oli perunaraiehillämme hyvä. Kukaan heistä ei ollut edes haavoittunut,
kaikki reput olivat perunoita täynnä. Retken tulos oli toiveitten mukainen, kun
vain olisi kunnialla päästy takaisin omille linjoille ja korsuille.

Hengähdettiin hetkinen ja tehtiin puolustussuunnitelma. Todennäköistä oli, että
vihollinen piirittäisi koko alueen, ehkä oli kiertänytkin jo. Uusi, äskeistä
äkäisempi hyökkäys oli odotettavissa milloin tahansa. Aukoissa oli pidettävä
tarkkaa vahtia. Umpiseinä, näennäisesti vahva, olikin linnoituksen heikoin
kohta. Siltä taholta pääsisivät hyökkääjät seinustalle ja voisivat heittää
käsikranaattinsa. Se oli vaarallinen seinä, joka oli tutkittava ja tuettava
siekailematta.

Mutta sillä seinällähän oli ullakonpääty. Tuotapikaa oli välikatossa miehen
mentävä aukko, jota siinä aikaisemmin ei ollut. Vielä pari lautaa päädystä irti,
ja siinä oli nyt neljännen miehen hengitysaukko, josta kelpasi sekä tähystää
että suihkuttaa. Viidennelle ei löydetty enää paikkaa, eikä sitä kauempaa
etsittykään. Hänellä oli oma tehtävänsä, navetan lantalattialle tehdyn tulen
hoitaminen ja perunoiden paistaminen.

Vihollinen hyökkäili yön kuluessa joka taholta useampaan otteeseen. Pojat
antoivat sille mitä heillä oli antamista kukin kohdaltansa ja kaikki yhdessä.
Viidentenä pyöränä heiluva kämppävahti paistoi heille perunoita ja järjesteli
kymmenen minuutin lämmittelyvuoroja. Hän osasi käyttää konepistoolia yhtä hyvin
kuin etsiskellä tuleen kalikoita ja laudanpaloja. Kuumaa tuhkaa muodostui tulen
alle. Perunat paistuivat siinä hyvin ja maistuivat erinomaisesti. Tosin
savukituraa tunkeutui aukkojen kautta ulos ja silmiinkin, mutta sormet olivat
notkeat ja paistinperunoiden ruokaisa makeus lämmitti ruumista ja virkisti
mieltä.

Niin kului yö ja seuraava aamupäivä. Tulisuihkutus jatkui, mutta niin kauan kun
vihollisella ei ollut järeämpiä aseita käytettävissään, linnoitus kesti hyvin,
ammuksista ja muonatavarastakaan ei toistaiseksi ollut puutetta. Iltapäivän
neuvotteluissa kuitenkin oli otettava jo uudet tähtäimet. Vihollinen oli saanut
käytettäväkseen kranaatinheittimen ja paiskeli sillä räiskäleitänsä hävyttömän
lähelle. Keskustelu kävi näissä merkeissä:

— Jos tuo sattuisi kumahtamaan katolle!

— Sattuu kai se... vahingossakin lopulta.

— Eiköhän ole viisainta, että lähdemme.

— Pojat siellä perunoitakin jo odottelevat.

Partionjohtaja lopetti:

— Jopa onkin sopiva hämärä. Tuohon läheisimpään metsäniemekkeeseen. Pussit
selkään! Sukset käteen! Perunamiesten onnella, pojat!

He hyökkäsivät ja läpäisivät, perunamiesten onnella niinkuin ennenkin.
Piiritysketju katkesi. Äijät pakenivat, kaatuilivat perunamiesten aseisiin tahi
omiin huopatöppösiinsä. Pystyssä yhä tiheämpänä suojamuurina seisoivat enää
metsän puut, suomalaisen partiomiehen luotettavimmat ystävät. Mutta suunta ei
ollut se kuin piti. Eteenpäin kuitenkin oli riennettävä. Suuntaahan voitaisiin
kääntää, kun metsä rauhoittuisi.

Se ei rauhoittunut. Yhä uusia vihollisen partioita, jopa kokonaisia
joukko-osastoja ilmestyi viitoittamattomalle tielle. Niitä piti nokittaa,
taitavasti väistää ja odottaa, pitkät harmittavat hetket maakivien takana
kytäten, jopa hangessa maaten. Hievahtamatta, hiiskahtamatta piti maata niinkuin
perunat pussissa. Etteivät ne vain paleltuisi siellä?

Tätä vaaraa ei ollut, pakkanen liestyi, ja alkoi sataa lunta. Mutta missä oli
nyt se oikea suunta, joka kiertäen piti löytää? Sitä eivät pojat keksineet,
vaikka etsivät puoleen yöhön. Väsymys valtasi jo miehet ja mielet. Täysinäiset
reput painoivat raskaina olkapäitä. Olisipa ollut nyt edessä kivinavetta tai
savusauna! Hyviä perunoita oli, mutta ne eivät sentään olleet omenoita, joita
olisi voinut syödä sellaisinaan.

Näitä mietiskellen, hiljaa keskustellenkin pojat harhailivat väsyneinä
eteenpäin. Joku pyrkii jäämään, hankeen jo istahtelemaan. Reppu painaa, ettei
mies mitenkään tahdo enää jaloilleen päästä. Parasta heittää se! ajattelee hän.
Jokainen piankin niin ajattelee, mutta kukaan ei sano sitä ääneen, eikä heitä
reppuansa. Miten tyhjinä omien korsuun, kun varta vasten on asialle lähdetty!
Jos nyt enää milloinkaan päästään linjojen taakse omien korsuun? Lunta sataa ja
tuiskuttaa. Yhä raskaammaksi käy toivoton taivallus. Tänne jään! En sataa metriä
enää jaksa! ajattelee partion viimeinen mies jälkeen jäävänä laahustaessaan.

Mutta ennen sitä joudutaan niitylle, jolla on heiniä puolillaan oleva lato. Sen
huomattuaan partion johtaja antaa määräyksen, joka virkistää hänen omaakin
mieltään:

— Heiniin nukkumaan muutamaksi tunniksi, pojat! Mitä tässä turhan vuoksi
rämpimään!

He kipuavat latoon ja kaivautuvat heiniin. Selkäreputkin kaivetaan syvälle
heiniin, ettei kylmä perunoita vioittaisi. Aseet sovitetaan sopivasti käden
ulottuville. Vahtivuorot järjestetään. Pian pojat nukkuvat yhteisessä
heinäkuopassa kuin hiiren pesässä. Se on ahdas, mutta pehmeä ja lämpöinen.
Kaikki huolet ja murheet on jätetty Luojan ja univahdin huomaan. Joka tunnin
kuluttua vaihtuu lämpöisessä heinäkuopassa mies, muuta ei tapahdu, ennenkuin
viimeisellä vahtivuorolla. Varpaista nykien mies herättää koko poikueen.

— Tulta metsässä!

Tulen loimotusta se on, todetaan ilmoitus sipristelevin silmin. Taas pidetään
yhteinen sotaneuvottelu. On kaksi mahdollisuutta, joko kiertää tai kulkea
suoraan. Miksikä ei voisi jäädä vielä hiirenpesäänkin, mutta vaikka se oli
ollutkin hyvä öinen lepopaikka, ei se ollut päiväiseen aikaan mikään hääppöinen
suojapaikka, jos naapurin ruiskumiehet sattuisivat jotakin huomaamaan.
Sitäpaitsi ladon heinissä maaten eivät perunat milloinkaan joutuisi korsupoikien
maisteltaviksi. Päätetään painella suoraan valmiille nuotiolle lämmittelemään.
Jokaisen mielestä on jo tarpeeksi kierrelty ja kärvistelty.

Tappelu siinä syntyi, sepä selvä. Suihkut leikkasivat jälleen ristiin, ja
sirpaleet lentelivät kaarnaisista puista. Mutta vähemmässä kuin
neljännestunnissa perunat jo paistuivat valmiiksi hiiltyneen nuotion poroissa.
Ajan ja tulitikkujen säästöä! ihastelivat pojat. Perunansa he paistoivat
ryhtymättä kuitenkaan niitä kauempaa aikaa jäähdyttelemään. Metsästä
useammaltakin taholta kuului epäilyttäviä ääniä, ja yhtä haavoittunutta toveria
täytyi ryhtyä omiin asemiin hoivailemaan.

Haukattuaan paistikasperunaa ja eväsmakkaraa he jälleen painuivat metsään. Äsken
tehdyn päätöksen mukaan otettiin suora suunta, mutta monta mutkaa siihen
kuitenkin venähti, ennenkuin kuulovahti tiedusti tunnussanaa omilla linjoilla.
Mistäpä pojat sen olisivat tietäneet.

— Yks ympyriänen peruna! huusi partion johtaja kouratorven lävitse. Vahti sattui
olemaan hoksaavainen poika. Omia miehiä joka tapauksessa! päätteli hän. Naapurin
mies olisi kiljunut: juks jummurkainen! tai jotakin siihen tapaan.

Ja niin pojat lopultakin saapuivat perunareppuineen, niinkuin edellä jo mainittu
on. Vieläpä joulunpyhinäkin herkuttelimme niillä omenien asemesta.

Mutta kun nämä hyvät perunat loppuivat, eivät he lähteneet enää uusia hakemaan.
He sanoivat, että kuopan suu oli jäänyt auki ja että pakkanen varmaan oli jo
purrut jäljelle jääneet imeliksi sianperunoiksi. Ehkä oli purrutkin. Viime talvi
oli muun kovan ohella myös kova pakkastalvi. Jos perunakuopan suu jäi parin
viikon ajaksi auki, ei kuopasta löytynyt enää hyviä perunoita. Huonoja taas ei
kannattanut »ei kenenkään maan» metsätalon kuopista kanniskella.




SEITSEMÄS LUKU



Miehistä pidetään murhetta. Kotirintama muistaa. Iso naapuri sitäkin enemmän.
Sen hurtat ulvovat. Sen käkilinnut munivat. S—n sarvikuonot pitävät pahaa
meteliä yötä ja päivää. Ei pahempaa hätää sentään. Myös tällä puolella on
värkeissä varaa ja ammattimiehiä omille aloillensa.

Vaikka me kaivauduimme maan alle ja koetimme pitää itsestämme niin pientä ääntä
kuin suinkin mahdollista, emme joutuneet unohduksiin. Kuinka hyvin kotirintaman
kirjeet ja paketit osautuivatkaan korsuihimme. Sitä me monta kertaa
ihmettelimme. Vaikka me ylemmistä portaista saamiemme ohjeiden mukaan omat
kirjeemme ja korttimme päiväsimme vain »siellä jossakin» ison järven tai ison
virran rannalla, tai vaikkapa vain »ison kuusen juurella», niin ne viikon päivät
luikuteltuaan hakeutuivat juuri siihen näppiin kuin oli tarkoitus. Ja vastaus
tuli aikoinaan virran rannalle ja kuusen juurelle, ellei naapurin kutsumaton
käsi vahingossa tai tahallisessa tarkoituksessa sattunut pudottamaan särkyviä
muniansa juuri postikuorman päälle. Se oli ainoa luonnon este. Mutta minkäpä
valtion kenttäpostikaan tälle rötöstäjälle mahtoi. Ylipäänsä saimme
kotirintamalta kaikki, mitä meille oli tarkoitettu, eräissä tapauksissa vähän
enemmänkin. Näin ainakin lienee tuuminut se pohjalainen räätäli, joka eukolta
liian usein kirjeitä saadessaan huokaili:

— Hohoijaa! Pitääpäs olla paikka, ettei nyt enää saa rauhaa maan allakaan! Kun
minä ennen meriltä kirjoitin Idalle ja tekstasin suurilla kirjaimilla kuoren
päälle: Röökken Itä Lahti, Isojoki sokkens, Särkijärvis pyy, ei tuo kirje
milloinkaan joutunut perille. Silloin oli rauha, nyt on sota. Mutta kun Lyyti,
jonka minä sitten otin ja josta äkäpäissäni tein akan, vain lyijypännällä
tuhertaa: Sota mies Ville Väisälä... numero se ja se, niin se kyllä osaa
perille, vaikka minä hissun kissun helvettiin vajoaisin!

Sinne kai hän sodan loputtua hissun kissun vajosikin, räätäli parka! Ei
kaatunut, ei edes haavoittunut, mikäpä siinä muukaan sitten enää turvaksi tuli.
Tämä oli opiksi pojille. Niin kai se aina käy, jos mies yhden
perillejoutumattoman kirjeen vuoksi jättää Idan ja äkäpäissään tekee Lyytistä
akan.

Suomen armeijan ja koko räätäliammattikunnan puolesta minun on kuitenkin heti
ilmoitettava, että tuollaisia äkäpäisiä akantekijöitä oli enemmän harvassa.
Ellei näin olisi, niin Väisäs-Villen tapauksesta ei hiljakseen olisi pidetty
hauskaa koko armeijakunnassa. Päinvastoin kotoiset kirjeet näyttivät olevan
erittäin tervetulleita, olipa niiden lähettäjäksi merkitty Iita taikka Lyyti,
äiti, sisko, morsian tai eukko. Niin se näkyi ja niin se tuntui. En sano
enempää, etten sanoisi liikoja niinkuin räätäli Ville. Itselle siitä ei ole
mitään hyötyä, armeijakunnalle vain ilmaista iloa.

Peräti toisella mielellä otimme vastaan ison naapurin kenttäpostia. Siinä ei
ollut edes avaamisen iloa. Se vain kerran muksahti ja jäi maahan makaamaan.
»Suutari» vielä jotenkuten meni mukiin. Mutta mistäpä etukäteen tiesit, mikä oli
suutari, mikä äkäpäissään kappaleiksi räiskähtävä räätäli. Sepä juuri siinä
lopulta alkoikin harmittaa, suoraan tunnustaen se alkoi jo aivan hermostuttaa.
Se pani työt ja työmaat monta kertaa ihan mullin mallin.

Kuvitelkaammepa vaikka niin yksinkertaista työtä kuin oli ampumahaudan tahi
yhdysojan kaivaminen. Heität nuttusi puun oksaan, sylkäiset kouriisi ja tartut
lapioon. Työohjelma, ojan suunta, on selvä, vaikka se mutkitellenkin kulkee.
Kuvittelet pisteleväsi otsasi hikeen, tekeväsi oikein kaunista, näkyvää työtä.

Mutta tuskin olet vielä päässyt siunattuun alkuun, kun ilma jo alkaa viheltää ja
ulista. Suoraan kohti painuu pommi, tuo häpeämätön riivattu! Lyöt lapion mäkeen,
isket nokkasi hankeen, puunkantoon, maakiveenkin. Ei siinä kiireessä aina kerkiä
paikkoja valikoitsemaan. Jo tärskähti, juuri siihen paikkaan, mihin vähimmän
olisi tarvittu. Linjakepit, lapiot, tikkurikuokat lentelevät huiskin haiskin.
Kuoppa tulee, mutta väärään paikkaan. Kaikki suunnitelmat menevät sekaisin.
Puoli rupeamaa saat tuumiskella ja penkoa ennenkuin uudestaan pääset
suunnitelman mukaista työtä jatkamaan, jos pääset silloinkaan. Ja kuitenkin tämä
oli yksi niitä parhaita sattumia vastaanottajan näkökulmasta katsottuna. Milloin
taas lähettäjän parhaan toivomuksen mukaan tapahtuu, niin vastaanottajalle käy
kuin meidän suutarille. »Räätäli» rätkähtää suoraan niskaan, minkä jälkeen
suutarista ei löydetä aineksia yhden pikilangan kiertämiseen.

Samantapaista tavaraa alkoi naapuri toimittaa meille lentopostissa, sitä
taajempaan, mitä lähemmäksi joulua päästiin. Sama tahti ja päämäärä kuin
kotirintaman joulupakettien lähettäjillä, tarkoitus vain oli toinen. Tarkoitus
pyhittää välikappaleet! Kuinka sanoikaan se entinen jesuiitta, vai
kerettiläinenkö hän oli? Jos milloinkaan on otettu pahasta neuvosta hyvä vaari,
niin tässä tapauksessa on. Minulla ja tuhansilla muilla aseveljillämme on
omakohtaisen tuntemuksen makua siitä. Kipeästi kai sattuessaan vihlaisee
piiskansiima, puukonterä, pyssynluoti, mutta ne eivät ole vielä mitään kranaatin
sirun, tämän helvetin mettiäisen rinnalla. Olkoon se isompi tahi pienempi, joko
sääsken tai variksen kokoinen, aina se on sama saatana, sielua ja ruumista
raateleva kärsimyksen oka! Jospa se olisikin puhdas, suorasärmäinen
raudankappale ja leikkaisi suoraan!

Kyllä kai se on ja leikkaa! Mistä metallin moskasta lieneekään valettu! Se on
joko kulmikas tai pyöreä, on ja ei ole. Joka tapauksessa siinä aina on joka
suuntaan sojottavia hampaita, särmiä ja väkäsiä. Se pistää kuin käärme ja puree
kuin skorpiooni. Jyrsin porana, sirkkelin teränä se ruhtoo ja sorvaa syltyksi
ihmisen jäsenet, suonet, suolet ja elinnesteet. Pahoin sattuessa sen edessä ei
elämä kestä. Se nukkuu tahi nuuruu, märkii ja mätänee viimeisen päivän ehtooseen
saakka.

Jos kukaan on ansainnut paholaisen patentin ja kaikkein korkeimman
kunniadiploomin, niin se on räjähdyspommin keksijä. Hän saakoon sen! Sitten isä
paholainen korjatkoon hänet! Ja kaikki kansa sanokoon aamen! Hänen kiirastulensa
kestäköön tuhannen vuotta! Kaksikin, mikäli tuhansien syyttään kärsimyksiin
joutuneitten aseveljien oikeutetut anomukset korkeimmissa portaissa haluttaneen
ottaa huomioon.

Tällaisilla makeisilla varustettuja paketteja meille linjojen takainen
joulupukki postitti, varmasti paljon enemmän kuin parhaatkaan meistä olivat
ansainneet. Niitä tuli suoraan ja kaaressa, niitä tippui monta kertaa päivässä
teräksenharmaiden käkilintujen peräpuolesta suoraan taivaalta kahden-, kolmen-,
jopa viidentuhannen metrin korkeudesta. Tuli sentään myös eräitä suutareita
tästäkin korkeudesta, ja niitäkös me kummastelimme. Meidän ammattimiehemme
tutkivat niitä. Jos kukaan on ansainnut petoksella paratiisinsa, niin
suutarintekijä. Tulkoon se hänelle tuhatvuotiseksi ja tarjotkoon miehelle
ihanimmat riemunsa!

Mutta kaikkein enimmän ennakolta pelättyjä vihollisen sotakoneita olivat tankit
eli h-vaunut eli »hornan sarvikuonot», minkä nimen niille antoi eräs meidän
lohkomme ammattihävittäjistä kerran hädin tuskin pelastuttuaan tuollaisen
rumiluksen tulisuihkun edestä kuolleeseen kurvaan. Tai kulmaksi he niitä
h-vaunun k-kiväärin tavoittamattomia lähiseutuja taisivat nimittää.

Se vasta oli otus. Se painoi kuin rautatieveturi ja puhisi kuin sonni. Ja
suitsutti peräpuolestaan niin pahaa hajua, että vihaisinkin sonni silmät nurin
päässä olisi pötkinyt sen edellä pakoon. Pyörien alla latasi leveä telaketju.
Siitä kai se ilkeä räminä syntyi, ainakin kivisessä mäessä. Kun tämän lisäksi
kone vielä paukkui ja pauhasi, niin siinä kävi sellainen ryminä, että jo puolen
penikulman päässä tavalliselta mieheltä unet silmistä karkkoutuivat. Meidänkin
kuppikunnassamme kaikilta paitsi Isolta-Jallulta, joka ei ollut tavallinen
jätkä, niinkuin jo on nähty. Ei myöskään Mäkelän ainokaiselta, joka hyvään uneen
päästyään kuorsasi niin että sarvikuonokin sen rinnalla vaimeni. Mutta tällaisia
poikia ei ollutkaan kahta joka korsussa, tuskin yhtäkään.

Aseistuksena oli h-vaunussa tavallisesti pitkäkärsäinen pikatykki. Siitä
nähtävästi meidän h-v-ammattilaisemme rakkineelle nimenkin keksi. Räiskypanoksia
sylkevä rautakärsä liikkui oikeaan ja vasempaan sekä ylös ja alas. Jos rumilus
myös itse vähän notkeampiselkäisenä olisi voinut keikkua oikeaan ja vasempaan,
olisi sen kärsä ollut hyvinkin vaarallinen koje, mutta siinäpä se heikkous juuri
oli, — sarvikuono oli kankea kuin rautakangen niellyt krokotiili.
Lisäaseistuksena oli konekivääri, mahdollisesti niitä oli pari kolmekin. En sitä
asiaa, enempää kuin muitakaan tankin yksityiskohtia tämän tarkemmin kykene
kuvailemaan, koska en kuulunut edes kalikankantajana siihen ammattimiehistöön,
jotka näiden rumilusten hävittäjinä hääräilivät. Mutta etäämpää jouduin kylläkin
usein näkemään niitä, kerrankin lähes satakunta sarvipäätä yhtä aikaa
laitumella. Se oli valtava karja kuin julmettu sonnilauma. Hiidenkivelle niiden
edessä rohkeimmatkin veljekset olisivat pyyhkineet, ellei olisi ollut kädessä
muuta kuin suustaladattava piilukko. Vaikka olisi ollut perästä ruokittavakin.
Mutta ammattimiehillä, niin myös lahtareilla, on aina paremmat värkit.
Sitäpaitsi he osaavat niitä käytellä. Juuri siitä minun tarkoitukseni on
seuraavassa vähän kertoella.

Tehokkain ase h-vaunun torjunnassa tietysti oli tykki. En tarkoita tällä niitä
tuliputkia, jotka kaaressa mäkien ylitse räätäleitänsä ja suutareitansa
heittelivät. Kyllä kai se kyllin tehokas oli, sellaisenkin kapsäkki, mutta maa
on laaja, on Karjalan kannaskin, vaikka se koulukartalta katsoen niin kapealta
näyttää. Sattumavarmuus tällaiseen liikkuvaan maaliin ammuttaessa on
paremmallakin kaaripyssyllä enemmän kuin sattuman varassa. Ei, h-vaunuja
tärskäyteltiin suoralla tähtäyksellä, erikoisella lyhytpiippuisella tykillä,
joka päältä päin katsellen ei ole kovinkaan hääppöisen näköinen kapine. Tarkasti
sillä kuitenkin ammutaan, ja sellaisen tärskyn se antaa, että oksat pois. Pieni
suraus vain, ja kranaatti painuu läpi panssarin.

Mutta yksi heikko puoli sillä on. H-torjuntatykillä ei voida ampua kuin
korkeintaan 1,000 metrin etäisyydelle. Jo maasto tuottaa omat vaikeutensa.
Missäpä meillä juuri tämän pitempiä matkoja on suoraa ja tasaista. Ei se
sarvikuono ole juuri sentään niin tyhmä kuin on tyhmän näköinen. Se ei työnnä
kärsäänsä aivan joka paikkaan, paitsi milloin ryntää satapäisenä sonnilaumana.
Silloin on leikki kaukana, vaikka vastassa olisi kymmenenkin torjuntatykkiä.
Tykkimiesten ei parane siis muuta kuin odottaa. Luonnollisesti he voivat yrittää
kyttäämispaikkansa vaihtamista, vähän paremmaksi ja lähemmäksi, mutta s-kuonolla
on myös silmät päässä. Se voi peräytyä vastaavasti taaksepäin tai hyökätä
eteenpäin ja puhaltaa omasta piipustansa sarjan pahoja paukkuja, ennenkuin
t-tykki on ehtinyt uusiin asemiinsa. Jos peränpitäjä on ollut kohtalaisen
taitava, ei pienestä tykkiampiaisestamme ole jäljellä muuta kuin liisteet, eikä
niitäkään löydetä mistään. Sota on aina »riskaapelia», kuten entinen mies sanoi.
Omat vaaransa siinä on sarvikuonolla yhtä hyvin kuin sen metsästäjillä.

Tämä ei kuitenkaan estänyt ammattimiehiä pyyntiin ryhtymästä vieläkin
turhanaikaisemmilla välineillä kuin on pieni t-tykki, jolla niinkuin edellisestä
jo lienee käynyt selville on aina omat rajoituksensa. H-vaunuja tuhottiin
varsinkin sodan alkuaikoina kymmenittäin ellei nyt juuri makkarahaloilla ja
suustaladattavilla haulikoilla, niin ainakin kasapanoksilla ja maamiinoilla,
vähän samaan tapaan kuin kautta aikojen on metsän suurimpia raavaseläimiä ketoon
lyöty. Miten tuollainen sarvikuonon teurastaminen sitten käytännössä tapahtui?
Tässä kertomuksessa ei sitä temppua enempää kuin muitakaan tarvitse laisinkaan
runoilla. Niinpä kaiken asiallisuuden vuoksi ajankin erään ammattimiehen,
alikersantin, vasikalla niinkuin nelivuotisella valakalla ja hilavaljailla.
Kulkuset voimme varovaisuuden vuoksi heittää längen hulkasta pois. Seuraavaan
tapaan se poika kerran meille haastoi; jos jotakin valehteli tai muuten väärin
muisti, niin pantakoon se hänen tiliinsä.

Hän imaisi parit pitkät henkisavut meidän tarjoamistamme tupakoista ja aloitti:

— On sillä tavalla, pojat, että miinat, tarkoitan limppumiinat ja sarjamiinat
eli kasapanokset nelikiloisista ylöspäin ovat h-vaunun tuhoamisessa aika
päteviä. Asemataistelujen aikana niiden sovittaminen välimaastoon on jännittävää
hommaa, vaikka sen itse kehun. Päivällä sitä ei tee Viron susikaan, ei liioin
kuutamoisena yönä. Siinä näet on ryömittävä aivan vihollisen nenän alle
rapistelemaan. Pimeänä yönä se sentään menettelee, vaikka vaaratta ei
silloinkaan. Kas, vihollinen haluaa myös käyttää pimeyttä hyväkseen, ja siinä
sattuvat silloin helposti kärsät yhteen.

Hän pysähtyi hetkeksi ja imaisi jälleen henkisavut nautinnollisesti.

— Oli tuollainen mukava yö, milteipä yhtä pimeä kuin ennen, jolloin pikkupoikina
lähdettiin kastematoja pyydystämään. Muistattehan?

— Joo, joo! myönsimme yhdestä suusta, vaikka en minä sitä milloinkaan ole
tehnyt, koska niitä ei meidän kivikkoahollamme kasva. Ammattimies jatkoi.

— Meitä pioneereja oli kuusimiehinen sakki. Jokaisella oli kantamuksellinen
tarpeeksi voimakkaita miinoja, kuudesta kahteentoista kiloon. Pimeä yö,
kastematoyö oli kuten jo sanoin, kylmä vain ja vähän tuulinen. Mutta kun
pääsimme linjoille, niin pilviverho hetkeksi hävisi. Kuun sirppi, kuin
turkkilaisen käyräsapeli, metsän yläpuolella pilvenriekaleiden välissä
välkähteli. Kirotun kauan, niin meistä tuntui.

Niin meistäkin tuntui. Me näimme selvästi metsän yläpuolella käyrän
turkkilaissapelin, joka riipoi riekaleiksi käyttökelpoisia pilviä. Alikersantti
hoiteli tupakkaansa, sitten jälleen jatkoi:

— Edessämme olevassa maastossa oli päivällä tapeltu, tuimasti olikin oteltu
iltahämäriin asti. Ruumiita makasi siinä kuin rankoja metsässä, muutamissa
avopaikoissaa niitä oli aivan kasapäissä. Mitäpä noista. Sota on sotaa, ja
ruumis on vain ruumis niinkuin te kaikki sanomattakin sen tiedätte. Me
puikkelehdimme raskaine kantamuksinemme ylitse ja välitse niin hiljaa ja
taitavasti kuin osasimme. Vähän oudolta se tuntui, kun siellä ja täällä
liikahteli ja korahteli. Niin se tuntui, minusta ainakin. — en tiedä, miten
muista. Täytyy tunnustaakseni eräs syntyperäinen heikkouteni. Pahaisesta
paitaressusta lähtien minusta on tuntunut hiukan ilkeältä, jos ruumis
liikahtelee ja kurkistelee. Mutta uutta tupakkaa, pojat! On kai teillä tupakkaa?
Tämä alkaa vedellä jo viimeisiä värsyjään.

Joka puolelta työnnettiin hänen kouraansa tupakkaa. Hän kiersi yhden
imukkeeseensa, loput hän asetteli ja tasoitteli kätevästi peltirasiaan,
jonkunlaiseen avaimetta avattavaan säästölaatikkoon, jonka hän peukalolla ja
etusormella kaivoi puseronsa laajasta rintataskusta. Selvästi näkyi, että hän
oli tämän tempun tehnyt jo usein ennenkin. Siinä touhussa hän unohti hampaissaan
olevan tupakan. Hän ei sytyttänyt sitä lopultakaan, vaan pisti senkin
säästölaatikkoon ja aloitti kerkeästi:

— Niinkuin jo sanoin, se on vähän outoa, mutta täällä sodassa tottuu toki
kaikkeen. Hiivimme eteenpäin silmät palavina palloina kuin linnunpesiä kyttäävä
suntion kissa hautausmaalla. Mitä! Etäämpänä suolla vilahti valoa, tosin vain
sekunnin murto-osan, mutta meillähän oli suntion kissan silmät ja niin ulkona
päästä, että taitava poika olisi ne kivellä irti nakannut. Seisoimme
hievahtamatta ja tuijotimme pimeyteen. Silloin kuun sirppi taas välähti niinkuin
tilauksesta. Keksimme kentällä kolme hyökkäysvaunua, keskimmäisen katolla
välkähti radioantenni. Samassa kuun sirppi hävisi. Se oli kuin olikin meidän
liittolaisemme, ei epäilystäkään enää siitä. Kokoonnuimme yhteen ja pidimme
hiljaista perheneuvottelua. Mutta kuulkaahan, pojat! Onko teillä kenelläkään
vielä tupakkaa?

Oli kai meillä. Joku lähinnä olevista työnsi tupakan hänen hampaittensa väliin,
ja toinen ehätti raapaisemaan tulta. Alikersantti imaisi savut ja kiiruhti
jatkamaan.

— Juuri noin! Tuolla tavalla varomattomasti radiomieskin raapaisi, mutta se
koitui hänelle pään menoksi. Ei koskaan pitäisi varomattomasti sytyttää
tupakkaa. On terveellisempää säästää se. Sen vain pari sekuntia kestäneen
tupakkatulen aikana meille kirkastui uusi tosiasia. Oli olemassa myös taakseen
ja sivuilleenkin kurkistelevia tankkirumiluksia, eikä vain ruumiita. Se on
jotakin se! Se on jo milteipä jännää, niinkuin pikkupojat sanoisivat.

— Hetken neuvoteltuamme ryhmä jakautui kolmeen osaan. Jokaisen oli määrä
panostaa oma rumiluksensa. Sytytyslangat piti johtaa keskiniityllä häämöttävän
pensaan luo, johon kukin pari työn tehtyään kokoontuisi. Siinä ne olisivat
sitten samassa kädessä kuin kyntömiehen ohjakset, ei muuta kuin säväys ja terve!
Terve teille, kyntömiehet, jotka jätitte ruunanne yöksi auran eteen.

— Lähdimme. Taikka tarkemmin sanoen pojat vain lähtivät, minähän olinkin
tarpeeton niinkuin pariton seiväs aidanpanijan kädessä. Mutta en minä senvuoksi
muista jälkeen jäänyt, enkä edes siksi, että noita rumiluksia pelännyt olisin.
Kurkistelevia ruumiita minä hätkähtelin. Se oli veren vika, joka ei ollut
korjattavissa. Minusta tuntui, niinkuin läheisessä kasassa jälleen joku olisi
liikahtanut. En voinut jatkaa matkaa ottamatta selvää siitä. Aloin hiipiä
mainittua kasaa kohti. Aseistukseni oli enemmän ojurin kuin soturin. Kädessäni
oli vain tupestaan irroitettu kenttälapio. Mutta olihan lapiokin joku ase! Hyvä
ase se olikin.

— Matalana ryömien olin jo ehtinyt aivan kasan äärelle. Taas kuu, se
taivaallinen kaarilamppuni, valaisi siunaaman hetken, ja sen valossa pääsin
hiukan tutustumaan kasan kokoonpanoon. Se kylläkään ei ollut juuri kaikkein
ihaninta katseltavaa, — verisiä, irvisteleviä kasvoja lasittunein silmin sieltä
vastaani tuijotteli, mutta en minä ruumista pelkää, ellei se liikahtele.

— Lähinnä oleva liikahteli, ja vähän rutosti sittenkin. Olen jokseenkin nopea
poika tällaisissa tapauksissa, mutta ruumis oli vieläkin nopeampi. Ennenkuin
ehdin käyttää hyödykseni lapiota, kerkisi se riipaista puukolla vasemman
olkapääni auki. Siinä on muistona sentin mittainen arpi. Jos joku haluaa nähdä
ruumiin iskemää haavaa, niin voin vaikka näyttää sen.

Uskoimme ilman. Alikersantti pyysi tulta sammuneeseen tupakkaansa ja jatkoi:

— Nähtävästi se olisi roklannut oikeankin olkapääni, mutta minun mielestäni
yhdessäkin jo riitti. Siinä oli naarmua ruumiin tekemäksi vähän liikaakin.
Lapionterä lävähti ilmassa. Ja sitten oli jälleen rauha maassa, niityllä ja
lähimmässä ruumiskasassa.

Hän veti muutamia savuja. Hehkuva savukkeen pää valoitti pari tusinaa jatkoa
odottavia kasvoja puolipimeässä korsussa. Kiirehtimättä alikersantti jatkoi:

— Selvä peli! ajattelin itsekseni, aikoen lähteä hiipimään omieni luokse. Mutta
samassa valaisi häikäisevän kirkas raketti kuoleman laaksoa, pientä
puronotkelmaa, jossa eilispäivän tulisuihkut olivat tehneet rumaa jälkeä. Hyi!
Vieläkin ellottaa se, mitä etäämpänä häämötteli, ja vieläkin enemmän, mitä
kasvojeni edessä näin. Siinä löyhkäsi joku ruumis, puoliavoin kita, joka ei
ollut nähnyt vettä eikä hammasharjaa kahteen vuoteen. Kaikenlaisia kavereita
sitä saakin makuutovereikseen! ajattelin minä. Olisin kernaasti livahtanut
ulommaksi, mutta raketin sinertävä lieska leikkasi kuin liekki. Liikahdappa
siinä, niin saat kuulan kalloosi.

— Suojaavaa pimeyttä odotellessani tein odottamattoman huomion. Löyhkäävä kaveri
oli myös lämmin. Lämmin ruumis kylmällä tanterella kuoleman laaksossa? Ei, siinä
oli jälleen koira haudattuna. Heti kun pimeni, tempaisin kaveria olkapäästä.
Mies, tämä ruumis, alkoi liikahdella ja höplöttää. Joko taas pitäisi tehdä
lapiolla sopimattomia töitä? Ei toki, mies rukoili. teki ristinmerkin otsaansa
ja rintaansa. Ei kai hän ollut juuri kasteelle vietävän näköinen, mutta en
minäkään liioin parantumaton pakana. Tutkin nopeasti hänet, ja kun mitään
vaarallista ei löytynyt, niin lähdettiin. Vaivalloista kulkua se oli, tuuma
tuumalta. Jaloilla toki käytiin, käsillä vain puhuttiin. Merkkipaikaksi sovitun
pensaan luona odottelivat toiset pojat jo tehtävänsä suorittaneina. Nopeita
poikia, tai ehkä minä olin hidastellut tarpeettomasti. Kaikki oli selvänä,
langatkin jo suorina Kallen kädessä. Mikä riivaajainen minun mieleeni toikaan
sen ajatuksen? Arvatkaapa, pojat, mikä se oli?

Mistä me sen olisimme arvanneet. Hänen täytyi itsensä se selittää, kuten
tavallisesti, kun ei muutoin arvata.

— Minä panin kaverin sytyttämään ne langat vain senvuoksi, ettei hän ollut
pessyt hampaitansa, joissa Luojan luomalta ei ollut mitään vikaa. Mies ei ollut
oikein ymmärtävinään, ymmärsihän kuitenkin lopulta. Valtava rysähdys kuului,
toinen, kolmas. Kolme valtavaa tulipatsasta kohosi taivasta kohti. Niiden
valossa pompahtelimme kuin aitajuoksijat, sytytysmestari kahdeksantena matkassa.
Pojat kiskoivat häntä molemmin puolin käsistä. Olisi kai hän ilmankin juossut
liikoja aitoja kaatamatta.

— Sinä yönä emme tehneet enempää. Lääkintäkorsussa pisteltiin vain muutamia
tikkejä. Jälkeenpäin sain renikankin muistoksi muka. Sitä annetaan täällä joskus
joutavista. Mutta on kai teillä tupakkaa? Kohtuullinen minä olen tupakassa kuten
muissakin nautinnoissani. Kohtuus on hyvä. Se piristää. Mutta älkää milloinkaan
sytyttäkö sopimattomaan aikaan, niinkuin menetteli h-vaunun radiosähköttäjä.

Me tarjosimme hänelle vielä kerran, kenellä oli. Hän ei sytyttänyt, vaan
sujutteli ne säästölaatikkoonsa.

Semmoisia poikia ne olivat h-vaunun ammattihävittäjät. Oli kai niitä vieläkin
taitavampia. Ainakin me kerran näimme eräässä kenttäpostin sanomalehdessä kuvan,
jossa heppoisan näköinen, lapikasjaikainen mies seisoi »sarvikuonon» selässä ja
raaputteli perunanuijan näköisellä palikalla rumiluksen korvia. Tekstinä
muistaakseni oli: Iivana, avvoo, tiällä kuolema kolokuttelloo!

Totisesti se oli kyimäverinen poika! Näytimme kuvaa eräälle alan kuuluisimmista
ammattimiehistä. Poika tarkasteli miettiväisen näköisenä kuvaa ja
allekirjoitusta. »Ei minulla olisi sisua tuollaiseen.»




KAHDEKSAS LUKU



Entistä enemmän linjantakaista kenttäpostia. Naapuri luulee pehmittäneensä
vastapelaajat kypsiksi. H-vaunut hyökkäävät. Jalkaväki seuraa. Hämärtyy ja
hiljenee. Musta risuaita valkoisella niityllä.

Mistä tahansa naapuria tahdottaneen syyttää, niin ei ainakaan harrastuksen
puutteesta. Kun hän kerran pani pyssyt paukkumaan, niin eipä siinä turhia
tupakkatunteja pidetty. Kahdeksan tunnin työaikalain noudattaminen taisi myös
olla sitä ja tätä, tai ehkäpä työskentely oli järjestetty kolmivuoroiseksi.
Tiettävästi hänellä ei ole miehistä puutetta. Oli miten tahansa, tosiasia oli,
että aina paukkui. Muutaman viikon harjoitusten jälkeen totuimme siihen. Ruoka
ja unikaan ei oikein hyvin maistunut, elleivät louhintatyöt naapurin loholla
olleet käynnissä.

Vaikka en olekaan tykkimies, tunnen suurta kunnioitusta tuota jykevätekoista ja
isoreikäistä pyssyä kohtaan. Olen sen ehkä jo ennenkin sanonut ja sanon yhä
vieläkin: pieneksi talitinttiäiseksi ihmisparka tuntee itsensä sen huiskimisen
ja pärskimisen edessä. Pirullisinta ajan mittaan on mäkien ylitse suuntautuva
kaariammunta tavalliselle pikkupyssyn miehelle käsittämättömien viirujen ja
piirujen mukaan. Et mitään näe, nahoissasi vain tunnet. Jotakin väistämätöntä,
jotakin helvetillistä on tulossa. Aivan oikein, nyt se jo vinkuu ja vonkuu.
Muutama hetki vielä, niin se jo rätkähtää jäiseen maahan jossakin lähelläsi.
Missä? Sitä mielestäsi kaikkein tärkeintä seikkaa sinulle ei koskaan
luotettavasti ilmoiteta. Usein panos sattuu myös korsun kattoon, maakiveen,
suureen petäjään tai kallion laitaan. Mutta ellei panos sattumalta ole se
siunattu suutari, niin aina sirpaleet sinkoilevat, ne tuhannet teräväsärmäiset
sirkkelit kuin pienet, tuliset perkeleet. Jos sellainen pyörivä sirkkelinterä
sattuu sitten miehen päähän, jalkaan, vatsaan, mihin tahansa, niin... sen olen
sanonut jo, mitä siitä seuraa. Mutta sitä en ole vielä sanonut, kuinka paljon
syntiä teimme sirpalesattumien vuoksi ajatuksissa ja sanoissa. Toivottavasti se
ennen viimeistä litviikkiä siirretään tililtämme sinne, mihin se
tosiasiallisesti kuuluu: pomminkeksijän ennakkonostojen kirjaan.

Mutta myöntää täytyy, että naapurin tykkimiehet alkuaikoina eivät käyneet sutena
päälle, tai johtuiko se ehkä siitä, etteivät he tunteneet oikein viirujansa.
Tosin he tekivät työtä kuin urakkamiehet. Satoja, jopa tuhansia paukkuja he
lähettivät yhteen menoon, mutta lähettivät ne väärillä osoitteilla. Ne
hujelsivat ylitsemme ja ohitsemme, mikä suinkaan ei ollut meille pahoihin
mieliin. Harhaosumista meille taasen oli se hyöty, että niiden varoittamina
ryhdyimme rakentamaan korsuja, mikä suinkaan ei tapahtunut liian aikaisin.

Muutama päivä ennen joulua muuttui tahti yhä taajemmaksi. Sattumat kävivät
samalla tarkemmiksi, ja niiden piiri supistui huomattavasti, mikä suinkaan ei
ollut meidän kannaltamme katsottuna hyvä merkki. Yksi hyvä puoli sentään
vieläkin oli: heidän »kymppinsä» oli väärällä paikalla. Vaikka sarja oli hyvä,
niin siitä ei tullut pisteitä. Asemiemme takana mäen viettävä rinne oli kuin
valtion varoilla raivattu kuokkamaa. Kuoppa oli kuopan vieressä, ellei ollut sen
sisässä. Lunta ei näkynyt nimeksikään. Se oli kaivettu maan sisään kuin
parempikin väkilanta.

Tämän selustamme takalistoon sattuneen pehmityksen jälkeen seurasi hiljainen yö,
ei laukaustakaan ammuttu kummaltakaan puolelta. Oikein oudolta se tuntui.
Niinkuin seinäkello olisi unohtunut vetämättä ja jäänyt seisomaan. Se oli tyyntä
myrskyn edellä. Seuraavana päivänä tapahtui meidän lohollamme sellaista, mitä
emme tähän saakka olleet kokeneet. Vihollinen hyökkäsi.

Oli tyyni, tavallisen kirpeä pakkassää. Asteita lienee ollut kahdenkymmenen
vaiheilla. Auringon nousun aikoihin ruskotti taivaanranta kuparinkarvaisena.
Katselin sitä korsusta noustessani jonkun aikaa. En ollut linjoilla ollessamme
nähnytkään sitä niin värikkäänä. Mitähän tuo tietää? ajattelin itsekseni.
Vastaus tuli nopeammin kuin olisin osannut odottaa. Aamuruskon suunnalta ja
siitä etelään päin alkoi kuulua katkeamatonta jyrinää. Tykin ääntä se ei ollut,
ei kai ukkostakaan tähän vuoden aikaan. Arvasimme kohta kaikki sen, minkä
ammattimiehet lienevät tietäneet jo kotvan aikaa. Hyökkäysvaunuja sieltä oli
tulossa suoraan asemiamme kohti, ei yksi eikä kaksi, vaan ainakin tusinan verta,
ehkä parikymmentä.

Liikettä syntyi äsken vielä hiljaisessa mäessämme. Lähettejä tuli ja meni.
K-kiväärimiehet riensivät pesäkkeitänsä. Korsuista nousi upseeria ja miestä.
Mutta missä »kenttäposti» viipyi? No, sitäkin kyllä alkoi saapua, ennenkuin
h-torjuntatykkimme hyvin suojatuissa asemissaan pääsivät työn alkuun. Vihollisen
ammunta kiihtyi hetki hetkellä. Se muokkasi nytkin ennen pehmittämäänsä
rinnemaata, joka mielestämme oli jo siementä vailla.

H-vaunut olivat ehtineet jo niin pitkälle, että torjuntatykkimme aloittivat
tulen. Se oli korvalle mieluisaa kuunneltavaa, kuin kippurahäntäisen oravakoiran
haukuntaa, peräti toista kuin kukkuloiden takana hohluavien naapurin
loppakorvien ulvonta ja uikutus, johon korvamme olivat jo kyllästyneet. Meidän
pikku koiramme räyskähtelivät kimeämmällä, terävämmällä äänellä ehjästä
kurkustansa, aika taajaan ja navakasti ne räyskähtelivätkin. Mutta niiden
haukuttavana ei ollutkaan nyt korpikuusen nappisilmäinen orava, vaan verta
ulvova susi, sarvikuono! Kokonainen lauma niitä.

Saattaa helposti kuvitella, että pojilla, niillä ammattimiehillä, jotka
hoitelivat maastoon hyvin kätkettyjä t-tykkejä, oli sinä aamupäivänä riemukasta
puuhailtavaa. Jos häntä olisi ollut, niin varmasti se olisi heilunut. Kuvitella!
Tusina sellaisia otuksia hampaan haukattavissa! Jos yhteen osasit tai et
osannut, niin tuossa jo oli toinen... kolmas... neljäs... Ja kaikki ne tulla
möyrästivät mylvien, maata kaapien niinkuin tyhmä sonni tahi se sarvikuono
etelän virtojen kahilistoista. En kylläkään ole nähnyt sitä, mutta tuon verran
saattaa kuvitella, vaikka ei olisi nähnytkään.

Valitettavasti en tarkemmin päässyt näkemään näidenkään jo usein mainittujen
petojen nousuja enempää kuin ammattimiestemme niille antamia kuonotärskäyksiä,
pienen pyssyn miehellä kun on linjoilla omat tehtävänsä, ensimmäisenä
varsinaisena tappelupäivänä erittäinkin. Kuulin vain korsuissa juttuja
jälkeenpäin. Monena päivänä niistä tupakkaturinaa riitti. Kaiken kaikkiaan
nitistettiin h-vaunuja lohollamme sinä päivänä kahdeksan kappaletta. Yhden
t-tykin tilille laskettiin kerrassaan viisi. Sen ruiskun pojat tunsivat
viirunsa. Ehkä heillä oli myös tavallista parempi tuuri ja ampumalinja. Mutta ei
kai sitä sodassa katsota, enempää kuin jäniksen metsästyksessä. Jussin
kellistäjä vain mainitaan; parhaasta ampujasta, ellei hän siihen ole pystynyt,
ei puhuta mitään.

Niin kävi sinä aamuna naapurin paljon mainituille ja paljon mainostetuille
pedoille. Puolet jäi, puolet palasi, muutamat olivat tietävinään, että vain
kuusi tai seitsemän. Mutta ne olivat sitä kiukkuisempia. Päästyään kunnialla
kukkuloillensa taakse ne jylläsivät ja möykästivät kaiken päivää. Me ajattelimme
jo, että ne ajavat pienempää karjaa veräjään, josta itse eivät läpäisseet.
Jännittyneinä, piiskat valmiina odottelimme, mutta mitään ei alkanut kuulua.

Puoliltapäivin taivas vetäytyi pilveen. Sitä aamuinen taivaan ruskotus käkesi,
mitäpä se meidän pienistä kahinoistamme. Ennen pitkää alkoi lunta sataa ja
pyryttää juuri siltä suunnalta, missä veräjä oli auki ja vierasta karjaa
odottelimme. Tuiskun turvissa he tulevat! ajattelimme, niinkuin sitten
tulivatkin.

Mutta he eivät pitäneet kiirettä, tuskinpa kukaan olisi pitänyt heidän
asemassaan. Lumipyry sakeni yhä, pilvet vahvenivat, ja iltakin jo alkoi
hämärtää. Silmästä kiikareineen ja muine apureineen ei ollut enää paljonkaan
hyötyä, mutta olihan meillä toki neljä muuta aistia ja vielä kuudes aisti, monta
miestä ja hyviä tiedoitusvälineitä. Joukko oli matkalla, ei epäilemistäkään
siitä enää.

H-vaunut jyrräsivät jälleen edellä. Meidän oravakoiramme räiskähtelivät minkä
kerkisivät, mutta ne eivät pyryssä osanneetkaan enää oikeaan kuuseen, eivät
ainakaan niin moneen kuin olisivat halunneet. Julma tärinä kuului yhä lähempää.
Näkösälle asti ne eivät kuitenkaan tulleet, vaan pysähtyivät ulommaksi kuin
neuvonpitoon. Sitten ne alkoivat aurata kukin omaa sarkaansa lumipyryn ja
hämärän turvissa, antoivat kuulaa niin että metsä rapisi.

— Se menee nuottien mukaan! Kohta saamme odottaa jalkaväen hyökkäystä, —
selvensi vänrikki korsumme edessä pojille. Hän kai sen tiesi, koska oli kirjoja
lukenut.

Niinkuin sanottu. Jalkaväki hyökkäsi h-vaunujen takaa lumiryöpyn matkassa, mutta
kauan me vielä sittenkin saimme heitä odottaa, ennenkuin pääsimme tosissamme
ottelemaan. Päivä ja sen tapahtumat kulkivat vähän samaan tapaan kuin ihmisellä,
joka makaa kuumeessa. Aika rientää pääsemättä eteenpäin. Kello käy, vaikka
osoittimet näyttävän pysyvän paikoillaan.

Hyökkäystä odotellessamme komppanian päällikkö, joka siviilissä toimi
koulunopettajana, virkisti meitä muutamilla hyvin valituilla sanoilla. Hän
asteli edellämme kuin poikiensa edellä voimisteluharjoituksiin. Poikaselta hän
itsekin vielä vaikutti, vaikka samalla aikamieheltä, jonka rinnassa sydän ei
turhia vapissut. Hän kaatui kevättalven taisteluissa. Hän on kuollut, en
milloinkaan häntä enää näe. Mutta minulle hän on elävämpi kuin moni muu, jonka
elävänä edessäni näen.

Muistan häntä usein ja samalla myös näen hänet. Tässä valossa olen viime talven
muistojen ja kokemusten jälkeen alkanut uudelleen arvioida eräitä vanhoja
asioita, sanottakoonpa vaikka tarinoita, jotka omassa viisaassa mielessäni olin
muka köykäisiksi punninnut. »Veljenne elää! Hän elää, vaikka on kuollutkin!»
sanoi Mestari eräille sisarille heidän veljestänsä Lasaruksesta. Ei kai liene
mikään sattuma, että minun, kaiken epäilijän, täytyy tuntea ja tunnustaa
mainitusta koulunopettajasta, veljestä ja monesta hyvästä aseveljestä juuri sitä
samaa, vieläpä samoilla sanoillakin, jos tahdon lyhyesti ja kiertelemättä
tuntemukseni toisille ilmoittaa.

Mutta näyttääpä kuin hyökkäisin ajastani edelle. Varmaankin se johtuu siitä,
että vastustajamme hyökkäys viipyi niin kauan. Tuntui kuin siitä ei olisi tullut
valmista milloinkaan. Tulihan sentään lopulta. Yllämainittu, edesmennyt
komppanianpäällikkömme sen meille ilmoitti.

— Nyt, pojat, lähdetään!

Näin hän sanoi ja katsoi meitä kotvan aikaa suoraan kasvoihin, sinisillä,
palavilla silmillä kuin tutkaimen terillä. Enempää hän ei virkkanut, vaan
kääntyi ja käveli edellämme notkein ilveskissan askelin. Meissä ei ollut
montakaan niin sulavakäyntistä poikaa, kaunistelematta sanoen tuskin
ainoatakaan. Mutta pelotta, vähääkään empimättä me seurasimme häntä, vaikka hän
tänä ensimmäisenä taistelupäivänämme hämärtyvänä ehtoopuolena olisi astellut
notkuvaa lankkua Vuoksen virran ylitse.

Ensimmäiseen taisteluun lähtö on kuitenkin vähän toista kuin myöhemmin
seuraavien. Jos joku tämän kieltää, niin kieltää itsensä. Vaikka mitä koettaisi
ajatella tai päinvastoin yrittäisi olla mitään ajattelematta, niin tuntuu kuin
kylmää talia vuotaisi paidan ja selkänähän väliin. Turhaan koetat ravistaa
hartioitasi tai kaapaista sitä. Se valuu omia teitään selkään, vyötäisille,
polviniveliin saakka.

Kävelimme komppanianpäällikköämme seuraten tuliasemiin, jotka olivat niin
suojaisessa metsän rinteessä kuin toivoa saattoi. Perille päästyä hajaannuimme
yhdysojia pitkin kukin omiin ennakolta määrättyihin pesäkkeihimme. Tarkistimme
tähtäykset ja lukkolaitteet. Järjestimme panosnauhat ja makasiinit. Sitten vain
odotimme ja kuuntelimme, lumituiskuun tuijottelimme.

Ps-torjuntatykkimme ampuivat harvakseen, kuulotuntumasta nähtävästi. H-vaunut
jyräsivät omia sarkojansa. Toisinaan tuntui kuin ne olisivat olleet hyvinkin
lähellä, vähin taas niiden jurnaava ääni kuului kuin maan alta, häipyen
hetkiseksi kokonaan tuuleen.

Jo tulevat! ilmoitettiin ensimmäisistä kuulovartioista. Jo tulevat! Ne tulevat!
Se juoksi kuin tukkipoikien »kello soi» ojasta ojaan, pesäkkeestä toiseen. Eroa
lienee ollut lausumistavassa. Tukkipojat soittavat kahta oravana hyppelevää
tiedoitussanaansa, me kuiskasimme, milteipä vain henkäisimme ne. Liukkaasti ne
joka tapauksessa kiitivät eteenpäin.

Taas tuijotettiin, odotettiin. Viidensadan metrin päässä! ilmoitti uusi
sähkösanoma. Jälleen hiljainen tiukukello juoksutti sitä yhdysojia pitkin.
Viisisataa metriä! Miksi ei yhtä hyvin puoli kilometriä? Se olisi ollut
sopivampi soittaa. Niin kai, mutta eikö urheilukilpailuissakin »soitettu» vain
aina; Tuhatviisisataa... kolmetuhatta... viisituhatta metriä. Miksi ei
puolitoista... kolme... viisi kilometriä! Kuinka lyhyessä ajassa juoksija
taivaltaa viisisataa metriä? Kuinka hevonen, vasikka, koira? Entä vihollinen,
joka hyökkää? Tuntemattomassa maastossa kai tunnustelee ja varoo miinoja? Syy
pahaa varoa!

Viisisataa metriä... Viisituhatta... kymmenentuhattako sieltä hyökkää? Saul löi
tuhat, mutta David löi kymmenentuhatta. Aika poika olikin lyömään, vaikka ei
lyönyt kuin keihäällä ja miekalla. Tuhannenpa verran poikia lähti... Myös Jallu
makasi mahallaan konekiväärin suojapanssarin takana jossakin tuolla ojan päässä.
Pelkäsikö Jallu? Kaikkia vielä! Mutta joitakin väreitä kulki myös hänellä
niskassa ja polvinivelissä, vaikka olikin Iso-Jallu.

Kaikkea voi juolahtaa ensimmäistä taisteluansa odottavan miehen mieleen.
Neljäsataa metriä!... Vain neljäsataa metriä! Se suhisi korvasta sisään,
toisesta ulos. Miksi, hyvä veli, pyhä veli, lähdit tälle matkalle? Miksi lähdit
noutamaan leipää maasta, joka ei kasvata sitä sinulle? Et hae! No mitä haet?
Lihaa, voita!... Tupakkaa, tulitikkuja! Vodkaa? Et mitään niistä! No miksi
ihmeessä lähdit matkaan? Kutsuimmeko sinua tänne? Vapautta ja elämää? Älä laula!
Jos sinulla on vaikka maailman parhain vapaus ja elämä, niin pidä omasi! Miksi
tyrkytät meille hyvää, jota emme ole pyytäneet! Neljäsataa metriä! Tosin jo
pahasti vajaa, mutta vielä on aikaa. Pyörrä takaisin! Tee se Herran nimessä, jos
elämä ja vapaus on sinulle kallis!

Kolmesataa metriä!

Älä tapa! Tapa! Kolmesataa metriä... Tapanko vai enkö tapa? Ihmistä en tätä
ennen ole milloinkaan tappanut. En monta eläintäkään. Sitten viime kesän tuskin
kärpästäkään. Pitääkö tässä nyt kuitenkin ryhtyä ihmisten joukkomurhaajaksi?
Joko tänä iltana korsuun palatessani olen sellainen? Mikä tietää, palaanko
korsuun enää ollenkaan? Jospa joku toinen tuntematon mies vastustajan puolella
ehtii ennen, tekee sen mitä itse aiot, lähettää luodin lävitsesi?

Kaksisataa metriä!

Vain kaksisataa metriä. En ajattele enää, mitä käsky kieltää ja toinen määrää.
Heitän kerta kaikkiaan moniaalle hypähtelevät ajatukseni, tai nekö ehkä
heittävät minut. Käyttelen vain niitä aisteja, joita ahdistettu tai hyökkäävä
eläin tappeluun alkamista odottaessaan käyttelee. Katson pitemmälle kuin näen.
Kuuntelen kauemmaksi kuin kuulen, vedän pyryttävien lumihiutaleiden lävitse
syvälle keuhkoihini talvista ilmaa.

Jo kuuluu kohinaa, rahinaa, yskimistä. Niinkuin tuhannen sikaa lähestyisi
kahisevaa sänkipeltoa ja nassuttelisi tähkiä tullessaan. Tulkoon vaikka
viisituhatta... kun näkisi hiukkasen pitemmälle! Kirottu lumipyry! Mistä
kiskonee noita hiutaleitakaan, suuria kuin höyheniä! Kuuluu jo liiankin paljon,
röhinää, rahinaa, kauempaa tankkien jyrinää. Kun näkisi vähänkin edes!

Jo näkyy, jo! Harmaan, hämärtyvän ilman ja valkoisen pyryryöpyn takana lähenee
tumma, keikkuva harju, kuin tukkilautan puomi tai rantaan vedettävän nuotan
perä. Se nousee ja laskee. Se painaa ja alkaa ahdistaa. Se lähenee ja uhkaa
sortaa alleen umpisukkeluksiin... kuivilleen heitettävän nuotan periin.
Tulisulku eteen! Perät auki! Mikään muu ei enää pelasta.

Ja vaikka äsken pari minuuttia sitten olet vielä hartaasti sepinyt kysymystä:
miksi tapat?, — tapatko vai etkö tapa, et enää epäröi hetkeäkään. Ellet tapa,
niin kuoleman nuotta lähestyy ja armotta kuristaa sinut, heittää kuiville kuin
ahvenen. Se hävittää ja tuhoaa kaikki! Kaikki heidätkin, jotka eivät voi
elämäänsä aseilla puolustaa! Et odota enää muuta kuin määräystä. Tahdot tuhota
lähestyvän turman, ennenkuin se tuhoaa sinut. Jo on aika! Mitä komentaja
odottelee vielä? Mutta kauan ei hänkään enää odota. Yksi sana pääsee hänen
huuliltaan:

»Tulta!»

Samassa ulvahtaa lähinnä oleva tuliase, heti toinen... kolmas... Kaikki
puolustuslohon isommat ja pienemmät tuliputket, konekiväärit, pikakiväärit, jopa
tavalliset sotilaskiväärit puhaltavat ulos kaiken sen kovan ja tulikuuman, jota
ne henkeään pidätellen ovat tähän saakka pesässään säilyttäneet. Ylempänä ja
alempana puolustuslinjan salatuista pesäkkeistä esiin ulvahtaen ne tarttuvat
samaan säveleeseen.

Esiin ryntäävä vihollinen ei suinkaan viivyttele vastauksensa antamisessa. Se
tuiskauttelee tulta sadoista, tuhansista rinnettämme kohti kohotetuista
piipuistaan. Pitkinä, viheltävinä tulisiimoina kuulat hujeltavat päämme päällä.
Ne leikkaavat kuin veitsellä puiden oksia ja latvoja. Kokonaisia runkoja
pirstoutuu ja mätkähtelee alas. Näyttääpä eräinä hetkinä kuin taivaan valkoinen
hiutaleliinakin olisi poltettu poikki. Osa lienee pudonnut alas, yläpuoli
ilmanpaineen työntämänä hypähtänyt ylös.

Minusta alkaa tuntua niinkuin joku erinomainen paine kohottaisi myös vihollisen
lähettämiä tulisuihkuja ylös. Ehkä he makaavat hangessa selällään ja tähtäävät
polviinsa nojaten?

Minä makaan ja ammun vatsallani, mutta lähemmin tarkattuani en pääse siitä
ajatuksesta, että minäkin ammun liian ylös. Jos niin on, niin suihkumme
pyyhkivät ristiin. Ne leikkaavat kuin huikean pitkät räätälin sakset. Siinäpä
vasta sakset! Tulisakset, kilometrien mittaisille tuliterineen! Me koitelemme
saksien toista, vastustajamme toista kirpeästi leikkaavaa terää. Tähtäämme,
kikkaamme. Ilman liituviivoja pyyhimme niin että maa räiskyy ja taivas
punoittaa.

Milteipä naurattaa tämä hullunkurinen kuvitelma. Kohotan hiukan tuliputkeni
perää, ajatukseni hypähtävät uuteen mielikuvaan.

Palosotilaita olemme me ja he. Mutta letkuistamme ei suihkua vesi, vaan tuli,
tuliherneet katkeamattomana nauhana. Mitenkähän kävisi, jos nämä nauhat
puhaltuisivat toisiaan vastaan? Katkeaisi ehkä kumpainenkin nauha, räiskyisi
polttavia, leikkaavia kipinöitä kuin tulisena sähisevästä kankiraudasta, jota
seppä ja moukarimies vuoroiskuin muovailevat. Kenen silmille kipinät
rätkähtelevät?

Etteivät ainakaan minun itseni tai aseveljieni, kohotan kaiken varalta
pikakiväärini perää vieläkin »viirun» verran. Kun uusi paukkusarjani hetken
kuluttua aloittaa laulunsa, niin olenpa jo miltei varma siitä, että suihku
pyyhkii siinä tasossa kuin pitääkin. Jos tulinauhat kohtaavat toisensa, niin se
tapahtuu hyvin lähellä naapurin ruiskun suuta. Kääntelen jo hiukan lämpenevää
asettani oikeaan ja vasempaan. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, vaikka
suihkuni sukeltaisi naapurin piipusta sisään.

Alkaa tuntua niinkuin siitä olisi ollut apua. Vastapuolen miesten suihkut
kääntyvät ylemmäksi, yhä ylemmäksi. Ne karsivat kohta ylhäältä päin puiden
latvoja. Aavistelen suuren osan niistä hujeltavan jo ylitsekin, alhaalla
kulkevien lumipilvien ylitse kohti taivaallisia tähtitarhoja, jotka onneksi ovat
heidän ja meidän tulisuihkujemme tavoittamattomissa.

Olenkohan tappanut jo montakin miestä? Tämä juolahtaa mieleeni laskiessani
sarjan toisensa jälkeen. En ajattele sitä lyhyen katkismuksen »älä
tapa»-katsannon mukaan, vaan jonkunlaisesta halkomiehen näkökulmasta: Jaha! Taas
tuli motti täyteen! Kuinka mones se jo mahtoi ollakaan? Ja kuinkahan monta
halonpuolikasta saan mahtumaan yhteen mottiin? Kas, että milloinkaan ei ole
tullut lasketuksi niitä. No, se riippuu erinäisistä asianhaaroista. Kuinka
vartevaa puuta sattuu olemaan leikkometsä, ja siitäkin, mitä tekopalkkaa
maksetaan. Taitava halkomies voi pinotessaan järjestellä puolikkaitaan yhtä
hyvin mottihinnan kuin omantunnon mittakeppien mukaan.

Näitä ja paljon muita kokonaan asiaankuulumattomia turhuuksia minä mietin
ajattelematta yhtään sitä, mitä teen. Oikeastaan lienen peto, muita
tunnottomampi ja viisaampi peto. Käteni käytettävissä on hirmuinen tuhoase, jota
yksikään toinen peto ei osaisi käsitellä niinkuin minä sitä käyttelen. Kuinka
monta vastustajaani olenkaan sillä ikuiseen uneen nukuttanut tai kirpeleviin
viiltoihin haavoittanut? Mieluummin sata kuin viisikymmentä, jos toivomukseni
mukaan tapahtuisi. Totinen totuus se on: Ei ole olemassa ihmisen veroista petoa
viisaudessa, julmuudessa ja tuhotekojen aikaansaannoksissa!

Eräinä hetkinä tuntuu hieman ilkeitä värähdyksiä, niinkuin itseeni voisin
sovittaa kaiken tuon juuri tällä hetkellä, mutta nopeasti minä keikautan nurin
sellaiset ajatukset kuin aseveli käsipommin, joka liian hätäisesti suoritetun
heiton vuoksi on räjähtämättömänä moksahtanut hänen ampumahautaansa.

Edessäni on väistämätön totuus kylmä kuin kurkulle nostettu puukonterä. Jos et
tapa, niin sinut tapetaan. Ellet ajoissa kykene katkaisemaan tuota lähestyvää
nuotanperää, tulittamaan sitä tuhaksi, survomaan sitä silpuksi, niin se
lähestyy, kiristyy ja kuristaa sinut.

Sen vuoksi minä ja varmaan kaikki toisetkin toverini iskemme niinkuin osaamme.
Me suuntaamme kuolemaa kylvävää tuliasettamme parhaimman taitomme mukaan, ja kun
se hartaimman toivomuksemme mukaan on tehnyt tehtävänsä yhdessä paikassa, niin
kääntelemme sitä. Ja kaiken aikaa toivomme, että kaatuisi ukkoa kuin heinää.
Nuuskaksi me haluaisimme survoa koko nuotan, niin perän kuin sivustat. Hohoijaa!
Emme olekaan noin vain juuri kynnellä puhkaistavia!

Uutta sarjaa kuumenevaan piippuun syöttäessäni mietiskelen yhä uusia asioita.
Taikka oikeastaan asia on kyllä tätä samaa, vaikka katselen sitä eri ikkunoista.
Vihaanko tuota joukkoa, joka tuhatlukuisena, kuolemaa suihkuttavana työntyy
linjoillemme? Tuntuupa kuin vihaisin. Senkin torakat ja turilaat! Tänne
työnnytte, niinkuin itsellänne ei olisi elintiloja ja asuma-aloja enemmän kuin
milloinkaan kunnolla kykenette hoitamaan! Miksi tungette köyhän naapurinne
pienille tiluksille? Näinkin itsekseni kiukuttelen. Suuriksi lurjuksiksi, toisen
henkeä ja omaisuutta himoitseviksi roistoiksi heidät kuvittelen, ja jälleen
kohennan laulavan aseeni perää, että sen tuliterä vielä enemmän leikkaisi.

Vihaanko tosiaan noita miehiä miehinä, ihmisiä ihmisinä? rupean uudelleen
järkeilynään. Eivätkö he ole lähteneet tänne käskystä niinkuin mekin? Oliko
heillä oikeutta ja mahdollisuutta nousta sitä vastustamaan enemmän kuin
meilläkään? Tarkemmin ajatellen tuskin senkään vertaa. Mikä on yksi pieni
ihminen kansojen virrassa? Pieni lastunpalanen hän on. Ihmisenä hänellä on hyvin
pieni mahdollisuus asettua poikkiteloin, vielä vähemmin pysäyttää oman virtansa
kulkua. Hänen itsenäinen toimintakykynsä ja mahdollisuutensa on sitä pienempi,
mitä suurempi hänen allensa vetävä virta on. Tässä tapauksessa virta lienee
viisikymmentä kertaa suurempi ja tuon meitä tuhoovan ja itse tuhoon juoksevan
ihmispoloisen oma tahto ja toimintavalta vastaavasti pienempi. Hän on
syyntakeeton, vain asetta käyttelevä välikappale mahtavampien voimien kädessä.
Ihmisenä minulla ei ole siis mitään syytä eikä edes oikeutta häntä vihata. Mutta
tällä paikalla, missä seison, minulla on vapaan maan asekuntoisena kansalaisena
oikeus, jopa pyhä velvollisuus hänet tuhota. Minä teen sen! Totisesti minä
puolustan maatani ja vapauttani, tätä paikkaa tässä lohollani niin kauan kuin
sydämeni sykkii ja tämä verraton tuliase kädessäni laulaa.

Kohotan jälleen sen perää, koska se mielestäni jälleen pyrkii painumaan liian
alas. Se saattaa kyllä olla vain myös harhaluulo, mikä johtuu siitä, että
vihollisemme suihkutuli pyrkii yhä itsepäisemmin ylös. Eräinä hetkinä minusta
tuntuu kuin voisimme huoletta kiivetä puiden alemmille oksille ja paukuttaa
sieltä. Viisainta kuitenkin lienee olla yrittämättä sitä. Nyt se olisi jo
tyhmänrohkeaa. Lumipyry alkaa asettua. Taivas taistelualueen takana on jo
kokonaan seestynyt. On jo kohta ilta. Muutamia tähtiä vilkahtelee siellä.

Niitty ja rinnemaa asemiemme edessä ja takana on sama kuin ennen. Tarkemmin
katsottuna se kuitenkaan ei ole enää sama. Jotakin outoa on ilmestynyt sinne,
kuin kahdessa, kolmessakin kerroksessa mutkittelevaa, röykkiöihin lyötyä
risuaitaa.

Me olemme koko iltapäivän lyöneet sitä, hirmuista aitaa, kuoleman risuaitaa,
joka elää ja liikahtelee paikkapaikoin. Mutta suurta helpoitusta tuntien näemme
ja toteamme heti meille tärkeimmän asian. Se ei ole enää vyöryvä
jättiläiskäärme, joka lonkeroihinsa tappaa ja kuristaa. Sen selkäranka on
monesta kohden poikki, ja mikäli se vielä liikahtelee, niin liikahtelee vain
kuoleman kouristuksessa.

Taivas seestyy korkeammalle, lumipyry lakkaa kokonaan. Vaikka ilta alkaakin jo
hämärtää, näkyy jäljellä olevien hyökkääjien liikehtiminen selvästi. Tummien
ruumiskasojen takana maaten muutamat yrittävät tulittaa vielä, mutta se on
hätäistä ja epävarmaa puiden latvoihin soittamista. Muutamat tekevät
mukkelehtivia syöksyjä puiden suojassa. Toiset peräytyvät pieninä ryhminä
niittyä pitkin. Meidän tuliaseemme kaatavat ja harventavat peräytyviä niin kauan
kuin liikehtimistä avomaastossa näkyy. Ilta hämärtyy, ja ammunta lakkaa
vähitellen molemmin puolin. Ensimmäinen hyökkäys on torjuttu. Meillä ei
muutenkaan ole sen suhteen suurempaa valittamisen aihetta. Tosin eräitä
vaiteliaita tai hiljaa valittavia aseveljiä on kannettu ja kannetaan
sairasmajaan, tuskinpa enempää kuin eräinä edellisinä päivinä räjähdyspommien
yllättävästi tipahtaessa asemiimme.

Niin on ensimmäinen varsinainen taistelupäivämme päättynyt. Syömme vahvasti
lämmintä herneruokaa. Korsuissa vietämme iltapuhdetta niinkuin ennenkin. No,
rehellisesti sanottuna emme aivan kuin ennen. Ei puhuta juuri paljon, ei
lauletakaan. Ei ole halua. Vaikka päivä työn puolesta ei niin mahdottoman raskas
ollutkaan, niin kuitenkin väsyttää. Kirjeitä eräät sentään lukevat ja
kirjoittavat. Se on tullut heille jo tavaksi.

Käymme nukkumaan yksi toisensa jälkeen. Arvelen ajatuksiemme kulkevan samoja
latuja päivän tapahtumissa. Tuskinpa erehdyn, jos luulen monen pojan mielihyvää
tuntien mietiskelleen myös komppanianpäällikkömme sanoja:

— Hyvin tehty, pojat! Me jatkamme samaan tapaan!

Hyvin tehty... Nyt kuten silloin ja monta kertaa tällä välillä kuulen hänen
eheän äänensä, joka ei lakkaa soimasta, vaikka on hiljentynyt. Näen hänen
teräksenharmaat silmänsä, jotka sammuttuaankin tuikahtelevat yhtä sytyttävinä.
Hyvin tehty! koska hän sen sanoi, myös omatuntoni samaa todisti.




YHDEKSÄS LUKU



Joulukuusi ja -sauna. Joulupuuro ja -saarna. Muutakin hyvää kotirintamalta.
Eemeli pistäytyy Pesämäen Laurin kanssa tervehtimässä kahta vanhaa ystävää.

Joulu tuli muutaman päivän perästä. Tekisin pilkkaa pyhästä asiasta, jos
sanoisin sen tulleen meille vanhaan tapaan ja rauhallisesti. Kyllä se oli
kaikkea muuta. Mutta en silti voi väittää, että itse joulu ei ollut sama kuin
ennen, yhtä uusi ja yhtä vanha. Että joulu meidän lohoillamme ei ollut
ulkonaisesti yhtä rauhallinen kuin ennen, ei suinkaan ollut joulun vika, vaan
naapurin miesten, joiden almanakassa joulu aina on kulkenut pari viikkoa perässä
päin ja viime vuosina unohtunut kokonaan.

Mitäpä me heidän joulustansa. Pitäkäämme murhetta vain omastamme. Niin me
pidimme. Teimme urakkatöitä aattopäivät aamusta iltaan. Ja milloin lyhyen päivän
aikana emme saaneet kaikkea valmiiksi, niin paiskelimme yöllä, partioissa,
h-vaunujen etulistoilla ja takalistoilla, missä milloinkin kipeimmin miestä
tarvittiin ja vapaata työmaata oli.

Joulua emme kuitenkaan näissä kahinoissa unohtaneet, odottelimme sitä hartaammin
kuin milloinkaan ennen. Jo aatonaaton iltana kruunun töistä palattuamme pesimme
korsun seinät ja katon. Joku ehdotteli myös lattian hankaamista hiekkavedellä,
mutta me muut katsoimme sen turhaksi. Tuskinpa hiekka hiekasta olisi muotoansa
muuttanut, ja vesikin olisi tällaisella lattialla nähtävästi jäljettömiin
hävinnyt.

Joulukuusi noudettiin hyvissä ajoin sulamaan. Se oli kaunis kuusi, jo luonnon
puolesta koristeltu kymmenillä ruskeilla käpysillä. Nähtävästi se oli jonkun
pitkän mäkikuusen latva, jonka naapurin mies oli tulisuihkullansa katkaissut.
Sellaista joulukuusta meidän ei tarvinnut paljonkaan koristella. Kulta- ja
hopeasuikaleiden asemesta pistelimme oksiin muutamia kauniskuvaisia
karamellipapereita. Omenoitten vastikkeeksi ripustimme puoli tusinaa
suklaapalloja. Kynttilöitä emme saaneet kokoon kuin viisi, mutta mielestämme
niitä oli siinä riittämiin asti.

Aattopäivä vaikeni kirkkaana. Taivaan merkeistä päättäen saimme varautua
torjumaan hyökkäystä kesken joulukiireitämme. Naapuri valmisteli tuloaan
kenttäpostia lähettämällä kuten tavallisesti. Me odottelimme korsuissa jouluamme
valmistellen, toisella korvalla kuulostellen. Joka tapauksessa pidimme hyvin
varamme, ja kun heidän nuotanperänsä jälleen alkoi lähetä, annoimme heille niitä
joululämpimäisiä, mitä he olivat lähteneet kärkkymään. Illan hämärtyessä
hyökkäys uudistui, mutta kun emme vieläkään halunneet jouluvieraita siltä
taholta, heitimme heille vielä toiset lämpimäiset toivoen, että se jo
aattopäivän osalta riittäisi. He ottivatkin ystävällisen toivomuksemme huomioon.

Meillä oli linjojemme takana suojaisen mäen töyryssä pieni korsusauna, jonka
rakensimme jo reserviaikoina. Siinä oli maaseinät ja lattia. Katto vain oli
pyöreistä mäntypuista, mutta niidenkin peittona miehen mitta multaa kuten
tavallisesti. Saunan nurkassa oli ukko karhun kokoinen ja näköinen kiuas,
kivikasa. Sanalla sanoen se oli reilu ja rehellinen suomalainen savusauna maan
sisässä, ja monet muhevat löylyt olimme jo ottaneet siellä.

Vettä saimme saunan lähellä pulppuilevasta metsälähteestä. Pinnan katkaisemisen
suorittivat muutamat samassa piristävässä silmäkkeessä, useimmat kuitenkin
lumihangessa, joka piristi milteipä yhtä paljon, sen lisäksi voiteli lämmintä
nahkaa kuin sulalla silavalla. Sauna oli hyvä ja jälkivoitelu mitä parhain,
mutta kylpyvihdoista meillä oli huutava puute. Ne olivat loppuneet linjojemme
suojassa sijaitsevista Kannaksen taloista. Vihollisen puolella niille
luonnollisesti oli käynyt niinkuin itse taloille ja navetoille.

Se oli vihtakylpyyn tottuneille ankara puute, milteipä kuin tupakantuska. Mitä
parhainkaan savusauna oli ilman vihtaa? Niinkuin kahvi ilman sokeria, josta emme
kärsineet puutetta. Muutamat koettivat keksiä ja käyttää jos mitäkin
korvikkeita. Männyn ja kuusen oksista he nitoivat kokoon luutia, joihin
jonkunlaisiksi iskun vaimentajiksi keräilivät kuivuneita sananjalkoja
puronotkoista. Tällainenkin kävi hätätilassa laatuun. Vihtoa sillä hyvin
saattoi, kun ei kovin kovaa eikä kovin arkoihin paikkoihin iskenyt. Mutta
joulusaunaan oli saatava väärentämätöntä tavaraa, ainakin yksi oikea koivuvihta,
vaikka se olisi ollut hankittava Moskovan koivikoista tai Tornionjoelta saakka.
Mahdollisesti sellaisen olisi löytänyt myös metsätalon navetan ullakolta. Jo
kerran pelissä olleet partiomiehet olisi voitu laittaa noutamaan, samalla
olisivat voineet tuoda lisää hiekkamaan perunoita, mikäli niitä vielä oli
yhteiskuopassa jäljellä.

Hyvä kylpyvihta saatiin toki vähemmällä rähkinällä. Nevarannan Antti oli hyvissä
ajoissa kirjoittanut kotiinsa, ja hänen joulupaketissaan se sitten saatiin. Se
oli parhaimman lehden aikana raudaskoivusta tehty, mehevän leppoisa vihta.
Korsun kaikki miehet saivat siitä osansa, kuten kaikista muistakin
joululahjoista ja kotirintaman antimista. Kymmenen iskua ja henkäisyä mieheen
oli ensimmäisen kierroksen määrä. Pojat löivät ja haistoivat, vetivät kotoisen,
kesäisen vastan mehevää tuoksua syvälle henkeensä ja taas löivät. Ihmeesti se
kesti, ja kauan siinä kesäistä hajua riitti, vielä toiselle, jopa kolmannelle
kierrokselle. Luulen, ettei Suomenmaassa milloinkaan ole kesäisestä
jouluvihdasta hartaammin nautittu, ei ainakaan niin tarkoin. Sepustimme ja
omakätisesti allekirjoitimme siitä yhteisen kiitoskirjeen Antin siskolle,
Nevarannan Annalle, joka tämän meille kaikille niin suurta iloa ja nautintoa
tuottaneen kylpyvihdan oli lähettänyt, mahdollisesti omin käsin viime kesänä
tehnytkin sen.

Tätä jouluvihdan ylistelyä älköön käsitettäkö sillä tavalla, että olisimme
aliarvioineet muita tervetulleita joululahjojamme, joita saimme mies kuin mies.
Useimmat saivat niitä kotoansa. Niille aseveljillemme, jotka kotoinen pukki
syystä tai toisesta oli kokonaan unohtanut, jaettiin »tuntemattoman sotilaan»
kenttäpaketteja, jotka joku Helga tai Anna-Liisa oli omin käsin tehnyt, ostanut
ja postittanut. Asianomaisen lahjan saajan oli vaikea päätellä, oliko
lähettäjäksi merkityn nimen takana nuori tyttö, toisen vaimo, vaiko
valkohapsinen mummo. Hänen jouluiloansa, meidän kaikkien parasta tarkoittava
hyvä ja ahkera suomalainen nainen hän joka tapauksessa oli. Varmasti hän
lähiaikojen kenttäpostissa sai vastaanottajalta muutamia koruttomia
kiitossanoja, jos vain oli muistanut merkitä nimensä ja osoitteensa käärepaperin
laitaan.

Aloitimme joulut kyllin ajoissa, emme kuitenkaan aikaisemmin kuin olimme täysin
varmat siitä, että naapurimme olivat linjojen takana päivätyönsä päättäneet. Ei
olisi tuntunut mukavalta, jos puuro olisi jäänyt jäähtymään ja kuusemme
kynttilät tyhjää korsua valaisemaan. Aikaa meillä riitti myöhemminkin aloittaen.

Niin ilta pimeni ja ulkoinen maailma hiljeni. Olimme jo käyneet saunassa, puuro
kannettiin sisään. Kuusen kynttilät sytytettiin samanaikaisesti. Siihen
toimitukseen ei tarvittu monta miestä. Lähimpänä asevelvollisena suoritin tämän
tehtävän ilman erikoiskomennusta. Selviydyin siitä ennätysajassa yhden tulitikun
menetyksellä. Pian kynttilät sekä loistivat että valaisivat, ainakin niin
paljon, että hyvin voitiin eroittaa, minkä näköistä joulupuuromme oli. Se oli
valkoista, riisisuurimoista keitettyä, niinkuin joulupuuro paremmissakin
paikoissa.

Puuron jäähtymistä odotellessamme korsussa vieraileva pastori-vänrikki ehdotti,
että laulaisimme jouluvirrestä muutamia säkeistöjä, vaikka yhden kutakin kuusen
kynttilää kohti. Hän aloitti, me yhdyimme ja vahvistimme miehekkäästi.

Kynttilät säteilivät kilpaa juuri saunassa pestyjen kasvojemme kanssa. Meillä
oli joulu.

Söimme illallisen, jossa ei ollut juuri valinnan, mutta eipä liioin valittamisen
varaa. Alkupalaksi söimme kukin voileivän, jossa oli kolmea laatua höystettä:
voita, juustoa ja siankinkkua. Se oli tukeva ja varsin maukas alkupala, jossa
särvittäviä aineksia oli jokseenkin yhtä vahvalti kuin leipää. Tämän jälkeen
pistelimme puuron. Maitoa ei ollut, sen korvikkeena käytimme voita, mikä hyvin
tuntui siihen tarkoitukseen soveltuvan, ehkä sukulaisuuden vuoksi. Jälkiruuaksi
meillä oli vielä joulutorttuja, joita kenttäpostin tuomista lahjapaketeista
ilmestyi niin paljon, että kaikki tulivat saamaan pari torttua mieheen. Mitäpä
muuta enää olisi kaivattu, paitsi hyvää lähdevettä, jota jokainen nautti korsun
oven pielessä olevasta ämpäristä niin paljon kuin halusi.

Pastori esitti, että laulaisimme jälleen yhteisesti jonkun kaikille tutun
joululaulun. Korsun pimeimmästä nurkasta kuului heti: »Koska meill’ on joulu,
juhla armas lapsien...» Mainiosti tilaisuuteen sopiva laulu! Hoksasimme sen
heti, tartuimme siihen ja vedimme reippaasti kuin koulun kuusijuhlassa. Sen
jälkeen pastori nousi ja puhui.

Aluksi hän lausui meille kaikille tutun, jo lähes pari tuhatta vuotta vanhan
tekstin sanat: »Minä ilmoitan suuren ilon! Teille on tänä päivänä syntynyt
vapahtaja, joka on Kristus Herra Davidin kaupungista!»

Siitä hän alkoi ja edelleen kehitteli. Hän juoksutti meitä kuin partiossa, mikä
ei ole kummeksittavaa, koska se oli hänen arkityönsä. Hän paineli meidän
edellämme Betlehemin paimenten kedolle. Ulkolaitumilla riensimme tallin
seimelle. Siellä vähän aikaa levähdettyämme lähdimme uudelle, paljon laajemmalle
kierrokselle. Teimme tavallista pitemmän partiomatkan aina itäisille maille
asti. Sieltä ruhtinaallisessa seurassa kameeleilla ratsastaen palasimme
uudestaan lapsen syntymäsijoille. Kirkas tähti kulki kaiken aikaa edellämme
valaisten ja johdattaen.

Betlehemin tallin kohdalla se pysähtyi, mutta meidän partiopappimme ei
pysähtynyt edes siinäkään. Hän puhui ja puhalsi tähden edelleen
johdattajaksemme. Se kuljetti meidät tuhatjärvien maahan pohjoisissa erämaissa.
Ihmeellinen kointähti se oli. Se ei sammunut edes pimeinä, myrskyisinä syysöinä.
Ja vaikka se taivaalla näennäisesti joskus sammuikin, niin Suomenmaan
asujainten, taistelevien miesten ja naisten sydämissä ei milloinkaan. Se valaisi
ja neuvoi heitä, kun he rakensivat kotejansa pohjoisen maan kivimäkiin ja
hallaisiin korpiin. Se johdatteli heidät rajalle, terästi heidän käsivartensa ja
rohkaisi heidän sydämensä, milloin vainolainen uhkasi koteja ja synnyinmaata.
Monta kertaa se jo oli tapahtunut. Ja nyt jälleen uskollinen kointähtemme vaaran
hetkellä oli johdattanut Suomen miehet suojaksi maan rajalle. Se oli jälleen
antanut heidän jäseniinsä notkeuden voiman ja sydämiinsä palavan rohkeuden.
Ilveksen voiman! Leijonan rohkeuden! Kointähti kulki taivaalla, mutta valaisi
maata ja kansaa. Se oli synnyinmaan kohtalo ja suomalaisen miehen vapaus!

Tähän tapaan poika meille joulusaarnansa tekstiä selvitteli. Tämä ei ollut
häneltä ensimmäinen kerta. Mutta joulusaarna on aina joulusaarna. Pitkäksi aikaa
se jäi meidän sydämiämme lämmittämään, kytee yhä vieläkin.

Tämän jälkeen seurasi vapaata ohjelmaa. Keskustelimme kotoisista asioista ja
muistelimme entisiä joulujamme. Harjoittelimme eräitä vanhoja joululeikkejäkin
ja vietimme iltaa niinkuin parhaimmin osasimme. Pastorin puheesta ja Betlehemin
tallista minun mieleeni muistui kotoinen talli ja sen pilttuussa nuokahteleva
hölppähuulinen Polle, jolle isäukko vanhan tavan mukaan tänä iltana oli
kopistanut ylimääräisen kapan kauroja. Oikein totta, minun tuli siinä
muistellessani sitä vanhaa hölppähuulta ihan ikävä. Ja kun Pesämäen Lauri
iltamyöhäisellä ulkona käydessämme sitten minulle ehdotti: »Etkö lähde kanssani
hevosia katsomaan metsätalleille?» olin heti valmis. Siellä oli useita kotikylän
hevosia, muiden muassa Pollen velipuoli, Kypäristön nuori valakka. Sillä oli
otsassa samanlainen valkoinen piirto kuin leimasimella painettu jyväaitan avain.
Siitä sen hyvin tunsin. Vaikka kyllä me muutoinkin kotikylän hevoset tunsimme,
tuttujen ajajien hoidossakin useimmat niistä sitäpaitsi.

Matkaa korsuilta hevosten talleille taisi tulla lähes pari kilometriä. Tie oli
kovaksi poljettu, somasti kopiseva. Taivaan tähdet pilkahtelivat keveinä
kiitävien pilvien välitse. Ei kuulunut edes yksityisiä laukauksia. Olipa kuin
tosiaan olisi ollutkin rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto. Vähin äänin
kävelimme ja jouduimme talleille. Tunnussanaa tarvitsimme vain kerran.

Mutta hämmästykseksemme huomasimme, että oli muitakin aseveljiämme, joilla
jouluyönä oli hevoselle asiaa. Miehiä hääräili monessa pilttuussa, kuului
hyväilevää puhetta ja kaulan taputusta. Omia nelijalkaisia tuttaviamme
etsiskelyssä puhuttelimme poikia. Useimmat heistä olivat hevosten vakinaisia
hoitajia ja ajomiehiä, mutta oli myös vieraita asemiehiä, niin ettei meidän
vähääkään tarvinnut hävetä omia etsiskelyjämme.

Monet sotahummat olivat saaneet kotiväeltänsä joulupaketin, leipää ja
sokeripaloja. Myös tupakkaa oli lähetetty, mutta kun asianomaiset vastaanottajat
eivät edes reserviharjoituksissa olleet tottuneet siihen, jäivät nämä antimet
hummain hoitajille, joilla tämäntapaisiin nautintoihin yleensä on luontainen
taipumus, aikaa ja taitoakin enemmän.

Lauri löysi pian omansa, viisivuotiaan Leimu-tammansa. Lauri tervehti, tamma
hirnahti. Koska heillä näytti olevan paljon tärkeätä kahdenkeskistä juteltavaa,
en kauemmin häirinnyt heitä, vaan siirryin uusille pilttuille etsiskellen Pollen
velipuolta, kuin hyvääkin sukulaista.

Löysin kuin löysinkin sen. Myös hoitaja sattui olemaan seutuvilla. Hän oli
hauska poika, jonka kieli ei suinkaan ollut joulupuurossa palanut. Tiedustelin
häneltä valakan nimeä, jota en sattunut tietämään.

— Tämä on Jussi! ilmoitti poika.

— Jussiko? Eikö se ole miehen nimi? kummastelin minä.

— Miehenpä hyvinkin, ja mies tämä onkin, vaikka ei sitä pimeässä eroita muu kuin
oikea hevosmies, — vastasi poika.

Mainitsin, että Jussin velipuolen nimi oli Polle ja että asustelimme hyvässä
sovinnossa samassa Lamminahossa. Siitäkös poika innostui, ja näyttipä kuin
Jussikin olisi heristänyt korviaan. Poika sanoi jo pari viikkoa sitten nähneensä
unta, että joku läheinen sukulainen tulisi tuomaan Jussille joulumakeisia. Se
oli nyt tapahtunut! he ilokseen huomasivat. Tämä oli sitäkin mieluisampaa
heille, kun Jussin isäntä siviilissä oli pitäjän tunnetuin kitupiikki, joka
helposti unohti puolet Jumalan kymmenistä käskyistä, jos vain penninkin hyöty
siitä hänelle koitui. Niinpä hän nytkin oli unohtanut Jussin joulupaketin,
leivät, sokerit, tupakat ja kaikki...

Hän ei ilmoittanut, mitä muuta hän laski Jussin joulukäärön kaikkeuteen
kuuluvaksi, mutta niin vetoovasti hän katsoi minuun, unessa nähtyyn Jussin
sukulaismieheen, että minun täytyi kaivaa hänelle kokonainen tupakkalaatikko,
koska Jussi itse tietenkään ei ollut tottunut tupakoimaan sellaisen kitupiikin
palveluksessa. Leivän ja sokerin paloja se sensijaan oli tottunut näpistelemään.
Se haeskeli niitä taskuistani aika kätevästi. Mutta poika veteli jo
lahjatupakasta savuja kuin ketunhäntiä ja kertoili ihmejuttuja siitä, kuinka
viisas humma Jussi oli. Kautta rantain hän samalla kehuskeli myös itseään.

Kuinkas kerrankin, kun he kuljettivat leipäkuormaa varastosta linjoille, —
sellaisiin kuljetuksiin ei uskottu ketä tahansa Jussia ja monnia, — sattui
vihollisen tulikeskitys osuvasti sille niitylle, jonka ylitse oli mentävä ja
viipymättä: pojat näet linjoilla olivat kaksi päivää syöneet vain silavaa ja
voita. — Siinä kun mennä rahnustellaan, niin yhtäkkiä tämä Jussi ampaisee
täyteen laukkaan. Tavallisesti se ei sitä juuri tee. Mitähän se nyt? ajattelin
minä, mutta kun jo entisestä kokemuksesta tiesin, ettei Jussi milloinkaan mitään
tyhmää tee, painoin pääni kuormaan ja annoin huilata. Mutta niityn toisessa
laidassa Jussi äkkiä seisahtui, niinkuin avoin Vuoksen virta olisi ollut edessä.
Eihän siinä mitään virtaa ollut, niinkuin tiedät. Antaahan olla, mitä tuosta nyt
seuraa, ajattelin minä. Osaatko sinä arvata? — hän kysäisi.

— Mistäpä minä sellaisia, — naureskelin.

— Hän rupesi tuhertamaan.

— Tuhertamaan? Millä tavalla?

— Voi, hyvä mies! Miesten joukkoon rintamalle olet päässyt, etkä vielä tiedä,
miten valakka hädän hetkellä tuhertaa, tämä Kypäristön Jussi ja teidän Polle ja
kaikki säällisellä tavalla syntyneet valakat Suomenmaassa!

Näin hän kummastellen touhusi. Kun en siihen mitään vastannut, hän jatkoi:

— Meillä minun nähdäkseni ei silloin ollut mitään muuta hätää, mutta olihan
sittenkin. Tämä Jussi sen hengessään aavisti, vaikka minulla ei ollut siitä
vielä hienoista hajuakaan. Ennenkuin tämä pääsi mihinkään näkyväisempiin
tuloksiin, alkoi kapsäkkejä tipahdella. Niitä räiskähteli eteen ja taakse ja
kummallekin sivustalle. Olen minä jotakin lyhyen elämäni aikana kokenut, jo
täälläkin nähnyt, mutta enpä vielä mokomaa siivoa. Ja kun he vihdoin tuolla
(poika nakkasi peukalollaan olkansa ylitse) olivat täräytelleet kaikki, mitä
heillä sillä hetkellä sattui olemaan takavaraa, ei koko niityllä nähty
kuokkimatonta paikkaa, ei muuta kuin se, missä minä rekeni päällä makasin, ja
se, missä Jussi sahapukkina seisoi. Siinä oli vain pieni keltainen plätti, tämä
kun on hyvin säästeliäs siinä asiassa, — kitupiikki-isännän palvelija, näetkös!
Tämä on totinen tosi; ellet usko, niin mene katsomaan!

Uskoin toki ilmankin. Sitäpaitsi en tiennyt, mitä minun olisi pitänyt mennä
katsomaan, — sitä kuokokselle pommitettua niittyäkö vai niitä keltaisia
plättejä, joita saattoi näkyä pitkin teitä.

Lauri oli jo hyvästellyt tammansa. Samat sanat sanoin minä tälle viisaalle
sukulaismiehelle ja hänen vielä veikeämmälle hoitajallensa. Toivotin heille
hauskaa joulua ja muutenkin jatkuvaa menestystä niin tupakoimisessa kuin muussa
tuhertamisessa. Poika toivotteli sitä samaa minulle heidän molempien puolesta;
sanoi hartaasti toivovansa, että vastakin kävisin täällä sukulaisiani
tervehtimässä. Se oli vilpitön toivomus, sen kyllä hyvin uskon.

Takaisin korsuille astellessamme oli valoisampaa kuin tullessa. Taivaan
tuhatkynttiläinen kuusi oli kokonaan sytytetty. Edessämme lännen taivaalla paloi
yksi muita kirkkaampi tähti. Se oli minusta niinkuin se tähti, joka oli
pysähtynyt Betlehemin tallin päälle. Muistin jälleen sitä asiaa, ehkä se tämän
vuoksi niin kirkkaalta näytti.

Oli jouluyö. Oliko maassa rauha ja ihmisillä mielisuosio? Oli, huomisaamuun
asti, ellei yöllä hälytystä tapahtuisi. Kuinka moni meistä täällä taistelevista
näkisi pääsiäisen, kesän ja toisen joulun? Tuo tähti joka tapauksessa. Se
viittoisi ja vilkuttaisi rauhan aikaa ja vapauden aamua ahdistetulle
kansallemme.

Korsuille joutuessamme olivat kaikki pojat jo unessa. Monet heistä olivat
nukahtaneet rakkaat kotoiset lahjat rinnoillensa niinkuin poikasina ennen. Näin
oli käynyt myös Kalle-veljelleni. Hänen kaulallansa oli sukat. Ne olivat
kotilampaan hikevää villaa, äidin lämpöisten sormien tukevaa työtä. Nähtävästi
poika juuri nukahtaessaan oli sitä ajatellut, hengittänytkin sitä. Hänen
kasvoillaan lepäsi poikamaisen onnekas hymy.

Haistelin sukkaparia minäkin, korjasin sen sitten vielä paremmin hänen
kaulalleen. Vaikka hän sillä hetkellä oli omaisistani kaikkein lähimpänä, tuntui
minusta kuin hän olisi muita etäämpänä. Katsoin vielä kerran hänen viattomasti
hymyileviä, nuorekkaita kasvojaan. Minun tuli häntä sääli ja ikävä.

Heittäydyin tilalleni, Lauri oli asettunut omalleen. Kädet pään alla selälläni
maaten ajattelin: Maan ja taivaan avaruuksien herra! Sinä, jonka kädessä tähdet
ovat kuin kuusen kynttilöitä! Suojele häntä, meitä kaikkia, kotia, synnyinmaata
ja sen kansaa.




KYMMENES LUKU



Kuusi miestä lähti, viisi vain palasi. Pojat lähtevät etsimään kadonnutta. Kaksi
kettua samassa pesässä. Heidät keksitään. Raskas hetki velimiehen elämässä.
Parivaljakolla omalle puolelle.

Vielä pyhien jälkeen rintamataistelujen välillä pojat tekivät öisin partioretkiä
vihollisen puolelle. Veljeni Kalle oli milteipä aina yhtenä vapaaehtoisena
näissä mukana. Ne olivat vaarallisia retkiä. Joku joukosta usein jäi, tai
tuotiin ahkiossa takaisin. Pyytelin ja varoittelin veljeäni. Riittäisi kai se jo
kymmenen, kaksitoista matkaa hänen osaltaan, meidän pienen talommekin kohdalta!
todistelin hänelle. Hän oli toista mielipidettä. Ei riittänyt! Eikä siellä
mitään hätää ollut, kun liikuskeli tarkkaavaisena ja piti silmänsä auki! — Vai
niin, vai ei ole! sanoin minä. — No, sitten ensi yönä lähdenkin minä sinun
sijastasi!

Sitä hän ei ottanut edes kuuleviin korviinsa. Ei minusta muka ollenkaan ollut
sellaisille retkille. Tottumattomalle siellä kyllä kävisi huonosti. Ne olivat
eri miehet, jotka metsää kävivät! Niin kai olivat. Kaikissa hänen
vastaväitteissään oli vahvasti perää. Mutta saadakseni hänet järkiinsä
kiusoittelin häntä. Lupasin ilmoittautua myös vapaaehtoisena, ellei hän
lopettaisi. Silloin hän kimpaantui, lupasi kirjoittaa heti kotiin, ellen muka
lakkaisi häntä kiusaamasta. Niinkuin minä en sitä samaa olisi voinut kirjoittaa!
Kymmenen kertaa suuremmalla syyllä olisin voinut sen tehdä. Sanoinkin sen
hänelle. Mutta meneekö järki järjettömään! Kävi niinkuin aina ennenkin oli
käynyt. Jouduin auttamattomasti häviölle. Minun täytyi hänelle pyhästi
vakuuttaa, etten milloinkaan vapaaehtoisena lähtisi partioon, en sittenkään,
vaikka hänelle hullusti kävisi. Mutta yhtä asiaa hän ei osannut vannottaa, enkä
luultavasti olisi sitä hänelle luvannutkaan: Etten lähtisi häntä noutamaan,
ellei hän joltakin retkeltänsä palaisi muiden mukana.

Niin kävi hänen viidennellätoista retkellään. Kuusi lähti, vain viisi palasi.
Veljeni oli ankaran kahakan aikana joko kaatunut, pahasti haavoittunut, tai
jäänyt piileksimään. Seuraavana yönä oli määrä lähteä häntä etsiskelemään. Ja
vaikka minä, kuten Iso-Jallu, pelkään sankarikuolemaa, ilmoittauduin empimättä
toiseksi täydennysmieheksi, eikä minulta sitä pyyntöä evätty. Jos näin olisi
menetelty, olisin luultavasti lähtenyt varkain. Kalle oli minun läheisin
veljeni, nyt läheisempi kuin milloinkaan ennen. Se tammikuinen päivä, jolloin
odottelin illan pimentymistä ja ensimmäiseen partiooni pääsemistä, oli minusta
hyvin yksitoikkoinen. Ei sen vuoksi, etteikö naapuri linjojemme takana olisi
tehnyt parastaan. Hän soitteli kaiken päivää vanhaa virttä vanhoilla uruillansa.
Mutta minä en tänä päivänä suurestikaan välittänyt siitä. Jos mitä tein tai
yritin ajatella, niin ennen pitkää jouduin kuin jänis jäljillensä: Missä makaa
Kalle? Haavoittuneenako jonkun katajan juurella pakkasessa? Ehkä kuollutkin jo?
Eikä velipahainen ehdi kylmenevää kättä käteensä pusertamaan, ei sammuvaa silmää
ennen jäätymistä sulkemaan!

Ja sitten juoksi silmieni editse niinkuin kuumeisen unessa koko meidän entinen
elämämme, vilisti kuin yksi keväinen päivä. Pahaisina paitaressuina pienillä
suksikäpyköillämme mäkeä laskimme, siipimyllyjä ojapuroon rakentelimme, ahvenen
tirriäisiä lammesta narrailimme. Sitä seurasivat koulumatkat, tuiskut,
laiskanläksyt. Ja yhteen menoon kuin nappinauhaan juoksivat myöhemmät kesät,
talvet, kaikenkaltaiset yhteistoimet kotitöissä, paperipuumetsissä ja
uittopuroilla. Missä oli Eemeli, siellä oli Kalle. Kaksi sai kaikkialla aikoihin
enemmän kuin yksi, kaksi kertaa, kolme kertaa niin paljon! Kahden oli
kylmälläkin säällä lämmintä, ikävissäkin töissä rattoisaa! Tämä veljenikö oli
nyt poissa? Hänen kauniit pojankasvonsako vääntyivät nyt tuskasta? Jähmettyivät
kuolemankouristuksissa, jäätyivät pakkasessa...

Näitä kaikkia ja paljon muuta minä katselin, kuvittelin ja ajattelin
odotellessani loppuvaksi tätä päivää, joka oli iankaikkisuus.

Tulihan siitä vihdoin loppu, niinkuin tulee nälkävuodesta. Hyvissä ajoin illan
hämärissä lähdimme. Muutenkin oli syytä kiirehtiä. Kuu nousi ja valaisi
myöhemmin. Hiihtopartioomme kuuluvat viisi muuta miestä olivat vanhoja
tekijöitä. Partiota johtava kersantti oli ollut mukana monilla retkillä ja tunsi
maaston, eräs partioon kuuluva kannakselainen sotilas sitäkin paremmin. Pari
vuosikymmentä aikaisemmin hän oli paimentanut vasikoita siellä.

Olimme hyvin aseistetut konepistooleilla ja käsiaseilla. Munapommeja oli
repuissamme kuin perunoita, myös sidetarpeita ja lääkkeitä. Vahvaa, vähän tilaa
ottavaa muonaa oli itsekullakin varattuna kolmeksi vuorokaudeksi, rautainen
annos siihen vielä lisäksi. Suoraan varastosta tuodut valkoiset lumipuvut oli
myös joka miehellä. Enpä tiedä, puuttuiko meiltä juuri mitään, mitä sellaisella
matkalla saattoi tarvita. Suksivoiteitakaan ei ollut unohdettu. Saattoihan sää
muuttua suojaiseksi jo yksin siitä syystä, että sitä jo niin kauan oli hartaasti
odoteltu.

Sivuutimme nopeasti omat linjat, pienen metsäniityn veräjällä viimeisenkin
kuulovartion. Edessämme aukeni pajupensaikkoa kasvava niitty, sen takana
hämäräinen, lumihärmäinen metsä, »ei kenenkään maa», jonne koko päivän niin
hartaasti olin ikävöinyt kadoksiin joutuneen veljeni tähden. Eteliimme
hiljalleen kuulostellen partion edellisenä yönä hiihtämiä latuja. Pakkasta
lienee ollut 10—15 asteen välimailla. Se oli viime talvena melkein kuin suoja.
Hanki kahisi, ja suksen luisto oli hyvä.

Kahisiko hanki? Tuo jo lapsuusvuosilta tuttu talvinen ääni, joka ennen oli
tuntunut milteipä soitannolta, vastaten jollakin tavalla keväistä linnunlaulua,
tuntui nyt hampaita viiltävältä, niinkuin lasinpalasia olisi survottu rotan
syöttipaloja varten. Partiomiehen elämä on sodan aikana »ei kenenkään maalla»
liikuskellessa toden totta jännittävää. Yhdessä yössä hän ehtii elää enemmän
kuin sitä ennen viidessä vuodessa. Jo viimeisen oman vartiomiehen veräjällä
hänen povitaskustaan kiskaistaan kaikki määrävuosiksi leimatut elämänkirjat ja
sotilaspassit. Niiden sijaan työnnetään hänen poveensa jäniksenpassi.

Mistä se on ja mitä se sisältää? Se on hauraampaa kun korpikoivun tuohi. Vielä
sitäkin vähemmän voit luottaa siihen, mitä se lupaa. Ei kai se kovin suuria
lupaakaan, viittoo ja vihjailee vain, puputtaa ristiin halkaistulla suulla kuin
jänis pallisilmäiselle pojalleen: Ole tarkkana! Pidä varasi! Silmät avoimina
katsele! Jos vähänkin rapinaa kuulet, niin pysähdy! Käpsäise korvallistasi!
Herkisty kuuntelemaan! Epäile jokaista pensasta! Tutki harmaata kiveä, mustaa
kantoa! Milloin tahansa keikahtaa niistä kuolemaa puhaltava piippu esiin. Ellet
siinä silmänräpäyksessä ole valmis pakoon pötkäisemään, niin en näe sinua. En
milloinkaan enää näe sinua, poikaseni!

Partiomiehelle tämä loppupuoli taitaisi kuulua toisella tavalla:

Ja ellet heti ole valmis vastaamaan, ellet ole hivenen verran kylmäverisempi,
mutta samalla silmänräpäystä nopeampi kuin vastustajasi, joka sinua kannon takaa
tervehtää, niin peli on kohdaltasi loppuun pelattu. Voit huoletta sanoa kaikelle
hyvästit. Terve, maa ja metsä! Terve, tuikkiva tähtitaivas!

En yhtään enää ihmetellyt, että Kalle-veljeni, se metsäläisen poika, innostui
partioretkiin ja jäniksenpasseihin. Mutta missä hän nyt täällä piileksi? Ja
minkälainen oli hänen kohtalonsa? Tätä minä ajattelin ja murehdin viimeisenä
vaarallisia latuja hiihdellessämme.

Etenimme vastusta kohtaamatta edellisen yön tappelupaikoille. Yhtä äänetöntä ja
hiljaista oli täällä, vaikka taistelun jälkiä olikin nähtävinä monessa paikassa.
Tuossa makasi jäykistynyt mies kuin kippuraan nukahtanut koira. Tuolla törrötti
huopasaappainen jalka, tuolla kuin tervehdykseen ojentuva hansikoitu käsi. Mutta
meidän etsittävästämme ei näkynyt niin jälkeäkään. Ja kuitenkin meidän oli
löydettävä niitä, jos mielimme löytää hänet. En aavistanut, mitä toiset
ajattelivat. Omasta puolestani olin päättänyt, etten palaisi ennenkuin löytäisin
veljeni joko elävänä tai kuolleena.

Turhaan yhtenä joukkona vielä tuntikauden etsiskeltyämme pidimme tiheän kuusen
juurella neuvotteluhetken. Päätimme jatkaa etsiskelyä edessämme olevassa
metsämaastossa, jonka lävitse virtasi vähäinen joki. Partiojohtaja kulkisi
jokivartta, toiset tavanmukaisella kuulotuntumalla kaksi joen kumpaakin puolta.
Ennenkuin erkanimme haravoimaan, sovimme merkeistä ja ilmoitustavoista, jos
yllättäen kohtaisimme vihollisen partioita. Oman partiomme pysähtymisestä ja
kokoontumisesta antaisi johtaja viheltäen merkin. Laukausten vaihto olisi ilman
muuta pysähtymis- ja kokoontumismerkki. Kun vielä olimme sopineet, millä tavalla
oli pidettävä yhteyttä lähimpään toveriin, hajaannuimme maastoon. Tämä
koulunkäynti oli nähtävästi tarpeellinen minun tähteni, toisille se oli vanhaa
tuttua.

Suunnitelman mukaisesti etenimme ketjussa luullakseni noin pari kilometriä. Minä
kannakselaisen pojan kanssa hiihtelin joen vasempaa puolta. Paikka paikoin oli
välkeää metsää, mutta väliin tuli eteemme myös tiheää viidakkoa, jossa
näkyväisyys oli huono. Aukkopaikoissa sentään näin toverini ja kuulin hänen
suksensa rahinan. Partiojohtajan näin muutamia kertoja laakson pohjalla
taammaksi jääneenä. Minusta lähitoverini kiiruhti liiaksi. Nähtävästi hänellä
oli edessään tasaisempaa maastoa, joka lisäksi oli hänelle tuttua.

Mutta etsittävästä enempää kuin vihollisen partioista ei vieläkään näkynyt
mitään merkkiä. Ja kuitenkin minusta alkoi yhä enemmän tuntua siltä, että niitä
oli lähellämme. Jollakin käsittämättömällä tavalla vaistosin sen, kuten koira
haistaa jäniksen, vaikka ei osaa jäljille. Koiralla sen sijaan luullakseni
vastaavassa tapauksessa on mieluisampi tunne. Minun mieltäni vaivasi ajatus,
että lähelläni hiiviskelevä vihollisen partiomies oli jollakin tavoin paremmalla
puolella, enemmän hajulla minusta kuin minä hänestä. Myönnän, ettei tämä
tuntunut ensinkään mukavalta.

Eteeni tuli melko jyrkästi viettävä, harvametsäinen rinne. Laskin sen lievästi
jarruttaen. Partiotoverillani, kannakselaisella, oli vaikeampaa maastoa, mutta
etumatkansa perusteella odotin häntä kuitenkin pian notkoon ilmestyväksi.
Odotellessani silmäilin ympäristöä. Tässäkin notkelmassa virtasi jäätymätön
puronen. Nähtävästi se sai alkunsa jostakin ylempänä rinteessä olevasta
lähteestä ja virtasi alempana juoksevaan jokeen. Mutta nämä huomioni päättyivät
alkuunsa. Puron äyräällä liikahteli joku. Heitä oli kaksi. Molemmilla heillä oli
valkoinen suojapuku kuten Kallella ja meillä kaikilla. Olivatko he meikäläisiä?
Oliko toinen heistä Kalle? Kuka muu se olisi voinut olla? Meidän partiomme
miehet olivat kaikki toisella puolella, muita partioita ei tänä yönä lähetetty.
Unohdin kokonaan omat toverini ja jäin henkeäni pidätellen tuijottamaan outoja
valkopukuisia.

Minusta näytti tai ehkä vain tuntui, etteivät miehet olleet tietoisia
toisistaan. Kun tämä aavistus juolahti mieleeni, niin rintaani alkoi ahdistaa.
Jos jompikumpi heistä oli toisestaan tietämätön, niin se oli tuo, joka nojasi
suksisauvoihinsa. Siinä asennossa oli paljon tuttua parin vuosikymmenen ajalta.
Hän oli veljeni Kalle!

Minusta tuntui kuin olisi pitänyt lennossa rientää ottamaan selvää siitä. Mutta
välitaival oli pitkä ja purouoma vaikeakulkuinen. Sitä ryömimällä en ajoissa
ehtisi perille. Jos ajoissa aioin jotakin tehdä, niin piti huutaa, ampua
varoittava laukaus. Vastustamaton käsky sisässäni kehoitti siihen, mutta kun yhä
hidastelin, ennätti toinen ennen minua. Terävä laukaus pamahti purolaaksossa.
Siinä hetkessä molemmat lumipukuiset katosivat, niinkuin olisivat kaatuneet,
enkä vieläkään heti käsittänyt, mitä minun tämän näytelmän katselijana olisi
pitänyt tehdä. Kumpi ampui? Kumpi kaatui? Minne he kumpainenkin katosivat? Tätä
minä hölmistyneenä mietiskelin.

Tämä kaikki oli tapahtunut nopeammin kuin olen kertonut tässä, ja ennenkuin
vieläkään ehdin paikaltani liikahtaa, selvisi minulle tyrmistyttävä totuus:
Paukahdus oli lähtenyt kivääristä. Kallella, kuten suomalaisilla partiomiehillä
yleensä, oli aseistuksena konepistooli. Enää en ollut epätietoinen siitä, kuka
oli ampunut ja ketä oli ammuttu. Kalle, veljeni, makasi ammuttuna maassa. Vaikka
viisikymmentä vihollista olisi noussut purolaaksosta, en olisi hetkeäkään enää
epäröinyt. Tempasin sukset käteeni ja juoksin ampumapaikkaa kohti mistään
välittämättä, vähääkään varomatta. Hengästyneenä pääsin perille ja tapasin
veljeni hangessa suullaan makaamassa. Hän oli kuin kuollut, ehkä jo olikin.
Tempaisin häntä hartioista.

— Kalle, veli! Elätkö vielä!

— Eemeli! Sinäkö sieltä tulet! kuiskasi hän, ilostuneena istumaan poukahtaen.

— Etkö olekaan kuollut! Et edes haavoittunut! kummastelin minä.

— En ole haavoittunut, mutta kuollut olen! Älä kysele enempää! Pidä varasi!
Katso ympärillesi!

Hän hypähti nopeasti jaloilleen, viritti pistoolinsa ja näytti kaikkea muuta
kuin kuolleelta mieheltä.

— Mitä siinä kujeilet? Onko tässä mielestäsi leikin paikat! murisin minä, mutta
hän ei kerinnyt siihen vastaamaan, enkä minäkään hetkistä myöhemmin olisi
ehtinyt hänen vastauksiansa kuuntelemaan. Puron poikki muutaman sylen päässä
meistä kulki jonkunlainen tie, jota pitkin alkoi lappaa miestä kuin siimaa.
Painuen vaistomaisesti polviasentoon aloin etsiä sopivaa tähtäyspistettä, mutta
Kalle tarttui estäen käsivarteeni:

— Oletko järkesi menettänyt! hän kuiskasi. — Etkö näe! Sieltähän tulee niitä
vähintään komppania!

Näinpä hyvinkin ja huomasin, että poika oli täysin oikeassa, niin kuollut mies
kuin olikin. Hädin tuskin ehdimme maastoutua pensaan juurelle, kun ensimmäiset
olivat ehtineet jo kohdallemme. Siitä se alkoi, ja sitä kesti. He marssivat
parittain. Neljään sataan laskin. Ei päätä eikä häntää, katsoi kumpaan suuntaan
tahansa. Suljin silmäni ja heitin turhan luvunlaskun, joka alkoi käydä yli
ymmärrykseni. Mistä lieneekin tällä hetkellä juolahtanut mieleeni mummovainaan
mielivirsi: Oi iäisyys, ma pelkään pituuttasi! Alku sull’ on, en näe loppuasi!

Ei tuntunut erikoisen lohduttavalta, enempää virsi kuin nykyinen asemamme.
Kylmäkin alkoi jo ahdistella. Mielestämme olimme maanneet hangessa jo vähintään
tunnin. Sen vertaa en uskaltanut hievahtaa, että kelloani olisin tarkastanut.
Mutta miestä painaa parittain ohitsemme yhä. Onneksemme ei kukaan heistä
vilkaise sivuilleen. Jos yksilön sen tekisi, niin ihme, ellei meitä pensaan
juuresta keksisi. Tai jos meille kummalle tahansa sattuisi vastustamaton
yskänpuuska, kuten joskus tulee. En rohkene ajatella seurauksia loppuun, en
sanaakaan kuiskaista veljeni korvaan. Puristan häntä vain kädestä, siitä
lämpöisestä kädestä, jota lähes vuorokauden olen kovasti ikävöinyt. Näin teen,
koska mitään muutakaan en voi. Mutta vielä paljon turvattomammaksi tuntisin
oloni ja osani, ellei veljeni, tuo itsepäinen metsäläinen, lämmittäisi
kyljessäni. Kyhjötän hänen suojassaan kuin talvikarvainen jänis kesäisen pensaan
juurella. Näin yhä katselemme jättiläiskäärmeen hidasta könttimistä, odotamme
häntäpäätä, jota ei kuulu. Kiertääkö se piiriä meidän kiusallamme? Onko koko
vihollisen armeija tänä yönä lähtenyt marssille tässä kirotussa metsässä?

Tulihan siitä vihdoinkin loppu, sitten kun emme enää osanneet toivoa sitä.
Viimeinen pari mennä löntysti pensaamme ohitse. Nousimme vikkelästi
kopistelemaan lunta vaatteistamme ja pakkasta jäsenistämme. Marssitie oli kuin
karjan myllertämä navettapiha, kelpasikin siinä hypähdellä. Aioin ampua mutkan
taakse häipyvän viimeisen parin selkään sulasta ilosta, mutta jälleen Kalle
estäen tarttui käsivarteeni. — Merkillinen metsämies! — kiukuttelin itsekseni. —
Ei ammu, vaikka iso saalis on piipun ulottuvilla! Ei edes anna toisen yrittää!

Mutta eipä siinä ollut pitkiä aikoja enempää ilotteluihin kuin kiukutteluihin.
Oli nopeasti harkittava, mitä nyt oli tehtävä. Oliko partio tietoinen
pakollisesta pysähtymisestämme, vai oliko se suunnitelman mukaan jatkanut matkaa
pitkin jokivartta? Siinä kysymys, kaksikin. Ja mitä tekisimme nyt me?
Jatkaisimmeko heidän jälkiään, vai lähtisimmekö vihollisen tallaamalle tielle,
joka näytti kääntyvän joen rantaan päin? Kalle tuntui tuumiskelevan jälkimmäistä
vaihtoehtoa, minä kannattelin edellistä. Emme kai voineet jättää partiotamme
niinkuin viimeöinen partio oli jättänyt Kallen? Jos näin tekisimme, niin ensi
yönä taas tarvitsisi lähettää uudet miehet kadonneita etsimään, sitä seuraavana
jälleen uudet ja niin edelleen, kunnes koko komppania olisi painunut tänne kuin
hölmöläiset puuroavantoonsa.

Kalle ei sanonut tähän sitä eikä tätä, vain itsekseen nauraa hymähteli. Sitten
hän tiedusti, oliko minulla miten paljon eväitä repussani. Sanoin olevan yhtä ja
toista, muun hyvän lisäksi muutamia kappaleita sellaisia kananmunia, joita
kelpaisi keittämättä tarjota naapurin miehille.

— Hyvä on, ei mitään hätää! arveli poika. — Sitten lähdemme etsimään partiota.
Sama kai tuo, palaammeko tänä yönä tai seuraavana!

Leikillään hän sen sanoi, mutta todeksi se kääntyi. Palasimme vasta seuraavana
yönä. Ennenkuin käännyimme jokivarteen, selitti hän sen, mikä äsken oli jäänyt
epäselväksi. Hän oli sellainen, muisti vastaamatta jääneet kysymykset
viikkokausia.

— Kyllä minä äsken kuolin, niinkuin jo sanoin. Kun vihollinen kiväärillä ampui
niin läheltä, niin kukapa olisi uskonut hänen ohitse osaavan. Kaaduin siinä
luulossa. Siinä uskossa varmaan ampujakin oli, koska hän ohitse kulkiessaan veti
kädellään ristinmerkin selkääni. Vasta siitä huomasin, että en ollutkaan
kuollut, mutta olin iloinen, kun hän ei sitä huomannut.

Näin hän selitteli ja nauroi. Nyt jo hyvin ymmärsin, mutta ei minua vieläkään
naurattanut se asia, vielä vähemmin se ristinmerkki.

Laskimme joen rantaan ja löysimme helposti partiomiestemme ladut. Joen vasenta
rantaa myötäileviä johtajan jälkiä hiihtelimme eteenpäin pitkät matkat, —
viisitoista minuuttia, puoli tuntia. Ne jatkuivat yhä. Kallea etsiskelyssään he
olivat jättäneet ja unohtaneet minut. Mutta me emme unohtaneet heitä, vaan
jatkoimme yhä eteenpäin, vielä viisitoista minuuttia, lähes puoli tuntia.
Vihdoin pysähdyimme, kuuntelimme ja odottelimme. Ei vieläkään mitään ääntä eikä
elonmerkkiä. Kallekin sitä jo kummasteli:

— Missä nyt kaikki naapuritkin piileskelevät? oli niitä täällä päivällä ja viime
yönä, vilahteli kuin Vilkkilän kissoja...

Tuskin hän oli sen sanonut, kun jälleen vilahteli. Puita tai risuja lisättiin
vähän alempana joen rannalle rakennettuun nuotioon.

— Siellä ne ovat! ihastuin minä.

— Niin ovat! kuiskasi Kalle ja veti suunsa ylitse jäniksenristin. Se hyydytti
minun iloni, olisi kai se muutenkin pian tyrehtynyt. Kipunoita räiskivän nuotion
ympärillä ei istunut neljä, vaan neljäkymmentä hölmöläistä. Vähääkään
epätietoinen minun ei tarvinnut olla enää siitä, ketkä nuotion äärellä käsiänsä
lämmittivät. Partiomme ladut kiertyivät takaisin joen oikeaa rantaa.

— Käännytään, palataan hyvän sään aikana! hoputin minä.

— Älä hätäile! Paranee vain, kuu kohta nousee, — rauhoitteli poika. Mutta hänen
silmänsä paloivat nuotiota kohti. Nyt hän oli vasta oikeilla jäljillä, ja nyt
vasta minäkin oikein käsitin, mikä ilveksen pentu hän oli. Hän viittasi minut
seuraamaan itseään. Mikäpä siinä muukaan auttoi. Turha minun tässä asemassa oli
ryhtyä häntä vastaan pyristelemään. Sitäpaitsi olin lähtenyt häntä noutamaan,
elävänä tai kuolleena.

Peräkkäin samaa jalkaa äärimmäisen varovasti hiihtäen lähenimme nuotiota. Sen
valopiiriin oli matkaa enää tuskin viittäkymmentä syltä. Välimaastossa
parinkymmenen sylen päässä häämötti suuri maakivi, jonka vieressä kasvoi
vähäinen lumen peittämä kuusi. Kalle aikoi vallata siitä meille linnoituksen.
Käsitin sen jo selvästi, vaikka olinkin vain ensimmäisen yön hölmöläinen.
Lähenimme kuusta ja kiveä askel askelelta, hangen ripsahtamatta, hengitystämme
pidätellen. Kaikki näytti onnistuvan hyvin. Ei tarvittu enää kuin kymmenkunta
hiihtoaskelta. Aloin lukea niitä, työntäen jalkaa entistäkin varovaisemmin, kuin
sukkasilla hiipien, kuten näin Kallen edelläni menettelevän. Kävi niinkuin liian
varovaisesti yrittäessä usein käy, horjahdin, hanki rasahti. Samassa hypähti
kiven takaa esiin valkopukuinen kiväärimies.

— *Stoi!* sanoi hän.

— *Stoi! Stoi!* vastasin minä tiedottomasti, ihan holtittomasti kuin
jalompaankin tervehdykseen. Mutta Kalle, joka jo kerran kivuttomasti kuollessaan
oli nähtävästi oppinut uuden läksyn, riensi kerkeästi käyttämään näin
saavuttamaansa taitoa hyväkseen. Vähääkään siekailematta hän laski läpi. Ja
varmasti hän laski paremmin kuin äskeinen opettajansa; mihin hän tarkoitti,
siihen tuli läpi. Mies karjahti ja kaatui, vetäytyi käppyrään eikä sen koommin
raajaansa liikauttanut.

Nuotiolla syntyi tavaton hämminki. Komentohuutoja kuului. Kiväärit ja konepyssyt
alkoivat soittaa. Mutta ennen sitä me olimme ehtineet painua suuren maakiven
turviin, joka varmasti suojeli yhdeltä puolelta, vaikka olisi ammuttu tykillä ja
suoralla suuntauksella. Kauan emme kuitenkaan äänettöminä sen takana
piileskelleet. Avasimme suihkuhanat mekin, kumpikin puoleltamme. Kipunoita
kohosi nuotiosta, miestä kaatui karjahdellen. Sellainen kuhina alkoi nuotiolla
käydä kuin keväisessä muurahaispesässä, johon mies sopivalta korkeudelta heittää
vettä.

Laskimme laulavan sarjan kumpainenkin. Hämminki nuotiolla yhä lisääntyi. Näytti
kuin he eivät olisi tienneet, mihin olisivat ampuneet. Muutamat juoksivat
huutaen ja ilmaan ampuen. Muutamat taas eivät juosseet eivätkä ampuneetkaan
enää. He heittelivät kuperkeikkoja ja piehtaroivat hangessa, käpertyivät sitten
hiljaisina mukailemaan, niinkuin suojakivemme takana makaava mies, joka oli
metelin aloittanut.

Näin jatkui vähän aikaa. Mutta sitten taistelu ihmeeksemme sai odottamattoman
käänteen. Metsämäeltä meidän takaamme alkoi kuulua huutoja ja tuliaseiden
räiskettä. Luodit ja kuulasuihkut alkoivat pyyhkiä ohitsemme ja ylitsemme
jokilaakson vastakkaiseen rinteeseen. Jäljellä olevat nuotion valopiirissä
ammuskelevat miehet lopettivat tulituksensa. Eri suuntiin he alkoivat juosta
huutaen, mutta sekin oli vaarallista mokomassa tulituiskussa. Ja vaikka mäeltä
suihkuttavat miehet ampuivatkin nostotähtäimellä enemmän latvoja kuin
tyvipölkkyjä tavoittaen, keikahteli miehiä nurin tämän tästä. Koko komppanian
tuli oli kohdistettu jokilaaksoomme ja sen ylitse.

Sellaisen ryöpyn edessä me tyystin vaikenimme, emme suorastaan enää kehdanneet
haukuttaa pikku aseitamme. Kohensimme sukset allemme ja kyyhöttelimme kiven
suojaisimmalla puolella kuin kaksi kukkopoikaa orrella. Tuhannet kuulat
soittivat ja vihelsivät päämme yläpuolella. Kuu oli noussut ja valaisi metsäistä
jokiäyrästä, joka kiehui ja savusi. Valkoisen lumihuppunsa alla talviuntansa
nukkuvat pienet puut ja pensaat heräsivät, säpsähtelivät. Näytti niinkuin kirppu
olisi niitä purrut ja ne olisivat kiukkuisesti pudistelleet sitä paidastansa ja
peitostansa.

Tätä me pitkän aikaa rinnakkain istuen katselimme kuten ennen poikasina kesäistä
ukonilmaa niittyladon kynnykseltä. Kalle kalvoi kaksi leivänpalaa repustaan,
tarjosi toisen minulle, ja sitten aloimme natustaa. Sekin oli vanhaa tuttua
vuosien takaa.

— Eikö meidän vähitellen olisi luikittava, ennenkuin hyökkäävät? kysäisin minä.

— Eivät ne mihinkään hyökkää, istu huoletta! naurahteli Kalle. Nähtävästi hän
tunsi heidät paremmin kuin minä.

Oikein arvattu. Kun olimme saaneet vähintään kymmenentuhatta paukkua päätä
kohti, lakkasi tulitus vielä äkimmin kuin oli alkanut. Sitten ei kuulunut enää
kuin eteneviä ääniä. Nousimme ja ravistelimme valkoista nuttuamme kuin puut ja
pensaat joen takana äsken. Laskettelimme riutuvan nuotion hiilillä käsiämme
lämmittelemään.

— Joko olet saanut tarpeeksesi partioimisesta? kysäisi Kalle.

— Jo! vastasin yhdellä sanalla.

— Sitten lähdemme tovereita tavoittamaan, — ilmoitti hän. Lämmitimme myös
jalkoja, selkäpuoltakin. Sitten lähdimme jokivartta kotiin päin.

Ennen pitkää löysimme paikan, jossa partiomme oli vihollisen kanssa kahakoinut.
Siinä syy, miksi he eivät tavanneet meitä, enempää kuin me heitä. Useita
vihollisia oli kaatunut, mikä mitenkin mykkyrässä he makasivat kuten
tavallisesti. Mutta yksi heistä istui nojaten selkäänsä kannon kylkeen. Hän
katseli kuuta suu avoinna, tuijottavin silmin. Monta viimeiseen uneen
nukahtanutta olin jo nähnyt, en tuollaista tätä ennen. Tuntui ilkeältä, kun hän
sillä tavalla kuutamossa jäi tuijottelemaan jälkeemme. Onneksi latu pian kiertyi
rinteeseen ja me pääsimme hänestä. Omia miehiä emme nähneet kaatuneiden
joukossa.

Mutta haavoittunut heistä tässä kahakassa oli ainakin yksi, sen totesimme heidän
paiuuladuilleen päästyämme. Ahkiossa oli vedetty miestä, verta oli tipahdellut
ladulle tuolloin tällöin. Hiihtelimme hyvää vauhtia, kuitenkin tarpeellista
varovaisuutta noudattaen. Keli oli oiva, kuutamo melkein kaamean kirkas.
Aukeilla paikoilla olisi liikkuvan miehen eroittanut puolen kilometrin päästä.
En ehtinyt kyllä sellaisia asioita paljon huomioida, sillä Kalle piti hyvää
vauhtia. Minusta ei olisi ollut kilpasille hänen kanssaan enää hiihdossa, vielä
vähemmin partioimisessa. Vaikka näin lujaa vauhtia painelimme, näytti hän
tekevän huomioita kaiken aikaa. Jätin henkeni hänen ja Herramme huomaan ja pidin
vain huolta siitä, että kaulaa ei pääsisi venymään.

Sitä venähti kaikesta huolimatta, sillä aloin väsyä, en sille mitään mahtanut.
Erään käänteen kohdalla Kalle oli jäänyt odottelemaan. Hän oli ehtinyt tehdä jo
havaintojaan. Niiden johdosta hänellä oli jotakin ilmoitettavaa. Hän jättäytyi
rinnalleni ja puheli hiljaa kuten tavallisesti.

— Sinua väsyttää, minä huomaan. — En voinut tosiasiaa kieltää, ja hän jatkoi: —
Mitä arvelet, jos menisimme lopuksi yötä ketun pesään makailemaan?

— Ketun pesään? kummastelin minä.

— Niin, minä tiedän tässä lähettyvillä sellaisen. Pojat ovat ehtineet hämärän
aikoina omille lohoille, mutta me emme ehtineet. Nyt on kirkasta kuin päivällä,
ja metsä vilisee vihollispartioita. Yhtä hyvin voimme yrittää ja selvitä
huomenna päivällä, kun olemme kylliksemme levänneet. Illalla pimeässä
selviydymme vielä varmemmin.

Näin hän puheli, eikä minulla omasta puolestani ollut siihen mitään lisättävää.
Jätimme partioladun ahkiojälkineen ja käännyimme oikealle metsään, jonka takana
jossakin nummen syrjässä Kallen ketunpesä sijaitsi. Hänellä oli erinomainen
paikallisvaisto, niinkuin partiomiehellä pitääkin olla. Milteipä suoraan metsien
halki ja mäkien poikki hän hiihteli pesälle, jonne partioladultamme lienee
tullut kolmen tai neljän kilometrin matka.

Se oli suuren maakiven alla etelään päin avartuvan hiekkanummen laidassa.
Oviaukko oli pieni kuin riihen savuikkuna, juuri ja juuri mies mahtui siitä
sisään ryömimään. Liikoja tiloja kahden miehen majapaikaksi ei ollut itse
luolassakaan, vaikka hajuista päättäen koko kettuperhe oli siinä viime kesän
asustanut. Kalle oli yksinään majaillut täällä eilisen päivän. Hän oli
pehmustanut sinne makuutilankin kuusen oksista ja kuivista sananjaloista.
Työnsimme reput, sukset ja sauvat sinne ja ryömimme itse perässä. Kalle tukki
käytäväaukon, kaivoi repustaan kynttilänpätkän ja sytytti sen. Kaikkea hän oli
varannutkin matkaansa. Oikein somalta näytti ketuilta anastettu pesäsemme
kynttilän valossa. Parempaa kahden miehen korsua tuskin olisimme saaneet
rakentamallakaan.

Istuuduimme rinnakkain kahisevalle sananjalkavuoteelle ja otimme esiin minun
reppuni. Sieltä löytyi leipää ja voita, juustoa ja makkaraa. Levittelimme hyvät
voileivät ja säilöpullostani pulputtelimme kupin täydet lämmintä kahvia. Teimme
vielä toiset maukkaasti höystetyt voileivät. Kahvia kupeissamme riitti vielä
niille. Nyt vasta se olikin sopivasti jäähtynyt, ettei kupin metallinen laita
enää suuta polttanut. Kynttilä valaisi, ja luola lämpeni. Me lämpenimme. Mitä
meiltä puuttui?

Illastettuamme huolittelimme luolan yökuntoon. Tiivistimme aukot vedottomiksi,
varasimme aseet, kohentelimme vuoteen. Sitten sammutimme kynttilänpätkän, jota
tarvitsisimme aamulla. Reput sovitimme tyynyiksi, sananjalkoja kahistelimme
peitoksi, nutut vielä niiden lisäksi, kyljittäin kyykistyimme yhdeksi
lämpöiseksi keräksi, niinkuin Lamminahon vaateaitan parvella kylminä syysöinä
monta kertaa ennen. Pian saimme hyvät lämpimät, mutta unta emme vielä pitkiin
aikoihin. Harvoin meille enää kai tällaista tilaisuutta sattui, vaikka meillä
oli paljon yhteistä muisteltavaa.

Olisin halunnut kuulla hänen eilispäiväisistä ja muistakin partioretkistään,
mutta niistä Kalle ei halunnut mitään kertoa. Hän kierteli niitä kuin kuumia
hiiliä, samalla taitavasti johdattaen puhetta kymmenen, lähes kahdenkymmenen
vuoden takaisiin yhteisiin elämyksiimme. Niin me nopeasti ja hauskasti
käväisimme uudestaan läpi poikavuosiemme kaikki mieliin jääneet partiossa
käynnit, onkimatkat, marjaretket, variksenpesät, koululadun varteen rakennetut
hyppyritöyssyt ja polkupyörämäet. Monta sanaa ei sanottu, eikä tarvinnut sanoa.
Vuoromieheen pöyhäisimme vain niinkuin riutuvaa hiilivalkeaa kepillä: —
Muistatko, kerrankin kun sadetta pidimme myllyn sillan alla?

Miksikä emme sitä olisi muistaneet yhtä kirkkaasti kumpainenkin. Kuulimme, miten
sade ulkona rapisi, mutta kesän aikana kuivunut myllypuro vain pohjakivien
välissä hiljaa lorisi. Kova ilma yltyi. Salamat iskivät ja löivät sinisellä
lieskalla kuin pitkät, tuliset miekat. Ukkonen repi ja jyrisi. Seinät vapisivat,
puron jyrkät seinäkalliot ihan tärisivät. Istuimme myllyn alla kuivilla kivillä.
Pidimme toisiamme kädestä kiinni, koska kovasti pelkäsimme. Olimme onnellisia
kuitenkin siitä, että istuimme myllyn alla emmekä kuusen alla. Ukkonen iski
usein kuuseen, mutta myllyyn ei milloinkaan, ei ainakaan lukukirjoissa ollut
sellaista mainintaa, eikä äiti ollut varoittanut meitä ukkosilmalla myllyn alle
menemästä.

Mutta sitten rajuilma yhtäkkiä lakkasi, niinkuin oli yllättänytkin. Vielä
hiljaisina myllyn alla istuessamme päivä lehahti paistamaan. Se paistoi
kirkkaammin kuin milloinkaan olimme nähneet. Myllyn alus, joka äsken juuri oli
ollut pimeä kuin kellari, oli nyt kirkas ja valoisa kuin tupa ensimmäisenä
pääsiäispäivänä. Kosteat kivet myllyn seinän takana kiilsivät, vesipisarat
pihlajan lehdillä välkkyivät kuin siskon kaulahelmet. Mutta vielä kauniimpina
loistivat täydet muuraintuohisemme kivillä myllyn seinän alla. Kun vähän
silmiänsä siristi, näytti siltä kuin ne olisivat olleet täynnä sormuksia ja
kahdenkymmenen markan kultarahoja. Emme kumpainenkaan olleet nähneet sellaisia,
isä joskus oli kertonut niistä.

Pitkän hetken tätä kaikkea siristeltyämme aioimme nousta ja lähteä, mutta juuri
silloin tyyni purohaudan pinta mulahti. Henkeämme ja toisiamme pidätellen jäimme
odottamaan, mikä sen aiheutti, mitä sieltä ilmestyisi. Ilmestyi musta, terävä
kuono ja kaksi kiiltävää silmää. Ne lähestyivät myllyn seinää kohti, meitä
kohti! Hieno viri kuin enkelin lumiaura kynti tyynen veden pintaa rantaan
saakka. Musta kuono kohosi ylemmäksi vedestä, pienet silmät kiilsivät kuin
lasinapit, kuonokarvat tunnustelivat, värähtelivät. Sitten hiljaa kohosi kivelle
tassu ja toinenkin etutassu, koko eläin, pieni, tummanharmaa vesikissa kiipesi
rantakivelle, mutta niin sulavasti ja äänettömästi se kävi, että rapsahdustakaan
ei kuulunut. Siinä se istui ja katseli meitä kahdella silmällä kuin
hunajahelmellä. Sen turkki kiilsi ja välkkyi. Ja me katselimme sitä ihastuksesta
vavahdellen.

Kumpi meistä lienee siinä rapsahtanut, ehkä vain syvempään hengähtänyt, minä
luultavasti. Joka tapauksessa vesikissa kuuli sen. Kuin ajatus luiskahti se
jälleen vesikartanoonsa. Emme nähneet sitä sen koommin, emme jälkeäkään
löytäneet, vaikka miten moneen kertaan olisimme purohaudan penkoneet. Emme yhtä
rasvapilkkua tavanneet, vaikka se oli kuin sulaa voita. Mutta sydämiimme siitä
jäi elävä, kestävä muisto. Sotakentillä kannakselaisessa ketunpesässä
maatessamme näimme vesikissamme yhtä selvästi kuin viisitoista vuotta
aikaisemmin ukkosilman jälkeen myllyn alla. Monta muuta poikavuosiemme pientä,
unohtumatonta elämystä siinä näimme ja muistelimme, kun jompikumpi kepillä, vain
parilla sanalla vuosien kuonaa pöyhäisi: Muistatko kerran siellä...

Menneistä näkemyksistä itsestään johduimme muistelemaan kotia ja sen
ympäristöelämää nykyisissä puitteissaan. Olimme yhtä mieltä siitä, että moni
kotoinen kohta, ihminen ja asia täältä tuliperäisemmiltä työmailta, korsuista ja
ketunpesistä katsellen näytti paljon toiselta kuin kotoisilla tanhuvilla
astellessa, jolloin oikeastaan ei mitään suurempia vaikeuksia ollut, ei muuta
kuin oli ja eli. Karut, kiviset pellot kävivät tasaisiksi, hikevämultaisiksi.
Katajia ja ohdakkeita kasvavat pellonpyörtänöt alkoivat kasvattaa punaista ja
valkoista hunajatuoksuista apilankukkaa. Entä ihmiset, joista ennen oli löytynyt
monia vikoja? Mitä vikaa niissä oli! He olivat juuri sellaisia kuin heidän
pitikin olla, isäukot, äitimuorit, isot siskot ja pienet veljet, kaikki läheiset
ja etäiset naapuritkin, joiden kanssa liiankin harvoin jouduttiin tekemisiin.
Näin koko koti ja kotiseutu, kaikki mitä siihen kuului. Kaukaisesta ketunpesästä
katsellen se oli paikka ja paikkakunta, jota ei enää olisi ollut halukas
vaihtamaan mihinkään maailmassa, niin kärkäs kuin joskus aikaisemmin jo oli
ollutkin sen tekemään pienten vastoinkäymisten sattuessa.

Näistä emme toisillemme puhuneet, mutta varmasti kumpainenkin ajattelimme tätä
samaa, muutoin ei keskustelumme olisi johtunut siihen, mistä ennen uneen
hiljentymistä vielä puhelimme.

— Kuule! Sota on sotaa. Jos huono onni meitä kohtaa, niin voimme kaatua ja jäädä
tänne molemmat, — arveli Kalle, rauhalliseen tapaansa, miltei haukotellen,
niinkuin olisi puhunut yhteisen kirjeemme postittamisesta. Mitä se nyt
tuollaisia! säpsähdin minä, en senvuoksi, että siinä olisi ollut mitään outoa,
vaan siksi, että juuri vähää aikaisemmin itse olin ajatellut tuota samaa. En
myöntänyt sitä hänelle, päinvastoin tähtäsin taulun toiseen reunaan ja laukaisin
samalla:

— Tai jos hyväonnisia olemme, niin voimme ehjin nahoin palata Lamminahoon
molemmat. Ja jos sota kevääseen mennessä loppuu, niin se ei ole edes mikään
ihme. Se on yhtä mahdollista kuin että kaksistaan huomenna palaamme omille
lohoillemme.

— Niin on, yhtä mahdollista, — naurahti Kalle. Sitten emme vähään aikaan
puhuneet mitään. Mutta ennen unen tuloa löysimme kultaisen keskitien. Siihen ei
tarvittu enempää hyvää kuin huonoa onnea, vain tavallinen tosiasioiden toteamus
ja väistämätön ihmiskohtalo. Jos toinen jää, niin toivottavasti toinen palaa.
Jos vaikka näinkin käy, ei meillä ole syytä moittia, että kaikkein onnettomimmin
olisi käynyt; joka jää, ei turhan vuoksi jää, joka palaa, hänellä on edessään
elämän tehtävät, kahdenkin tehtävät. Vain hetkeksi eroamme. Saman synnyinmaan
mullassa ja sen takaisessa elämässä kerran taas tapaamme. Mitäpä missään
tapauksessa oli elämämme täällä, päivä, vuosi, viisikymmentä vuotta? Vain pisara
ikuisuuden valtameressä.

Sille tielle päästyämme nukuimme kettuperheen pesässä kahden miehen
kaivamattomassa maakorsussa hievahtamatta aamupuolen yötä kirkkaaseen päivään
asti.

Heräsimme virkeinä kuin ketunpojat. Ihme, kuinka pehmoinen ja lämpöinen korsu se
olikin. Avasimme varovasti luukut ja tarkastelimme paikkakuntaa talvisen
auringon paisteessa. Lähitienoilta ei korvamme eikä silmämme eroittanut mitään
epäilyttävää, mutta kauempaa linjoilta niin oikealta kuin vasemmalta kuului
tykkien jyskettä. Kun Kalle parempana asiantuntijana vielä huolellisemmin
lähikukkuloilta tarkasteli tienoota mitään erikoista huomaamatta, ryhdyimme
aamiaispuuhiin. Kuivista risuista ja oksankappaleista viritimme luolan perälle
keveästi räiskyvän tulen. Se lämmitti kätemme ja juomavetemme. Savua ei ollut
luolassa juuri enempää kuin riityvässä saunassa. Pienten taukojen aikana se
nopeasti hävisi kivien rakoutumiin. Ruokaa meillä oli yllin kyllin. Lämmintä
vettä keitimme usein pikku tulellamme. Oikein huoleton ja hupaisa päivä meillä
oli. Se kului liiankin nopeasti. Hämärän tultua, ennen kuun nousua, palasimme
omien puolelle. Niin me palasimmekin. Mutta ennen sitä tapahtui jotakin, mitä
emme osanneet odottaa, vaikka sellaisen mahdollisuus näillä mailla ja matkoilla
liikuskellessa aina oli otettava huomioon.

Kalle sen huomasi, juuri kun olimme päivällisateriamme päättäneet ja aioimme
ryhtyä keräilemään tavaroitamme hämärissä aloitettavaa paluumatkaa varten. Hän
kuulosteli, käväisi ulkona, mutta ilmestyi pian takaisin.

— Vieraita miehiä eilisillä jäljillämme, — hän ilmoitti. Sammutimme tulen ja
järjestelimme reput ja sukset nopeasti kuntoon. Muutamia munapommeja pistimme
taskuihin, aseet varasimme käyttökuntoon. Kaiken aikaa kuitenkin toivoimme, että
he suoriutuisivat ohitse. Emme halunneet häiritä heidän rauhaansa, yhtä vähän
toivoimme heidän tekevän sitä meille.

Mutta otammeko me aina huomioon lähimmäistemme toivomuksia, sodassa vielä
sitäkin vähemmin. He nuuskivat ja tunnustelivat itsepintaisesti meidän jälkiämme
ja sitä tehdessään nousivat pesällemme asti. Se oli helposti huomattu, yhtä
vaivattomasti kierretty. Suuri ilo tuntui syntyvän tämän keksinnön johdosta,
niinkuin vähintään kaksi karhua olisivat kiertäneet. Kymmenen tai kaksitoista
miestä! näytti Kalle minulle sormillaan. Partiomiehen kuudennella aistilla hän
oli ottanut sen selville äänistä ja tulijoiden askeleista lumihangen ja nummen
lävitse. Hyvässä turvassa metsän suojassa he tuntuivat pitävän neuvoa. Me
kuuntelimme äänettöminä. Kallen huulet olivat tiukasti kiinni puserretut, hänen
silmäteränsä paloivat ja laajenivat. Hän ei istunut eikä maannut, kyyrysillään
hän odotteli kuin hyppyyn varautuva ilves.

Metsästäjämme olivat ulkona päässeet ratkaisuun. Lähestyviä, kiertäviä askeleita
kuului luolan takaa. Hetkistä myöhemmin kiväärien ja pistoolien sarjatuli alkoi
soittaa. Mutta meidän kettulamme kiviseinät kestivät mainiosti. Jos peräseinässä
olisi ollut samanlainen panssarisuojus, ei meillä juuri olisi ollut hätäpäivää.
Ei ollut, siellä oli vain hiekkanummi, joka ennen pitkää alkoi murtua. Pienet
kivet rapisivat. Santa pöllähteli. Alkoi arveluttavasti näyttää siltä kuin millä
hetkellä tahansa sieltä syöksähtäisi tulinen virta sisään.

Nähtävästi Kalle tajusi tämän nopeammin ja selvemmin kuin minä.

— Tule perässäni! Työnnä edelläsi sukset ja reput!

Tämän sanottuaan hän syöksähti ulos. En ollut hänen veroisensa toiminnan
nopeudessa, vaikka haluakin olisi ollut. Ennenkuin olin saanut reppujamme
kunnolla ulos, räjähtelivät hänen munapomminsa mäessä, ja kun suksieni kanssa
työnnyin ulos, hänen konepistoolinsa lauloi jo täyttä päätä. Tuskinpa
saartajammekaan enää ammuskelivat luolan perää, vaan mieluummin sen suuta. Ja
ennenkuin minä maatyömies olin mitään kerinnyt näkemään ja tekemään, lakkasi
tulitus kokonaan. Kuusi tai seitsemän miestä makasi puiden keskellä metsässä,
muutamat vielä kiemurtaen ja vaikeroiden, pari seisoi aseettomina kohotetuin
käsin, Kalle makasi kylkeään pidellen maassa. Hänen kirkkaat silmänsä olivat jo
sameat, suusta pursui punaista verta.

— Hyvästi, veli... muista... minä... sinä palaat kotiin... kuulin hänen vaivoin
kuiskaavan. Siihen hän hervahti.

Hän kuoli! Veljenikö kuoli? Maailma pimeni myös minun silmissäni, mutta vain
hetkeksi. Sillä hetkellä minusta tuntui kuin hänen henkensä, hänen tällä
hetkellä irtautunut ilveksensä olisi hypähtänyt sisääni. En ollut enää äskeinen
ketunpesästä esiin ryömivä köntys. Olin mies, partiomies, jäljelle jäänyt
velimies, jolla oli edesmenneen tekemät testamentit heti toimeenpantavina. En
hetkeäkään epäröinyt, ettenkö onnistuisi siinä. Meidän suvullamme ei voinut olla
niin huono onni, että kaksi miestä niin pienestä paikasta napattaisiin, ei
ainakaan samana päivänä. Hänen voileipäkivensä kohosi, minun vajosi. Tätäkö se
tiesi? Mutta hänen hautansa ei ole täällä »ei kenenkään maan» ketunpesissä! Se
on hienossa hiekkarannassa sinertävän veden partaalla! Siellä kotoisessa
kirkkomaassa me kerran kohtaamme ja rinnatusten lepäämme, kuten sovittu on!

Tähän saakka päästyäni minä sain metsäläisen voimat ja tiesin, mitä oli tehtävä.
Se ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin. Pystyssä olevat pyyntimiehemme
olivat jo hiipimässä pois heitettyjä aseitansa kohti.

— *Stoi!* Karjaisin sen ainoan sanan, minkä heidän kielestänsä tähän mennessä
olin oppinut, karjaisin, että metsä kajahti. He tekivät niinkuin viisainta oli.
Ennen pitkää he opastuksellani tekivät paljon enemmänkin. He olivat
ymmärtäväisiä poikia, ja vaikka en osannut heidän kieltänsä muuta kuin sen yhden
sanan, tulimme me hyvin toimeen. He rakensivat neuvoni mukaan suksistamme
ahkion, johon teimme veljelleni makuutilan. Taitavasti he nostivat hänet siihen.
Minä suljin hänen silmänsä ja suunsa. Hänen vyöstänsä ja repuissamme olevista
nuorista sidoimme kaksi vetoköyttä. Sitten alkoi kotimatka. He vetivät kuin
kyntöpari tasaisesti ja napisematta. Kalle liukui sulavasti kuten tapansa oli,
ja minä pidin perää. Entä matkamme suunta? Se oli selvä kuin selkälinja! Jo
mailleen laskeneen auringon ruskotus tuntui lännen ja lounaan välisellä
taivaalla. Linjamme olivat siitä muutaman viirun verran oikeaan. Niin kauan kuin
rusko häämötti vasemmalla, oli suuntamme oikea. Mars matkaan!

Meillä oli onnea mukana, mikä olikin jo oikeus ja kohtuus. Teitä löytyi, ja ne
kulkivat pitkiä matkoja oikeaan suuntaan. Vihollisen partioita kuljeskeli samoja
teitä, muutaman kerran hyvinkin läheltä. Me emme arkailleet niitä, vaan kuljimme
rohkeasti eteenpäin, tosin turhia puhelematta. Ei äännähdystäkään, olimme
sopineet siitä. Se lupaus pidettiin pyhänä. Minusta näytti, että partiomiehet
parissa tapauksessa tunsivat vetäjäparin omakseen, veljeäni he lienevät luulleet
komisaariksi. Minua suojapuvussani he tuskin ollenkaan huomasivat, koska oli jo
hämärää.

Näin me pääsimme onnellisesti lähelle omia kuulovartijoitamme, kun puun alta
hypähti mies huudahti sanan, jonka minäkin jo ymmärsin, vetoparina toimivat
seuralaiseni sitäkin paremmin. Onneksemme minulla oli vastaus heti valmiina,
olin hengessäni aavistellut jotakin tämäntapaista.

Mutta metsästä ilmestyi toisia miehiä, jotka eivät kyselleet, vaan antoivat
tulta. Meidän oli pidettävä kiirettä. Onneksemme tie oli mutkainen ja ilta jo
hämärä. Luotien karsiessa puita jatkoimme matkaa yhä vauhtiamme parantaen.
Käsittääkseni ei ollut enää pitkältä, kun kysyttäisiin tunnussanaa, jota minulla
ei ollut. Niin tapahtui. Tuskin oli luotien rapina lakannut, kun edestäpäin
kuului tiukka määräys:

— Seis!

— Retkensä päättänyt partiomies palaa! ilmoitin siihen jo ennakolta valmiiksi
miettimäni vastauksen.

Se riitti. Vartiomies oli nähnyt jo ennenkin partiomiehen tällä tavalla
palaavan. Hän oudosteli vetäjiä. Mutta retkensä päättäneelle veljelleni,
aseveljellemme, hän teki kunniaa.

Ajoimme suoraan komentajakorsun eteen. Poikia kerääntyi ympärillemme sankka
joukko. Pian ilmestyi siihen korsusta myös komppanianpäällikkö ja muutamia muita
upseereja. Tein ilmoituksen.

— Sotamies Eemeli Lamminaho palannut partiosta vuorokauden myöhästyneenä.
Löytänyt ja tuonut kadonneen veljensä käskyn mukaan! Sitäpaitsi ottanut kaksi
vankia!

— Missä ne ovat?

— Tässä! He ovat vetäneet veljeni tänne.

— Kas sillä tavalla! Se oli miehen teko! Pojat, kunniaa sankarivainajalle!

Pojat tekivät käskyn mukaan. Pienen hiljaisen hetken jälkeen he korjasivat
veljeni ja hänen vetäjänsä. Minä kiiruhdin korsuumme ja tapasin siellä pian
toisenöiset partiotoverini. He olivat kaikki päässeet kahakoimisista huolimatta
onnellisesti omille linjoille. Haavoittunut oli kannakselainen poika. Siksi hän
ei voinut pitää yhteyttä kanssani. Hänen haavansa eivät olleet vaarallisia.

Nämä tiedot saatuani ja omat annettuani söin ja pääsin nukkumaan.




YHDESTOISTA LUKU



Eemeli saa seitsemän päivän loman veljensä hautajaisten vuoksi. Matkalla sattuu
yhtä ja toista. Isäukko on asemalla vastassa. He ajavat kolmisin kotiin saakka.
Kalle jätetään riiheen, missä äiti käy häntä tervehtimässä.

Saamani määräyksen mukaisesti menin seuraavana päivänä uudestaan
komentajakorsuun. Nähtävästi joidenkin neuvottelujen vuoksi siellä oli koolla
useampiakin herroja, kapteeni ja majuri sekä luutnantteja. Kun tarkemmin
katsoin, itse ukkoherrakin, eversti istui siellä. Löin kantapäät yhteen ja
ilmoitin saapuneeni, käskystä. Eversti nousi kävelemään ja sikaariansa
sytyttelemään. Joku nuorista herroista ehätti iskemään hänelle tulta.

— Kas vain, tekö se olitte! Me olemme tavanneet jo joskus aikaisemmin, —
muisteli hän.

— Niin olemme! Koulun saunassa parranajossa, — muistin minä vielä paremmin.

— Niin oikein, aivan oikein! myhähteli ukkoherra partaansa, joka jälleen olisi
ollut ajamisen tarpeessa, samoin kuin omani.

— Veljenne saavutti sankarikuoleman. Tuodessanne hänet takaisin omalle
puolellemme toimitte niinkuin suomalaisen miehen ja veljen pitääkin.
Ylipäällikön puolesta annan teille tunnustuksen neuvokkuudesta ja
urhoollisuudesta. Tästä päivästä lähtien olette korpraali, — hän ilmoitti.

— Kiitän, herra eversti! sanoin minä, en muutakaan osannut.

Sitten sain istua ja tehdä selkoa hänelle partiomatkamme vaiheista,
ketunpesästä, parivaljakosta ja kaikesta muusta. Mikäpä valmiista asiasta oli
kertoessa sellaiselle kuulustajalle. Toista oli silloin saunassa, kun vihollisen
aikeista piti arvelunsa esittää. Kun olin kertomukseni lopettanut, tiedusti
eversti minulta, haluaisinko saatella veljeni kotiin saakka.

— Vielä häntä kysyy! pääsi minulta... Anteeksi, herra eversti, — oikaisin
samassa.

— Ei mitään, ei mitään, — nauroi eversti, ja toisetkin herrat nauroivat, vaikka
se ei mikään naurun asia ollut. Eivätkä he senvuoksi nauraneetkaan.

Sain siis seitsemän päivän loman. Ajasta ja hautajaispäivästä saisin lähemmin
neuvotella sotilaspastorimme kanssa. Neuvottelija heti. Hän soitti ja kirjoitti,
neuvotteli monta kertaa kotipitäjän suojeluskunnan kanssa. Kidasta hommaa se
oli, vaikka toimitsijoissa ei vikaa ollut. Rautateillämme oli tähän aikaan niin
paljon rahdattavaa, eikä vainajien kuljetus tietenkään ollut tärkeintä niistä.
Vasta kolmen viikon kuluttua pääsin lähtemään. Veljeni oli toimitettu matkaan
muutamaa päivää aikaisemmin.

Matkaan pääsyä odotellessani tappelin kuten kaikki muut aseveljeni. Se alkoi
käydä jo työstä. Sinä aikana meillä oli viisi ravakkaa päivää. Vastustajamme oli
sitkeä poika, joka ei hellittänyt vähällä. Tykkiensä voimalla ja tankkiensa
avustamana se päivä päivältä yhä uudestaan yritteli. Eivätkä päivät aina edes
riittäneet, yötöitä tehtiin lisäksi. Ei ollut suinkaan meidän syytämme, että
koneaseemme lauloivat liiankin pitkiä virsiä ja että jouduimme rakentelemaan
niityille ja metsäaukeamille risuaitoja, joita emme ollenkaan tarvinneet emmekä
edes halunneet. Omat menetyksemme olivat siihen nähden vähäisiä. Ellei
vihollisemme järeä tykistö olisi ottanut osaa peliin, emme parhaina päivinä
olisi menettäneet yhtään miestä.

Partioihin en enää pyrkinyt. Se ilveksen henki, joka tilanteen pakottamana oli
ketun pesällä nahkoihini hypähtänyt, loikkasi omille linjoille päästessä
matkoihinsa; ei liene katsonut tomumajaani sopivaksi asuinsijakseen. Olin
antanut veljelleni lupauksen, jonka aioin pitää pyhänä, koska hän ei ollut sitä
enää valvomassa. Suoraan tunnustaen partioiminen ja sen saavutukset riittivät
mielestäni jo meidän torppamme kohdalta.

Ja vihdoin lomani alkoi ja sain heittää tappelutyöt viikon päiviksi. Mutta
vaihtelevaisuutta ei elämästäni tällöinkään puuttunut. Matka kotirintamalle
kesti täsmälleen kaksi vuorokautta, sitten paluu sotarintamalle kokonaista
kolme. Tässä minulle tuli vuorokauden laskuvirhe, mutta rangaistusta ei siitä
seurannut, eikä se oikeuden kyynärpuulla mitaten minun vikani ollutkaan, vaan
vihollisen, joka paukutti ja pommitti sotilaallisiksi kohteiksi julistamiaan
kyliä, kaupunkeja ja rautatiesolmuja yötä ja päivää.

Matkalle päässeitä, useimmassa tapauksessa samasta syystä lomautettuja aseveljiä
oli paljon muita, Viipuriin päästessä kaksi kukkupäävaunullista. Kieltämättä
meistä kaikista oli hupaisaa päästä näkemään kotirintamia ja omaisia. Ja varmaan
viikon lepo, hiljainen taistelutauko olisi sielua ja ruumista virkistävää,
kukapa sitä kieltää halusi.

Hiljainen tauko! Voi laupias! Kyllä se oli hiljainen tauko ja sitä
hiljaisemmaksi varmaankin tuli, mitä lähemmäksi keskimaan rautatiesolmuja
päästiin. Vaikka olimmekin sanomalehdistä ja radioselostuksista saaneet kuulla
kotirintaman ilmapommituksista, emme sitä sentään tällaiseksi osanneet
kuvitella. Lentokoneet, kokonaiset laivueet jyrisivät ilmassa, pommit
räiskähtelivät maassa niinkuin pahimpina päivinä sotarintamalla. Talot
rysähtelivät kasaan ja syttyivät tuleen. Hätäytyneet ihmiset työntyivät
junavaunujen alle tahi juoksivat metsän turviin. Kaikille asemapaikoille oli
kaivettu sirpalesuojia, jotka hälytysten sattuessa sullottiin täyteen kuin
kala-astiat.

Mutta ihmeen rauhallisina ihmiset yleensä näyttivät ottavan vastaan nämä
rauhankyyhkyt ja heidän tuhoa ja kuolemaa rätkivät munansa. Pientä pilaa ja
leikkiä he niistä vain »vaara ohi»-merkkiä odotellessaan puhelivat. Eräskin
iäkkään näköinen setämies kelloaan tarkastellen ihmetteli:

— Missä ne ampiaiset tänään viipyvät! Kello on jo kohta kaksitoista, eikä mitään
kuulu!

Tosiaan me emme luulleet näkevämme emmekä kuulevamme tällaista rintaman takana.
Nyt sen näimme. Ja muiden mukana meidän piti kiltisti noudattaa
kotirintamalaisten esimerkkiä, vaikka sisuksissa kaiveli. Ei kai ollut mikään
ihme, jos turvattomat naiset ja vanhukset eivät mahtaneet mitään näille
lentäville rosvoille, kun emme edes me, aseilla varustetut maanpuolustajat. Emme
olleet kyllin varustetut rosvolintujen siipipankkoon pystyvillä aseilla, siinä
se. Sen seuraamuksena katso vain ja ihmettele! Viisastele, jos kykenet! Jos kova
onni sattuu, niin heitä henkesi viheliäisen sirpaleen sirusta! Mitään et mahda.
Et pyssyäsi voi laukaista. Ellei tämä sydämen pohjasta harmita rintamalta
palaavaa sotamiestä ja korpraalia, niin ei sitten mikään. Ja kuitenkin: Näytä
nauravaa naamaa huonossa pelissä! Muuta varaa ei ole.

Pommitusten ja säikytysten välillä jatkettiin matkaa pikku hiljaa pienillä
valoilla. Näin voitiin nopeasti pysähtyä ja maastoutua. Kun pommarit olivat
tiputtamisensa tiputtaneet tai ohitse surisseet, jatkettiin taas matkaa tunti
tahi puolitoista, hyvän onnen sattuessa puoli rupeamaa. Vaunut olivat tupaten
täynnä kansaa. Vain keskikäytäville saatiin kiilaamalla uraa juuri sen verran,
että junailija taskulamppuineen pääsi lävitse. Kuitenkin ihmisillä näytti olevan
hyvä sopu kuten meillä teltoissa ja korsuissa. Kuka oli saanut istumapaikan
vaikka vain naapurinsa syliin, reppunsa tai matkalaukkunsa lisäksi, tunsi
itsensä suorastaan onnen myyräksi. Mutta monet olivat valmiit heti luopumaan
tuosta onnestaan, jos joku vanhempi nainen tai äiti lapsineen kiilautui vaunuun.
Luokkarajoista ei liioin tiukasti kiinni pidetty. Junalippujen laita mahtoi olla
myös vähän niin ja näin. Yhtä hartaasti junailija kuitenkin niistä osansa
nipisti, minkä näköistä ja kokoista paperinpalaa hänelle ikinä tarjottiinkin.
Hän menetteli viisaasti. Kuka nyt suotta aikojaan tai huvikseen olisi
matkustellut, tuloja tarvitsevan valtion tahallisesta pettämisestä
puhumattakaan.

Mutta ei sääntöä, ettei poikkeusta; tämä sentään näytti pitävän paikkansa
näissäkin oloissa. Erään toisen luokan vaunun penkillä istua rehotteli
yksinäinen matami mahtavilla pieluksillansa, joissa tinkimättä olisi ollut varaa
kahdelle. Kun osa meitä rintamamiehiä toisten painamana työntyi tähän vaunuun,
nosti matami sellaisen hätähuudon, että hiukset nousivat pystyyn, hänen omansa
nimittäin.

— Tämä on toisen luokan vaunu! Toisen luokan vaunu!

Sitä hän uikutti kuin siipeen satutettu kuikka, vaikka kukaan meistä ei suinkaan
pyrkinyt hänen pieluksiaan kaventamaan, vielä vähemmin istuinpaikkojansa
anastamaan. Junailija lamppuineen joutui vaunuun. Matami uikutti yhä: — Toisen
luokan vaunu! Toisen luokan vaunu!

— Niin on, ja hyvä vaunu onkin. Mutta on meillä myös kolmannen luokan vaunu ja
härkävaunu ja pakaasivaunu...

Mahdollisesti junailijalla oli tarjottavana hänen liian lämpimille
liikkiöillensä myös jäähdytysvaunu, mutta sitä emme kuulleet enää, niin iloinen
nauruvirsi pääsi valloilleen toisen luokan vaunussa.

Riihimäelle saavuimme parhaan kähinän aikoihin. Vihollisen laivueeseen kuului
toistakymmentä pommikonetta. Ne kiersivät kauppalaa kuin kissa kuumaa puurovatia
ja tekivät syöksyjä useampaan otteeseen. Ilmeisesti niiden tavoitteena oli
ratapiha ja uusi asemarakennus, mutta uutterissa pyrkimyksissään ei heillä ollut
sanottavampaa menestystä. Muutamat sivuraiteelle työnnetyt tavaravaunut saivat
osumia ja syttyivät tuleen. Asemaa lähellä olevassa kylässä he sensijaan
onnistuivat saamaan useitakin vahinkosattumia. Keveät puurakennukset
rysähtelivät kasaan, hajosivat kuin tikkulaatikot ja leimahtelivat heti tuleen.
Ihmiset riensivät pelastamaan palavista taloista, mitä pelastettavissa oli,
savusta, tulesta, räjähtelevistä pommeistakaan välittämättä.

Arvaan, että Riihimäellä, kuten monessa muussa pommituksen alaiseksi joutuneessa
kaupungissa ja kauppalassa, tänäkin iltapäivänä hartaasti odoteltiin suomalaisia
hävittäjiä, joiden ilmestyessä roistolinnut hajosivat ja hävisivät taivaan
ääriin. Myös pimeä karkoitti heidät. Hämäriin saakka saimmekin odottaa, sitten
jälleen jatkoimme matkaa. Tämän jälkeen ei minun matkallani enää mitään
suurempaa ihmettä tapahtunut, paitsi junassa, jossa pientä iloista ihmettä aina
sattui ja tapahtui.

Tampereella nousi täpö täyteen vaunuun toimekas perheen äiti viiden lapsukaisen
kera. Vielä vanhin heistä olisi hyvin mahtunut emon siiven alle, nuorin milteipä
alushameen taskuun. Matkan varrella vaimo kertoi elämänsä kohtaloista, ei
valittaen, muuten vain niinkuin ajan kuluksi haastellaan.

Viisitoista vuotta sitten hän oli lähtenyt maalta ja tullut kotipalvelijaksi
kaupunkiin, siitä toimesta parin vuoden kuluttua siirtynyt tehtaaseen, kuten
niin moni muu hänen ikäisensä tyttö tässä kaupungissa. Hyvin alkoi mennä. Vuodet
kuluivat, palkka kohosi ja rahaakin jo alkoi karttua säästöön niin paljon kuin
hänen ikäiseltään nuorelta työntekijältä voitiin vaatia.

Kului vielä aikoja, jo tuli eteen mies, laatuisa mies, saman tehtaan työläisiä.
Kauan ei kauppoja tehty, ja sitten ryhdyttiin rakentamaan omaa pientä pesää
laitakaupungin liepeelle. Vain kesäiset illat ja aamut rakenneltiin, päivät
työskenneltiin tehtaassa. Näin kului hyvin hupaisasti taas vuosi. Sitten alkoi
kuulua jo vähän muutakin viserrystä. Alkoi ilmestyä näitä pieniä mankujia, yksi
vuodessa, parhaina kaksi. Mies vain enää kävi tehtaassa, vaimolla riitti
yltäkyllin työtä ja puuhaa pienessä kodissa.

Meni se näinkin, oikein hyvin meni. Mies ansaitsi kohtalaisesti, oli oma koti,
pikkuinen sauna ja perunamaata. Sitä leviteltiin tontin aitoihin saakka, pari
omenapuuta ja marjapensaita istuteltiin. Pelto kasvoi perunaa ja juurikasveja
sen verran kuin tarvittiin, ensin kahdelle, kolmelle, sitten neljälle, viidelle,
jopa kuudelle ja seitsemällekin. Se oli järjelle käsittämätön asia, tämä maan
anti ja rehevyys! hän arveli. Niin oli tämä naisenkin hedelmällisyys! ajattelin
minä. Katselin häntä ja muistelin kotoisia oloja. Meillä oli sama juttu. En minä
sitäkään ymmärtänyt.

Mutta viime talvena hänen miehensä oli vilustunut, saanut keuhkokuumeen ja
kuollut. Sellaista usein sattui elämässä; vielä ikävämpi tällä kertaa, kun
sattui niin suuren perheen kohdalle. Valittamisesta se ei parantunut, vielä
hullummin olisi saattanut käydä.

— Kuinka vielä hullummin? ihmettelin. Vaimolla oli vastaus heti valmiina.

— Ettei olisi ollut edes kotia, ei saunaa eikä perunamaata! — Tuon kaiken minä
jo olin unohtanut.

Hän sai entisen paikkansa tehtaassa. Vanhin tytöistä, joka ei ollut nyt
matkassa, hoiteli nuorempia kotona. Niin alkoi taas mennä ja olisi mennyt.
Mikäpä siinä. Menee se heikommissakin perheissä. — Vai vielä heikommissa! Olisin
jäänyt taas sitäkin mietiskelemään, ellei vaimo olisi juoksuttanut
elämäntarinaansa eteenpäin.

— Mutta sitten juuri kun taas oli hyvään alkuun päästy, tulivat nämä rauhan
kyyhkyt, vieläpä hyvätkin leskien pelastajat. Linnunpesä Pyynikin harjun
laidassa oli heidän mielestään tietysti sotilaallinen kohde, sauna ehkä sitäkin
enemmän. Molemmat täytyi hajoittaa ja polttaa maan tasalle.

Mutta he erehtyivät laskuissaan. Pesä rakennetaan uudestaan! Rakennetaan
saunakin! Olipa tontti kuitenkin jäänyt ja perunapelto. Sen rumat kuopat
tasoitetaan! Pirstoutuneiden omenapuiden tilalle istutetaan uudet puut!

Vaimo ilmoitti tämän milteipä vihaisena, päättäväiset viirut suupielissään. Yksi
hänen pikkupojistaan piirteli lyijykynällä eväspaperin palaselle, miten suuri
paha lintu lensi hävittäen tuvan ja saunan. Mutta paperin toiselle puolelle hän
tuotapikaa piirsi uuden tuvan ja saunan. Vanhempi veli, viittä senttiä
mittavampi napataatta, katseli sivusta arvostelevan näköisenä. Hänen kiverä
peukalonsa liikkui, nähtävästi se tapaili jo vasaran ja kirveen vartta.

Nyt he kaikki olivat matkalla vaarin ja mummon kotiin, jossa saatiin ajaa
hevosta, juottaa lehmää, vinguttaa sikaa, laskea mäkeä, uida ja onkia ja tehdä
melkein mitä tahansa. No, nyt talvella tosin ei kaikki tämä vielä kävisi
laatuun, mutta talven jälkeen tulisi kesä, niinkuin jo muutaman kerran ennenkin
oli tullut.

Oikein hauska oli katsella tätä lintupoikuetta, joka niin paljon omisti, vaikka
oli kaikkensa menettänyt. En vähääkään epäile, etteivätkö he rakenna pesäänsä
uudelleen. Häikäilemättöminkään hävittäjä tuhathevosvoimaisella pommikoneellaan
ei mahda mitään näin elinvoimaiselle emolle ja sen poikueelle. He elävät
tuhannen vuotta sen jälkeen kun heidän pesänsä hävittäjästä ei ole enää jäljellä
kalpeata muistoakaan.

He jäivät pienelle, pimeälle pysäkille, josta kuului olevan vaarin torpalle
penikulman mittainen metsätaival.

— Kunpa isä olisi arvannut tulla asemalle hevosella vastaan! toivoi urhoollinen
vaimo. Sitä samaa minäkin hänen puolestansa toivoin. Valitettavasti ei ketään
ollut, mutta pelottomasti hän joka tapauksessa jäi pimeyteen lapsineen ja
vähäisine tavaroineen. Kaikilla heillä oli kädessään jotakin, nuorimmalla
peukaloisella resuinen karva-nalle. Sen takatassun pohjassa oli reikä, josta
pursui esiin sahajauhoa. Nähtävästi sekin oli saanut pomminsirpaleen
kantapäähänsä.

Mutta minua vastassa pimeällä kotiasemalla oli hakija, vaikka en ollut voinut
mitään varmaa tietoa tulostani ilmoittaa. Siinä vain isäukko seisoi vanha
lakkireuhka korvilla ja koirannahkaiset rukkaset kädessä.

— Mistä tiesitte tulla minua noutamaan? ihmettelin tervehdittyämme.

— En minä sinua varten tullutkaan, — myönsi ukko.

— No ketä sitten?

— Kallea!

Hän pudotti sen niin levollisesti, että ihan hätkähdin. Vaikka olimmekin yhdessä
eläneet niin monta unohtumatonta hetkeä, olin matkan monissa vaiheissa miltei
unohtanut hiljaisena poikana kotiin palaavan veljeni.

Nostimme Kallen rekeen aseman kylmästä makasiinista, jossa hänet jo oli
tiloitettu isän tuomaan valkoiseen arkkuun. Edessämme oli lähes
kolmipenikulmainen, pimeä taival. Kylmä, vihainen viima kävi vastaan. Lumirakeet
piiskasivat kasvojamme kuin äreät haulit. Rekipeittojen laita oli niin ja näin
ja kuinkapa siinä työreessä olisi paremmillakaan nahkasilla jalkojansa
peitellyt, kun arkku oli sovitettava keskelle rekeä ja vei siinä melkein kaiken
tilan.

Suoraan tunnustaen en ole sen apeammalla mielellä kotimatkaani aloittanut.
Kummallakaan meillä ei tuntunut olevan toiseltamme mitään kyseltävää. Polle
astella jumpsutteli verkalleen. Asemakylän viimaisia peltoaukeamia riitti
muutamia kilometrejä. Niiden läpäiseminen kesti kauan, tuntui kestävän vielä
sitäkin kauemmin.

Mutta kun pääsimme metsäiselle taipaleelle, lakkasi tuulemasta. Myötääväksi
kääntyvässä alamäessä Polle itsestään hölkähti juoksuun, ja mikä sitäkin
ihmeellisempää, ukko itsellään irtautui kertoilemaan, mitä kotona oli hommailtu,
miten joulu oli vietetty ja miten yleensä oli tultu toimeen.

Teki jo mieleni kysäistä, oliko juhla tänäkin vuonna joutunut ennen joulua,
mutta viime hetkessä maltoin mieleni. Mitäpä selvästä asiasta kyselemään ja
turhista riitoja rakentamaan tällaisella matkalla. Sen sijaan puolestani kerroin
hänelle, mitä reservissä, sotarintamalla ja partiomatkoilla olin nähnyt.

— Äläpäs! Äläpäs! keskeytti ukko tämän tästä ja räppäsi koirannahkojansa yhteen.
Mutta kun kerroin hänelle, miten Kallen kanssa tulitimme naapureitamme nuotiolla
ja ketunpesällä ja miten minä parivaljakolla ajaen sentään toin velipojan
linjojemme taakse, innostui ukko vieläkin enemmän. Näytti kuin hän sillä
hetkellä ei ollenkaan olisi muistanut sitä murheellista menetystä, mikä siinä
kahakassa meidän perheelle loppujen lopuksi kuitenkin koitui.

— Se oli oikein! Ihan oikein niille koirankuonolaisille! hän innosteli ja
läpsäytti ruunaa aika navakasti ohjasperillä lautasille, niinkuin tämä olisi
ollut yksi heistä. Kun pitkän myötäisen vastamäessä jälleen hypähdimme
kävelemään, elvytteli hän mieltänsä yhä samoilla ajatuksilla.

— Oikein! Se oli oikein, poika! Sinulla olisi pitänyt olla kädessäsi hujakka
pihlajainen kyntöpiiska!

No, olisi kai ollut mukiin menevä ase sekin. Minusta itsestäni sentään yhä
vieläkin tuntui turvallisemmalta, että kädessäni silloin oli se kuin oli,
hyvässä käyntikunnossa oleva konepistooli.

Lämpiminä ja virheinä jouduimme oman pitäjän kirkonkylään. Polle milteipä
höyrähteli. Asemalta lähdettäessä meillä kummallakin varmasti oli ollut ajatus:
kotipitäjän kirkkotarhan kohdalla kevennetään kuormaa. Mutta me olimme
lämmenneet matkalla, ja suunnitelmamme olivat muuttuneet. Ukko sanoi sen, mitä
molemmat tällä hetkellä ajattelimme. Hän ei ollutkaan hullumpi mies. Tämän
jälkeen minä ihan aloin pitää siitä känttyrästä.

— Hyvässä kunnossahan tuo tuntuu ruuna olevan. Kyllä kai me viedään poika kotoa
lähtemään? Vai mitä sinä siitä arvelet? hän tiedusti.

— Sitä samaa! Hän on ansainnut sen! arvelin minä.

— Onpa hyvinkin, — myönsi ukko ja räppäsi Pollen raviin.

Tämän jälkeen meillä ei taas ollut pitkään aikaan mitään puheltavaa. Me
tuumiskelimme vain. Mutta luulen, että ajattelimme samoja asioita, vaikka
kumpikin omia polkujamme kulkien. Pitkällä meidän ja naapurikylän välisellä
metsätaipaleella ukko vihdoin totesi asian, joka sanomatta oli selvä.

— Etpähän sinä ainakaan jäänyt!

— En, ainakaan vielä, — myöntelin minä,

— Parempi olisi, ellet ollenkaan jäisi, — tuumi hän edelleen.

— Parempi minunkin mielestäni, — myönsin kuten tosi oli.

— Ja vaikka jäisitkin! Jäädään sitä monta kertaa huonommankin asian puolesta.

Tähän minulla ei ollut enää mitään lisättävää. Sitten jo pian jouduimme
kotimäkeen, joka on pitkä ja jyrkkäkin. Mäen alla ruuna huokasi, mutta kun
kerran lähti, niin yhteen menoon veti mäelle asti sen, mitä vedettävänä oli.
Riihen oven kohdalla pysähdyimme ja nostimme Kallen sinne.

— Kotiriihestä poika lähti. Täältä myös viimeiselle matkalleen lähteköön! sanoi
isäukko seisahtuen lakki kourassa tuokiohetkeksi arkun pääpuoleen. Minä tein
samoin. Tein sotilaana kunniaa kotiriiheen viime tervehdykselle palanneelle
veljelle ja aseveljelle.

Yhdessä riisuimme Pollen ja yhdessä astuimme tupaan. Oli jo myöhäinen, mutta
kaikki valvoivat vielä odottaen.

— Eemeli! Eemeli! tervehtivät nuorimmat sisarukset ympärilläni kähertäen.

— Sinä kuitenkin tulit! tervehti äiti itkua tuhertaen.

— Kalle kanssa tuli! Hän makaa riihessä! ilmoitti isä. Tupa kävi hiljaiseksi.
Äiti käveli uunin luo ja nosti luukeiton pöytään. Hyllyltä hän nouti leipäkorin
sekä voita ja kirnupiimää. Kävimme äänettöminä syömään. Lapset katselivat sitä.

Mutta äiti veti kengät jalkaansa ja otti naulasta isän turkit ylleen. Uunin
loukossa hän sytytti lyhdyn, sanaakaan sanomatta astui ulos. Navettaan hän ei
mennyt. Tuli vilahteli jo riihitiellä. Jatkoimme syöntiämme edelleen
äänettöminä. Isä pureskeli leipäänsä kauan ja hartaasti, kuten hänellä
vaiteliaina hetkinään oli tapana. Minä ryyppäsin usein kirnupiimää, koska pala
tahtoi takertua kurkkuuni. Lopetimme. Ehdimme sänkyynkin jo, ennenkuin lyhdyn
valo jälleen vilkkui pihamaalla ja äiti verkkaisin askelin palasi.

Hän oli tyyni, niinkuin tavallisilta askareiltansa olisi palannut. Hänen
silmänsä vaikuttivat turvonneilta, mutta kyyneleitä ei niissä enää näkynyt.

Hän sammutti lyhdyn, korjasi ruuat pöydältä, pyyhki sen huolellisesti ja nosti
sille vanhan suuren raamattumme. Hän antoi sen milteipä itsekseen aueta, rykäisi
ja alkoi hieman laulavalla äänellä lukea, sormellansa sanoja alleviivaten:

»Herra, mikä on ihminen, ettäs hänestä lukua pidät, mikä ihmislapsi, että häntä
ajattelet!

Ihminen on kuin tuulen henkäys, hänen päivänsä niinkuin pakeneva varjo.

Herra notkista taivaasi ja astu alas, kosketa vuoria että ne suitsuavat!

Iske salamoita ja hajoita heidät! Lennätä nuolesi ja kauhista heidät!

Ojenna kätesi korkeudesta, tempaa ja pelasta minut suurista vesistä,
muukalaisten kädestä, joiden suu puhuu vilppiä ja joiden oikea käsi on valheen
käsi!»

Näin hän luki, ja me kuuntelimme. Pikkuveljet lepäsivät toinen oikealla, toinen
vasemmalla puolellani. He puristelivat minun suuria peukaloitani pienillä
sormillaan. Tunsin kainaloissani heidän keveän hengityksensä. Kun äiti oli
lukunsa lopettanut, sulki hän raamatun, nosti sen hyllylle ja sammutti lampun.

— Siunatkaa itsenne! Siunatkaa Kallenkin puolesta! hän sanoi ja käveli vuoteensa
luo. Me teimme kuten hän käski. Pojat kohosivat ylemmäksi ja tiedustivat
korvaani sopottaen, milloin kertoisin heille sotasatuja.

— Aamulla, lupasin heille. He nukkuivat nopeasti, kerätäkseen kyllin ajoissa
muistuttamaan lupauksestani.




KAHDESTOISTA LUKU



Lamminahon Moosen juhlapäivä. Koko kylä ja pitäjä liikkeellä. Hyvä saarnaaja,
huono sanankuulija. Äitimuori tutkistelee ja tarttuu tukevasti asiaan.

Hautajaispäivä oli viime talven tavallinen helmikuinen pakkaspäivä, mutta meidän
kylässämme ja pitäjässämme se oli almanakkoihin merkitsemätön pyhäpäivä.
Lamminahossa se varmasti oli suurin sunnuntai, mitä siellä milloinkaan on
vietetty ja milloinkaan tullaan viettäneeksi. Näin minusta silloin tuntui ja
tuntuu yhä. Sillä vaikka meillä toiset sankarihautajaiset pidettäisiinkin,
joista Luoja meitä säästäköön, eivät ne milloinkaan johtuisi olemaan näiden
ensimmäisten veroiset.

Hautajaistilaisuus oli määrätty aloitettavaksi kello 12 kirkossa, mutta jo
kellon lähetessä yhdeksää meidän mäellemme alkoi kertyä juhlapukuista kansaa,
miestä ja naista, kolme tai neljä, jopa viisi henkeä yhdessä kuormassa. Yli
kaksikymmentä hevosta ennen lähtöaikaa seisoi pihamaalla. Koko kylässä en
luullut enää näin monta hevosta kotona olevan. Matkan varrella liittyi
saattueeseen vielä viisi.

Äiti kahvitteli kaikki vieraat. Hän juoksi ja hääräsi. No, se kuului hänellä
jokapäiväiseen leipään; isäukkoa minä enemmän ihmettelin, kaikki vieraatkin
näyttivät sitä kummeksuvan. Hän käpsähteli ketteränä kuin häämatkalleen
valmistautuva sulhasmies. Vieraitten hevosille hän varasi pihamaalla tilaa,
kiinnipitopaikkoja ja heiniä. Kukaan ei ehtinyt niitä omasta reestänsä
kiskomaan. Eihän toki! Se ei saanut tulla kysymykseenkään! Oli kai talossa
heiniä niin paljon kuin vieraitten hevosia!

Enpä takaa, kuinka runsaasti heiniä vielä oli, mutta kyllä niitä vain tänä
aamuna näytti riittävän. Ja sitten tupaan ehdittäessä jokaisen vieraan piti
päästä istumaan: oli kai talossa istuimia se kuin oli vieraita! Täytyi olla!
Mutta kun niitä kuitenkaan ei riittänyt, kiskaisi isäukko orsilta kaksi vahvaa
honkalankkua. Tämä tapahtui niin nopeasti ja kätevästi, ettei meistä muista
miehistä auttamaan rientäessämme ollut hänelle muuta kuin vastusta. Hän
sovitteli lankut ikkunapenkin, veistinpölkyn ja takkakiven varaan, ja niin
tapahtui kuten hän tahtoi: kaikki vieraat kävivät ja mahtuivat yhtaikaa
istumaan. Mutta miten äitimuori mahtuisi kahvipannujansa hellalta juoksuttamaan?
Hän aina keinot keksi, — keikahti alitse, kierähti ylitse. Saamattomaksi
kähnykseksi minä nuori mies tunsin itseni heidän rinnallaan.

Äiti jo kaateli korkealta kahvia suuresta pannusta. Hän kehoitteli laittamaan
sokerit sekaan, ottamaan ja kastamaan vehnäpullaa.

— Se on oman pellon vehnästä! kehaisi hän. Ja ennenkuin kukaan ehti siihen
mitään virkahtaa, täydensi isäukko:

— Niin on! Se on yhtä valkoista kuin ostovehnänen, mutta paljon ruokaisampaa!

Ukon sanoja seurasi syvä, pyhä hiljaisuus. Vain seinäkello rohkeni äännähdellä,
juhlallisen verkkaisesti. Kaikki penkeillä ja lankuilla istuvat vieraat
ajattelivat itsekseen samaa asiaa. Oman pellon vehnää Lamminahossa! Samassa
ahossa, jonne vuosikymmeniä on pussilla kannettu kauransiemenetkin. Ja
joulupyhien vehnäjauhot on kannettu kahden kilon paperipussilla. Mutta nyt tämän
saman Lamminahon, kiviahon ja halla-ahon Moose ja Maija-Liisa tarjoilevat oman
pellon valkoista, ruokaisaa vehnästä koko kylän pitoväelle!

Näin varmasti ajattelivat. Mikäli minä ukon ajatuksia oikein aavistelin, niin
hän oli tällä elämänsä suurimmalla hetkellä vähintään Israelin kansan Mooses,
joka sauvallansa iski kalliosta vettä... enemmän hän iski: oman pellon ruokaisaa
vehnästä! Tällainen sankari hän oli, vaikka kukaan ei sitä päältä nähnyt. Sanat
lausuttuaan hän peitti muut aivoituksensa kuin ahven.

Kahvit juotiin ja pullat kastettiin. Lähtöaika lähestyi. Kannoimme Kallen
riihestä tupaan, ja arkun kansi avattiin. Hän oli suora ja komea, silmäluomet
hieman rakosellaan, suu milteipä hymyssä. Kun arkun pääpuoli oli tuolilla ja
jalkopää vähän matalammalla jakkaralla, näyttivät hänen vahvat hartiansa
vieläkin vahvemmilta, niinkuin koko hänen nuori voimansa olisi patoutunut
niihin. Edestäpäin katsoen näytti kuin hän juuri olisi ollut makeasta unesta
heräämässä ja tahtonut sanoa: Hyvää huomenta! Kas, meillä on vieraita! Antakaa
minun pikkusen vielä uinahtaa! Nousen heti!

— Voi, kuinka kaunis hän on!

Joku naisista sen virkahti. Muutamat hyrähtivät itkuun, monet pyyhiskelivät
silmiään. Äitimuori vain katseli hievahtamatta kirkkain silmin. Luulen, että hän
oli varautunut tähän. Nähtävästi jo toissa iltana riihessä käydessään hän Kallen
kanssa kahden kesken oli ottanut viimeiset jäähyväiset, joten hän nyt saattoi
katsella kuin vieras ihminen häiritsemättä muita. Kun kaikki olivat hänet
nähneet, siskot ja veljet käyneet hyvästinsä jättämässä, veisasimme virren.
Arkun kansi suljettiin.

Isäukko ajoi ruumisrekeä, kuusentaimi reen jokaisessa nurkassa. Vainajaa seurasi
perhe Leppämäen tammalla, — äiti, aikuiset siskot ja ajomiehenä minä. Meidän
perässämme ajelivat kaikki muut sitä mukaa kuin kerkisivät hevosensa tielle
saamaan ja rekiinsä tiloittumaan. Myllyn tienhaarassa liittyi kaksi hevosta,
Pesämäestä samoin kaksi, Kumpulasta vielä yksi. Kerttu oli ajomiehenä Pesämäen
ensimmäisessä hevosessa. Hän tervehti meitä kuskipukiltansa. Hän istui somasti
kaarevana mustassa turkissaan kuin teeri huurrekoivun oksalla. Hänen silmänsä
loistivat ja poskensa punoittivat. Näytti kuin hän olisi tahtonut parilla
sanalla ilmaista osanottonsa. Aikeeseen se jäi.

Meidän Poliomme oli johdossa eikä pitänyt mitään kiirettä. Kukaan ei ahdistanut
sitä, ei edes isäukko. Milloin oli riittämiin asti suoraa tietä, katseli hän
taakseen ja laski hevosten lukua. Äiti ei siitä pitänyt.

— Mitä se siinä taas kurkistelee! murahti hän. Mutta luulenpa, että myös hän
kaikesta huolimatta oli tyytyväinen osaansa. Hän oli antanut maan hyväksi
enemmän kuin vielä kukaan kyläläisistä. Ja sen palkkiona seurasi tällaiset
saattajaiset, sankarihautajaiset. Kumpikaan heistä vanhuksista ei voisi saada
puoliksi sellaisia. Sankarihauta kirkon seinän vieressä! Ei parhaallekaan
pitäjäläiselle luovutettu siitä enää hautapaikkaa. Mutta nyt siihen koko kylän
ja pitäjän saattamana laskettiin ensinnä heidän poikansa, Lamminahon Kalle.

Tätä autuutta ajatellessaan äitimuori kuitenkin hyrähti kyyneliin. Tämä oli
asia, jota varten hän ei vielä ollut varautunut. Oli sentään hyvä, että se edes
matkan varrella tuli kestetyksi, ettei sitten enää kirkkomaalla kaiken kansan
nähden.

Koiviston kylän tienhaarassa saattojoukko lisääntyi lähes puolella. Siinä
liittyi joukkomme jatkoksi aseveli Hirvelän Johannes ja hänen saattojoukkonsa.
Pappilan tietä läheni kolmas, Lehtolan Oskari, valkoisessa arkussa saattajineen.
Polle kerkisi parahiksi tämänkin ryhmän edelle, olipa kuitenkin pitänyt varansa.

Pitäjäläisiä seisoi ja liikuskeli kirkkomäellä jo suurina ryhminä. Niin paljon
en milloinkaan aikaisemmin ollut nähnyt tässä mäellä ihmisiä ja hevosia. Lotat
ja suojeluskuntalaiset asettuivat kunniavartioon. Tapulin luukut avattiin, ja
kellot alkoivat soida. Saattojoukkojen ensimmäiset tarttuivat valkoisiin
arkkuihin kiinni. Meidän, Kallen arkkua kantavien, ehtiessä pääkäytävälle
alkoivat kirkon urut soida. Astelimme verkalleen sisään.

Kirkko oli kauniisti koristeltu. Sen ikkunat olivat peitetyt. Sisällä oli
kynttilävalaistus niinkuin jouluna. Vainajien arkut kannettiin kuorin eteen, ja
heidän omaisensa asettuivat istumaan ensimmäisiin penkkeihin. Tuotapikaa koko
kirkko täyttyi, lehteritkin ääriään myöten. Urkuri soitteli kauniita säveleitä,
kunnes kaikki olivat asettuneet paikoilleen. Kirkonkylän laulukuoro oli
ryhmittynyt hevosenkenkään hänen soittopöytänsä ympärille kuten ensimmäisenä
adventtina, jolloin he esittivät »hoosiannaa».

Soitanto hiljentyi ja sammui. Seppeleihin sidottujen kukkien tuoksu sekaantui
tuoreiden kuusenoksien ja palavien kynttilöiden tuoksuun. Niiden soikulaiset
liekit valaisivat heikosti alttaritaulua, joka kuvasi Kristusta kirkastuksen
vuorella. Vain Vapahtajan kasvot näyttivät kirkastuneilta, sensijaan Mooses ja
Elia sekä opetuslapset istuivat himmeässä hämärässä.

Jo jälleen hyrisi ylhäällä urkupillien vienosti kehräävä ääni. Se vahveni ja
vaihtoi väriään. Se hyppi ja solisi kuin niitylle vierivä puro kevätlintujen
laulaessa. Kuoro yhtyi siihen. Keveät, kirkkaan heleät naisäänet juoksivat
ylempänä, jossakin siellä kynttilänliekkien ja Kristuksen kirkastettujen
kasvojen tasalla. Painavammat, matalat miesäänet astelivat syltä puoltatoista
alempana meidän päätämme hipoen, opetuslasten helmoihin, Mooseksen ja Elian
jalkoihin.

Nuori nainen, vanhan kanttorin tytär, johti kuoroa, virkaatekevä urkuri,
tyttären sulhanen, soitteli urkuja, ja kuoro lauloi. Voi ihanuus, kuinka
kauniisti he lauloivat tuon kulumattomana säilyvän laulun: »Oi kallis
Suomenmaa...» En tiedä, lauloivatko he sen paremmin kuin koskaan olin kuullut,
radiossakaan, vai vaikuttiko se, että laulu tässä tilaisuudessa esitettiin
kirkossa, tai ehkä että urkurilla ja kanttorin tyttärellä oli sointujen avaimet
hallussaan. Ehkä siihen vaikuttivat osaltaan kaikki nämä tekijät; joka
tapauksessa se kuului minusta vähintään yhtä ihanalta kuin enkeleitten laulu
jouluyönä.

Katselin salavihkaa äitini ja siskoni kasvoja. He katselivat Kristuksen
kirkastettuja kasvoja ja Kallen valkoista arkkua, joka lepäsi keskikäytävän
kohdalla valmiina kohoamaan kirkastuksen vuorelle jopa ennen taempana pimennossa
istuvia opetuslapsia ja pyhiä profeettoja. Autuaallinen hohde loisti heidän
silmistänsä. Ei ollut epäilemistäkään siitä, missä he olivat. Taivaassa he
olivat! Tosin vain häipyvän hetken, mutta eihän kuolevainen ihminen tässä ajassa
enempää voi vaatiakaan.

Minun katseeni kiintyi ja tarttui maallisempaan kauneuteen. Se naulautui siihen
juuri sillä hetkellä, jolloin pitäjämme vanha kirkkoherra astui kirja kädessään
kuoriin rakkaita vainajiamme viimeiseen lepoonsa siunaamaan.

Kirkkoherra pani parastansa kuten aina. Hän luki ensin kirjasta, sitten muisteli
omiaan. Kaatuneita aseveljiämme, isänmaan, kodin ja uskonnon sankareita hän
ylisteli kauneimmilla sanoillaan. Mutta mainiota tilaisuutta hyväkseen käyttäen
hän myös voimallisesti muokkasi jokapäiväisiä viljelysmaitansa: syntiä, kuolemaa
ja pimeyden valtakuntaa. Nämä suuret koettelemukset olivat meille opiksi ja
rangaistukseksi! hän sanoi. Me olimme pois poikenneet ja paljon pahaa tehneet.
Me nuoret, jotka nyt jouduimme vuodattamaan vertamme isänmaan ja kansan
kalleimpien arvojen puolesta. He vanhat, jotka nyt vuodattivat kyyneleitänsä
nuoren veren vuodattamisen tähden.

Niin olimme. Monenmoista rikkaruohoa kasvavia vainioita me olimme, me nuoret
erittäinkin, kuka kieltääkään. Mutta olimmeko juuri me nuoret tehneet sen
suurimman kuolemansynnin, jonka vuoksi meidän oli uhrattava nuori henkemme?
Oliko vihollisemme, mahtava naapurimme, Jumalan valittu ase, joka oli pantu
heiluttamaan oikeuden ja vanhurskauden miekkaa meidän päämme päällä? Ja samalla
lyömään turvattomat naiset ja lapset kuin amalekilaiset, säästämättä heitä
ensinkään! Ehkä oli, kuka tietää. Omassa hengessäni sitä hiukan epäilin.

Oli miten tahansa, joka tapauksessa vanha kunnianarvoisa kirkkoherramme taisi
hieman horjahtaa tekstistänsä, nuorten sankarivainajien siunaamisesta, jollekin
ennen kynnetylle vaolle, jota hän turvallisesti lasketteli saran päässä
odottelevaan loppuaameneen asti.

Mutta kaatuuhan se joskus hevonenkin neljältä jalaltansa. Linjoilla se oli
melkein jokapäiväinen nähtävyys. Kuka meistä nuoremmistakaan hiihtää umpilatua,
jos eiliset jäätyneet jäljet kiloilevat suksen mitan päässä. Kirkkoherramme oli
jo vanha mies. Hänellä oli sydänvikansa, vatsavaivansa, ties mitkä vastuksensa.
Meidän parastamme hän ruumissaarnallansa joka tapauksessa tarkoitti.

Minun korvani yritti olla altis. Mitä parhaimmalle kuulomatkalle asetettuna se
koetti ottaa vastaan laajoille aloille leviävän tekstin sanoja. Mutta
rehellisenä syntisenä minun on kuitenkin tunnustettava, että olin huono
sanankuulija. Vanha syksyinen siemen ei mahtunut minun nuoreen sydämeeni, jossa
keväinen puro lauloi ja solisi.

Siihen oli syy — ja pätevä syy se olikin. Hän, yksi niistä kaikkein ihanimmista
syntisistä, joiden mahdollisen poispoikkeamisen vuoksi taivas meitä kuritti,
seisoi ensimmäisenä keskikäytävän lottavartiossa. Hän katseli nuoren neidon
silmillä kuin kahdella kauniilla helmellä. Varkain hän minuun katsahti, niinkuin
minäkin häneen. Hänen kasvonsa ja korvalehtensä ruskottivat terveyttä ja elämää.

Mutta aina, milloin hänen silmänsä varastivat, hänen kasvonsa kirkastuivat.
Siltä minusta näytti. En mahtanut sille mitään, että myös minun silmäni olivat
alttiit, enempää kuin sillekään, että olin yhtä nuori kuin kirkkoherra oli vanha
ja että hänen parannukseen kehoittavat sanansa kulkivat minun täysinäisen
sydämeni ohitse.

Sitä vastaan taas, että hänen saarnavakonsa oli niin pitkä ja lavea, minulla ei
ollut mitään valittamista. Puolestani se kernaasti olisi saattanut olla vaikka
kaksi kertaa niin pitkä. Meidän äidillä ja tytöillä, enempää kuin isäukolla, ei
varmaan myöskään olisi ollut mitään sitä vastaan.

Peitin kädellä kasvoni kuin hartaammin kuunnellakseni. Mutta sormieni lävitse
katselin siristävin silmin vain häntä, unohtaen kaiken muun. Vihertävän
harmaassa, valkoisella kauluksella koristetussa lottapuvussaan hän siinä
solakkana seisoi. Äänettömästä kutsustani hän siirtyi lähemmäksi, mutta
itsekseen jälleen liukui edemmäksi. Hän oli kuin kesäinen, lehtimetsän
kainalossa kaartuileva niitty, jossa leijaili värikkäitä perhosia, nuokkui
hentovartisia kukkasia. Ylempänä, Kristuksen kasvojen kohdalla, paistoi
lämpöinen aurinko. Jossakin läheni ja porisi puro. Se olin minä. Olin matkalla
kukkasten ja perhosten peittämälle niitylle.

Hätkähtäen heräsin lapsellisista kuvitelmistani. Katsoin pappiin ja hänen
edessään kirkon kuorissa lepääviin arkkuihin. Mitä hän, rippikouluopettajani,
ajattelisi, jos aavistaisi minun sydämeni harharetket! Mitä pojatkaan tuossa
sanoisivat, jos tietäisivät, että minä heidän veljensä ja aseveljensä tällä
ylevällä hetkellä noin sopimattomilla laitumilla hypähtelin. Olin kuulevinani
Kallen vastauksen omasta ja toistenkin puolesta: Hypähtele sinä vain, koska se
on osaksesi suotu! Jos olet puro, niin juokse niitylle! Juokse ja maastoudu
meidänkin puolestamme! Tee se viisaasti ja taitavasti kuin partiomies! Ole aina
tarkka!

Saarnaa seurasi vainajien siunaus ja seppeleiden lasku. Omaisilla oli ensiksi
vuoro. Heitä seurasivat seurat ja yhdistykset. Ainoana läsnäolevana minä sain
suorittaa sen rintamalla olevien aseveljien puolesta. Tämän jälkeen arkut
urkujen soidessa kannettiin kirkkotarhan kauneimmalle kummulle avattuun
sankarihautaan. Arkkuja laskettaessa suojeluskuntalaiset ampuivat
kunnialaukauksensa. Kymmenien miesten tarttuessa lapioihin hautakumpu nopeasti
luotiin umpeen. Valkoiset ristit pystytettiin, ja seppeleet aseteltiin niiden
varaan. Kun yhteisesti vielä oli virsi veisattu, hajaantuivat saattojoukot
kotikulmilleen. Niin ajelimme hiljalleen mekin useampaan ryhmään jakautuneen
saattojoukon keskellä. Pari kertaa äiti itsekseen hyrähti itkemään. Siskot
yrittivät lohdutella häntä.

— Älkää siinä! En kai minä enää sitä itke!

En osannut arvata, mitä hän itki, enempää kuin sitä, mitä siskot luulivat hänen
itkevän. Luultavasti hän itki yhtä paljon ilosta kuin surusta. Tämä päivä ei
varmaan milloinkaan häipyisi hänen mielestään.

Myös itse ajattelin kotimatkalla monella tavoin päivän tapahtumia ja siihen
liittyviä asioita. Muistelin aikaisempia ja myöhäisempiä puheitamme
koulumatkoilla, metsäretkillä ja viimeksi korsuissa ja ketunpesässä. Minne lensi
veljeni voileipä? Minne saakka hänen siivitetty henkensä? Paljon kauemmaksi kuin
Kuvaislammen toiseen rantaan, selvä se! Mutta miksi se lentäisi niin kovin
kauaksi? Ja vaikka lentäisi niinkuin pääskypari lentää! Palaavathan nekin joka
kevät tuvan räystään alle, koska laajasta maailmasta merten takaa eivät löydä
sen parempaa pesintäpaikkaa. Miksi ei tämä siivitetty muuttolintu myös joskus
palaisi? Mistäpä hän löytäisi entisen veroisen muurainsuon, lintukorven,
ahvenlammen? Jos hän vain pääsee, niin hän palaa. Miksi ei pääsisi? Maan mainio
partiomies! Ja vikkelien jalkojensa lisäksi hänellä on nyt siivetkin vielä!

Kun minä tästä kulmasta asiaa tarkastelin, huomasin ilokseni, ettei veljeni
ollutkaan kuollut. Hän vain makasi niinkuin karhu makaa korsussaan. Mutta
keväisin puun silmujen auetessa hän kurkien matkassa palasi, pääskyjen seurassa
visersi. Ja milloin joku lamminaholaisista tai kyläläisistä häntä muisteli, näki
hän silmissään komean nuoren miehen, jota vanhuuden raihnaus ei milloinkaan
tavoittanut. Rehellisessä kamppailussa ei kuolemakaan häntä voittanut,
salakavalasti se iski takaapäin. Sellainen voitto on häviömiehen voitto. Veljeni
Kalle elää kuin elää! Joka kerta kun muistelen häntä, säväyttää hänen sammumaton
kynttilänsä myös minun kynttilääni. Hän on kuollut samalla tavalla kuin lehtensä
karistanut puu, kuin multaan peitetty siemen. Yhäti uudistuvassa
ylösnousemuksessaan hän on vihreä ja virkeä. Hän elävöittää ja virkistää meitä
kuin keväinen koivu, kuin maasta esiin kiertyvä viljan oras.

— Pesämäen tienhaara! — Vanhempi siskoni herätti minut taivaallisia sateenkaaria
hipovista mietteistäni.

— Kas vain! Joko niin pitkällä ollaan, — kummastelin minä.

— Ei vielä tarpeeksi pitkällä, — arveli hän ja katsoi veikeästi kulmiensa alta,
sitten alkoi kertoa, kuinka verraton tyttö Kerttu oli. Kotona teki kahden työt.
Yökaudet hän kutoi sotapojille sukkia ja kintaita. Ja riitti häneltä vielä aikaa
paikkakunnan ja pitäjän yhteisiin puuhiin, kuten tämän päivän juhlatilaisuudessa
oli omin silmin nähty.

— Vai niin, vai on hän niin erinomainen tyttö! ihmettelin minä.

— On se! Ei siinä tarvitse ruveta kieräilemään! iski äitimuori suorasukaisemmin
kuin korvapuustin kummallekin poskelle. Vain kerran ehdin rykäistä, en sanaakaan
vielä puolustuksekseni lausua, kun hän jo jatkoi:

— Niinkuin tässä ei olisi nähty ja ymmärretty teidän tervehdyksiänne ja
silmäniskujanne, kirkossakin! Mutta yhden asian sanon sinulle: Minkä tänään voit
tehdä, älä jätä sitä huomiseksi, ellet tahdo jäädä lehdellä soittelemaan.

— Vai niin, vai niin, — myöntelin minä ja hoputin Leppämäen tammaa.

— Tämä asia ei vetkuttelemisesta parane. Kun kissa on kylässä, niin hiiret
hyppivät pöydälle! ahdisteli äitimuori edelleen kuin porsasta karsinan loukkoon.

— Varsinkin jos pöydällä on semmoinen kipene, — napsautti sisko pienellä
piiskallansa.

— Ei sotamiehen kannata naimisiin menemistä ajatella. Sotamiehen eukko ja
kalamiehen koira, molemmat ne jäävät ikävissään uikuttamaan, — koetin edelleen
puolustautua. Siihen äitimuori tarttui jälleen tomerasti:

— Poikamies uikuttamaan jää, jää kuin juoksukoira! Mies, jolla nuori vaimo
kotona odottelee, ei joudu hukkateille milloinkaan. Ensinnäkään hän ei mene
kaikkein pahimpiin vaaran paikkoihin, ja jos meneekin, niin pitää varansa.

Tuohon nyt olisin voinut sanoa yhtä ja toista kaikkien poikamiesten ja
Kalle-veljenkin puolesta. Mutta kun asia oli vielä niin kipeän läheinen ja
kotikin jo likellä, katsoin viisaimmaksi vaieta, mikä äitimuorin kanssa asioista
neuvotellessa aina muutenkin on kaikkein viisainta. Sitäpaitsi hänen
suoraviivainen, ei liian laajoille aloille hajautuva järkensä ajeli jo varmaan
viittavälin edellä uusissa perhepidoissa, häissä, ristiäisissä, Herra tietää
kuinka monissa. Talo oli kärsinyt menetyksen, korvausta oli saatava korkoineen.

Jouduimme kotiin. Lähenevä iltapuhde kului kotoisen muistojuhlan merkeissä.
Kaikki lamput paloivat ja kaksi kynttilää niiden lisäksi. Ne oli asetettu
lipaston päälle katajaköynnöksellä koristetun Kallen kuvan molemmin puolin.
Meillä oli oikein lämmin kotoinen juhla, sitäkin lämpöisempi, kun lamput
sammutettiin ja siirryimme takkavalkean ääreen. Kallen kynttilät paloivat nyt
äskeistä kirkkaammin, valaisten kauniisti hänen kasvojaan. Katsahdimme niitä
usein. Totisesti hän oli komea poika sotilastakissa ja lakissa! Olimme
kiistattoman yksimieliset siitä, vaikka kukaan ei sitä ääneen sanonut.

Ennenkuin pystyvalkean puut ehtivät hiilille raueta, nouti äitimuori hyllyltä
silmälasinsa ja vanhan »Sionin kanteleen». Tiesimme hyvin, mikä laulu sieltä
ensinnä heittäisi. Olisin voinut lyödä sen puolesta vetoa vaikka kymmenen yhtä
vastaan. Satoja kertoja hän oli näin laulanut tämän laulunsa kirjasta,
silmälasit päässä. Se oli jo meille kuulijoillekin niin tuttu, että olisimme
osanneet sen unissamme alusta loppuun tai vaikka lopusta alkuun. Kirja aukeni
heti oikealta paikalta, kuitenkin muori sormeili vähän aikaa lehtiä molemmin
puolin. Hän aloitti, pari askelta liian korkealta kuten tavallisesti.

— Täältä puolehen ylhäisen maan...

Hän lauloi säkeistön, kiskoi kuin hienon hienoa pellavaista lankaa. Se kesti
kuin kesti, vaikka kyyneleet valuivat vuolaina virtoina hänen poskilleen. Näkyi
kyllä, että hän tänä päivänä oli paljon pidättänyt. Nyt se oli tarpeetonta,
ehkäpä mahdotontakin jo. Tämä laulu oli lukemattomia kertoja hersyttänyt hänet.
Nyt oli hänen lähteisiinsä ilmestynyt vielä uusia silmäkkeitä.

Värsyn välillä hän kehoitti meitä mukaan, mutta kuka meistä niin korkealle olisi
päässyt ja siellä pysynyt, tiesimme sen entisistä kokemuksista. Kuuntelimme siis
vain kuten niin usein ennen pienessä lämpöisessä piirissä takkatulen ympärillä
istuen. Isäukko loikoili sängyssä, Musti oikoisenaan lattialla, Kalle katseli
juhlavalla paikallansa lipaston päällä.

Kun yhdessä olimme laulaneet tämän jälkeen muutamia lauluja, kerroin mitä
muistin yhteisistä oloistamme ja retkistämme reservissä ja viime viikkojen
totisemmissa harjoituksissa. Isäukko innostui, että nousi lattialle marssimaan,
pikku pojat pyysivät minua kertomaan lisää, mutta äiti sanoi, että riittää jo!
Jos meistä tulisi puoleksikaan niin kunnollisia nuoria miehiä kuin Kalle oli
ollut, niin hän olisi tyytyväinen! Nyt lauletaan taas!

Laulettiin. Juotiin teetä kotoisen vehnäsen kanssa ja käytiin nukkumaan.

Minulla oli seuraava päivä vielä lomaa; oikeastaan sitä ei olisi ollut, mutta
mistäpä minä vielä silloin sen tiesin. Hiihtelin Pesämäessä, että saisivat
lähettää Laurille paketin suoraan lämpimästä kädestään. Isäntä nauraa kiherteli
entiseen tapaansa. Myös emäntä oli hyvin ystävällinen, niinkuin ennenkin oli
ollut, enemmänkin vielä. Hän tiedusti minulta, minkä arvoinen viskaali korpraali
oli sodassa? Hän sanoi kuulleensa mainittavan, että joku jo oli korotettu
sellaiseksi.

— Vähän alempana kenraalia, — vastasin minä silmääni räpäyttämättä.

— Siitä sait! hymähti isäntä. Mutta kun minä kerroin, miten yhdessä Laurin
kanssa jouluyönä kävimme Leimua tervehtimässä, tuli emännälle kiire. Leimulle
myös piti lähettää paketti. He keräsivät sen kokoon Kertun kanssa. Isäntä
juoksutti siihen vielä tupakkaa ja tulitikkuja.

Mitäkö minulla oli Kertun kanssa? Ei yhtään mitään! Kerttu keitti kahvia, ja
minä join kaksi kupillista. Kun kotvan istuimme kahden kesken, punoitin minä
miltei enemmän kuin Kerttu. Hän sanoi, että oli oikein hauskaa, kun olin
kirjoittanut; Lauri oli sellaiseen vähän hidas, lyhytsanainenkin, vaikka hän
muuten oli hyvä veli.

Hyvästejä jättäessään hän pisti poveeni valkoisen, pehmeästä villalangasta
kudotun kasvosuojuksen. Siinä oli neliskulmainen tirkistysaukko, niinkuin
jossakin ristiritarin kypärässä. Se oli mainio kappale pakkaspäivinä kentillä ja
ampumalinjoilla. Partiomiehelle sensijaan se oli hieman vaarallinen pääkappale
huonon kuuluvaisuuden vuoksi. Mutta enhän minä enää partioihin aikonutkaan,
koska en ollut kyllin taitava sellaisiin. Tämän olin luvannut Kallelle ja
lupasin nyt hengessäni myös Kertulle, vaikka hän ei edes pyytänyt sitä.

Seuraavana aamuna hyvästelin kotona. Ei itketty eikä muutenkaan turhia
tuherrettu, oli taas jo sellainen päivä. Ehkä me aavistelimme, että selviytyisin
sieltä, vaikka olinkin poikamies, joka juoksee eteensä katsomatta. Aavistelimme
oikein.




KOLMASTOISTA LUKU



Onko lomalta palaava sotilas myös sotilaallinen kohde? Vapaaehtoinen
palokuntalainen. Luomakunta huokaa. Ei sota yhtä kaipaa. — Olihan kaivattu.

Paluumatkani alkupuoli, Kuivasperän Lamminahosta lähimmälle rautatieasemalle,
kului kaikin puolin rauhallisesti. Jos enemmän sanoisin, niin panisin omiani.
Ymmärrän kuitenkin hyvin, ettei se käy tässä jutelmassa laatuun. Suomen armeijan
päämajan tiedonantoihin voitiin aina luottaa. Suomen armeijan sotilaan
tiedonannoilta voidaan hyvällä syyllä vaatia sitä samaa.

Talvipäivät olivat joulusta lähtien jo paljon pidentyneet ja kirkastuneet.
Vihollinen kiihdytti sekä rintamanläheistä että sen takaista »totaalista»
sotaansa päivä päivältä. Satoja pommikoneita kierteli monikymmenpäisinä
laivueina aamusta iltaan kylien ja kaupunkien yläpuolella räjähdys- ja
tulipommeja syytäen, hävitystä ja kuolemaa kylväen. Rautatiet olivat
hävittäjälentäjille erinomaisia ajolinjoja, niitä pitkin liikkuvat junat ja
niiden varrelle sijoitetut asemat mitä houkuttelevampia pommituskohteita. Tuon
saatoin minäkin helposti ymmärtää, vaikka en ollut ilmassa liikkunut enempää
kuin onkeen tarttunut ahven ensimmäisellä ja viimeisellä lentomatkallaan,
tuskinpa edes niinkään pitkältä yhteen menoon.

Kirkkaina päivinä tuhansien metrien korkeudessa ajaen ne seurasivat pitkin
rautateitä, lappoivat ja kokivat kuin ammattivaras kalastajan pitkääsiimaa.
Pieni asema ja pysäkki ei antanut aihetta toimenpiteisiin, mutta ratasolmun
suurempi asema, kaupunki tai kauppala, oli jo isompi saalis, jota kelpasi
napsauttaa, pyörtää, kiertää ja yhä uudestaan paukuttaa, tavallisesti niin kauan
kuin tuhopanoksia mahan alla riitti. Juna taas lienee sinne ylös näyttänyt
hiljaa eteenpäin vonkivalta mateelta, jonka löysi siimaa pitkin, vaikka olisi
silmät ummessa ajanut.

Juuri tällaisina helmikuun parhaimpina paukuttelupäivinä tapahtui minun
paluumatkani. Aikaa siinä vierähti vuorokauden asemesta kerrassaan kolme, oikein
hävetti.

Ensimmäinen hälytys, eli »hättyytys» kuten eräs pieni miehen alku sitä nimitti,
tapahtui pienellä pysäkillä, jossa minun vaununikkunaani ei näkynyt muita
sotilaallisia kohteita kuin pienen kellarin ovi, tolppakelkka ja siinä kumollaan
oleva vesisaavi. Mutta, kuten sanottu, tämä oli minun näkökulmani; ilmasta päin
tähystelevällä vihollisella, jo ennemmin mainitulla pitkänsiiman kokijalla,
saattoi olla peräti toinen, tuskin he muutoin olisivat uhranneet puolta tusinaa
parhaita paukkujansa. Eivätkä ne olleetkaan mitä tahansa sorsapoikastenpötkyjä,
oikeita susihauleilla ladattuja kasapanoksia ne olivat.

Kuten arvattavaa oli, ei tällaisella paikkakunnalla ollut mitään pommikellareita
eikä muita sirpalesuojia. Pysäkin hoitajalla, sen ainoalla työläisellä ja
virkamiehellä, joka oli nainen, lienee ollut riittämiin asti lapiotöitä
kaivaessaan juoksuojia junalaiturille, lähteelle ja perunakellarille, jota hän
lapsineen olisi voinut ehkä käyttää myös jonkunlaisena sirpalesuojana, jos se
sattumalta olisi hänen mieleensä juolahtanut. Mutta kun ei talonväki, niin emme
mekään. Me painuimme kilvassa metsäiseen mäkeen, koko junan väki. Paljon
tuollaisessa kulkuneuvossa saattaakin olla kilvoittelijaa, niin nopeus- kuin
kestävyysjuoksijaa, jopa raskaan sarjan painijaa. Jouduimme perille eri aikoina,
mutta kaikki saivat majoitusta mikä mistäkin: mäntyseltä, kuusiselta,
koivuselta, oksaselta... Kyllä tässä hotellissa huoneita riitti. Kaikkein
viisaimmin menettelivät kuitenkin ne, jotka pitivät istuma- ja seisomapaikkansa
junassa. Se osoittautui nyt kuten monta kertaa ennen ja jälkeen kaikkein
turvallisimmaksi sirpalesuojaksi. Mikä on jälleen todistus siitä, että valtion
laitoksiin meillä yleensä voidaan luottaa.

Munansa munittuaan pommarit jatkoivat matkaa, samoin juna ja sen maastosta
kotiutunut perhe. Hytkyttelimme onneksemme muutaman asemanvälin. — Jokohan
pääsemme yhteen menoon Tampereelle asti! ihasteli joku. — Älä nuolaise ennenkuin
tipahtaa! epäsi toinen. Kolmas lisäsi: Ei tämä juna yhteen menoon Tampereelle
pyöri, vaikka taivaalla ei lentelisi yhtä ainokaista s—aa! — Ei saa kirota!
Sellaista kuultuansa ne juuri tulevat! varoitteli vaunun toisesta päästä eräs
täti, jolla oli musta umpiröijy ja valkoreunainen myssy ja joka muutenkin hyvin
paljon muistutti historian oppikirjaan valokuvattua Naantalin nunnaa.

En tiedä, johtuiko se kutsumuksesta vaiko vain sattumuksesta, mutta pian sen
jälkeen ne joka tapauksessa tulivat. Taas pysähdys ja ihmiset mäkeen.
Edellisestä viisastuneena minä jäin tällä kertaa junaan, kuten pari muuta
aseveljeäni ja yksi vanha mummo. Pommarit tulivat, täräyttivät ja menivät.
Pommeja putoili kahden puolen rataa. Junaa ne yrittivät, mutta hyväkään yritys
ei ole samaa kuin saalis, vain pari pientä sirpalesirkkeliä sorvasi itsensä
vaunun seinästä lävitse. Toinen aseveli, joka nähtävästi oli usein ollut
ampumaradan betonihaudassa sattumia näyttämässä, selitti miehevänä meille:

— Kas noin, pojat! Tuon minä hyvin arvasin! Kymppi on kaikkein turvallisin
paikka ampumataulussa, kun huono ampuja on radan toisessa päässä! Vahingossakaan
hän ei osaa keskelle! — Siltä kyllä yleensä näytti. Ellei se »kymppi» sattunut
olemaan joku tavallista laajempialainen läiskäle, esimerkiksi Suomen suurin
tehdaskaupunki Tammerkosken rannalla. Sinne me vähitellen pääsimme. kun
junaperheemme oli vielä pari kertaa metsälaitumille hätyytetty ja sieltä
takaisin S.V.R:n junalämpimiin suostuteltu.

Mutta Tampereella pidettiin päivällislomaa oikein hämäläiseen tapaan. Vihollinen
nähtävästi luuli siellä hyvänkin nälänhädän vallitsevan, koska kaiken päivää oli
pudotellut muonapakettejansa uuden asemaravintolan rappusille, erääseen
»Tuotanto r. l.»-nimiseen suurenpuoleiseen jakelukeskukseen ja moneen muuhun
suurempaan ja pienempään paikkaan.

Ensimmäistä kertaa Tampereella vierailevana sain paikkakuntalaiselta niistä
selvitystä. Sitä antoi minulle auliisti terävä miehenalku, jonka kanssa
tarkkaavaisina seurailin vihollisen pommilaivueen pirskettä erään talon
porttikäytävästä. Kysyin, mikä hän oli miehiään.

— Siviilissä olen lyseon kolmasluokkalainen, partiolainen ja muuta. Nyt sodan
aikana minulla on vain yksi virka. Olen v.p.k., — vastasi poika.

Maalaisena ja tällaisiin kirjainkieliin tottumattomana minun täytyi pyytää
tarkempia selityksiä. Pirteä v.p.k. antoi niitä kerkeästi.

— Se on samaa kuin vapaaehtoinen palokuntalainen. Tietäähän setä, mitä palokunta
merkitsee? — Kun mainitsin tietäväni, jatkoi hän edelleen: — Me melkein kaikki
kaupungissa olevat koulupojat olemme joko v.p.k.-laisia tahi v.s.l.-läläisiä,
mikä merkitsee samaa kuin väestösuojelulähetti. Pommitusten aikoina ja
muulloinkin me juoksutamme sanaa ja toimitamme asioita milloin minnekin.
Tarvittaessa me kuljetamme myös haavoittuneita ja avustamme tulipalojen
sammuttamisessa; eiväthän aikuiset v.s.-miehet ja kaupungin vakinainen palokunta
joka paikkaan kerkiä.

Näin hän siinä palomuurin suojassa seistessämme jutteli, mutta kaiken aikaa hän
kanahaukan silmin seuraili vihollisen tuholintujen pyörtämisiä ja kaartamisia.
Mitään emme niille mahtaneet, eivät kaupungin puolustusta hoitelevat
it-tykitkään. Niiden ammukset räiskähtelivät kyllä edessä ja takana ja
molemmilla sivuillakin. Mutta kympin löytäminen ei ole juuri helppo asia
paremmallekaan ampujalle, varsinkaan jos maali liikkuu parin tuhannen metrin
korkeudella parin kolmen sadan kilometrin tuntinopeudella syöksähtelevän
petolinnun kyljessä. Aina, milloin rakettiammus sivusi pommikoneen kiiltävää
pintaa, v.p.k. hihkaisi ja syljeskeli kämmeniinsä. Enpä takaa, vaikka itse
olisin tehnyt sitä samaa tai jotakin muuta yhtä joutavaa. Vahinko vain, että
meidän parhaimmatkin toivomuksemme ja paukkumme vain harmittavan vähällä vikaan
viiraisten nuolaisivat ohitse.

Mutta sitten ilmestyi näköpiiriimme kaksi hävittäjää kuin kaksi pidoista
myöhästynyttä ampiaista. V.p.k. tervehti niitä huikealla hurraalla. Vaikka
sanotaankin, että sääsken ääni ei taivaaseen kuulu, niin sillä kertaa tuntui
niinkuin hyvinkin olisi kuulunut. Ampiaiset päästelivät hurisevin siivin
petolaumaa kohti, painuivat kuin häkää. Ne kaarsivat ylös, ne syöksyivät alas,
kohta ne olisivat pommareiden kimpussa kuin takiaiset. Nämä kääntyivät
pakosalle, kymmenpäinen petolintukarja. Se erittäinkin pientä v.p.k:ta tässä
kahakassa enimmin innostuttu. — Käykää päälle! Antakaa niille päin kuonoa! hän
kiljahteli ja hypähteli. Ampiaiset tekivät työtä käskettyä.

Nähtävästi ne olivat päässeet jo kyllin lähelle. Ne alkoivat napittaa. Me
aavistelimme sen paremmin kuin näimme ja kuulimme. Pientä rätinää, sinisten
savupilvien suikahtelua vain totesimme.

Mutta sitten yksi pommareista alkoi takapäästään palaa. Vähän aikaa se yritteli
ylöspäin niinkuin pyrstöön ammuttu kanalintu. Mitä siitä tuli! Savu ja liekit
painuivat sen sisuksiin. Se keikahti pääpuoli alaspäin ja alkoi vajota.

— Karkkuun putoaa! Karkkuun putoaa! huuteli terhakka naapurini.

— Karkuun näkyy yrittävän, oikaisin minä.

— Eipäs, kun putoaa! Karkku on pitäjä tuolla Porissa päin! — Hän viittasi
kintaansa peukalolla. Niin tosiaan oli, vaikka en sitä sillä hetkellä muistanut.

Hetkistä myöhemmin toinen pommari sai arkaan paikkaansa paukun, nähtävästi
toiselta ampiaiseltamme. Se näytti menneen päästään sekaisin ja alkoi kiertää
piiriä. Se sukelsi päinvastaiseen suuntaan maata kohti — epäilyttävän paljon
savua sisälmyksistään suitsuttaen.

— Tuo pyrkii Valkeakoskelle! Pimeä paikka! Pimeä paikka Valkeakoski on tänä
iltana sille! selitteli ja riemuitsi seuralaiseni, näkemänsä johdosta toisella
jalallaan kukkona hypähdellen.

Samaa tietä toisetkin koneet häipyivät ja hävisivät. »Vaara ohi»-merkkiä jo
sireenillä soitettiin. Tuhannet toimeliaat ihmiset nousivat pommisuojista. Kuin
muurahaiset he ryhtyivät ilkeästi pöyhäistyä pesäänsä kohentelemaan.
Seuralaiseni ei ollut viimeisiä siinäkään hommassa.

— Terve nyt taas! Tässä on tänä iltana vielä monta juostavaa! — Hän löi sormet
lakin laitaan ja kantapäät yhteen, häviten juoksujalkaa porttikäytävästä. Lähdin
jo asemalle päin minäkin, yhtä ja toista tuumiskellen. Tuollaisia v.p.koita kun
on kaupungissa muutama tuhat! Kunpa olisi noita lentäviä ampiaisia yhtä monta
sataa!

Jatkettiin vaihteeksi matkaakin taas. Mitään kummempaa ei tapahtunut ennenkuin
Toijalassa. »Seisoo juna hetken Toijalassa» sanotaan laulussa. Meidän junamme
seisoi kotvan aikaa. Rataa korjattiin jossakin edessäpäin iltapäivällä sattuneen
pommituksen johdosta. Samanlaisia sattumia oli vielä Parolassa, Hämeenlinnassa,
Ryttylässä... Odoteltiin kärsivällisesti, rytyyteltiin hiljaa eteenpäin.

Sitten ei ollut mitään ennenkuin Riihimäellä. Siellä tapahtui hälytys keskellä
yötä, kun hiljaa ajoimme ratapihalle. Silloin minusta jo alkoi tuntua siltä,
että tämän totaalisen sodan sotilaallinen kohde ei ollut juna, ei rautatie, eikä
Riihimäen kauppalan ratapiha, vaan minä itse, minä Eemeli Mooseksenpoika
Lamminaho, joka olin saanut viikon loman, mutta joka tällaista vauhtia
kiiruhtaen en nähtävästi suoriutuisi määräajassa takaisin linjoille.

Aikaa tapettiin aseman alla betonikellarissa, jonka yhteismajoituksessa oli
riittävästi tilaa, valoa ja lämmintä kahden junan väestölle. Monenikäistä ja
monennäköistä kansaa oli tässä yhteisessä yömajassa. Useat olivat lähteneet
suoraan makuuvaunun laverilta kaulaliinat povitaskussa, kengännauhat auki.
Eräällä lähelläni istuvalla nuorehkolla naisihmisellä olivat koko uhkean
povipuolen napit ja vetoketjut auki, mutta hänellä oli siihen tosipätevät syyt.
Kyynärvarren mittainen miehen alku vaati tiukassa äänilajissa evästä. Hän sai ja
söi. Se toimitus kävi mainiosti laatuun suuren keskuslämpökattilan vieressä
halkopinolla. Minä istuin ja torkahtelin saman halkopinon toisella puolella.
Pikku miehen toinen silmä vain näkyi somasti kumpuilevan eväspussin ylitse.
Huulet mutustivat, silmä kirkastui. Hetken aikaa se loisti kuin kiilloitettu
nappi, sitten vähitellen rako sameni, kapeni kuin kissan silmä auringon
paisteessa. Huulet hervahtivat irti. Pikku mies oli saanut kyllikseen elämän
lämmintä rieskaa eikä välittänyt enää tämän taivaallista pahan maailman
toilauksista. Vetelimme kilpaa unia pinon molemmin puolin, kunnes lämmittäjä
tuli ja veteli väliltämme halkoja uuniin.

Lahteen saavuimme seuraavana päivänä puolenpäivän aikoihin. Juuri samalla kertaa
saapui sinne vihollisen lähettämänä pari kymmenen koneen pommilaivuetta,
vaikkakin toisia teitä pitkin. Junan pysähtyessä laiturille hälytyspillit
ulvoivat korvia viiltävää säveltään. Oli kaunis, aurinkoinen päivä. Koneet
lensivät korkealla tasaisin välimatkoin, auringossa välkkyvin siivin. Jokainen
niistä veti perässään pitkää, harmaan savun peitossa vyöryvää kaasujunaa. Se
olisi ollut mitä kauneinta katseltavaa, ellei niiden eteenpäin syöksyvillä
kiitovetureilla olisi ollut pahat mielessä kuten tavallisesti.

Tuskin olivat matkailijat ehtineet aseman pommisuojiin, kun raskaat asemasiltaa
ja rakennuksia vavahduttavat jysähdykset osoittivat, mitä tavaraa näillä
hopeasuvin lentävillä lintusilla oli Lahden kaupungille ja sen asukkaille
tarjottavana. Rautatie- ja radioasema olivat ilmeisesti nyt kuten jo usein ennen
tavoittelukohteena olevat kympit, mutta taaskin kävi kuten aseveli junassa
selvitteli: kympit säilyivät alhaisempien numeroiden ja taulun puitteiden
saadessa runsaasti paukkuja. Kun junan lähdöstä el pitkiin aikoihin tuntunut
olevan mitään tietoa, lähdin ensimmäisen pommituksen tauottua tarkastelemaan,
mitä miekkoset olivat saaneet toimeen.

Yhtä ja toista, se täytyi myöntää. Neljä tai viisi laitakaupungin puutaloa paloi
täyttä päätä, pari kolme pihisi ja puhisi katot kasassa kuin lyttyyn lyödyt
haitarit. Ihmettelin itsekseni, miksi ihmiset eivät riennä sammuttamaan niitä,
mutta samassa huomasin, ettei mitään »vaara ohi»-merkkiä ollut vielä annettu.
Huomasin sen vähän liian myöhään. Pommarit tulivat taas ja lähellä vielä
sittenkin, ilma ihan vonkui niiden edessä. Aavistin kirkkaasti, mitä tuleva oli.
Ei montakaan sekuntia kuluisi, niin pommeja sataisi kuin turkin hihasta. Kadun
vieressä aidan takana oli jonkun talon takapiha ja siinä muutamia halkopinoja.
Hetkeäkään aikailematta, vähääkään häpeämättä pujahdin niiden väliin. Paikka
saattoi olla yhtä hyvin rotanloukku kuin pommisuoja, olihan tyhjää parempi
kuitenkin.

Näin varmaan ajattelivat myös ne kohtalotoverini, jotka putkahtivat rinnalleni
kumpikin omalta puoleltansa. Toinen oli tummajuovaisiin turkkiliiveihin
pukeutunut kissa, toinen häntänsä kotiin unohtanut koira, naapurukset
varmaankin. Nähtävästi ne monta kertaa tätä ennen olivat verivihollisina
kohdanneet toisensa, hävyttömästi haukkuneet ja silmille sylkeneet. Tämän
käsittämättömän, niitä ja koko niiden maailmaa uhkaavan tuhon lähetessä ne
olivat unohtaneet ikuisen taistelunsa. Koira tuhersi käsivarteeni kumpaakin
päätänsä, märkää kuonoansa ja tärisevää häntäkantoaan; tuntui kuin se vasta
viime hetkessä olisi kaikki pahat tekonsa muistanut ja tahtonut ne sovittaa.
Kissa oli pidättyväisempi. Näytti kuin se olisi muistellut vain entistä
huoletonta elämäänsä ja halunnut pyyhkäistä siitä muiston villaiseen
nutunhihaani. Mutta raskas veto se joka tapauksessa oli, koska huokaus pääsi.

Olen kuullut ihmisen huokaisevan, hevosen huokaavan, jopa lehmänkin
voihkaisevan, mutta kissan en tätä ennen milloinkaan, vaikka tämä luontokappale
kuuluukin tähän samaan kärsivään luomakuntaan.

»Luomakunta huokaa... Ikävällä ikävöiden se odottaa Jumalan lasten
ilmestystä...»

Vihollisen yhdistynyt pommilaivue rähisi jo melkein päämme päällä. Muutaman
sekunnin kuluttua saattoi satakiloinen räjähdyspommi tehdä meistä hakkelusta.
Mutta kun muistin nuo äitimuorin usein raamatustamme lukemat sanat, en voinut
olla naurahtamatta. Luomakunta huokaa... Jumalan lapset ilmestyvät...»

Huokaava luomakunta... tuo lihava laiskimus! Ilmestyvät Jumalan lapset... nuo
jumalattomat pommarit! Siinä oli jotakin niin mahdottoman hullunkurista, että en
voinut olla nauramatta. Mutta nauruhan vapauttaa mielen ja pidentää ikää!
sanotaan. Vaikka heti tämän jälkeen kymmenet, sadat pommit jymähtelivät ja maa
tärähteli, vaikka pinot huojuivat ja halot lentelivät, ei meillä ollut tuskan
pujoa. Pääsimme ahdistuksesta, ja ikämme piteni. Mutta kun sireeni pian sen
jälkeen antoi virallisen vapautumisilmoituksen, hypähti huokaileva luomakunta
vähän vikkelästi jaloistani kumpikin linjoilleen, aloittaakseen kenties jo heti
pinopiirin ulkopuolella ikuisen taistelunsa.

Minä hypähdin myös huomioitsemaan, oliko lahtelaisilla ehkä töitä tarjottavana
kulkumiehelle. Kyllä oli! Oli yksityisillä, oli kaupungilla ja valtiolla.
Katselin ympärilleni ja harkitsin nopeasti tilanteen vaatimuksia. Yksityiset
itse yrittivät jo kovasti, kuten tavallista, Lahdessa erittäinkin. Kaupunki
avusti heitä ponnekkaasti, samalla kun hoiteli omia asioitansa palokuntineen ja
v.p.koineen. Valtion asiat sen sijaan näyttivät olevan enimmän avun tarpeessa,
suorastaan retuperällä. Junat kasassa! Vaunut tulessa! Ja minäkin, yksi valtion
virkamies tässä tiellä, tyhjin toimin katselemassa! Otin nopeasti käpälät alleni
ja ehdin kuin ehdinkin vielä ensimmäisten joukkoon. Kaikki muutkin olivat
unohtaa valtion.

Kun asian huomasimme, panimme kyllä ripeästi toimeksi. Kiskoimme ja työnsimme
palavia junavaunuja eroon. Heittelimme ja juoksutimme hangelle tavaroita:
suksia, sauvoja, kenkiä, saappaita... Ja toisista vaunuista ruokatavaraa: voita,
juustoa, makkaraa. Tuskinpa ennen olin nähnytkään yhdessä koossa niin paljon
tätä hyvää ja tarpeellista tavaraa. Se kaikki oli meille rintamamiehille
tulossa! Meille matkalla oli myös kolme täyttä vaunullista hyvää,
pahvilaatikkoihin pakattua »vaneeria» eli neliskulmaista näkkileipää. Kiireen
kaupalla kiskoimme kalliin jumalanviljan kaikkinielevän tulimoolokin kidasta.

Siinä meillä riitti työtä, varmasti hyödyllistä työtä. En tuntenut enää pahempia
sisäisiä pistoksia, vaikka sen johdosta vakinaisista päiväntöistäni
myöhästyinkin. Muutamina hetkinä tosin näytti siltä kuin viikossakaan emme
selviäisi täältä ja että vasta ehkä seuraavan viikon puolivälissä päästäisiin
matkaa jatkamaan. Mutta valtio kyllä joutuu, kun sen pään ottaa. Se vetää
suoriksi vaikka luokiksi vääristyneitä ratakiskoja tai noituu uusia. Päivän
pimentyessä illaksi rytkyttelimme jälleen eteenpäin.

Loppumatka meni sitten entiseen totuttuun tapaan, koko joukon hitaammin vain.
Yhä enemmän tulin vakuuttuneeksi siitä, että minä juuri olin sotilaallinen
kohde, yksi kaikkein tärkeimmistä.

Pääsinhän kuitenkin perille, koska takaisinkin jo olen päässyt. Ilmoitin
tulostani heti määräyksen mukaan:

— Korpraali Eemeli Lamminaho palannut lomaltaan vuorokauden myöhästyneenä
pommitusten takia.

Kapteeni ei moittinut, surumielisesti vain hymähti:

— Niin on, veli veikkonen, täälläkin! Moni mies ja hyvä aseveli on lähtönne
jälkeen iltahuudosta myöhästynyt — pommituksen takia. Menkää lepäämään! Huomenna
miestä tarvitaan.

Kävelin korsuumme. Tykit jyrisivät, kranaatit ulisivat, vaikka oli jo iltamyöhä.
Korsussa makaili vain muutamia väsyneitä miehiä. He vastailivat uneliaasti. En
kysellyt sen enempää, mitä oli tapahtunut ja missä kaikki toiset olivat.
Tuskinpa olisin saanut siihen selvää vastausta. Vaikka usein olin kuullut
sanottavan, ettei sota yhtä miestä kaipaa, tuntui minusta tällä hetkellä siltä
kuin hyvinkin kaipaisi... Huomenna miestä tarvitaan... Kävin nukkumaan.




NELJÄSTOISTA LUKU



Tulta ja tulikiveä. Miehet kynnetään, kuokitaan ja kuopataan. Heidät kaivetaan
esiin maasta. Kylmä helvetti. He pääsevät sieltä.

Nukuin hyvin kuten ennenkin, mutta aamuherätystä en tarvinnut enempää kuin juuri
kukaan muukaan enää tässä jo tutuksi käyneessä korsussamme. Pojat sanoivat,
ettei lohollamme ollut enää muutamaan vuorokauteen yötä eikä aamua, ei päivää
eikä iltaakaan; oli vain pimeys ja valkeus ja yhtämittaista jyskettä, jolla ei
ollut äärtä eikä laitaa. Vihollinen oli lopultakin saanut tykkiensä viirut
paikoilleen niin pituus- kuin leveysasteissa ja halusi möyhentää meidän
metsäiset rinteemme perunamaaksi.

Tykkien jyske kuului katkeamatta. Parhaimpina aikoina se kävi niin taajaan,
ettei lukua ehtinyt saada kuin yksitavuisilla sanoilla: yy... kaa... koo...
nee... Jos yritteli kranaatinheittäjän ohjeen mukaan: yksikolmatta...
kaksikolmatta... sekaantui sanalta ennenkuin sai kolmekymmentänsä täyteen.
Kuinka paljon tulikitoja vihollisen linjoilla lienee ollut äänessä? Olivat kai
tiedustelulentäjämme ottaneet siitä selvää? Ainakin kerrottiin erään heistä
raportissaan ilmoittaneen: Niitä on siellä punaisenaan, neljässä, viidessä
kerroksessa kuin luteita lakanalla! Oman tykistömme äänityksestä päättäen en
luule pahoin erehtyväni, jos sanon niitä olleen noin kolmekymmentä kertaa
enemmän kuin meillä. Luullakseni tämä arviointi on yhtä tarkka kuin mainitun
lentäjän raportti.

Kuten pojat minulle sanoivat ja itse lähipäivinä totesin, ei vihollinen
hellittänyt jyskytystänsä edes öiksi. Tuolloin tällöin, tavallisemmin aamuin ja
illoin, se vain piti pieniä taukoja. Vaikea arvata, vaihdettiinko tällöin miehiä
vai haukattiinko ehkä makkaraa saijun kanssa. Joka tapauksessa ammunta tällaisen
levähdystauon jälkeen heti alkoi täydellä voimalla.

Mitenkä he näkivät pimeässä yössä? Mitä valkeutta siihen tarvittiin, kun pyörät
olivat kovetetussa tanteressa ja piirut paikoillaan! Sitäpaitsi ei siellä ollut
näinä öinä pimeää, ei edes meidän vastaanottoasemillamme. Jyrähtelevien tykkien
suuliekit leimusivat kuin eteenpäin kaartuvat revontulen lieskat. Eivätkä nämä
suinkaan olleet tämän mahtavan näyttämömme ainoat valoneuvot, parhaista
puhumattakaan. Vihollisella näytti olevan runsaasti käytettävissään aivan
tarkoitusta varten valmistettuja lentäviä soihtuja ilmassa kannattavine
varjorakkuloineen. Niitä se pudotteli etulinjoillemme lentokoneista.

Ne lentelivät ja kiitelivät kuin kannattimistaan irtautuneet pyrstötähden. Ne
häikäisivät silmää kuin jättiläisiilimadot valaisten yön päiväksi linjoillamme
etäisempiin tukikohtiin ja huoltoportaisiin saakka. Vielä näidenkin ohitse ja
ylitse lentelivät sinipunaisina sähisevien valorakettien komeat kaaret. Oli
meillä siinä ilmaista ilotulitusta! Milteipä ihastellen sitä katseli, ellei
mitään ajatellut, väristystä nahoissaan tunsi, kun tarkoituksen muisti. Sehän ei
ollut sen enempi eikä vähempi kuin meidän tappamisemme, ellemme vähemmällä
suostuisi ja omistuksistamme luopuisi.

Vääristäisin selvää totuutta, jos väittäisin, ettei tuollainen vuorokaudesta
toiseen jatkuva möyhennys mitään vaikuttanut lohoillamme. Kyllä se ajan oloon
tehosi, vaikka maakivet ja kalliot olisivat olleet kattonamme, niinkuin monessa
tapauksessa olivatkin. Jo ensimmäisenä aamuna asemalinjoille astellessani
huomasin paikkojen muuttaneen muotoaan pahasti. Tuossa, missä lomalle
lähtiessäni vielä oli ollut kuusi tai mänty, vaikkapa vioittuneenakin, törrötti
nyt enää vain pirstautunut kanto, huomisaamuna siinä oli kuoppa, seuraavana
aamuna tuskin sitäkään. Kuoppa oli kahmaistu kaukaloksi, vesihaudaksi, josta ei
puuttunut muuta kuin vettä.

Näiden samojen järjettömien, mutta silti ajan oloon kovasti järjelle käyvien
piirustusten mukaan muokataan kaunista metsämäkeämme pirun pelloksi. Puut
katkotaan, kannot ja rungot murjotaan. Kuoppa syntyy kuopan viereen, kiven
kohdalle, kannon paikalle. Mutta tuskin ovat mullat ehtineet maahan varista, kun
huomataankin vikaan lasketuksi. Tehdään uusi kuoppa, hivenen verran oikeaan tahi
vasempaan, eteen tai taakse. Kun tätä peliä jatketaan, täytetään, avataan,
väliseiniä puhkotaan, saadaan vähitellen se hauta, kymmeniä hautoja, joihin
meidät sieluillemme ruumiinemme kuopataan, ellemme voi itseämme pelastaa.

Mutta me voimme. Ainakin uljaasti yritämme. Kaikesta huolimatta, heidän
valmiista haudoistansa välittämättä me yhä lähetämme kaatuneitten aseveljiemme
jäätyvät jäännökset kotoisiin kirkkotarhoihin, vaikka niissä ei olekaan
valmiiksi kaivettuja hautoja, vaikka vanhat miehet niitä vasta kaivavat kyynärän
vahvuista routaa murtaen. Tämä on meidän järjettömyytemme, jota vihollinen
nauraa. Siinä piilee meidän voimamme, jota hän pelkää.

Kuitenkaan emme turhan vuoksi uhmaa hänen käsiinsä uskotun kuoleman edessä, joka
myllää ja murskaa kuin mahtavin luonnonvoima. Ei, me varjelemme henkeämme kuin
silmäterää, enemmänkin vielä, koska silmäteriä meillä on kaksi, mutta henki on
vain yksi. Ankarimman pommituskeskityksen aikoina emme liiku korsuistamme
minnekään. Jos se kestää päivän, niin istumme päivän, jos kokonaisen
vuorokauden, niin odotamme senkin. Vihollinen itsekään ei ole niin tyhmä, että
pistäisi päätänsä tähän ryöpytykseen. Kun se taukoaa. silloin vasta on tämä
vaara. Silloin olemme myös me tarkkoina poikina etulinjoilla, vaikka niiden
ampumahaudat ja yhdysojat ovatkin joutuneet saman syvämuokkauksen alaisiksi.

Mutta siitä huolimatta, että parhaan kykymme mukaan koetamme suojella
henkiparkaamme armottomana jylläävältä tykkitulelta, tekee se meille usein
ikäviä tepposia. Liikunta- ja linjayhteydet on pidettävä auki. Muonaa on
saatava, haavoittuneita hoivattava ja kuljetettava. Tällöin niitä sattuu. Ei
päivääkään, ettei vahinkoa, kuten entisen emännän kanatarhassa. Valittaen täytyy
todeta, ettei meillä pahimpina päivinä kulunut tuntiakaan ilman niitä.

Tuossa on meille kaikille tuttu Penttilän Antti, komentajan ensimmäinen lähetti,
hauska poika, jota milloinkaan ei suru paina, ei liioin »suutari» tavoita,
sirpaleista puhumattakaan. Hän liikuskelee näinäkin ukkospäivinä
»Sivakka»-suksineen kuin ei mitään. Joku sirpale on veistänyt läiskän hänen
suksestaan, mutta kun ne ovat monesta säleestä kokoon liimatut, ei se haittaa
mitään. Ne ovat hänen rakkaimmat joululahjansa, Suomen koivua, kimmoisaa ainetta
niinkuin hän itsekin. Niillä hän taaskin erään keskityksen aikana korsulta
korsulle hiihtelee, kuoppia väistelee, laulelee ja laskettelee. Sattumia on
hänen tiellään ollut epälukuinen määrä, mutta mikään ei niistä ole katkaissut
edes sauvaa hänen kädestään. Nyt hän vihdoin uljaan päivän päätettyään joutuu
omalle korsulle. Tykkituli on jo hiljentynyt. Kaikessa rauhassa poika
irroittelee suksensa ja jää hetkeksi sivelemään niiden pohjia. Silloin hujeltaa
yksinäinen pommi, sattuu kauempana kiveen, sirpale sinkoaa parikymmentä syltä
kuin paholaisen lingosta ja katkaisee pojalta kaulan. Hänen sivakkansa olivat
viikon loppuun komentokorsun edessä vinoristiksi pystytettyinä. Moni pysähtyi
niitä hetkeksi katselemaan ja kädellänsä sivelemään.

Vasemmalla sivustallamme, tiheää, nuorta kuusikkoa kasvavassa mäen töyryssä, oli
meillä eräs tykki, joka muutaman taisteluviikon aikana oli varmasti hintansa
haukkunut moneen kertaan. Sillä oli mainio asema sekä myös hyvä johto ja
miehistö, tähystäjä vallan erinomainen. Sanottiin, että hän paljain silmin
eroitti kahden kilometrin päässä hangella juoksevan hiiren. Entä jos kiikarin
vielä kohotti alkuperäisten näkimiensä avuksi? Ehkä liikkuvan kuonokarvankin!
Sen korvakkeina oli kaksi muita pitempää kuusta. Niiden välistä se haukahteli,
ja siitä johtuen me ristimme sen »Pystykorvaksi».

Kukin tykkimme, mutta Pystykorva erittäinkin, piti makuupaikkansa piilossa ja
säästeli sisuksiaan. Milloin se räyskähti, oli sillä varma saalis. Milloin
yhteen menoon useammin haukahteli, arvasimme, että sen edessä oli kokonainen
poikue, josta monikaan ei ehjin siivin toiseen mäkeen muuttanut. Olimme
hengessämme siinä rähäkässä Pystykorvan apuna ja iloitsimme sen onnesta. No
niin, olen vakuuttunut siitä, että Pystykorva parin sotakuukauden kuluessa
ennätti tehota hyvin paljon.

Mutta sitten eräänä ankarana pommituspäivänä kävi niinkuin kävi. Jo monena
päivänä aikaisemmin oli Pystykorvan makuupaikkaa pommitettu. Tuskinpa vihollinen
vieläkään mitään siitä tiesi; sitä raivostutti vain se vehmas läiskä, joka
ristitulella polttamallakaan ei lakannut viheriöitsemästä. Sitä mukaa kuin
kuuset lakaistiin pois, pojat istuttivat tilalle. »Korvansa» lienee pystykorva
viime aikoina kasvattanut pari kolme kertaa päivässä... Kunnes tuli se päivä
sattumineen, jota on yhtä raskas muistella kuin toisille kertoa. Pystykorva sai
selkäänsä raskaan täysosuman. Kaikki mitä siitä jäi jäljelle, miehistö mukaan
luettuna, olisi voitu sulloa yhteen laatikkoon, elleivät he itse olisi
ansainneet kuuteen osaan jakamista ja uljaasti sittenkin.

Se oli murheen päivä koko rykmentille. Niin oli myös korsumme aseveljille.
Olimme tottuneet jo pitämään Pystykorvaa melkein kuin omana koiranamme. Sen
jokainen haukku virkisti. Sen saalis oli kuin puoliksi omassa pussissa. Kuka nyt
virkistäisi mieltämme ja täyttäisi reppumme? Vietimme korsussa naapurin koirien
ärhentäessä Pystykorvan ja sen miesten muistoksi hiljaisen hetken.

Sattui näinä raskaina Sodoman ja Gomorran päivinä monta hupaisaakin tapausta.
Muutamasta epelistä ei vimmastunut naapurin koira mitenkään saanut suupalaa.
Tällainen köntiäinen oli muiden muassa Rynkäsen akan poika, mies, jonka kukaan
ei milloinkaan ollut nähnyt juoksuaskeita ottavan, enempää kuin taakseen
vilkaisevan, tulipa ja kuuluipa sieltä mitä tahansa. No, kieltämättä pojalla
kumpaankin huolettomuuteensa oli pätevät syyt. Hän oli pahan kerran lenkosääri
jo kävellessään. Arvaa tuon, miltä tällaisen miehen juoksu olisi näyttänyt. Sitä
ei nauramatta olisi katsellut vanha susikaan. Kuusituumaisella olisi huoletta
voitu laskea tusina suutareita hänen länkiensä lävitse. Mutta poika oli viisas.
Turhan vuoksi hän ei johdattanut tykkimiehiä kiusauksiin eikä antanut ilmaista
naurunaihetta kenellekään.

Niinpä hän taas kerran oli muiden mukana vaarallisilla kentillä äkisti
yllättävän keskityksen sattuessa. Toiset lähtivät kuin paljasjalkainen talvisen
saunan edestä. He syöksyivät, maastoutuivat, taas syöksähtivät. Kranaatteja
satoi kuin tallukoita. Onnellisesti vikkeläjalkaiset pojat toki pääsivät
korsuillensa, vain Rynkäsen akan poika, köntys, jäi. — Etköhän saa jalkoja
allesi! arveli joku korsun suojiin päässyt. — Etköhän kurkkaise taaksesi! lisäsi
toinen.

Eikö mitä! Poika asteli lenkotteli hätäilemättä, vilkumatta, totisena kuin
jaloilleen nostettu Buddhan kuva. Mutta keskellä pahinta aukeaa hän katosi joka
puolella räjähtelevien kranaattien ryöppyyn. Multapilvi hajosi, kannot olivat
kadonneet, kaikki entiset kuopatkin pois hävinneet. Mutta Rynkäsen akan poika ei
hajonnut, ei kadonnut. Taattuun tapaansa, päätään kääntämättä, hän tallusteli
eteenpäin korsuille saakka.

— Et kuoleman edessä edes juokse! ihmeteltiin.

— En! myönsi poika. — Löytää syntinen ihminen sen täällä kävelemälläkin. Eikä
sen edessä karkuun ehdi juoksemallakaan, — selitteli hän totisena.

— Etkö taaksesi edes vilkaissut? tiedusteltiin.

— En! Muistin Lootin emäntää, ja kun nämä varta vasten kovasta kivestä tehdyt
molotohvitkaan eivät tässä räiskeessä eheinä kestä, niin ajattelin, että turha
tässä lienee ruveta suolapatsaita pystyttelemään...

Siinä Rynkäsen akan poika ajatteli järkevästi. Ehkäpä kaikessa muussakin. Mitä
me olimme arvostelemaan lapsekkaiksi hänen piirustuksiaan vain sillä
perusteella, ettei hän juossut eikä kurkistellut taakseen kuten monet muut.

Yksitoikkoiseksi ei korsuelämämme päässyt muodostumaan pitempienkään
tulikeskityksien kestäessä, siitä pitivät joka puolella ympärillä räiskähtelevät
räätälit ja suutarit hyvää huolta. Monta kertaa tuntui kuin maanalainen korsumme
olisi ollut sen hetken tärkein keskityskohde. Pommit kyntivät kahta puolta,
tärisivät ja kirosivat kiviin ajaessaan. Ja katolla kävi senpäiväinen rätke!
Joskus neljä viisi »käsityöläistä» peräperää yritti kaivaa esiin Ison-Jallun ja
Mäkelän esikoisen kierittelemiä kiviä, kuitenkaan onnistumatta siinä. Lyhyinä
pommitustaukoina täytimme korsun katolle syntyneet kuopat, jos mahdollista
vieläkin suuremmilla kivillä, raot mullalla tilkiten.

Alinomaista harmia ja vaivaa meille tuottivat myös ne kuokkurit, jotka olivat
ottaneet erikoistehtäväkseen sisäänkäytävämme ja varauloskäytävämme umpeen
muuraamisen. Joka päivä, pahimpina aikoina monta kertaa päivässä, saimme yhä
uudestaan ja uudestaan kaivaa itsemme pesästä ulos. Jos oven eteen oli katolta
kierähtänyt joku »Jallun kivi», niin siinä oli vähäksi aikaa pään raapimista ja
kouriin sylkemistä itse Jallullekin. Onneksemme käytävät eivät koskaan
tukkeutuneet yhtaikaa. Aina pääsimme ryömimään jommastakummasta sisään tai ulos.

On sanomatta selvä asia, että tällainen kyntäminen ja kaivaminen ja alinomainen
kuoleman kolkuttaminen alkoi kyntää vakoja myös poikien kasvoihin ehkä
syvemmällekin, vaikka ne eivät siellä olleet niin helposti havaittavissa. Laulun
äänet kävivät hiljaisemmiksi, surunvoittoisemmiksi, kirosanat harvinaisemmiksi,
ärräpäistään pyöristetymmiksi.

Niin karisi kuona kuin korsun katosta hiekka, monestakin ennen rääväsuisesta
»jumalankuvasta». Mutta leikkiä veistävä ja sitä ymmärtävä luonto ei kadonnut,
mikä selvää selvemmästi osoittaa, että leikinlahja ja sen ymmärtäminen on
jumalaista alkuperää. Se on ihmissielun ehtymättömistä pohjalähteistä esiin
kumpuava tuoremehu, joka virkistää vielä silloinkin, kun kaikki ulkoa päin
hankitut kivennäisvedet ovat tehottomiksi lannistuneet.

Tykkitulitusten taukoina, usein myös niiden kestäessä, vihollisen hävittäjät
hyökkäsivät monikymmen-, jopa satapäisinä laivueina ilmasta käsin linjojamme
kohti. Kirkkaina päivinä ne ilmestyivät taivaanlaelle kuin hyttysparvet. Mutta
pitkääkään aikaa ei tarvinnut katsella, kun ne jo olivat vaihtaneet muotoaan
suriseviksi kärpäsiksi, pörrääviksi ampiaisiksi, siitä kiiltäväsiipisiksi
sudenkorennoiksi. Tämän jälkeen ei kauankaan enää kestänyt, kun konekiväärit
alkoivat soittaa. Kokonaisina lentueina ne tekivät syöksyjään, kaiken aikaa
syytäen tulta kuin palavaa öljysuihkua. Milteipä ihaillen sitä täytyi katsella.
Niiden ohjaajat ja ampujat olivat taitavia, rehellisiä taistelijoita, joiden
tehtävänä oli meidän tuhoamisemme, kuten meillä heidän. Ylivoimaisuudestaan
huolimatta ne kuitenkaan eivät voineet pakottaa meitä jättämään asemiamme. Mihin
me olisimme omalle maalle omin käsin kaivamistamme kuopista lähteneet, ennenkuin
siihen oli välttämätön pakko? Olimme antaneet miehisen sanamme siitä.

Seurasi uusia jännittäviä vaiheita. Kun vihollisen ylivoimainen tykistö oli
kylliksi meitä ja asemiamme muokannut, pommikoneet kaikella mahdollisella
tavalla avustaneet, hävittäjälaivueet tulisiementänsä kylväneet, tuli h-vaunujen
ja niiden turvissa marssivan jalkaväen vuoro. Mutta samalla pyysivät ja saivat
puheenvuoron myös meidän sekä keveän että raskaan sarjan tuliaseemme ja
kylvökoneemme. Monet niistä samoin kuin niiden käyttäjistä olivat mykistyneet,
ampumahaudat ja yhdysojat umpeen muurautuneet. Oli niitä vielä jäljelläkin, niin
ojia kuin miehiä, tuliaseista puhumattakaan. Ja tarvittaessa ne puhuivat
kirkasta kieltä, niidenkin puolesta, jotka olivat vaienneet.

Riviemme harventuessa, vihollisen pommitusalueen syventyessä ja laajentuessa
harventuivat myös meidän vartiovuoromme ja lepohetkemme. Myöhemmin ei voitu
puhua enää vartio-, työ-, päivä- ja yövuoroista. Se oli vain yhtämittaista työtä
ja yötä. Seisoimme asemissamme vuorokausikaupalla yhteen menoon. Hellittömätön,
ylivoimainen vihollinen seisoi ja kaivoi maata silmiemme edessä. Sen
näkymättömät liittolaiset, joista tuliaseemme ei löytänyt tähtäyskohdetta,
kaivoivat jo meidän haudoissamme, vaatteissamme, ruumiissamme ja sielussamme...
Kylmä! Väsymys! Nälkä!

Mutta me emme olleet kivipaasia emmekä suolapatsaita. Meillä ei ollut lupaa
h-vaunun puskurin edessä tunnottomina kaatua, yhtä vähän kuin rakeiksi rapistua.
Meidät oli uskottu suurimpaan tehtävään, mihin mies voidaan uskoa, puolustamaan
kansaa ja synnyinmaata. Meidän yhtä pyhä kuin kunniakas velvollisuutemme oli
seistä ja iskeä niin kauan kuin sydän lämpimänä rinnassamme sykähteli.

Raskasta se jo usein oli. Se kysyi enemmän voimia kuin meille tiettävästi oli
varattu. Mutta pakillinen lämmintä hernerokkaa, kupillinen kuumaa kahvia, ja jo
taas herui tilkkanen lämmintä elämää, jostakin rauhasesta. Kuitenkin saattoi
meillä jokaisella olla hetkiä, jolloin mies sydämensä pohjasta yhtyi Raitalan
Aapon viimeiseen toivomukseen:

— Voi, veljet, kun vielä joskus pääsisi oman pitäjän multiin lämmittelemään...
ja makuulle!

Pääsi Aapo vuorollansa silloin tällöin vielä myös korsuun maata; pääsin minäkin,
vaikka olin saanut viettää viikon loman ja vuorokauden sen lisäksi ilman omaa
ansiotani. Niin kerran taas pääsin. Mutta se oli levoton yö. Naapuri nähtävästi
oli saanut uuden lastin paukkupötkyjä. Tuttuja teitä se tavalliseen tapaan
jälleen alkoi syytää niitä meille kaikilla putkillaan. Meitä kynnettiin ja
kuokittiin, kaivettiin ja kuopattiin kaiken yötä. Väliin korsu tärisi ja
heilahteli kuin laiva.

— Menkääs, pojat, katsomaan, olemmeko jo kokonaan irti maasta! kehoitteli joku.

— Vilkaiskaa samalla, olemmeko Suomenlahdella vai Laatokalla! lisäsi joku
toinen.

Kukapa sinne katselemaan, jos olisi edes päässytkään ilman kaivuutöitä.

Nukahdin uudestaan, en tiedä monennenko kerran jo sinä yönä. Se oli syvempää
kuin ennen, näin unta. Olin olevinani rautatehtaan sulatusuunilla, jossa
kouluaikoina olimme käyneet opintomatkalla. En käsittänyt, miten se tapahtui,
joka tapauksessa ennen pitkää huomasin olevani korkeassa sulatusuunissa palavien
hiilten ja sulavien rautamöhkäleiden joukossa yhä alemmaksi painumassa. Kuuman
rautamassan paino hartioillani lisääntyi, ankara kuumuuskin yhä kohosi. Se pisti
ja poltti, mutta ei lämmittänyt. Tunsin, miten hampaani löivät loukkua, koko
ruumis kalisi kylmästä.

— Tämähän vasta ihmeellinen helvetti, kun ei täällä ole edes lämmintä!
kiukuttelin itsekseni.

— Nytkö vasta tuon tiedät, ettei eskimon eikä ryssän helvetissä ole edes
lämmintä! nauroi joku yläpuolellani painava.

Tuska ja vaiva, kylmyyskin lisääntyivät yhä. Mutta sitten alkoi alhaalta päin
kuulua ankaraa jyskytystä, niinkuin rautakangella olisi isketty reikää tornin
kylkeen. Niin iskettiinkin, sulatusuunin juurella! huomasin ja muistin ilokseni.
Aloin kiireen kaupalla sukeltaa sulavien, pistävän kylmien rautamöhkäleiden
ohitse alaspäin, ehtiäkseni ajoissa valurimiesten savisaaviin. Ennen vaikka
seitsenrenkaiseksi lettupannuksi, vaikka rautahellan alimmaiseksi renkaaksi,
ennenkuin kauemmin tässä kylmänä polttavassa helvetissä...

Heräsin. Oli aamu. Parin tunnin kuluttua saimme määräyksen uusiin asemiin
siirtymisestä. Jossakin viereisillä lohoilla oli vihollisen painostus ollut
vieläkin ankarampi. Heidän oli ollut sen johdosta pakko jättää asemansa, ja
meidän täytyi oikaista linjojamme vastaavasti, jotta emme olisi jääneet pussiin.

Siinä se aukko oli. Pääsimme kylmästä helvetistä.




VIIDESTOISTA LUKU



Porrastusta uusiin asemiin. Ison-Jallun urakka oli kesken. Eemeli lähtee
hätyyttämään häntä. »Yksi makuupaikka yhtä hyvä kuin joku toinen.» Jallu jää
vanhoihin asemiin.

Muuttopäivän aamuhämärissä sattui sopiva ja meille varsin tarpeellinen
taistelutauko. Käytimme siekailematta sitä hyväksemme, sillä vastapuolelta ei
meille annettu sitoumusta siitä, kuinka kauan sitä kestäisi. Kukaan ei näkemättä
uskoisi, kuinka paljon kamppeita tällaisessa korsutaloudessakin nurkkiin ja
pihamaille parin kuukauden kuluessa ehtii kasaantua siitäkin huolimatta, että
naapuri kaikilla mahdollisilla kojeillaan yrittää silputa sitä. Ihmettelemisen
aihetta siinä olisi ollut tavalliseksi talviseksi päiväksi, nyt siihen ei ollut
aikaa. Löimme kilvassa tavaraa kasaan, selkäreppuun, puulaatikkoon ja hevosen
rekeen. Kun korsu oli oikeiden omistajiensa puolesta selvä, käväisivät siellä
eräät ammattimiehet, ns. »äkeän miinan miehet». He jättivät sinne hiukan evästä,
poistuessaan he vetivät lankaa perässään. Kyllä kai me tavalliset
sekatyöläisetkin aavistimme, mitä tuo salamyhkäinen puuhailu merkitsi. Hilut
sellaisille »miinan miehille» pistettäisiin kinttuihin rauhan oloissa. Sodassa
on kaikki luvallista.

Milteipä sääliksi kävi rakkaiden korsujen kohtalo. Paljon niiden tähden oli
huolta ja vaivaa nähty, puhumattakaan siitä, mitä naapuri oli niiden
ulkovuorauksiin jo uhrannut. Mutta toiselta puolen vielä säälittävämpää olisi
ollut riistää heiltä itseltään rakentamisen nautinto. Kun näin tuli valittavaksi
kahdesta pahasta, niin valitsimme sen, joka meihin itseemme koski kipeimmin,
räjäytimme korsut silläkin uhalla, että kiittämättömyys olisi ainoa palkkamme.
Vain yhden ainoan sanoivat ammattimiehemme joka loholle jättäneensä,
mallikappaleeksi jälkeen tuleville. Muiden paikalle kuului jääneen sopivan
kokoinen kuoppa, joko peitettäväksi tai täytettäväksi.

Miinojen jyskähdellessä olimme me jo matkan teossa. Mitään muuta ei kuulunutkaan
sinä aamupäivänä. Ei putoillut kapsäkkejä, ei surissut ilkeiksi sudenkorennoiksi
muuttuvia hyttysparvia. Lunta vain leppoisan hiljalleen sateli. Oikein sopiva
muuttopäivä meille sattui. Rikastumisen merkeissä, kun lunta satoi! olisivat
vanhat ihmiset sanoneet.

Taisimme siirtyä viisi tai kuusi kilometriä. Tarkalleen sitä on vaikea
määritellä, koska teillä, joita liikuimme, ei ollut nähtävissä kilometritolppia,
enempää kuin meidän kulkuneuvoissamme matkamittareita. Puolenpäivän ajoissa
uuden, sopivan korsukylän löydettyämme pysähdyimme ja asetuimme taloksi. Juuri
siinä paikassa minäkin olisin antanut pysähtymismääräyksen, jos olisin hallinnut
käskijän valtaa. Siinä oli pitkän pellon perä täynnä korsuja, telttoja, vieläpä
maanpäällisiä hirsitaloja, mitä ihmettä emme näillä työmailla olleet nähneet
enää pitkiin aikoihin. Ja loivasti liukuvaa hietanummea oli uusien korsujen
tonttipaikoiksi kuinka paljon tahansa.

Ryhdyimme ripeästi töihin. Valtasimme ja varustelimme kilvassa korsuja, jotka
mielestämme tietenkään eivät olleet niin hyvin rakennettuja, vuorattuja ja
kaivettuja kuin meidän omamme olivat olleet, eivät läheskään! Mutta kun muutaman
tunnin olimme äkäilleet, kalkuttaneet ja kaivaneet, niin elämä alkoi jälleen
menetellä. Ja kun sitten vielä omiin uusiin asemiinsa kaivautunut »soppakanuuna»
lähetti meille lämpimät tervehdyksensä, tuntui siltä kuin emme olisi viiteen
viikkoon muuttaneet asuinsijaa.

Mutta meidän korsukunnassamme puuttui joukosta joku. No, pitemmällä tähtäimellä
ottaen puuttui montakin. Mies, jota nyt kaipasimme, oli ollut terve ja eheä
vielä eilis-iltana. Iso-Jallu! Missä hän oli?

— Hän on varmasti unohtunut asemiin! arveli joku.

— Unohtunut! Ei suinkaan aikamies tuolla tavalla unohdu, vaikka nukkunutkin
olisi!

— Ja oli kai siellä tämän päivän aamupuhteella riittämiin asti herätystä.

— Jospa hän sittenkin jäi korsuun?

— Eikä jäänyt! Tarkastin ennenkuin lähdin.

— Ja tottahan miinamiehetkin olisivat huomanneet, sellaisen ruhon!

Pohditaan puoleen ja toiseen, kunnes joku muistaa:

— Herran pojat! Jallulla oli kahden vuorokauden urakka! Ettekö sitä muista?

Jo muistimme. Jallulla oli tosiaan urakka, josta hän oli palkat nauttinut
etukäteen »förskottina», kuten puulaakin töissä usein ennen. Jallulla nyt kerta
kaikkiaan oli unenlahja jalompi kuin kenelläkään toisella koko armeijakunnassa.
Raskas vartiopalvelus kylmillä linjoilla yhtä vähän kuin makaileminen lämpimässä
korsussa eivät olleet omiaan vähentämään sitä, paremminkin päinvastoin. Jallusta
oli kaikkea muuta kuin mukavaa, että keskellä yötä parhaaseen uneen päästyä piti
herätä, vääntyä ylös ja kömpiä asemiin. Raskas tehtävä se oli myös hänen
herättelijälleen.

— Ennen ajan asemiin koko komppanian kuin tuon yhden köhnyksen! tuskitteli
päivystäjä kerrankin. Eikä hän siinä paljonkaan liioitellut.

— Kun saisi maata rauhassa vuorokauden, niin sitten kyllä tappelisi kaksi
vuorokautta yhteen menoon! murisi Jallu itse. Sitä hän jankutti harva se päivä,
kunnes se lopulta joutui komppanianpäällikön tietoon. Komentajallamme, joka oli
yhtä joustava mies järjenjuoksultaan kuin askeleiltaan, ei omasta eikä talon
puolesta ollut mitään tätä ehdotusta vastaan. Tällainen järjestys kyllä kävi
laatuun, jos Jallu itse niin halusi. Tottakai hän halusi! Ei hän turhan vuoksi
murissut eikä puheenvuoroja pyydellyt. Hän olisi saanut mennä nukkumaan
rauhallisempiin korsuihin linjojen taakse, mutta sitä hän ei tahtonut.

— Vielä tässä turhiin matkoihin kuluttelemaan kallista armonaikaa! tuumiskeli
mies ja heittäytyi tilalleen kuorsaten kohta. Siinä hän tyytyväisenä veteli
vuorokauden umpeen, tappeli sen jälkeen kaksi vuorokautta, taas vuorokauden
makasi, jälleen tappeli ja niin edelleen. Myöhemmin se tuli meille muillekin
tavaksi, vaikka vuorokauden makaaminen yhteen menoon pysyi Jallun
yksinoikeutena, emmekä me pyrkineet sitä häneltä riistämään. Nyt hänellä oli
palvelusvuoro. Hän oli jäänyt suorittamaan sen loppuun, ottamatta
peräytymismääräystä kuuleviin korviinsa. Teimme asiasta ilmoituksen komppanian
komentajalle.

— Jallua on lähdettävä päästämään, ei siinä muu auta. Urakka täysi! Ketkä
haluavat lähteä ilmoittamaan siitä hänelle? Mies ja ase on toimitettava uusiin
asemiimme, mikäli mahdollista. Onko vapaaehtoisia? tiedusti komentaja.

— On, herra kapteeni! ilmoitin minä, koska korsun enimmin levänneenä miehenä
tunsin itseni siihen lähinnä velvolliseksi. Kolme muuta vapaaehtoista
ilmoittautui heti. Mikään erinomainen tehtävä se ei meille ollutkaan, mainitsen
sen heti, etten huomaamattani tekisi siitä suurempaa numeroa kuin asia
ansaitsee. Vihollisella oli edelleen tulitustauko, jostakin käsittämättömästä
syystä se pyhitti meidän muuttopäivämme iltaan saakka. Tai ehkä silläkin
puolella oli otettu käytäntöön vuorokausivuorot ja nyt oli makuuaika,
päinvastoin kuin Jallulla.

Iltahämärissä lähdimme ja hiihtelimme aamupäivällä käyttämäämme tietä, ahkiota
vetäen. Kenenkään häiritsemättä pääsimme lähes entisille linjoille. Sielläkin
tuntui olevan hiljaista kuin vasta aidatussa halmeessa. Jokohan turhan tähden
jätimme valmiiksi muokatut maat! puhelimme hiljalleen toisillemme.

Vielä mitä! Vihollisen tuliase alkoi soittaa juuri sillä suunnalla, missä
tiesimme Jallun urakkapalvelustaan suorittavan. Mitä puuhaili mies? Oliko
sammunut jo, vai muuten nukahtanut kesken vuoronsa?

Jallu antoi siihen omakätisen vastauksen. Me tunsimme sen hänen pitkään
laulavista sarjoistaan. Hän oli ainoa mies ja vastasi loppuun saakka kaikkien
puolesta. Vanha tuttu maasto kuoppaisena ja metsättömänäkin suojeli meitä.
Saatoimme melkein vaaratta lähestyä entisiä pikatuliasemiamme niin kauan kuin
välitöntä hyökkäystä ei ollut odotettavissa. Tämä hiljainen vastus kyllä
ällistyttäisi hyökkääjät perin pohjin, mutta silloin me olisimme jo
matkoissamme, Jallu toivottavasti pikapyssyineen mukana.

Vähän kaartaen, tuolloin tällöin maastoutuen pääsimme hänen ennen hyvin suojatun
pesäkkeensä luokse. Hänen pesäkkeensä se yhä vieläkin oli, mutta hyvin
suojatuksi sitä ei juuri voinut enää sanoa. Sen ainoana tulisuihkuesteenä näytti
olevan vain se teräskilpi, joka on jokaisen konekiväärin peräpuolessa.

Jallu makasi mahallaan pyssynsä takana. Hänen jalkansa retkottivat hajallaan ja
hervottomina. Punainen verivirta norui tannerta pitkin hänen kummankin säärensä
alta. Ne yhtyivät vähäiseksi puroksi noin sylen verran hänen saappaan pohjiensa
takana. Huomaamatta tuloamme hän takakäteen yritti haparoida ammuslaatikosta
viimeistä panosnauhaa. Nähtävästi se vihlaisi kipeästi jossakin paikassa. Hän
ähkäisi ääneen ja jätti sen yrityksen suulleen vaipuen. Käsitimme, ettei
Jallusta enää olisi uusiin asemiin lähtijää, vaikka kapteenin käskystä
ilmoittaisimmekin hänen urakkansa täytetyksi. Nykäisin häntä kuitenkin
olkapäästä. Hän kohotti päänsä maasta ja katsoi minua pitkään.

— Kah, sinäkö siinä!

— Minä! Kapteeni lähetti sanomaan, että urakkasi on täysi.

— Ei se vielä ole täysi! Kuule, anna minulle tuo paukkuvyö!

Hän ähkäisi, melkein karjahti sen, oli kovasti kalpea ja puristi leukojansa
yhteen. Arvasin, että hänellä oli ankara kipu. Annoin kuitenkin vyön. Hän
kopeloi sitä syöttölaitteeseen, autoin häntä siinä. Sitten hän riipaisi rihlat
soimaan, käänteli piippua oikeaan ja vasempaan ja lasketti sarjan, yhteen
menoon. Kalpeat kasvot kääntyivät taas minuun päin. Mies hymähti.

— Nyt se on, osapuilleen... Olkoon täytetty! Kuule, kuka... joku ennen on
sanonut näin... En muista kuka! Muistatko sinä?

— Eiköhän Kristus, — muistelin minä.

— Niin kai, hän se oli. Hän sanoi jotain muutakin, muistan kuulleeni. Mitä se
oli? Muistatko sinä?

Koetin jälleen muistella hänen puolestaan. Outo ja pimeä paikka se minullekin
sillä hetkellä oli. Mutta sitten huomasin hänen veripurosensa, ja jotakin siihen
liittyvää muistui mieleeni.

— Vaikka teidän syntinne veriruskeat olisivat...

— Niin ovat! Minä en ole mikään valkoinen karitsa... minä. — Hän sulki taas
silmänsä ja puri tuskan ikeniinsä, sitten jatkoi: Kuule poika! Minä olen
tappanut... tappanut...

— Älä sellaisia muistele! Kuka täällä ei olisi tappanut, — autoin minä. Hän
katsoi taas minuun.

— Höh! Mitä minä näistä harkituista murhista! Mutta Lapissa kerran
äkkipikaisuudessani tapoin miehen...

— Se menee samaan tiliin, — lohduttelin minä.

— Noinkohan menee...

Sitten hän vaikeni, korahteli ja vavahteli. Luulimme lopun tulleen ja
suunnittelimme, miten lähtisimme häntä kuljettamaan. Mutta ennenkuin siinä
mitään ehdimme saada aikaan, Jallu vielä kerran kohosi kättensä varaan.

— Kuule! Oletko sinä vielä siinä?

— Olen! riensin ilmoittamaan.

— Kuule! Tunnet kai sinä Raision Mantan? tiedusti hän.

— Tunnen.

— Se voi saada lapsen minusta... tai jostakusta muusta.

Tähän en osannut mitään sanoa. Hän tuki käsiinsä nojaten jo hyvin kalpeiksi
valahtaneita kasvojaan ja jatkoi: — Sama se... kunhan saa! Ja vaikka ei
saisikaan! Toimita minun palkkani ja muut maalliset peruni Mantalle!

Lupasin toimittaa. Lupasin enemmänkin. Että heti lähdemme kuljettamaan häntä
omiemme luokse.

— Ei tuumaakaan! epäsi hän heti ja jyrkästi. — Yksi makuupaikka on yhtä hyvä
kuin joku toinen... Raskas raato... tarpeeton sitäpaitsi... Viekää pyssy...
Siitä... siitä on...

Hyötyä! hän nähtävästi tarkoitti, mutta se jäi kesken. Hänen suuri,
hirvittävistä haavoista verta vuotava ruumiinsa nytkähteli kuin jotakin kipeästi
kiinni pitelevää, kahta puolta raastavaa piikkirautaa olisi vedetty hänen
sisästään. Mutta vielä kerran hän kokosi irtautuvat voimansa, kohotti päänsä ja
avasi silmänsä.

— Se on nyt menoa tämän pojan! Enää en tapa! Terve! Terveisiä pojille!

Hän lysähti alas ja sai ikuisen unen päästä kiinni. Elämä irtautui ja hävisi.
Mutta veripuro pulputteli ja punasi myllerrettyä tannerta. Vihollinen alkoi
tulittaa. Toivoimme, että hän kiihdyttäen jatkaisi sitä koko yön linjoille
nukkumaan jäävän aseveljemme kunniaksi.

Tutun, autioksi jääneen maaston suojassa ryömien ja ahkiota vetäen kiiruhdimme
viemään Jallun pyssyä ja hänen terveisiänsä pojille.




KUUDESTOISTA LUKU



Uusi paikka ei ole milloinkaan entisen veroinen. Eemeli saa odottamattoman
tällin ja näkee tähtiä keskellä kirkkainta päivää. Hän herää vasta yöllä...
auringon paisteeseen. Mustikkalientä, enkeleitä ja elokuvia.

— Yhden asian minä sanon teille pojat, uskokaa jos tahdotte: uusi paikka ei
milloinkaan ole entisen veroinen!

Näin puheli isäukko kerran meille, kun tiirastimme häneltä, että myytäisiin
Lamminaho ja ostettaisiin jostakin muualta mehevämpi asuinpaikka.

— No, miksi ei olisi! intimme edelleen niinkuin nuorilla on usein tapana. Mutta
ukkoa ei pantu pää edellä pussiin, kun hän sen pään otti.

— Kas se on sillä tavalla, pojat, että uudessa paikassa on aina joku vika. Ellei
siinä ole yksi vika, niin siinä on toinen vika. Kun hyvin sattuu, niin siinä on
ne molemmat, — selitteli hän piipun leukaluulla piirtäen.

— Eikö tässä meidän paikassamme sitten vikoja ole? Kiviäkin niin ettei
kiertämään mahdu! jankutimme me ehkä vain kiusoitellaksemme häntä.

— Niin on, veliveikkoset, mutta me nuljaamme niiden ylitse. Nuljaappas semmoisen
kiven yli, jota itse et ole pyöristänyt, jonka särkymättömiä särmiä et tunne.
Turhia ärräpäitä siinä tulee ja pirstaleita hyvistäkin värkeistä.

Ukko oli oikeassa. Sen olen jälkeenpäin tullut näkemään. Saman huomion tein
tällä kertaa uusissa asuinpaikoissamme, jotka ensi näkemältä tuntuivat niin
erinomaisilta.

No, tavallisissa oloissa kaikki täälläkin olisi käynyt täydestä. Mutta
elettiinkö nyt tavallisissa oloissa? Kaukana niistä! Vihollinen ei enää pitkiä
aikoja siekaillut, kun Jallunkin pitkää virttä laulava pesäke oli vihdoin
hiljentynyt. Se lähetteli jälleen kenttäpostiansa kaikkia mahdollisia teitä.
Meillä ei ollut enää räyskähteleviä »pystykorvia» edes tärkeimpien teitten
portinpieliin, ja mikäli niitä vielä olikin, olivat ne käyneet lohduttoman
vaiteliaiksi. Ei sen vuoksi, että niiltä ja niiden käyttäjiltä olisi hyvää halua
puuttunut, mutta kun ei ollut enää mitä perästä sisään työntää... Niin no, kun
ei ollut, niin ei ollut, ei se asia enää jälkipuheista parane.

Naapurin miehillä oli. Voi yhden kerran, kuinka paljon sitä tavaraa heillä
riittikin! Jos heillä joskus maailmassa tulee rautamalmista, sirpaleista ja
»suutareista» puutetta, niin pyytäkööt minut tai jonkun muun silloin vielä
elävän, Kannaksen rinteissä korsukuoppia kaivaneen suomalaisen aseveljen
oppaakseen. Me ohjaamme pienestä maksusta heidät malmikaivoksille. Tuskinpa
heidän näistä maista milloinkaan perunoita kannattaakaan ruveta kaivelemaan
perinpohjaisesta uutismuokkauksestaan huolimatta. Eiköhän tässäkin tapauksessa
pitäne kutiansa isäukon käsitys vanhan paikan paremmuudesta uuden, tuntemattoman
rinnalla. En minä ainakaan viitsisi ruveta ruskeata soraa kiven juurelta
ruopimaan, jos mustan mullan kivetön sarka olisi aurani edessä.

Meidän uudet asemamme olivat luonnollisesti harkiten valitut, mutta maasto
niissä oli puolustajalle epäedullisempi kuin ensimmäisillä linjoillamme. Siellä
oli harjun selkä, ensimmäinen reuna ja toinen reuna. Kranaatit parhaankin
keskityksen aikana iskivät mäkeen tai mäen taakse. Ne kierähtelivät ylitse
jollakin tavoin. Meitä kynnettiin, kuokittiin, raastettiin ja rusikoitiin, mutta
aina pahimmankin pommituksen aikana meillä oli se tunne, että meitä ei sentään
ylhäältä päin nuijittu, ei muilla kuin kovapäisillä suutareilla joskus. Ehkä
tämä oli vain hurskas luulo, mutta hyvä näinkin. »Usko auttaa paljon, koska se
totinen on!» Näin jo sanassa; sodassa pommituksen kestäessä se merkitsee vielä
paljon enemmän.

Tämä uusi asemamme oli kuin pata, kuin nappikuoppa, jossa kaikki neljää reunaa
viettävät sisäänpäin. Ehkä se niinkään paljon ei ollut sitä, ehkä me vain
kuvittelimme enemmän kuin se oli. Mutta mitä juuri sanoinkaan uskosta? Se pitää
paikkansa myös epäuskoon nähden. Ankarien pommituskeskitysten kestäessä emme
tunteneet itseämme enää niin turvatuiksi kuin omassa mäessä, omin käsin
rakennetuissa ojissa, haudoissa ja korsuissa. Meistä näytti ja tuntui kuin
ylhäältä ja sivulta päin uusiin asemiimme rätkähtelevät »tinanapit» joka
tapauksessa olisivat kierineet päällemme kuopan pohjalle, putosivat ne mihin
reunaan tahansa. Minulla ainakin oli tämä mielle. Se nousi usein tahtomatta kuin
karvas röyhtäys suuhun. En väitä, että kukaan sen johdosta olisi ylimääräistä
juoksuaskelta ottanut, Rynkäsen akan pojasta puhumattakaan. Mutta jo
ylimääräinen käyntiaskel tai sen ottamattomuus tärkeällä hetkellä saattoi koitua
miehen pään menoksi.

Sama nappikuoppatunne valtasi miehet ja mielet niukkoina lepohetkinä korsuissa.
Omassa tekemässämme pesässä olimme pahimpanakin yönä sentään lepäilleet kuin
kestävistä aineksista tehdyssä laivassa. Milteipä hupaisissa mielialoissa olimme
nukahtaneet: Hei, hellerei, naapurin poika! Kynnä sinä vain tätä kivistä peltoa!
Aamulla taas tavataan linjoilla tai Laatokalla! — Nyt ajatteli: Missä heräät,
poikaparka, Luoja nähköön! Tässä kuopassa, nappikuopassa? Vaiko jo peräti
tuonelassa!

Niin tuumit ja syystä kylläkin. Samalla katselit korsun seiniä, kattopylväitä ja
muita varusteita, katselit epäluuloisesti kuin automies toisen ajoa: Niin, niin!
Kyllä sinä siinä hyvin taitavan näköisenä pyörit ja pyörää keikuttelet, mutta
voiko sinuun luottaa? — Tämäkään epäusko ei ollut omiaan unenlahjaa lisäämään,
mistä taas helposti huomispäivänä seurasi joko harha-askel tai askelettomuus...
Mutta minähän alan jo tässä kertomuksessanikin kiertää kuin tinanappi kuopan
laitaa.

Annoimme takaisin niin nappeja kuin napin poikasia ja luulenpa voivani hyvällä
omallatunnolla vakuuttaa, että hääppöiset oltavat eivät olleet aina
vastapelaajillakaan kuopan päivänpuolisella reunalla. Tosin vähäiset tykkimme
olivatkin käyneet epäilyttävän vaiteliaiksi, mutta pikatuliaseemme, Jallun
pyssyt, konepistoolit ja muut pienemmät pystykorvat räyskyivät sitä
kiukkuisemmin. Lyhyesti sanoen, ne olivat taukoamatta äänessä.
Hävittäjälentäjämme niinikään ilmestyivät taivaalle näinä raskaina päivinä
ilahduttavan usein. Ne eivät hyrisseet hyttysparvina, paremminkin yksinäisinä,
pesästään ärsytettyinä ampiaisina. Ne syöksyivät kiukkuisesti alas, peloittavan
alas, ja ampuivat äkeästi. En mielihalusta olisi maannut siinä haudassa, johon
ne pääsivät pihisevät piikkinsä survaisemaan.

Eräänä päivänä parhaimman rätinän aikana minä sitten kuitenkin makasin
vähäisessä haudassa, ympärilläni pyöreä sementtirengas. Se oli pienen talon
kaivo, josta vesi oli juotu kuiviin. Muuta näkyväistä rakennusta tässä talossa
ei enää ollutkaan, eikä tämäkään kauemmaksi näkynyt. Niin kyyhöttelin siellä
kuin kauppaamistansa odotteleva Joosef. Ero oli vain siinä, että minä olin
vapaaehtoisesti kuoppaani vaipunut, ja omin avuin tiesin pääseväni myös
nousemaan sieltä, mikäli ei suutari suoraan päähäni tipahtaisi, mikä sekään ei
tuntunut olevan mahdollisuuden ulkopuolella, sellainen rytinä taas
lähimaailmoissa kävi.

Mutta jospa se moksahtaisi suoraan tänne! Se ajatus jäi vaivaamaan mieltäni,
mikä puolestaan paremmin kuin sanani kykenee todistamaan, että olin edelleen
nappikuoppavaikutelmien vallassa, eli koristelematta myöntäen »hermona», kuten
pojat joskus tapasivat sanoa.

Pelänneekö ihminen mitään muuta niin paljon kuin täydellistä katoamistansa?
Vähän vikkelästi olin jaloillani ja pihamaalla. Mutta sitä minun ei olisi
pitänyt tehdä, sillä vihamies kyttäili myös paikoilla. Sementtikaivoon hän
tuskin olisi paukkuaan osannut, pihamaalle osasi. Ilma humahti, koko tanner
vavahti. Tunsin iskun pääkuoressani. Pian sitten en enää nähnyt muuta kuin
muutamia kirkkaita tähtiä, vaikka olikin keskipäivä ja hehkeä auringonpaiste.

Jonkun hetken sentään pysyin vielä tajullani. Se on nyt menoa! ehdin ajatella.
Koetin muistella jotakin hetkeen ja tilaisuuteen sopivaa. Tähtiä... tähtiä...
vain näkyi ja muistui. Joidenkin joskus ammoisessa maailmassa osaamieni
tähtilaulujen alkusanoista sain vielä kiinni: Ken kirkas, kiitävä tähti liet...
Tähti taivahainen kerran... Tähtöset loistaa...

Ne lakkasivat loistamasta, kerrassaan. En nähnyt enää vilaustakaan niistä. En
kuullut enää paukkuja enkä tärähdyksiä, yhtä huminaa vain. Ja sitten täysi rauha
oli maassa ja ihmisillä hyvä tahto.

Kun siitä jälleen heräsin, tunsin katselevani suoraan aurinkoon. Saatoin
kuitenkin katsella sitä. Ihmettelin, miksi se ei häikäissyt silmiäni kuten
aurinko tavallisesti. Se liikkuikin liian nopeasti, leijaili ylös ja alas, ja
taivas oli pimeä. Sitten alkoi kuulua tuttua hurinaa. Vihollisen hävittäjiä,
riivatuita! Mutta mikä oli tuo leijaileva aurinko keskellä pimeää taivasta?

Se ajatus ei kirkastunut enää minulle, niin auringon valossa kuin katselinkin
sitä. Sitten vihollisen hävittäjälaivue ajaa hurahti ylitsemme laskettaen
kuulasarjan kuin raesateen. Joku äännähteli takanani. Toinen valitteli hiljaa
edessäni.

— Ei mitään hätää! Se meni ohitse niinkuin ennenkin! kuului jostakin kauempaa
miehekäs, rohkaiseva ääni.

— Missä me olemme? tiedustin minä, koska en omilla näkimilläni ja aivoillani
siitä selville päässyt.

— Ahaa! Joko tuo pitkän unen mies heräsi? ihmetteli äskeinen ääni. — Me olemme
ambulanssivaunussa, maantien ojassa!

— Maantien ojassa? kummastelin.

— Niin! Olemme matkalla rintaman taakse sairaalaan. Nousemme ja jatkamme matkaa
heti kun nuo tuolia ovat räiskineet tarpeekseen. Ei muuta. Loppu.

Se poika oii istunut kenttäpuhelimen ääressä, sen huomasi selvästi.

Muuta en sitten taas tähän toviin huomannut. Ne palasivat jälleen täysi häkä
päällä. Ja taas kuhisi hanki ja tulirakeet rapisivat. Ohi meni kuten ennenkin.
Tällä tavalla ne saksittivat meitä yhä uudestaan, kertaakaan osaamatta. Se olisi
ollutkin liian paha kerta ainakin minulle, joka katselin heitä ja aurinkoa
suoraan ikkunasta. Eräät toiset tuntuivat olevan auton alla, metsässä, mikä
missäkin.

Mutta minä en pelännyt. Nappikuoppatunnetta ei minulla ollut enää alkuunkaan.
Nappikuoppa? Korsu? Joosefin kuiva kuoppa eli sementtikaivo? Nämä ammoin sitten
nähdyt kuopat alkoivat uudelleen kaivautua esiin tajussani, jopa hyvinkin
huvittavissa muodoissa ja yhdistelmissä; äitimuorin tuikea naama vilahteli siinä
sivussa. »Kun mies on naimisissa, niin hän ei enää pistä päätänsä joka
paikkaan!» En kai minäkään olisi hypännyt vedettömään kaivoon, jos olisin ollut
naimisissa? Ja jos vaikka hätäpäissäni olisinkin hypännyt kaivoon, niin en kai
ensi hätään olisi sieltä pommin rätkäytettäväksi pompahtanut.

Torkahdin, mutta väliin tunsin, jopa näinkin, mitä ympärillä tapahtui. Kaksi
rekien eteen valjastettua hevosta kiskoi autoa ojasta, parikymmentä miestä
avusti sivuilla. Se liikkui jo! Mikä liikkui? Aurinko liikkui. Se nousi ylös ja
alas. Se astui edestakaisin kuin suuren seinäkellon heiluriin ruuvattu
sähkölamppu. Ei, eihän se sähkölamppu ollutkaan! Se oli messinkisissä ketjuissa
kiikkuva posliininen kädensija, samanlainen kuin kaupunkipaikkojen
pikkuhuoneissa, joissa tuollaisesta kiikkuvasta kahvasta nykäisemällä pienet
kosket pannaan puuhellan alla kohisemaan. Tuollainen heiluva kädensija ärsyttää
minua aina. Tekee mieleni nykäistä siitä, vaikka mitään vedellä sammutettavaa ei
olisi jälkeen jäänytkään. Näin tein myös nyt.

Kuului kova kohaus. Häipyvän hetken oli tajussani tosikuva, auton moottori
polkaistiin käyntiin. Ei se mikään auto ollut. Kokonainen sadoilla pyörillä
kohti Kannasta hyristävä reserviläisten juna se oli. No, pyöritäänpä nyt vaikka
näinkin. Mutta kun uudestaan vilkaisin ikkunasta, ei pyörittykään enää.
Kymmenistä metsän suurimmista tukkipuista veistetyillä jalaksilla huristettiin
suut avoimina huutaen, hoilaten ja lakkeja huiskuttaen.

Vastaamme alkoi surista hyttysiä, paarmoja, variksia. Ne suurenivat
suurenemistaan, kissoiksi, jäniskoiriksi, hevosiksi. Eivätkä ne olleetkaan
mitään nappulahevosia; suuria konkareita, yhdeksänkymmenen tonnin h-vaunuja ja
sarvikuonoja ne olivat! Niiden reet olivat täynnä miehiä; suuria punaisia
astioita ja pitkiä piippuja vilahteli miesten piiristä. Kuljettajat huudattivat
korvia vihlovia huutokojeitansa. Miehet pumppusivat ja huusivat korkealla
äänellä kuin viimeisen päivän tuomiopasuunat: Tulipaloon! Kulopaloon!
Kannakselle kulopaloon!

Kaikkien vastaantulevien täytyi totella ja heidän matkaansa kääntyä. Meidän
junammekin kääntyi, ihan itsestään se pyörähti kuin höyhen tuulenvedossa. Mikä
juna se enää olikaan? Leikkijuna, jota minä vetelin perässäni! Puristin yhä
lujasti kädelläni siitä messinkiketjun päässä kiikkuvasta posliinikahvasta.
Huomaamattani nykäisin liian lujasti, ja taas vedet alkoivat kohista.

Koko Imatra, Vuoksi, Saimaa sieltä painelivat täydellä kohinalla perässäni. Hei,
miehet! Aseveljet! Vartokaa vähän! Minä vedän teille vettä! Sillä sammutamme
koko Venäjän valtakunnan!

*Stoi! Stoi!* Pyssyt paukkuivat. Koneaseet rätisivät. Mutta mistään
välittämättä, hetkeksikään hellittämättä pidin molemmin käsin kahvasta kiinni.
Tunsin kohoavani, heiluvani tuulessa. Puhetta ja naurunhohotusta kuului
yläpuoleltani.

— Vai sammutat Venäjän valtakunnan! A, vot harasoo! Tee se, poikaseni! Ei olemas
pikku työ! Suuri työ olemas! Me ensin vähän virkistämäs! Me auttamas sinut!
Suihkuttamas sinut! Vain pikku hetki, kuomaseni!

Ja taas äijäparat yrittivät parastansa. Räiskyi ja rätisi. Taivas kohisi, maa
savusi. Mutta kuinkas he ohkaiseen silkkinaruun olisivat osanneet, kun eivät
huoneen kokoiseen maantievaunuunkaan, oma henki vaarassa sitäpaitsi.

— Ei sattumas! Ohkainen olemas! Kuula ohi menemäs! he vaikeroivat. Silloin
toveri politrukki tempasi puseronsa rintataskusta puoli tusinaa käyttämättömiä
partakoneen teriä:

— Kas tässä! Alas joka ukko! Köyttä nirhaamaan! Te hirttämättömät lurjukset!
Poikki köysi taikka...

Silloin minulle vasta tuli hätä. Päälle vielä putoavat! Tiedä mitä hätäpäissään
niskaan tiputtavat! Tempaisin puukon tupestani ja yhdellä riipaisulla katkaisin
itse köyden.

Se oli tärskäys. Siihen jälleen hetkeksi heräsin. Kaksi miestä kantoi minua
paareilla jonnekin. Ihmisiä tuli ja meni ohitseni. Tuntui kuin olisi noustu
jonnekin. Käännyttiin oikeaan. Pääni hervahti vasempaan. Tosinäkemys hävisi
harhanäkyjen tarhoihin kuin silmäneula villakoppaan.

Hei vain! Kalle-veljen kanssa me ajelimme yhteisessä pulkassa kuin joulupukin
kelkassa. Kaksi oritta, omistaen yhteensä kaksi päätä ja neljä jalkaa, paineli
pulkkamme edessä täyttä ravia. Nelijalkaiset juoksivat ja hirnahtelivat sivulla.
Ne nauroivat ja irvistelivät, venyttivät kaulansa korennoksi ja löivät sen
jälleen kasaan, »pystykorvan» tykinpiipuksi, Ison-Jallun saapasvarreksi, milloin
miksikin. Kaiken näköisiä kuvatuksia ne olivat, vain luuta ja nahkaa. Pelkäsin
niitä.

— Älä pelkää! Eivät ne meille mitään mahda! lohdutteli Kalle. Sitten hän alkoi
kiskoa itseään irti, pyrkien pulkasta pois. Se oli hankalaa, teki kipeää,
niinkuin olisimme olleet kaksi porkkanaa niskasta yhteen kasvaneina. Estelin ja
pidättelin häntä. Mutta Kalle, joka aina oli itsepäinen, sai taas tahtonsa
perille.

— Nyt menet yksinäsi! Ole tarkka! Ei mitään hätää! — Hän vilkutti kädellään ja
hävisi.

Tunsin makaavani sängyssä. Käsivarteeni pistettiin neulalla, reiteeni toisella
neulalla. Sattui hiukan ja harmitti paljon, mutta en viitsinyt edes murahtaa
enkä silmiäni aukaista. Eikä se ollut tarpeellistakaan: kun he olivat kyllikseen
tuikkineet, niin alkoivat kiskoa silmäluomiani auki.

— Eivät ne auki pysy, ellette tulitikuilla pönkittele. — sanoin minä. Joku mies
naurahti siihen. Joku nuori nainen nauroi heleästi pitempään. Minä kuulin ja
eroitin sen selvästi, sillä vaikka poikamiehellä ei mitään muita etuja olisikaan
ukkomiehen rinnalla, niin yksi on, ja sitä ei voida häneltä riistää. Hän
eroittaa ja kuulee nuoren naisen naurun aina, vaikka onkin niin väsynyt, ettei
omin voimin jaksa silmäluomiansa raottaa.

Nukuin kauan, ehkä Jallun tapaan kokonaisen vuorokauden, kenties kaksi. Sekin on
pieni tekijä niin iankaikkisuudessa kuin päänuppiinsa hyvän paukun saaneen
miehen elämässä. Mutta nukuinpa miten kauan tahansa, niin kaiken aikaa katselin
ilmaisia elokuvia, jonkunlaisia viikon kuvia maailman kaikilta ääriltä,
menneiltä ja nykyisiltä päiviltä, jopa hämärästä tulevaisuudesta.

Paljon siinä kerkisin nähdä, sillä kuvat vaihtuivat joka hetki. Mutta mitä
tahansa ne esittivätkin, niin aina olin itse mukana, en ainoastaan katselijana,
vaan myös seinän kankaalla liikuskelijana, ja pääni liikkui kolmantena jalkana,
tavallisimmin jalkojen edellä. Tuntui kuin se olisi painanut tavallista enemmän
ja pyrkinyt vetämään koko ruumiini mukanaan.

Lienen lopulta nukkunut hyvät unet kuvia katselematta. Herätessäni joku neitonen
istui sänkyni viereen ja syötti minulle lautasellisen mustikkalientä. Olin
Suomen sotilassairaalassa.




SEITSEMÄSTOISTÄ LUKU



Mies oikealla paikalla. Potilas joutuu arvioimaan hänelle outoja, mutta
mieluisia asioita ja välikappaleita. Hän katselee ja tunnustelee myös aseveljiä,
niin täältä lähteviä kuin tänne jääviä.

Tämän jälkeen seurasi minulle hupaisia päiviä, milteipä liiankin hauskoja. Huone
oli suuri, ilmava ja valoisa. Ulkoa päin ei kuulunut pirinää eikä pörinää.
Aurinko paistoi keväisesti lämmittäen eikä enää heilahdellut.

Minulle kannettiin ja syötettiin yhä useampia lautasellisia maukasta
mustikkalientä ja vähitellen sitten muutakin hyvää, kauravelliä, lihalientä,
perunakeittoa ja sianlihakastiketta. Se kaikkein maukkaimmalta maistui. Mutkalan
Matti, joka kotipaikkakunnallani on eräänlainen tohtori ja on paljon parantanut
ihmisiä, hevosia, nautoja, jopa sikojakin viinalla, jonka hän tavallisesti itse
nauttii, sanoo aina: »Kun miehelle alkaa sika maistaa, niin sitten ei ole enää
mitään hätää!» Minulla ei siis enää ollut hätää. Tunsin sen jo muutenkin
nahoissani.

Meillä ei ollut tohtorina mikään omatekoinen Mutkalan Matti, vaan oikein
kaupungin koulut käynyt nuori lääkäri. Milteipä poikaselta hän sentään vaikutti.
Parran paikallakaan ei hänellä ollut vielä muuta kuin kylvämätön palsta.

Mutta ketterä ja viisas poika hän oli. Hänen tuloansa odotteli kuin parempaakin
juhlaa, ja kun hän hetkeksi istui tuolille sängyn pääpuoleen katsellen kasvoihin
sinisillä, kirkkailla pojansilmillänsä, tuntui kuin itse elämä olisi istunut
siinä.

Silmiin hän tavallisesti katselikin ja niistä miehen vointia arvosteli.
Montakaan sanaa hän ei puhunut, eikä ensinkään sellaista tärkeää, mistä lääkärin
olisi luullut sairaalle miehelle haastavan.

— Katsokaa! Näettekö kärpästä tuolla ikkunaruudussa! Se on piristynyt jo
elämään, — hän kesken kaiken saattoi sanoa. Toisen kerran hän puheli: — Jättäkää
mielestänne tämä keskenään kähisevä maailma! Lukekaa nuo kattolaudoituksessa
juoksevat naulat kolmeen kertaan. Kuvitelkaa, että itse olette jokaisen kantaan
kolme kertaa vasaralla paukauttanut, ja tämän jälkeen ette kuvittele mitään.
Katselette vain naulariviä silmät auki.

Menettelin kuten hän neuvoi, taikka en juuri aivan niin. Ennenkuin olin ehtinyt
lukea ja paukuttaa naulat kiinni yhteen kertaan, katselin niitä silmät kiinni.
Mutta en iskenyt sormeeni kertaakaan, ja sekös minua ihmetytti.

Eräänä iltana hyvästi virkkaessaan hän vakavissaan kehoitti minua astelemaan
jollekin poikavuosieni metsälähteelle. Kai löytäisin sellaisen? Kun vakuutin
helposti löytäväni, hän jatkoi: — Tehkää tuohesta pieni varsilippi, sellainen
vain puulusikan kokoinen, ja lipitelkää sillä makoonne kirkasta lähdevettä
kaksikymmentäviisi lipillistä; ei ole vaarallista, vaikka viisikymmentäkin. —
Jälleen tein työtä neuvottua. Mutta kun kerran hyvällä mättäällä hyvän veden
makuun pääsin, niin lipittelin sata, mikä sekään ei koitunut terveydelleni
vaaralliseksi; päinvastoin heräsin seuraavana aamuna virkeämpänä kuin pitkiin
aikoihin.

Ja vaikka hän kävi luonani kaksi, jopa kolme kertaa vuorokaudessa, hyvästeli hän
kädestä puristaen. Se oli minusta aluksi outoa, mutta siihen kerran totuttuani
odotin, suorastaan kaipasin kaksi kertaa päivässä hänen kädenpuristustaan. Siitä
tuntui säteilevän jotakin, mitä en osaa sanoilla nimittää. Se oli luultavasti
sopivan lämpöinen sekoitus useammasta laadusta. Ehkä niitä oli seitsemää eri
väriä kuin sateenkaaressa, taivaallisessa kirkkoluokissa: punertavaa lämpöä,
vihertävää ystävyyttä, kirkasta tietoa, kylmää järkevyyttä, sinertävää sisua ja
keltaista kestävyyttä. Mitä se yksi oli? Mahdollisesti se oli vain nuorekasta
elämää, joka säteili hänen kirkkaista silmistään. Oli siinä lääkäri, vaikka ei
ollut partaa! Mies paikallaan, siitä me hänen katsantonsa alla lyhyempään tai
pitempään viipyneet aseveljekset olimme yksimieliset, kuten monesta muustakin
asiasta.

Hänen käskyläisinänsä, meidän varsinaisina hoitajinamme toimivista neitosista
eräät kuuluivat olevan rouvia, vaikka vaikea sitä kokemattoman oli päältäpäin
nähdä. Tuo solakka salakkainen, jonka viime keväänä luulet rippikoulunsa
päättäneen, saattaa olla rouva, parin kolmen lapsukaisen äiti, tuo tynnyrilintu
taas, jonka luulet jo vähintään puolisen tusinaa munaa poikasiksi hautoneen,
saattaa yhtä hyvin olla ikuinen neitonen. Täällä minä vasta oikein perinpohjin
tulin pohtineeksi sitä asiaa. Kuinka monivivahteinen saattoikaan olla tämä maan
savesta ja miehen kylkiluusta rakennettu ihmeellinen laite!

Heikko astia! hänestä sanotaan, mutta kuinka kestävä hän olikaan, kun sikseen
rupesi. No, tämän kai olin tullut näkemään jo kotioloissa. Moni asia, jonka
isäukko vain hädin tuskin sai alkuun laittaneeksi, äitimuori sinnikkäästi
vaivojaan nurkumatta vei perille saakka. Sanotaanpa nyt vaikka sellainenkin
milteipä jokavuotinen ja ukon mielestä jo senkin vuoksi ehkä arkipäiväiseltä
tuntuva asia kuin lasten hoitelu ja kasvatus. Kyllä meidänkin perheessämme
äitimuori kantoi sellaisen kuorman ja helteen, ettei ukosta olisi ollut niihin
rahkeisiin alkuunkaan. Mutta yhtä helposti hänen voimansa ja kärsivällisyytensä
katkesi. Kun paha aika sattui, niin se ritkahti kuin palanut lanka. Ei tarvinnut
muuta kuin että sukkakudin, vaikkapa kuivumaan nostettu lapanen vahingossa
putosi sikaämpäriin. Herran pojat! Koko nouseva polvi sai siitä sapiskaa, että
illallakin vielä korvia kuumoitteli.

Uskomattoman kärsivällisesti nämä naiset meidän tähtemme näkivät vaivaa.
Yökaudet he saattoivat istua hourailevan miehen vuoteen ääressä, kohentaa
peittoa, joka pikku hetken jälkeen jälleen virui lattiassa, muuttaa käärettä,
joka oli neljänneksen kuluttua yhtä kuuma, ellei polttavampikin kuin äskeinen.

Ja rohkeita he olivat kuin leijonat, tarkoitan urokset, jotka näistä
luontokappaleista oletan rohkeimmiksi. No, olinhan sen nähnyt jo
ilmapommituksissa, mutta näkyi se täälläkin. He eivät pelänneet mitään, eivät
raskainta tai ilkeintäkään työtä. Jotakin siinä joutui näkemään, kun meistä
pommin siruja kaiveltiin, kappaleita leikeltiin ja jäseniä paikattiin. He eivät
pelänneet hiljaista kuolemaakaan, joka harva se yö käytävissämme kahnusteli.

Joutilaan miehen oli mieluisaa katsella heidän töitään ja liikehtimistään.
Tuntui melkein samalta kuin kesäisenä päivänä niittymättäikössä loikoillessa,
kun kukkaset tuoksuvat ja perhoset liitelevät ylös ja alas. Niin he somasti
lainehtien liikehtivätkin pysähtyen sopivan matkan päässä milloin minkin
loikoilijan pieluksen viereen.

Vaihteeksi katselimme toisiamme. Mistä sinäkin lienet ja minne olet menossa?
Sitä mukaa kuin tajuntaan selvisimme, otimme selvää, kuka kukin oli. Hyvää aikaa
siihen oli. Meitä oli siellä poikia monelta rintamalta, ja monenlaista meissä
oli vammaa, kenellä päässä, kenellä jalkopäässä. Pahimpia taisivat olla
keskiruumiin vammat ja sirpalesorvaukset. Niistä olen jo aikaisemmin puhunut ja
niiden tuottamaa tuskaa olen niin paljon nähnyt, että tulen murheelliseksi, kun
muistelenkin niitä. Sitten tulen vihaiseksi sirpalepommin keksijälle, — hän ei
varmaankaan ole vielä saanut sitä palkkaa, jonka keksinnöllään olisi ansainnut.

Aamusta iltaan ja illasta aamuun pojat taistelivat miehuullisesti kukin
kohdallansa niinkuin olivat taistelleet pakkasen ja meluisan kuoleman kanssa.
Kuolema hiiviskeli myös täällä, mutta se oli hiljentynyt, kuten miehetkin olivat
hiljentyneet.

Voitolle pääsevä elämä täällä paremminkin melua pyrki pitämään. Se nuuski ja
haukkua räyskähteli kuin keväinen pentu. Kirkkaana aamupäivänä se kerkisi
ilmaisemaan itsensä monella tavalla. Se oli nälkäinen, milteipä hotka.
Perunamokon ja sianlihakastikkeen katoaminen oli varmaan pätevä elämään
palautumisen merkki muillakin kuin takaraivoonsa paukun saaneella miehellä.

Toinen yhtä pätevä merkki oli tupakannälkä. Kun yöunestaan silmiään raotteleva
poika lipaisi huuliaan ja sanoi: Antakaas tupakkaa! oli melkein kuin hänen
otsaansa olisi ollut kirjoitettu: Tänä päivänä minä nousen istumaan! Kahden
päivän kuluttua köpittelen neljällä jalalla kuin pukkipoika!

Mutta sitäkin varmempaa oli asia hänen kohdaltaan, jos hän alkoi kaskuilla sitä
ja tätä ja kirota napsautteli joukkoon. Silloin jo oli ihan varmaa, ettei hän
sairaalasänkyyn lopullisesti nukahtaisi.

Monta kuolemaa ehdin kovan talven kuluessa jo nähdä taistelutanterilla ja
täälläkin. Yksi täältä on jäänyt muita kirkkaammin muistiini, ehkäpä senvuoksi,
että se kypsyi niin kauniisti, ja sitten kun se vihdoin tuli, tuntui kuin se ei
olisi ollutkaan kuolema.

Kun ensi kerran havahduin tajuttomuuden tilasta, makasi hän jo vieressäni ja
katseli minua suurin, kysyvin silmin. Hänellä kuului olevan keskiruumiissaan
joukko sirpaleita, joita ei voitu kaivaa pois. Ne eivät tappaneet häntä heti,
vaan vähitellen. Armoton kuolema kuitenkin oli jo iskenyt kylmät kyntensä
häneen. Tunnottomana se makasi hänen päällään imien hänen nuorta elämäänsä kuin
korttiselkäinen ristilukki verkkoonsa takertuneen kärpäsen mehua.

Mutta hän oli sitkeä poika, murtomaahiihtäjä ja mäenlaskija kuului olleen. Hän
tiesi, ettei näkisi kevättä, ei pääsiäistäkään. Hän kypsytti itsensä siihen
ajatukseen. Sisukkaana, peräänantamattomana urheilijana hän kilvoitteli nuoren
elämänsä viimeisillä rippeillä, taisteli miehekkäästi jokaisesta sentistä ja
sekunnista.

Riutuen hän kärsi jäytävästä kivusta ja voimien vähentymisestä. Hän laihtui ja
keveni. Hänen verensä haihtui ja pakeni. Suuret, kysyvät silmät painuivat yhä
syvemmälle. Ne kävivät suuremmiksi, yhä kysyvämmiksi. Miksi minun pitää nuori
elämäni jättää ja lähteä? Mitä pahaa olen tehnyt, että minun näin täytyy kärsiä
ja kuolla? — Minkävuoksi? ajattelin minäkin hänen apunaan, hänen rinnallaan.
Yhdessäkään etsien emme löytäneet tyydyttävää vastausta näihin kysymyksiin.

Mutta sitä mukaa kuin hän keveni ja irtautui, hän samalla sisäisesti vahvistui.
Ja viimeisinä hetkinä, jolloin elävin silmin toisiamme katselimme, jolloin minun
katselijapaikalle jäävänä olisi pitänyt rohkaista häntä tuntemattomalle ladulle
lähtijää, hän päinvastoin rohkaisi minua. Se menee jo hyvin! Älä välitä!

Niin valmis hän oli, että olisikin ollut suorastaan sääli häntä enää kauemmin
pidättää. Mitä raadeltu, kuiviin imetty ruumis olisikaan voinut hänelle enää
tarjota. Elämä viittoili ja valaisi hänelle kirkkaita latuja edessä päin.

Heräsin aamupuoleila yötä kuin joku olisi käsivarrestani nykäissyt. Jouduin
parahiksi näkemään hänen lähtöhetkensä kirkkaassa kuutamossa. Loistavin silmin
hän katseli kuuta. Sitten hän huokasi, värähti ja kalpeni. Tuntui kuin hän olisi
ilmaan kimmahtanut liukkaassa mäessä odottamansa hyppyrin laella.

Se oli hänen paljon kilvoitelleen nuoren elämänsä viimeinen hyppy. Se onnistui,
sillä hän oli huolellisesti keskittynyt siihen. Hoitajat tulivat, peittivät
hänet lakanalla ja kantoivat pois.

En katsellut sitä. Katsoin vain ikkunasta kuutamoon. Minusta tuntui kuin hän
olisi lähtenyt sitä tietä, kuin hän yhä olisi leijaillut ilmassa komean hyppynsä
kauneimmassa kaaressa, vartalo uljaasti etunojassa.




KAHDEKSASTOISTA LUKU



Taipaleen tekijä. Summan laskija. Raatteen tien raivaaja. Kiharatukkainen poika
Karjalan rintamalta.

Sairaalamme sijaitsi suuressa opistotalossa. En ollut ennen nähnytkään niin
komeaa rakennusta. Seutu oli erinomaisen luonnonkaunista. Korkeat, metsäiset
harjut kaartuivat kauniisti kupertuviin laaksoihin, joiden pohjalla kuului
olevan kirkasvetisiä lampia. Niissä kelpasi ahventen poikasten uiskennella ja
ihmistenkin. Me emme päässeet osallisiksi siitä ilosta, koska lampien pintaa
peitti vielä jää, harjujen rinteitä häikäisevä hanki. Me toipuvat potilaat
katselimme ja kuvittelimme sitä vain aurinkoa tulvivan tupakkahuoneemme avarista
ikkunoista. Mikä ilo olisi ollut lasketella noita hankiakin! Mutta sitä,
niinkuin kirkasvetisiin harjulampiin mulskahtelemista kesäpäivänä, saattoi myös
kuvitella. Luulen, että viimeiselle kierrokselleen häipynyt murtomaahiihtäjä oli
tehnyt sen monta kertaa.

Meitä kokoontui tavallisesti saman pöydän ympärille viisimiehinen joukko. Se oli
sopivasti kokoonpantu eri rintamilla tappeluihin osallistuneista pojista. Yksi
mustasilmäinen, kiharatukkainen poika oli reserviharjoituksista lähtien
häärännyt Karjalan metsissä, toinen matalahousuinen, jämerä jässikkä oli ollut
Raatteen tietä raivailemassa, kolmas, suoranenäinen eteläpohjalainen, oli
Taipaleen tekijöitä, ja neljäs, hartiakas Lounais-Suomen poika, oli joutunut
tänne Summasta. Niin, ja olinhan siinä joukossa vielä minäkin, vähin sieltä ja
täältä, tukkipöllejä veistellyt kuten Raatteen poika, oravapuitakin katsellut
Karjalan pojan napittavin silmin, mutta sota-aikani olin napitellut siellä
jossakin Summan ja Taipaleen välimailla.

Tupakkaa siinä kului ja juttua tehtiin, väliin turhemmastakin asiasta, se on
sanomatta selvää. Karjalan poika oli kerkiäväisin. Hyvään vauhtiin päästyään hän
kiersi ja hämäsi meidät kaikki. Hän kuittasi usein yhdellä kukahduksella
viisitavuisen sanan. Hätätilassa hän auttoi vielä käsillään. Niinpä kerrankin,
kun Pohjanmaan pojalla olisi ollut mielestään tärkeämpääkin kerrottavaa, mutta
ei saanut teräkkäämpää sanaansa väliin, hädin vain kerkisi kysäistä:

— Missä olet koulusikaan käynyt, Uukuniemessä vai Kollaanjoella? Karjalan poika
heitti:

— Kollaan! Niin hän kukahti jatkaen keskeytymättä omaa juttuaan.

Ei Pohjanmaan pojankaan kieli puurossa ollut palanut. Mutta hän tarvitsi eteensä
sopivan lakeuden. Kun hän sen sai ja samalla molemmat kyynärpäänsä pöydälle,
lasketteli hän kuin kilometrin mittaista heinäsarkaa kahden hevosen
niittokoneella.

Raatteen poika jankutti. Päivänselvää totuutta tai sulavasti juoksevaa valetta,
jonka me ilman muuta hyväksyimme täytenä totena, hän jamasi moneen kertaan: Niin
se kävi! Joo! Niin kävi! Niin kävi! Joo! Hänen pienet silmänsä tihersivät.
Nopeasti pensoittuvan parran rako jäi aina hiukan avoimeksi. Niin kävi! Joo!
Joo! sieltä näytti pulpahtelevan, vaikka sanojakaan ei enää kuulunut.

Varsinais-Suomen poika oli siviiliammatiltansa nähtävästi salaojan kaivaja, tai
ainakin hän oli ollut päältä katselemassa, kun sellaisia laitoksia peltomaille
rakenneltiin. Hän tähyili ikkunasta säteileviä hankia ja otti käsillänsä niistä
mittaa. Niin oikke! hän todisteli omia näkemyksiänsä, vaikka en voinut mennä
vannomaan, oliko jokainen hänen kertomansa juttu aivan »niin oikke» kuin hän
todisteli.

Siinä he sitten olivatkin. Jos minä, vaikka hörpiskelinkin muutamana
kevätpäivänä kahvia samassa pöydässä, tässä yhteydessä yrittäisin piirtää
jotakin irvikuvaa Lamminahon akan pojasta, olisi se vähintään sula hävyttömyys.
Niin, minä vain sitten istuin, kuuntelin ja ihmettelin heidän toinen toistaan
vetreämpiä pöytäpuheitansa. Tällaisissa kilpalaulajaisissa on läheisen
kuuntelijan yleensä vaikea ryhtyä arvioimaan, mikä on tavulleen totta, mikä
tuulen tuomaa. Mutta miksi hänen sitten pitäisi ryhtyä sitä arvioimaan? Mitä
tehtävää jäisi tämän jälkeen arvoisalle yleisölle eli etäisemmässä piirissä
istuvalle kuuntelijakunnalle? Ja sitäpaitsi: Viime talven tapahtumista
puhuttaessa silkka totuus saattaa tuntua monesta sadulta, kun tuulentuoma
sensijaan käy täydestä todesta. Mikä on totuus? kysyi Pontius Pilatus ja pesi
kätensä. Siihen nähden, mitä tässä jutussa jäljempänä seuraa, teen minä samoin.

Kun meillä siellä opiston valoisissa, ilmavissa saleissa oli niin väljää ja
mukavaa, joutui kerran, useammankin kerran keskustelun alaiseksi, kuinka ahdasta
itsekullakin oli ollut tänä talvena siellä jossakin. Kerkiävän luontonsa
mukaisesti Karjalan poika kukahteli siitä ensiksi. Jo reserviaikoina, ennenkuin
teltat joutuivat, oli heillä ollut aika tavalla ahdasta. Hädin tuskin saatiin
miehen mitta makuupaikkaa pirteissä, mutta uloskäytävistä ei ollut puhettakaan.
Hätä keinon keksii. Pirtin orsiin, jotka yleensä kulkivat peräseinästä
oviseinään, lyötiin sopivien matkojen päähän nauloilla vanhoja suolivöitä,
köydenpätkiä, vasikanhäntiä. Niitä pitkin käsivoimin sitten mukavasti
juoksenneltiin ulos ja sisään.

— Niin oikke! Niin meilläkin navetoista lanta pihattoon juoksutetaan kattoputkia
pitkin, — muisteli savipeltojen poika. Ja hän kertoi puolestaan:

— Tavallisen ahdasta oli meilläkin Summassa, vielä sittenkin kun teltat
joutuivat. Ei puhettakaan, että ovesta olisi mahtunut kulkemaan. Ovi oli meillä
vain jonkunlainen kokoojakaivo vierailijoita varten. Itse me kiipesimme sisään
ja ulos teltan keskelle pystytettyä lipputankoa pitkin. Makuulle meillä miehet
asetettiin säteittäin ja lomittain, vähän siihen tapaan kuin Rymättylän mies
latoo suolasilakat nelikkoon. Lämpöinen siinä oli nukkua, ei mitään peittoja
eikä huopia kaivannut. Niin oikke!

Kolmantena astui esiin eteläpohjalainen. Jo aikaa ottaen hän kaivoi molemmat
kyynärpäänsä pöydälle. Silmät katselivat kauas pitkin suoraan linjatun nenän
värähteleviä pihtipieliä.

— Mitä tuo nyt oli siihen nähren, mitä meitillä Taipaleen korsuis! Ennen
apuharvennuksia, tarkootan. Myöhemmäs vaihees ei korsun piirustuksia eres
hyväksytty, ellei siinä alunperin ollut varattuna pari kolme varapaikkaa nuppia
kohren. Parhaimpina öinä ne kaikki olivat visusti käytännös.

Tiedusteltiin, mitä ne sellaiset varapaikat olivat. Poika röyhtäisi ja selitti:

— Nauloja! Tavallisen kuuren tuuman prässinauloja! Ne iskettihin seinään joka
miehen pään kohralle. Kun ensimmäinen sarja oli nukahtanu, nostettiin heirät
kuin hantuukit kukin kohrallensa naulaan. Samoin meneteltiin seuraavien kans.
Vasta kolmas sarja sai uinahtaa paikoollensa. Sitä minä sanoosin jo pieneksi
ahtaureksi kuin myös yksimielisyyreksi. Ei siinä turhista rähinööty! lopetti
lakeuksien poika.

— No, ei, eipä ei! myönteli Kainuun hirrenpätkä ja hieroskeli pieniä
saukonpojansilmiään. — Oli teillä jo kohtalaisen ahdastakin siellä. Mutta jo oli
meilläkin Raatteen maakorsuissa, tarkoitan meijän iivanoilla. Niin oli! Joo!
Olin yhtenä päästämässä heitä siitä pinteestä. Minä sen tiijän, joo!

Nähtävästi hän tahtoi kiihdyttää uteliaisuuttamme. Hän piti pienen tauon,
tirkistellen meitä silmiin. Sitten hän jatkoi.

— Jo oli ahasta meijän iivanoilla. Niin oli! Joo! Ellei meillä olisi ollut
lapioita ja rautakankia matkassamme, ei heidän ylösnousemuksestansa olisi tullut
yhtään mitään. Niin oli ahasta iivanoijen korsuissa. Joo!

Meidän täytyi tiedustaa, mitä he tällaisilla työkaluilla tekivät
auttamistyössänsä, — hautasivatko mahdollisesti vankinsa sitä mukaa kuin saivat
heidät ylös.

— Eihän toki! Kuinka me eläviä miehiä olisimme hauvanneet. Mutta kun korsut oli
sullottu niin miehiä täyteen, niin täytyi kaivaa juoksuoja ympärille. Täytyi
soaha sen verran väljyyttä, että ensimmäinen heltisi. Loput kyllä helpommin
nousivat, loppupään miehet ihan ittestään. Niin oli ahasta Raatteen korsuissa.
Joo!

Tähän ei ollut kellään enää mitään lisättävää. Ahdasta oli ollut vähin siellä ja
täällä. Raatteen tien varsilla kaikkein enimmin.

Toisena kertana tulee puhe onnenpotkuista eli sattumista, joita sodassa tapahtuu
milteipä joka miehelle, muutamille harva se päivä.

— Meidän komppaniassa niitä sattui kaikkein useimmin soppakanuunan lataajalle, —
ehätti savipellon poika aloittamaan omaksi vahingokseen, sillä aloittaja
tavallisesti veti lyhyemmän tikun. — Kuvitelkaahan, eräänäkin päivänä, kun mies
tuhrii ja tuskittelee huonosti vetävää kanuunaansa saamatta aikaan vetoa, vonkuu
suutari, niin oikke! Ihan elävä suutari lennähtää hänen jalkojensa välitse,
halkojen ja soppakanuunan etuseinän lävitse. Kyllä syntyi vetoa! Niinkuin
viemärin suulla kokoojaojassa, kun koko luukku tempaistaan pois. Saimme
tulikuuman hernesopan puoli tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. Niin oikke!
Totta on joka sana, vaikkei se mikään uskonkappale ole, — lopetti ojamies.

— Ihmekö tuo, jos sorassa läpiä tehrään. Sehän mun käsittääkseni on koko kahinan
pohjimmaanen tarkootus. Ihmeellisempää musta on, kun vanhat, ennen tehryt lävet
täyresti tuhotaan. Sellaastakin sattui meillä Taipaleen joella. Ootteko ehkä
kuullehet jo siitä?

Emme olleet. Lakeuksien poika rykäisi ja kertoi:

— Meillä oli poika, joka oli kaikkehen hyvä, niinkuin muutamat tuppaavat
olemahan. Suupelissä hän oli vihron viimmeenen, aivan voittamatoon. Hän vihelsi
ja lauloo yhtä aikaa ja mulkooli kahtehen suuntahan silmillänsä. Hän lauloo ja
riimitteli värsyjäkin ihan jokapäivääsistä asioosta syöressänsä, maatessansa ja
pieniä korsuaskareita tehressänsä. Kunpa kerrankin yhtenä iltapuhtehena hän
rupesi siivoomahan kivääriänsä, riimitti ja lauloo:

Jos miehell on piippu ja pyssy ja akka. niin käres on puurassi tai raurasta
ranstakka!

Ja samalla kun hän näin lauloo, hän aikoo ruveta sohlottamaan pyssynpiippuansa,
minkä toimituksen te jokaanen hyvin tunnette ja tierätte. Mutta tierättekös,
pojat! Siitä ei tullut yhtään mitään, siitä rassaamisesta nimittäin. Hän yrittää
kuin poika, kummastakin päästä. Hän vähentää riivehiä, vähentää ja vähentää,
yrittää ja yrittää ja hikoilee kuin riihimies. Ei mitään. Rassi ei painu sisään,
ei tuuman vertaa. Siiloon pojan naamaa alkaa vetää jo totiseksi. Laulu oli jo
aikapäiviä sammunu, se ritkahti alkuhunsa, katkesi kerta kaikkiaan kuin linnun
kinttu.

— Mikä mun pyssyni sisähän on menny? hänen täytyy lopulta sanua ja samalla
turvautua meirän näissä asioossa itteänsä taitavampien asiantuntemuksehen.
Tarkastellahan siinä sitten asetta miehissä. Tirkistellähän kaasulampun liekkiä
vasten suuta ja perää. Mitään ei lävitse näy. Se oli tukossa kerta kaikkiaan!
Arvatkaapas, pojaat, mitä siellä oli?

Mistäpä me sen olisimme arvanneet, ja vaikka olisimmekin, emme toki olisi
raaskineet häneltä ilmaisemisen iloa riistää.

— Konekiväärin kuulia! Nikkelikuulia kuin litistyneitä hernehiä suusta
patruunapesähän asti! Sitä siinä sitten miehissä katseltihin ja ihmeteltihin.
Kuinka olikin noin osannut! Ja kuinka poika oli jaksanut pitää pyssyn perää niin
kauan kohrallansa!

Kaiken iltaa me sitten annoomma hänelle hyviä neuvoja. Yksi käski kiinnittämähän
vanhan korkkiruuvin laastikun päähän. Toinen neuvoi poistamahan kivääristä
lukkolaitteet ja pitämähän sitä sopivalla hollilla vielä huomispäivänäkin: ehkä
puhkaasee läpi, kun sisään ei enää mahru. Kolmas esitti: Viisahinta vaihtaa
iltahämärissä jonkun iivanan kanssa avoreikäisempähän rautahan! Tätä hyvää
neuvoa poika sitten lienee nourattanutkin, koska muutamana iltana taas
sohlotteli laastikullansa. Mutta eipäs laulanut, eikä riimitellyt enää värsyjä,
ei alkuunkaan. Vihoiteli vain ja mulukooli joka suuntahan.

Siihen päättyi Pohjanmaan pojan juttu sattumista. Näytti kuin Kainuun pätkällä
ja Karjalan kiharatukkaisella ei tällä kertaa olisi ollutkaan halua
haastelukilpailuun. Kiharatukkainen kukkui sen ensinnä sanoiksi.

— En mie viihti haastaa tuollaisii! En mie viihti kuunnellakaa noi roskaisii
juttui!

Hän käpsähti jaloilleen, niisti nenäänsä ja lähti, niinkuin olisi loukkautunut
jostakin. Myös Kainuun pätkä nousi ja nosteli lyhkäisiä housujansa molemmista
taskuista.

— Joo! Niin se on! Ei sitä viihti kertoa roskaisia juttuja näin päivällisen
eillä! Ei viihti! Joo! Niin se on! Joo!

Ainoana jäävittömänä kuulijana ja palkintotuomarina annoin saviseudun salaojan
kaivajalle yhden pisteen ja Etelä-Pohjanmaan suoranenäiselle kaksi pistettä.
Mutta vieläkään en käsitä, mitä roskaista hänen muistelmissaan oli. Luultavasti
kiharatukkainen keksaisi sen ja Kainuun pätkä ajoi hänen vasikallansa kuin
porolla ja pulkalla. Joo! Niin kai se oli! Joo!

Oli meillä vakavampiakin juttuja, joita muisteltiin ilman kilpaa. Vaikka mikä
tuon tietänee. Eiköhän kaikessa, missä neljä tai kolme, vaikkapa kaksikin vain
jollakin tavalla etenee, ole aina hienoinen kilpa takana.

Karjalan kiharatukkainen kertoili meille hyvistä »pystykorvan» miehistä (hän
tietenkään ei tietänyt mitään meidän lohkomme »pystykorvasta» ja sen miehistä,
jotka olivat jo olleet ja menneet). Niitä oli ollut useampiakin, mutta yksi oli
ollut oikea mato miehekseen. Hän oli lukenut lehdistä ja kuullut usein radiossa,
että olimme joutuneet taisteluun vähintään viisikymmenkertaista vihollista
vastaan. Tämän me kaikki olimme monta kertaa kuulleet. Mutta Karjalan oravamies
ajatteli asian loppuun ja teki siitä itselleen talvikautisen työohjelman. Jos
kerran oli viisikymmentä vihollista yhtä vastaan, niin ne viisikymmentä oli
napsittava hengiltä, mikä siinä muu auttoi. Ja kun jokainen omalla kohdallaan
suorittaisi urakkansa, niin...

No niin, lopun jo saattoi arvata kuka tahansa. Hän ryhtyi urakkaan, niinkuin
aikaisempina syksyinä oravametsästykseen, hiiviskeli pystykorvineen samoissa
metsissäkin. Eroa vain oli siinä, että hän liikuskeli nyt ilman koiraa, yllään
valkoinen jakku, ja panoksetkin napsahtelivat vähän kuuluvammin. Niin, eikä hän
nylkenyt nahkoja reppuunsa, kuten ennen oli menetellyt. Hän vain merkkasi ne
pienellä ristillä mustakantiseen taskukirjaansa. Hänellä oli kärsivällisyyttä ja
kieltämättä myös hyvää onnea. Hänen osuutensa, viisikymmentä, tuli ennen pitkää
täyteen.

Nyt hän olisi voinut jo hellittää. Mutta milloinka oikea metsämies hellittää,
jos riista ei näytä loppuneen. Sehän ei loppunut kesken aikojaan tänä
pyyntikautena, ja Karjalan metsät olivat laajat. Hän jatkoi vanhoilla ja uusilla
laduilla. Toinen viisikymmentä tuli täyteen. Mutta arvatkaapa, tyytyikö hän
vielä tähänkään?

Arvasimme, mutta emme arvanneet oikein. Hän ei tyytynyt vielä edes kolmanteen
satsiin, vaan napsutteli neljännen, jopa viidennenkin viisikymppisen yhteen
menoon, koska kerran hyvää keliä ja panoksia riitti. Ja koska joukossa varmaan
oli useita sellaisia, joilla ei ollut näinkään hyvää tuuria, metsästysmaista
puhumattakaan. Hän oli luonteeltaan hyvin vaatimaton, tämä oravamies. Metsissä
tavoitettu saalis häntä aina hävetti, joko liian pienuuden tahi liian runsauden
vuoksi. Hänen täytyi sen selittämiseksi etsiskellä syitä ja vastasyitä puoleen
tahi toiseen.

Mutta suuresta valppaudestaan huolimatta hän itse sitten kerran sai napsun
leukapieleensä; jossakin rintamantakaisessa sairaalassa hän paranteli sitä
parhaillaan. Sanovat, ettei siitä enää tule kunnon kalua, leuasta nimittäin,
miehestä kyllä. Varmasti hän napsii jälleen muina talvina oravia, ellei
tähtäimen eteen ahdisteta isompaa saalista, jota hän hiljaisena, vähään
tyytyväisenä rauhan miehenä ei ensinkään himoitse.

Tähän päättyi kiharatukkaisen tosikertomus, jonka paikkansapitäväisyyttä minulla
ei ole mitään syytä epäillä. Kainuun poika jatkoi, kokemuksistaan Raatteen
tieltä, — kohensi housujaan, hieroi silmiään. Joo!

Hänellä oli tässä kuten muissakin kertomuksissaan hieman omituinen
menettelytapa.

Ensi alkuun hän kehui vihollista ja hänen varustuksiansa. Vastustajat olivat
uljaita, kuolemaa ja kaikkia vaikeuksia pelkäämättömiä miehiä. He hiihtivät kuin
pojat ja tappelivat kuin kukonpojat! Mutta maahan he kaivautuivat kuin
myyränpojat. Ja kun he kerran pääsivät pureutumaan kamaran alle, ei heitä saanut
sieltä ylös polttamallakaan! (Ei muutoin kuin kaivamalla, mutta sen hän oli
kertonut jo aikaisemmin.) Niin se oli! Joo!

Sitten hän ryhtyi tekemään selvää heidän varustuksistaan. Me olimme nähneet
paljon kuvia, jopa elokuvia h-vaunuista, kuorma-autoista, kärryistä ja
kärrynpyöristä, koko Raatteen tien seitsenkilometrin mittaisesta, kesken
aikojaan hajonneesta makkarasta. Viisaana, vaikkakin tihrusilmäisenä miehenä hän
ei siitä puhunut sanaakaan. Hän jutusteli vain, mitä muuta hyvää sieltä
kymmenien tuhansien miesten ja hevosten kaatumapaikoilta oli esiin kaivettu.
Siinä oli tavaraa venäläistä, puolalaista, ranskalaista... jopa kuormakaupalla
sellaista, mitä juuri ensi hätään ei valloitetussa maassa luulisi
tarvittavankaan, muutamat sydänmaan miehet tuskin tiennevät maailmassa
olevankaan.

Mutta sitten he olivat saaneet armeijakunnan komentajalta käskyn makkaran pätkän
motittamisesta. Mikäpä siinä. He sylkäisivät kouriinsa, kuten Kainuussa on
tapana. Makkara palstoitettiin noin viiden kilometrin laajuudelta molemmin
puolin. Muutamia kuuden tuuman tykkejä hinattiin sopiviin kohtiin, ja sitten se
alkoi. Tehtiin motti motin jälkeen. Kahvipuita tehtiin komeista tukkipuista.
Pikkupillit pirisivät yötä ja päivää. Pojat heittivät nuttunsa kuusen oksaan ja
hiihtivät kuin ilvestä. Vallattiin ja puhdistettiin motti motilta ja sitten
vielä ne metsäpalstatkin korsu korsulta.

Joo, niin se kävi! Joo!

Näin kertoi Kainuun poika, nosti housujaan ja pisti tupakaksi, emmekä me voineet
väittää, etteikö kaikki olisikin tapahtunut juuri niin. Joo! Raatteen tie on
Raatteen tie, on ja pysyy. Uljaat aron pojat makaavat siellä tuntemattomissa
haudoissaan, heidän nelijalkaiset kohtalotoverinsa toisissa haudoissa.
Kärrynpyöriä riittää suomussalmelaisille korjailemalla kolmeksi vuosikymmeneksi.


Mutta kerran taas, kun istuimme viiteen pekkaan neliskulmaisen pöydän ympärillä,
kaivoi Lounais-Suomen poika povitaskujaan ja iski eteemme pöytälaudalle
kotipeltojensa salaojituskartan. Lähemmin tutkittaessa havaittiin, ettei se
ollutkaan salaojitussuunnitelma Varsinais-Suomen jokilaaksoista, vaan
asemapiirros hyökkäysvaunutaistelusta Summan loholla. Ja kun saviseudun poika
lähtiessään unohti sen pöydälle, kätkin minä sen vuorostani povitaskuuni ja voin
selostaa hänen kertomuksensa teille hänen karttapiirroksensa mukaan, kuten
alempana seuraa. Niin oikke!

Oli taas odotettavissa vihollisen h-vaunujen tukema hyökkäys, niinkuin kymmeniä
kertoja ennen. Routainen maa tärisi, ilmassa jyrisi ja sätkätteli
ilkeäntuntuisesti. Ankara tykistöpehmitys oli jo aikaisemmin suoritettu, mutta
meikäläisillä ei ollut mitään syytä liikkua korsuistaan. Ainoastaan vartijat ja
tähystäjät olivat tarkkoina tähystyspaikoillaan.

Vähitellen tykistötuli hiljeni. Niinkuin etääntyvän ukkosen jymy se harveni ja
vaimeni. Mutta pian sen jälkeen ensimmäiset h-vaunut vierivät näyttämölle
tunnustelemaan. Ja nyt te, hyvät lukijat, voitte ryhtyä käyttämään salaojurin
karttatietoja hyväksenne.

Vihollisen h-vaunut lähestyyvät paksujen nuolten osoittamasta suunnasta. Meidän
lohollamme on ensimmäisenä vastassa valvontalinja , joka ammunnallaan suorittaa
hälytyksen, mutta vetäytyy sitten syvemmälle. Seuraavina tukimiehinä toimivat
taisteluvartiot, , joiden päätehtävänä on pakoittaa vihollinen mahdollisimman
varhain paljastamaan aikeensa. Pääpuolustus linja = = = = = oli aukean niityn
takana ja vasta sen takana metsän suojaamassa rinnemaastossa olivat varsinaiset
tukikohdat hv-tykit ja tuliaseiden pesäkkeet . Pommarit ja y. m. s. ,
liikuskelivat usein pääpuolustuslinjan etupuolella, mutta hv-torjuntatykit ja
pesäkkeet tulittivat niityn ylitse. Hv-tykit olivat sovitetut kaikkein
sopivimmille kukkuloille, joista ne helposti kykenivät hallitsemaan ja
tulittamaan pääpuolustuslinjan ylitse pitkien nuolten osoittamaan suuntaan.
Tulitusmatka h-vaunuihin niiden lähestyessä pääpuolustusasemaa on tavallisesti
noin viidestäsadasta tuhanteen metriin.

Näin oli tälläkin kertaa. Sellaiset ohjeet oli annettu hv-tykkien johtajille.
Mutta vihollisen h-vaunut ja niiden kuljettajat olivat entisistä kokemuksistansa
viisastuneet. Ne pysyttelivät kyllin etäällä, vain ajaa jyrräsivät edes takaisin
tulitusmatkan ulkopuolella. Puolustajien hv-tykit haaskasivat turhaan
ammuksiansa, pölistelemällä multaa tuuleen.

Kun siitä ei näyttänyt sen valmiimpaa tulevan, siirrätti eräs hv-tykkiä johtava
nuori vänrikki tykkinsä nopeasti aivan pääpuolustuslinjalle. Nyt oli välimatka
sopiva, mutta suojatusta pesäkkeestään irtautunut tykki oli myös vihollisen
lukuisille h-vaunuille otollinen maali. Alkoi kilpa-ammunta. Jo pysähtyi
ensimmäinen h-vaunu ja rupesi savuamaan. Hv-tykki reippaine poikineen toimi
loistavasti. Sen nuori johtaja seisoi melkein suojattomalla paikalla, tähystäen
kiikarillaan rohkeasti. Sopivista tähtäysmaaleista ei ollut mitään puutetta;
vahinko vain, että ne hyrräsivät eteenpäin. Jospa hetkenkin olisivat pysyneet
alallaan. Mutta hyviä sattumia tuli näinkin. Jo toinen pysähtyi ja savusi. Jo
kolmas! Kranaatit räiskähtelivät ympärillä tuhkatiheään, mutta miehet ja
tähystelevä johtaja eivät olleet tietääkseenkään niistä.

Sitten tuli äkisti pysäys. Heidät yllätti kolmasti toistuva kranaatinheitinten
keskitys. Sen sirpalevaikutus oli niin tuhoisa, että tykin hoitajat kaikki
haavoittuivat, vänrikki yksin säilyi kiikareillensa. Hän lähetti miehet
sidottaviksi, nosti tykkinsä pystyyn ja nousi jälkeen kiikaroimaan. Yksi oli
sopivalla kohdalla, mutta eihän sitä kiikarilla voinut vioittaa. Hän hypähti
alas ja ampui sen tykillä. Taas oli noustava tähystelemään. Toinen oli tulossa.
Hänen onnistui tuhota vielä sekin.

Näin hän kaiketi olisi mielellään jatkanut edelleen, mutta hänen reippaan
toimintansa keskeytti eräs kohti soitteleva hv-pikatykki. Se onnistui saamaan
täysosuman. Siihen päättyi nuoren vänrikin ja hänen terävästi napsivan
hv-tykkinsä tarina.

— Niin oikke! lopetti salaojittaja.

— Se oli uljas tarina! myönsimme me ja lähdimme kävelemään. Minä nousin
viimeisenä ja pistin pöydälle jääneen taistelukartan taskuuni. Hän ei kaivannut
sitä, ja se jäi taskuuni. Tässä hän nyt sen näkee yhtä hyvin, ellei paremminkin,
uudelleen piirrettynä.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU



Viipurin pamauksia. Hiljaa kiven takana. Outo seisahdus pitkän rähinän jälkeen.
Kuin veljet keskenään. Miksi tappelimme?

Sanotaan, että matokin kuolee päästään, mutta ellei se kuole ennen
auringonlaskua, niin rupeaa jälleen elämään. Näin kävi minulle. Sain tällin
päähäni, en kuollut ensimmäiseen auringonlaskuun mennessä enkä vielä
toiseenkaan, ja niin jäin elämään. Toipumiseni tapahtui niin nopeasti, että
itsekin ihmettelin. Nuori, parraton lääkäri myös ihmetteli, vaikka ei siitä
mitään puhunut. Hän katseli vain ja puheli muita mukavia.

Ja niin koitti se aurinkoinen maaliskuun aamupäivä, jolloin minun oli noustava
ja sanottava hyvästit komealle hotellille, sen lääkäreille ja enkeleille,
Kollaanjoen, Raatteen, Summan ja Taipaleen verrattomille pöytätovereille kuten
kaikille muillekin tämän loistavan toipilaskotimme hyville aseveljille. Iloitsin
siitä, että jälleen pääsin tapaamaan kotoisia ase- ja veriveljiäni siellä
jossakin, mutta murehdin sitä, että monet hyvät jutut jäivät vielä aurinkoisen
huoneen pöydän kulmalle nauttimatta.

Minun ei tarvinnut matkustaa Karjalan kannakselle, ei muuta kuin portille; asiat
olivat tällävälin kehittyneet jo siihen vaiheeseen. Tämä portti ei ollut mikään
sen vähäisempi kuin vanha ja monista tappeluksistaan kuuluisa Viipurin kaupunki.
Mutta vaikka isäukko pätevästi todistelikin, ettei uusi ole koskaan entisen
veroinen, luulen silminnäkijänä voivani vakuuttaa, että tällä kertaa oli, ellei
vähän parempikin. Tuskinpa tämän kunnianarvoisen tappelupaikan kujat ennen
olivat tunteneet tällaista tärinää. Kapsäkkejä, isompaa ja pienempää
kenttäpostia, satoi suoraan ja kaaressa. Ilman täytti katkeamaton jyrinä,
tiilenporo, tulipalojen savu. Tuskinpa edes aurinko, joka sentään katselee
maailman menoa melko turvallisen tähystysmatkan päästä, uskalsi pistää naamaansa
pölypilvien ja savuverhojen raosta esiin. Tai ehkä se häpesi niiden puolesta,
jotka syyttä suotta hävittivät kaunista kaupunkia.

Mutta Torkkeli Knuutinpojan linna Viipurin lahden pohjukassa seisoi yhä vanhalla
paikallaan järkkymättömillä kallioillansa. Sen korkeimmassa tornissa hulmusi
Suomen sotalippu. Tuuli puhalsi kaakosta, ja leijona heristi miekkaansa samaan
suuntaan, vaikka varpaitten välistä jo veri tiukkui. Oli kai tämä linna jo
vuosisatojen kuluessa monta pamausta kuullut, mutta eipä varmaan näin monta
saman auringon kiertämällä. Hyvä paukku lienee aikoinaan ollut sekin Knut Possen
täräyttämä, koska siitä niin kauan oli ääntä pidetty. Lieneekö ollut tuon
kummempi kuin yksi näistä?

Tämänkin tapaisia mietteitä tuli mieleeni muutamien aseveljien kanssa
raunioituvan kaupungin katuja hiiviskellessäni. Täytyi vähän varoa, ettei saanut
myös itse tiiliskivestä pääkuoreensa, varsinkin sellaisen miehen, joka
hiljakkoin jo oli tällin saanut. Siinä puikkelehtiessa oli siis pakostakin
hiukan aikaa katsasteluun. Mieltä viihdyttäviksi en näkemyksiä kernaasti
sanoisi, niin vaihtelevia kuin ne olivatkin.

Tuossa oli räjähdyspommi pirstannut ja polttanut matalan puutalon. Pikku
rautahella vain oli jäänyt murtuneen palomuurin kylkeen. Hellalla oli myös
keittokattila. Tuolla pääkadun varressa jysähti raskas täysosuma
kuusikerroksisen kivitalon seinään. Hyvä tuollaiseen maaliin oli paukutella.
Ellei sattunut yhteen, niin osui toiseen tai kolmanteen. Yhtä hyvä, hjuva!
hjuva! a, vot harasoo!

No niin. Minä katselin mitä siinä tapahtui, eikä siinä juuri kylmä ehtinyt
tavoittamaan, niin nopeasti kaikki kävi, tuli ja meni. Ensin kuului se tuttu
ulina. Sitä seurasi tärskäys. Seinä humahti sisään päin, mutta miltei samassa se
alkoi vyöryä ulos päin, katot, ikkunat, savupiiput, nimikilvet kaikki samassa
rytäkässä. Miten jatkuva alastulo tapahtui, sitä en enää nähnyt, sillä kaikki
peittyi vahvana pilvenä ryöppyävään poroon.

Mutta eräässä toisessa paikassa näin, mitä pienempikin pirulainen muutamssa
hetkessä sai aikaan. Se sätkähti valmiiksi avatusta ikkunasta sisään, joten
etuseinässä ei ollut mitään särkemisen vaivoja. Avaran huoneen lattialla oli
suuri soittokone, sellainen kolmikulmainen, jonka ruskeaksi kiilloitettu
kansipöytäkin oli vaarin tupakkamaan kokoinen. Juuri siihen parhaalle paikalle
se rätkähti. Kallis soittokone hajosi kappaleiksi. Kielet, kansilaudat,
koskettimet pirskahtelivat pitkin seiniä, jotka taulujen, peilien ja valkoisten
pystypylväitten kanssa mätkähtelivät lattiaan. Hyi! Pahaa teki jo sivustakin
katsella sitä hävityksen kauhistusta! Eikä tämä tapahtunut vain yhdessä tai
kahdessa paikassa. Kymmenissä, ehkäpä sadoissa taloissa nähtiin yhtä ja samaa
sillon. Minä olin saanut tarpeekseni Viipurista ja Viipurin pamauksista. Lähdin
etsiskelemään joukko-osastoani.

Puolipäiväisten etsiskelyjen jälkeen löysinkin sen lopulta, tai ainakin sen
rääppeitä kallioiselta pikku saarelta Viipurin lahden rannalla. Tuttuja naamoja
siellä vilahteli, mutta ne olivat parroittuneet, silmät olivat liian syvällä
kuopissa. Jälleennäkemisen ilosta ei tässä yhteydessä paljonkaan voida puhua,
sillä poikiemme olemiset ja elämiset olivat täällä sitä ja tätä.
Reserviharjoituksiin kokoontuneesta joukko-osastostamme lienee tuskin ollut
jäljellä enää puoltakaan. Sitä oli täydennetty toisen ja kolmannen
joukko-osaston jäännöksillä. Siitä huolimatta se kutistui kutistumistaan kuin
jyväkasa hyvin jauhavan myllyn tuutissa. Vihollinen pommitti ja tulitti näitä
uusia asemiamme hellittämättä yötä ja päivää.

Asemiksi niitä ei juuri enää voinut nimittää. No, miksikä ei. Asemiahan ne
olivat, kovapohjaisia lisäksi. Korsuja sitävastoin, enempää pakkasen porotusta
kuin vihollisen tulitusta vastaan, ei ollut nimeksikään. Ei ollut liioin
tykkejä, vielä vähemmin tykin ammuksia. Ison-Jallun pyssyjä ja muita keveämpiä
tuliaseita sentään vielä oli ja pientä muonaa niille milteipä riittämiin. Niiden
avulla ja miesten hellittämättömällä sisulla oli hyökkäävä vihollinen lyöty jo
monta kertaa verissä päin jäälle saarten ja rannikon kallioäyräiltä.

Suunnilleen tällainen oli tilanne, kun ilmoittauduin joukko-osastooni ja pojat
toivottivat minut tervetulleeksi.

— Terve, terve, Lamminahon poika!

— Oletpa pulskistunut matkallasi!

— Olet tainnut makailla lihapatojen ääressä!

— Nyt saat jälleen totuttautua asustelemaan ketunpesissä!

Näin he tervehtivät minua.

— Missä on vapaa ketunpesä? Näyttäkää se minulle! huutelin puolestani.

Kuinka he sellaista kykenivät näyttämään, koska itsekin olivat kuin luolastaan
savustetut ketunpojat. Mutta sisuansa he eivät kadottaneet, se täytyy
vihamiehenkin tunnustaa. Ankarien pommituskeskitysten aikana piileskelimme
kivien ja kallioitten takana. Moni nukahti, tai laahattiin haavoittuneena
sidontapaikalle. Useampi toki jäi, ja kun vihollisen jalkaväki jälleen yritteli,
rapisi kivien kolosta kovaa ja kuumaa kuten ennenkin.

Näin kului muutamia päiviä, tulessa, nälässä ja pakkasessa. Siitä tulee kerran
joku loppu, aavistelimme me, mutta kukaan ei arvannut, kuinka pian ja kuinka
yllättävällä tavalla se tapahtuisi.

Niin valkeni vihdoin se jälkeenpäin monta kertaa mainittu maaliskuun 13 päivä.
Sama tärinä, saraa vihainen postipäivä kuin ennenkin. Tuntuipa kuin pommitus
meidän kallioittemme kohdalla olisi aamupuolella ollut kiivaampikin kuin ennen.
Sitten tuli ankara keskitys, ja erään Mikko-nimisen tutun pojan kanssa
pyyhälsimme täyttä lentoa suurehkon maakiven turviin, jonka katveen puolella oli
hiukan ketunkuoppaa.

Ja jonkun ajan kuluttua ammunta lakkasi. Kerta kaikkiaan se pysähtyi maalla ja
merellä, ilmassa ja joka paikassa. Astahdimme esille ja heristimme korviamme. Ei
mitään, ei missään päin, ei niin ainokaista nallipyssyn napsausta.

— Tämä tuntuu jo ihan kaamealta! Niinkuin maailman loppu olisi tulossa!
kummasteli Mikko. Mutta kun me siinä kiven ympärillä pyöriskellen suut avoimina
töllistelimme, kuului pahasti pirstoutuneen kuusen oksalta:

— Ti-ti-tyy! Ti-ti-tyy! Titi-tyy!

Pieni pakkastintti siellä julisti ankaran sotatalven loppuvaksi ja rauhan kevään
koteihin ja synnyinmaahan jälleen saapuvaksi. Kohta kuulimme saman viestin
pojilta useammaltakin taholta, vaikka virallisen viesti miehen ilmoitus tuntia
aikaisemmin oli välttänyt huomiomme.

Pojat keräilivät oudonnäköisinä vähiä kamppeitansa. Joku nauroi, mahdollisesti
joku itkikin. Ilosta vaiko surusta, sitä hän tuskin lienee maininnut. Muutamat
arvelivat, ettei tämä tiedä hyvää. Joka tapauksessa se oli rauha raskaan sodan
jälkeen. Mitä tahansa se mukanaan toisikin, niin olimme tehneet voitavamme.
Meillä oli puhdas tili. Tuntui kuin olisimme voittaneet, vaikka kaikki ulkoiset
merkit viittasivat siihen, että olimme hävinneet. Päättynyttä taisteluamme ei
meidän missään tapauksessa tarvinnut hävetä.

Pian alkoi kuulua iloisia huudahteluja myös kauempaa, äskeisen vihollisemme
linjoilta. Etulinjoilta palaavat miehet kertoivat naapureittemme ilonpidosta. He
olivat tanssineet ja laulaneet, tulleet kädestä tervehtimään heitäkin ja
tarjonneet auliisti tupakkaa, leipää, kaikkea hyvää, mitä heillä oli. He olivat
kuin parhaita veljiä, ilman vihaa ja katkeruutta. Niin kai olimme mekin
pohjimmaltamme, vaikka emme sitä juuri näin avonaisesti näyttäneet. Miksikä
olisimmekaan vihanneet toisiamme?

Mutta miksi sitten olimme tappaneet ja haavoittaneet toisiamme? Meillä oli
mielestämme kallisarvoista puolustettavaa, koti, isänmaa, ajatuksen ja toiminnan
vapaus ja niiden vuosisataiset perinteet. Mitä oli heillä? Jotakin muuta, mitä
me emme tunteneet. Joka tapauksessa heidät oli saatu matkaan mahtavana,
eteenpäin vyöryvänä tuhoaaltona. Me olimme lähteneet rakentamaan tokeita sen
eteen. Me kastuimme siinä rytäkässä, paljon nuorta verta ja kaistan kallista
maata menetimme. Mutta emme sentään menettäneet parastamme, tulevaisuuden uskoa.
Siltä pohjalta me ryhdymme uudestaan rakentamaan kaventunutta maatamme.

Näin moni hengähtävä aseveli sinä päivänä varmaan ajatteli. Mutta levähtämään
emme suinkaan joutaneet, koska meillä kuten muillakin oli paljon työtä ja
puuhaa. Karjalan kansa samosi uusille asuintiloille reippaasti ja valittamatta.
Me autoimme heitä raskaassa vaelluksessa vointimme mukaan. Siinä meille
kirkastui uusi ihme. Kansa on enemmän kuin maa. Se on elävä, virtaava voima. Se
on neste, joka liikkuu astiassa. Jos astian laitaa, maan rajaa siirretään,
nousee neste, hakee uutta elintilaa. Kun astian kuhmu oikaistaan, tulee se
takaisin. Palaa se omallakin voimallaan, jos paine on riittävän suuri, mukautuu
myös uusille tiloille, ellei kuhmu oikene.

Näin johduimme pakostakin siirtopäivinä ajattelemaan, avustellessamme
sankarillisesti kohtaloonsa alistuvan kansan vaellusta. Se oli näky, joka
murehdutti ja rohkaisi katselijaa. Tuollainenkin kansa voi tulla lyödyksi, —
kukistetuksi ei milloinkaan.




KAHDESKYMMENES LUKU



Kevätaamuna kotiin. Tulija saa odottamattoman kyydin. Häntä ravistellaan kuin
maitopulloa. Käki kukkuu ja pikkulintuset laulelevat. Mutkan kautta kulkien hän
tapaa lampaita aurinkoisella aholla. Tähän Lamminahon Eemelin sotapolku loppui.
Tai aikoiko se vasta? Kysymystä voidaan selvitellä jälkeenpäin... toivottavasti
vasta 50 vuoden kuluttua.

Juna jätti minut kotiasemalle varhaisena kevätaamuna. Uninen kirjuri viittasi
kintaallaan, kottarainen vihelteli asemapuistikossa, ja kaksi kukkoa harjoitti
kilpalaulantaa. Muutoin vallitsi seutukunnalla täysi rauha niinkuin jo koko
maassa.

Näin varhain oli turha ruveta odottelemaan linjavaunuja tai muita onnen sattumia
matkan jouduttamiseksi. Kotoa olisivat voineet lähettää polkupyörän, jos olisi
tullut ajoissa ilmoitetuksi. Mutta mihin tällaisena aamuna oli kiire? Aikaa oli.
Auringon reuna vasta ikään oli päässyt maasta irti, siivilöiden keltaista
rieskaansa vihertävien metsien lävitse. Kohensin pakkauksen selkääni ja aloin
patikoida. Päivän joutuessa puoliin olisin kotimäellä, vaikka joisin jokaisesta
purosesta ja kuuntelisin kymmentä käkeä. Tunsin ja muistin hyvin matkan. Olin
sen monta kertaa kulkenut. Etukäteen jo suunnittelin, missä istuisin
levähtämään, välipalaa haukkaamaan ja vettä hörppäisemään. Ketunleipiä jo
toivoin löytäväni muutamista paikoista jälkiruuaksi.

Mutta harvoinpa ihminen saa juuri sitä, mitä etukäteen liian hartaasti
kuvittelee. Tuskin olin vielä paria kilometriä patikoinut, en kertaakaan ojasta
ryypännyt enkä yhtään käkeä kuullut, kun kuulin jotakin muuta. Takanani tiellä
se pörpötteli, eikä sen aiheuttajasta saattanut erehtyä. Vanha fordi,
viiksihoppa, sieltä rämisti, eikä sellaista ollut näillä paikkakunnilla enää
muilla kuin ukko forsmestarilla. Se oli katsomatta selvä. Että ukko oli lähtenyt
varhaisena kevätaamuna Huutokorven hoitoalueita tarkastelemaan ja että hän
korjaisi tieltä aamuvarhaisen jalankulkijan rämisevään roskaansa, oli sitäkin
selvempi. Se lankesi luonnostaan kuin Manulle aamiainen.

Käyskentelin tien vasenta reunaa kuten nykyinen asetus vaatii. En ollut
tulijasta ja räminästä tietääksenikään. Luulin jo, että ukko tekisi ihmeen ja
ajaisi pysähtymättä jalankulkijan ohitse; tietysti erehdyin. Tähän olivat syynä
koneteknilliset seikat. Hän rämisti vain edessäpäin olevan pienen mäen
nyppylälle, koska myös hänen hoppansa akkumulaattori ankaran talven jälkeen oli
henkihieverissä. Mäen päältä kärry lähtisi itsestään liikkeelle, ja ellei
lähtisi, niin vapaamatkustaja saisi auttaa. Terve järjenjuoksu, kuten ukolla
aina.

— Hei, mies, tule autossa liukumaan! hän kiljui ennenkuin miestä tunsikaan.

— Kiitoksia pyytämästä! Hyvää päivää vain, herra forsmestari! tervehdin minä
tiepuolesta.

— Sinäkö hylky! Lamminahon poika! ihmetteli hän.

— Sama epeli! Nykyisin tosin jo asemies Suomen tasavallan armeijassa, —
täydensin. Sivumennen tulkoon mainituksi, että olimme vanhat tuttavat. Jo monena
vuotena olin toimiskellut hänellä apumiehenä metsän leimauksissa, myös uistimen
soutajana ja jäniksen kantajana. Me tulimme aina hyvin toimeen keskenämme,
vaikka usein riitelimme. Hän riiteli, minä vain hiukan autoin häntä siinä.

— No voi suutari! ihmetteli äijä uudestaan ja tiirotti harmaitten silmäripsiensä
lävitse.

— Ei toki! Alimmainen kersantti vasta, — vahvisteko minä.

— Kas, kas! Sama katajan venkale kuin ennenkin. Mutta milläs kepulikonstilla
sinä nuo valkoiset kantinkinauhan pätkät olet olkapäillesi hankkinut? hän
tiukkasi edelleen.

— Se on liian pitkä ja konstikas juttu näin julkisella paikalla esitettäväksi, —
kiemurtelin minä.

— Vai niin, vai niin! Jos niin on, niin jätetään se nuotiolle. Tarvitsen sinua
pian leimauksissa, — myöntyi äijä ja komensi minut käryävään kärryynsä.

Mutta tietystikään se ei inahtanut paikaltansa ennenkuin olin käynyt muutaman
sylen työntämässä sitä. Sitten kyllä mentiin, että rautapellit rapisivat. Siitä
ilosta hän karjahteli minulle vanhan virren, jonka olin kuullut ainakin tusinan
kertaa. Kuinka »auto» muka oli hyvä ja aikaa säästävä kapine. Tämäkin yli kolmen
penikulman matka valtapaikoilta Huutokorven hoitoalueelle, joka ennen hyvälläkin
hevosella ajaen oli kestänyt kolme tai neljä tuntia, meni nyt vajaassa
puolessatoista. Myönsin asian merkillisyyden.

Vähän aikaa mennä rytyyteltiin äänettömästi. Sitten äijä muisti viime talven
ihmeelliset tapahtumat ja alkoi muistutella minua niistä. Oliko maailmassa ennen
nähty näin urhoollista kansaa kuin me suomalaiset olimme? Oliko näin sisukkaita
tappelijoita? Sellaisia poikia ei mahdu kolmeatoista tusinaan! Näin oli hänen
täytynyt monta kertaa rouvallensa todistaa.

— Ei varsinkaan sellaisia kuin oli Iso-Jallu, — lisäsin minä. Jallu oli hänen
reiluimpia jätkiään, jonka kanssa hän oli riidellyt monta vuotta. Minä kerroin
hänelle Jallun viimeisestä urakkatyöstä viholliselle jätetyissä asemissa.
Seuraavan mäen päällä hän pysähdytti hoppansa, ja minun oli kerrottava historia
uudestaan.

— Kas semmoisia poikia! Kas semmoisia miehiä metsä isänmaalle kasvattaa! He
iskevät kuin ilvekset! He kaatuvat kuin karhut! Vaikka heillä ei olisi kädessään
kuin pihkainen kirvesvarsi, on heillä rinnassaan vapaan miehen sielu! He iskevät
kuin... He kaatuvat kuin...

Tapansa mukaan hän aikoi sanoa sen uudestaan, mutta joku karvas pala nousi
hänelle kurkkuun, kyyneleet eivät liioin olleet kaukana. Minun ei ollut
terveellistä jäädä niitä ounastelemaan. Hyppäsin ulos ja aloin työntää hoppaa.
Siinä olikin työtä pitkäksi aikaa, sillä hän oli pysähdyttänyt kärrynsä liian
kauaksi eikä tuhertamisen touhussa heti huomannut irroittaa jarrua.

Pääsimme toki liikkeelle ja sitten jälleen ramistimme että tie vapisi. Hän
pauhasi, ettei Ison-Jallun, oikean suomalaisen jätkän, sankaritarinaa sovi
häväistä paremmillakaan sotavaleilla. Ne voisin kernaasti säästää
metsänuotioille niinkuin Hurtti-ukko ennen muinoin. Piakkoin hän lupasi
järjestää siihen tilaisuuden, kysymättä ollenkaan etukäteen, sopisiko se minulle
vai eikö. No, koskaan varemminkaan hän ei viikkoja ennen tiedustanut sitä, ja
aina oli sopinut.

Ilman enempiä kommelluksia pääsimme Huutokorven tienhaaraan. Tämän mainion
talven päättäjäisiksi hän olisi tahtonut antaa minulle kyydin kotiportille
saakka, mutta kun halusin päästä kotimäelle pienemmällä metelillä, kiitin
nöyrimmästi kunniasta ja kiskoin itseni eroon hänestä. Siitä ei ollut meille
matkaa enää kuin vajaa puoli penikulmaa. Hiljaakin astuskellen ehtisin perille
hyvissä ajoin ennen aamiaista. Erosimme sovinnossa.

Maantie edessäni oli »suora ja sannoitettu», kuten laulussa sanotaan. Mutta
tunsinpa myös toisen tien, josta ei voitu laulaa samaa. Päinvastoin se oli
mutkainen ja kaita ja kivinenkin. Ehkä puolen virstan verran pitempikin se oli,
ja kuitenkaan en voinut välttää kiusausta, kun sen maantielle avautuva
sulkuveräjä pian tuli eteeni. Minulla oli jonkunlainen sisäinen aavistus siitä,
että kevään käki tämän tien varrella kukkuisi minulle iloisia elinvuosia. Sen
enempää arpaa lyömättä jätin siis hiekoitetun valtatien ja hypähdin kiviselle,
hauskasti kapisevalle polulle.

Puro solisi täyteläisenä. Linnut lauloivat iloisesti tuoreena vihertävässä
metsässä. Istahdin polun viereen kivelle ja mehevää koivun varpua pureskellen
kuuntelin, katselin ja vedin henkeeni kevättä. Se oli nyt tullut, lopultakin.
Nautin siitä kuin janoinen kuohuvasta kaljasta. Suljin silmäni enemmän
kuullakseni, tukin korvani paremmin nähdäkseni. Mutta väliin avasin
selkoselälleen kaikki ikkunat ja otin joka puolelta mitä saatavissa oli.

Jo lennähti korpikuusen puolikuivaan latvaan tuuheapyrstöinen käki kilpailijaa
kuulostellen ja riitaa haastaen, kuten sen tapana on kevätaamuina. Se oli tänä
keväänä ensimmäinen käkeni. Istuin hiljaa kuin saalistaan vaaniva hiirihaukka.
Käkikukko keikahti latvasta oksalle ja alkoi soittaa. Olin toki ennenkin käkeä
kuullut, mutta enpä ennen mokomaa. Niin se helskytteli kuin suntio
vastavaletuilla kirkonkelloilla. Metsänreuna vavahti, taivaan ranta helähti.
Pienempien laulajien ääni hukkui ja hävisi. Läheinen puro vain hiljaa solisten
säesteli kunnian kukkujaa.

Vanhaa perintätapaa noudattaen laskin tarkoin kukahdukset, jäljellä olevat
elinvuoteni. Puoleen sataan asti elävä kukkukello niitä minulle tipahutteli.
Sitten se kakaisi kurkkuansa ja pudotti vielä muutaman kaupantekijäisiksi. Olipa
siinä vuosia! Nousin istuinkiveltäni ja esitin lentävälle profeetalle
vilpittömän kiitokseni. Se lienee tuntunut hänestä vähältä, koska pyrstöään
keikauttaen käkätti ja kaikkosi.

Hyvät lupaukset saatuani lähdin jatkamaan matkaani. Polku leveni. Siihen yhtyi
toisia. Se ei kulkenut enää kovinkaan kaukana erääseen taloon johdattavasta
kärrytiestä. Ennen sitä minun oma polkuni kääntyisi jälleen korpeen päin, mutta
vanhan forsmestarin ja hänen yskivän hoppansa ansiosta minulla ei ollut mitään
kiirettä matkani jatkamiseen, huoletta saatoin tehdä vähäisen mutkan naapurin
kesäisempien vasikkalaitumien kautta. Se oli menoa jo. Korpipolkuni jäi.
Sirkutteleva pikku lintunen hypähteli edelläni kiveltä kivelle, keikahti
katsomaan ja jäi odottelemaan.

Viheröitsevän koivikkomäen takaa kuului keveätä töminää. Painoin korvani maata
vasten ja jäin kuuntelemaan. Se oli töminää! Kymmenien pienten kapsavien
jalkojen rapinaa! Nousin seisomaan ja jäin hievahtamattomana odottelemaan kuin
partiossa.

— Tuku lampaitani! tuku, tuku... kuului heleä, sydäntäni riipaiseva ääni. Hän
toi lampaitansa isoon hakaan laitumelle. Veräjä oli tuskin kivenheiton päässä.
Juoksin matkan ja tempaisin hiljaa veräjäpuut auki. Olisin hyvin voinut
piilottautua aidan viereen katajapensaan taakse ja säikyttää lauman, mutta
tällaisena aamuna se olisi ollut jänismäisen typerää. Hypähdin muutaman sylen
tiestä ja veräjästä odottelemaan aholla istuen.

— Tuku lampaitani, tuku, tuku! kuului yhä lähempää. Joku isompi ja pienempi
mää... mää! vastasi siihen. Kuin metsän kaikuna teki mieleni heittää lyhyet
sanat takaisin, mutta se oli jo myöhäistä. Avopäinen, sinipukuinen paimen riensi
puolijuoksua edellä, lammaslauma kuin vaahtopäissä kuohuva koski keikkui ja
hypähteli hänen kintereillään. Kädessään olevassa tuohisessa hänellä oli
antipaloja, jauhoja tai suolanrakeita. Niitä ne kaikki kilvassa toistensa
niskaan hypellen pyrkivät haukkaisemaan.

Maistiaisvuoroja järjestellessään hän kulki syrjittäin, mutta veräjän edessä hän
hetkeksi pysähtyi. Avattu veräjä kummastutti häntä; lauma ei kuitenkaan antanut
hänelle aikaa pitkiin ihmettelyihin. Se työntyi ja työnsi häntä eteenpäin,
kiertyi vyöksi ja leveni suvannoksi hänen ympärillään. Hän seisoi keskellä kuin
sinertävä saari. Kaikki laineet, mustat ja valkoiset, pyrkivät hyväilemään ja
nuoleskelemaan häntä. Nyt jo koko komeus lähti jälleen liikkeelle avonaista
veräjää kohti. Se leveni ja kapeni, se hyppeli ja mäkätteli, ja sinisaari
valkoisine antituohisineen keikkui keskellä. Sivusta katselijan oli vaikea
päätellä, kuljettiko paimen laumaansa vai laumako kuljetteli paimentansa.

Lampaita alkoi pulpahdella veräjästä, myös paimen pulpahti siitä. Hän sulki
nopeasti veräjäpuut ja työnsi tuohisensa toiselle puolelle turvaan. Lampaat
olivat hajautumassa jo laitumelle, mutta kun joku haaleasilmäinen pässinpää
ruohoa nyhtäessään tulla tupsahti jalkoihini, säikähti ja peräytyi, niin koko
lauma säikähti sitä ja peräytyi saattajaansa kohti. Hän hätkähti myös, vaikka ei
ollutkaan lammas, vaan paimen parhainta luokkaa.

— Sinäkö siellä!

— Minä! Ja sinä siellä!

Välimatka lyheni molemmista päistä. Lampaat kerääntyivät hänen takanaan
puolipiiriin ja katselivat kummastellen, iso pässi mulkoili miltei uhkaavasti.
Me pääsimme käden ulottuville ja tervehdimme toisiamme.

— Mistä tulet? tiedusti Kerttu.

— Sieltä mistä sinäkin, rintamalta! arvelin minä.

— Minäkö rintamalta? — Hän katsoi minua pyörein, suloisin silmin.

— Siltä näyttää, tuosta armeijastasi päättäen.

— Sinä olet sama kuin ennenkin! — Hän naurahti paljastaen melkein yhtä monta
valkoista hammasta kuin hänen joukko-osastossaan oli samannäköisiä sotilaita.

— Mikä minä ennen olin? tiedustin minä.

— Veitikka, josta ei koskaan saa tolkkua.

Hän taittoi vikkelästi muutamia koivunoksia ja rupesi kuorimaan niistä
vispilänvarpuja hampaillaan silpien. Kävin hänen apumiehekseen, taittelin
koivunvarpuja hänelle. Sitten kävelimme rinnakkain polkua, joka oli liian kapea
kahdelle eikä johdattanut meitä kumpaakaan siihen suuntaan, mihin meidän olisi
pitänyt mennä. Se kuljetti meidät ennen pitkää lähteelle, joka oli pieni, mutta
sitä vireämpi. Se kiehui valkoisia hiekkaporeita monesta silmäkkeestä, jotka
alinomaa vaihtoivat paikkaansa. Sen vesi oli hopeankirkasta, kesällä kylmää,
talvella lämmintä. Pitäjäläiset, jopa kirkonkyläläiset kuljettivat sitä
pulloilla kotiinsa. Toiset nauroivat heille. Mutta naurajat eivät huomanneet,
että he itsekin kuljettivat kotiinsa n. s. terveysvettä vielä kaukaisemmista ja
kalliimmista lähteistä, sen parempaa tulosta saavuttamatta. Lähteen reunalla ei
ollut nyt tuohilippiä kuten tavallisesti.

— Tänä keväänä ei kukaan ole vielä käynyt juomassa täällä, — arveli Kerttu
huulet ruskeina koivunvarpujen mahlasta.

Käväisin läheisessä koivikossa. Tuohi oli vielä kiinteästi puussa kiinni, mutta
pieneen juomalippiin ei tarvittu sitä kuin puolen kämmenen kokoinen palanen, sen
verran kiskoisin vaikka hampaillani. Vuolaisin siihen koivunoksasta varren.
Juomatynnyri oli yhtä puhdas ja täysi kuin viime keväänäkin tähän aikaan, kuin
tuhannen vuotta sitten. Istuimme rinnakkain ruohopenkerelle, jossa virkistävää
maan juomaa oli monta kertaa nautittu, janoisina tultu, kylläisinä lähdetty.
Tässä lähteellä juotiin, vaikka ei olisi janottanutkaan. Minua kyllä janotti, en
tiedä janottiko lammaspaimenta. Kuorin kermaa, kuten on tapana, ja upotin lipin
veteen.

Mutta ennenkuin ehdin nostaa sitä kummankaan huulille, helkähti käki taas
kukkumaan, nyt varsin lähellä. Se oli nähtävästi sama poikamies, joka äsken
minulle takoi viisikymmentä vuotta ja kaupantekijäiset päälle. Reippaasti se
poika jälleen lasketteli laidasta laitaan. Minusta tuntui kuin koko maailma ja
minun tuohilippiä pitelevä kätenikin olisi vapissut. Pudotin lipin lähteen
reunalle ja tartuin Kertun käteen. Se oli siro, jäntevä käsi, tällä hetkellä
sekin vavahteli.

Mutta kukkujan ääni ei vavahdellut. Se pudotteli komean sarjan, käkätti ja
lähti. Ja me ryhdyimme valtavaan urakkaan, joimme kaksikymmentäviisi lipillistä
lähdevettä, jokaisen annoksen jakaen puoliksi.

— Jo riittää! nauroi Kerttu, ja varmasti se riittikin. Mutta minä en vieläkään
ollut löytänyt niitä sanoja, joita kaiken aikaa olin etsiskellyt. Onnekseni hän
sillä hetkellä riensi avukseni, niinkuin nainen on meille avuksi luotu.

— Et ole mitään vielä kertonut matkastasi.

— Liian paljon asiaa tässä kerrottavaksi, epäsin minä.

— Kerro kaikkein jännittävimmästä sinun kohdallesi sattuneesta tapahtumasta!
kehoitteli hän. Silloin minulle kirkastui. Vastasin empimättä:

— Jos tämä päivä luetaan vielä sota-aikaan kuuluvaksi, niin kaikkein
jännittävintä minun kohdallani ei ole vielä tapahtunut.

— Mitä tarkoitat? — Hän naurahti ja punehtui hiukan, mutta minä en enää
punastunut, enkä liioin hellittänyt, kun vihdoinkin olin päässyt sanalle.

— Olen tänä talvena sinua usein muistanut. Olen katsellut sinua unissa ja
valveilla, kirkossa ja korsussa. Ja ellei sinulla itselläsi ole mitään sitä
vastaan, niin tänä päivänä, tässä lähteen reunalla se tapahtuu, mitä minä niin
hartaasti olen ikävöinyt. Sinä olet minun, ja minä olen sinun...

Hänen kasvonsa punoittivat, mutta silmät loistivat, ja riemuitsevassa
sydämessäni minä tunsin jo, että selviytyisin voittajana jännittävimmässä
taistelussani.

Mitä tämän jälkeen tapahtui on asia, joka tosikertomuksissa, jopa romaaneissakin
on jo niin monta kertaa ja niin perinpohjaisesti selostettu, että minä
aloittelija kerta kaikkiaan en kehtaa kajota siihen. Enpä takaa, olinko vähään
aikaan täysin selvällä järjelläkään, edes tietoinen siitä, mitä ympäristössämme
tapahtui. Kesä hulvahti ylitseni kuin lämpöinen laine. Se paistoi, lauloi ja
tuoksusi. Tunsin sen kohta veressäni ja rinnassani, metsäpolkua kotiin päin
astellessani kevätkoivun mahlaisena mehuna myös huulillani.

— Tule sunnuntaina! kuului hänen kuiskauksensa sinisestä pilvestä viheriäisessä
metsässä.

— Varmasti, ellei uusi sota synny. Siinä tapauksessa tulen aikaisemmin, — heitin
hänelle vastaukseksi.

Käsi heilahti. Sitten ei ollut näkyvissä enää muuta kuin lämpöinen taivas ja
laulava metsä. Jos kukaan koskaan on ollut onnesta humalassa, niin minä olin
nyt. Kuljin metsäpolkua kuin unessa. Mutta elävien lintujen laulavan ja kesäisen
auringon tunsin lämpimästi niskassani paistavan. Kohta näin sinisen veden
edessäpäin välkehtivän. Se oli Kuvaislampi. Miehen näin kivistä peltoa kyntävän.
Hän oli isäukko. Naisen näin pihamaalla pyörähtelevän. Hän oli äitimuori. Pienen
koiran kuulin pari kertaa räyskähtävän, ruskeana keränä näin sen alas kiirivän.
Se oli Musti. Talo aurinkoisella mäellä oli kotini kalliisti lunastetussa
synnyinmaassa.




AAMEN



Olkaa onnelliset! Rakastakaa toinen toistanne! Lisääntykää ja täyttäkää maa!
Aamen!

Näillä sanoilla vanha kirkkoherramme eilen illalla meille toivotti onnea. Paljon
muutakin hyvää ja kaunista hän meille toivotteii. Saarna ei ollut tosin juuri
niin pitkä ja paljon sisältävä kuin talvella sankarihautajaisissa, mutta samoja
asioita se osittain käsitteli. Hän on meidän rippi-isämme, tuo herttainen
vanhus. Hän vihki meidät mieheksi ja vaimoksi.

Ja nyt minä olen onnellisin ihminen maailmassa. Tai ainakin lähinnä onnellisin.
Kerttu sanoo tässä asiassa kulkevansa askelen verran minua edellä. Naisen askel
on lyhyt, ja kulkekoon muutenkin, ettei tule riitoja. Pesämäen emäntä, anoppini,
sanoi meille: — Välttäkää ensimmäistä riitaa! — Niin, toista ei tarvitsekaan
sitten välttää! lisäsi siihen isäntä nauraa kihertäen hiljaiseen tapaansa. Itse
ovat neuvomansa ohjeen omassa elämässään toteuttaneet, jos ihmisten puheisiin on
uskomista. Luulen, että tässä tapauksessa niihin voidaan luottaa, koska ihmiset
meidän paikkakunnallamme enempää kuin muuallakaan eivät yleensä mielellään puhu
liian paljon hyvää naapureistaan.

Me yritämme tehdä niinkuin he meitä neuvoivat ja niinkuin vanha kirkkoherramme
neuvoi. Me rakastamme toisiamme, ja hurjasti vielä sittenkin. Mutta minusta
tuntuu tähä hetkellä, ettei se johdu olemaan mikään raskas velvollisuus,
vaivoista tuskin kannattaa edes mainita. No, ne saattavat tulla aikoinaan
kuukausien ja vuosien kuluttua.

Vihille ajaessamme olivat äiti ja siskot järjestäneet vaateaitan ullakon meidän
häähuoneeksemme. Valkoiset liinavaatteet nuoraorsineen oli työnnetty
seinätapeeteiksi. Nurkat ja katto oli koristettu kukkivilla pihlajanoksilla.
Lattiaa peitti kahiseva haavanlehtimatto.

Mutta kaikkein ihanin paikka oli meidän vuoteemme seinän vieressä pärekaton
alla. Patjapussi oli täytetty pulleaksi uusilla oljilla. Kertun uudet
pellavaiset lakanat ja tyynynpäälliset hohtivat raikkaan valkoisina. Ja sitten
oli punottu pihlajan kukkatertuista tuoksuva kehys koko tämän komeuden
ympärille. Mutta korvatyynyillemme oli valkoisista kissankäpälistä sommiteltu
iso E ja K ja niiden yhdistäjäksi punaisista ketokukkasista naisen nyrkin
kokoinen sydämen kuva. Tämä kaikki oli varmaan Anna-siskoni työtä. Hänellä usein
on tämäntapaisia kujeita, vaikka hän ei minulle juuri tällaista ollut ennen
tehnyt.

Poltettuamme yhteisesti juhannuskokon me nuori pari sitten aamuruskon jo
koillistaivaalla kajastaessa sukelsimme tähän häämajaamme niinkuin pääskypari
pesäänsä, joka niillä oli saman kattovuoliaisen alla seinän takana. Mutta ne
olivat varhaisempia kuin me niin nukkumaan käydessä kuin ylösnousemisessa. Ne
visersivät jo huomentervehdyksiänsä, suikahtelivat sirkein silmin, ennenkuin me
olimme häävuoteeseen edes pitkäksemme kallistuneet. Vähän aikaa toverille
sipiteltyään toinen niistä sujahti tuuliviirin laikkaan makuuaittamme päätyyn ja
lauloi siellä aamuvirren heille ja meille.

— Sanovat minun neitsyt Marialta silkit ja sametit varastaneen. Se ei ole totta.
Omaani on! Omaani on! Herra Jeesus sen tietää!

Näin silkkisamettipukuinen laulajapoika somasti kirkuvalla kielellänsä meille
vakuuttelu. Hänpä sen tietää. Ja jos hän tällaisen pikku asian muistaa, niin
varmasti hän myös näki, kuinka onnellisia me ihmispääskyset olimme kesäisessä
pikku pesäsessämme ja kuinka ilosta pulppuavin sydämin me toisiamme rakastimme
siinä siskoni muovaileman punaisen sydämen kohdalla, juhannuspäivän auringon
noustessa, kesäkukkien tuoksuessa, pääskysulhon laulaessa korvia hivelevää
virttään viirilaikalla.

Minun onneni maa, koko maailmani oli pian täytetty. Jätin hänet, maailman
onnellisimman pikku vaimon, uinumaan paratiisimme kukkaisvuoteelle ja lähdin
itse ulos vähän kauempaa katsastelemaan elämäni ylitsepursuavaisuutta. Saunan
karsinasta löysin muutamia punaisia lieroja, pihanurmikolta pari juuri
puhjennutta valkoapilan kukkaa. Lierot pistin tyhjään tulitikkurasiaan,
apilankukkia haistelin astuskehessani paljain jaloin kasteista polkua pitkin
lammen rantaan. Ongenvapa keikkui olallani, uusi päivä nousi, käki jo kukkui
kuusikossa.

Pian istuin vanhassa nojatuolissani lampeen kaatuneen puun haarukassa. Ahventen
syöntiaika ei ollut juuri vielä, se alkaisi auringon ehtiessä kuusten
latvaoksille. Vedin kesää ja sen henkeä sisääni kaikilla aisteillani, vedessä
lipsuvilla varpaillanikin. Samalla katsehn elämäni kuvakirjaa niinkuin usein
ennen tässä erinomaisessa nojatuolissa.

Paljon oli ehtinyt tapahtua sen jälkeen kun viimeksi olin siinä istunut. Paljon
kahista oli menetetty. Saataisiinko osaakaan siitä milloinkaan takaisin? Tätä
shnä istuessani mietin, ja täytyy myöntää, että vähäiseltä se aluksi tuntui.
Mutta mitä kauemmin mietin, sitä enemmän tunsin takaisin saavani, itseni,
kotipaikkakuntani ja koko kansani hyväksi.

Kotini pienet pellot olivat tänä kesänä muokatut parempaan kasvukuntoon kuin
milloinkaan ennen. Kaikki tilkut oli pantu kasvamaan perunaa, juurikasveja,
kevätvehnää... vehnää! Isä ja äiti olivat ankarana taistelutalvena vain
piristyneet, kuin kymmenen vuotta nuorentuneet. Tuskin kymmeneen vuoteen kehtaan
nimitellä heitä enää ukoksi ja muoriksi. Nuoremmat sisarukseni, kaksoisetkin,
olivat taas silminnähtävästi vanhentuneet.

Entä mäki tuossa, tuo kuuluisa ja usein mainittu Lamminahon kivikkomäki? Kaikki
arvonanto Mooses I:n kuten II:nkin aikaansaannoksia kohtaan, mutta tällä
hetkellä minusta kuitenkin tuntui kuin kiviä olisi tässä mäessä liiaksi
kunnioitettu, kierrelty ja karteltu. Tuollaiset pulterit eivät pullikoi puolella
sanalla vastaan, kun pannaan sopivan suuruinen pötky leuan alle. Ne pomppivat
kanervikkoon taakseen vilkaisematta.

Ja hallainen räme lammen ympärillä? Mitä se lieneekään vuosisatojen kuluessa
mustiin sisuksiinsa imenyt ja mädättänyt? Sittenpä nähdään, kun pistetään puukko
kurkkuun, kaivetaan »juoksuhauta» sen pimeään, rapaiseen sydämeen saakka ja
sitten sopivasti juoksettavia yhdyskäytäviä tulipesäkkeestä toiseen koko
puolustuslinjan ylitse. Ihme on, ellei ikivihollinen, harmaaparta, matkoihinsa
pakene! Mutta keväästä kevääseen aamuherätystänsä turhaan odotellut elämä kohoaa
sieltä auringon vetämänä päivänvaloon. Mustan puhisevana kaurana, keltaisena
vehnänä, mesikukkaisen apilan päänä se sieltä nousee! Työtä se antaa, paljon
kuokkimista ja kaivamista. Mutta se ei ole vastenmielistä eikä mahdotonta työtä
korsutyössä koulunsa käyneille nuorille miehille. Yhteisvoimin, yrittäjän
sisulla siitä voittajina selvitään.

Sodassa kaatuneet aseveljemme? Kipeä kohta monta vuotta monessa perheessä. Eipä
sekään niin lohduton kuin ensi katsannolla luulisi. Tuskinpa Raision Manta
milloinkaan olisi saanut Isolta-Jallulta terveisiä ja sitä elämisen apua
itselleen ja syntyvälle lapselleen, ellei Jallu olisi vuodattanut verevää
sydäntänsä kuiviin yhteisen asiamme puolesta tulilinjoilla. Sitä samaa eri
tavoilla se on tuhansissa muissa perheissä. Näitä suomalaisia sotureita ja
aseveljiä me muistelemme kiitollisina, lämpimällä sydämellä sukupolvesta
toiseen, niin Kallea kuin Jallua, kaikkia kalleimpansa uhranneita synnyinmaan
poikia.

Entä minä itse? Häpeä mitään mainita. Olen saanut monta kertaa enemmän kuin olen
ansainnut. Tätä juhannusta, kaikkea mitä se jo on antanut ja mitä se toivoakseni
vielä jälkeenpäin antaa, en ilman edellä käyvää vapaussotaamme olisi milloinkaan
saavuttanut.

Sininen sudenkorento surahti nevalta, pysähtyi kohoni kohdalle ja jäi siihen
siivet suorina sirittämään. Siinä vasta lentokone! Pommittaja ja hävittäjä
samassa sukkulassa! Tyhjän ilman päällä se siinä seisoi ja sirisi, tunnusteli
sarvillansa ja peilaili lampuillansa minua suoraan silmiin. Se ei ollut mikään
eilispäivän keksintö. Tuon tempun se oli tehnyt jo tuhat vuotta sitten ja tekee
yhä tuhannen vuoden kuluttua, jolloin viime talven pommareista ei ole jäljellä
enää yhtä ruostunutta mutteria.

Se oli pettämätön merkki ahvenparven lähestymisestä. Niitä varmaan oli jo liuta
lieroni ympärillä. Ne aukoivat jo suutansa, mulkoilivat toisiaan epäluuloisin
silmin.

Arvasin sen. Jo tokkasi. Se ei ollut tirriäinen, joka narraa ja pulppii. Se ei
ollut hätkö, joka heti nykäisee kohon lumpeenlehden alle. Se oli iso! Se oli
oikea hääpöydän ahven, joka turhia hätäilemättä pitelee lieroa ja kohoa juuri
niinkuin itse haluaa.

Jostakin syystä minä en ota heti vastaan. Pitelen vain liikkumatonta vapaa
kädessäni. Vetäisen syvälle henkeeni kesäisen apilankukan tuoksua. Siemaisen
sieluuni henkäyksen verran kaikkea sitä, mitä viime aikoina, erittäinkin
viimeisen vuorokauden aikana olen elänyt ja kokenut. Näen vedessä ja auringossa,
kuulen lintujen laulussa vanhan kirkkoherran meille omistamat sanat: Olkaa
onnelliset... Rakastakaa toisianne!... Lisääntykää ja täyttäkää maa! — Koti ja
isänmaa!

Tartun molemmin käsin vapaan. Taistelu alkaa! Koetamme, kumpi voittaa!




*Hämeenlinna 1941, Arvi A. Karisto Osakeyhtiön kirjapaino*