MAAILMAN

VALLOITTAJAT

JÄNNITYSROMAANI RAHASTA JA RAKKAUDESTA

KIRJOITTANUT

OLLI KARILA

„MAANALAISTEN“ JA „VIEHÄTTÄVÄN VASTUSTAJATTAREN“ TEKIJÄN UUSI SAAVUTUS.

Ainoa suomenkielinen magazine on lyhyessä ajassa luonut tulevaisuutensa edellytykset, — suunnittelunsa, kirjoittajansa, kuvittajansa, suuren yleisönsä. Yhtenä sellaisena tuloksena se on luonut ensimmäisen varsinaisen magazine-romaanin, mitä suomalaisessa kirjallisuudessa tunnetaan. Kahdesta suositusta seikkailuromaanistaan tunnettu sanomalehtimies, joka on saanut »suomalaisen Frank Hellerin» nimityksen, on meidän käytettäväksemme kirjoittanut »Maailman valloittajat», voimallisen mielikuvituksen ja sydämellisen huumorin kannatteleman jännitysteoksen, joka varmastikin valloittaa Suomen kansan.

Nykyaikaisen loistolukemiston ohjelmalle kuvaavaa on, että tällainen hienosti kuvitettu suurromaani, jonka kirjakauppahinta olisi nykyoloissa jo 30 markkaa, ilmestyy vain yhtenä niistä monen monituisista piirteistä, joita sen vuosikerta tarjoaa. Toimitus on vakuutettu siitä, että Maailman sisällön ja asun erikoinen tehostaminen kolmatta vuosikertaa varten jälleenkin — ajankohdan kireydestä huolimalta — tekee julkaisumme välttämättömäksi yhäti laajemmille piireille, jotka siten pysyvät yhteydessä sivistyselämän virkeimpien tuulahdusten kanssa.

Jännittävällä täytyy olla vakinainen sijansa tässä ohjelmistossa, ja vuosikerran 1921 toisena pääpiirteenä tältä alalta on kuulun ranskalaisen Maurice Leblancin parhaillaan viimeistelemä vauhdikas novelli »Peljättävä tapahtuma», jonka esitämme varsin erikoisessa asussa. Useita kotimaisia jännityskertomuksia on niinikään varattu tuottamaan mieluisia lepohetkiä arkiaherruksen lomaan.

»Maailman valloittajat» ilmestyy joka numerossa, kaksi ja kolme lukua kerrallaan, taiteilija Gunnar Forsströmin kuvittamana, ja päättyy marrask. 1921.

I.

David William Carrer ei milloinkaan puhunut paljon. Hän ajatteli enemmän ja vielä enemmän toimi.

Nuoruudessa hänellä ei ollut tilaisuutta puhua. Hän oli joutunut maailmalle kolmentoista vanhana ja päässyt sepän oppilaaksi. Palkeita painaessaan tai rautaa takoessaan hän ei joutanut juttelemaan. Eikä pajan räiskeessä, kilkatuksessa ja kalkatuksessa, olisi puhetta kuultukaan. Hän piti suunsa kiinni päivisin, ja öisin se pysyi pitämättäkin, kun hän työstä väsyneenä oikaisi itsensä kehnolle vuoteelle. Sitten hän joutui konetehtaaseen eikä siellä saanut puhua. Piti tehdä työtä. Hän teki ja ajatteli, ja tottumus vaikutti sen, että hän harvoina vapaina hetkinäänkin vain ajatteli, eikä puhunut. Kuudenkolmatta vuotiaana hän mitään puhumatta teki pienen keksinnön, haki sille mitään puhumatta patentin ja perusti parin rahamiehen kanssa tehtaan, jossa valmistettiin hänen patenttiaan. Silloin hänellä olisi ollut tilaisuus jo puhuakin, mutta hän ei ollut siihen tottunut, ja niinpä jäikin puhuminen peräti vähäiseksi. Kahdeksankolmatta vanhana hän meni naimisiin muutaman pohjoisranskattaren kanssa, hänelle syntyi tytär, vaimo kuoli parin vuoden kuluttua, ja David William Carrer jäi jatkamaan uraansa tyttärineen. Tehdas laajeni ja tuotti voittoa, isäntä ei puhunut mitään, vaan ajatteli ja toimi, ja nyt, parinkymmenen vuoden kuluttua, hän oli miljaardimies, hän hallitsi omaa alaansa rajattomasti ja lisäksi kaivoksia, rautateitä, tehtaita, kanavia, pikkuvaltioita, pankkeja ja valtamerilinjoja.

David William Carrer, dollarikuningas, tunnettiin kaikkialla kotimaassaan Ameriikassa, mutta hänen konttorissaan Broadwaylla kävi myöskin Euroopan ja Aasian rahamiesten, politikkojen ja valtioitten edustajia, ja tämän selfmade miehen sanoja pidettiin kultaakin arvokkaampina. Sillä kun David William Carrer puhui vähän, puhui hän sitä parempaa.

Hänessä oli jotakin alkuihmistä, kirjoittivat ameriikkalaiset lehdet, ja hän tiesi sen itsekin. Hänen tahtonsa oli yhtä vahva kuin ruumiinsa voimakas, hän oli oppinut hillitsemään tunteensa ja käyttämään älyään. Hänen suuri päänsä, jykevä niskansa, voimakas, keskikokoinen vartalonsa, tanakat jalkansa ja pitkät, pajatyössä jänteviksi kehittyneet kätensä saivat jokaisen vakuutetuksi, että hän tiesi mitä tahtoi ja toteutti tahtonsa kaikesta huolimatta. Silmät olivat kylmät, sinisenharmaat, kulmakarvat tuuheat, nenä suuri ja leuka voimakas, ja kasvojen tarmon piirteet ilmaisivat ameriikkalaista työtä, suuntatietoisuutta ja voittotahtoa.

Nyt oli David William Carrerilla ikävä. Hän oli jo pari vuotta sitten tuntenut hiipivää alakuloisuutta. Hän ei aluksi kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta kun se alkoi häntä vaivata, kutsutti hän kotilääkärinsä luokseen, ja kysyi tältä, oliko hän mahdollisesti sairas. Ei, sitä ei lääkäri parhaalla tahdollakaan voinut myöntää. Ukko Carrer oli terve, aivan ehdottomasti terve. Niin, no, hm, ehkä hermosto oli hiukan levon tarpeessa. Carrer pani jyrkän vastalauseen. Hän nukkui seitsemän tuntia vuorokaudessa eikä hän voinut nukkua minuuttiakaan kauemmin. Lääkäri kohautti olkapäitään.

»Mutta minun on ikävä», intti Carrer.

»Huvitelkaa!»

»Millä tavoin?»

»Wein, Weib und Gesang!» oli lääkäri naurahtanut.

»Ymmärrän, herra professori, mutta viiniä en juo enempää kuin tähänkään saakka, naisia kartan ja onhan minulla Nellie-tyttäreni, niin, ja taiteesta, siitä en ymmärrä mitään. Jotakin parempaa!»

»Tehkää ruumiillista työtä.»

»Miksi? Minä nukun hyvin ja olen terve. En tunne siitä mitään huvia. Jokainen työmieheni osaa sitä tehdä paremmin. Jatkakaa!»

»Koettakaa kiinnittyä liikeyrityksiinne.»

»Hyvä professori, miksi? Tunsin ennen huvia voitoistani, mutta en enää. Rahaa on minulla tarpeeksi enkä todellakaan tiedä, mitä varten kokoaisin sitä enemmän. Sitä kokoontuu muutenkin.»

»Mutta jännittävyys?»

»Ei mitään jännittävyyttä, herra professori! Minä voitan aina, kun vain pysyn rajoissani. Ja hullutuksiin olen liian vanha.»

»Matkustelkaa sitten.»

»Jaa, matkustaminen! Hyvä, minä koetan!»

Carrer oli soittanut palvelijaa ja pyytänyt apulaistaan Fritz Mülleriä luokseen.

»Minä matkustan huomenna. Olkaa ystävällinen ja huolehtikaa matkasuunnitelmasta, lähden nimittäin huvittelemaan, matkakreditiivistä, lipuista ja passista. Ja sitten, ei sanaakaan kenellekään! Luuletteko, että voisin matkustaa incognito?»

»Minä järjestän», ja Fritz Müller poistui.

Niin Carrer, mitään puhumatta, lähti matkalleen tyttärensä kanssa. Matkusti Eurooppaan ensi kerran elämässään. Englanti, Ranska, naurettavan pieni Hollanti, kurjassa kunnossa oleva Saksa, riitaiset Balkanin maat, suurvalta-kerjäläinen Italia, nukkuva Espanja, Välimeri, kirottu Biskajan lahti. Pistäytyi Afrikassa, Algierissa, Tunisissa, Tripoliissa, Egyptissä, katseli pyramiideja, käveli katakombeissa ja murahti halveksivasti mutaiselle Niilille. Kierteli ja haukotteli, ja ikävä lisääntyi. Kaikki pientä ja vanhaa. Ihmiset samanlaisia, yhtä pikkumaisia kaikkialla, riitaisia ja ainoastaan toistensa nylkemisessä yksimielisiä. Hän olisi jo aikoja sitten palannut konttoriinsa Broadwaylle, mutta Nelliellä oli hauskaa ja hän vaati matkaa jatkettavaksi.

Hän taipui, ja nyt, neljän kuukauden kuluttua, hän oli eksynyt suorastaan erämaahan, kaukaiseen Suomeen, jossa ei kukaan ymmärtänyt englantia, ja istui mitä kauneimpana heinäkuisena iltana pohjoissuomalaisen kosken rannalla ja tuprutteli piippuaan, samaan aikaan kun Nellie vähän alempana vilvoitteli jalkojaan dollariprinsessan vapaudella kosken raikkaassa vedessä.

Carrer ei kiinnittänyt huomiotaan ympäröivään luontoon, joka loisti keskikesän täydessä kukkeudessa. Kosken kallioiset rannat olivat metsän peitossa, auringonsäteet karkeloivat kuohuissa ja saivat ilman helmeilemään tunkeutuessaan miljaardien koskesta nousevien vesipisaroitten lävitse. Joki juoksi tummana harmaanvihreiden kallioiden välissä, muuttui valkoiseksi kivikossa ja ryöppysi suvantoon, talttuakseen taas sen kaislarantojen välissä. Niitty loisti kukkineen, näkyi harmaita latoja ja ilma tuoksui vettä, heinää ja kukkia, petäjänpihkan sekoittaessa siihen huumaavaa aroomiaan. Carrer tajusi tuoksun aitouden, hän, Broadwayn ihminen, ja hän kuuli veden solinan, vienon tuulen huminan honkain latvoissa ja metsän tuhannet äänet, mutta ei edes Suomen kesäisen luonnon hienous saanut hereille hänen miljaardiponnisteluissa turtunutta olemustaan. Hän näki, mutta ei nähnyt, kuuli, eikä kuullut.

Kantakivellä, hänen allaan, istui mies ja onki forelleja. Carrer näki vain miehen ruskettuneen niskan leveän lierihatun alta, vaalean tukan ja solakan vartalon. Mies oli puettu ameriikkalaiseen puseroon, housuihin ja nahkavyöhön. Hän oli istunut siinä ainakin pari tuntia niinkuin Carrerkin, uskollisesti ja kärsivällisesti, poltellen lyhyttä piippuaan, katse kiinnitettynä syöttiin. Carreria alkoi mies huvittaa. Oliko hän englantilainen? Hyvin luultavaa, sillä tuskin kukaan muu viitsi käyttää aikaansa noin hyödyttömästi. Saihan forelleja ostaa. Halvemmaksi tuli ostaa kuin itse istua tuntikausia vapa kädessä. Mutta kuitenkin! Saisikohan mies jotakin?

Carrer istui ja katseli. Nellie tuli rannalta, sukat kädessään, istuutui viereen ja rupesi lukemaan, leikitellen jaloillaan puhtaassa hienossa hiekassa ja hätistellen tunkeilevia itikoita.

Mies onki, syötti kiiti pinnalla veden mukana ja hän heitteli sitä väsymättä.

Kunnes tarttui . . . Carrerin katse jännittyi ja vartalo kumartui eteenpäin. Syötti oli kadonnut jonnekin syvyyksiin, siima oli kireällä ja mies kiersi kelaa, tyynenä, tottuneesti, piippu hampaissa, kiersi ja hellitti välillä. Siellä alhaalla taisteltiin, koskenasukas ei tahtonut vielä antautua, vaan pyrki vapauteensa, ponnistellen hurjasti. Miehen täytyi hellittää yhä enemmän, vapa taipuili pahasti, mutta sitten muuttuivat lohen tempoilemiset heikommiksi, harvenivat ja loppuivat tyyten. Se jurnutti jossakin kivenkolossa kootakseen voimiaan. Kela alkoi taas kiertyä hiljalleen ja kala seurasi tasaisesti mukana. Ilmeisestikin se oli väsynyt. Mies erehtyi. Hän kiersi liian nopeasti ja tullessaan vedenpintaan lohi teki valtavan ponnahduksen, siima jännittyi, vapa taipui ja komeassa kaaressa lensi hopeinen metallihohtoinen kala miss Nellien jalkoihin, jääden pyristelemään hiekassa. Nellie Carrer ei olisi ollut nainen, ellei hän olisi kiljaissut kauhistuksesta, hypähtänyt paikaltaan ja kietaisten hameet paljaitten jalkojensa ympärille silmänräpäyksessä kiivennyt lähimmälle kivelle, jääden sieltä turvallisesta korkeudesta tähystelemään komeakokoista kalaa, joka kuolinkamppailussaan pölisteli hiekkaa ympärilleen.

Carrerkin säpsähti sisäisesti, mutta ulkonaisesti ei värekään muuttunut hänen kasvoillaan. Samassa mies kiipesi äyräälle ja sanoi jotakin oudolla kielellä. Sävy kuulosti anteeksipyytävältä. Tarkoitti tietenkin Nellietä. Dollariprinsessa kyykötti somasti kivellä, ja mies hymyili, niin että valkoiset hampaat näkyivät. Hän toisti sanansa ja kumarsi hiukan, tajuten samassa, ettei häntä ymmärretty. Hän silmäsi nyt ukko Carreria, ja avoimilla kasvoilla kuvastui iloinen hämmästys.

»Hyvää iltaa, mr Carrer! Suokaa anteeksi varomaton kalastukseni, miss Carrer!» sanoi hän englanniksi selvällä yankee-murteella.

Carrer otti piipun hitaasti suustaan ja jäi tuijottamaan, ja miss Nellie ikäänkuin kivettyi turvapaikkaansa. Kuka tunsi heidät täällä, tässä maailmankolkassa, ja vielä oikealta nimeltä? Hehän matkustivat Johnstonin nimellä.

»Hyvää iltaa!» tuli Carrerilta väkinäisesti.

Mies katsoi heitä ja hymyili.

»Vieläkö muistatte Male-juttua, mr. Carrer?»

Carrer ponnahti pystyyn. Muistiko hän! Ainoa kerta, jolloin hän oli menettämäisillään kaikki, mutta jolloin tappio muuttui mitä suurimmaksi voitoksi. Hänen tarkasti miestä, ja vaikka hänellä oli hyvä henkilömuisti, petti se nyt nähtävästi.

»Muistatteko sitten mahdollisesti sen autonkuljettajan, joka vei teidät asemalta pörssiin?»

Silloin valkeni Carrerille kaikki. Hän muisti sen hurjan ajon pitkin ihmistäyteisiä katuja hurjimmalla vauhdilla, tuon ajon, josta riippui kaikki, jossa auto olisi matkustajineen voinut mennä tuhansiksi sirpaleiksi, muisti, kuinka he olivat ajaa satojen ihmisten päälle, kun pieninkin pysähdys olisi merkinnyt varmaa tuhoa, muisti sen äärimmäisen kylmäverisyyden ja taitavuuden, jota autonohjaaja oli osoittanut, kiidättäessään autoa laittomalla vauhdilla puolen New Yorkin halki, rikkoen lakia joka millimetrillä. He olivat saapuneet ajoissa perille, hän oli tehnyt kaupat ja purkanut entiset ja parin päivän kuluttua ilomielin maksanut huikeat sakot. Lohikalastaja oli hänen autonohjaajansa, mutta nimeä hän ei enää muistanut.

Carrer ojensi kätensä.

»Mikä onkaan nimenne?»

»Olavi Rautio.»

Siinä se oli: Ola. Ola, tuo aina iloinen Ola, josta työmiehet puhuivat tehtaissa, kaivosmiehet alhaalla kaivoksissa, merimiehet kajuuteissaan ja johon kaikki naiset olivat rakastuneita puotitytöistä baarineitosiin ja ompelijattarista melkein dollariprinsessoihin. Ola, aina iloinen, aina sydämellinen, taitava ja ahkera, laiska ja kujeileva, kuljeksiva kuin mustalainen, laulava kuin italialainen ja reipas ja voimakas kuin muinaisajan viikinki.

He katsoivat toisiaan sanaakaan puhumatta, miljaardimies ja melkein maantiekulkuri, mutta he olivat kaksi miestä ja he ymmärsivät toisensa. Niin, siitä oli kuusi vuotta, tuosta autoretkestä. Carreria ei vielä silloin vaivannut ikävä. Hän oli silloin lähellä lopullisia, suuria voittojaan.

»Tervetuloa Suomeen!» sanoi Ola yksinkertaisesti.

»Kiitos!» ja Carrer istuutui. Ola käännähti ympäri ja katsoi miss Nellietä, joka oli laskeutunut kiveltä.

»Miss Nelliestähän on tullut jo suuri tyttö», sanoi hän sydämellisen tuttavallisesti. Miss Nellie punastui eikä vastannut.

»Minä ajelutin häntä kaupungilla», virkkoi Ola kääntyen Carrerin puoleen. Nellie livahti sukkiensa ja kenkiensä luo, sai ne käsiinsä ja pujahti joen rantaan alemmaksi puhdistautumaan. Ola irroitti lohenvonkaleen koukusta, puhdisti siiman ja syötin, kiersi siiman kelalle ja sujautti kalan reppuun, istuutuen sitten Carrerin viereen ja tarjoten tupakkaa massistaan. Carrer puhdisti piippunsa, täytti sen Olan tupakalla, ja molemmat vetelivät syviä rintasavuja, kun Nellie palasi rannalta, sukat ja kengät jalassa. Hän istuutui entiselle paikalleen ja oli lukevinaan, mutta siitä oli mukava syrjittäin tarkastella miehiä.

Päivänsäteet kultasivat honganmnkoja vastarannalla ja koskelo pyöri kuohukivellä. Sudenkorentoja lenteli joen yllä ja itikat survoivat ilmassa. Carrer ja Ola puhelivat yhteisistä muistoista. Carrer kyseli ja Ola kertoili.

»Viisikymmentä, kuusikymmentä, seitsemänkymmentä vuotta on lyhyt aika. Minä en voi hautautua yhteen paikkaan. Kuljeskelen. Elän kädestä suuhun. Laiskuutta? Toiset sanovat niin. Voi olla. En tiedä. Voivat olla väärässäkin. Ihmisen ei 010 pakko tehdä työtä enemmän kuin tarvitsee elääkseen. Minä elän omalla työlläni. Säästän hiukan ja sitten matkaan. Eteenpäin! Maailma on niin kaunis.»

Nellie kuunteli vierasta, hänen sointuvaa ääntään, ja katseli syrjästä vaaleita avoimia kasvoja. Suu oli voimakas, melkein kuin ukko Carrerilla, mutta kulmakarvoissa ja silmissä ei ollut sitä ankaruutta. Niin, hän oli nuorempi. Silmissä ja äänessä oli jotakin nauravaa ja iloista, ei remuavaa, mutta tyyntä ja iloista.

Ola jatkoi:

»Minulla on aina nälkä, nälkä nähdä ja elää, kulkea ja nauttia. Olen ollut väliän kaikkialla. Kaikkialla olen kuin kotonani, mutta tänne, lapsuuden maille, palaan säännöllisesti. Se on luonnollista. Ja täällä on kaunista. Eikö olekin, mr. Carrer?»

Ola viittasi kädellään jokea, vastarantaa, kukkaniittyä.

»En tiedä», vastasi Carrer vilpittömästi.

Ola naurahti.

»Kun asuu elämänsä New Yorkissa, ei todellakaan osaa arvostella luontoa. Kyllä Suomen kesä on kaunis. Te tunnette metsän ja veden tuoksun, näette kosken kuohut ja veden kimaltelun, kuulette metsän äänet, mutta se on teille vain hajua, vettä, kiveä, puuta ja sekavia ääniä. Ja koskikin ryöppyää hyödyttömänä, eikö niin?»

»Niin.»

Nellie käänsi päänsä äkkiä pois, kun Ola kääntyi ja sytytti piippunsa vastatuuleen.

»Te matkustelette?» kysyi Ola Carrerilta.

»Ikävissäni.»

Ola nauroi.

»Minä en olisi ikävissäni teidänkään asemassanne. Eivätkö yritykset ole enää hauskoja?»

»Ei.»

»Kyilä minä keksisin hauskojakin. Paljonko te omistatte?»

Carrer kohottautui kummastuneena.

»Sitä en todellakaan tiedä», sanoi hän vilpittömästi. »Müller ehkä tietää.»

»Suunnilleen?»

»Parikymmentä.»

»Miljoonaa?»

»Miljaardia.»

Ola vihelsi. — »Ja olette ikävissänne? Luulisi toki tuolla summalla saavansa hauskaakin. Järjestäkää riitaiset rauhaan, sopuisat sotaan, kiristäkää pikkupomoja, lahjoittakaa, luokaa, uudistakaa!»

»Ei maksa vaivaa.»

»Valloittakaa maailma! Yrittäkää!»

Carrer puhdisti piippunsa huolellisesti ja täytti sen uudelleen Olan tupakalla.

»Teillä on hyvää tupakkaa.»

Nellie katseli isäänsä. Tuollainen hän oli aina. Aina hän osasi tulla toimeen ihmisten kanssa, osasi kysellä ja osasi kuunnella. Carrer imaisi pari kertaa.

»Valloittaa maailma?» toisti hän. »Olisihan se jotakin. Mutta miten?»

»Rahalla.»

»Ei riitä minun pääomani.»

»Onhan niitä kai muitakin. Muodostakaa osakeyhtiö, trusti, rengas. Kai on muitakin ikävissään.»

»Ja mitä minä maailmalla tekisin?»

Ola nauroi taas. — »Älkäämme jakako karhun nahkaa, ennenkuin karhu on kaadettu. Mitä vain! Omaksi huviksenne!»

Ja Ola nauroi syvää, tyyntä nauruaan. Hän oli tyytyväinen oloonsa ja hänen liikaenergiansa purkautui nauruun, huulten ja silmien äänettömään nauruun. Carrer tunsi entisen mieltymyksen heräävän itsessään. Hän oli I pitänyt Olasta silloin kun tämä oli hänen palveluksessaan pari vuotta — pisimmän ajan mitä oli ollut yhdessä paikassa, kertoi Ola itse.

Nellie koetti arvostella miestä. Hän oli loukkaantunut. Niin syvästi kuin kahdeksantoista ikäinen dollariprinsessa voi loukkaantua mieheen. Nellie tarkasteli Olaa pitkien silmäripsiensä takaa, tämän tietämättä mitään. Mitä enemmän hän tarkasteli, sitä tyytymättömämmäksi hän tuli, sillä hän ei löytänyt ainoatakaan mainittavampaa vikaa miehen ulkonaisessa olemuksessa.

»Mutta sisäisesti on niitä sitä enemmän!» päätteli hän itsekseen ja suipisti pientä ja kaunista — senkin hän tiesi — suutaan.

»Mitä te nyt teette?» kysyi Carrer.

»Nyt lepään, huvittelen, kalastelen, soudan, ratsastan. Minulla on säästöä pariksi kuukaudeksi. Ja sitten jonnekin työhön.»

Carrer ei sanonut mitään. Puisti päätä, mutta ei voinut olla itsekseen myöntämättä, että Ola osasi ottaa elämän vietävän käytännölliseltä kannalta, jolta ei kai puuttunut omaa viehätystään.

»Asutteko hotellissa?» kysyi Ola.

»Kyllä, Johnstoneina.»

»Siis incognito! Minä asun myös siellä. Milloin jatkatte matkaanne?»

»Luultavasti ylihuomenna. Odotan Mülleriltä sähkösanomaa.»

Ola nousi lähteäkseen ja heitti repun selkäänsä, oikaisten komean vartalonsa.

»Mr. Rautio, tulkaa syömään illallista kanssamme! Me olemme kahden vain, minä ja Nellie, eikä meillä ole mukanakaan muita kuin James ja Lisette. Vai mitä, Nellie?»

Nellie nousi taistelunhaluisena ja kiinnitti suuret silmät Olaan. Niissä kuvastui selvä haaste. »Niinkuin tahdot, pappa!»

Ola meni hämilleen tästä suorasukaisesta vastauksesta, mutta purskahti sitte nauramaan.

»Toivon, ettette kovin pahasti säikähtänyt lohenvonkaletta, miss Carrer», sanoi hän maailmanmiehen kohteliaisuudella.

»Minä en säikähdä mitään, mr. Rautio», tuli silmänräpäyksessä takaisin.

He lähtivät kolmisin hotelliin, kulkivat pitkin metsän sylissä luikertelevaa polkua, tulivat maantielle ja nousivat pitkin loivia portaita hotellin tai oikeastaan kalastajamajan pihalle. Koski kohisi metsän takana, ja joen uomasta alkoi nousta sumua. Rinteeltä näki läheiseen kylään, jonka ikkunat paloivat ilta-auringossa.

Illallisella puhuivat Ola ja Carrer. Dollariprinsessa oli hiljaa, mutta Ola nauroi itsekseen, sillä hän huomasi, että Nellie oli vaiti tahallaan. Miss oli jostakin suuttunut. Mutta mistä? Hän ei voinut sitä keksiä.

Miehet sytyttivät sikaarit. Nellie nousi ylös ja sanoi hyvää yötä, suudellen isäänsä ja nyökäyttäen sangen vastahakoisesti päätään »herra autonkuljettajalle», kuten hän keskustelun lomassa oli lausunut.

Tultuaan huoneeseensa Ola jäi istumaan avatun ikkunan ääreen. Pohjolan kesäyö oli ihana, kosken pauhu kuului vaimennettuna, petäjät tuoksuivat raikkaasti ja yli tienoon levisi varjoton, selittämätön hämärä. Ola tupakoi ja muisteli Nellien soikeita, valkeita kasvoja, ruskeaa tukkaa ja kauniisti kaartuvaa leukaviivaa. Kahdentoistavuotiaasta tytöstä, jota hän oli ajeluttanut autossa, oli kehkeytynyt nuori neitonen, joka alkoi kypsyä naiseksi.

Olaa kiusasi vielä unissakin, mistä miss Carrer oli suuttunut.

II.

Kello ei ollut vielä kuuttakaan, kun Nellie seuraavana aamuna heräsi. Aurinko oli jo korkealla, ja kun hän avasi ikkunan, täyttyi huone huumaavilla tuoksuilla. Metsä oli raikas, taivas pilvetön ja hiilakka, ja ilman puhtaus ja voimakkuus pakoitti Nellien peseytymään, pukeutumaan ja rientämään ulos. Lisette, ranskalainen kamarineito, nukkui vielä, mutta Nellie oli itsenäisenä ameriikkalaisena naisena itse tottunut huolehtimaan itsestään. Hän laskeutui portaita alas avaralle kuistille ja silmäsi ympärilleen. Ihmisiä ei vielä näkynyt. Karjakko näkyi kuitenkin touhuavan maitokamarissa ja tuulenhenki toi Nellien sieramiin tuoreen maidon tuoksun.

Hän hyppäsi sirosti pari askelmaa yhdellä kertaa ja lähti maitokamarille päin. Metsästä kuului ääntä, laulua, joka läheni. Sanoja hän ei eroittanut, mutta sävel sopi ihanaan aamutunnelmaan.

»Maa on niin kaunis,
vaaroja koittain,
kirkas Luojan taivas,
taistellen, voittain,
laulaen kuljemme kautta sen,
luo Isän armaan ylhäisen.»

Nellie olisi tahtonut kääntyä ympäri ja juosta tiehensä, mutta se oli myöhäistä. Hän tunsi Olan jo ennenkuin tämä ilmestyi vuoripolun päähän.

»Hyvää huomenta, miss Carrer!» tervehti tämä jo etäältä ja heilutti jotakin kädessään. Nellie ei voinut olla nyt enää yhtä nyrpeä kuin eilen, vaikka hän tahtoikin. Aamu oli liian kaunis, ilma liian raikas, eikä pahatuuli ottanut tullakseen tahtomallakaan. Hän nyökäytti päätään ja jäi seisomaan.

»Te olette virkku, ja se tuottaa teille kunniaa», jatkoi Ola, tultuaan miss Carrerin luo. »Te olette menossa maidolle?»

Ola oli kieltämättä nenäkäs, mutta liian nenäkäs ja liian hyväntuulinen, jotta Nellie olisi voinut päästä hänestä ilman muuta erilleen. Hän myönsi.

»Odottakaa, niin saamme hiukan herkutella!»

Ola pujahti vihellellen maitokamariin, toi sieltä maitoa, haki tarjottimen ja sillä pari lautasta, pari lusikkaa ja sokeria, ja näytti sitten koivuntuohista rovetta kädessään. Siinä oli mansikoita.

»Poimin ne tuolta mäeltä. Pidättekö niistä mahdollisesti?»

»Kyllä», ja Nellie päätti nyt koettaa suhtautua vieraaseen hiukan inhimillisemmin ja korvata myöntyväisyytensä myöhemmin sitä suuremmalla jyrkkyydellä. Jos ilmestyisi jokin tilaisuus. Sillä hänen oli hiukan nälkä, eikä hän tahtonut kieltäytyä paksusta keltaisesta maidosta ja mansikoista.

He söivät maitoa ja mansikoita ja sokeria. Ola jutteli, kyseli, kertoili, ja Nellien täytyi pakoittamalla pakoittaa itsensä muistamaan, että Ola oli häntä loukannut. Mahdollisesti itsetiedottomasti, mutta sitä pahempi. Sillä hän oli nainen, eikä sietänyt liian suuria totuuksia.

Nellie vilkastui kuitenkin pakostakin eikä voinut olla nauramatta lapsuusmuistoilleen. Olalla oli kaunis ääni. Hän huomasi sen nyt kolmannen kerran. Hän osasi puhua, ja vaikka hän oli loukannut Nellietä, saattoi hänen kanssaan sittenkin keskustella. Kohteliaasti niinkuin vihollisen kanssa.

Ukko Carrerkin ilmestyi ulos. Tuotiin kahvia, ja he joivat ja söivät englantilais-ameriikkalaisen tavan mukaan kevyen aamiaisen.

»Ja nyt vuorelle, niin kauan kun on vielä näinkin viileää!» ehdotti Ola.

He painuivat metsään, mättäiselle polulle, joka kohosi kohoamistaan. Valoa alkoi pilkoittaa puitten lomasta, ja samassa metsä loppuikin. Viimeisen osan matkastaan he saivat kiivetä kivikkoa myöten ja saapuivat huipulle hiukan hengästyneinä. Ola viittasi kädellään.

»Mitä pidätte tästä, mr. Carrer? Tuolla alhaalla tuo hopcajuova, se on joki, jonka rannalla olimme eilen, ja tuo valkoläikkä on koski! Tuolla pohjoisessa leviää järvi järven vieressä, sadat saaret, niityt, pellot, kylät, tuolla alkaa rannaton neva, harmaa ja ruskea, ja vaara kohoaa vaaran vieressä!»

Carrer katseli, ja sinertävät metsät ja välkkyvät järvet hurmasivat hänetkin, tuo yksityiskohtien runsaus ja vaihtelevaisuus, tummana päilyvä metsälampi, kaunis rantaviiva, laikkokylkiset kalliot ja tuoksuavat metsät.

»Kaunista!» virkkoi hän hiljaa, mutta selvästi. Kai ensimmäisen kerran elämässään David William Carrer lausui esteettisen arvostelman.

»Niin, kaunista se on, eikä silloin pitäisi olla niin vastenmielistä täyttää jumalan ensimmäistä käskyä ihmiselle: ’Kasvakaat ja lisääntykäät ja täyttäkäät maa, ja tehkäät se teillenne alammaiseksi!’ Se on ihana käsky, suurempi ja syvempi kuin useampi aavistaakaan, ja kun katselee tällaista, niin luulisi, että koettaisi täyttää tuon käskyn ilomielin.»

Nellie istuutui kivelle jyrkänteen reunalle ja antoi kiharoittensa hulmuta tuulessa. Hän nautti maiseman avaruudesta, ilmavuudesta, värien ja viivojen sopusoinnusta. Ilma oli kirkasta, ja vain kaukaisuus tasoitti todellisuutta.

Carrer hengitti syvään.

III.

Päivällä Carrer sai sähkösanomansa ja iltapäivällä hän sulkeutui huoneeseensa, kutsuttuaan Olan luoksensa. Nellie käveli ikävissään. Häntä suututti aamuinen myöntyväisyytensä, ja hän olisi tahtonut kostaa. Mutta Ola oli sisällä isän luona. Sinne hän ei uskaltanut mennä. Isä oli ollut mietteissään koko päivän vuorella käynnin jälkeen.

David William Carrer alkoi aavistaa, ettei hänellä tästä lähtien pitkiin aikoihin tulisi olemaan ikävä. Ola puhui ja Carrer kuunteli, kuunteli lumottuna, sillä mitään niin suurenmoista, niin suorastaan mielipuolisen suurpiirteistä, mutta samalla mitä johdonmukaisinta ja järkevintä suunnitelmaa eivät hänen ameriikkalaisetkaan aivonsa olleet arvostelleet. Kaikki oli vielä ilmaa, sanoja vain, mutta ukko Carrerin täytyi myöntää, että jos yksi »jos» saadaan toteutumaan, olisi suunnitelmalla huimaavat mahdollisuudet tulla toteutetuksi.

Ola oli oikeassa, arvostellessaan hänen asemansa, että hänellä oli liian paljon mammonaa itseään varten ja liian vähän maailman valloittamista varten. Mitään tarkoitusta hän ei voinut keksiä rahankokoomiselleen.

Ola osoitti tarkoituksen, hän, pennitön iloinen kulkuri, luonnonihailija, ja pakoitti miljaardimiehen kuuntelemaan.

Ukko Carrer tunsi lamautuneen toimintatarmon taas heräävän itsessään, tarmon, joka käyttämättömänä oli hänelle vaivaksi. Hän oli tottunut taistelemaan, ponnistelemaan ja voittamaan. Siinä oli hänen huvituksensa. Muusta hän ei löytänyt tyydytystä. Ja Olan esittämän tarkoituksen hyväksi kannatti otakin yrittää.

Hän oli tottunut käsittelemään asioita suuripiirteisesti, hän osasi eroittaa pikkuseikat pääasioista, mutta Olan mittasuhteet olivat verrattomasti suuremmat, laajemmat, äärimmäiset, vaikka eivät kuitenkaan mielipuoliset. Ola oli kyllä kulkuri ja trubaduuri, mutta hän oli langattoman lennättimen aikakauden trubaduuri, käytännölliset vaistot oli hänellä veressä eikä hän eksynyt milloinkaan järjen tieltä. Sattuman osa oli supistettava mahdollisimman vähiin, tietämättömyyden ja taitamattomuuden olemattomiin.

He söivät päivällisen huoneessaan ja jatkoivat keskusteluaan. Oli jo yö, kun Ola vihdoinkin nousi lähteäkseen.

»Syyskuussa siis!» sanoi Carrer ja ojensi kätensä. »Laatikaa siihen mennessä yksityiskohtainen ehdotus.»

»Hyvä! Ja muistakaa, mr. Carrer, että kun tahdotte saada ihmiset tekemään jotakin hyvää, vedotkaa heidän vähemmän hyviin ominaisuuksiinsa. Saatte nähdä, että onnistutte! Minä vetosin teidän itsekkääseen vaihtelun- ja huvittelunhaluunne ja — onnistuin! Hyvää yötä!»

Seuraavana aamuna lähti ukko Carrer kotimatkalle, suoraa päätä. Hän toteutti päätöksensä aina heti. Ola seurasi ja saattoi laiturille. Nellien jäähyväiset olivat melkein epäkohteliaat. Ola ei kiinnittänyt siihen seikkaan mitään huomiota. Hänellä oli tärkeämpää ajateltavaa kuin yhden naisen oikut, olkoonpa sitten vaikka kauniin dollariprinsessan.

Nellie oli suuttunut uudelleen. Isä vei hänet kotiin hänen omasta tahdostaan huolimatta. Isä oli sopinut Olan kanssa. Siis Ola oli syypää. Ja sitten oli Ola sanonut häntä suureksi tytöksi. Tytöksi!

Nellie polkaisi jalkaansa harmista.

Ukko Carrer ei puhunut kotimatkalla muuta kuin välttämättömimmän, ja se oli hyvin vähän. Mutta hänen ei kuitenkaan ollut ikävä. Päinvastoin. Hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti.

Helsingistä hän lähetti sähkösanoman kunnon Fritz Müllerille. Se oli ensimmäinen sähkösanoma, jota mr. Müller ei ollenkaan ymmärtänyt. Carrerin ei ollut ikävä! Hm! Sen nyt vielä ymmärsi. Mutta sitten: palkatkaa liikkeeseen I ehdottomasti hyvä kansantalousmies, I joukkopsykoloogi ja I kansainvälisen oikeuden tuntija sekä kansainvälisen sovinto-oikeuden erikoistuntija. Outoja huvituksia oli ukko Carrer keksinyt Euroopassa. Mutta mr. Müller ryhtyi heti täyttämään määräystä.

IV.

Carrerin asema oli alkanut horjua. Fritz Müller aavisti sen ja sydäntään kouristi. Sillä se oli uskomatonta.

Carrer oli muuttunut ulkomaanmatkansa jälkeen. Müller oli ensin luullut matkan vaikuttaneen hyvää. Sillä Carrerista oli hävinnyt ikävystyminen.

Müller tunsi isäntänsä. Nuorena Carrer oli pyrkinyt kohoamaan parantaakseen asemaansa, helpoittaakseen elämäänsä; valloitettuaan rahan raha valloitti hänet ja hän kokosi mammonaa mammonan itsensä takia. Rahan voitto oli kuitenkin vain hetkellinen. Carrer vapautui sen vallasta. Sen jälkeen jatkoi hän toimintaansa tottumuksesta ja sen takia, ettei hän voinut jättiläisyrityksiään lopettaa eikä lahjoittaa kenellekään. Müller oli ollut tuntevinaan, että Carrer oli matkansa jälkeen löytänyt jonkun uuden päämäärin, minkä vuoksi ponnistella ja mihin käyttää voimiaan.

Müller oli Carrerin parhain ja kyvykkäin apulainen, erinomainen toisenkäden mies. Itsenäiseen, uutta luovaan suunnitteluun hän ei pystynyt, mutta hänen saksalaismallisesti koulutettu järkensä tajusi yksityiskohtien hienoudet ja teki hänet isäntänsä suunnitelmien korvaamattomaksi toteuttajaksi. Carrer ja hän esiintyivät peloittavana yhtymänä, sillä niitä Carrerin tarkkuudelta jäi huomaamatta, sen Müller oikaisi, ja mitä puuttui Müllerin luovasta kyvystä, sen korvasi Carrerin avara katse.

Müller oli vainunnut hyökkäystä. Carrerin viittaukset, muutamat oudot määräykset, salaperäisyys ja kiihtynyt työtarmo olivat saaneet hänet vakuutetuksi, että jotakin tärkeätä oli tekeillä. Yrityksiä oli laajennettu, ja Carrer oli tunkeutunut parille kokonaan uudelle alalle.

Hyökkäys oli siis ollut tekeillä, mutta minne ja minkälainen, sitä ei mr Müller tiennyt. Carrerilta itseltään ei sitä voinut kysyä. Entä Nellie? Kunnon Fritz Müller oli hänkin vain ihminen ja sellaisena utelias. Hän ei ollut voinut olla koettamatta tyydyttää tätä heikkouttaan. Mutta Nellie tiesi niin perin vähän. Matka oli äkkiä keskeytynyt. Suomessa. Isä oli tavannut jonkun entisen autonkuljettajansa — miss Nellie ei ollut antanut anteeksi tyttönimitystä — keskustellut hänen kanssaan koko päivän ja seuraavana aamuna lähtenyt suoraa päätä kotimatkalle. Nimi! Joku Ol . . Olo . . Ola . . . Nellie ei ollut muistavinaan.

»Ola Rautio!» vahvisti mr Müller miettiväisenä.

Mr Müller muisti kyllä Olan, mutta ei tullut yhtään viisaammaksi. Hän oli huoahtanut ja päättänyt odottaa.

Hän oli odottanut, kunnes oli tuntenut maan alkavan pettää jalkojen alla. Carrer oli vaitelias ja sulkeutunut. Tosin ei vielä ollut tapahtunut mitään katastroofia, mutta Fritz Müller tunsi sen lähestyvän. Mikä hän voinut estää, sillä Carrer ei pyytänyt hänen apuaan.

Ukko Carrer istui konttorissaan kirjoituspöytänsä ääressä katsellen kadulle. New Yorkissa satoi. Hän katsoi alas kadulle, jossa verkalleen vieri jono ihmisiä, raitiovaunuja, autoja, kuormarattaita. Sade ropisi ikkunaruutuja vasten, taivasta ei näkynyt, vaan kaikki oli harmaata, märkää ja usvaista.

Carrer ei väsynyt katselemaan loppumatonta ihmisjonoa, joka pienenä, hitaata, mutta sitkeänä eteenpäin päivästä päivään halki vuosien, touhuisena, nälkäisenä, kylläisenä, työnsortamana, huvittelevana, kumarana, ylpeänä. Kuinka mitättömältä kaikki näyttikin täältä ylhäältä, pilvenpiirtäjästä, ja kuinka suurelta ja valtavalta alhaalla kadulla! Ilmiö oli sama. Riippui mistä katsoi. Suuruudenhulluille oli terveellistä nousta lentokoneeseen tai silmätä tähtikiikariin, maanmarrot tuntisivat itsensä luomakunnan herroiksi katsellessaan lammikkoveden pisaraa mikroskoopissa.

Carrer oli tutkinut ihmisiä. Kuutta ihmistä. Heistä riippui suunnitelman toteuttaminen. Mr Hiram Borah oli ensimmäinen, suuri, mutta helppo voitto. Ola oli oikeassa: täytyi vedota ihmisten vähemmän hyviin ominaisuuksiin. Hiram Borah, pulleakasvoinen, punatukkainen miljaardimies, oli turhamainen. Hän ei millään ehdoin jäisi syrjään yrityksestä. Jotenkin samoin Carrer oli valloittanut mr Philander Notlingin ja monsieur Pierre d’Auterren. Carrer hymyili mielessään. Hän käytti henkistä jiu-jitsua: ensin etsi ja sitten iski vas tustajan arimpaan kohtaan.

Loordi Arthur Leighton oli näyttänyt paljon vaikeammalta, tämä täydellinen englantilainen gentlemanni ilman vikoja ja heikkouksia. Kuitenkin Carrer oli vihdoin osannut oikeaan. Loordilla oli veressään englantilainen urheilunhalu. Hän oli nyt innostunut suunnitelmaan. Loordi tajusi, että oli kysymyksessä suurenmoisempi kilpailu kuin Derby-päivänä. Carrer tunsi onnistuvansa, sillä loordi Leighton oli luvannut puolestaan voittaa ruhtinas Amarun, intialaisen radshan, ja Carrer tiesi, että loordin lupaus merkitsi myös täyttämistä.

Jäljellä oli enää Isaskar Silberstein. Hän oli vielä valloittamaton.

Carrer olisi voinut mennä hänen luokseen ja esittää suunnitelman. Isaskar Silberstein olisi luultavastikin suostunut. Mutta Carrer ei mennyt eikä menisi, sillä he olivat vanhoja vastustajia. Carrer muisti elävästi sen hurjan autoretken, jolloin Ola ohjasi. Silloin oli Silberstein ollut hänet täydellisesti voittamaisillaan. Olan ajotaito ja rohkeus olivat kuitenkin ehkäisseet Carrerin sortumisen.

Carrer oli silloin tehnyt lupauksen. Hän maksaisi tilanteen. Isaskar Silberstein oli saatava mukaan suunnitelmaa toteuttamaan, mutta sitä ennen täytyi Carrerin saada velkansa maksetuksi. Hän oli jo aloittanut taistelun. Tänään tapahtuisi lopullinen ottelu.

Rahamies tunsi jännitystä ja taistelunkuunutta pitkästä aikaa. Hän katsoi kelloaan ja soitti, pyytäen Fritz Mülleriä puheilleen.

»Lähdemme pörssiin!» sanoi hän apulaiselleen. Fritz Müller vavahti ja silmäsi isäntäänsä. Carrer aikoi itse pörssiin, hän, joka ei enää vuosikausiin ollut käynyt siellä! Fritz Müllerin valtasi tunne, että he olivat hukkuvassa laivassa. Kulkiessaan konttorihuoneitten läpi he kohtasivat tutkivia silmäyksiä. Carrer oli kylmä, mutta Fritz Müllerin levottomuuden huomasi jokainen.

Sadat kiihkeät silmäparit olivat suunnattuina heihin suuressa, kirkkaasti valaistussa pörssisalissa. Carrer tunnettiin: hän oli aina ollut kylmä ja vankkumaton, mutta jokainen saattoi nähdä Fritz Müllerin hermostuksen ja levottomuuden, joka ei suinkaan ollut teeskennelty.

Carrer! Carrer! Carrer!

Nimi kulki huulilta huulille. Äänenpainossa oli ihmettelyä, kukistuneen suuruuden kunnioittamista, epätoivoa, raivoa, alistumista. Kaikki ei ole vielä mennyt! sanoivat ne, joiden asema riippui Carrerista. Epätoivon rauha! kuiskailivat sanomalehtimiehet parvekkeella.

Oli noita suuria, yllätyksellisiä päiviä pörssissä, jolloin ikäänkuin salama lyö liikemaailman rahasydämeen ja sekoittaa kaikki, — jolloin varmimmatkin asiantuntijat istuvat neuvottomina, jolloin kukaan ei uskalla myydä eikä kukaan ostaa. He istuivat kaikki jännittyneinä, sadat liikemiehet, meklarit, suurkeinottelijat, pikkukeinottelijat, sanomalehtimiehet, sillä jättiläinen oli astunut heidän keskeensä. Syytä he eivät tienneet eivätkä käsittäneet, mutta seurauksen kamaluus oli kaikille selvillä.

Rauta- ja teräspapereitten alalla oli jo pitemmän ajan vallinnut kiinteä hausse-suunta eikä mikään ennustanut muutosta. Noita papereita myytiin hyvin varovaisesti ja ne siis yhä nousivat. Kaikki tiesivät, että Isaskar Silbersteinillä oli niitä valtava määrä hallussaan. Hän oli keinotellut niitä itselleen viimeisen rajun baissen viimeisenä päivänä. Tänään oli Silbersteinin meklari jo alkanut myydä. Pörssintuntijat laskivat hänen suunnattomasti voittavan.

»615: 50 myyn!» oli Silbersteinin meklari aloittanut.

»400 ostan!» kuului ääni, ja jotkut purskahtavat nauruun. Juuri sillä hetkellä oli Carrer ilmestynyt pörssiin. Hänen tulonsa herätti huomiota, ja sanomalehtimiehet vainusivat yllätystä.

»400 myyn!»

Carrerin ääni oli kylmä ja selvä. Pörssissä tuli kuolemanhiljaisuus, ja Carrerin ääni kaikui loppuun mahtavassa hallissa. Silbersteinin meklari, pieni, pujopartainen ja laiha juutalainen, kääntyi salamannopeasti ympäri ja jäi tuijottamaan ukko Carreriin, silmät puoleksi ulospullistuneina.

Ukko Carrer jatkoi tarjouksiaan. Hän näki ympärillään tukahdutetun, mutta sitä kiihkeämmän ihmismeren, joka koetti imeä hänen sanansa ennenkuin ne olivat edes ehtineet huulille, näki vääntyneitä, tuijottavia kasvoja, kuumeisia katseita, hermostuneita nytkäyksiä. Kylmä, välinpitämätön iahamaailma oli herätetty ja samalla hetkellä murskattu. Huumaus oli liian voimakas, jotta se olisi voinut puhjeta joihinkin rajuihin ulkonaisiin muotoihin. Se murskasi. Ilmassa oli kiihkoa, kuului nopeaa, pidäteltyä hengitystä, sähkölamppujen valo tuntui himmenevän, eikä kukaan nähnyt muita kuin Carrerin, Müllerin ja pienen juutalaismeklarin.

Paniikki ei ollut kaukana. Kiinteä hausse oli hetkessä muuttunut mitä rajuimmaksi baisseksi. Ukko Carrerin asema oli siis epätoivoinen?

Ostotarjoukset alenivat kurssissa ja pienenivät määrältään. Kukaan ei uskaltanut ostaa muuta kuin koetteeksi. Silbersteinin meklari ei myynyt. Mutta Carrer koetti myydä. Kiihko kasvoi pörssissä. Puhelimet soivat kaikkialla. Rauta- ja teräspapereitten kurssi oli nyt alempi kuin edellisen baissen aikana, ei paljon, mutta hiukan kuitenkin. Mutta kukaan ei ostanut. Oli kuin hypnoosi olisi vallannut kaikki. Carrer olisi voinut tarjota ilmaiseksi melkein eikä kukaan olisi uskaltanut ottaa vastaan.

Carrer lopetti myynnin. Hän ei ollut saanut kaupaksi kuin mitättömän määrän. Silversteinin meklari ei ollut myynyt yhtään. Carrer poistui Fritz Müllerin kanssa. Mr Müller oli murtunut mies.

Heidän lähdettyään pörssi suljettiin paniikin välttämiseksi. Pörssikeinottelijat tuntivat väristystä nähdessään Silversteinin meklarin puolittain lentäen hyppäävään autoon. Puolen tunnin kuluttua oli koko Wall Street kuohuksissa ja sanoma Carrerin sortumisesta kiiti puhelimien ja lisälehtien nopeudella yli kaupungin ja sähköteitse muualle maailmaan.

He istuutuivat autoon. Fritz Müller ei puhunut mitään, hän ei ajatellut mitään eikä tehnyt liikettäkään. Kauhukseen hän äkkiä kuuli Carrerin naurahtavan vierellään. Ukko Carrer puhkesi kuivaan, hermostuneeseen nauruun. Kohtaus yltyi. Hän nauroi ääneen, eikä Fritz Müller uskaltanut keskeyttää. Hänen isäntänsä oli lopullisesti menettänyt itsehallintansa.

Rahamies nauroi rajusti. Hänen voimakas päänsä heilui ja jykevä niskansa hytkyi mielenliikutuksesta. Hänen naurunsa oli suurta ja voimakasta, siinä oli jotakin alkuihmisestä, niinkuin Carrerissa itsessään, ja se teki Mülleriin kaamean vaikutuksen, sillä Carrerhan nauroi epätoivossaan.

He nousivat autosta ja astuivat hissiin. Carrer kuljetti Fritz Müllerin konttoriinsa. Sanoma pörssipaniikista oli jo tiedossa täällä. Kuolemanhiljaisuus syntyi, kun he kulkivat huoneitten läpi. Heihin ei uskallettu edes katsoa.

Suljettuaan konttorin oven vajosi Carrer nojatuoliin ja purskahti uudelleen nauruun. Kyyneleet valuivat silmistä eikä hän voinut pidättää itseään. Voimakkaalla ponnistuksella hän vihdoin pääsi vakavaksi. Fritz Müller tuki itseään pöytään.

»Me olemme voittaneet, Müller!» huudahti Carrer ja löi apulaistaan voimakkaasti olalle. »Tämä oli ilveilyä!»

Fritz Müller lysähti istumaan. Carrerin ääni oli kirkas ja kylmä, eikä mistään epätoivosta näkynyt jälkeäkään.

Carrer sieppasi sikaarin, sytytti sen, siemaisi vettä ja hyppäsi poikamaisen vallattomasta pöydälle.

»Minä maksoin Silbersteinille. ’Paksuhuuli-Isa’ muistaa kyllä tämän päivän. Katsos, hänellä on huomenna tärkeitä maksuja. Hänen liikkuva pääomansa on kiinni noissa rauta- ja teräspapereissa. Hän ei saanut niitä nyt myydyksi. Järjestin kaikki. Hankin noita papereita. Borah luovutti minulle omansa. En hiiskunut kenellekään. Palkkasin muutamia ehdottomasti luotettavia bulvaaneja tekemään naurettavan alhaisia tarjouksia. Aloin myydä. Kurssi meni alas. Mitään tappiota en ole kärsinyt. Minähän myin vain vähän, ja nekin menivät melkein kaikki bulvaaneilleni. Ymmärrättekö?»

Fritz Müller tunsi heräävänsä kuin painajaisunesta. Nyt hän ymmärsi.

»En edes aiheuttanut kenellekään vahinkoakaan, sillä kukaan ei myynyt. Silberstein vain on tiukalla.»

Fritz Müller nousi ylös. Hän varoi vielä, hän kuunteli Carreria ja purskahti sitten nauruun, joka muistutti melkein itkua.

»Mutta miksi, jumala nähköön, ette ilmoittanut minulle mitään?! uskalsi hän vihdoin kysyä.

»En todellakaan tahtonut teitä loukata, mutta tekin olitte rengas ketjussani. Kun te ette mitään ymmärtänyt, näytitte te levottomalta, eikä levottomuutenne ollut teeskenneltyä. Kaikki näkivät sen ja uskoivat samalla, että tosi on kysymyksessä. Ja se oli välttämätöntä. Muutoinhan Silbersteinin meklari olisi itse voinut ostaa. Kaikki meni hyvin, ja nyt odotan vain itse ’Paksuhuuli-Isaa’. Hän luulee minun olevan tiukalla ja tulee tietenkin tarjoamaan apuansa, voidakseen itse selviytyä. Minun sortumiseni merkitsisi hänenkin tuhoaan. Juuri siihen olen tahtonut tulla.»

Nyt Fritz Müller ymmärsi. Hän ojensi kätensä Carrerille, ja molemmat miehet katsoivat toisiaan silmiin, — he, jotka olivat niin monta kertaa otelleet yhdessä.

Livreepukuinen neekeripoika astui sisään. Carrer sieppasi nimikortin.

»Isaskar Silberstein.»

Juutalainen rahamies astui sisään ja kumarsi jäykästi molemmille. Hän oli kookas, tanakka, suhteeton mies. Kasvot olivat säännöttömät, voimakkaat, nenä rodulle tunnusmerkillinen, ja aivan erikoisen selittämättömän ilmeen hänen kasvoilleen antoivat suuret paksut huulet, joitten perusteella hän oli saanut liikanimensäkin. Hän oli kylmä, nerokas ja häikäilemätön rahamies, ilman kunnianhimoa, ilman omaatuntoa ja lainkuuliaisuutta. Hän silmäsi Carreria tutkivasti. Carrer viittasi istumaan. Fritz Müller seisoi Carrerin takana.

»Ostan rauta- ja teräspaperit! Eilispäivän kurssiin miinus kymmenen prosenttia!»

Hän sanoi tämän välinpitämättömästi, mutta aivan rauhallinen hän ei ollut.

»Minä en myy!»

Carrerin vastaus oli jyrkkä. Juutalainen liikahti.

»Täysi kurssi!»

»En myy ollenkaan!»

He katsoivat toisiaan, nuo molemmat rahamiehet, Carrer tyynesti ja kylmästi ja välinpitämättömästi, Silberstein tutkivasti.

»Mitä te sitten tarkoitatte?»

»Minä maksoin velkani teille, mr Silberstein», sanoi Carrer. »Tiedän asemanne. Olen voitolla. Minulla on osakkeita vielä suuri määrä. Jatkan huomenna ottelua pörssissä.»

»Minä paljastan teidät.»

»Kukaan ei usko teitä. Kukaan ei usko minun leikkivän sadoilla miljoonilla.»

Juutalainen iski nyrkkinsä nojatuolin laitaan. »Olette voitolla. Myönnän joutuneeni tappiolle. Teettekö rauhan vai haluatteko vielä jotakin?»

Carrer tunsi juutalaisen. Hän oli rahamies. Carrer tunsi lähestyvänsä päämäärää.

»Teen rauhan.»

»Ehtonne?»

»Te liitytte osakkaaksi yhtymään, johon kuuluvat minä, Borah, Notling, d’Auterre, Leighton ja ruhtinas Amarn. Yhtymä on vakavarainen ja yritys tuottava.»

Juutalainen hyppäsi pystyyn. Hänen silmänsä liekehtivät.

»Kautta kolmen patriarkan, mutta mihin te tähtäätte sellaisella yhtymällä? Ette kai aikone maailmaa nyt valloittaa?»

»Sen me juuri aiomme tehdä», sanoi Carrer kylmästi. »Suostutteko?»

»Selittäkää hiukan tarkemmin!»

Carrer ryhtyi selittämään. Silberstein kuunteli ja hänen rahamiesaivonsa tajusivat, että ainakin yrityksen yleiset periaatteet olivat oikeat. Fritz Müller pidätti henkeään. Hän olisi luullut Carrerin tulleen hulluksi. Mutta oli mahdotonta luulla, että Silberstein kuuntelisi hullua.

Carrer tiesi, miten suuria kaloja pyydystettiin. Silberstein oli suuri kala. Hän oli nyt verkossa. He sopivat kaikesta. Silbersteinin asiat järjestettiin.

»Ne ovat huomenna enemmän ymmällään kuin tänään, kun huomaavat kurssin nousseen», nauroi Carrer hyvästelessään Silbersteiniä.

V.

Ola saapui iltapuolella. Carrer olikin jo odottanut. Olaa ja suunnitelmaa. Hänestä ei ollut mitään kuulunut senjälkeen kun hän oli ilmoittanut lähteneensä Suomesta.

Olassa oli meren tuntua, jotakin suolaista, kosteaa, reipasta. Carrer tunsi äkkiä voimakasta halua merelle, liikuntoon, ilmaan. Huone tuntui ahtaalta, seinät rajoittavilta, ääntä vaimentavat matot liian turvallisilta. Carrer olisi tahtonut hengittää raitista ilmaa, hän, ahtaan pajan ja tehtaannurkan lapsi. Ola oli pitkävartisissa merimiessaappaissa. Ne tuoksuivat tervalta ja suolalta. Kasvoissa näkyi sadepisaroita, leveä pusero oli kulunut ja housuissa kiilteli öljyläikkiä. Silmät loistivat entistä vilkkautta.

He tervehtivät toisiaan

»Suunnitelma?» — Ukko Carrer aloitti nyt täällä New Yorkissa siitä mihin hän Suomessa pari kuukautta sitten oli lopettanut. Täsmälleen.

»Suunnitelma on osaksi päässäni ja osaksi näissä muistiinpanoissa», sanoi Ola ja istuutui vastapäätä Carreria. »Minulla oli se kirjoitettuna puhtaaksikin, mutta kirjoitin sen musteella ja vesi tärveli kaikki.»

»Vesi?»

Ola nauroi.

»Niin, katsokaas, mr Carrer, en tullut tuollaisessa uivassa hotellissa, vaan pestauduin matruusiksi ’Albioniin’, kunnon parkkilaivaan. Alus oli hyvä ja matka hauska, mutta Atlantilla tuuli hiukan, ja muuan aalto iski aina kajuuttaan ja matka-arkkuuni saakka. Meillä oli vähän työtä kannella ja etenkin kannen yläpuolella, niin etten ehtinyt ripustaa valloitussuunnitelmaani kuivamaan.»

Ola kaivoi piipun taskustaan. Carrer ojensi tupakkaa. Ola latasi ja sytytti.

»Miten täällä muuten voidaan? Onko jotakin selvää?»

»On.»

Carrerin vastaus oli itsetietoinen.

»Hyvä. Te tietysti onnistuitte minun esittämälläni tavalla. Suunnitelman voin kirjoittaa puhtaaksi vaikka tänään vielä.»

»Käyttäkää konekirjoittajattariani! Seitsemän jäljennöstä.»

Carrer painoi sisäpuhelinta. — »Onko mr Hill? Carrer! Olkaa hyvä ja tulkaa luokseni yksityiskonttoriini! Loppu!»

Mr Hill, pitkä, laiha, luiseva mies, astui muutaman hetken kuluttua sisään ja kumarrettuun jäi odottamaan määräyksiä.

»Järjestäkää mr Rautiolle yksi kone ja kirjoittajatar!»

»Tännekö?»

»Ei tarvitse, minä lähden kansliaan», sanoi Ola ja nousi ylös. »Kun saan valmiiksi, tulen uudelleen.»

»Tulkaa luokseni päivälliselle kello kuusi. Tuotte suunnitelman sinne.»

Carrer ojensi kätensä.

Ola käveli ylellisesti sisustettujen konttorihuoneitten läpi. Mr Hill ustui edellä ja avasi ovet. Hänkin muisti Olan, mutta ei sanonut mitään.

Konekirjoitusosasto oli suuri, valoisa sali. Kolmisenkymmentä neitosta naputti koneittensa ääressä. Ola pysähtyi ovelle ja kumarsi kaikille yhteisesti. Ainakin viisi kuusi neitosta tunsi hänet heti ja hymyili.

»Miss Stone! Mr Rautio sanelee teille!»

Mr Hill viittasi Olalle tuolia. Ola ojensi kätensä miss Stonelle, sievälle tummalle neitoselle.

»Hyvää päivää!»

Miss Stone punastui ja hymyili. Ola istuutui. Mr Hill poistui omalle korokkeelleen, pitääkseen silmällä armeijaansa.

Ola kaivoi taskustaan muutamia rypistyneitä papereita ja selaili niitä hetkisen. Miss Stone katseli häntä, ja lähimmät konekirjoittajattaret vilkuivat myös.

»Seitsemän jäljennöstä», sanoi Ola ja asettui mukavampaan asentoon. Miss Stone laittoi koneen kuntoon.

»Mistä te nyt tulette, mr Rautio?» kuiskasi hän.

»Suomesta ja avarasta maailmasta», vastasi Ola. »Ja te naputtelette yhä koneella?»

»Niin» — Miss Stonen äänessä ei kuulostanut katkeruutta

»Alkakaamme siis!»

Ola saneli. Miss Stonen sormet hyppelivät nopeasti näppäimillä. Hän ei ymmärtänyt mitään siitä, mitä hän kirjoitti. Ola ei halunnut uskoa suunnitelmaansa edes konekirjoittajattarelle. Se tuntui luettelolta, siinä puhuttiin koko maailmasta, yhtymästä, koneellistumisesta ja paljosta muusta.

He kirjoittivat ja puhelivat, ja Ola kertoi katkonaisin paloin retkistään ja miss Stone omista vaiheistaan kuuden viimeisen vuoden aikana. Miss Stonella ei ollut vielä kihlasormusta, mutta hän nauroi hiukan väkinäisesti, kun Ola huomautti siitä. Mr Webberin nimi toistui neljä, viisi kertaa keskustelun aikana ja kerran nimitti miss Stone tätä nuorta miestä yksinkertaiseksi Charlieksi. Ola hymyili itsekseen. Hän ei ihmetellyt, vaikka miss Stone ei tuntunutkaan erikoisesti kyllästyneen koneellakirjoittamiseen.

Kello oli puoli kuusi, kun he lopettivat ja Ola taittoi paperit lompakkoonsa. Samassa astui Nellie sisään, juuri kun Ola keskusteli miss Stonen kanssa mr Webberistä.

Ola kumarsi, Nellie vastasi armollisesti ja antoi katseensa viipyä hetkisen miss Stonessa. Hän meni mr Hillin luo ja vaihtoi pari sanaa.

Ola kiitti ja hyvästeli miss Stonea.

Eteisessä hänelle ilmoitettiin, että auto odotti ulkona. Hän puki sadetakkinsa ylleen ja astui ulos. Komea katettu auto oli käytävän edustalla. Kuljettaja avasi oven.

»Olkaa hyvä! Hetkinen vain, minä odotan miss Carreria.»

Ola hymähti itsekseen. Miss Carrer tuntui perin kylmäkiskoiselta. Vaikka eihän se häntä koskenut. Dollariprinsessa sai hyvinkin olla ylpeä. Ola istui tyynenä nurkassaan.

Nellie pujahti kadulle, solakkana ja sirona. Kevyt autolakki sopi hänelle erinomaisesti. Ola nousi ylös ja auttoi hänet sisään.

»Kiitos!» sanoi Nellie ja lisäsi ohjaajalle: »Kotiin!»

Auto nytkähti liikkeelle ja liukui tasaisesti eteenpäin. He istuivat kumpikin nurkassaan, puhumatta mitään. Sade ropisi ruutuja vasten. Nellien huulet olivat tiukasti yhteenpuristetut ja katse suunnattu suoraan eteenpäin. Ola piti kasvonsa kunnioittavassa, mutta samalla huolettomassa vireessä.

Päivällinen syötiin melkein äänettömyyden vallitessa. Ainoa, joka puhui, oli mr Müller. Carrer kuunteli, mutta ei vastannut mitään. Olan katse harhaili ympäri huonetta. Nellie söi vähän ja puhui vielä vähemmin.

Miehet siirtyivät tupakkahuoneeseen. Carrer viittasi mr Mülleriä jäämään. Tuotiin kahvia, konjakkia ja sikaareita.

Carrer vetäisi ensimmäisen savun sikaaristaan.

»Suunnitelmat!»

Ola ojensi hänelle paperit ja maistoi kahvia. Mr Müller oli kuin tulisilla hiilillä.

Carrer luku ilmettäkään muuttamatta. Ola ja Müller tupakoivat äänettöminä.

»Hyvä! Tältä pohjalta voidaan lähteä. Asiantuntijat saavat antaa lausuntonsa. Lukekaa, mi Müller!»

Carrer ojensi paperit hänelle, ja mr Müller luki. Miehet maistelivat kahvia. Nellie soitti jossakin pianoa. Operettikappaleen iloiset säveleet tunkeutuivat huoneeseen.

Klubi oli Hiram Boharin perustama. Luonnollisesti miljaardimiesten klubi. Mr Hiram Borah oli terävä rahamies, nopea ja varma, hän oli raivannut tiensä rikkauteen sitkeydellään ja huomiokyvyllään, valloittanut maailmaa sekä itselleen että muille, mutta hänkin oli kuitenkin vain ihminen. Turhamainen. Hänen päässään oli ensiksi syntynyt ajatus perustaa miljaardimiesten klubi. Se oli jotakin. Sinne ei päässyt jokainen, ei edes jokainen miljaardimies.

Tänään oli vuosikokouspäivä, ja Hiram Borah, klubin sihteerinä, oli saapunut jo aikaiseen paikalle, omakohtaisesti valvoakseen, että valmistelut suoritettiin kunnollisesti.

Huvilapalatsi oli komea ja ylellinen, uskollinen jäljennös eräästä Italian renesanssipalatsista. Hiram Borah ei mitenkään jaksanut muistaa, mikä tuon palatsin nimi oli. Tyyli oli aitoa, sillä jäljennös oli toimitettu huolella. Italian hiekkakiven asemesta oli käytetty rautabetonia, vain päällystys ja koristeet olivat hiekkakiveä. Sisustus oli myöskin komeaa, taiteellistakin ameriikkalaisessa merkityksessä. Hiukan liioiteltua vain. Loordi Leighton kyllä huomasi, että raha oli voittanut taiteen, mutta ei sanonut mitään. Vanhan maailman taideaarteita oli sinne kasattu kunnioitettava määrä.

Auto auton jälkeen vieri pääkäytävän eteen, ja klubin jäsenet saapuivat: solakka, hieno ja aistikas loordi Arthur Leighton kalpeine kasvoineen ja hiottuna käytökseltään, seurassaan tummaihoinen, mustasilmäinen ruhtinas Amaru, jota oli vaikea eroittaa eurooppalaisesta; pieni, notkea ja vilkas monsieur Pierre d’Auterre; hyvin jokapäiväisen näköinen, hieman parturioppilasta muistuttava mr Philander Notling ja viimeksi mr Isaskar Silberstein. Carrer saapui täsmälleenleen kello yhdeksän, Ola mukanaan.

Klubin jäsenet vetäytyivät suureen kokoussaliin, ja Ola jäi yksin sivuhuoneeseen noin tunnin ajaksi. Hän tunsi pientä hermostumista, ei seuran, mutta suunnitelman vuoksi.

Carrer ilmestyi oviaukkoon ja viittasi Olaa sisään. Rahamiehet istuivat suuren pyöreän pöydän ympärillä, kullakin edessään kappale Olan suunnitelma.

»Mr Olavi Rautio!», esitteli Carrer lyhyesti. Ola kumarsi ja astui pöydän luo.

Hän katseli hetkisen noita seitsemää miestä, rahan valtiaita, jotka konttoripöytiensä takaa ohjasivat kokonaisia valtioita ja hallitsivat lukemattomia ihmisia, välillisesti ja välittömästi, noita miehiä, jotka erilaisuuksistaan huolimatta omistivat lujan tahdon ja terävän älyn, miehiä, joilla oli ollut tarmoa ja rohkeutta kohota, monienkin yhteiskunnan alimmista kerroksista, saman yhteiskunnan herroiksi, miehiä, joita kaikki kadehtivat ja miljoonat vihasivat, joitten olemukseen keskittyi kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen kaikki hyvät ja huonot puolet, noita miehiä, joilla ei ollut vertaisia ja jotka keskenäänkin olivat kilpailijoita,

»Alkakaa, olkaa hyvä!»

Hiram Borah lausui kehoituksensa virallisen kohteliaasti.

»Hyvät herrat!»

Ola tarttui tuolin selkämykseen ja alkoi puhua. Huoneessa vallitsi täysi hiljaisuus. Rahamiesten mielenkiinto oli herännyt.

»Pari kuukautta sitten tapasin mr Carrerin ikävissään muutaman kaukaisen maan, kotimaani, kaukaisessa nurkassa. Hän ei löytänyt tyydytystä mistään. Kehoitin häntä ikävistään valloittamaan maailman. Tunnustan, etten silloin ajatellut tarkemmin, mitä sanoin, mutta mr Carrer otti sanoistani vaarin ja pakoitti minut kehittämään ajatustani. Suunnitelmani on teillä edessänne. Selostan hiukan yleisiä periaatteitani.

Kukaan teistä ei saata yksinään valloittaa maailmaa. Mutta yhdessä voitti te tehdä sen. Teillä on raha hallussanne, nykyajan suurin inahti. Mitä Rooma ei valloittanut legionillaan, paavi bullillaan ja Napoleon strategiallaan, sen te valloitatte rahallanne. Hakekaa mitä haettekin, työn tuottamaa tyydytystä niinkuin mr Carter, mainetta ja kunniaa, suurempaa ja parempaa kuin taistelutantereella saavutettava, rikkautta, valtaa, kaikkea te saatte. Te voitte valloittaa maailman ja tehdä sen alamaiseksenne, te voitte antaa työtä työmiehelle, tilaisuutta keksijälle, ainehistoa tiedemiehelle, aiheita runoilijalle.

Koneellistuminen on teidän aseenne, tuo aikamme ilmiö, jota vastaan koetetaan kaikin tavoin taistella. Siihen perustuu koko nykyinen yhteiskuntamuoto. Sen edut ovat kiistämättömät, sen varjopuolista ei päästä ’palaamalla luontoon’, vajoamalla apina-asteelle, vaan sillä, että se kehitetään huippuunsa. Vähimmällä työllä vähimmässä ajassa enimmin tuotteita! Ainoa järkevä inhimillisen laiskuuden periaate! Se johtaa yleisen elintason kohoamiseen, lyhyempiin työpäiviin ja suurempaan elämäniloon, silloin, kun se todella toteutetaan mahdollisimman täydellisesti.

Maailmassa tuhlataan äärettömästi aikaa ja voimia. Vanhat työtavat, vanhat koneet ovat tuhlausta. Te voitte suunnattomassa mittakaavassa käyttää hyväksenne uusimpia työtapoja, uusimpia koneita. Se auttaa voittoanne, se poistaa kilpailijoita. Te voitte kehittää työnjakoa tai oikeastaan tuotantojakoa pitemmälle. Katsokaa ympärillenne! On mallikelpoisia liikkeitä, joissa ratas liittyy rattaaseen, joissa jokainen osa tukee toistaan, on maita, niinkuin Ameriikka, joissa eri alat tukevat toisiaan, mutta mitä suurempiin yksikköihin tullaan, sitä huonompi on johto. Maailma on kelvottomimmin johdettu liikeyritys. Mihin nykyään pyritään? Siihen, että jokainen maa muodostaisi n. s. omavaraistalouden, tuottaisi kaikkea. Se vaatii äärettömiä ponnistuksia eikä sittenkään onnistu. Ja kuitenkin riittäisi, kun vain maailma olisi tarpeeksi hyvin järjestetty omavaraistalous. Niinkuin nykyisessä tehtaassa työmies ei valmista tuotteen kaikkia osia, samoin ei hiukankaan järkevän maailmantalouden periaatteen kannalta ole suotavaa, että jokainen maa tuottaisi kaikkea. Yhtä, mutta hyvää, paljon ja nopeaan! En tarkoita tällä sitä, että jonkun maan olisi muututtava yksinomaiseksi maanviljelysmaaksi, toisen yksinomaisiksi teollisuusmaaksi. Mutta jokaisen maan pääelinkeinot on saatava ehdottomaan valta-asemaan ja muita tuettava vain sikäli kuin ne todella kannattavat, eikä niinkuin nyt, joiloin mitä epäedullisimmista edellytyksistä huolimatta tuhlataan pääomaa, työtä ja aikaa ilmeisesti kannattamattomien tuotantohaarojen tukemiseksi jokaisessa maassa.

Juuri tämä sekä yksityiskohtainen että yleinen työnjako takaa teille voiton. Teidän on saatava tärkeimmät kulutusalat kokonaan haltuunne, toisin sanoen: raaka-ainelähteet, jalostustyöt, kuljetus ja vähittäiskulutukseen laskeminen. Siten säästätte välikäsien voitot itsellenne, voitte myydä tavarat halvemmalla, maksaa paremmat palkat ja sittenkin voittaa sekä suhteellisesti että absoluuttisesti enemmän.

Raha kerää rahaa. Te tiedätte sen. Yhtyneet pääomanne hallitsevat markkinoita, kun toiset ovat hajallaan eivätkä tiedä teitä vastaan järjestelmällisesti taistellakaan. Voitatte heidät yksitellen ja saatte alat haltuunne. Muistakaa silloin myös sanomalehdistö, sillä sen avulla voitte tehokkaasti taistella monenkinlaisia vaikeuksia vastaan.

Varmistakaa ensin asemanne sivistysmaailmassa, hankkikaa määräävät alat käsiinne ja senjälkeen voitte ryhtyä todelliseen valloitustyöhön: raivaamaan viljelykselle ja sivistykselle uusia aloja. Olen esittänyt Intian ja Etelä-Ameiriikan, sillä ne ovat edullisimmat. Se on jo todellista maailmanvalloitusta, suurempaa, jalompaa ja jännittävämpää kuin kaikkien aikojen sotaretket. Ja sotaahan sekin on, luontoa ja ihmisiä ja ihmisten tietämättömyyttä vastaan.

Ja kun toimitte rohkeasti, mutta harkiten, asiantuntijoihin nojaten, koittaa kai se päivä, jolloin kaikki, mitä tahdotte, tulee tapahtumaan, jolloin vähän tapahtuu tietämättänne eikä mitään vastoin tahtoanne, yksilöllistä liikunnottamatta. Suunnitelmani koskee vain maailman valloittamista. Aika ja tahtonne määrätkööt, mitä teette sitten, kun olette sen valloittaneet. Voitte turvautua silloin parhaimmalta näyttävään yhteiskunnan parannusteoriaan, mutta muistakaa vain, että on kokonaan toinen asia kuvitella teoreettisesti paras maailmanjärjestys ja toista muovailla tosiasioitten perusteella siedettävin yhteiskuntamuoto. Tätä eivät useimmat maailmanparantajat ollenkaan huomaa. Muuten, hitunenkin inhimillistä turhamaisuutta riittää takaamaan sen, ettette käytä valtaanne väärin. Se on kuitenkin, niinkuin jo sanoin, sen ajan huoli.

Valloittakaa ensin ja käyttäkää sitten!»

Ola lopetti ja kumarsi. Vallitsi hetken hiljaisuus.

Hiram Borah kohottautui.

»Nuori mies, mr Rautio, minä kiitän teitä klubin puolesta!» sanoi nän ja saattoi Olaa ovelle. Ola jäi odottamaan sivuhuoneeseen, johon hänelle tuotiin illallinen,

»Hyvä!» huudahti Hiram Borah palattuaan paikalleen, ja tämän pulleakasvoisen rahamiehen posket hehkuivat. »Se ei ole mahdotonta!»

»Päinvastoin, se on mahdollista!» oikaisi Isaskar Silberstein kylmästi ja laski kovan kätensä pöydälle. »Minä yhdyn leikkiin!»

»Ja minä!» ehätti Hiram Borah.

Ruhtinas Amaru katseli uneksien eteensä ja hänen tummat silmänsä paloivat. Loordi Leighton ei muuttanut ilmettäkään, mutta poskilihaksien värähtelemisestä huomasi, että urheilu oli herännyt hänessä voimakkaana.

Kaikki yhtyivät. He tunsivat pelaavansa suurilla panoksilla, kaikellaan, mutta juuri tämä jännityksen ärsytys tuotti heille nautintoa.

Saatuaan pääasian selväksi rahamiehet ryhtyivät pohtimaan yrityksen pääpiirteitä. Asialliset kysymykset seurasivat toistaan, yrityksen eri poolia punnittiin ja arvosteltiin. Tehtävän suuruus lumosi heidät, mutta ei voinut riistää heiltä todellisuuden tajuntaa. Kaikki olisi ehkä tuntunut harhalta, elleivät Carrer ja Silberstein olisi olleet läsnä. Näitten miesten kylmä olemus takasi, että liikuttiin kuitenkin mahdollisuuden rajain sisällä.

He tunsivat olevansa kuin sotaneuvottelussa. Täytyi laskea vastustajan voimat ja edellytykset, arvioida omat, ja sitten kylmiin tosiasioihin nojaten laatia paras hyökkäyssuunnitelma. Lopullinen voitto työnnettiin taka-alalle, ja etualalle asetettiin yrityksen käytännöllisin ratkaisu

»Mitähän pörssissä arvelisivat, jos . . .» Hiram Borah ei lopettanut lausettaan. Hän oli lausunut toistenkin ajatuksen. Niin, mitä!

Sisäinen järjestyskysymys ratkaistiin ensin. Yritys päätettiin aloittaa salaisen osakeyhtiön muodossa. He luottivat toisiinsa, ja heidän oli pakko luottaa, Luopio olisi ollut mennyttä. Ja he luottivat Carreriin. Kaikki.

Carrer valittiin toimitusjohtajaksi ja loordi Leighton poliittiseksi johtajaksi, hän, brittiläisen valtiotaidon synnynnäinen edustaja. Mr Hiram Borah tuli yhtiön sisäisten asioiden huoltajaksi. Jokaiselle jaettiin oikeudet ja velvollisuudet. Salaisuus päätettiin pysyttää, lukuunottamatta paria kolmea rahamiesten apulaista, niiden joukossa mr Mülleriä.

Oli jo aamuyö, kun he vihdoin istuutuivat illallispöytään. Ola kutsuttiin mukaan. He eivät puhuneet paljoa. Heillä oli nyt liiaksi ajattelemista.

»Maailman malja!» esitti Carrer poislähdettäessä, ja kaikki joivat sen seisoaltaan.

Pari sanomalehtimiestä sai pyörtää takaisin ilman muuta saalista kuin että klubin jäsenillä oli ollut joku erinomaisen tärkeä salainen kokous. Ei enempää.

VI.

Ola käveli satamassa. Kevät oli jo pitkällä, mereltä kävi kostea, raakea tuuli, taivas oli sininen ja kirkas, ja Ola ahmi täysin keuhkoin kevään raikkautta. Hän tunsi taas kaipausta, vaellushalua, ikävää jonnekin muualle, hän tahtoi liikuntoon ja työhön.

Joka kevät toi tämän tunnelman tullessaan, eikä Ola milloinkaan vastustanut. Hän lähti aina. Pohjoiseen, etelään, itään tai länteen, Ilman päämäärää.

Satamassa tehtiin työtä. Ola näki miesten käsivarsien taipuvan, oikenevan, taas taipuvan, loppumattomasta, heidän lastatessaan laivoja. Höyryvintturit kitisivät, kuului huutoja, komennuksia, säkit heilahtelivat, laatikot, puuvillapaalit. Lastihöyry oli lastihöyryn vieressä, kaikkia kansallisuuksia ja maita edustaen, ja lastaajat samaten.

Laivoja maalattiin, korjattiin, puhdistettiin. Ola näki miesten riippuvan köyden ja laudanpätkän varassa pitkin höyryjättiläisten tummia kylkiä, nakuttelevan pintaa puhtaaksi, silittävän, maalaavan. Ylhäällä puhdistettiin kansia, kiilloitettiin messinkiosia.

Satamaradoilla puhkui vetureita, kuului yhtämittaa kimeitä vihellyksiä, varoituskellot soivat lakkaamatta, ja niiden ääneen sekoittui vintturien kitinä, miesten huudot ja hoilaukset, komennukset, rattaiden räminä, autotorvien tuutaukset, korjaustöitten ja ulkona satamasta toisiaan sivuuttavien laivain vihellykset.

Varastoaitoista virtasi tavaraa laivoihin ja niistä takaisin makasiineihin. Tullimiehet tarkkailivat lastausta touhuisina, kuului kirouksia ja käskyjä. Kuumeinen työ löi leimansa kaikkialle, jokaisen liikkeessä oli suuntatietoisuus, jokainen sana oli määräys tai ilmoitus, jokainen ajatus koski toimintaa.

Ola käveli, katseli ja nautti. Hänen lyhyt nuttunsa oli auki, alta näkyi merimiespusero, ja jaloissa oli saappaat. Ympäristö tuoksui tervalle, maalille, öljylle, veturit suitsuttivat kitkerää savua, autot jättivät jälkeensä bensiinipilviä, mutta voimakkaimpana kaikista tuntui meren keväinen, suolainen haju.

Ola kulki verkalleen purjelaivaryhmän ohi. Solakat mastot piirtyivät taivasta kohti, miehiä kiipeili taklaasissa korjaillen köysiä ja tikkaita, uudistaen väkipyöriä. Alhaalla kannella puhdistettiin, raaputettiin, maalattiin ja tervattiin, puusepät laittoivat kuntoon portaita, keittiönseiniä, kajuuttoja, ja miehet istuskelivat piiput hampaissa ja punoivat köyttä, toisten paikatessa purjeita.

»Ola!»

Huuto tuli jostakin läheltä, mutta kaukaa kumminkin. Ola käännähti rajusti, katsellessaan etsien huutajaa.

»Ola!»

»Sami!»

Viereisen parkkilaivan peräkannella istui merimies, köysipunos sylissään, ja viittoili. Ola tunsi heti muutaman merimiestoverinsa ja kotikyläläisensä.

Hän kiipesi notkeasti kannelle, hyppeli lautakasojen yli, pujottausi hajanaisten tavaroitten välitse ja saapui peräkannelle. Hän ojensi kätensä, johon toinen tarttui lujasti.

»Mitäs sinä täällä hommaat?»

Olan vastaus oli epämääräinen. Toinen tiesi sen. Ola oli aina sellainen. Hän ei kestänyt kauan missään, ei yhdessä laivassa, ei kaupungissa eikä maassa.

»Ja sinä seilaat?»

»On seilattu ja uudelleen lähdetään.»

»Milloin ja minne?» Olan äänessä soinnahti kateutta.

»Kai ylihuomenna. Intiaan.»

Ola mittaili katseellaan suurta parkkilaivaa, arvioi nopeutta, tutki taklausta, rungon muotoja. Sami tarjosi tupakkaa, ja Ola kaivoi piippunsa esille. He istuivat siinä takakajuutan katolla sataman yläpuolella ja katselivat liikettä ympärillään. Siitä olikin laaja näköala, myöskin ulos lahdelle. Laiva keinui hiljalleen. Meri välkkyi harmaansinisenä, kaukaa kuului kohinaa aaltojen taittuessa aallonmurtajaan. Ola veti jalkansakin katolle ja laittautui mukavampaan asentoon. He puhelivat siinä menneitä, molemmat kyselivät ja vastailivat. Tuuli hyväili raikkaasti poskea, värisytti hiukan, mutta aurinko poltti samalla.

»Mitä teillä on lastina?»

»Lapioita ja kuokkia.»

Ola säpsähti. Siis tämäkin. Niin, oltiin jo niin pitkällä. Valloitusaseet olivat matkalla.

He lähtivät merimiesravintolaan ja tilasivat hiukan syötävää ja juotavaa. Ola tunsi taas piristyvänsä. Sami ei puhellut paljoa. Hän oli luonnostaan sellainen, hiukan juro ja kankea, mutta oivallinen merimies. Eikä Olakaan nyt puhunut. Hän ajatteli ja koetti löytää ratkaisua.

Hänen alkoi tulla ikävä. Kevät kutsui voimakkaasti, ja Ola tiesi, ettei hän kauankaan voisi sitä vastustaa. Hän tahtoi pois New Yorkista, konttorista, Broadwaylta, jonnekin kauas, merelle, vaikka Intiaan.

»Joko teillä on täydet miehet?»

Sami naurahti.

»Tulisitko mukaan?»

»En kai», sanoi Ola, mutta hänen vastauksensa oli pitkäveteinen ja epäröivä.

»Kyllä kai sinä paikan saisit», houkutteli Sami. »Tule vain! Hittoako täällä kaupungissa! Hyh!»

Ja Sami ryyppäsi pitkään haarikastaan, pyyhki partansa ja täytti piippunsa.

Ola tunsi että hänen sisäinen olemuksensa oli nousemassa kapinaan. Hän oikaisi kätensä. Ne olivat raukeat, mutta kasattu, käyttämätön viima tuntui joka nivelessä. Ola nauroi tyytymätöntä, kaipaavaa naurua.

Ja sitten tuli päätös, silmänräpäyksessä. Peruuttamaton. Hän katseli Samin ruskeaa niskaa, kovia käsiä, sieroittunutta pintaa, tunsi tervan hajun ja meren suolan, ja hän sanoi itselleen: minä lähden!

Ola ajoi suoraan Carrerin konttoriin. Miljaardimies ei ollut siellä. Ola jäi odottamaan. Hän istuutui ikkunan ääreen ja katseli kadulle, alas kurimukseen, jossa ihmiset tyrkkivät ja tuuppivat toisiaan, kiirehtivät, väistivät, — josta nousi alituinen pöly ylös. Kapea kaistale näkyi sinistä taivasta.

Carrer tuli tunnin kuluttua. Ola näki, että hän oli innoissaan.

Niin, raha oli lähtenyt liikkeelle.

Carrer tahtoi välttää paniikkia. Hän olisi voinut saavuttaa nopeita voittoja, mutta hän pelkäsi yhtymän paljastumista ja toimi varovasti, ja sitä varmemmin.

Pörssissä se tunnettiin ensiksi. Syntyi epämääräinen tilanne. Keinottelijat eivät tienneet mitä tehdä. He eivät uskaltaneet ostaa, eivät myöskään myydä. Niin, ja asiantuntijat olivat ymmällä. He vaistosivat, että oli äkkiä tullut entisten enemmän tai vähemmän tunnettujen tekijäin lisäksi uusi. Tuntematon, mutta kaikkivoipa. He olivat neuvottomina ja avuttomina. Keinottelijain pidättyväisyys muuttui epätoivoksi. He eivät kyenneet kauan aikaa pitämään papereita käsissään. He alkoivat myydä. Kurssit laskivat. Kukaan ei ostanut, kukaan ei uskaltanut ostaa. Carrer odotti aikaansa ja veti sitten apajan. Humahdus kävi pörssissä. Carrer musersi keinottelijoita, talouselämän loisia. Nyt, kun työ vallitsi, ei keinottelu menestynyt.

Mammona kulki tietään mistään välittämättä. Keskuksessa tunnettiin sen hirvittävä kulku. Sitä ei pysäyttänyt mikään. Kaiken täytyi taipua tai taittua. Niinkuin intialaiset jumalrattaat sekin murskasi vastustuksen. Carrer ei säälinyt. Hän ei tuntenut armoa. Mikä oli löyhälle hiekalle perustettu, se sortui, mutta todellinen talouselämä ei siitä kärsinyt.

Kuin suunnaton hämähäkinverkko levitti yhtymä lankansa kaikkialle, hienot, näkymättömät, mutta lujat ja kestävät. Se tunkeutui hiilimarkkinoille, valtasi kaivoksia, laajensi entisiä. Carrerilla oli hallussaan Ameriikan kaivoksia, samoin Borahilla ja Silbersteinillä; Leightonilla ja ruhtinas Amarulla englantilaisia hiilikenttiä. Rautakaivoksia siirtyi heille, he hallitsivat terästeollisuutta. Rahtimarkkinoihin kävi yhtymä käsiksi perinpohjin. Sillä oli puuta ja terästä. Se valloitti telakoita ja laajensi niitä, ja rakennutti uutta tonnistoa. Samalla vallattiin entisiä laivalinjoja. Yhtymä hankki itselleen sanomalehtiä, se tunkeutui paperimarkkinoille, valtasi sanomalehtikonetehtaita. Kaikki tapahtui salaa. Kaivoksien johtajat, tehtaitten insinöörit, sanomalehtien päätoimittajat eivät aavistaneetkaan, kenelle kaikki oikeastaan kuului.

Yhtymä oli jo omavaraistalous suunnattomassa mittakaavassa: sillä oli raaka-ainelähteet hallussaan, se jalosti niiden tuoton omissa tehtaissaan, kuljetti valmiit tuotteet omilla rautateillään ja laivoillaan ja laski ne kulutukseen omissa liikkeissään. Mitä tarkinta säästäväisyyttä noudatettiin, työvoimaa ei tuhlattu, ja kun lukemattomat välikädet joutuivat pois, muodostui voitto suureksi, ja kuitenkin tuli tavara kuluttajille halvemmaksi. Lisäksi yhtymä saattoi maksaa paremmat palkat työmiehilleen. Työnjakoa kehitettiin huippuunsa: paras mies parhaimmalle paikalle, paras tuotanto ja paras palkka! siinä oli periaate. Työmiesten ammatillisten taipumusten selvillesaamiseksi yhtymä otti käytäntöön uuden menetelmän, jonka nuori tiede, psykomekaniikka, oli luonut. Suunnattomassa mittakaavassa toteutettuna se antoi erinomaiset tulokset.

Loordi Leighton johti politiikkaa sanomalehdistön avulla, pysyen kuitenkin täydelleen näkymättömissä. Hän poisti monta vakavaa estettä. Raha pääsi tunkeutumaan kaikkialle, ei ylellisyyttä ja nautinnonhalua nostattaen, vaan synnyttäen uutta työtä, uusia arvoja.

Täällä, verkon keskuksessa, se tunnettiin. Täällä sykki elämän valtasuoni kiihkeänä ja voimakkaana. Carrer teki työtä. Kuusitoista, kahdeksantoista tuntia päivässä. Hän järjesti ja suunnitteli, tarkasti raportteja, antoi käskyjä ja ohjeita, matkusti. Hänen mielikuvituksensa pääsi valloilleen, tuo hedelmällinen, uutta ja tuntematonta luova, mutta entisiin tosiasioihin perustuva ominaisuus, ja hänen luontainen työtarmonsa löysi vihdoinkin tyydytyksen tässä suunnattomassa urakassa. Hänellä oli nyt päämäärä, eikä hän nähnyt eikä kuullut mitään muuta. Häntä eivät liikuttaneet sanomalehtien otsikot uusista vararikoista, joihin keinotteluyritykset olivat päättyneet, eikä hän vastannut sanomalehtimiesten nykyistä talouspulmaa koskeviin kysymyksiin. Hänelle se ei ollut probleemi. Keinottelu sortui, kun todellinen tuotannollinen työ pääsi oikeuksiinsa. Yhtymä teki ja teetti työtä, hankki raaka-aineita, jalosti niitä. Se ei ollut keinottelua.

Yhtymällä oli valtaa. Enemmän kuin millään muulla, mutta ei tarpeeksi, Se ei hallinnut maailmaa. Vielä. Työ oli vasta alulla. Carrer tiesi, että oli varmennettu tukikohtaa, koottu voimia. Nyt oli alkava hyökkäys suureen tuntemattamaan, raivaamattomaan luontoon. Täytyi valloittaa uusia aloja sivistykselle ja viljelykselle, ja vasta senjälkeen saattoi valloittaa vanhan maailman.

Carrer ojensi kätensä Olalle ja istuutui nojatuoliinsa, sytyttäen sikaarin,

»Nyt me alamme», sanoi hän ja hänen äänessään kalskahti terästä. »Tänään päätettiin lopullisesti.»

Ola tiesi, mistä oli kysymys. Hän oli ollut Carrerin apulaisena. Nimellisesti. Hän ei pystynyt auttamaan. Yrityksen suuret periaatteet hän tajusi, mutta yksityisseikat olivat ylivoimaisia. Hän oli sen tuntenut jo pitkän aikaa. Ja nyt hän tahtoi vapautua. Häntä ei tyydyttänyt tuon suunnattoman työn kulissientakainen tarkkailu, olla tekemisissä aina vain käsitteitten, asioiden, lukujen kanssa. Hän tahtoi kauaksi näyttämölle, maailmaan, ilmaan, ihmisten keskuuteen.

»Minä lähden pois.»

Olan ääni oli rauhallinen, mutta hän oli kiihdyksissään. Veri kiersi kuumana suonissa, ja hänen sormensa hypistelivät sikaaria.

»Minne?» Carrerin kysymys tuli terävänä, vaativana, ja harmaat silmät tunkeutuivat Olan sisimpään.

»Maailmalle. En jaksa olla täällä kaupungissa. Minun pitää päästä vaeltamaan. Kuulun karjalaiseen heimoon, jolla on vaellushalua veressään. Ja minähän olenkin ollut niinkuin mustalainen.»

»Olette ollut, mutta ei ole pakko enää olla. Teillä ei ole ollut työtä, tiedän sen. Annan teille sopivaa työtä. Täällä. Minä voin tarvita teitä.»

Carrerin ääni jyrisi.

»Minua ei täällä tarvita, tiedän sen. Olen vapaa lähtemään. Te löydätte tyydytyksen työstänne, minä vaeltamisesta.»

»Te olette suunnitelman keksijä.»

»Se ei ollut mikään keksintö.»

»Ei sinänsä, mutta kyllä minulle. En tahdo olla kiittämätön.»

»Ette olekaan. Mutta minulla on vapauteni.»

Carrer katsoi nuorta miestä pitkään. — »Muistatteko», lausui hän verkkaan, »mitä kerran sanoitte: ’maa on niin kaunis, ettei pitäisi tuntua vaikealta eikä vastenmieliseltä täyttää jumalan ensimmäistä käskyä’?»

Ola tunsi veren syöksyvän poskiinsa.

»Kyllä», sanoi hän hiljaa, »mutta minä en ole luotu maailman valloittajaksi. Minulla ei ole ketään eikä mitään, minkä vuoksi taistella. Teen työtä niin paljon, että kerjäämättä elän, ja sitten vaellan. Elän itseäni varten. Nautin omalla tavallani. Kukaan ei voi pakoittaa minua työhön.»

»Ei kukaan pakoitakaan. Hyvä, me puhumme tästä huomenna. Nyt minulla on kiire.»

Carrer ojensi kätensä hyvästiksi.

VII.

Nellie ja Ola odottivat mr Horace Wimerickiä. Nellie oli pyytänyt Olaa mukaansa oopperaan. Neitonen tutki nykyään elämää, omien sanojensa mukaan, Horace Wimerickin opastuksella. Ola tunsi vastenmielisyyttä tuota sileätä miljoonatuhlaria kohtaan. Wimerick tunnettiin huvittelevan ylimystön keskuudessa.

Hän ei itse ollut vielä tehnyt milloinkaan mitään. Muuta kuin syntynyt, ja sekin oli tapahtunut autettuna. Hän tunsi New Yorkin omalta kannaltaan, tunsi näyttelijät ja etenkin näyttelijättäret, ja eli aina taiteilijain keskuudessa. Tai ainakin taiteilijoilta näyttäväin. Seuraihmisenä hän oli erinomainen, tanssi oivallisesti, osasi mielistellä naisia ja arvokkaasti puhutella vanhempia henkilöitä.

Hänen johdollaan Nellie tutustui elämään. Ukko Carrer oli kyllä kerran murahtanut jotakin nuoresta Wimerickistä. mutta Nelliellä oli ameriikkalaisen dollariprinsessan itsenäisyys tai itsepäisyys, ja Horace Wimerickillä pysyi vapaa pääsy hänen vastaanottoihinsa. Ja oikeus ja velvollisuus olla vakituisena kavaljeerina.

Nelliellä oli ikävä. Isä oli kiintynyt johonkin työhön, hän tuskin näki tytärtään päiväkausiin, ja Nellie oli yksin, kunnes tutustui Horace Wimerickiin, jonka huhu oli tiennyt kertoa olevan vastustamaton naistenvalloittaja. Nellietä hän ei valloittanut. Mutta Nellie käytti häntä apunaan huvittelussa. Horace Wimerick teki parhaansa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hänellä ei ollut mitään avioliittoakaan vastaan. Carrer oli rikas, eikä Wimerickin dollarit riittäneet loppumattomiin. Mutta tästä hän ei uskaltanut viitata Nellielle.

Ola oli tutustunut Wimerickiin Nellien luona. Asuessaan Carrerin talossa hän joutui pakostakin tekemisiin Niilien kanssa. Tämä ei ollut vieläkään antanut anteeksi tyttö-nimitystä, mutta Olan kanssa saattoi kuitenkin seurustella. Hänellä oli kokemuksia, hän oli paljon nähnyt ja kuullut, hän osasi haastella. Ja Nelliellä kun oli niin hirveän vähän kokemuksia. Hän koetti niitä hankkimalla hankkia Horace Wimerickin opastuksella. Ola puisteli päätänsä, sillä Horace Wimerickin kokemukset olivat hyvinkin yksipuolisia.

Horace tuli muutamaa minuuttia aikaisemmin kuin Nellie ilmestyi pukuhuoneestaan juhlapuvussa. Kangas oli mitä kallisarvoisinta, hienoa, ilmavaa silkkiä, ja Nellien solakka virheetön vartalo esiintyi edukseen.

Horace Wimerick kumarsi kohteliaasti.

»Miss Borahin muotiliike saa huomena kuulla kunniansa», sanoi hän imarrellen. »Minä näin hänet juuri vastikään. Rahakaan ei ole kaikkivaltias. Tarvitaan makua.»

Nellie nauroi torjuvasti, mutta Ola huomasi kyllä, että Horace oli koskettanut oikeaa kieltä. Eikä suotta, sillä Nellie oli todellakin aistikas.

Horace auttoi Nellien olkapäille kevyen viilan, ja he laskeutuivat hissillä alas.

Ilma oli selkeä ja kuulas, ja Ola nautti ajosta avonaisessa autossa pitkin New Yorkin katuja, liikenteestä, ihmisistä. He ajoivat puiston läpi, ja kevään tuntu, esiinpuhkeavan nurmen tuoksu tunkeutui bensiinipilvienkin halki heidän sieramiinsa. Nellie ja Horace keskustelivat kaikenlaisista joutavuuksista, Horace kertoi tuoreimpia juoruja rahaylimystön piiristä, viimeisestä kihlauksesta, he nauroivat miss Borahin pukeutumiselle, Horace kuvaili uutta teatteritähteä.

He tulivat oopperaan juuri ensimmäisen näytöksen alkuun, siis oikeastaan liian varhain, mutta Nelliellä oli oma tahtonsa. Hän piti oopperasta eikä noudattanut yleistä tapaa saapua vasta toiseen näytökseen. Horace Wimerickillä ei ollut suinkaan hauska, mutta hän nieli haukotuksensa ja koetti olla kiintyvinään musiikkiin, lausuen silloin tällöin hieman pistäviä huomautuksia näyttelijöistä. Nellie nautti omasta puolestaan ja keskeytti lyhyeen Horacen moitteet.

Ola ei voinut häiriintymättömästi antautua mukaan, sillä hän muisteli vieläkin aamuista käyntiään satamassa ja keskusteluaan Carrerin kanssa. Hän lähtisi joka tapauksessa. Häntä ei voinut mikään pidättää.

Näytöksen loputtua he aikoivat ajaa hotelliin illalliselle, mutta matkalla kuiskasi Horace jotakin Nellien korvaan. Ola näki, kuinka Nellie säpsähti, mutta Horace puhui innokkaasti ja vakuuttavasti, nauroi ja selitti, kunnes Nellie nyökkäytti päätänsä.

»Cauriin!» komensi Horace autonajajaa. Tämä ohjasi sivukadulle, ajoi sitä pitkin kymmenen minuuttia ja käänsi taas suurelle valtakadulle New Yorkin laitaosassa.

Ola tiesi, että »Caur» oli suuri varietee- ja kabarettihotelli, jossa New Yorkin miesylimystö vietti iloisia öitä. Nellien kasvoissa näkyi uutuuden viehätyksen jännitystä. Horace näytti tyytyväiseltä. Olan mieltä ei kumpikaan ollut kysynyt. Nellie otti käsilaukustaan tumman harson ja pingoitti sen hattunsa yli, niin että kasvot jäivät peittoon.

Auto pysähtyi loistavasti valaistun leveän käytävän eteen. Kiiltonappinen ovenvartija riensi avaamaan ovea. Horace hyppäsi nopeasti alas ja ojensi kätensä Nellielle. He astuivat kaikin sisään. Horace vaihtoi pari sanaa hovimestarin kanssa, he nousivat ylös kallisarvoisilla matoilla verhottuja portaita ja joutuivat aitioon.

Loistava näky oli alhaalla salissa. »Caur» oli täynnä väkeä; naisten kalliit puvut kilpailivat keskenään väriloistossa ja kalleudessa, ja herrojen mustat hännystakit ja valkoiset edustat enensivät vaikutusta yksinkertaisuudellaan. Caur oli komeasti sisustettu marmoripilareineen, punaisine verhoineen ja kullattuine liistoineen. Noin puolentoista metrin korkeudella oli rivi puolittain piiloitettuja aitioita eteenvedettävine verhoineen. Edessä oli näyttämölava ja orkesteriaitio.

Horace tilasi illallista, samppanjaa ja hedelmiä. Hän sai täältä väkijuomia, joita salaa tarjoiltiin. Ola antoi katseensa kiertää yli loistavan salin.

Täälläkin oli rahaa. Caur oli suunnaton rahapaja, jossa toiset ansaitsivat ja toiset menettivät. Dollari oli täällä kaikkivaltias. Dollari valitti ensiviulun kielissä, se ulvoi bassosellossa, dollari kumarrutti siloisia tarjoilijoita, se hymyilytti hovimestaria, hoputti ovenvartijoita, se nosti tanssijattarien hameet yläpuolelle polvien, se paljasti rinnat, se laulatti kaksimielisyyksiä, se kimalteli viinissä ja kilisi laseissa.

Nellie nautti. Ola näki, kuinka hänen poskensa hehkuivat harson alla. Tällaista siis oli elämä, se elämä, jota nauttimaan kaikki pyrkivät, jonka toivossa työmiehet raatoivat kaivoksissa, farmarit viljelyksillään, konekirjoittajat konttoreissa. Saadakseen dollareita ja antaakseen niiden pyöriä, unohtaa kaikki ja antautua hetken hurmioon, nähdä ja kuulla ja tuntea tällaista elämää. Orkesteri pauhasi, säveleet synnyttivät kiihkeää kaipausta, ne tyynnyttivät ja kiihoittivat, ihmiset aaltoilivat alhaalla, puheenkohina sekaantui lasien kilinään, kukat tuoksuivat ja kaiken yllä lepäsi näkymätön, mutta kaikkivoipa mahti: dollari.

Horace joi ja puhui. Samppanja oli kylmää ja tulista. Se kiersi suonissa, se tulisti ja kiihoitti, se sai silmät loistamaan ja posket punoittamaan, se teki mielen vastaanottavaiseksi ja herkäksi.

Valot sammuivat, esirippu lensi ylös, ja häikäisevän kirkkaalle näyttämölle liukui komeavartaloinen, hopeatrikoinen tanssijatar. Salissa ja aitioissa vaikeni kaikki. Orkesterista kuului pari arkaa, kaunista alkusoinnahdusta.

Ola näki, kuinka Horace Wimerick säpsähti ja jäi jännittyneesti katsomaan. Nellie nojasi kyynärpäänsä aition reunaan.

Tanssi oli kuin elämä: hilpeästi leikkien, hyppien, hapuillen vieri lapsuus ja sitten aavisteleva, arka, hento nuoruus. Säveleet olivat kuulakkaat, kevyet. Tanssijattaren vartalo taipui pehmeästi, sulavasti. Hän pysähtyi, vartalo jännittyi, kädet oikenivat, ne tavoittelivat jotakin, sävel kiihtyi, tahti muuttui nopeaksi. Väistäen, rientäen, peräytyen jatkui tanssi, naisen vartalo kiertyi, tahti yltyi. Salissa kuului tukahdutettua kiihtymystä. Sävel muuttui kutsuvaksi, kiehtovaksi. Se herätti kaipausta, se poltti, poltti verta, kuumensi ohimoita. Nellie maistoi huomaamattansa lasistaan. Horace ei siirtänyt katsettaan tanssijattaresta, hän kuivasi huuliaan. Tahti muuttui pyörryttäväksi, tanssijattaren vartalo taipuili vinhasti, kädet liitelivät intohimoisesti, kunnes orkesteri puhkesi pauhaamaan, tanssijatar pyöri varpaillaan kauniina, kiihkeänä, aistillisena, pää taipuneena taakse, silmissä raukeus, antaumus, ja kädet viittoivat kutsuvina ja torjuvina, hän pyöri ja taivutti vartaloaan ja sitten äkkiä vaipuen polvilleen levitti kätensä ja jäi liikkumattomaksi, orkesterin vaietessa rutosti.

Valtavat suosionosoitukset kajahtivat salissa, ja lavalle satoi kukkia, hedelmiä, rahaa. Tuli valoisaa ja esirippu laski, nousten yhä uudelleen ja uudelleen. Miehet seisoivat kuroittautuvina ja taputtivat käsiään, heittivät kukkia, ja tanssijatar kumarteli ja vastasi sormisuukkosin.

Nellie heräsi kuin lumouksesta.

»Kuka hän oli?» kysyi hän Horacelta.

»En tiedä», vastasi tämä käheästi ja kaatoi itselleen samppanjaa.

Ola tunsi, kuinka Caurin ilmapiiri alkoi vaikuttaa. Hän tunsi silmiensä loistavan ja poskiensa hohtavan, lämmin kiersi suonissa, olemuksessa oli miellyttävä huolettomuuden tuntu, hän vilkastui, nauroi, puheli. Hän tarkasteli Nellien kiikarilla salia, etsi katseellaan naisia, tähysteli ja arvosteli. Lavalla laulettiin. Sanoista hän ei saanut selkoa, mutta sävel oli kevyt ja iloinen, yhtä kevyt ja iloinen kuin kaikki muukin Caurissa.

He istuivat ja söivät hedelmiä ja joivat samppanjaa. Horace jutteli Nellien kanssa, esitteli tälle tuntemiaan henkilöitä, kertoi heistä, arvosteli, ja Nellie kuunteli, nauroi ja maisteli lasistaan.

Ovelle koputettiin.

»Sisään!» sanoi Horace ja katseli saliin. Ovi aukeni silmänräpäyksessä, ja sisään pujahti loistavaan juhlaviittaan kiedottu nainen, äskeinen tanssijatar. Viitan alta näkyi vieläkin hopeatrikoo.

Nainen tuoksui hajuvesiltä, puvun syvä uurre paljasti valkoisen kaulan ja pyöreän poven, ja hänen tummat, loistavat silmänsä katsoivat Horace Wimerickiin. Nuori mies kääntyi, säpsähti rajusti, kalpeni, hänen silmäteränsä laajenivat ja suu vääntyi raivoon. Nellie jännittyi paikallaan liikkumattomaksi, ja Ola tunsi, että jotakin oli tapahtumassa.

»Hyvää iltaa!» sanoi nainen hiljaa ja soinnuttomasti, hiipien pöydän luo. »Hyvää iltaa, mr Horace Wimerick!»

Horace hypähti ylös, mutta vaipui samassa takaisin. Nellie värisi.

Nainen tarttui kiinni pöytään ja kumartui Horacen puoleen.

»Yllätin sinut vihdoinkin. Sinä olet taas naisen kanssa!» ja hän kääntyi Nellien puoleen, koettaen tunkeutua katseellaan suojilevan harson alle. »Kuka hän on?»

Horace ei vastannut, hänen kätensä vapisivat ja poskilla paloi kuumeiset täplät. Silloin nainen äkkiä kissamaisen notkeasti ojentausi pienen pöydän yli, hänen pyöreä valkoinen käsivartensa solahti esiin viitan poimuista ja hän yritti riistää harson Nellien kasvoilta. Mutta Ola oli nopeampi, hänen sormensa kiertyivät kuin teräspihdit naisen ranteen ympäri, hän vetäisi käden takaisin ja työnsi voimakkaasti. Nainen horjahti ja huojui seinää vasten, Nellie ehti päästää vain heikon kirkaisun. Ola hypähti seisomaan Nellien eteen.

Nainen nojasi seinää vasten ja hänen rintansa nousi ja laski kiivaasti. Horacen katse harhaili ilman mitään päämäärää. Nainen naurahti ilkeästi ja suoristausi.

»Olkoon! En ole vihainen teille, miss Tuntematon! Varoitanpa teitä vielä tästä pikku paholaisesta», ja hän kääntyi uudelleen Horacen puoleen.

»Sinä olet välttänyt minua. Et ole vastannut kirjeisiini. Mutta nytpä jouduitkin ansaan. Anna minulle viisikymmentätuhatta!»

Nainen puhui hiljaa, kaiuttomasti, mutta hänen äänessään värisi raivo ja epätoivo.

»Pian! Minä tarvitsen ne, tarvitsen pukuja, koristeita, asunnon, ruokaa, huvituksia, — huvituksia, sillä tahdon elää ja nauttia!»

Horace kohottautui. Nainen otti samppanjapullon, täytti Horacen lasin ja joi sen yhdellä ahnaalla siemauksella.

»Sinä et pääse minnekään, etkö sitä ymmärrä! Ellet maksa, teen häväistysjutun! Huomaa, minulla ei ole mitään menetettävää, ei mitään, ei mitään!»

Nainen puhui kiihkeästi, hänen silmänsä hehkuivat ja hän lähensi suunsa Horacen korvaan.

»Teen häväistysjutun! Tuo nainen myös joutuu kaikkien bulevardilehtien palstoille! Sinun kanssasi! Anna viisikymmentätuhatta! Lupaan jättää sinut rauhaan sitten! Nyt ei sinua mikään pelasta!»

Horace tarttui äkkiä soittokelloon, mutta nainen kiersi hänen sormensa irti.

»Varo itseäsi!» raivosi hän vääntynein piirtein.

Nellie vapisi tuolillaan. Ola seisoi valmiina. Hän katseli näytelmää edessään. Alhaalla pauhasi orkesteri, lavalla laulettiin, kuului lasien kilinää, puhetta, valot loistivat ja kukat tuoksuivat. Horace katsahti ympärilleen, otti lompakkonsa ja kirjoitti viidenkymmenen tuhannen dollarin maksuosoituksen. Nainen katseli hänen kirjoittamistaan, sieppasi paperilapun käteensä, tarkasti sen, hymähti, kohotti hamettaan ja sujautti paperin sukkaansa. Keveästi kumartaen hän liukui pois aitiosta, jättäen jälkeensä hajuveden tuoksun.

Nellie hypähti pystyyn.

»Pois!» hän kuiskasi Olalle. Ola asetti pöydälle setelin, ja he pujahtivat ulos. Horace jäi aitioon. Hänen suunsa oli vääntynyt ja silmät paloivat kuumeisesti.

Nellie vapisi. Saatuaan viitan ylleen hän juoksi autoon. Ola hypähti viereen. Auto liukui tummille kaduille.

Nellie hengitti raskaasti. Nyt hän vasta tajusi vaaran suuruuden, mistä hän oli pelastunut, ja häntä värisytti.

»Kuka hän oli?» hän kysyi Olalta.

»En tiedä.»

He istuivat kumpikin ajatuksissaan, heittelehtivät auton kääntyessä kulmissa. Sähkövalot loistivat yöravintoloiden ja hotellien ikkunoista ja sisäänkäytävien edustalta, ihmisiä liikkui tummina varjoina niiden edessä, kuului iloista puhetta, naurua, huutoja, laulunpätkiä. Ilma oli kylmä ja raaka, tuulenhenki kosketteli poskipäitä, ja ylhäällä, korkeitten talojen välissä, näkyi kappale verkalleen vaalenevaa kevättaivasta, jolla tähdet vielä loistivat.

Nellie puhui kuin itsekseen.

»Isä on sanonut, että maankiertäjiä ja miljoona-elostelijoita tulee välttää. Mr Wimerick kuuluu jälkimäisiin ja . . .»

Nellie vaikeni äkkiä, ja Ola liikahti.

Maankiertäjä! Hän oli maankiertäjä, mutta mitä yhteistä hänellä oli esimerkiksi mr Wimerickin kanssa? Niin, ehkä! Tarkoittiko Nellie, että hän oli samaa maata kuin Horace?

»Miss Carrer, minä olen maankiertäjä! Mitä vaaraa on minussa?»

Nellie pudisti päätään.

»En tarkoittanut teitä, Isä sanoi, etteivät kumpaisetkaan ketään hyödytä, molemmat elävät vain toisten kustannuksella, maantietä kuljeksiva sälli ja huvituksissa elosteleva miljoonamies. Kumpikaan ei tee työtä.»

Työtä! Niin, Ola ei tehnyt työtä muuta kuin sen verran, että juuri ja juuri eli. Toisinaan ei niinkään paljon.

»Ettehän tekään tee työtä», sanoi hän Nellielle. Miss Carrer vaikeni. Oli hetken aikaa hiljaisuus, ennenkuin Nellie vastasi:

»En ole tehnyt, kun en osaa mitään tehdä. Mutta ehkäpä opettelen.»

Loppumatkan he ajoivat äänettöminä. Erotessa puristi Nellie Olan kättä ja kiitti. Nellie oli suuttunut, vaikka hän koetti sitä salata, ja Ola oli tavallista vaiteliaampi.

Huoneeseen tullessaan Ola oli selvillä päätöksestään. Työtä! Hän tekisi työtä. Häntä ei tarvitsisi varoa. Hän puki ylleen merimies-asunsa, veti saappaat jalkaansa, sulloi vähät tavaransa ja kyhäsi kirjeen mr Carrerille. Luotuaan silmäyksen huoneeseen hän astui käytävään, laskeutui hississä alas ja antoi kirjeen ovenvartijalle.

»Toimittakaa se aamulla mr Carrerille!»

Uninen palvelija katsoi pitkään merimiespukuista Olaa. Mutta tämä ei siitä välittänyt. Hän astui kadulle, tapasi harhailevan vuokra-auton ja ajoi satamaan.

Siellä tehtiin työtä. Yölläkin. Höyryvintturit kitisivät ja miehet purkivat. Oli kiire, töitä tehtiin kolmessa vuorossa. Ola käveli pitkin laituria ja tuli vihdoin purjelaivain luo.

Siellä nukuttiin. Hän kiipesi varovasti kannelle, asteli kajuuttaluukulle ja silmäsi alas. Miehet makasivat lokeroissaan, ja kuului vain syvä, tasainen hengitys.

Ola asetti tavaransa kajuutankatolle, kiipesi itsekin sinne ja kietoi nuttunsa ympärilleen. Ilma oli kylmä ja kostea. Mereltä kävi tuuli. Satama oli kauempaa sumun peitossa, vesi aaltoili harmaana ja vihreänä, öljyläikkiä täynnä.

Ola istui ja odotti harmaassa kevät-yössä. Caurin huurut haihtuivat hänen päästään. Kaikki oli unta, paitsi satama, meri, ja tervan ja öljyn haju. Kuului jo veturin vihellyksiä, jossakin törähti autotorvi. Päivän työ oli alkamassa.

VIII.

Heissä oli terästä, noissa miehissä, jotka väsyneinä työskentelivät savanni-arolla Intian keskipäivän kuumuudessa. Heitä oli kymmenen valkoista miestä ja parikymmentä alkuasukasta taakkoineen ja kuormitettuine muuleilleen. Miesten valkoiset puvut hohtivat, ja hellekypärän alta hehkuivat kuumeiset silmät syvältä silmäkuopista. Iho oli keltainen ja kuihtunut, piirteet laihtuneet ja jalka saattoi vavahtaa, sattuessaan johonkin ruohikon peittämään kuoppaan. Valkoisilla miehillä oli kivääri selässä, ja rinnalla roikkui panosvyö. Patruunien messinkiset päät loistivat auringonsäteiden sattuessa niihin. Mutta he eivät olleet sotilaita, vaan heidän koko huomionsa oli kohdistunut kenttämittauskojeihin. Puolialastomat alkuasukkaat vetivät mittanauhoja, valkoiset miehet asettelivat teodoliitteja paikoilleen, mittasivat ja punnitsivat.

He olivat Intian valloittajien etujoukkoa. He tutkivat maanmuodostusta ja pintasuhteita, kartoittivat ja mittasivat, viitoittaakseen suunnan uudelle valtavalle rautatielle yli ruohoaavikkojen, halki djunglien ja rämeitten, poikki mangroverantaisten jokien, — rautatielle, joka yhdistäisi tämänpäivän erämaat ja aarniometsät, huomisen vilja-aitat mereen ja muuhun maailmaan. Pohjoisesta, suurilta jo’ilta, johdettaisiin valtavat kastelulaitteet etelään, ja maaperästä, hedelmällisestä ja satoisasta, nousisi ennen pitkää ihania puutarhoja ja lainehtivia viljavainioita. Vesi elävöittäisi erämaan.

Se oli Olan suunnitelma, ja hän oli sitä itse toteuttamassa, ei Broadwayn pilvenpiirtäjässä konttoripöydän ääressä, vaan Intian sydänmailla, kivääri selässä ja kulmamittari kädessään, väsyneenä ja kuumeisena.

He olivat kaikin väsyneitä. Uupumus ei ollut vain ruumiillista, mikä katoaa hyvän unen jälkeen. He olivat menehdyksissä päivällä ja yöllä, illalla vetäytyessään telttiin nukkumaan ja ehkä vielä nääntyneempiä noustessaan ylös aamuisin. Ilma oli kuumaa ja tukahduttavaa, rintaa ahdisti ja huulet olivat kuivat tai tahmeat. Djungleissa he olivat kaikki saaneet kuumetartunnan, eikä se hellittänyt. Heitä puistatti toisinaan keskipäivälläkin, ja yöt olivat kauheat hourailuineen. Mutta kuitenkin he pysyivät pystyssä ja tekivät työnsä, horjuvina, valjuina, päät raskaina ja ohimot pakoittavina. Sillä heissä oli terästä, noissa miehissä, eivätkä he lannistuneet, vaan ponnistelivat eteenpäin päivä päivältä, kuukausimääriä.

He vaelsivat Intian satumaisessa luonnossa. Ihmeellinen oli tuo luonto, ääretön sen loisto, kirkas Intian taivas. Mittaamattomia olivat joet, rannattomia sen arot. Luonto lumosi rehevyydellään ja väreillään, vangitsi näköpiirin suurenmoisuudella ja hämmästytti yksityiskohtien lukemattomalla rikkaudella. Ensi viikkoina tunsi Ola riemua, mutta kun suurinkin lumo kävi jokapäiväiseksi, kun kimaltelevan veden partaalla väijyi käärmeitä ja loistavista kukista pujahti esiin myrkyllisiä hyönteisiä, kun troopillisen luonnon salakavaluus paljastui, olisi Ola mielellään noudattanut vaeltajaluontoaan ja lähtenyt pois. Niin hän oli aina ennenkin tehnyt, kun jokin alkoi häntä painostaa: kun olo jossakin alkoi vaivata, hän siirtyi muualle. Mutta nyt pidätti häntä jokin. Ehkä se, että hän tiesi olevansa valtavan suunnitelman luoja ja osaksi toteuttajakin, tiesi, että hänen ja hänen työtovereittensa jälkeen vyöryisi tasangoille ja vuoristoon tuhansia ja kymmeniätuhansia miehiä kuokkineen ja lapioineen, porakoneineen ja ruoppauslaitteineen, ja metri metriltä, kilometri kilometriltä tunkeutuisi rautatie kuin välkkyvä teräksinen käärme halki asumattoman erämaan ja valloittaisi sen lopullisesti maailmalle ja ihmisille. Ehkä se ja ehkä »Caurin» muistot. Keksiessään miljoonamiehelle päämäärän hän oli löytänyt sen itselleenkin. Niin, Nellie oli ollut oikeassa. Hänhän oli ollut yhtä suuresti vailla päämäärää kuin Carrer konsanaan, vaikka ei ollut sitä huomannut eikä se ollut häntä vaivannut. Mutta nyt hän tiesi, mihin hän pyrki. Ja hän pakottautui työhön ja masensi kapinoivan vapaudenhalunsa.

Hän ei saanut olla heikko. Sillä hän uskoi varmasti, ettei Carrerkaan näyttänyt heikkouttaan. Ja kai hänkin oli väsynyt. Väsynyt valvonnasta, ajattilemisesta ja jännityksestä. Carrerin täytyi ajatella, hänen, Olan, vain työskennellä. Sieltä kaukaa, valtameren takaa, johdettiin suurta koneistoa, joka suuntautui Intiaan, Broadwayn pilvenpiirtäjästä, jonka juurella vieri loputon ja aluton ihmisjono, autot ja kuormat, sumussa ja pölyssä. Carrer ja Fritz Müller ja loordi Leighton ja muut, he tekivät työtä, jotta hän, Ola, voisi kumppaneineen tunkeutua eteenpäin. Ketju oli pitkä, ja Ola tunsi, että sen toisessa päässä oli Carrer ja toisessa hän itse. Eikä Ola tahtonut, että ketju hänen kohdaltaan murtuisi. Ja työskennellessään Intian kuumuudessa, silmät sumeina, käsi vapisten, hän toisti itsekseen tai puoliääneen uuden tunnuslauseensa, jonka poljento antoi hänelle voimaa niinkuin marssintahti sotilaalle: »Eines bist du Leben schuldig: kämpfe oder such’ dir Ruh’! Bist du Amboss, sei geduldig, bist du Hammer, schlage zu!» Hän kestäisi perille saakka tai nääntyisi, mutta peräytyä hän ei aikonut, sillä Carrer tiesi, missä hän oli. Ola ei voinut olla Broadwayn konttorissa, hänen täytyi selviytyä Intian aarniometsistä.

Ja he olivat voittopuolella. Viikon matka vielä, ja he saapuisivat joelle, joka oli matkan päämäärä. Siihen saakka oli rautatie suunniteltu.

He olivat väsyneitä ja sairaita. Mutta he pitivät huolta siitä, ettei tämä seikka liiaksi paljastunut. He tiesivät, että sairas ja väsynyt mies on mennyttä erämaassa. Siellä ei tunneta sääliä. Väsynyt ja sairas on kaikkien yhteinen saalis, sekä ihmisten että eläinten. Alkuasukkaat tottelivat vielä ja tottelisivat niin kauan kuin valkoiset miehet saattaisivat ampua kivääreillä. Tai niin kauan kuin he uskoisivat näitten jaksavan. Senjälkeen he surmaisivat valkoiset sahibit ja ryöstäisivät muulit ja tavarat. Ola tiesi tämän. He tiesivät kaikki, vaikka eivät mitään puhuneet. Mutta he olivat kaikki varuillaan.

Pahinta oli, että heitä painosti salainen kammo. He odottivat jotakin, jotakin kauheaa, mutta eivät tienneet mitä se olisi. He olivat miehiä eivätkä olisi vavisseet vihollisen edessä, mutta nyt oli vihollinen näkymättömissä eikä heillä ollut edes aavistusta vaaran laadusta. He olivat varuillaan kaikkea kohtaan. He eivät tienneet, mitä ajatella, käsittääkö jotkut tapahtumat varoituksiksi vaiko sattumiksi. Kerran olivat koirat päässeet syömään heidän ruokaansa. Koirat olivat kuolleet, ilmeisestikin myrkytykseen. Sitä ateriaa he eivät maistaneet. Kaksi kertaa oli teltin läpi hiljaa suhahtanut omituisesti kaiverrettu ja kirjailtu nuoli. Insinööri, joukon johtaja, oli näyttänyt tätä alkuasukkaitten päällysmiehelle. Mies kalpeni tummasta pinnastaan huolimatta.

»Mara! Mara!» hän oli kuiskannut ja katsonut arkana ympärilleen, ja siitä päivästä saakka katsoivat alkuasukkaat valkoisia miehiä niinkuin kuolemaan merkittyjä. Mitään enempää valkoiset miehet eivät saaneet selville, ei lahjoin eikä uhkauksin. Ja useammin kuin kerran olivat valkoiset miehet mitatessaan nähneet tumman olennon tarkastelevan heidän työtään, liikkumattomana ja välinpitämättömänä, läheltä ja kuitenkin siksi kaukaa, että oli toivotonta yrittääkään takaa-ajoa. Vähitellen, päivä päivältä, he oppivat pelkäämään Intiaa, tuota ihmeitten ja salaperäisyyksien maata, joka ei ole puoleksikaan tunnettu eikä kymmenenneksikään osaksi ymmärretty, jossa ihmiset jonkun matkan päässä rautatiestä ja sen varrellakin elävät omaa elämäänsä kuin satoja vuosia sitten. Vähitellen, aste asteelta, heidän kylmäverisyytensä alkoi pettää.

Eilen sitten. He olivat illalla saapuneet vanhan sortuneen temppelin luo, joka kohosi pienen puron äyräällä, auringonsäteitten väreillessä muureilla, joiden päällä luikertelivat vihreät, loistavakukkaiset köynnöskasvit. Muurit olivat rakoilleet, pilarit sortuneet ja synkät jumalankuvat näyttivät vielä synkemmiltä lohkeilleine nenineen ja korvineen. Villi pensaikko tunkeutui aivan muurien kupeille, ja niiden takana alkoi syvä tutkimaton aarniometsä. He olivat leiriytyneet temppelin viereiselle niitylle, juoneet kirkasvetisestä purosta, juottaneet muulinsa, sitoneet ne liekaan, ja sitten, syötyään, juotuaan, polteltuaan iltapiippunsa ja nautittuaan kiniiniannoksensa, vetäytyneet telttiin levolle, yhden jäädessä vuorollaan vartioimaan leiriä. Alkuasukkaat makasivat omassa ryhmässään jonkun matkan päässä. Yö oli ollut sysimusta kuten etelässä ainakin, hiljainen ja syvä. Olakin oli ollut vahdissa, mutta ei ollut huomannut mitään epäilyttävää. Aamulla kuitenkin tehtiin epämiellyttävä havainto: kuusi muulia taakkoineen oli kateissa. Liekaköydet oli katkaistu. Melkein kaikki heidän muonavaransa olivat varastetut.

Valkoiset sahibit pitivät tutkinnon. Alkuasukkaat ilmeisesti tiesivät — ja heidän täytyi tietää — jotakin tapahtumasta. Mutta he eivät ilmaisseet mitään, ei edes viritetyn aseenkaan edessä. Valkoisten miesten täytyi taipua. Muulit ja tavarat olivat joka tapauksessa menetetyt.

Valkoisten miesten ajatukset suuntautuivat samaan: lähestyessään temppeliä he olivat nähneet sen pääkäytävän vierellä, pienellä kivisellä korokkeella istuvan miehen, tummaan viittaan ja turbaaniin verhottuna. Hän ei liikahtanutkaan hddin saapuessaan paikalle. Tummat silmät säihkyivät turbaanin alta, mutta muuten oli olemuksessa itämaalaisen veltto, itseensäsyventynyt leima.

Ola muisti nuo silmät, kuinka ne olivat seuranneet heidän toimiaan teltin pystyttämisessä ja illallisen valmistamisessa. Vain ne liikkuivat, mutta muuten ei mies muuttanut asentoaan, ei liikahduttanut jäsentäkään. Hän istui siinä korokkeella auringonlaskuun saakka ja myöhempäänkin. Aamulla hän oli kadonnut. Valkoiset miehet olivat tunkeutuneet rappeutuneeseen temppeliin, kulkeneet sen sortuneitten pilarien ja puolihämärien salien kautta, mutta eivät olleet löytäneet mitään.

Valkoiset miehet olivat varuillaan, työskennellessään savanniarolla. Aseet olivat ladatut, vyöt panostetut, ja jokainen koetti huomaamatta tarkastella ympäristöä. He eivät tunteneet olevansa turvassa, he eivät voineet luottaa muuta kuin toisiinsa. Luonto oli petollinen, palvelijat epäluotettavia ja jossakin ympärillä vaani näkymätön vaara.

He olivat juuri tulleet pienelle aukeamalle. Idässä aukeama kapeni kaidaksi laaksoksi, jonka molemmin puolin oli pari matalahkoa harjua. Takana, lännessä, oli metsikkö ja sen toisella puolen puuryhmäinen, jyrkkäreunainen hiekkakumpu. He mittailivat ja kartoittivat, muulit olivat yhdessä ryhmästä syömässä kuivaa ja karkeaa ruohoa, ja alkuasukkaat kuljettivat mittanauhoja ja koneita. Olan päätä kivisti, ohimot olivat kuin tulessa, ja hänen teki mieli heittäytyä ruohikkoon lepäämään. Kengät olivat hiertäneet jalat verille, ne olivat epämukavat ja ahtaat, ja ennenkaikkea kuumat. Ola suoristausi, tarttui kenttäpulloonsa ja nosti sen huulilleen. Silloin hänen silmissään sumeni ja hän oli heittämäisillään kenttäpullon maahan. Mutta hän jaksoi pidättää itsensä, joi loppuun asti sydämen lyödessä kuin haletakseen. Juodessaan hän tarkasti asemaa. Mikä onni, he olivat jotenkin yhdessä! Nyt riippui kaikki hiuskarvasta, kaikki, heidän henkensä ja heidän työnsä ja sen tulokset. Metsikön reunassa hän oli nähnyt kolme hiipiviä alkuasukasta. Näiden kiväärit olivat kimallelleet auringonpaisteessa.

Ola kumartui tarkastamaan koneitaan. Ohimoissa jyskytti, kun hän koetti löytää parttaan ratkaisun. Jos enää mitään ratkaisua olikaan! He olivat joutumassa hyökkäyksen alaisiksi, he, kymmenen väsynyttä ja sairasta valkoista miestä Intian erämaassa. Alkoi tulla ilta. Ajatukset tulivat ja menivät salaman nopeudella. Ruohikossa arolla he eivät voisi puolustautua. Äkkiä Ola nousi ja tarttui kiikariinsa. Hän oli tutkivinaan mittaustehtäviään, mutta hän tarkasti laaksoa ja sen ympärillä kohoavia harjanteita. Aivan oikein, siellä oli ihmisiä ja siis vihollisia.

He olivat saarroksissa.

Ola katseli kumppaneitaan. He työskentelivät puhumatta ja levähtämättä. Ja mitään aavistamatta.

Kukkula!

Neljänsadan metrin päässä, metsikön takana, kohosi kukkula, ja sen huipulla piirtyi yksinäinen puuryhmä tummenevaa taivasta kohti. Kukkula oli jyrkkä, mutta sille saattoi kuitenkin kiivetä. Ja sitä parempi siis. Ola mittasi välimatkaa silmillään. Ainoa keino pelastua tai ainakin lykätä turmiota oli päästä sinne. Kuinkahan paljon alkuasukkaita oli metsikössä? Siitä riippui paljon.

Ola tarttui päähänsä. Häntä väsytti. Uupunein ilmein otti hän kiväärin selästään ja aukaisi huomaamatta revolverikotelonsa. Hän veti ilmaa keuhkoihinsa.

»Maahan! Nopeasti!»

Kaikki kuulivat hänen huutonsa ja noudattivat sitä silmänräpäyksessä. He eivät ymmärtäneet mitään, mutta hänen äänensä sävy sai heidät tottelemaan. Ola painautui läheiseen kuoppaan polvilleen.

»Aseet esille! Pitäkää huolta muuleista! Vihollisia metsikössä! Seuratkaa minun komentoani!»

He makasivat korkeassa, pistävässä ruohikossa, hengästyneinä ja jännittyneinä, kivääri poskella. Olan ääni kaikui koko joukon yli.

»Ne aikovat saartaa meidät. Harjanteilla on myös miehiä. Hyökkäys lienee suunniteltu illaksi tai yöksi. Olemme ennättäneet edelle. Ehdotan, että hyökkäämme kukkulalle. Onko selvä!»

»All right!»

Insinöörin ääni ei kuulostanut väsyneeltä. Heihin alkoi palautua tarmo.

»Tähtäin kaksisataa! Ampukaa makasiini tyhjäksi ja sitten sadan metrin syöksy! Tulta!»

Ruohikosta kohottautui kymmenen miestä, tuli välähti kiväärinpiipuista ja erämaan hiljaisuuden rikkoi räiskähtävä yhteislaukaus. He ampuivat kukin viisi panostaan ja syöksyivät sitten eteenpäin ruohikon suojassa. Metsiköstä välähti myös, kuului terävää vinkunaa, ruohoja rapsahteli poikki, mutta kehenkään ei sattunut. Valkoiset miehet juoksivat eteenpäin.

»Maahan!» kuului Olan komento. »Ladatkaa! Vetäkää henkeä!»

He makasivat huohottaen ruohikon suojassa ja asettivat uuden makasiinin kivääreihinsä. Ola kohottautui varovasti ruohikosta ja kiikaroi itäisille harjanteille. Hän hätkähti: harjanteilta laskeutui joukko miehiä alas. Ola laski heitä ainakin parisataa. Valkoisten miesten oli kiiruhdettava.

»Kaksi miestä pitäköön huolta muuleista ja alkuasukkaista. Parasta ottaa revolverit esille! Muulit ja alkuasukkaat jääkööt tähän siksi kunnes olemme selvinneet metsiköstä. Siellä ei värillisiä ole paljonkaan. Kun hyökkäyksessä olemme ampuneet kiväärit tyhjiksi, ei niitä saa jäädä lataamaan, vaan ottakaa esille revolverit. Kivääriä ei saa hellittää. Valmiit! Syöksyyn! Mars, mars!»

He juoksivat kyyristyneinä, ampumatta, huutamatta. Ruoho liikkui heidän juostessaan, ja metsiköstä ammuttiin.

He olivat nyt noin viidenkymmenen metrin päässä metsiköstä. Laukauksia pamahteli yhtämittaa, ja äkkiä kuuli Ola parahduksen ja sitä seuraavan kirouksen.

»Jalasta läpi!» kuuli Ola vuodetoverinsa huutavan. Heitä oli siis enää seitsemän.

»Maahan tiukasti ja ampukaa!»

He tyhjensivät nopeasti pari makasiinia metsikköön. Sieltä kuului parikin huutoa.

Äkkiä muisti Ola jotakin.

»Meillähän on käsipommeja! Pitäkää yllä tulta, niin haen muutamia.»

Ola juoksi kyyristyneenä takaisin muulien luo. Alkuasukkaat makasivat peloissaan maassa. Muulit olivat vedetyt muutamaan syvennykseen. Ola löysi pienen etsimisen jälkeen oikean muulin ja kokosi käteensä puolisen tusinaa käsipommeja, lähtien takaisin. Ammunta jatkui tasaisena. Tähystäessään harjanteille Ola ei enää nähnyt miehiä. Ne olivat siis jo tasangolla. Hän jakoi nopeasti käsipommit tovereilleen, he latasivat aseensa, ja kohottaen nyt vasta voimakkaan huudon syöksyivät eteenpäin. Metsiköstä ammuttiin kiivaasti.

»Pommit esille! Valmiit! Heittäkää!»

He heittivät pomminsa metsikön reunaan parin kolmenkymmenen metrin päästä. Kuului nopeasti toisiaan seuraavia huumaavia jymähdyksiä, hiekkaa ja soraa sinkoili ilmaan. Valkoiset miehet ponnahtivat pystyyn ja syöksyivät harvaan metsikköön, kivääri vasemmassa ja revolveri oikeassa kädessä. He tunkeutuivat eteenpäin, puitten lomassa vilahti pari varjoa, muutamia laukauksia ammuttiin heitä kohti, mutta tyhjennettyään revolverinsa he saivat metsikön muutamassa hetkessä puhdistetuksi.

»Muulit tänne!» Olan ääni raikui voitonvarmana, ja sieltä ne hetken kuluttua tulivatkin, muulit ja kaksi valkoista miestä ja alkuasukkaat, juosten ja ajaen muuleja. Haavoittunut nojasi kahteen alkuasukkaaseen. He tunkeutuivat nopeasti läpi metsikön, halki viidakon, kukkulan juurelle. »Muulit ylös!» He tarttuivat suitsiin ja kiskoivat eläimiä ylös, toisten työntäessä niitä takaa. He ponnistelivat hiekkatöyrästä ylöspäin, muulien jalat luiskahtelivät, hiekka valui alas, he huohottivat juoksusta ja taistelusta ja jännityksestä, jatkaen kiipeämistään, tarttuen kiinni pensaisiin ja puunjuuriin.

»Nopeasti, nopeasti!»

Ola seisoi puolivälissä rinnettä ja tähysti kaukoputkellaan. Hänen toverinsa ponnistelivat vieressä, alkuasukkaat ja muulit. Ola katseli tasangolle. Viholliset olivat puolivälissä. He juoksivat, mutta he saapuisivat liian myöhään.

Viimein valkoiset miehet saivat muulit kukkulan laelle. Kukkula ei ollut suuri, halkaisija oli noin sata metriä. Laella oli yksinäinen puuryhmä ja toisella laidalla syvennys. Maaperä oli hiekkaa, harvan ruohon peittämää. He makasivat kaikki hetkisen ja lepäsivät. Ola tarkasti haavoittunutta ja sitoi haavan. Se ei ollut vaarallinen. Mutta mies oli väsynyt, ja hänellä oli kuumetta.

»Lapiot esille ja kaivamaan!»

He kaivoivat itselleen ampumakuoppia kukkulan reunoille, veivät muulit metsikköön ja sitoivat ne puihin. Niihin ei voinut ampua tasangolta. Syvennyksessä he voisivat levätä ja nukkua.

Ola kulki kukkulan ympäri. Se oli vaikeapääsyinen joka puolelta. Niin kauan kun he saattaisivat puolustautua, ei kukkulalle pääsisi ylivoimallakaan.

He makasivat kukin kuopassaan, kivääri vieressä toisella puolen ja panoslaatikko toisella, ja tähystivät tasangolle ja metsikköön, odottaen taistelua. Alkuasukkaat makasivat syvennyksessä. Äkkiä katkaisi hiljaisuuden villi huuto. Se kaikui joka puolelta kukkulan ympärillä. He näkivät, kuinka metsiköstä syöksähti olentoja kukkulan rinteille. Valkoiset miehet ampuivat, kiivaasti ja nopeasti, mutta kylmäverisesti tähdäten puolialastoman ruumiisiin, jotka kiipeilivät kukkulan juurella. Kiväärin piiput kuumenivat, ne polttivat käsiä, mutta he ampuivat edelleen. Vihollisien huuto hiljeni, mutta ei lakannut. Silloin he heittivät muutamia käsipommeja. Niiden jymähdykset vaimensivat kaikki muut äänet, ja silmänräpäyksessä olivat alkuasukkaat pujahtaneet metsikön ja viidakon kätköön.

Ensimmäinen hyökkäys oli torjuttu. He saattoivat nähdä alhaalla muutamia kaatuneita. Taistelun melu hiljeni melkein hetkessä ja erämaan täytti syvä rauha, joka tuntui kaamealta. Valkoiset miehet katsoivat toisiinsa. He näkivät tasangolla muutamia tulia. Alkuasukkaat siis leiriytyivät. Kukkulalla olijat olivat saarroksissa, he, väsyneet ja sairaat miehet.

»Meillä ei ole muonaa!» sanoi insinööri.

»Meillä ei ole vettä!» totesi Ola, ja kaikki käsittivät tilanteen kamaluuden.

Hämärä tuli ja sitten nopeasti pimeä. He eivät uskaltaneet nukkuakaan. Kolme heistä oli vahdissa kukkulan reunalla, muut istuivat tulen ääressä syvennyksessä ja keskustelivat matalalla äänellä. Alkuasukkaat kyyhöttivät jonkun matkan päässä omassa ryhmässään, vaiteliaina ja synkkinä. Muonaa oli päiväksi ja vettä tuskin ollenkaan. Muulit liikehtivät levottomasti janoissaan.

Ola tähysti mustaan yöhön. Ihmeellinen oli Intian yö. Tähdet loistivat satumaisen kirkkaina sysimustalla taivaalla, erämaan suurenmoiset ääriviivat hahmoittuivat niiden kalpeassa valossa.

Ola herkisti kuuloaan. Hänen ja hänen kahden toverinsa valppaudesta riippui kaikki. Ja Ola koetti kuunnella. Erämaa on täynnä ääniä, tuulen suhinaa ruohikossa, ruohojen heilahtelua, lehtien rapinaa metsikössä. Puro solisi alhaalla, ja Ola tunsi suunsa kuivuuden.

He olivat neljättä päivää kukkulalla. Ampumavarat olivat vähissä. Muona oli täydellisesti loppunut. Yhteen päivään he eivät olleet juoneet vettä.

Heidän voimansa olivat lopussa. Aurinko paahtoi päivisin armottomasti kukkulan laelle. Alkuasukkaat olivat puolittain kapinassa. He eivät olleet syöneet muuta kuin teurastetun muulin lihaa. Puro solisi kyllä alhaalla, ja siitä he olivat saaneet pari sangollista, tuhlattuaan mielettömästi ampumatarpeita, pitääkseen viholliset loitolla. Haavoittunut tarvitsi vettä, ja jaettuaan veden he olivat juuri hädin saaneet suunsa kosteaksi. Toista yritystä he eivät voineet tehdä. Pimeällä ei voinut laskeutua alas, kukkula oli liian jyrkkä. Ja vaikka alas olisi päässytkin, eivät he olisi voineet kuljettaa täysinäisiä vesisankoja ylös.

Ola puristi kivääriään ja kuunteli. Muulit ääntelivät janoissaan, syvennyksestä kuului kuorsausta.

Äkkiä Ola heristi korviaan. Hän oli kuulevinaan ihmisääntä. Niin, joku lauloi. Sävel oli matala ja syvä, mutta se kohosi. Joku lauloi alhaalla tasangolla, kukkulan juurella. Nyt se kuului selvästi.

Olaa värisytti. Säveleessä oli jotakin uhkaavaa, kaameaa, salaperäistä. Se kuulosti sotalaululta, villiltä, hurjalta, uhmaavalta ja voitonvarmalta. Alkuasukkaat lauloivat. Ja äkkiä tuli kerto, syvänä, synkkänä ja voimakkaana:

»Mara! Mara! Mara!»

Alkuasukkaat heräsivät lauluun. Kauhun huudahduksia kuului heidän joukostaan. Laulu jatkui. Se tuli jostakin alhaalta, tuolta läpitunkemattomasta pimeydestä, se kaikui vapaana ja uhmaavana, se värähdytti valkoisia miehiä.

»Valkoisten sahibien kuolinlaulu!» kuiskailivat alkuasukkaat ja katsoivat isäntiään pelokkaina. Valkoiset miehet olivat myös heränneet ja tarttuen aseisiinsa jääneet kuuntelemaan. He kuuntelivat liikkumattomina, lumoutuneina, sillä säveleessä oli jotakin syvälti vaikuttavaa, lamauttavaa ja peloittavaa, kun se kuului syvyydestä, jossa viholliset olivat, ja kun sitä kuuntelivat nälkäiset, janoiset, upiuupuneet miehet.

Ola heräsi ensimmäisenä lumouksesta. Hän ryömi muulien luo, kopeloi jotakin käsiinsä ja hiipi sitten sille paikalle, mistä laulu kuului lähimpänä. Hän koetti tunkeutua katseellaan pimeyteen, tähtäsi sitten pistoolinsa sinne mistä ääni tuli ja laukaisi, painautuen itse maata vasten. Huikaisevan kirkas valoraketti valaisi koko tienoon, ja sen kelmeässä valossa Ola näki alhaalla puuryhmän luona alkuasukasjoukon, villin, aseistetun, jonka keskellä muuan mies lauloi. Raketin valo sokaisi alkuasukkaat niin etteivät he voineet liikahtaakaan. Ajatuksen nopeudella tähtäsi Ola kiväärillään ja ampui. Laukaus sattui joukkoon alhaalla, kuului kirkaisu, mutta samalla sammui raketti ja pimeys peitti tienoon entistä täydellisempänä.

Mutta vaikka laulu lakkasikin, sen lamauttava vaikutus pysyi yhä.

Aamulla he taas neuvottelivat. Muodon vuoksi, sillä he tunsivat, että päätös oli tehty: he puolustautuisivat kukkulalla niin kauan kuin voisivat ja sitten ampuisivat kuulan päähänsä. Mitään muutakaan he eivät voineet.

Jos kysymys olisi ollut heistä itsestään, olisi asia ollut selvä näin. Mutta heillä oli työnsä, he olivat raataneet kuukausimääriä, laatineet kallisarvoisia karttoja, ja nyt tuhoutuisivat nämä kaikki heidän kerallaan. Tämä ajatus ei antanut heille rauhaa. Ola oli miettinyt koko yön. Hän tahtoi toimia. Hän ei jaksanut enää odottaa, kun ei kuitenkaan ollut odotettavissa muu kuin kuolema.

»Puolentoista päivän matka on lähimpään kylään, jossa on meikäläisiä. Yhden täytyy päästä sinne, ja viedä kartat, piirustukset ja muistiinpanot.»

Ola puhui rauhallisesti ja kylmästi, ikäänkuin asia olisi ollut aivan luonnollinen, — niinkuin sen miehen ei olisi ollut päästävä vihollisten ketjun läpi ja senjälkeen jaksettava kulkea puolitoista päivää tiettömässä erämaassa keskipäivän helteessäkin. He katsoivat toisiaan ja nyökäyttivät päätä. He olivat liian väsyneitä ajattelemaan ja toimimaan.

»Kuka lähtee?»

He katsoivat taas toisiinsa ja nauroivat katkerasti. Kukapa heista jaksaisi? Ehkä Ola. Ola katsoi heitä kutakin vuoronperään. He olivat peloittavan laihoja, heillä oli kaikilla kuumetta, huulet olivat halkeilleet ja silmät loistivat luonnottoman kirkkaina.

»Minä lähden», sanoi hän yksinkertaisesti. »Kukaan muu ei jaksa. Minä lähden ja haen apua. Joka tapauksessa pelastan paperit. Insinööri olkoon päällikkö täällä. Onko päätös selvä?»

He nyökäyttivät päätään. Ola nousi ja meni laittautumaan matkalle. Hän kokosi kartat ja muistiinpanot ja piirustukset ja sulloi ne reppuun, tarkasti aseensa, täytti panosvyönsä, laittoi kenkänsä kuntoon ja tutki tienoota tarkasti. Hän kyseli alkuasukkailta tietä. Hän puuhaili muista välittämättä ja huomasi, että toiset oli vallannut mielenkiinto. He söivät hiukan muulinlihaa ja joivat verta sekä pienen kulauksen puolilämmintä vettä. He eivät kyenneet edes tupakoimaan.

Hitaasti kului päivä. Ola teki huomioitaan, hän makasi kukkulan reunalla ja tutki sen rinteitä koettaen painaa muistiinsa ulkonemat ja syvänteet. Viholliset eivät tehneet hyökkäysyrityksiä päivällä.

Tuli ilta ja vihdoin yö. Ola kiinnitti repun selkäänsä, panosti aseensa ja hyvästeli toverinsa. He seisoivat ryhmässä hiipuvan nuotion ympärillä, väsyneinä, vapisevina.

»Kolmen päivän kuluttua tulee apua tai . . .»

Ola ei jatkanut. Hän hiipi kukkulan reunalle. Metsikkö oli toisella suunnalla. Tässä kohden alkoi tasanko heti juurelta. Turo solisi alhaalla. Se vaimentaisi Olan liikkeitten äänen.

Ola laskeutui takaperin, hitaasti ja äärettömän varovasti. Hän tunsi hiekan soluvan sormiensa lomitse, mutta se oli hienoa ja kuivaa eikä synnyttänyt ääntä. Hän laski jalkansa alemmalle ulkoilemalle, irroitti kätensä pensaasta ja vieri äänettömästi metrin verran alaspäin. Sitten hän kuunteli. Ei kuulunut mitään. Hän jatkoi laskeutumistaan metri metriltä, joka lihas ja hermo jännitettynä, kunnes kuuli puron solinan aivan viereltään. Hän oli tasangolla.

Ola heittäytyi ruohikkoon makaamaan ja lepäämään. Yö oli viileä, kylmähkö, mutta hänen oli kuuma. Sitten hän pistävässä ruohossa ryömi nelinkontin purolle, upotti päänsä sen jääkylmään raikkaaseen veteen, pesi kasvonsa ja kätensä ja joi. Hän joi hitain, pienin kulauksin, kyyristyneenä mustan solisevan veden yli. Sitten hän täytti kenttäpullonsa ja lähti ryömimään puron vartta pitkin. Hän katsoi kelloaan. Fosforinumerot hohtivat selvinä. Hänellä oli vielä aikaa aamunkoittoon.

Hän olisi tahtonut juosta, mutta hän pakottautui ryömimään, hiljaa, askel askeleelta, kuunnellen, pidättäen omaa hengitystään. Kolme tuntia hän ryömi. Kädet olivat tunnottomat, selkää pakotti raskas reppu ja kivääri, jalat olivat jäykät. Hän katsoi kompassiaan ja tarkasti puron juoksun suuntaa.

Hän oli läpäissyt viholliset.

Hän joi purosta uudelleen, haukkasi kuivaa korppua, pesi jalkansa perinpohjin, tiukensi repun hihnoja ja lähti kulkemaan tasangon poikki, hiljaa ja varoen, mutta kuitenkin nopeasti. Vesi oli häntä virkistänyt, pää tuntui selvemmältä, mutta jalat olivat heikot, häntä vapisutti toisinaan eikä vesikään ollut poistanut väsymystä.

Ola istui veneessä ja meloi koneellisesti kevyttä, vaapperaa alusta keskellä myötävirtaa. Hän puolittain makasi perässä ja tarkasti väsyneesti joen rantoja. Ne olivat tiheän, läpitunkemattoman troopillisen metsän peitossa. Jossakin mutkassa näkyi jättiläismäisiä mangrovepuita, rannoilla kasvoi korkeaa, mehevää vesiruohoa ja rantapuissa kiemurtelivat loistavakukkaiset liaanit puusta puuhun. Joen vesi oli vihertävää ja harmaata, mutaista ja hedelmällistä, ja auringon paistaessa uomaan kohosi siitä alituinen leijaileva höyryhuuru.

Ola oli jo puolittain tajuton. Kaksi päivää hän oli harhaillut erämaassa, nälkäisenä ja väsyneenä. Ehkä hän olisi muutoin jaksanut, mutta kuume oli tarttunut lujemmin kiinni. Hän teki yli-inhimillisiä ponnistuksia kulkeakseen eteenpäin, sillä hän tiesi tovereittensa odottavan, yhdeksän epätoivoisen miehen, ja hänellä itsellään oli mukanaan heidän monikuukautisen työnsä tulokset, kartat ja piirustukset. Hän ei saisi väsyä, hänen täytyi kestää.

Onnellinen ajatus oli pälkähtänyt hänen päähänsä. Hän oli jo kyllä kulkenut temppelin ohi, jonka luona heidän muulinsa varastettiin, mutta hän kääntyi takaisin ja hiipi rannalle. Hän oli huudahtaa riemusta: rannalla oli vene, ohut, keveä, vaappera alus, mutta se säästäisi hänet kuitenkin kävelemästä. Hän hyppäsi veneeseen ja ohjasi keskelle virtaa, kivääri valmiina.

Nyt hän oli liukunut virtaa alas melkein päivän. Hän tunsi nukkuvansa, mutta aurinko poltti silmiä, niin ettei niitä sietänyt pitää suljettuinakaan. Tunti tunnilta oli matka siten jatkunut. Hän teki äärimmäisen ponnistuksen ja tarkasti karttaansa. Hänen piti olla aivan päämäärässään jo.

Vene lipui tummassa virtaavassa uomassa. Valtavat puut ojentelivat oksiaan veden yli, varjot karkeloivat pinnalla ja vene kiiti kevyenä vuolteissa. Joki kääntyi, ja samassa näki Ola aukeaman, venerivin, bamburuokoiset majat, savua. Kylä oli saavutettu. Hän tarttui melaan ja pinnisti kaikin voimin. Vene lensi virralla, hän ohjasi sen rantaan, se tunkeutui mutaan, horjahti ja samassa Ola hyppäsi pehmeään, vajottavaan liejuun ja juoksi ylös rannalle. Hän kulki savi- ja bambumajojen välitse, pölyssä ja liassa, kunnes saapui vastikään rakennetun suuren bambamajan luo. Kaksi valkoista miestä näkyi varjoisalla kuistilla. Ola harppasi heidän luokseen.

»Apua!» hän läähätti ja vaipui korituoliin. Hän tunsi, kuinka häntä tuettiin, tuotiin vettä ja konjakkia. Hän ummisti silmänsä ja kertoi, katkonaisesti, hätäisesti, toveriensa asemasta, kukkulasta, omasta matkastaan, kartoista, piirustuksista.

»Soitetaan Shirahiin», sanoi toinen miehistä.

»Onko teillä puhelin?» Olan äänessä väreili riemu.

Heillä oli. He soittivat ja keskustelivat. Ola makasi horroksissa. Hän tunsi vajoavansa johonkin pohjattomaan. Mutta ennen nukkumistaan kuuli hän selitettävän itselleen, että hänen toverinsa pelastuvat. Shirahiin oli saapunut lentokone. Se olisi muutamassa tunnissa kukkulan yläpuolella, se veisi muonaa, vettä ja ampumatarpeita.

Ola nukkui kuumeessa.

IX.

Vaikka oli vielä varhainen aamu, alkoi päivän helle jo tuntua. Puiden lehdet olivat hiukan kellastuneita ja näivettyneitä; luontaisen itsevarjeluskyvyn avulla ne olivat kääntyneet syrjittäin aurinkoon, estääkseen haihtumista, eikä puun varjo senvuoksi ollut täydellinen. Savipohjainen maa oli kuivuudessa rakoillut lukemattomiksi terävälaitaisiksi lohkareiksi, ja ruoho oh kuin tulen polttamaa.

Ola tuskin huomasi tai tunsi lähestyvää kuumuutta. Hän oli kiertänyt paidanhihansa kyynärpäihin, laskenut kauluksen alas ja huuhteli nyt kasvojaan ja kaulaansa raikkaalla vedellä, jota oli hakenut sangollisen lähteestä. Hän oli nukkunut hyvin, voimat palasivat vähitellen, ja hän tunsi rajua vapauttavaa elämänhalua. Oli kuin retki erämaahan olisi ollut harhakuvittelua, — kukkulalla käydyt taistelut, nälkä ja jano, matka apua hakemaan ja senjälkeinen ankara kuume, joka oli ollut viedä hengen häneltä. Mutta hän oli kestänyt sen. Voimakkain aistimus noilta kärsimysten ajoilta oli muuan yksityisseikka: hän oli vielä nytkin silloin tällöin tuntevinaan selkärepun ja kiväärin hihnojen painautuvan polttavien vaatteitten aristamaan ihoon. Mutta kaikki oli ohi, ja hän tunsi suorastaan selittämättömän suloista ruumiillista mielihyvää todetessaan, että niin todellakin oli.

Leiri nukkui vielä. Siellä täällä kohosi ohut sinisenharmaa savu nuotioista, joiden äärellä kiinalaiset kokit häärivät ruuanlaitossa. Mustuneen vaaleat leiriteltit olivat pienellä kukkulalla, jonka tasaisella laella kasvoi harvakseen puita, niin että siimestä oli riittämiin. Kukkulan rinteillä oli vesaikkoa, ja toisella puolen virtasi joki ruohoisten rantojensa välissä, tehden ylempänä pienen mutkan, jonka toisella rannalla näkyi kaupunki vanhoine omituisine muureilleen, temppeleineen, rinteillä kohoaville pienine tasakattoisine taloineen ja basaareineen. Rakennusten valkoinen laastitus loisti häikäisevänä auringonvalossa, hivelevänä vastakohtana niiden lomissa pilkottavain puutarhojen vihreydelle ja temppeliryhmien jykevälle harmaudelle. Mutkan niskassa kapeimmalla kohdalla jokea oli mahtavan terässillan runko. Sieltä kuului nytkin helskettä ja takomista. Rautatie kulki jo tämänkin kaupungin läpi, se oli pysähtynyt hetkeksi joen rannalle, mutta heti sillan valmistuttua se alkaisi nopeasti painua erämaahan.

Ola oli juuri pistänyt kasvonsa vesisankoon, kun kuuli nimeään huudettavan.

»Mr. Ola, mr. Ola!» Hän oli täälläkin saanut pitää puhuttelunimensä. Hän nosti hiukan kummastuneena päänsä vesisangosta ja huusi täysin keuhkoin:

»Täällä.»

Kuului kavionkapsetta, ja puiden lomasta syöksähti esiin kolme ratsastajaa, joista kaksi oli naista. Ola tunsi etumaisen, miehen, noin parinkymmenen metrin päästä, ja hätkähti.

»Good morning, mr. Rautio!»

»Good morning, sir!»

Loordi Leighton hyppäsi keveästi ratsun selästä ja puristi ystävällisen lujasti Olan kättä. Ola vastasi tervehdykseen koko lailla sekavin tuntein, sillä kohtaaminen oli sekä yllättävä että selittämätön. Ja hän oli huudahtaa hämmästyksestä, kun toisen ratsastajattaren tunsi miss Nellie Carreriksi. Vastenmielinen muisto »Caurista» tulvahti mieleen, mutta haihtui samassa, kun hän huomasi oman asemansa outouden: hän oli juuri peseytymässä, tukka ja kasvot märkinä, ja hänen edessään istui ratsunsa selässä sirona ja notkeana ihastuttava tyttö vaaleankeltaisessa ruudullisessa ratsastuspuvussa ja kirkkaansinisissä roimahousuissa. Pieni kirjava jockey-lakki ja kiiltonahkasaappaat täydensivät hänen vaatetuksensa. Miss Carrerin silmät loistivat vallattomina ja posket hehkuivat reippaasta ratsastuksesta. Ola sipaisi jotenkin tarkoituksettomasti märkää tukkaansa ja yritti napittaa paidanedustaansa, mutta yritykset jäivät puolitiehen ja hänen kömpelö, avuton ilmeensä epäilemättä huvitti tyttöä.

»Good morning, mr. Rautio! Me taisimme tulla liian aikaisin, kesken toilettia. Mutta se ei merkitse mitään. Terveisiä isältä.»

Ola oli ehtinyt pyyhkiä kätensä, huomaten vasta silloin, että oli tervehtinyt loordi Leightonia kuivaamattomin käsin. Nellie ojensi omansa, ja Ola puristit sitä aristellen, auttaen hänet satulasta. Loordi Leighton auttoi kohteliaasti toisen ratsastajattaren.

»Mr. Rautio! Miss Borah!»

Ola kumarsi jäykästi sievälle ratsastuspukuiselle neitoselle, jonka ilmeestä hän olisi voinut, jos olisi tullut sellaisia ajatelleeksikaan, lukea uteliasta ihailua. Hän tarttui suitsiin ja sitoi hevoset läheiseen puuhun. Samassa kajahti mahtava gong-gong-läppäys kautta leirin. Se toistui kymmenen kertaa ja sai aikaan täydellisen muutoksen tuossa vielä äsken nukkuneessa yhdyskunnassa. Näkyi, että vaikka leiri oli työmiehiä varten, vallitsi siinä melkein sotilaallinen järjestys. Mustuneiden telttien aukoista alkoi kömpiä ulos miehiä, puolipukeisia ja unisia, ja hälinä täytti ilman. Olankin teltinuukosta pisti heti ensimmäisen läppäyksen jälkeen päänsä mies, jonka uniset kasvot vetäytyivät leveään irvistykseen, kun hän näki Olan jo peseytyneenä.

»Good morning! Jo ylhäällä! Enpä vain kuullut, milloin nousitte. Tuo kirottu gong-gong herättää kyllä vaikka sata vuotta kuolleet. Prrr . . .»

Mies huomasi naiset, pää katosi samassa, ja sisältä kuului tukahdutettu ihmettelevä voimasana. Miss Carrer nauroi ääneen, istuen tyhjän säilykelaatikon päällä ja leikitellen ratsupiiskallaan. Kiinalainen kokki, joka käristi silavaa nuotion ääressä, katseli ihmetellen Olan vieraita. Ola itse oli hävinnyt tehtiin, palaten sieltä muutaman hetken kuluttua, pusero yllä, tukka kammattuna ja päässä leveä olkihattu. Loordi Leighton seisoi puun katveessa ja katseli leirin vilkasta hyörinää, kun miehet, edustaen kaikkia kansallisuuksia, kaikkia kieliä, hakivat vettä, peseytyivät, laittoivat kuntoon työkalujaan tai häärivät nuotioiden äärellä odotellen aamiaista ja kahvia. Jänteviä vartaloita näkyi, ruskeita niskoja ja kasvoja, voimakkaita käsivarsia, ja kaikessa hyörinässä ja touhussa oli jotakin valloittavan reipasta ja tervettä ja samalla huoletonta. Olan teltin miehet pujahtivat toinen toisensa jälestä ulos, hakivat vettä ja peseytyivät, sekä kokoontuivat sitten piiriin, hiukan aristellen ja katsellen, nuotion luo, kokin jakaessa arvonsa ja merkityksensä tuntevana, käristettyä silavaa ja lampaanlihaa, riissiä ja kahvia. Nellie tai kasteli lähintä ryhmää, miss Borahin katse harhaili taukoamatta yli leirin ja joen, mutta palasi aina Olaan, joka ei oikein tiennyt, sopiko hänen puolestaan aloittaa aamiainen vai eikö.

»Mr. Rautio!» Ola käännähti. Nellie nauroi silmillään ja katseli halukkaasti miesten kainostelematonta syöntiä. »Ettekö voisi tarjota meille aamiaista! Tulimme eilen illalla, ja nyt aamulla emme ole ehtineet mitään maistaa. Minä pitäisin hirveästi tuollaisesta murkinasta.»

Ola kiiruhti täyttämään pyyntöä. Miss Borah loi Nellieen kiitollisen katseen, eikä loordi Leightonkaan näyttänyt tyytymättömältä. Kiinalainen sai määräyksen, ja tuotapikaa oli jokaisella edessään peltilautasella tukeva annos lihaa ja riissiä. Ola sai kokoon kaksi paria veitsiä ja haarukoita; hän itse ja loordi söivät taskuveitsiin turvautuen. Sitten kokki kaasi peltikuppeihin mustaa tuoksuvaa kahvia, Ola tarjosi sokeria ja säilykemaitoa, eikä Nellie nyrpistänyt suutaan. Miss Borah oli ilmeestä päättäen haltioissaan. Tällainenhan oli jo todella seikkailua hänelle, syödä peltilautasilta lampaanlihaa työmiesleinssä kaukana Intian sydänmailla. Ola söi nälissään, vaikka hänen ruokahaluaan ei syntynyt tilanne suinkaan ollut omiansa lisäämään. Hän tunsi saamattomuutensa eikä osannut aloittaa keskustelua, joka supistui aivan välttämättömimpam kohteliaisuuksien ja huudahdusten vaihtoon.

Loordi Leighton joi kahvinsa loppuun ja sytytti piippunsa.

»Mr. Rautio, saapuessani tänne sain kuulla tarumaisen kertomuksen rohkeudestanne ja neuvokkuudestanne, jota osoititte pelastaessanne kartoittaja-retkikunnan. Lausun teille osakastoverieni kiitokset ja oman ihailuni.»

Loordi puristi lujasti Olan kättä.

»Tänä iltana on tanssiaiset toimistotalossa», virkkoi miss Nellie, »ja pyytäisin teitä saapumaan sinne . . .»

Ola hymähti ja vilkaisi vaistomaisesti pukuunsa. Miss Nellie huomasi hänen silmäyksensä.

»Ei mitään juhlapukuja! Vain upseerit saavat esiintyä univormuissaan, ja univormuhan se teilläkin on oikeastaan. Muutkin retkikunnan jäsenet saapuvat sinne kunniavieraina. Tulettehan?»

Ola nyökkäsi myöntävästi. Hän oli kiukuissaan itselleen. Hän ei ymmärtänyt, mutta hänen reipas esiintymisensä oli kadonnut. Oliko hän liiaksi metsäläistynyt vai mikä häneen oli mennyt?

Loordi Leighton siirtyi kyselemään olosuhteita, ja miehet keskustelivat asiallisesti, kunnes gong-gong-läppäykset ilmoittivat, että oli lähdettävä työhön.

»Pelkäänpä vain, että tulee kato. Sadeaika on myöhästynyt. Jos se tulee rajuna, niinkuin on luultavaa, on tiukka edessä», puheli Ola hyvästellessään vieraita.

Sillalla ja molemmilla rannoilla tehtiin työtä. Helle oli melkein sietämätön, suunnattomat rautapalkit olivat polttavan kuumat, mutta siitä huolimatta hääri satoja miehiä niillä takoen, niitaten, kalkuttaen, helisyttäen rautaa ja terästä, ja lujina kumahtelivat raskaitten vasarain iskut kaikuna kantautuen vastarannan neitseellisen aarniometsän uumenista. Miesten ruskeat kasvot olivat vääntyneet, ne hehkuivat tulipunaisina ylettömässä kuumuudessa ja uuvuttavassa työssä, käsivarret taipuilivat kuin epätoivon vimmalla nostaessaan ja laskiessaan raskasta moukaria. Terassillan runko värähteli ja vapisi.

Pian helle heikkenisi. Oli jo iltapäivä, ja kohta tulisi ilta, kuuma ja tukahduttava sekin, mutta kuitenkin siedettävämpi, ja työtä jatkettaisiin sähkölamppujen valossa.

Muutamaan sillan kohtaan oli pingoitettu telttikatos, jonka alla oli varasto työkaluja ja -tarpeita. Nellie ja miss Borah istuivat sen alla ja katselivat työtä sillalla, rantapenkereen muurausta rannoilla ja virran kuohuvaa, vihreänharmaata vettä, joka vinhoin pyörtein kiisi sillan alitse. Silta oli korkealla, huimaavan korkealla, kun itse katseli sieltä alas virran veteen, ja sen kaari tuntui mahtavan rohkealta yksinkertaisuudessaan.

Rautapalkkien välistä Nellie katseli alas miesten työtä. Hän näki heidän selkiensä taipuvan ja oikenevan, näki heidän pullistuvat niskasuonensa ja kuuli heidan raivokkaan huohotuksensa vasaraniskujen ja virrankohinan keskellä. Hän ihaili heidän voimaansa, raakaa ja alkuperäistä, sitä ymmärtämättä, hän ihaili sitä, ja samalla se häntä peloitti ja vieroitti, kun hän näki kuumuudessa ja ponnisteluissa hionneitten vaatteitten liimautuneen ihoon hien valuessa niskaan ja kasvoille. He raatoivat tunnista tuntiin, levähtäen välillä muutaman hetken, tarttuen uudelleen vasaraan, ja kylmä rauta punersi muutaman iskun jälkeen, muuttui taipuisaksi ja muovattiin täsmällisesti, erehtymättömästi, tarvittavaan muotoon. Ole katseli ja ymmärsi. Se oli työtä, raakaa ja alkuperäistä, sitäkin raaempaa ja orjamaisempaa, kun sen tekijöille rauta oli rautaa ja vasara vasara ja työ oli keino ruokaan ja kuolemanraskaaseen uneen ja ehkä joihinkin huvitteluyrityksiin. Nuo miehet eivät tietäneet, minä varten he tekivät työtä, eivät tietäneet, että jokainen niitti, jokainen naula ja jokainen isku niiden tulipunaisiin päihin oli villin ja alistamattoman alkuluonnon järjestelmällistä valloitusta, että jokainen vasaranisku takoi niitä kahleita, joilla ihminen teki luonnon ja maailman alamaisekseen.

Ei Ola kaikkia voinut selvästi tajuta, vielä vähemmin itselleen sanoin selvittää, mutta vaistomaisesti — niinkuin ihminen aina joutuessaan näkemään ja kokemaan uuden tilanteen ja ilmiön, koettaa kuvitellen sovittaa siihen itsensä — hänkin hämärästi myönsi itselleen, että ehkä oli parempi, etteivät nuo miehet tienneet lopullista suurta tarkoitusta. Silloin olisi tuon lopullisen tarkoituksin ja raskaan nykyhetken välillä olevien lukemattomien yksityisseikkojen paljous masentanut heidät, yksityisseikkojen, joista jokainen oli tarpeeksi suuri ja vaivaloinen erikseenkin heille jokaiselle. He olisivat liian selvästi tunteneet mitättömyytensä määrättömän kokonaisuuden rinnalla, ja yleensäkin olisi sellainen ajatusponnistelu kuumeisen raadannan ohessa uuvuttanut heidät heti alkuun. Vain jotkut harvat terästahtoiset saattoivat nähdä itse päämäärän ja kaikki siihen johtavat yksityiskohdat pää kylmänä ja siitä innostuen. Ne olivat johtajia, ja he pitivät huolen, että päämäärä oli kaikilla, mutta pienempi, läheisempi, joku suurempi yksityiskohta vain; ja niinkuin miehille saattoi sillan valmistuminen merkitä melkeinpä suurta päämäärää, se heille oli vain muuan sivuutettu yksityiskohta, jos oikeastaan sitäkään.

Ola poltteli piippuaan ja selitteli ameriikkalaisille dollariprinsessoille työtä. Nellie tunsi selittämätöntä mielihyvää täällä ylhäällä sillalla. Häntä tartutti työssä ilmenevä voima, ja hänen oman luonteensa villi alotteellisuus sai yllykettä. Hän naurahti ääneen muistaessaan viimeisen tästä ominaisuudestaan johtuneen tekosarjansa.

Hän kääntyi Olan puoleen suu naurussa, leyhytellen kasvojaan nenäliinalla.

»Olisittepa nähnyt mrs. Allonin salongin sinä iltana, kun siellä tuli tunnetuksi päätökseni lähteä Intiaan. En ikinä olisi voinut uskoa, että ihmisen teot saattavat herättää niin erilaisia vaikutelmia. Minua katseltiin kuin jotakin ihmeellisyyttä, ja jotkut olivat suorastaan kauhuissaan. Intiaan! Olihan mieltäkiinnittävää lukea jostakin magazinesta joutohetkenä tämän maan ihmeellisyydestä, mutta matkustaa sinne — se oli mahdotonta! Olla poissa sesonki New Yorkista! Käsittämätöntä! No niin, minähän olin aina ollut hiukan käsittämätön! Tietysti tämä on hulluutta, mutta ainoa hauskuus onkin hullutella. Isä-ukko oli tietenkin vastaan, mutta minä turvauduin loordi Leightoniin. Ja hankin miss Borahin mukaani. Ja Intia tuli muotiin. Jos nuo kaikki ikävät klubeissa istuskelevat herrasmiehet ja iltapukujaan ajattelevat neitoset olisivat uskaltaneet, olisivat he seuranneet esimerkkiä. Minusta kirjoitetuinkin, ja vielä laivaan astuessani muuan hauskannäköinen reportteri tunkeutui minua haastattelemaan. Minä tunsin pääseväni silloin vapaaksi kaikista siteistä, ja iloissani en torjunut reportteria. Lausuin nauraen, että ne, jotka eivät ole käyneet Intiassa, ovat hanhia tai jotakin siihen suuntaan. Miss Borah torui minua, mutta isä sähkötti minulle Lontooseen saavuttuani, että hän oli nauranut itsensä väsyksiin, lukiessaan tuon lyhyen haastattelun, ja että salongeissa oltiin minulle myrtyneitä. Se reportterivekkuli oli kuin olikin pistänyt sen lehteen, etusivulle, lihavilla kirjaimilla ja kuvani viereen.»

Ola kuunteli hänen sointuvaa ääntänsä ja katseli taipuvaa ruskettunutta kaulaa, miss Borahin syrjästä huomaamatta tarkastellessa häntä.

»Minne te oikeastaan aiotte?»

Nellie päästi helmeilevän naurun.

»En tiedä. En ollenkaan tiedä. Minusta on hauska elää ja katsella. Tällainen on paljon hauskempaa kuin . . .» — »Caurin» muisto tulvahti hänen mieleensä ja hän sekaantui ajatuksissaan, niin vieroittavalta tuo kohtaus tuntui — »kuin ummehtunut New York. Täällä saa tehdä mitä tahtoo, eikä kukaan ole estämässä.»

Olan ilme kuvasti hyväntahtoista epäuskoa, kun Nellie katsahti häneen. Mutta tuossa ilmeessä oli samalla jotakin kätketyn ärsyttävää, ja se herätti Nellien uinahtaneet kapinalliset valloittajavaistot.

Rannalta kajahti huuto. Joku heilutti hattuaan.

»Loordi on saapunut noutamaan. Lienee aika lähteä», sanoi Nellie ja suori hameensa laskoksia, noustuaan ylös. Hän ojensi kätensä Olalle. »Kiitoksia seurasta, ja näkemiin illalla!»

»Tätä kautta!» Ola ohjasi varovasti sinne missä rautapalkkien välit olivat täytetyt. Sivuilla oli välit vielä täyttämättä, ja palkkien lomitse ammotti kuohuva syvyys. Nellie seisahtui reunalle ja katsoi alas

»Tästä pääsee nopeammin», sanoi hän ja otti pari rohkeaa askilta yksinäistä palkkia pitkin.

»Miss Carrer! Älkää leikkikö!»

Olan ääni oli kylmä ja luja. Nellie katsahti kiusoittavasti taakseen ja otti pari askelta.

»On niin hauskaa uskaltaa jotakin», pisti hän ja eteni vielä pari askelta. Hän oli nyt sylen päässä noin jalan levyisellä rautapalkilla, jonka molemmin puolin ja alla oli vihertävä syvyys. Palkki oli neljäkymmentä metriä vedenpinnan yläpuolella.

Miss Miss Borah yritti huudahtaa, mutta parahdus tukahtui alkuunsa. Olan kasvot kovenivat, mutta hän ei tehnyt liikettäkään. Miehet sivulla herkesivät työstään. Nellie nautti aikaansaamastaan vaikutuksesta ja jatkoi varovasti, mutta lujasti matkaansa. Seuraavalle poikkikaarelle, jossa hän olisi turvassa, oli ehkä kaksikymmentäviisi metriä.

Nellie ei tuntenut huimausta. Puolimatkassa oli poikittain kisko, pari jalkaa palkin yläpuolella. Nellie pysähtyi hetkeksi, ja silloin hän äkkiä tunsi kouristavan sydäntään. Samassa silmänräpäyksessä hän oli varma tuhostaan. Alla kiitävä vihertävänharmaa vesi pyörrytti häntä, hän ei voinut irroittaa siitä silmiään, ei tehdä liikettäkään, kunnes hän tunsi puolittain tiedottomasti vaipuvansa polttavan kuumaa kiskoa vasten. Kädet kietoutuivat suonenvedontapaisesti siihen. Hän makasi siinä huohottaen ja kuin noiduttuna katsellen syvyyteen. Hän ei voinut sulkea silmiään. Miss Borah kuului vihlovasti huudahtavan.

Ola heitti piippunsa ja astui palkille. Hän katsoi suoraan eteensä, ja työmiehet tarkkasivat henkeään pidättäen. Kukaan ei puhunut sanaakaan. Tuntui kuin kaikki olisivat pelänneet yhden varomattoman sanan tai huudahduksen pudottavan palkilla makaavan tytön syvyyteen. Ola läheni varmasti. Hän kumartui varovasti Nellien puoleen, laski kätensä hänen kasvoilleen ja komensi hänet sulkemaan silmänsä. Käden luja kosketus päästi Nellien lumouksesta.

»Älkää tehkö liikettäkään, älkää vastustako, älkääkä tarttuko minuun kiinni!»

Olan äänen rauhallisuus uuvutti Nellien. Hän makasi silmät sulkeutuneina, tunsi, miten hänen sormensa irroitettiin kiskosta ja miten kaksi voimakasta käsivartta nosti hänet ylös. Hän oli kuin unessa.

Miss Borah katsoi selittämättömässä kauhussa Olan toimia. Hän olisi tahtonut, jos olisi voinut, sulkea silmänsä, nähdessään Olan, Nellie käsivarsillaan. alkavan hitaasti ja varovasti jatkaa matkaa rautapalkkia pitkin. Kymmenen metrin taival tuntui ikuisuudelta, ja miss Borahin sydän löi haljetakseen, kunnes Ola vihdoin laski taakkansa katetulle sillalle.

Nellie oli pelastettu, mutta miss Borah oli niin suunniltaan, että Ola sai tukea häntä koko ajan, kunnes päästiin alas rannalle. Nellie ei ollut pyörtynyt, mutta kalpea hän oli, eikä hän puhunut mitään ennenkuin oli loordi Leightonin vierellä.

»Kiitos!»

»Luulin jo, että te olisitte kolmas. Muuan norjalainen ja eräs alkuasukas ovat jo pudonneet», vastasi Ola kylmästi, sillä vaikka Nellie olikin lausunut kiitoksensa vilpittömästi, kajahti siitä kuitenkin eräänlainen uhma. Loordi Leighton huomasi Olan sanojen kärkevyyden, ja hänen ilmeensä kertoi, että hän hyväksyi ojennuksen. Miss Borah oli vieläkin liikutetuin.

Nellie olisi tuntenut sanomatonta kiitollisuutta Olaa kohtaan, ellei olisi ollut itse syyssä ja ellei Ola olisi viitannut siihen. Häntä ärsytti Olan suojelevaisuus, ja hän muisti entisen tyttö-nimityksen, jota ei vieläkään oltu annettu anteeksi. Hän näki loordi Leightonin hiljalleen ja vakavasti keskustelevan Olan kanssa, näki miss Borahin peittelemättömän ihastuksen ja tunsi itsensä syrjäytetyksi. Voimakkaan elämyksen aiheuttamassa tunneryöpyssä tulvahti jotakin aito naisellista pinnalle, enemmän aavistuksellista kuin tietoista, ja siinä silmäyksessä, jonka Nellie loi Olaan, keikauttaessaan sulavasti niskaansa poiskääntyen, olisi hän voinut havaita varoittavan taisteluhaasteen.

Ratsupalvelija toi hevoset, mutta miss Borah kieltäytyi. Hän oli liian järkytetty voidakseen ratsastaa. Muutkin taipuivat silloin kävelemään, ja selittäen, että hänellä oli asiaa toimistoon, liittyi Ola seuraan, jatkaen keskusteluaan loordin kanssa. He saapuivat kaupungin muurille, kulkivat omituisten kivikoristeitten reunustamasta portista ja joutuivat likaisenvalkoisten savimajojen keskelle. Ihmisiä liikkui vähän: oli vielä liian kuuma, ainoastaan joukko puolialastomia lapsia leikki kiveämättömän kadun pölyssä, kanoja ja kalkkunoita pöyhisteli rikkaläjillä ja pari koiraa kiisteli luusta. He kääntyivät kulmasta ja joutuivat kulkemaan kanavakatua. Varjossa oli tuntuvasti viileämpää, kanavan äyräällä kohoavat palmut loivat solakat varjonsa sen mustanharmaaseen raskaaseen veteen. Katuidylli oli tässä kohden viehättävä savimajoineen, kivisiltoineen ja kanavaa pitkin lipuvine pitkine kaitoine veneineen ja tasapohjaisine ruuhineen. Juuri kääntyessään tältä kanavakadulta ylöspäin johtavalle kadulle, jonka päässä näkyi sisempi muuri paremmin rakennettuun ja varakkaampien asumaan kaupunginosaan, kuulivat he huutoa takanaan, ja Ola eroitti jonkun kiinalaisen juoksevan heidän perässään. Parista ruohokattoisesta savimajasta pistäysi esiin tummia alkuasukkaita, vetäytyen kuitenkin heti takaisin. Seurue pysähtyi odottamaan.

»Mr. Ola!»

»Sehän on minun kokkini», virkkoi Ola hiukan ihmetellen ja lähti kiinalaista kohti. Seurue odotti.

Kiinalainen oli ehtinyt saavuttaa seurueen takana kulkevan ratsupalvelijan, joka talutti hevosia. Hän katsahti epäluuloisesti palvelijaan ja veti Olan syrjään.

»Mara! Mara!» hän kuiskasi.

Ola ei voinut pidättää vavahdusta, ja hän silmäsi kiinteästi kiinalaista.

»Mitä sinä tiedät niistä?»

»Suuri vaara . . . tänä yönä . . . kokous . . .» läähätti kokki juoksusta hengästyneenä, turhaan koettaen voittaa ahdistuksensa. Loordi Leighton näytti kummastuneelta, nähdessään Olan kiihkeät liikkeet, Nellie tuntui kärsimättömältä ja miss Borah oli utelias.

»Kerro nyt järjestyksessä, mitä tiedät», sanoi Ola ja tarttui kokin käteen.

»Hst! Tuossa on tumma!» kuiskasi kiinalainen ja otti pari askelta syrjään alkuasukas-ratsupalvelijasta. Ola seurasi. Pidätellen puuskutustaan alkoi kokki kertoa huonolla englannillaan, nopeasti ja katkonaisesti.

»Lo-fu-tse olla. tänään basaarissa . . . tunti sitten. Juoda teetä ja syödä riissiä ja jutella . . . muitakin kokkimestareita . . . Tulee kaksi suurta mustaa miestä . . . Lo-fu-tse näki . . . yksi musta mies teki merkki kädellä . . . Kolme miestä jutella . . . Lo-fu-tse kuulee ’Mara’. Lo-fu-tse pelästyy . . . muistaa kukkula ja jano ja nälkä ja kokkimestarikin kuolee . . . Lo-fu-tse katseli ja Lo-fu-tse viisas mies . . . hahhaa . . . maksaa ja lähtee . . . mustat miehet ei tietää mitään.»

Kokki vilautti viekkaasti silmiään. Ola kuunteli keskeytymättä.

»Lo-fu-tse kulkee basaarin taakse . . . Vanha akka olla siellä, mutta Lo-fu-tse antaa hänelle rahaa ja käskee tuoda teetä . . . Kun akka pois, Lo-fu-tse seinän viereen . . . Hih, seinä ei seinä . . . suuri reikä . . . Lo-fu-tse nähdä se teehuoneesta. Lo-fu-tse reikään hiljaa, hiljaa . . . toinen huone . . . siellä suuri laatikko . . . Lo-fu-tse laatikkoon . . . laatikko ja mustat miehet lähellä . . . seinä välissä . . . Lo-fu-tse kuulee kaikki . . . ei ymmärrä . . .»

Ola äännähti, mutta kiinalainen vaiensi hänet kiihkeästi.

»Lo-fu-tse ei kaikki ymmärrä . . . vähän yes yes . . . Mara! Mara! Vaara . . . kokous . . .»

»Missä ja milloin?»

»Tänä iltana . . . temppelissä . . . Huokaavien sielujen sali . . . Lo-fu-tse pois . . . juosta sillalle . . . ei ole mr. Ola . . . juoksee tänne . . . Kaikki.»

»Mutta missä temppelissä? Täällä on paljon temppeleitä. ’Huokaavien sielujen sali!’ missä se on?»

Kokki pudisti päätään kieltävästi.

»Lo-fu-tse ei tietää.»

Ola koetti hillitä itseään. Tilanne oli vakava, sillä Mara-liitto oli peljättävä, ja ilmeisesti se suunnitteli näillä main jotakin uutta mikä kohdistui taas valkoihoisiin.

»Kuka sen sitten tietäisi?»

Kiinalainen mietti ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

»Ehkä Li-te tietää. Li-te tietää . . . vissist.»

»Missä hän on? Tiedätkö sinä?»

»Lo-fu-tse tietää . . . On kiire, kokous olla aurinko laskee.»

Ola kirosi. Auringonlaskuun ei ollut enää tuntiakaan. Hän mietti hetkisen ja riensi sitten odottavan seurueen luo.

»Anteeksi, mutta minulle ilmoitettiin tärkeitä asioita, ja minun on heti palattava. Minulla olisi vielä pyyntökin: saisinko lainata kahta hevostanne?»

Loordi Leighton näytti kummastuneelta ja asiallisen uteliaalta, sillä ilmeisesti Ola tiesi jotakin tärkeää.

»Onko jotakin hullusti?»

»Ehkä», vastasi Ola ja kuiskasi pari sanaa loordin korvaan. Tämä hätkähti ja viittasi ratsupalvelijaa. Hetken kuluttua oli Ola satulassa, samoin kuin kiinalainen kokki, joka näytti peräti turvattomalta pelästyneille ilmeilleen, roimahousuineen ja pitkine palmikkoineen. Ola kannusti hevosta ja ratsasti pois täyttä karkua, kiinalainen perässään enemmän maaten satulassa kuin ratsastaen. Seurue jatkoi matkaansa, ja Nellie oli harmistunut, kun oli äkkiä menettänyt tilaisuuden toteuttaa muutaman juuri keksimänsä suunnitelman Olan kesyttämiseksi.

Ola lasketti laukkaa katuja pitkin, ja kirkuen juoksivat lapset syrjään, Li-te asui toisella puolen kaupunkia aivan muurin vieressä. Lo-fu-tse neuvoi tietä takaa, ähkien ja voivotellen satulassaan. Li-te’n talo oli kaksikerroksinen, savesta ja bamburuo’oista kyhätty, kapean likaisen kadun varrella. Ratsastajien pysähtyessä kokoontui heti lapsiliuta ympärille, muutamia tollottelevia naisia ja ärhenteleviä koiria. Ola sitoi hevoset seinästä esiinpistävään koukkuun ja astui kokin jäljessä sisään. Valoa tuli pienestä sivuseinällä olevasta ikkunantapaisesta. Näky oli yllättävä kirjavuudessaan ja sekamelskassaan. Loistavia intialaisia ja persialaisia mattoja oli seinillä ja lattialla, omituisia aseita, suuria puu- ja porsliinimaljakkoja, pyhimysesineitä, lippaita, jakkaroita ja pukuja, kaikki kirkkaine itämaisine väreineen ja kiemuraisine muotoineen. Koruesineitä oli hyllyillä kasoina, pergamenttiliuskoja, kirjoja, ja lasikuvun alla näkyi kokoelma rahoja ja postimerkkejä. Huoneen perältä nousi matolta pieni kurttuinen nopealiikkeinen kiinalainen, joka katseli pitkään Olaa eikä ollut huomaavinaankaan maanmiestänsä.

Li-te oli kokoilija ja myyjä, ja liikemiesvaistoin hän näki, että huoneen sisustus oli tehnyt Olaan vaikutuksen. Hän kumarsi syvään ja jäi seisomaan käsivarret ristissä.

»Millä voin palvella, sahib?»

Silloin puuttui Lo-fu-tse asiaan.

»Sahib tuli kysymään sinulta neuvoa muutamassa asiassa, koska minä ilmoitin, että sinä sen kai tietäisit», puhui hän sujuvasti omalla kielellään, jota Ola juuri ja juuri ymmärsi.

»Niin, Li-te, sano minulle, missä on ’Huokaavien sielujen sali’?»

Li-te näytti hämmästyneeltä.

»Etkö tiedä?» ehätti Ola.

»Tiedän kyllä. Se on temppelissä, joka on noin viiden mailin päässä täältä, — vanhassa hylätyssä temppelissä.»

Lo-fu-tse’n naama kirkastui.

Ola kyseli tarkemmin.

»Sitä on vaikea selittää», sanoi Li-te ja koetti viiden minuutin ajan kuvailla tietä temppelisokkeloitten kautta. Ola kuunteli jännittyneenä. Kesken kaikkea iski muuan ajatus hänen päähänsä.

»Ymmärrätkö tummien kieltä?»

Li-te nyökkäsi.

»Olen asunut täällä niin kanan, että ymmärrän kaikki kielet. Mitä sitten?»

»Sitten sinä voit lähteä minun mukaani, kun minä nyt lähden sinne temppeliin.»

Li-te hypähti pelästyneenä takaisin.

»Temppeliin! Minä en lähde. Aurinko laskee ja varjot tulevat esiin ja pahat henget. Niitä on hyljätty temppeli täynnään. Ei. Niin, minä en lähde.»

Olaa kiukutti, mutta hän hillitsi itsensä.

»Minä maksan sinulle hyvin. Kaksi puntaa.»

Kiinalaisen silmät välähtivät tuskin huomattavasti. Mutta hän pudisti päätään.

»Minä maksan viisi puntaa.»

»Mitä sinä siellä tekisit?»

»Se on minun asiani. Tahdotko viisi puntaa?» Ola otti esiin lompakkonsa ja kaivoi viidenpunnan setelin. Kiinalainen tarkkaili hänen liikkeitään ja kumartui äkkiä eteenpäin.

»Mikä sinulla tuo on?» kysyi hän ja osoitti kirjekuorta. Ola oli purskahtaa nauruun: kuorella oli suomalainen postimerkki, jota Li-te ei tietenkään ollut milloinkaan nähnyt. Keräilijävaistot olivat heränneet kiinalaisessa.

»Siinä on kallis merkki», sanoi Ola ja sulki lompakon, jättäen setelin käteensä. »Lähdetkö?»

Li-te näytti miettiväiseltä.

»Lähden kahdella ehdolla: että saan kymmenen puntaa ja tuon postimerkin.»

Ola tinki hetken ja suostui sitten. »Mutta nopeaan nyt. Minulla on kiire.»

Li-te poistui toiseen huoneeseen. Ola kuiskasi kokilleen, ettei tämä puhuisi Li-te’lle mitään, vaan lähtisi leirille. Li-te tarvitsisi toisen hevosen. Lo-fu-tse lähti ja irvisti kiitollisesti, kun Ola pisti hänelle käteen setelin. Hänellä ei ollut mitään halua lähteä temppeliin, sitäkin vähemmän kun hän tiesi, mitä siellä oli tekeillä. Eikä Li-te’kään olisi lähtenyt, jos olisi tiennyt. Nyt hän kiipesi irvistellen ja manaillen hevosen selkään, ja molemmat painuivat kaupungista ulos.

Ola ratsasti nopeaan, ja sivuuttaessaan leirin hän muistikin, että oli aseitta. Hän ratsasti teltilleen ja otti mukaan molemmat mauserinsa ja kaikki varamakasiinit, jatkaen sitten matkaansa. Päästyään metsätielle lisiisi Ola vauhtia. Li-te piteli toisella kädellä hevosen harjasta, toisella satulasta, ja hänen lyhyt kiivas hengityksensä kuului selvästi. Aurinko alkoi tuntuvasti aleta. Päästyään aukealle Ola äkkiä tunsi poskillaan tuulenhäivän. Samassa hän kuuli Li-te’n huudahtavan. Hän pysäytti ratsunsa. Kiinalainen oli tehnyt samoin ja katseli itäistä taivaanrantaa.

»Tulee sade. Ensi yönä. Myrsky ehkä. Tuolla on pilvi jo.»

Ola katsoi myös ja näki aivan taivaanrannalla tummahkon täplän. Niin, ehkä sadekausi alkaisi.

Ratsastettuaan arviolta runsaasti yli neljä mailia Ola pysäytti taas hevosensa, hyppäsi ;ilas satulasta ja kehoitti kiinalaista tekemään samoin. Sitten hän tarttui hevosten suitsiin ja vei ne jonkun matkan päähän tiestä metsään, sitoen ne puuhun. Li-te katsoi hänen toimiaan kummastuneena ja sitten pelästyneenä.

»Nyt temppelille, mutta hiljaa ja varovasti, niinkuin henki olisi kysymyksessä.»

Li-te olisi halusta vastustanut, mutta Olan ääni oli niin käskevä ja jyrkkä, ettei hän uskaltanut, vaan tyytyi seuraamaan Olaa, kun tämä hypähti metsänreunaan, lähtien kulkemaan puitten pimennossa. He astelivat puoli mailia, kunnes kiinalainen antoi merkin.

»Temppeli on tuossa», sanoi hän ja osoitti puitten lomaan. Siellä näkyi kohoavan jotakin tummaa.

»Hiljaa! Kulje edellä ja johda ’Huokaavien sielujen saliin’. Jos näet jotakin tai kuulet, pysähdy heti», komensi Ola kuiskaten ja viritti molemmat mauserinsa. He kulkivat aivan äänettömästi puitten välissä ja tulivat aukeamalle temppelin luona. Se oli ollut puutarha, mutta metsittynyt, ja korkeat troopilliset kasvit versoivat pehmeässä ja kuivan aikanakin kosteahkossa mullassa. Temppelin tummanharmaat seinät nousivat niiden keskeltä katkenneine pilareineen ja irvistävine jumalankuvineen. Varovasti tunkien syrjään kasveja he tunkeutuivat yhä lähemmäksi, kunnes olivat aivan muurin luona. Li-te luikahti sisään sortumaisillaan olevasta ovesta, ja heitä vastaan lehahti ummehtunut ja kostea ilma. Valoa tuli katossa olevista pienistä raoista. Äärimmäisen varovaisesti he hiipivät edelleen läpi laajojen salien, pitkin kapeita niljakasseinäisiä käytäviä, nousivat muutamia askelmia ja päätyivät viimein suureen, puolipimeään huoneeseen, jonka keskellä oli kaksi pilaririviä ja jokaisella seinällä kolme jättiläiskokoista jumalankuvaa.

»Tässä», kuiskasi Li-te ja pysähtyi oviaukkoon. Olan sydän sykki kiivaasti jännityksestä, kun hän koetti keksiä jonkun piilopaikan. Hän meni lähimmän jumalankuvan luo ja tukahdutti tyytyväisen huudahduksen. Sen takana, noin kaksi metriä lattiasta, oli laaja syvennys, missä pari miestä saattaisi hyvästi piileskellä. Hänen päätöksensä oli valmis.

»Tuonne!» sanoi hän kiinalaiselle ja viittasi keskimäistä syvennystä. Kiinalainen parahti pelästyneenä ja peräytyi takaisin päin. Ola ei siekaillut, tarttui häneen kiinni ja uhaten mauserillaan puolittain auttoi, puolittain työnsi onnettoman Li-te’n syvennykseen ja kiipesi perässä jumalankuvan selkään nojaten.

»Ja nyt aivan hiljaa! Nyt on sekä sinun että minun henkeni kysymyksenä, Pienikin vastustus maksaa henkesi, pieninkin huudahdus tai liike. Kuuntele mitä kuulet täällä, ja kerro sitten minulle. Sinä et saa unhoittaa mitään. Jos teet kaikki hyvin, saat vielä kymmenen puntaa, ehkä enemmänkin.»

Li-te kyyhötti syvennyksen pohjalla puolikuolleena pelosta. Raha ei tehnyt häneen enää mitään vaikutusta, sillä hän oli varma siitä, etteivät hänen luunsa milloinkaan joutuisi lepäämään Jan-tse-kiangin veden pyhittämässä mullassa, niinkuin todellisen taivaan valtakunnan pojan luitten tulisi levätä. Mutta joka tapauksena hän totteli, ja molemmin he koettivat pidättää hengitystäänkin.

Alkoi hermoja koetteleva odotus hämärtyvässä aavemaisessa temppelihuoneessa.

X.

Puolisuppilon muotoisena aukeni syvennys seinässä epäjumalankuvan takana. Se oli niin syvä, että sinne kyyristyneenä ei alhaalta voinut nähdä siellä olijoita. Kivi oli murentunutta ja kuivallakin ilmalla kosteahkoa ja niljakkaa. Valoa tuli jostakin näkymättömästä kattoaukosta, mutta niin niukasti, että temppelihuoneessa oli melkein pimeää. Ilma oli holvimaisen ummehtunutta ja raskasta.

Ola tunsi, miten Li-te vapisi hänen vierellään. Häntä itseäänkin jännitti tuleva seikkailu, mutta se kiehtoi samalla, ja sitäpaitsi hän tiesi, että hänen onnistumisestaan saattoi riippua paljon, ehkä enemmän kuin hän voi aavistaakaan. Mara-liitto oli vaarallinen, ja ilmeisesti oli jotakin tekeillä valkoihoisia vastaan rautatierakennuksen keskuksessa. Ola laittautui mukavaan asentoon ja asetti molemmat mauscrit viereensä, tarkastettuaan ne ensin. Niin kauan kun hänellä oli ammuksia, saattoi hän suojastaan vallita koko temppelihuonetta.

»Li-te», kuiskasi Ola, »sinun on tarkoin kuunneltava, mitä puhutaan, ja kerrottava kaikki yhtä tarkasti minulle. Henkesi riippuu siitä, sillä jos ne suunnitelmat, joista minä olen tullut ottamaan selvää, onnistuvat, merkitsevät ne sinunkin tuhoasi.»

Li-te nyökäytti päätään.

Hiljaisuus oli täydellinen, ja pimeys alkoi muuttua yhä synkemmäksi. Vastapäisen seinän epäjumalat hämärtyivät hämärtymistään, kunnes vain karkeat, outomuotoiset ääriviivat eroittuivat, ja vihdoin nekin häipyivät näkyvistä. Mitään ei kuulunut.

Äkkiä Olan herkistyneet ja kiihoittuneet aistimet eroittivat jotakin. Joku ääni oli kuulunut: paljaan jalan kosketus lattian kivilaattaan. Ei mitään muuta, ja Ola koetti turhaan kuulla tai nähdä enemmän, kunnes hän uskoi erehtyneensä. Häntä alkoi kiusata epävarmuus, oliko Lo-fu-tse kuullut oikein kokoontumispaikan. Temppelihuoneen omituisessa nimessä olisi erehdys kumminkin tuskin ollut mahdollinen. Ola ehti jo tyyntyä, kun äkillinen valo sokaisi hänen pimeyteen tottuneet silmänsä: noin kymmenen metrin päässä hänestä leimahti soihtu palamaan, ja sen lepattavassa valossa näki hän hindulaiseen asuun, turbaanintapaiseen päähineeseen ja avaraan siniseen pumpuliviittaan puetun tummaihoisen alkuasukkaan, joka sovitti soihtua, pihkaisen puun oksaa, seinässä olevaan pitimeen. Miehen kasvoja hän ei saattanut nähdä, sillä tämä oli selin. Hindu oli paljasjaloin, joten Ola huomasi kuulleensa taannoin oikein. Hän oli hyvillään, että oli ollut täydellisen hiljaa, sillä ilmeisesti oli mies kuunnellut jonkun aikaa varmistaututuakseen siitä, ettei temppelihuoneessa ollut ketään.

Saatuaan soihdun kiinnitetyksi mies kietoi viitan ympärilleen ja laskeutui lattialle istumaan ja odottamaan. Oli kulunut tuskin viittä minuuttia, kun valopiiriin ilmestyi pimeydestä kuin haamuina kaksi uutta tulokasta, samoin hinduja, yhtä äänettömästi kuin edellinenkin. Heti näiden jälkeen saapui uusia, niin että parinkymmenen minuutin kuluttua heitä oli puolisensataa. He eivät puhuneet mitään keskenään, tekivät vain joitakin nopeita, salamerkeiksi tarkoitettuja kädenliikkeitä, ja jäivät soihdun valopiiriin seisomaan tai asettuivat kuten ensimmäinenkin istumaan seinustalle.

Ola ei värähdyttänyt lihastakaan, ja Li-te tuntui kuin kuolleelta, maatessaan kokoonkyyristyneenä syvennyksen pohjalla, tuskin uskaltaen nostaa päätään reunan yli, vaikka epäjumalankuva peittikin alkuasukkaitten huomiolta seikkailijat, näiden voidessa kuvan käsivarren välistä tarkastella näkyä alhaalla.

Hindut odottivat jotakin. Olan tarkastellessa miehiä, jotka seisoivat aivan liikkumattomina, kasvot puoleksi peitettyinä viittoihin, kävi kuin värähdys piirin kautta.

»Mara! Mara!»

Valopiiriin oli ilmestynyt kolme uutta, niistä kaksi mustapukuista pappia, jotka painittavan laihoille kasvoineen ja kiiluvine silmineen muistuttivat fakiireja, sekä — Ola oli huudahtaa hämmästyksestä — eurooppalaisesti puettu mies, jonka piirteet ja ihon väri kuitenkin ilmaisivat alkuasukkaaksi.

Babu! ajatteli Ola.

Istujat nousivat ylös, ja piiri vetäytyi kokoon. Papit ja babu asettuivat keskelle, ja toinen edellisistä nosti kätensä ylös, alkaen puhua, ensin hitaasti ja matalasti, mutta puheen sävy muuttui kohta kiihkeämmäksi, ääni vahveni, ja se kaikui kumahtelevassa temppelihuoneessa peloittavan voimakkaana ja syvänä. Li-te jännitti tarkkaavaisuuttaan, ja Ola näki hänen ilmeistään, että hän ymmärsi puheen.

Puheen sävystä ei Ola saattanut erehtyä, sen tarkoituksena oli innostaminen, ja se vetosi kostontunteeseen. Äänen katkeruus oli niin ilmeinen ja vastustamaton, että Olaa värisytti nähdessään kuulijain tekevän tuskin huomattavia tempovia liikkeitä. Pappi puhui ilman eleitä, hiukan etukumarassa, mutta hänen kasvonilmeensä tulkitsivat kuin peili puheen sisällön.

»Mara! Mara!» kajahti uhkaavasti, kun hän lopetti ja astui askeleen piiriä kohti. Babu astui nyt keskeen ja puhui, selvään, hitaasti ja painokkaasti, mutta sama tulisuus ja katkeruus kuulosti hänenkin sanoistaan, jos kohta peitetympänä, mikä teki vaikutuksen ehkä vieläkin varmemmaksi. Hän veti valkoisen hellepukunsa taskusta kartan ja levitti sen lattialle, viitaten muuatta miestä piiristä luokseen. Molemmat kumartuivat tarkastamaan karttaa. babun selittäessä.

Ola tunsi, kuinka Li-te’n laiha ja luiseva käsi tarttui hänen omaansa. Kiinalainen vapisi huomattavasti. Olaa kiusasi äärettömästi, ettei hän ymmärtänyt puheesta mitään.

Viisi miestä kumartui vuoron perään kartan ääreen, babun osoittaessa siinä joitakin kohtia ja selvästi, täsmällisesti puhuen, nähtävästi selvitellen jonkin suunnitelman yksityiskohtia. Soihdun punertavassa, lepattavassa valossa näytti miesten joukko villiltä ja raivokkaalta kiihkeine liikkeineen ja palavine silmineen. Nopeat kysymykset sinkoilivat, ja babu vastaili niihin. Erilaisilta vaateparsista, pukujen väristä, miesten piirteistä ja käytöksestä päättäen he edustivat hyvinkin monenlaisia ryhmiä Intian selvittämättömässä kansanmeressä, jotka yhteinen, fanaattinen tarkoitusperä oli koonnut yhteen.

Ola tunsi raajojensa kuoleutuvan, mutta hän ei uskaltanut liikahtaakaan. Li-te kuunteli kuin lumottuna miesten puhetta, ja hänen katseensa kuvasti peittelemätöntä kauhua, niin selvää ja voimakasta, että se vaikutti Olaankin.

Kun babu oli lopettanut selityksensä, astui pappi uudelleen piirin keskeen, lausui muutamia sanoja ja nosti ylös kätensä. Kaikkien kädet seurasivat, ja viittojen avautuessa Ola näki heidän kaikkien olevan täydellisesti asestettuja. Paitsi muutamia tikareita oli kaikilla joku ampuma-ase.

»Mara! Mara!» Huuto kajahti kolmannen kerran, se oli kuin lupaus, vala ja uhkaus. Piiri aukeni, ja hajanaisesti, niinkuin olivat tulleetkin, hävisivät miehet pimeyteen. Soihtu otettiin pois ja sammutettiin, ja läpitunkematon pimeys verhosi kaikki.

Ola odotti kymmenisen minuuttia. Hän kuuli vierellään Li-te’n läähättävän hengityksen, ja hänen ohimoissaan takoi jännityksen kiihdyttämä veri.

»Mitä ne puhuivat?» koetti Ola kuiskata, ja hänen äänensä tuntui käheältä. Kiinalainen parahti.

»Oi, suuri vaara! Minun taloni on vaarassa!»

»Kerro, kerro! Mitä mustapukuinen pappi puhui?»

»Ah, ei hän mitään. Hän vain vannotti heitä toimimaan sokeasti, kunnes viimeinenkin valkoihoinen olisi ajettu maasta pois. Mutta babu! Niillä on aikomus räjäyttää silta . . .»

Ola huudahti heikosti.

»Niin, ja sitävarten on suunnitelma, joka toteutetaan tänä yönä. Toisella laidalla kaupunkia, missä on minun taloni, sytytetään suuri tulipalo ja aletaan ampua. Sotaväki rientää sinne, ja tällä välin hyökkää viisikymmentä miestä sillalle, asettaa sinne räjähdysaineet ja sytyttää ne, kun taas kolmas joukko tekee hyökkäyksen toimistotaloon, ryöstää rahat ja paperit ja tuhoaa rakennuksen. Heillä on tätä varten käytettävissään noin kolmesataa miestä, mutta kaikki perustuu yllätykseen. Tulipalo saa aikaan hämmingin, ja sen aikana on helppo toimia. Miehet ovat jo kaupungissa, paitsi ne, jotka räjäyttävät sillan. Ne ovat kätkössä metsässä joen toisella puolella. Miehet ovat hyvin asestetut, ja joukossa on harjaantuneita sotureita.»

»Milloin hyökkäys alkaa?»

»Kello yksitoista.»

Ola katsoi fosforihohteista kelloaan. Se oli puoli kymmenen. Puolessatoista tunnissa oli ehdittävä kaupunkiin, varoitettava ja järjestettävä puolustus. Hän tunsi, että aika oli täpärällä, mutta ettei kaikki ollut vielä menetetty.

Äkkiä iski muuan ajatus hänen päähänsä. Tanssiaiset! Illallahan oli tanssiaiset, ja suurin osa upseeristoa oli siellä, — siellä oli naisia, eikä kukaan tiennyt mitään. Hän tarttui kiivaasti kiinalaisen käteen.

»Nyt nopeasti kaupunkiin, vai jäätkö tänne?»

»En, en!»

Ola kohottautui syvennyksestä. Jalat olivat aivan puutuneet, mutta hetkeäkään hukkaamatta hän pudottautui alas. Hän kaatui, mutta oli samassa jaloillaan ja auttoi kiinalaisenkin alas. He haparoivat seinää myöten, kunnes osuivat uloskäytävälle.

Li-te hiipi edellä ja Ola hänen kintereillään, hitaasti ja varovaisesti. He olivat kulkeneet jo parin suojaman kautta ja nousseet muutamia askeleita ylemmäksi, kun käytävä teki mutkan. Li-te pysähtyi säpsähtäen.

»Valoa!»

Ola kumartui äärimmäisen varovasti kulman taitse. Käytävän vastapäisellä seinällä oli valon kajastusta. Noin kymmenen metrin päässä näkyi käytävän suu, joka johti suurempaan temppelihuoneeseen. Valo tuli sieltä.

Ola antoi Li-te’lle merkin pysyä paikoillaan ja heittäytyen maahan alkoi vatsallaan ryömiä eteenpäin. Päästyään seuraavaan kulmaan hän näki, että pylvääseen oli kiinnitetty palava soihtu. Muutaman metrin päässä siitä istui kolme hindua viittoihinsa kääriytyneinä sivuttain häneen. Paluutie oli katkaistu.

Ola tunsi hien kohoavan otsalleen. Tilanne oli mitä vaikein. Hän saattoi ampua alkuasukkaat, mutta laukaukset voisivat hälyttää paikalle ties kuinka paljon väkeä. Ohi ei voinut hiipiä soihdun valossa eikä myöskään yllättää miehiä muutoin. Odotus ei voinut tulla kysymykseenkään, eikä hinduilla kaikesta päättäen ollut mitään aikomusta heti poistua. Nämä mietteet risteilivät Olan aivoissa parina sekuntina. Hän hiipi takaisin Li-te’n luo.

»Siellä on kolme miestä. Sitä kautta ei pääse. Etkö tiedä toista uloskäytävää?»

Li-te pudisti päätään.

Ola istuutui ja koetti ajatella. Koska muuta tietä ei ollut, täytyi huoneen kautta päästä. Hiipiä ei maksanut yrittääkään soihdun valossa. Ellei . . . niin, sekin oli vaikeaa, mahdotonta, ei, ei mahdotonta sittenkään. Soihtu oli saatava sammutetuksi. Parissa minuutissa oli Olan suunnitelma valmis. Jos se epäonnistui, turvautuisi hän mausereihinsa. Hänen hyvä tuulensa palasi.

»Li-te, sinun täytyy palata temppelihuoneeseen. Kiipeä sinne kuvan taakse, Kahden me emme pääse, mutta yksinäni minun täytyy päästä.»

Li-te lähti sanaakaan sanomatta hiipimään takaisin. Kahdesta vaarasta valitsi hän mieluummin pienemmän.

Ola riisui saappaansa ja sitoi ne selkäänsä, viritti mauserit ja pienen etsinnän jälkeen löysi sopivan kiven. Hän hiipi sitten uudelleen käytävän suulle ja tarkisti asemaa. Soihtu oli kiinnitetty pylvään rakoon noin viidentoista metrin päässä Olasta. Miehet istuivat sivulla. Kahdenkymmenenviiden metrin päässä alkoi käytävä uudestaan. Jos Ola saisi soihdun sammutetuksi, voisi hän muutamalla lujalla harppauksella päästä huoneen läpi.

Ola puristi kiveä kädessään, mittasi välimatkan silmillään ja tähtäsi. Heittoasento oli epämukava. Jos hän voisi heittää vapaasti, tiesi hän varmasti osaavansa. Pitäen vasemmalla kädellä mauseria valmiina hän oikaisi oikean kätensä, jännittyi liikkumattomaksi ja heitti kaikin voimin. Litteä kivi vain suhahti, soihtu horjahti ja putosi, melkein kokonaan sammuen. Samassa silmänräpäyksessä ponnahti Ola nurkan takaa temppelihuoneeseen, juoksi täyttä vauhtia pilkkopimeässä pylväitten välissä ja sujahti uudelleen käytävään. Hän ehti kuulla hindujen huudahtavan, mutta oli varma siitä, ettei hänen askeleitaan, kun hän juoksi sukkasillaan, oltu kuultu. Käytävä teki taas mutkan, mutta Ola ei pysähtynyt, vaan pimeästä huolimatta melkein juoksi, kunnes tunsi ilmavirrasta, että ulkoilma oli jo lähellä. Hän pysähtyi pariksi hetkeksi käytävän päähän ja kuunteli. Täydellinen hiljaisuus vallitsi. Silloin hän syöksähti puutarhaan, juoksi vähän matkaa ja aukealle tultuaan veti saappaat jalkaansa, lähtien sitten vilistämään metsää pitkin lähellä tietä.

Hän juoksi pysähtymättä, kompastellen köynnöskasveihin ja puunrunkoihin, kaatuenkin pari kertaa, tuli tielle ja lisäsi vauhtia. Hän tunsi päässeensä kuin painajaisesta, kun löysi molemmat hevoset sieltä, minne oli ne jättänytkin. Talutettuaan ne tielle heittäytyi hän toisen selkään, otti toisen suitset käsiinsä ja yllytti ratsunsa täyteen laukkaan. Tie oli melkein pilkkopimeä, taivas oli tähdetön, tuulta ei ollut, mutta ilma oli raskas ja tukahduttava. Hän tunsi, kuinka hevonen hikosi, hän itse oli läpimärkä, hengitys kävi huohottaen, mutta hänellä oli vain yksi selvä tietoisuus: päästä kaupunkiin mikä pikimmin.

Tuulispäänä karautti hän leiriin ja kutsutti työkuntien päälliköt luoksensa, selvittäen muutamalla sanalla, että yövuorolaisten tuli olla asestettuja, kuitenkin niin, että aseet pidettäisiin mahdollisimman näkymättömissä. Miehet kuuntelivat tarkkaavina seisoen Olan ympärillä. Lo-fu-tse tunkeutui miesten piirin läpi Olan luo ja tarttuen jalustimeen, kysyi tältä uteliaana:

»Onnistuiko retki?»

»Kas, kokki! Kiitos vain, kyllä! Miehet, leikki on tänä yönä kaukana, mutta älkää millään tavoin ilmaisko, että aavistatte jotakin. Minä lähden edelleen.»

Ola ratsasti kaupunkiin, jonka kaduilla illan tullen oli jo vilkkaampi liikenne. Hän ei hillinnyt ratsunsa vauhtia juuri ollenkaan, ihmiset väistyivät syrjään talojen vierille ja hän kuuli takanaan kirouksia. Kasarmi sijaitsi pienellä kummulla. Valkoiseksi laastittu tiiliaita ympäröi sitä joka puolelta. Ola ratsasti portille, jossa vahtisotilas asettui hänen tielleen.

»Päivystävä upseeri, ja nopeasti!»

Vahtisotilas soitti sähkökelloa, ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen ilmestyi toinenkin sotilas portille.

»Johda tämä mies päivystävän upseerin luo!»

Ola hyppäsi maahan ja talutti hevosen muurin sisäpuolelle, sitoen sen paaluun ja seuraten sotilasta pienen sivurakennuksen portaille. Sotilas pyysi odottamaan ja meni sisälle ilmoittamaan, saapuen heti takaisin. Ola astui sisälle.

Huoneessa istui ikkunan luona olevan pöydän ääressä keski-ikäinen upseeri hellepuvussa, edessään jäävettä ja viskyä. Pöydällä oli karttoja ja kirjoja, seinillä muutamia aseita. Sääskiverkko sulki ikkunan. Huone oli täynnä tupakansavua. Upseerin kasvot kuvastivat peittelemätöntä ikävystymistä, mutta vaihtuivat heti hieman kummasteleviksi, kun hän tunsi Olan.

Ola kumarsi ja esitteli itsensä.

»Kapteeni Highly. Millä voin palvella?»

Kapteeni viittasi tuolia, ja Ola istuutui. Hän ei tiennyt oikein, mistä alkaa.

»Tänä yönä tehdään hyökkäys kaupunkiin.»

»Hyökkäys?» Kapteeni kertasi sanan venyttäen sitä ja oikaisi itseään hiukan veltosta asennosta. »Kuka hyökkää?»

»Mara-liiton miehet.»

Olan ilmoitus vaikutti tietenkin kapteeniin, mutta ei vieläkään aivan vakuuttavasti.

»Ehkä, ehkä, mutta minä luulen, toisin sanoen otaksun, anteeksi, että tuo Mara-liitto ei liene lopullisesti niin suuri ja vaarallinen kuin nykyään on alettu luulla. Mutta kertokaa joka tapauksessa.»

Ola kertoi, nopeasti, pysähtymättä, mutta selvästi ja painokkaasti, ja kapteeni hypähti ylös.

»Lempo soi, lempo soi! Luulenpa, lempo soi, että saamme tapella. Miehet on heti hälytettävä!»

Ja kapteeni yritti painaa soittokelloa, mutta Ola ehti estää.

»Ei missään tapauksessa. Minulla on toinen suunnitelma. Odottakaahan vielä. Aikaa on käytettävissä neljäkymmentä minuuttia. Missä on eversti?»

»Lempo soi, hän lienee huvilallaan, eikä sinne ole puhelinta. Hän aikoo muuten kai tanssiaisiin. Täytyy toimittaa lähetti noutamaan hänet tänne. Sinne on tuskin viiden minuutin matka.»

»Minä lähden itse. Minulla on hevonen valmiina.»

Ola syöksähti huoneesta, juoksi hevosen luo, hyppäsi selkään ja laski täyttä laukkaa portista ja kadulle. Kadut olivat täällä päin autiommat, ja parissa minuutissa oli Ola everstin huvilan edustalla, ratsasti pitkin puukujannetta ja hyppäsi suoraan ratsun selästä kuistin portaille. Sotilaspalvelija yritti pysäyttää, mutta Ola työnsi hänet syrjään.

»Everstin luo!»

He juoksivat muutaman huoneen läpi, ja Ola törmäsi vihdoin pukeutumishuoneeseen edes koputtamatta. Eversti käännähti peilin luota, jossa hän juuri ajoi partaansa, saamatta sanaa suusta hämmästyksissään.

»Herra eversti, kasarmille! Kapteeni Highly pyysi. Vaara tarjolla, vakava.»

»Kukas te, herra, suvaitsette olla?»

Eversti oli puolipukeissaan, takki napittamatta ja kaulus roikkuen niskassa. Ola selvitti parilla sanalla aseman. Everstin avuton ilme osoitti tilanteen hullunkurisuuden.

»Joe, hevoseni!» Sotilaspalvelija hävisi huoneesta. Eversti napitti kiireesti takkinsa, kiinnitti vyön ja kiskaisi kauluksen niskastaan.

»Harmillista, perin harmillista! Olin juuri menossa tanssiaisiin, — ja nyt suoraan tappeluun! Totisesti harmillista! Täällä kirotussa loukossa ei saa esiintyä kavaljeerina kuin kerran kymmenessä vuodessa, ja nyt, kun sellainen tilaisuus tarjoutuu, järjestävät nuo kirotut lurjukset kepposensa juuri siksi hetkeksi. Harmillista tosiaankin.»

Everstin pieni ja pyöreähkö olemus vavahteli suuttumuksista, kun hän kiinnitti kannukset jalkaansa.

»Valmis, herra eversti!» ilmoitti sotilaspalvelija.

He lähtivät kahden ja olivat pian uudelleen kapteeni Highlyn huoneessa. Ola sai kerrata tietonsa, everstin koko ajan muristessa huomautuksiaan.

»Ja meillä kun suuri osa miehiä on parhaillaan kenttäharjoituksissa ainakin parinkymmenen mailin päässä täältä. Niitä ei ehdi saada tänne mitenkään. Kuinka paljon te sanoitte niitä lurjuksia olevan?»

»Kolmesataa.»

»Hm, ne nyt jaksamme pitää kurissa. Kapteeni te . . .»

Ola keskeytti.

»Anteeksi, herra eversti! Minulla olisi oma suunnitelmani. Nyt olisi heti lähetettävä parikymmentä miestä ja yksi konekivääri joen toiselle puolelle estämään sillan räjäyttämistä. Joukon olisi mentävä joen yli jossakin hiukan kauempana, ei aivan sillan luona. Muu miehistö pidettäisiin täällä aivan valmiina. Annettaisiin kapinallisten hyökätä, ja niin saataisiin hiukan vankeja, joilta voisi saada tarkempia tietoja tuosta mystillisestä Mara-liitosta. Toimistotalossa on miehiä tarpeeksi. Me lähdemme sinne ja varoitamme, niin että siellä ollaan valmiina. Palokalut on otettava esiin, jotta murhapolttoyritys saadaan takahdetuksi alkuunsa.»

»Hm, niin on, miksipä ei! Silläkin tavoin voi tehdä. Kapteeni Highly, hälyyttäkää komppainiain päälliköt tänne. Selvittäkää heille asema ja määrätkää tehtävät. Tämähän on pikkujuttu nyt, kun se tiedetään. Niin, hm, niin, me voimme lähteä sitten tanssiaisiin. Jaha, niin, te olette mr. Rautio! Olen kuullut. Niin, hm, se kiinalainen jäi sinne temppeliin. Kapteeni Highly, lähettäkää temppeliin kymmenmiehinen ratsupatrulli. Jos onnistuu, vangitkoot siellä olevat kapinalliset ja tuokoot kiinalainen takaisin. Niin no, me voimme sitten lähteä. Hm, niin, aikaa on vielä leikin alkuun kaksikymmentäviisi minuuttia. Onko selvä, kapteeni?»

»Kyllä, herra eversti!»

Ola pysähtyi vaistomaisesti, astuessaan saliin. Siitä oli jo kulunut niin pitkä aika, kun viimeksi oli ollut kosketuksissa sivistyksin loisteliaisuuden kanssa. Himmennetyt sähkölamput loivat tunnelmallisen kajastuksen avaraan saliin, jossa palmuryhmien lomissa oli pikkupöytyä. Ola tunsi selvästi pukunsa outouden tässä valaistuksessa, lumivalkeitten pöytäliinojen, hohtavien kristallien, komeitten sotilaspukujen ja naisten värikkäitten, loistavien vaatetusten keskellä. Jostakin viereisestä huoneesta kantautui sotilasorkesterin säveleitä, niiden vaimentamaa puhelua, naurua. Vanhatyyliset koristeet seinillä ja ovissa ja seuran ameriikkalaismainen eloisuus ja kirjavuus pisti silmään. Tuntui heti, että jotakin lännen tasavallan tasa-arvoisuudesta oli tunkeutunut tännekin. Kenttäpukuiset miehet saappaissaan olivat jykevänä, mutta ei vastenmielisenä vastapainona naisten hauraalle, kimaltelevalle ylellisyydelle. Ja ehkä tasa-arvoa olikin olemassa, ameriikkalaista: kaikki täällä olivat jotakin tai olivat jotakin tehneet, rautatierakennuksen johtajat ja insinöörit, kenttäpukuiset miehet, upseerit ja muutamat lännen rahamiehet, samoinkuin kansallispukuiset intialaiset ruhtinaat, joilla arvostaan oli jäljellä vain nimi ja rikkaudet.

Loordi Leighton huomasi ensinnä tulijat. Hän kumarsi insinöörille, jonka kanssa oli keskustellut, ja riensi ovelle.

»Tervetuloa, herra eversti ja mr. Rautio! Ratsastamastako suoraan?»

Ola katsoi loordia kiinteästi silmään.

»Voisitteko poistua huomaamattomasti jonnekin sivuhuoneeseen. Meillä olisi teille tärkeätä puhuttavaa.»

Loordi viittasi ilmettäkään vaihtamatta muutaman alkuasukaspalvelijan luokseen.

»Johda nämä herrat biljaardihuoneeseen.»

Ola kääntyi juuri lähteäkseen, kun miss Nellie sukelsi esiin.

»Tervetuloa, mr. Rautio! Herra eversti, otaksun! Tervetuloa!»

Eversti kumarsi salonkimiehen kohteliaisuudella ja silmäsi ihastuneena raikasta dollariprinsessaa. Miss Nellie olikin hurmaava juhlapuvussaan, Ola tunnusti sen itselleen, mutta hän olisi toivonut miss Nellien nyt kauaksi. Nellie huomasi heti hänen hiukan kiusaantuneen ilmeensä ja katsahti heidän pukuunsa.

»Hetkinen vain, miss Carrer! Ymmärrättehän, leirielämä . . .»

Eversti ei ilmeisesti tiennyt myöskään, miten olla, mutta miss Nellie päästi miehet hymyillen lähtemään.

»Annan aikaa viisi minuuttia. Näkemiin!»

Eversti suuteli hänen kättään. Nellie pujahti uudelleen saliin, ja miehet nousivat hindun opastamina toiseen kerrokseen ja astuivat suureen biljaardihuoneeseen. Loordi Leighton saapui hetken kuluttua. Hän sulki oven ja viittasi mukaviin nojatuoleihin. Kaikki istuutuivat.

»Mitä nyt?»

Ola puhui nopeasti, mutta hätäilemättä, tyynesti, niinkuin olisi kertonut jotakin jokapäiväistä asiaa eikä selostanut vakavaa hyökkäysaietta mitään aavistamattomaan tanssisaliin.

»Milloin hyökkäys alkaa?»

»Kello yksitoista.»

Loordi hypähti pystyyn.

»Mutta nythän on enää parikymmentä minuuttia siihen.»

»Siis ehdotan, että kaikille upseereille ja yleensä pystyville miehille salaa annetaan ohjeet asettua määrättyihin huoneisiin. Aseita täällä lienee tarpeeksi. Yksi pitäköön huolta sähkökeskuksesta. Valot on sammutettava heti, etteivät sisälläolijat joudu maalitauluiksi. Naisille ei mitään. Yleisö ohjattakoon sisähuoneisiin. Puutarhaan ei kukaan saa mennä, pitäkööt miehet siitä huolta. Ei maksa vaivaa hälyttää koko taloa ja keskeyttää juhlaa. Ottelu ei muodostu pitkälliseksi.» Eversti oli tyytyväinen Olan ehdotukseen.

»Häpeä olisi todellakin pilata juhlat joittenkin lurjusten takia. Antakaa määräyksenne. Minä puhun upseereilleni. Pidetään täällä heti uusi neuvottelu, kun miehet tietävät asian.» Eversti nousi lähteäkseen ja Ola samoin.

»Minä toimitan sitten yleisön tänne toiseen kerrokseen tanssisaliin», sanoi loordi Leighton.

Kymmenessä minuutissa oli tilanne selvitetty, eivätkä muut aavistaneetkaan mitään noustuaan toiseen kerrokseen. Talo oli kokonaan valaistu. Alakerrassa oli jokaisessa huoneessa muutamia miehiä, näköjään aivan huolettomina keskustellen, mutta aseet olivat valmiina. Eversti kulki huoneesta huoneeseen ja antoi lopulliset ohjeet. Kapinallisten suunnitelman saattoi arvata: he tunkeutuisivat ensin alahalliin, pitäisivät sen hallussaan ja raivaisivat tien itselleen konttorihuoneisiin.

Ola palasi tanssisaliin. Hänellä oli aseet yllä, mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, sillä ne ikäänkuin kuuluivat hänen pukuunsa. Eversti tanssi miss Nellien kanssa. Ola huomasi vierellään miss Borahin. Hän katsahti rannekelloaan. Aikaa olisi vielä yhteen tanssiin. Hän kumarsi, ja miss Borah hymyili tyydytettynä.

»Mr. Rautio, mitä se kiinalainen teille ilmoitti?» Miss Borah loi häneen kysyvän katseen, jossa loisti ilmeinen ihailu. Ola tanssi lisäksi hyvin.

»Oh, ei mitään erikoisempaa!» vastasi Ola välttelevästi. He tanssivat ääneti, kiiltävällä parketilla; miss Nellie vilahti pari kertaa ohi eversteineen, hymyillen heille molemmille.

Lopetettuaan tanssin Ola johti miss Borahin paikalleen, jossa mr. Burton otti hänet heti haltuunsa. Hän aikoi juuri mennä sivuhuoneeseen, kun tunsi käsivarressaan heikon kosketuksen. Nellie nauroi hänen takanaan.

»Anteeksi, mr. Rautio, mutta minä varasin teille stepin! Palkinnoksi iltapäiväisestä siellä sillalla, jos se nyt mikään palkinto on . . .»

He lähtivät kahden, sulavasti ja notkeasti. Nellie tunsi Olan lujan otteen, ja luottaen toiseen hän intoutui. He kiitivät hurjasti lattialla, ja mieltymyksen huudahdus kajahti kautta salin: Ola kookkaana, jykevänä kenttäpuvussaan ja Nellie sirona, naisellisena esiintyivät erinomaisena kokonaisuutena. He tunsivat tempaisevan tahdin joka solussaan, ja vaihe vaiheelta heidän tanssinsa täydellistyi. Suuren lännen nuorekas voima ja kiihkeän terve elämänilo valautui sävelistä heidän liikkeisiinsä. He heräsivät kuin unesta, kun soitto hiljeni ja vaikeni kokonaan.

Ola johti Nellien sivuhuoneeseen, jossa neitonen vaipui nojatuoliin, leyhytellen polttavia kasvojaan viuhkalla. Ovi parvekkeelle oli auki, ja Ola jäi seisomaan kynnykselle katsellen pimeyteen. Juuri silloin löi kello jossakin huoneessa. Ensimmäinen sointi palautti Olan täyteen tietoisuuteen.

»Mr. Rautio, saatatteko minut alas!» Nellie kohottautui ja katsoi Olaan, joka liikkumattomana seisoi paikallaan. Äkkiä tämä säpsähti. Jossakin kauempana näkyi kajastusta, se häipyi, ilmaantui uudelleen ja vahveni. Punertava kajastus, siitä ei saattanut erehtyä. Tulipalo oli sytytetty.

»Älkää menkö alas!» sanoi Ola lyhyeen ja lähti kulkemaan, jättäen dollariprinsessan yksin. Hän pujottelihe ihmisten välistä, sai everstin näkyviinsä, kuiskasi tälle ja riensi alas. Kaikissa huoneissa oli ihmisiä. Ola teki merkin lähimmille miehille.

»Tulipalo on sytytetty. Hyökkäys voi alkaa millä hetkellä tahansa. Valmiina! Naiset pois alhaalta!»

Hän kiirehti huoneesta huoneeseen, ja kuin huomaamatta asettuivat miehet paikoilleen, niin että jokaista ikkunaa kohti tuli vähintään kaksi miestä. Eteishallissa oli ainakin parikymmentä, samoin käytävillä ja niiden edustalla. Kierrettyään koko talon hän juuri palasi hallin pääovelle, kun kuuli sieltä miss Nellien äänen. »Hyvä eversti, mutta minä menen. Ottakaa kiinni!»

Ola ehti juuri nähdä, miten Nellie livahti touhukkaan everstin ohi ja pujahti ulos puutarhaan, miss Borah mukanaan, molempien nauraessa.

»Miss Carrer ja Borah, takaisin!» Olan ääni kajahti niin käskevänä ja voimakkaana, että miss Borah pysähtyi askelmille.

»Mr. Rautio, tulkaa saattamaan minua! Jos saatte kiinni!»

Nellien nauru helisi jossakin lähellä puutarhakäytävällä. Parilla harppauksella oli Ola ulkona, lähtien juoksemaan äänen suuntaan. Puitten välissä saattoi hän eroittaa Nellien vaalean puvun välkähtelevän.

Äkkiä kuului edessä heikko kirkaisu, vaimennettua kamppailua, Ola oikaisi nurmikon yli, ja raskaana putosi hänen iskunsa johonkin olentoon, joka oli kiertänyt Nellien kädet taakse ja toisella kädellä painoi hänen suutaan. Olento vaipui maahan kuin ammuttu, Ola tempasi puolipyörtyneen Nellien syliinsä ja kääntyi takaisin, kun samassa kajahti kokonainen sarja yhteislaukauksia ja tulikielekkeet valaisivat hetkeksi puiston synkeät puut. Heti sen jälkeen sammuivat valot rakennuksessa, ikkunoista välähti laukauksia ja Ola kuuli kuulien soivan peloittavan lähellä. Hän painui maahan ja ryömi muutaman metrin, kunnes tapasi suuren betonisen kukka-altaan. Nopeasti hän pudottautui sen sisäpuolelle. Maaten maassa oli hän Nellien kanssa turvassa, sillä korkeat ja paksut laidat suojasivat luodeilta. Nellie huohotti vieressä.

Samassa kajahti toinen yhteislaukaus, hurjat kirkaisut kaikuivat pimeässä, ja pehmeällä nurmella kuului miesten askeleita, kun he juoksivat hyökkäykseen. Ikkunoista välähti taas, ja Ola eroitti aivan läheltä valitusta. Tulitaistelu puhkesi täyteen vauhtiin, piilopaikan ohi juoksi läähättäviä olentoja, ja laukaukset taajenivat täydelliseksi taisteluksi. Kapinalliset hyökkäsivät rakennusta vastaan. Pääovella oteltiin, kuului iskuja ja huutoja ja valitusta. Koko puutarha tuntui olevan täynnä ampuvia ja huutavia olentoja. Nellie vapisi kauttaaltaan, maaten kukkien seassa pilkknpimeässä.

»Älkää liikahtako, älkääkä päästäkö ääntä. Tässä on mr. Rautio, Ola.»

Ola tunsi, miten Nellien käsi sukelsi kuin turvaa etsien hänen käteensä. Taistelu ympärillä jatkui. Kapinalliset olivat ilmeisesti aivan rakennuksen vierellä. Äkkiä leimahti valo: puutarhan keskellä oleva sähkölamppu oli sytytetty. Valoa kesti vain hetkin, mutta se oli tarpeeksi. Puolustajat saattoivat tähdätä. Räiskyvä yhteislaukaus pamahti; seurasi raivokkaita huutoja ja kirkuvia valituksia, hyökkääjät väistyivät, juoksivat ohi ja ryhtyivät ampumaan kauempaa.

Olaa kaukutti heidän asemansa. He olivat molempien rintamien välissä. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän uskaltautunut tunkeutumaan rakennukseen, mutta Nellien kanssa ei sellainen käynyt päinsä.

Tulitaistelu pitkittyi. Hyökkääjät ampuivat rakennusta kohti, mutta puolustajat eivät vastanneet. Äkkiä kävi kuin humahdus kautta koko puutarhan, Ola tunsi viileän ilmavirran käyvän kasvoihinsa, poskelle tipahti pisara ja samalla valaisi häikäisevä leimahdus kaiken. Olakaan ei voinut pidättää vavahdusta. Kapinalliset tekivät hyökkäyksen juuri kun valo oli kaikki sokaissut, mutta tuntui kuin kaikkeus olisi revennyt, ilman halkaisi huumaava jyrähdys, tuuli taivutti puut, ja kokonainen vesivuori ryöppysi maahan.

Oli puhjennut rajuilma. Ola muisti samalla hetkellä Li-te’n sanat matkalla temppeliin. Muutamassa silmänräpäyksessä oli betonikehys täyttynyt vedellä, ja he makasivat kuin altaassa, sade kohisi kuin koski, ja tuuli humisi niin voimakkaasti, että taistelun melske, laukauksetkin, tuskin eroittuivat siitä. Intian sadekausi oli alkanut, salamat leimahtivat sokaisten kaikki sinipunervalla valollaan, ja aivan kuin korvan juuressa räiskähteli heti leimahdusten jälkeen ukkonen kokonaisina taukoamattomina sarjoina, jotka vavahduttivat koko ruumista ja tekivät ihmisen kuuroksi. Kaiken tämän lomassa juoksi aavemaisia olentoja viitoissa, edessä ja sivuilla välähteli tuli kiväärien piipuista, kunnes vihellys, terävä ja läpitunkeva, niin että se iskeytyi myrskyn mylvinän halkikin, kajahti jossakin taampana ja Ola näki ampuvien miesten samassa ponnahtavan pystyyn ja juoksevan pois. Salaman välähtäessä ilmaantui puitten väliin ratsuja, joiden selässä olevat miehet näyttivät paremminkin aaveilta likomärissä vaatteissaan ja kasvoillaan salaman kelmeä, outo kajastus. Hyökkäys oli torjuttu, ja sotilaat olivat ehtineet avuksi. Puistosta kuului vielä laukauksia, siellä siis taisteltiin. Sotilaat olivat piirittäneet hyökkääjät.

Ola odotti suojassaan. Vesi virtasi suoranaisena ryöppynä, ja he molemmat olivat kokonaan vedessä. Taas välähti tuli puistossa, sammui ja samassa ilmestyi rakennuksen ikkunoihin taas valoja. Ola hypähti alas, nosti Nellien ja suojellen häntä ruumiillaan pieksäviltä vesivihureilta kantoi portaille. Sisältä ilmestyi miehiä, ja Olan ehdittyä eteishalliin ja asetettua Nellien ensimmäiseen nojatuoliin pääsi riemunhuudahdus jokaiselta. Nellie ei ollut pyörtynytkään, mutta sade ja salamat olivat hänet turruttaneet. Eversti riensi paikalle.

»Mr. Rautio, te olette haavoittunut! Ainoa haavoittuneemme!»

Ola katsahti ja näki vasemmasta käsivarrestaan tihkuvan verta. Hän ei ollut laisinkaan tuntenut, milloin oli saanut luodin.

»Tämä ei liene sen enempää. Siis kaikki hyvin. Jatkettakoon juhlia vain!»

Loordi Leighton puristi Olan kättä.

»Tulkaa luokseni muuttamaan pukua. Kaikki on hyvin. Sotilaat ottivat vankeja, mutta niitä voimme kuulustella myöhemmin. Silta on eheä, eikä mikään tulipalo voi jatkua tällaisessa sateessa.»

Ola nyökäytti päätään ja astui sitten Nellien luo, joka hymyili raukeasti.

»Miss Carrer, te sietäisitte saada vitsaa, mutta luulenpa, että tämä troopillinen kylpy on jo riittävä rangaistus.»

Ola sanoi sen verkkaan ja niin painokkaasti, että kaikki kuulivat. Hänen käännähtäessään lähtemään virkkoi Nellie niin hiljaa, että Ola tuskin kuuli:

»Vastedes tottelen teitä.»

Miehet tukivat suljettuja ikkunoita. Ulkona jymisi ja kohisi hirmumyrsky ja salamain leimahtaessa näyttivät valot sisällä heikoilta ja kelmeiltä.

»Hyvät naiset ja herrat, juhlaa jatketaan!» huudahti loordi Leighton.

XI.

Oli isku seurannut iskua ja tilanne kehittynyt huolestuttavan johdonmukaisesti. Pitkällinen kuivuus, hirmumyrsky ja liiallisen runsas sadeaika olivat aiheuttaneet kadon, ja mitä se merkitsi Intiassa, sen saattoi vain se aavistaa, joka tiesi, että siellä eletään kädestä suuhun. Monin paikoin oli nälänhätä täydellinen, se tappoi tuhansittain joko välittömästi tai aiheuttamiinsa tauteihin. Vain äärimmäisin ponnistuksin oli onnistuttu hankkimaan viljaa rautatietyöväelle, hitunen riitti muillekin, mutta tämä rahtu houkutteli sadoin tuhansin nälkiintyneitä ihmisiä radan varrella oleviin kaupunkeihin.

Loordi Leighton oli edelleen Intiassa ja Nellie samoin, kun nälänhätä alkoi, Kireä tilanne vaati loordia jäämään edelleenkin, ja synnynnäisenä hallitusmiehenä hän otti käsiinsä ratarakennuksen ympäristöt. Hän tiesi, että hänen tärkein tehtävänsä oli taata rakennustyön jatkuvaisuus, mikä edellytti keskeytymätöntä elintarpeitten saantia ja työrauhaa. Hän tilasi riittävästi viljaa, keskitti sen muutamiin hyvinvarustettuihin paikkoihin ja uudisti jaon harvemmaksi. Mutta samalla hän yhdessä viranomaisten kanssa teki voitavansa yleisen hädän lieventämiseksi. Tässä kohdattiin kuitenkin suunnattomia vaikeuksia. Kiireesti kokoonhaalitut varastot hupenivat samassa hetkessä, ja kun ne ennättivät houkutella jakelupaikkoihin satojatuhansia uusia anojia, muuttui tilanne toivottomaksi. Luurankomaisiksi laihtuneet tai muodottomiksi pöhöttyneet ihmiset kuolivat joukottain kaduille ja toreille, teitten varret olivat täynnä mätäneviä ruumiita ja ilman täytti alkuasukas-kaupunginosissa sietämätön löyhkä. Välittömänä seurauksena oli kulkutautien lisääntyminen, ja kuolema raivosi kaikkialla. Lääkäreitä oli vähän, lääkkeitä samoin, eikä sairaaloita juuri ollenkaan. Intia sai taas täydesti kärsiä suurinta vitsaustaan, joka melkein säännöllisesti uudistuneena on tuhonnut enemmän elämää kuin vuosituhansien aikana käydyt sodat.

Loordi Leighton teki työtä, yötä ja päivää, ja samoin hänen »esikuntansa», johon Olakin kuului. Mutta se oli kuin veden lusikointia täyttyvästä valtamerilaivasta, kaikki nuo ponnistukset ja kaikki työ Intian polttavassa helteessä. Sairaita he eivät voineet pelastaa, mutta terveitä he yrittelivät suojella. He muodostivat erikoisia alkuasukaskomppanioita, jotka kulkivat kadulta kadulle ja korjasivat ruumiita, he polttivat ruttopesiä, säätivät kuolemanrangaistuksen raa’an veden juomisesta. Se oli kovaa ja raakaa työtä, säälimätöntä ja julmaa lempeimmilläänkin, mutta he tiesivät, että se oli ainoa, mitä niissä olosuhteissa saattoi tehdä. Ratarakennusvyöhyke eristettiin, kukaan ei päässyt alueelle ilman tarkastusta, eikä työläisistä kukaan saanut kuolemanrangaistuksen uhalla joutua kosketukseen ulkopuolella olevien kanssa. Valkoihoiset säilyivätkin jotenkin täydelleen, mutta tämäkin vaati määrättömiä ponnistuksia, hellittämätöntä vartiointia ja säälimätöntä kuria.

Nälänhätä jatkui, ja sen seuraukset kasvoivat. Ilma sähköstyi, ja loordi Leighton tunsi, että kansanmyrsky voi puhjeta milloin tahansa. Se oli ehdottomasti saatava estetyksi, sillä kerran puhjenneena ei nälkäinen, villi paljous pysähtyisi ennenkuin olisi hävittänyt kaikki, minkä luuli olevan itselleen esteenä. Ja niin kauan kuin nälkä sitä kannustaisi, ei siihen tehoaisi mikään muu kuin aseet; mutta aseellista voimaa oli suhteettoman vähän massaan verrattuna.

Mutta loordi Leighton jatkoi ponnistuksiaan englantilaisella itsenäisyydellä. Hänen tehtävänään oli järjestyksen säilyttäminen siksi kunnes ulkoa saapui apua, saapuisi elintarpeita. Ne palauttaisivat järjestyksen itsestään. Hän tiesi, että vain voimaan saattoi luottaa tässä tilanteessa, ja niinpä hän järjesti ja kehitti puolustuskeinot mahdollisuuden rajoissa. Tultuaan nimitetyksi myöskin alueelle majoitettujen sotilasosastojen päälliköksi, hän saattoi yhdenmukaistuttaa niiden ja aseistettujen työläiskomppanioitten toiminnan. Ola oli hänen apunaan.

Nellie puuhasi sairaalassa, jossa hoidettiin valkoihoisia työläisiä, ja hän teki voitavansa huojentaakseen kärsimyksiä. Muutamassa päivässä hän synnynnäisena amerikattarena tottui ruumiilliseen työhön, alituiseen ja raskaaseen työhön, jonka rasitusta lisäsi polttava kuumuus. Hän muisti illan rautatiesillalla, jolloin hän oli katsellut hiostavassa helteessä ahertelevia miehiä, katsellut heidän raadantaansa, joka tuntui hänestä niin voittamattoman vaikealta ja kaukaiselta. Hän muisti, kuinka oli vaistomaisesti halveksinut heidän tietämättömyyttään päämäärästä, heidän raivokasta kiintymistään kulloinkin käsilläolevaan työhön sellaisenaan, ajattelematta sen tarkoitusta, toivomatta muuta sillä hetkellä kuin ruokaa ja lepoa. Hän tunsi silloin olevansa heitä korkeammalla, mutta olisi tuskin nyt tunnustanut silloista johtopäätöstään oikeaksi, rientäessaan sairaan luota sairaan luo, kantaen heille vettä, lääkkeitä, mitaten kuumetta, muuttaen kääreitä ja puhuen, rauhoittaen, kysellen, hymyillen, vaikka silmät olisivat väsymyksestä tahtoneet väkisinkin sulkeutua, ja toivoen vain pääsevänsä taas lepäämään vuoteelleen omassa huoneessaan, jossa voimakas ilmanvaihtaja piti lämpömäärää siedettävän alhaisena.

Hän tuskin ymmärsi, että oli itsekin muuttunut renkaaksi siinä suunnattomassa ketjussa, jonka jossakin kohdassa oli hänen isänsä, ukko Carrer, loordi Leighton, Ola, rautatietyöläiset, alkuasukkaat, — pieneksi renkaaksi, joka ahersi tajuamatta päämäärää. Hän iloitsi sairaan parantumisesta, tunsi tuskaa jonkun nytkähtäessä viimeisen kerran, mutta hän ei ajatellut kotiinpaluuta, ei suunnitelman onnistumista, vaan hetkittäisiä tehtäviä, lääkärin käyntiä, lääkepulloja, keitettyä vettä. Hän ei tiennyt, että hänen toimintahaluinen luonteensa, joka ennen oli ilmennyt vallattomuudessa ja lapsellisen vilkkaissa huvituksissa ja päähänpistoissa, nyt oli löytänyt alansa, joka raskaana ja raakanakin tyydytti hänet väsymykseen saakka, estäessään hänet ajattelemasta mitään muuta ja tehdessään hänestä koneen, joka valvoi vuoroin päivällä, vuoroin yöllä, ja käytti väliajat jotenkin tarkoin nukkumiseen. Hänellä ei ollut harrastuksia, hän ei seurustellut, eikä hän, niin ihmeelliseltä kuin se hänestä ensin tuntui, pitänyt toimintaansa minäkään suurena, kiitettävänä uhrauksena. Hänen naiselliset vaistonsa ohjasivat hänet alalle, joka oli oikeampi kuin aikaisemmat huvitukset, eikä hän niin ollen katsonut kieltäytyneensä mistään, eikä myöskään pitänyt itseään alempana ja alempiarvoisena kuin ennenkään.

Hän totteli lääkärien viittausta, kyselemättä ja empimättä, ja joutuessaan puheisiin työläisten kanssa hän havaitsi, että kullakin ihmisellä oli jokin ala, jonka hän tunsi ja jolla hän saattoi olla varma, ja että jokaisella tuli olla sellainen. Se oli pohja, jolta jokaisen täytyi nousta, ja vasta senjälkeen saattoi omaksua laajempaa tietämystä, tämän häilymättä ilmassa. Nellie ponnisteli sitkeästi omassa toimessaan, ei kunnianhimosta saadakseen kerran kertoilla kokemuksiaan New Yorkin salongeissa, vaan tyydyttääkseen itsekunnioitustansa, — tunteakseen, ettei ollut nukke, vaan sellainen, mikä saattaa seistä omilla jaloilla, jos niin tarvitaan. Joskus hänen ajatuksensa palasivat Olaan ja hän tunsi, että Olan hiukan ylimielinen, suojeleva esiintyminen oli ollut oikeutettu, sillä Ola tiesi ja osasi jotakin, oli ankarassa elämäntaistelussa mittaamattomasti paljon enemmän kuin hän.

Nellie jaksoi enää tuskin hengittää, kun hän viimeinkin näki vuoronsa päättyvän. Hän pesi nopeasti kätensä, riisui esiliinansa ja riensi alas sairaalarakennuksen portaita. Ulkona odotti hevonen, ja Ola istui ajoneuvoissa, ruskeana, laihana ja näivettyneenä raskaista ponnistuksista. Nellie istuutui taakse tohtorin viereen vastapäätä Olaa, ja ajoneuvot lähtivät kiitämään kapeita katuja pitkin, joiden toisella puolen oli vanha tiilimuuri eroittamassa vaikoisten kaupunginosaa alkuasukkaitten kaupungista. Kansanjoukon melu ja kohu kantautui yhtämittaisena, uhkaavana pauhuna sen takaa, — nälkäisen, epätoivoisen ihmisjoukon, joka vaistomaisesti pyrki muurin vierelle ikäänkuin odottaen, että se sieltä saisi syötävää, sieltä, missä se tiesi sitä olevan. Muurilla oli aseistettuja vartioita, muutamassa nurkkauksessa konekivääri suojatussa asemassa, ja porttien luona oli vahvemmat vartiostot sotilaita.

He ajoivat nopeasti, mutta muutaman portin luona oli pakko pysähtyä, sillä sen kautta vieri jono raskaita kuorma-autoja lastattuina jauhosäkeillä ja laatikoilla, ja jokaisen kuorman päällä makasi muutama sotilas kivääri kädessään. Autot puhkuivat portista nousten hitaasti mäkeä ylös, ja portin luota kuului toiselta puolen kumeaa melua. Vartiosto oli varuillaan.

Äkkiä kajahti raivokas huuto, maa tömisi, kuului kiljahduksia ja kirouksia: väkijoukko yritti ryöstää autot. Valtava virta painautui niitä vastaan, säkit riistettiin alas, pamahti muutamia laukauksia, sotilaat hyppäsivät maahan ja hakivat turvaa muurilta, ampuen ja huutaen; mutta mielettömänä, mistään välittämättä työntyi väkijoukko edelleen porttia kohden, murti vartioitten vastustuksen ja hyökkäsi sisälle yhtenä huutavana, raivoavana, nälistyneenä laumana, kasvot vääristyneinä, suut vaahdoten, ja ryntäsi autojen kimppuun.

Ola käänsi samalla hevosen, Nellie sulki silmänsä, kun äkkiä keiken melun voittaten kajahti muutamia huumaavia räjähdyksiä: sotilaat olivat turvautuneet käsipommeihin. Näiden vaikutus oli silmänräpäyksellinen ja tehokas, niiden huumaava räiske saattoi väkijoukon suunniltaan, ja yhtä mielettömänä kuin se oli rynnännyt sisään, yhtä raivokkaasti se painautui uudelleen porttiaukkoon ja riensi ulos, jättäen jälkeensä ryöstetyt autot, säkit ja laatikot sekä joukon kaatuneita ja haavoittuneita, joiden huudot ja valitukset täyttivät ilman. Sotilaat hyökkäsivät portista ulos, autot tuotiin sisälle, ja nopeasti suljettiin rautaiset portit.

Kun Ola heidän ajettuaan pari kadunväliä kumartui Nellien puoleen, huomasi hän tämän pyörtyneen. Ola otti itse ohjat käteensä alkuasukas-ajajalta, ja tohtorin tukiessa Nellietä kävi kulku kuin lennossa toimistotaloon. Nellie vietiin huoneeseensa ja tohtorin avulla hän virkosi neljännestunnissa, ollen kuitenkin niin heikko, että saattoi tuskin tulla päivällispöytään.

Päivällinen syötiin jonkun verran pingoittuneet mielialan vallassa. Kaikki tunsivat ratkaisevien hetkien lähestyvän, ja he tiesivät olevansa kaukana ystävistä, satojen kilometrien päässä tukikohdista, villin ja nälkäisen kansanpaljouden uhkaamina. Huoneessa oli puolihämärä, uutimien ollessa alaslasketut, ilmanvaihtajat hyrräsivät vaimennettuna, ja alkuasukas-tarjoilijat liikkuivat melkein äänettöminä. Miss Borah katseli huolestuneena Nellietä, joka oli kalpea ja väsynyt, mutta kun loordi Leighton kehoitti häntä lepäämään, hymyili hän vain heikosti.

»Kyllä minä kestän.»

Ola tarkasteli neitoa ääneti. Hänestä oli dollariprinsessa muuttunut — ja muuttunut edukseen — viime viikkoina, ja suorasukaisena hän olisi lausunut mieltymyksensä julkikin, jos olisi aavistanut, kuinka suuresta Nellie siitä olisi ilahtunut.

Noustessaan pöydästä loordi Leighton pyysi herroja työhuoneeseensa, jonne kahvi ja virvokkeetkin tuotiin. He istuivat, — loordi, Ola, toimistopäällikkö, insinöörit, eversti, hänen adjutanttinsa ja pari muuta upseeria.

Loordi Leighton maistoi jäävettä ja alkoi puhua. Mikään ei ilmaissut, että hän olisi rahtuakaan ollut hermostunut tai kiihdyksissä. Hän puhui kylmästi ja rauhallisesti kuin englantilainen gentleman konsanaan mukavassa klubihuoneustossaan jonkin Lontoon pääkadun varrella.

»Sain juuri ilmoituksen, että Tegalin viljavarastot ovat uhatut. Meidän on ryhdyttävä äärimmäisiin toimenpiteisiin.»

He vavahtivat kaikin, vaikka olivatkin miehiä, jotka olivat tottuneet vaaroihin ja vaikeuksiin. Sillä jos Tegalin viljavarastot . . . ei, ajatus ei ottanut kulkeakseen. Se merkitsisi, että he muutaman päivän kuluttua jäisivät ilman ruokaa, he ja monituhantinen työläisjoukko.

»Tegalista ilmoitettiin, että sinne on saapunut eilen noin kolmekymmentä tuhatta ihmistä. Kuten muistatte, jätettiin huomattavimmat varastot sinne juuri senvuoksi, että Tegalin katsottiin syrjäisenä kauppalana olevat turvallisemman kuin tämän kaupungin. Nyt on tilanne kuitenkin toinen. Jotkut salaperäiset voimat ovat ohjanneet väkijoukon Tegaliin, ja tänä aamuna on niitä vastaan tehty ensimmäinen, puolittain järjestetty hyökkäys. En epäile, etteikö ’Mara’-liitto ole tämän takana. Olen päättänyt ehdottaa seuraavan suunnitelman: Viljavarat on saatava tänne. Kaupunki on edullinen puolustaa, tänne voimme saada nopeasti miehet ja työtarpeet suojaan ja voimme varjella kallista siltaa. Meidän on kertakaikkiaan järjestäydyttävä täydellistä puolustussotaa varten, ellemme halua jättää kaikkea hävitettäväksi ja paeta. Mutta sitä ennen on liika väki kuljetettava turvaan, naiset ja lapset. Tänä iltana tai yöllä lähetetään Tegaliin kaikki liikenevät veturit ja vaunut sekä tarpeellinen määrä vartioväkeä ja työmiehiä. Viljat lastataan juniin ja tuodaan tänne, samoin Tegalissa olevat miehet. Yksi juna jatkaa risteysasemalta matkaansa rannikolle, vieden muassaan vaimot ja lapset. Ehdottaisin, että pastorimme huolehtisi jälkimäisestä ja että mr Rautio sekä joku upseeri johtaisivat viljavarastojen evakuoimista Tegalista.»

He ajattelivat hetkisen puhumatta mitään. Olan rinnassa läikähti seikkailuhalu, mutta hän tunsi, että tässä oli kysymyksessä enemmän kuin seikkailu, tässä oli taas osaltaan kysymys maailmanvalloituksen onnistumisesta.

»Onko kellään mitään muistutettavaa tai lisättävää?»

He punnitsivat mielessään suunnitelmaa, ja Ola virkkoi vihdoin:

»Junat täytyy saada lähtemään salaa, muutoin voi syntyä täydellinen taistelu ennen aikojaan.»

»Se on kyllä totta, mutta millä tavoin?»

»Väkijoukko on saatava kiinnittämään huomionsa muualle joksikin aikaa. Niin, ehkä, julmaa leikkiä se on, mutta ei muukaan auta. Järjestäkäämme elintarvejakelu kentälle joen varrella ja ilmoittakaamme siitä aivan heti. Väkijoukko rientää silloin sinne, ja me saamme rauhassa valmistaa ja suorittaa lähtömme.»

He keskustelivat vielä puolisen tuntia käytännöllisistä yksityiskohdista, ja senjälkeen riensi jokainen osaltaan panemaan suunnitelmaa toimeen. Kaupungin harvalukuinen naisväki ja lapset valmistettiin matkaan, sotilasosasto laittautui kuntoon ja työläisjoukko sai määräyksensä.

Ola palasi toimistotaloon, tavaten loordi Leightonin juuri kun tämä aikoi lähettää häntä noutamaan.

»Mr Rautio, pari sanaa! Miss Carrer ja Borah täytyy saada mukaan. Ruhtinas Amaru tarjoaa heille turvapaikan linnassaan, joka on Tegalin tien varrella, syrjässä ja suojattuna, ja näkisin heidät mieluummin siellä kuin lähettäisin epävarmalle rannikkomatkalle. Olen luvannut mr Carrerille pitää huolta hänen tyttärestään. He tulevat teidän mukaanne. Jätätte heidät väliasemalle, jonne ruhtinas Amaru lähettää vartion vastaanottamaan heidät. Olen jo puhunut heille, ja he ovat matkavalmistuksissa. Miss Carrer oli erittäin vastahakoinen, mutta minä olin jyrkkä ja vaadin poistumaan. Jos saamme kestää piirityksen, ovat naiset vain tiellä. Eikä milloinkaan voi tietää, miten käy.»

Ola kumarsi ja lähti edelleen. Hän sai ja antoi ohjeita konttorissa, jonne myöskin sotilasosaston päälliköksi määrätty upseeri saapui. Pihalla odotteli viisikymmentä työläistä, jotka Ola itse oli valinnut, etupäässä pohjoismaalaisia, englantilaisia ja amerikkalaisia, kaikki aseistettuina. Asemalle oli annettu määräykset, ja junat laitettiin matkakuntoon kaikessa hiljaisuudessa. Tarkistettuaan, että kaikki oli kunnossa, Ola palasi sisään ja istuutui parvekkeelle illastamaan, loordi Leightonin ja miss Carrerin sekä Borahin myös saapuessa. Alkoi viilentyä, muurien takaa kantautui väkijoukon kohu, ja yhtäkkiä he kuulivat valtavaksi paisuvaa huutoa: pauhu yltyi, ja he saattoivat nähdä kymmentuhantisen väkijoukon painautuvan muurin kuvetta pitkin rantaan päin. Suunnitelma oli onnistumassa.

He katselivat ääneti, kuinka väkivirta lainehti eteenpäin kiemurrellen, leveten, kaveten, ahtautui katusokkeloihin, tunkeutui temppelipihan läpi, aaltoili yli torin, ja kedolle päästyään nopeasti vieri rantaa kohti. Yhtämittaista töminää ja villiä eläimellistä huutoa kuului illan hiljaisuudessa. Virta pysähtyi vähitellen, hyrskehti paikallaan tuhatvärähdyksisenä, ahnaana, raivokkaana laumana harmaalla kedolla, jolle muutamat suuret puut loivat synkät varjonsa, auringon aletessa ja vihdoin sammuessa. Hetkisen hämärä kattoi kaikki, se tihentyi, pimeys peitti kedon ihmisineen näkyvistä, ja vain kohu ilmaisi, että joukko vartosi edelleenkin lupauksen täyttämistä.

»Nyt on aika lähteä. Valmistautukaa nopeasti! Väkijoukosta ei tiedä milloinkaan, minne se saattaa rynnätä, ja se voi tässä tapauksessa olla puolessa tunnissa paikalla ehkäisemässä lähtöämme, jos aavistaa meidän sellaista aikovan.»

Molemmat neitoset tunsivat väristystä, katsoessaan tummaan, tuoksuvaan yöhön, joka peitti näkyvistä, mutta ei salannut uhkaavia vaaroja, moninkertaistutti ne pimeydellään. He sanoivat hyvästi loordi Leightonille, ja viimein puristi Ola tämän kättä. He riensivät alas, Olan ensin aseistauduttua. Sotilaat ja työläiset sekä naiset ja lapset olivat kuorma-autoissa valmiina, muutama konekivääri mukanaan. Ola avasi henkilöauton oven ja auttoi naisensa sisään, sulkien sitten oven ja kiiveten ensimmäiseen kuorma-autoon, jossa upseeri jo odotti. Väkeä tunkeili ympärillä, naisten puolisoja, jotka sanoivat hyvästi ja syleilivät lapsia. Ola vihelsi ja autot lähtivät puhkuen liikkeelle, ja taakse jäivät saattajat palavine soihtuineen, autojen raskaasti vieriessä pimeille kaduille. Portin luona ne lisäsivät vauhtia ja sujahtivat täyttä vauhtia ulos. Alkuasukas-kaupunginosa oli jotenkin tyhjä, joitakin hoippuvia haamuja eroitti talojen vierillä, kun autot tummina möhkäleinä kumisivat eteenpäin täydellä vauhdilla.

Ola seisoi miesten keskellä pitäen aistimensa jännitettyinä ja aseet valmiina. Auto huojui ja keinui epätasaisella kadulla, kääntyili kulmauksissa ja synnytti vilpoisan ilmavirran, joka tuntui virkistävältä poskella. Ilman mitään keskeytystä autot viimein saapuivat asemalle, miehet hyppäsivät järjestyksessä alas, naiset ja lapset saatettiin nopeasti vaunuihin, miehet sijoitettiin ensimmäiseen ja viimeiseen junaan, Ola ja upseeri tarkastivat juosten junat, ja hiljainen vihellys oli merkki lähtöön. Hitaasti puhkuen lähtivät junat liikkeelle, sammutetuin valoin, samalla kun autot palasivat nopeasti kaupunkiin. Joenrannalta kuului väkijoukon kohu, mutta se vaimeni vähitellen, vauhti kasvoi, ja junat kiitivät pimeässä yössä täydellä höyryllä eteenpäin. Vaunuissa sytytettiin I valot. Lähtö oli onnistunut.

Ola ja upseeri kulkivat junan läpi ja toistivat määräyksensä vartioinnista ja hälytyksestä. Kaikki oli järjestyksessä, ja upseerin mennessä etumaiseen vaunuun Ola sijoittautui miss Carrerin ja Borahin osastoon.

»Milloin olemme perillä?» kysyi Nellie, huoaten helpoituksesta, kun Ola istuntui vastapäätä.

»Ellei mitään odottamatonta tapahdu, niin olette te perillä aamulla klo seitsemän, kahdeksan paikkeilla.»

Nellie nyökkäsi. Vaunu hyppi ja tärisi kiskoilla, ikkunalasit helisivät ja ilmanvaihtajat kohisivat. Ikkunoista vilahteli musta yö. Vaunun pyörät jyskyttivät kuumeisesti, ja vaunussa palava lamppu loi aavistukselleen kelmeätä valoa. Miss Borah oli alistuvainen, Nellie jaksoi tuskin peittää hermostumistaan. Hän pakottautui juttelemaan Olan kanssa, ja tämän rauhallinen, syvä ääni tyynnytti häntä.

»Muistatteko, kun puhuin siellä Suomessa maailmanvalloituksesta. En ajatellut tarkemmin, mitä sanoin. Tuo mahdoton ja samalla mahdollinen ajatus viehätti minua sellaisenaan, enkä vaivautunut punnitsemaan ja harkitsemaan yksityiskohtia. Isänne pakoitti minut kehittämään ajatustani, hän, joka oli tottunut liikkumaan ja toimimaan suuripiirteisemmin kuin minä. Nyt toteutetaan suunnitelmaani, valtava ketju on taottu, ja tämä oikullinen, pyörivä maapallo ja sen asukkaat on joutumassa yhden voimakkaan tahdon alaisuuteen. En epäile, etteikö suunnitelmani onnistuisi, vaikka en itse puolestani siitä niin äärettömästi välitäkään. Minua viehätti ajatus eikä niinkään paljon sen toteuttaminen.

»Alku kävi hyvin, mutta silloin taisteltiin vain kapitaalia ja sen omistajia vastaan, ja suurempina, järjestyneempinä, kehittyneempinä kapitalisteina me sulatimme itseemme pienemmät kilpailijamme, niin että ne nyt, joko tietoisesti tai tiedottomasti, ovat vallassamme ja toimivat auttaakseen meitä toteuttamaan suunnitelmamme kokonaisuudessaan. Se oli yksi osa. Toinen osa on se, jota nyt parhaillaan yritämme, — todellinen maailmanvalloitus, aarniometsän ja erämaan valloittaminen sivistykselle ja kulttuurille tekniikan avulla.

»Me voisimme käydä sotaa ja me voittaisimme, mutta sodan jälkeen meidän täytyisi kuitenkin turvautua rauhallisiin keinoihin. Niin ollen me valloitamme kuokalla ja lapiolla, auralla ja puimakoneella, rautatiellä ja kanavalla. Se on varmempaa ja halvempaa. Mutta vaikka me voimme hallita kapitaalia ja paljon muuta, me emme kykene vielä tarpeellisessa määrässä hallitsemaan luonnonvoimia emmekä torjumaan niiden tuhoja. Meidän vallassamme ei ollut ehkäistä kuivuutta eikä liian runsasta sadeaikaa täällä, eikä edes torjua nälänhätää, joka oli välitön seuraus. Ei vielä, mutta kyllä joskus. Juuri siihen me pyrimme. Jos me emme kerran kykene täydelleen hallitsemaan luonnonvoimia, niin ainakin estämme niiden tuhot; jos me emme voi saada aikaan sadetta, niin voimme järjestää kastelulaitteet; jos emme voi estää sadeajan jatkumista, niin voimme johdattaa veden toisaalle; jos emme voi estää katoa, täytyy meidän voida estää nälänhätä, kansankuohunta ja kapinaliike.

»Nyt tuli kaikki meille liian äkkiä, me emme olleet vielä täysin tehtävämme tasalla, kato yllätti meidät, nälänhätä on kärjistänyt tilanteen uhkaavaksi, ja me saamme ponnistaa kaikki voimamme, voidaksemme pitää puoliamme siksi kunnes apua saapuu. Meidän täytyy saada apua, työmme hedelmät eivät saa mennä hukkaan, sillä Intian valloitukseen on kiinnitetty liiaksi rahaa, että edes meidän yhtymämme jaksaisi sitä kukistumatta kestää. Mr Carrerin tehtävä on koota ja lähettää meille viljaa, meidän tehtävämme on kestää siihen saakka, suojella tähänastiset työn tulokset ja estää yleinen anarkia, jonka vallitessa ei viljasta olisi mitään apua, kun emme voisi sitä kuitenkaan jakaa. Jos Intia kerran nousee kapinaan, ei sitä mikään voi pidätellä eikä sitä mikään valloita.»

Pala palalta piirtyi tilanne heidän eteensä, uhkaavana ja synkkänä, ja junan jyske ikäänkuin tehosti sanojen vaikutusta ja lisäsi niiden kaameata jännitystä.

»Tilanne on vaikea», jatkoi Ola. »Se on sitä kai muuallakin, kanavarakennuksella ja kaivosalueilla, mutta ehkä vaikein täällä kauimpana. Me olemme jo nyt tosiasiallisesti saarroksissa, yhteytemme rannikolle on epävarma, puolustusvoimamme vähäiset, ja ellemme nyt onnistu pelastamaa Tegalissa olevia viljavarastojamme, ei liene muuta keinoa kuin taistellen tunkeutua rannikolle. Kapina voi puhjeta millä hetkellä tahansa. Jos sokea lauma käsittäisi voimansa, tajuaisi, että me kaikesta järjestymisestämme huolimatta olemme vain tomuhiukkanen sen rinnalla, niin olisimme samalla hetkellä tuomitut kukistumaan. Ja otaksuakseni eivät itsenäisyysmiehet jätä käyttämättä tätä tilaisuutta hyväkseen. Kaikki riippuu niin ollen siitä, kumpi ehtii ensiksi, vilja vai kapina.»

Ola vaikeni ja jäi tuijottamaan ikkunasta, vaikka mitään ei näkynytkään. Juna jyskytti edelleen huojuen ja kalskuen. Hän meni vaunusillalle, jossa seisoi pari vartijaa seinää vasten nojaten. Veturinsavu painautui alas, hiekka sinkoili ilmassa, ja vahva tuulenvirta heilutti vaatteita. Ola sytytti piippunsa ja jäi seisomaan. Hän mietti tilannetta Tegalissa, kaupungissa, koko maassa, eikä voinut olla tulematta johtopäätökseen, että kapina kaikesta päättäen puhkeisi ennenkuin apua ennättäisi saapua.

Ola havahtui kuin unesta, kun kimakka vihellys tunkeutui pimeydestä ja juna pysähtyi niin äkkiä, että vaunun pyörät liukuivat painon vaikutuksesta ja jatkuvaisuudesta kiskoilla. Kuului huutoja ja melua. Nellie ja miss Borah olivat samalla ulkona, mutta Ola työnsi heidät kursailematta vaunuun ja hyppäsi maahan, lähtien juoksemaan etumaisen junan luo. Upseeri oli jo siellä sekä joukko sotilaita ja työläisiä.

»Rata rikki!» kuuli Ola huudahduksia jo kauempaa. Tullessaan veturin luo hän näki muutamien miesten tarkastelevan rataa veturilyhtyjen häikäisevässä valossa.

»Ei mitään vaaraa, vain pieni ilkityö, muutama kisko irroitettu!» ilmoitti upseeri ja viittasi radalle. Kolmen neljän metrin päässä veturista oli pari kiskoa ruuvattu erilleen, mutta jätetty irtonaisina paikoilleen. Veturinkuljettaja nojasi ikkunastaan ulos.

»Vähällä piti, etten ajanut tuohon rotanloukkuun, mutta vanhat silmät eivät valehdelleet, ja sain koneen pysäytetyksi juuri oikeassa silmänräpäyksessä.»

Ola kiitti kuljettajaa, joka oli pelastanut koko matkueen, ja antoi määräyksensä. Työkaluvaunusta haettiin välineet, ja tuota pikaa oli uudet kiskot kiinnitetty paikoilleen, samalla kuin joukko miehiä lähti lyhtyineen tarkastamaan rataa etempää. Puolen tunnin kuluttua oli rata tutkittu siltä kohden ja matkaa voitiin jatkaa. Seikkailu piti kaikki valveilla ja teroitti tarkkaavaisuutta.

Ola palasi vaunuun, ja neitoset kyselivät tapahtuman yksityiskohtia, kunnes Olan neuvosta laskeutuivat lepäämään, hänen itsensä oikaistessa viereisen osaston sohvalle. Hän nukkui melkein heti junan yksitoikkoiseen jyskeeseen, heräten vasta aamulla, kun kirkas auringonvalo tunkeutui vaunuun. Peseydyttyään hän koputti ovelle.

»Sisään!» kajahti miss Nellien ääni kirkkaana. Molemmat neitoset olivat jo valveilla, reippaina ja virkeinä; yöllinen levottomuus ja alakuloisuus oli haihtunut, ja iloisesti pyysi miss Nellie Olaa kahville, jota kiinalainen kokki oli keittänyt. Ola söi kevyen aamiaisen, joi kahvin ja sytytettyään piippunsa meni upseerin luo. Hän tiedusteli, missä he nyt olivat, ja sai selville, että he tunnin kuluttua tulisivat risteysasemalle, jossa yksi juna erkanisi rannikolle naisineen ja lapsineen.

Kohisten vyöryivät junat palmujen ympäröimälle asemalle. Pieni sotilasvartiosto oli ympäröinyt asema-alueen ja piti loitolla alkuasukasjoukkoa, joka tunkeili piikkilanka-aitauksen takana. Vaihteet selvitettiin nopeaan, osa sotilaita siirtyi erkanevaan junaan, ja puolen tunnin kuluttua jatkettiin matkaa.

Parin tunnin kuluttua juna pysähtyi muutamalle väliasemalle, bamburuo’oista kyhätyn rakennuksen eteen. Keltainen valuva hiekka loisti kuumuutta sen ympärillä, ja lähellä soivat pitkän radiotangon langat ilmassa. Asemalla oli ryhmä alkuasukkaita, pari valkoihoista virkailijaa eikä ketään muuta. Rakennuksen vierustalla odottivat kahdet vaunut, jotka ruhtinas Amaru oli lähettänyt.

Nellie ja miss Borah astuivat alas tavaroineen, joita ruhtinaan palvelijat riensivät kantamaan. Ola hyppäsi maahan ja asteli heidän jäljessään vaunuille, auttaen neitoset istumaan.

»Onko täällä rauhallista?» kysyi hän ajajalta. Tämä nyökäytti päätänsä.

»Näkemiin siis, miss Carrer!» sanoi Ola ja ojensi kätensä. Nellie puristi sitä pitkään.

»Kiitos teille, mr Rautio, kaikesta mitä olette hyväkseni tehnyt, eikä se ole todellakaan vähän. Onnea retkellenne! Ja luvatkaa, ettette turhan päiten lyöttäydy vaaralle alttiiksi, niinkuin . . . niinkuin minä ehkä olen joskus tehnyt, silloin sillalla ja tanssiaisissa ja muualla. Näkemiin!»

»En hae enkä väistä vaaraa, sen voinen sanoa. Näkemiin, miss Borah!»

Ola nosti hattuaan ja riensi vaunuunsa. Hitaasti lähti juna liikkeelle, ja Ola seiso ikkunassa katsellen, kunnes vaunut ja Nellie ja miss Borah katosivat junan sukeltautuessa ensimmäiseen mutkaan.

XII.

Kivinen varastoaitta vallitsi koko asema-aluetta. Sen seiniin oli puhkaistu muutamia aukkoja, ja niistä oli konekiväärit suunnattu aseman edustalla olevaa aukeaa, rataa, pientä siltaa ja kauppalan pääkatua kohti. Aitan viereen oli kiireesti koottu puuvillapaaleja. joiden takana sotilaat makasivat kivääreineen. Heillä ei ollut mitään muuta suojaa polttavalta auringolta kuin vaatteensa, ja herkeämättä he maistoivat kenttäpulloistaan lämmintä vettä, jota sen sekaan pistetyt jääpalasetkaan eivät kyenneet pitämään viileänä.

Noin neljänsadan metrin päässä oli väkijoukko ryhmittyneenä puiden ja talojen suojaan. Siellä oli kymmeniätuhansia ihmisiä, ja heidän melunsa kuului selvästi varastulle saakka. Siellä oli levoton, nälkäinen, villi lauma, joka halusi, mutta ei vielä uskaltanut hyökätä heidän kimppuunsa, ryöstääkseen ja tuhotakseen kaikki. Joitakin yksityisiä laukauksia ammuttiin sen puolelta varastoa kohti, jotkut nikkelikappaleet naksahtivat kiviseinään, mutta sotilaat eivät vastanneet. He olivat suojassa, ja niin kauan kuin väkijoukon ammunta oli vaaratonta eikä se hyökännyt, pidättyivät he, etteivät olisi herättäneet sen uinuvaa, mutta jo heräävää raivoa.

Varastolta näki asema-alueelle, jossa oli muutamia junia. Siellä lastattiin. Herkeämättä, levähtämättä kävi työ: puuvillamekkoiset miehet vierittivät lankkuratoja pitkin viljasäkkejä varastoista vaunuihin, joissa toiset ottivat ne vastaan, nostivat paikalleen, kumartuivat ottamaan seuraavaa, hien virtoina valuessa koko ruumiin yli. Mutta he eivät hellittäneet. Tegalin varastot oli saatava pelastetuiksi, ja kuullessaan ja nähdessään muutaman sadan metrin päässä uhkaavan väkijoukon ja sen melun, he jännittivät viimeisetkin voimansa ja jatkoivat raskasta työtään, nostivat, vierittivät, laskivat painavia säkkejä, joista lähtevä pöly tunkeutui sieraimiin, sokaisi silmät ja vaikeutti hengitystä. Aika-ajoin he kumartuivat maistaakseen vettä ja korjatakseen asevyötänsä.

Vaunu täyttyi vaunun jälkeen, mutta varastot olivat suuret ja he tarvitsivat kaikki. Ola kulki mies mieheltä, rohkaisi ja innosti heitä. He olivat kaikin tottuneet luottamaan häneen, monet jo aikaisemmin hänen työskennellessään sillalla, toiset taas tämän matkan aikana, ja kaikkiin vaikutti hänen reipas suora olemuksensa ja lyhyet asialliset käskynsä, joihin sisältyi luottamusta ja miehekästä ystävällisyyttä. He raatoivat voimiensa mukaan ja enemmänkin. Säkit tuotiin varastojen uumenista, vedettiin lankkuratoja pitkin vaunun kupeelle, ja voimakkaat kädet nostivat ne vaunuun.

Mutta samalla heidän silmänsä tähystivät aukeaa kohti, jonka toisella reunalla häämötti värikäs väkijoukko; heidän korvansa kuulostivat lauman melua, koettaen arvata sen aikomuksia. Sinne he tähystivät kaikki, työmiehet ja sotilaat ja Ola ja upseeri, joka vartioitsi varastomakasiinissa konekiväärin luona laskematta kädestään kiikaria.

Niin jatkui työ tunti tunnilta vähentymättömällä voimalla. Miehet olivat jo kuolemanväsyneet, mutta kaikkia heitä kannusti sama toivo ja sama pelko, ja sotilaat makasivat edelleenkin suojuspaikoissaan.

Tuli hämärä, ja kuin sen tuloa tervehtien kasvoi väkijoukon meteli. Työtä riittäisi vielä pariksi tunniksi, mutta vaara oli entistä suurempi, sillä pimeys auttaisi väkijoukkoa, jos se ryhtyisi ryntäämään. Ola laski mahdollisuuksia, ja hän ihaili sotilaita ja työmiehiä, jotka vaaran suuruuden tietäen kuitenkin suorittivat tehtävänsä loppuun asti.

Kaikki tapahtui nopeasti, niin nopeasti, että työmiehet tuskin ennättivät sijoittautua ampuma-asemiin varastojen väliin, näiden aukkojen suille ja katoille, kun harmaa liukuva juova vieri yli aukean ja huutaen ryntäsi junia kohti. Ei pienintäkään varoitusta, ei pienintäkään ennakkoyritystä, kun lauma syöksyi esiin. Ola kyyristäytyi muutaman puuvillapaalin taa kahden varaston välissä. Hänen ympärillään oli parikymmentä työmiestä, jotka tyynesti tarkastivat kiväärinsä. He tiesivät tehtävänsä, tiesivät kyllä, että heillä oli edessään nälkäinen, säälittävä, epätoivoinen ihmislauma, joka haki syötävää, mutta myöskin että se oli nyt sokea ja raivokas ja empimättä — villinä ja eläimellisenä — tuhoaisi jokaisen heistä, elleivät he saisi sitä torjutuksi. Valintaa ei ollut, joko he tai se, ja he olivat päättäneet taistelin viimeiseen mieheen.

Alkuasukkaat hyökkäsivät huutaen ja raivoten, mutta laukaustakaan ei kuulunut. Tumma massa vyöryi eteenpäin, kiemurrellen, nousten ja laskien, ja jalkojen töminä, aseitten kalske ja villit huudot sulautuivat hirvittäväksi melskeeksi. Miehet varastojen katoilla ja väleissä sekä sotilaat ylhäällä aitan ympärillä olivat ääneti ja liikkumatta, mutta joka hermo oli jännitetty, ja kuin naulittuna oli jokainen katse tähdätty vyöryvään laumaan.

Äkkiä kuului sarja laukauksia, ja koko alueen valaisivat valopommien säihkyvät loimut: valkoiset, punaiset, vihreät, siniset liekit sinkosivat häikäiseviä säteitään yli hyökkäävän joukon sen päitten yläpuolella ja edessä, ja vasta nyt näkivät puolustajat täydesti vaaran: lauma oli suunnaton, aseita välkkyi kaikkialla, ja hurjistuneet ilmeet yhdessä villien räikeitten pukujen kanssa loivat valtavan kuvan. Jokaisen hermo värähti ja käsi vavahti, mutta odottamaton oli valopommien vaikutus hyökkääjiin. Äkkiä ja yllättävästi ammuttuina ne sokaisivat hyökkääjät, niiden kaamean kelmeä valo herätti kauhua, ja valopommituksen jatkuminen, kun jotkut pommit putosivat melkein väkijoukon keskuuteen, sai sen suunniltaan. Syntyi hajanaista liikettä, ja kun varastoaitasta samassa räiskähti konekiväärituli ja vinkuvat luotisarjat viuhkivat yli väkijoukon, jakaantui tämä kahtia: taemmat painautuivat sekavaksi raivoisaksi rykelmäksi, joka peräytyi yhtä villisti kuin oli hyökännytkin, mutta etumaiset jatkoivat hurjina rynnäkköä. Upseeri lisäsi valopommien vaikutusta ampumalla niitä yhtämittaisesti peräytyvän joukon jälkeen ja suoraan joukkoonkin. Suurin vaara oli vältetty, mutta valtava oli puolustajien mieslukuun nähden sekin joukko, joka jatkoi hyökkäystä.

»Käsipommit esille! Tulta!»

Olan ääni kajahti kautta väijyvän miesjoukon, ja muutamien sekuntien kuluttua vavahdutti tienoota satojen käsipommien huumaavat räjähdykset. Ola näki hyökkääjäin silmänräpäyksessä heittäytyvän maahan ja tajusi samalla, että heillä oli edessään harjoitettuja miehiä. Mutta kaikesta huolimatta oli käsikranaattien vaikutus ilmeinen ja tehokas. Maahan heittäytyneet hyökkääjät alkoivat samalla ampua, kuulasade räiskähti seiniin ja puuvillapaaleihin, mutta tilanne oli puolustajille edullinen, sillä hyökkääjät olivat valopommien piirissä, kun he itse taas olivat pimeydessä. Parin minuutin kuluttua oli tämä selvillä myöskin hyökkääjille; he syöksähtivät ylös ja ryntäsivät varastoja ja näiden välisiä kujia vastaan. Taas kajahtivat kasipommien räjähdykset ja yhteislaukaukset kivääreistä, mutta hyökkäys oli niin nopea, että alkuasukkaat pääsivät varastojen seinämälle ja joissakin paikoin syntyi kujanteissa käsikähmäkin. Varastoaitan luona taisteltiin raivokkaasti, mutta kapinalliset eivät kestäneet konekiväärien tulta, vaan pakenivat, jolloin äkkiä saatettiin suunnata murhaava tuli seinämien suojaan vetäytyneihin kapinallisiin; siten nämä joutuivat kahden tulen väliin. Taistelu oli samassa ratkaistu, useat kapinallisista kaatuivat ja muut pakenivat, mitä lukuunottamatta, jotka taistelivat kujanteissa. Pieni osasto sotilaita lähti ajamaan takaa, ja konekiväärituli suunnattiin peräytyviin.

Ola ei tästä kaikesta tietänyt paljoakaan, sillä hän taisteli parinkymmenen työtoverinsa kanssa hyvinkin viittäkymmentä kapinallista vastaan, jotka olivat päässeet tunkeutumaan kujanteeseen. Kivääri kuumeni käsissä niin että se poltti, käsipommit olivat jo loppuneet, mutta peräytymättä he jatkoivat ammuntaa puoleksi näkymätöntä vihollista vastaan, sillä kujanteessa ei ollut paljonkaan apua valopommeista. Pari toveria oli jo haavoittunut ja äkkiä Olakin tunsi sipaisun oikeassa olkavarressaan, mutta kun ei mitään kipua tuntunut, jatkoi hän taukoamatta ampumistaan.

Kapinalliset tunsivat että suora hyökkäys olisi mieletön, ja levähtivät pimeyden suojassa hetkisen. Samassa kajahti voimakas, kaikuva hurraahuuto yli taistelualueen, takaapäin kuului juoksua ja huikkaus:

»Kestäkää hetkinen vielä! Me tulemme!»

Kujanteeseen syöksähti parikymmentä sotilasta ja liittyi työmiesten riveihin. Melkein samassa levittäytyi toinen ketju kujanteen toiseen päähän. Kapinalliset olivat täydellisesti loukussa. Heitä kehoitettiin antautumaan, ja viipymättä he kehoitusta noudattivatkin, nousten yksitellen maasta ja astuen ketjun luo kädet ylhäällä. Tuokion kuluttua oli koko joukko riisuttu aseista ja vangittu.

Taistelu oli päättynyt.

Puolustajien tappiot olivat pienet, sillä kapinallisten tuli oli ollut sekä vähäistä että tehotonta, niin ettei työmiehistä ja sotilaista ollut ketään kaatunut, muutamia ainoastaan lievästi haavoittunut, niiden joukossa Olakin. Kapinallisten häviöt olivat sensijaan melkoiset.

Osa sotilaista ja työmiehistä järjestettiin vahtiin mahdollisen uuden hyökkäyksen varalta, ryhmä lähetettiin kaivamaan hautaa ja toiset keräämään haavoittuneita, jotka sijoitettiin tyhjään varastorakennukseen; ensimmäisen avun antoivat heille sotilasvälskärit. Suurin osa työmiehistä ryhtyi jälleen lastataamaan, luutta Ola läksi upseerin kanssa kuulustelemaan ja tarkastamaan vankeja.

He kulkivat melkein rivin päähän, kun Ola hiukan vavahti: erään siniviittaisen, tarmokkaan ja älykkään näköisen vangin kasvot tuntuivat hänestä tutuilta. Silmänräpäyksessä välähti hänen mieleensä synkkä temppelisali, lapattava soihtu, villi miesjoukko ja sen keskellä mies, joka selitteli karttaa. Hänen edessään oli babu, joka oli johtanut hyökkäystä rautatiesiltaa ja toimistotaloa vastaan. Ola viittasi sotilaille, vanki eroitettiin rivistä ja vietiin aittarakennukseen, jossa toimitettiin ruumiintarkastus. Ola ei ollut erehtynyt: mies oli babu, se kävi selville sekä vaatteista että papereista, jotka häneltä löydettiin. Asemalyhdyn valossa ryhtyi Ola tutkimaan papereita, jotka olivat englanninkielisiä, ja mitä pitemmälle hän luki, sitä valtavammat muodot sai se suunnitelma, jonka kapinalliset olivat laatineet. Ulkona raatoivat työmiehet puolittaisessa pimeydessä, lastaten vaunuja, jostakin kauempaa kuului yksityisiä laukauksia, mutta Ola ei kuullut mitään muuta kuin verensä taonnan ohimoissa. Hän katsahti babuun, joka seisoi kahden sotilaan välissä, lyhdyn valon langetessa tummille kasvoille, ja hän melkein kauhistui niiden voimattoman raivon ilmettä. Sotilaat seisoivat liikkumalta, upseeri katsoi kiinteästi Olaa.

»Viekää vanki pois», komensi Ola. Jäätyään kahden upseerin kanssa hän tarttui päähänsä käsillään ja painoi ohimoita. Hänen täytyi olla nyt kylmä ja levollinen, hinnalla millä hyvänsä. vaikka hänen saamansa tiedot tekivät sen melkein mahdottomaksi.

Tunne kehoitti häntä heti peräytymään, keskeyttämään lastaamisen ja komentamaan junat liikkeelle, mutta hän tajusi, kuinka hyödytöntä olisi pelastua ilman elintarpeita. Ei, pari tuntia täytyi uskaltaa, ja hän päätti uskaltaa.

»Tulkaa, nyt riippuu kaikki hiuskarvasta! Soittakaamme kaupunkiin!»

He kulkivat läpi asema-alueen, ohi pimeässä häärivien miesten ja sotilasvartioitten asemataloon. Ola meni puhelimen ääreen ja kiersi. Kello tuskin kilahti.

Tuskanhiki kohosi Olan otsalle: johto oli ilmeisesti katkaistu ja heidät eristetty muun maailman yhteydestä. Parilla harppauksella hän oli ulkona. Hän juoksi vaunulta vaunulle ja kehoitti miehiä ponnistamaan, ponnistamaan yli voimiensa, heidän täytyi kiiruhtaa. Hän komensi suurimman osan sotilaitakin lastaamaan, vartijoista poistettiin enemmän kuin puolet, omat haavoittuneet sijoitettiin vaunuihin. Miehet raatoivat puolitajuttomina, he olivat näännyksissä kuumuudesta, työstä ja taistelusta, ja vähitellen, heidän sitä huomaamattansa, tunki salainen kammo ja pelko heidän mieleensä väsymyksen lisääntyessä; se joudutti heidän työtänsä, mutta hermostutti myös.

Ola meni upseerin kanssa autioon toimistotaloon ja istahti penkille. Hän itsekin oli menehtymäisillään uupumuksesta, haavoittunutta kättä särki hiukan, ja pää tuntui raskaalta. Hän joi ahneesti kenttäpullonsa pohjaan, sytytti piippunsa ja ryhtyi kertomaan upseerille suunnitelmaa.

Ylihuomenna oli määrä puhjeta yleisen kapinan. Sen aloittaisivat salassa muodostetut sissiparvet, mutta siihen liittyisivät heti myöskin hallituksen alkuasukasjoukot. Tärkeimmät kaupungit eristettäisiin toisistaan, pienemmät vallattaisiin ylläköllä ja muita ryhdyttäisiin piirittämään. Kapinallisilla oli täsmälleen tiedossa hallituksen joukkojen lukumäärä, aseistus ja sijoitus, varustuksista ja linnoituksista oli ohjapiirrokset, ja lisäksi oli heillä käytettävissään päteviä sotilasjohtajia. Suunnitelmasta näki, että sen olivat taitavat miehet laatineet, ja siitä sai myöskin tietää, että kapinalliset luottivat melkein kaikkiin heimoihin ja kansankerroksiin. Mara-liitto oli onnistunut yhdistämään Intian kirjavat kansat yhden tunnuslauseen alle: irti valkoisista! Ja nyt, kun nälänhätä ja kulkutaudit olivat saaneet liikkeelle valtavat kansanjoukot, kun yleinen anarkia uhkasi, nyt onnistuisi kapinallisten suunnitelma varmasti ja vastustamattomasti. Sen Ola ymmärsi. Luettuaan paperin hän olisi voinut vannoa, että Intia muutaman päivän kuluttua olisi vapaa ja itsenäinen. Sitä ei voisi mikään estää, eikä Olakaan aikonut sitä, mutta hän ponnistaisi kaikki voimansa, estääkseen suunnitelman sellaisenaan toteutumasta.

Mutta sekin näytti toivottomalta. Mitä voisi hän, yksinäinen mies, kaukana keskuspaikoista, melkein eristettynä, Intian miljoonia vastaan? Yksi asia oli selvä: selvitys suunnitelmasta oli toimitettava heti ainakin tiedoksi kaupunkiin.

Lastaus loppui viimeinkin, ja tylsän nääntyneinä heittäytyivät miehet vaunuihin makaamaan. Ola tarkasti kiireesti kaikki. Edelle vaihdettiin pari tyhjää tavaravaunua, joista etumaisessa oli valonheittäjä. Veturi työnsi niitä takaa. Täytyi olla varovainen. Rata voisi olla rikottu tai miinoitettu. Ola kiipesi etumaiseen vaunuun, mukanaan muutamia miehiä, ja hiljaa puhkuen läksi juna öisessä pimeydessä liikkeelle. Parin kolmen sadan metrin päässä seurasivat sotilaat ja upseerit toisessa junassa, ja sen jäljessä vyöryivät raskaat viljajunat uupuneini miehineen. Viimeisenä oli osasto sotilaita.

Kun juna oli päässyt vauhtiin, kuului kauppalasta kumea pitkä huuto: väkijoukko raivosi, kun saalis oli päässyt livahtamaan pois. Mutta sen vimma ainakin oli liian myöhäinen.

Valonheittäjä sinkosi häikäisevän juovan radalle, kiskorivit kiilsivät kuin käärmeet ja ilmanhenki, täynnä selittämättömiä voimakkaita tuoksuja, täynnä huumaa ja aroomia, leyhyi poskilla, tunkeutui sieraimiin ja sai ne oudosti, värisyttävästi vavahtelemaan. Ola tunsi taas joutuvansa Intian ihmeellisen yön lumoihin, nuo öiset tuoksut ärsyttivät ja raukaisivat, mittaamattoman syvä oli sysimusta taivas ja haaveellisia, aavemaisia puut ja pensaat valonheittäjän sädekimpun sattuessa niihin. Juna kulki hurjaa vauhtia, ryskäen ja kolisten, se kallisteli mutkissa, huojui ja vapisi, mutta kiinteästi, herkeämättä tähystivät miehet valonheittäjän takaa allaan liukuvaa kiiltävää rataa, keksiäkseen jonkun murtuman. jonkun epäilyttävän kohdan

Silloin Ola äkkiä muisti: miss Carrer oli ruhtinas Amarun luona, tietämättä mitään, aavistamatta suunnatonta vaaraa. Tähystäessään radalle näki Ola miss Nellien sellaisena kuin hän oli ollut kosken rannalla kaukana Suomessa, hän näki hänet loistavapukuisena »Caurissa», pirteänä ratsastajattarena työmiesten leirillä, sillalla, tanssiaisissa. Jotakin oli tytössä, tuossa hemmotellussa, itsepäisessä ja ylpeässä dollariprinsessassa, mikä miellytti häntä, ehkä jokin ameriikkalainen välinpitämättömyys sovinnaisuutta kohtaan, hiukan poikamainen häikäilemättömyys. Tytössä oli jotakin, oli jotakin syvempääkin. Ola muisti, kuinka hän oli raatanut sairaalassa, naisellisena, reippaana, toiselta puolen arkailevana, toiselta puolen rohkeana ja pelkäämättömänä. Niin, tovereina he ehkä voisivat olla, nyt kun hän oli hiukan saanut tytön taltutetuksi: molemmissa heissä oli aimo annos huimapäisyyttä ja seikkailunhalua, mutta heidän tiensä kulkivat eri tahoille. Ola tiesi seikkailevansa elämän loppuun saakka, jota ei nykyisissä oloissa tuntunut kestävän liian kauan, ja miss Nellie taas, jos hän pelastuisi Intian kaaoksesta, palaisi New Yorkin häikäisevään seuraelämään sen itseoikeutettuna kuningattarena sekä varojensa että vaiheittensa perusteella. Ja siitä oli Ola varma, että miss Nellie oli nyt saanut riittävästi seikkailuista ja matkustaisi ilomielin takaisin sivistyneeseen maailmaan.

Junut kohisivat eteenpäin pimeässä yössä ja Ola koetti turhaan keksiä jotakin suunnitelmaa, jolla hän voisi edes hiukan ehkäistä ja lieventää valkoihoisten kohtaloa. Seuraavalla asemalla hän kyllä saisi radioteitse ilmoitetuksi asiasta kaupunkiin ja voisi käydä hakemassa Nellien mukaansa, mutta siinä olikin kaikki. He saattoivat ehkä päästä kalleine lasteineen kaupunkiin, mutta joka tapauksessa, parhaimmassakin, heitä odotti vaikea ja tuskallinen piiritys, jota saattaisi kestää kuukausimääriä ja jonka lopputulos oli hyvinkin epäiltävä.

Oli vielä yö, kun junat saapuivat asemalle ja pysähtyivät täyttämään vesisäiliöitään ja ottamaan lisää hiiliä. Ola riensi heti ensi työkseen radioasemalle. Se oli kunnossa, ja muutaman hetken kuluttua alkoi sähköttäjä lähettää loordi Leightonille tietoja paljastetusta suunnitelmasta. Ola riensi asemalle ja antoi määräyksen, että junien oli odotettava noin puoli tuntia. Kuului kumeaa murinaa miesten joukosta.

»Liikkeelle, liikkeelle! Ei mitään viivytystä!»

Ola kummastui ja hätkähti. Hän näki miesten kasvot, kun nämä työskentelivät hiilisäiliöitä täyttäessään, ja hän näki niiden vääristyneen pelosta ja tuskasta. Nopeasti täyttyivät hiilisäiliöt, ja ennen pitkää oli kaikki valmiina. Miehet työntyivät vaunuihin ja kaikkialta kuului huutoja: »Eteenpäin, liikkeelle!»

Ola koetti puhua, mutta hänen äänensä hukkui meluun. Nämä miehet, jotka muutamia tunteja aikaisemmin olivat sankarillisesti taistelleet suunnatonta ylivoimaa vastaan, samat miehet, jotka vielä äsken alttiisti olivat totelleet hänen käskyjään, olivat nyt väsymyksen ja herkeämättömän jännityksen takia menettäneet kokonaan malttinsa, he olivat raakoja alkuihmisiä, kokonaan viettiensä, vaistojensa ja tunteittensa vallassa, ja pelko oli nyt se tunne, joka oli yksinvaltias. Pakokauhu oli vallannut joukon, se oli voittanut sekä työmiehet että sotilaat, he olivat kaikki villejä, jotka eivät tahtoneet eivätkä voineet tällä hetkellä mitään muuta ymmärtää, mitään muuta tajuta kuin paon, pikaisen, viivyttelemättömän paon. Heidän täytyi saada tuntea olevansa liikkeessä, sillä kauhunkuva ryntäävästä väkiloukosta, villeistä huudoista ja raivoisista katseista oli nyt vasta heihin tehonnut, nyt kun suurin ja välittömin vaara oli jo ohi.

Tuskanhiki kohosi Olan otsalle. Täytyikö hänen jättää kaikki, miss Nellie ja ruhtinas Amaru, ja seurata hullaantunutta joukkoa sen vaikealla matkalla, tai jättää se ja sen mukana tällä hetkellä ainoa pelastuskeino, ja lähteä ilmoittamaan ja varoittamaan miss Nellietä. Ola tunsi raivostuvansa, mutta hän koetti hillitä itsensä. Hän puhui, mutta puhe hukkui uudelleen meluun.

»Liikkeelle, liikkeelle!»

Ola juoksi etumaisen veturin luo, vetäen esiin mauserinsa ja tähdäten kuljettajaa.

»Ei minnekään!»

Kuljettaja totteli, mutta samassa hyppäsi vaunuista joukko miehiä, jotka välittämättä mistään hyökkäsivät Olan kimppuun. Hän ei uskaltanut ampua. Syntyi hurja painiskelu, mutta jo seuraavana hetkenä Ola oli maassa, hänen mauserinsa heitettiin syrjään, ja samassa juoksivat miehet takaisin vaunuihin. Voimattomassa raivossa täytyi Olan katsoa, kuinka junat hiljaa liukuen vyöryivät pimeään. Hän oli yksin.

Ola riistäytyi mielenkuohustaan ja riensi radioasemalle. Sähköttäjä oli vielä toimessa. Ola odotti, kunnes sanoma oli lähetetty, ja saatuaan kuittauksen miehet särkivät koneet, katkoivat langat ja poistuivat ulos. Tallissa oli muutamia hevosia. He satuloivat kaksi, taluttivat ne ulos ja laskettivat pimeään yöhön palmumetsän läpi. Ola ei puhunut mitään, kiehuva raivo tukahdutti äänen, kun hän huulet tiukkaan yhteenpuristettuina karautti eteenpäin pehmeällä hiekkaisella tiellä. Nuori sähköttäjä seurasi perässä.

Tunnin ratsastuksen jälkeen he olivat perillä ruhtinas Amarun komean linnan luona, poikkesivat sisään leveästä muuriportista ja ratsastivat pitkin lehtokujaa linnan eteen. Kookkaita koiria juoksi äänekkäästi haukkuen heitä vastaan, ja melkein heti vilahti pimeydestä näkyviin joitakin tulisoihtuja, joita palvelijat ja vartijat kantoivat. Nämä tulivat heidän ratsujensa luokse.

»Onko ruhtinas kotona?»

Palvelijat nyökkäyttivät päätänsä. Ola antoi heille suitset, viittata sähköttäjälle, ja he riensivät sisään pääovesta, läpi puolipimeiden, komeiden huoneiden, äänettömästi liukuvan palvelijan opastaessa, kunnes vihdoin pysähtyivät loistavavärisin matoin, divaanein ja pieluksin kalustettuun huoneeseen. Palvelija viittasi istumaan, ja Ola noudatti silmänräpäyksessä kehoitusta, heittäytyen pehmeälle divaanille. Kului pari hetkeä, verho liikahti, ja sen aukosta astui esille ruhtinas Amaru ylellisessä intialaisessa yöpuvussa. Ola nousi seisomaan ja kumarsi.

»Te täällä? Mitä on tapahtunut?»

Ola ei ehtinyt vastata, kun verho heilahti uudelleen, ja huoneeseen livahti miss Nellie ihastuttavassa yöpuvussa, mutta kalpeana ja jännittyneenä.

»Mr Rautio! Hyvää iltaa! Mitä on tapahtunut?»

Ola tunsi puristaessaan miss Nellien kättä, että se vapisi.

»Tilanne on vakava. Tulin teitä varoittamaan.»

Lyhyesti ja selvästi kertoi Ola illan ja yön kokemukset ja seikkailut. Miss Nellie kuunteli henkeään pidätellen; ruhtinas Amaru nojasi liikahtamatta pylvääseen, eikä lihaskaan värähtänyt hänen hiukan pronssiin vivahtavilla kasvoilla. Sysimustat silmät vain liekehtivät. Ola tajusi tilanteen outouden: hän ja miss Nellie olivat kokonaan riippuvaisia, he olivat tulleet pyytämään apua intialaiselta ruhtinaalta, he, valkoisen valloittajarodun jäsenet häneltä, jonka suku oli melkein kaikkensa menettänyt taistellessaan vieraita anastajia vastaan — tulleet hetkellä, jolloin Intian vapaus oli varma, jolloin mahtava kansanliike parissa päivässä lakaisisi kaiken vieraan ja muukalaisen pois Intian pyhitetystä maasta. Ola tiesi, että ruhtinas oli innokas Intian vapauden ystävä, mutta ei kuitenkaan kannattanut aseellista, kumouksellista toimintaa. Kaikesta huolimalta ei Ola saattanut olla huomaamatta, että ylpeä ilonhäive vilahti nopeasti ruhtinaan kasvojen yli, kun Ola puhui Intian koittavasta vapaudesta.

»Intia on oikeutettu vapauteen, mutta tie sen saavuttamiseksi kulkee mittaamattomien kärsimysten kautta. Suuri suunnitelmamme on tuhoutumaisillaan. Ja kuitenkin tarvitsee juuri vapaa Intia sen toteuttamista enemmän kuin orjuutettu. Se tietää kehitystä, edistystä, kilpailukykyä, se estää nälänhädät, se tuo ilmoille Intian pohjattomat rikkaudet. Laumat eivät tätä ymmärrä, vaan hävityskiihkossaan murskaavat kaiken, mikä on muukalaista. Te, ruhtinas, olette tämän ymmärtänyt, ja siksi olette liittynyt meihin, ja kun te tämän tajuatte, on velvollisuutenne tehdä kaikkenne, ettei suunnitelmamme haaksirikkoutuisi. Ymmärrän, että ihailette vapaata Intiaa. Niin ihailen minäkin. Mutta nyt on toimittava niin, että saavutamme molemmat, Intian vapauden ja suunnitelmamme onnistumisen. Olenko puhunut kyllin selvästi?»

»Kyllä.»

Ruhtinaan äänessä oli lämmin sävy, kun hän puristaessaan Olan kättä lausui: »Olen aivan samaa mieltä kanssanne. Nyt on toimittava. Meidän täytyy päästä ensiksikin turvaan, sillä jo aamulla voi raivoisa lauma olla täällä. Teidän henkenne ei silloin ole minkään arvoinen, enkä omaanikaan voisi taata, kun en ole ottanut osaa aseelliseen kumousvalmisteluun. En voi luottaa palvelijoihinkaan, kaikkiin ainakaan. Tulkaa, menemme valmistautumaan pakoa varten.»

Nellie astui edellä, kun he kaikki neljä hiipivät läpi linnan huoneitten. Nellie meni makuukamariinsa ja herätti miss Borahin. Molemmat tytöt pukeutuivat nopeasti ja jäivät istumaan vuoteisiinsa. Miss Borah oli aivan typerryksissä, tällainen seikkailu meni jo hänen voimiensa yli, ja Nelliekin tunsi hermostumista. Ruhtinas otti salalaatikosta muutamia papereita mukaansa, jalokiviä ja rahaa, heitti alkuasukasviitan hartioilleen, ja parin palvelijan saattamana laskeutui seurue kiertoportaita pitkin puutarhan puolelle.

Ulkona oli lämmin ja tukahduttava yö. Joukko hevosia kuopi maata suurten puitten juurella. Hiljaa autettiin naiset satuloihin, miehet hyppäsivät myös, ja muutaman hetken kuluttua lähti pieni ratsujoukko, kolmen palvelijan seuratessa, matkaamaan yön pimeydessä.

Ola ja Nellie ratsastivat vierekkäin.

»Minne ratsastamme?» kuiskasi miss Nellie.

»En tiedä», vastasi Ola. Samalla kannusti ruhtinas ratsunsa laukkaan, ja nopeasti häipyi matkue läpitunkemattomaan pimeyteen.

XIII.

He ratsastivat koko yön täydessä pimeydessä. Tähdet pilkoittivat taivaalla, mutta polku luikerteli tiheässä metsässä, niin että he vain silloin tällöin aukeamalle paikalle tultuaan saattoivat nähdä ne, nuo häikäisevän kirkkaat pisteet avaruudessa. Ilma oli lämmintä ja kosteaa, raskasta hengittää, Ola tunsi itsensä aivan uupuneeksi, sillä hän oli valvonut monta päivää, miss Borah päästi toisinaan heikon valituksen, mutta Nellie ratsasti äänettömänä, ja samoin ruhtinas.

Läheltä kuului veden loisketta, mutta mitään ei näkynyt. Tiheä lehvistö kätki kaiken. Kavioiden kapse kuului vaimennettuna kosteassa, pehmeässä maassa, mutta metsä oli täynnä selittämättömiä ääniä, huutoja, vihellyksiä, ulvahduksia. Joskus kuului siipien nopea suhahdus, kun lintu lehahti lentoon aivan polun varrelta, hevoset korskahtivat, ja kerran, kun kumea karjunta kajahti kaukaa, ne pysähtyivät ja vapisivat kauttaaltaan. Ola veti mauserinsa vireeseen, kaksi palvelijaa hyppäsi ratsailta ja sukelsi metsään, palaten jonkun hetken kuluttua mukanaan pari pihkaista oksaa, jotka sytytettiin soihduiksi. Tiikeri kuljeskeli jossakin lähistöllä. Vähitellen hevoset rauhoittuivat, ja matkaa jatkettiin soihtujen lepattavassa, aavemaisessa valossa, pitkien häilyvien varjojen kisaillessa lehdillä ja rungoilla ja kirjavoittaessa ratsujen loimet ja ratsastajien kasvot.

Polku kääntyi ja hiukan laskeutui, edessä ammotti kuin musta kuilu, ja soihtujen langetessa siihen välkkyi pienen puron vuolas juoksu. Palvelija ratsasti veteen, ruhtinas seurasi häntä, sitten Ola ja Nellie ja toiset. Nellie antoi kylmäverisesti ratsunsa astua mustaan veteen. Se pysähtyi juomaan ja kahlasi sitten hiljaa ja tasaisesti puron pohjaa pitkin. Vesi nousi hitaasti, ja äkkiä tunsi Nellie kylmän kosketuksen jaloissaan. Ne olivat kastuneet. Hän nosti ne nopeaan hevosen kaulalle, mutta sen syvempi ei puro ollutkaan, vesi aleni, ja kohta kapusi hevonen kohtalaisen jyrkkää rinnettä myöten rannalle. Polku jatkui, mutta hevosen asennosta saattoi tuntea, että se nousi huomattavasti ja että maaperä oli kivikkoista. Alettiin tulla vuoristoon.

Vähitellen alkoi sarastaa, puuryhmät eroittautuivat pimeydestä, ja äkkiä näkyi taivaanrannalla kajastus. Päivä koitti nopeasti, sen häikäisevä valo sokaisi pimeyteen tottuneet silmät, ja äkkiä oli koko maisema avarana ratsastajien edessä, takana huuruinen joki ja tummanvihreät metsät, kaukana ja alhaalla edessä siintävät vuoriston huiput, ja varjot olivat jyrkät ja tummat. Polku kulki pitkin kuivaa ja kivikkoista ylätasankoa. Siellä täällä oli yksinäisiä puuryhmiä, akaasioita ja tamariskeja. ja purojen varrella monikirjavat niityt.

Polku nousi yhä ylöspäin, luikerrellen puuryhmien ja kallioitten välissä. Väsymys alkoi jo voittaa ratsastajat, mutta ruhtinas ei antanut pysähtymismerkkiä, ennenkuin helle kävi tuntuvaksi. He poikkesivat pienen vuoristopuron rannalle, palvelijat riisuivat hevoset ja kytkivät ne liekaan, pystyttivät pienen varjoavan teltin puiden alle, ja otettuaan satulalaukuista esiin ruokaa valmistivat nuotion ääressä kevyen aterian. Nellie joi kulhollisen mustaa ja hyvää kahvia, söi pari leipäpalaa ja keitettyä lampaanlihaa ja riissiä. Se maistui erinomaiselta reippaan ratsastuksen jälkeen vielä raikkaassa ilmassa, mutta heti aterian jälkeen tunsivat kaikki vastustamatonta raukeutta. Palvelijat levittivät hevosloimet teltan lattiaksi, ja miesten viittoihin kääriytyneinä nukahtivat Nellie ja Miss Borah heti, tuntematta pelkoa tai ahdistusta: poltettuaan piipullisensa ojentautui Olakin pitkäkseen, satula päänalaisena ja loimi alustana ja peitteenä.

He nukkuivat koko Intian kuuman päivän heräämättä, kunnes ruhtinaan kosketus iltapuolella havahdutti Olan. Hän hypähti virkeänä, vaikka vielä jäykkänä ylös. Aurinko alkoi jo kallistua laskua kohti, ja vuoristosta tuntui käyvän raitis tuulenhenki. Palvelijat puuhailivat nuotion ääressä. Ola näki muutamia vasta-ammuttuja lintuja, joita parhaillaan kynittiin. Toinen palvelija perkasi hopeanhohtoisia kaloja, jotka nähtävästi oli pyydystetty purosta. Kun ateria oli valmiina, herätti Ola tytöt. Pukeuduttuaan ja peseydyttyään joessa kävivät kaikki aterialle. Mieliala oli nyt väsymyksen kadottua reipas, mutta puhelu sujui kuitenkin jäykästi. Olan olisi tehnyt mieli tiedustella ruhtinaalta matkan määiää, mutta hän ei tahtonut näyttää uteliaalta.

Hevoset satuloitiin ja kohta olivat kaikki ratsailla. He jättivät puron ja oikaisivat suoraan poikki tasangon. Hevoset ravasivat reippaasti kohti siintäviä vuoria, jotka korkeana rikkonaisena selänteenä kohosivat edessä. Tunti tunnilta jatkui matka polttavassa auringonpaisteessa, jonka vaikutusta kuitenkin tuuli heikensi. He pysähtyivät vain muutamia kertoja hiukan juottamaan hevosia.

Vihdoin päästiin ensimmäisten rinteitten juurelle. Kapeita laaksoja kulki vuorten halki, ja erääseen sellaiseen ohjasi ruhtinas matkueen. Laakson pohjalla virtasi joki, kasvullisuus oli rehevää ja värikästä, mutta ihanimmat olivat rinteillä loistavat tuhatkukkaiset niityt. He ratsastivat nopeasti. Laakso teki mutkan, polku soukkeni, ja viimein se kulki kaitana nauhana vuoren rinnettä pitkin, ammottava rotko toisella puolen. Tytöt puristivat lujasti suitsista, mutta hevoset olivat tottuneita eivätkä kompastelleet rosoisella tiellä. Runsaasti puoli tuntia he kiersivät vuoren kuvetta, vieressään pimeä rotko, jonka pohjassa kohisi puro syvänä ja kumeana. Polku laskeutui hiukan ja leveni, ja viimeisen mutkan kierrettyään he näkivät edessään edellistä hiukan alavamman, pienen, mutta herttaisen idyllisen laakson, ja sen toisella laidalla kohosi vaalea, puoleksi puiden peittämä pagodi, jonka pilariportille luikerteli polku halki villin vihannuuden.

»Tuonne!»

Ruhtinas ojensi kätensä kohti temppeliä, tuota erämaan keskellä olevaa kätköpaikkaa kohti, ja ratsastajat hoputtivat hevosiaan. Ilma muuttui kosteaksi, he ratsastivat halki laakson, kahlasivat joen poikki ja alkoivat nousta vastapäistä rinnettä. Temppeli oli heidän edessään. Se ei ollutkaan niin pieni kuin oli loitommalla tuntunut, sen mahtavat tukipilarit kohosivat ympäröivästä vihreydestä korkeuteen kuin seppelöityinä, ja vakavina tuijottivat smaragdisilmäiset jumalankuvat kaukaisille vuorille, niinkuin olivat vuosisatoja tuijottaneet uhmaten ajan hammasta. Väkevä tunnelma tempasi ratsastajat valtoihinsa, — tuo hiljainen juhlallinen temppeli, siintävät vuoret, joiden kalliot välkkyivät kuparin- ja kullanhohtoisina laskevassa auringossa, tuoksuva puutarha, rehevä metsä alhaalla kimaltelevan puron varrella ja samettinukkaiset niityt, jotka leveänä vyönä kiersivät vuorten rinteitä, niiden yläpuolella tummat havumetsät, tunturikasvullisuuden harmaus ja vihdoin alastomat kalliot, joiden syvänteissä ja varjopaikoissa hohti ikuinen lumi.

Juuri kun ratsastajat pysähtyivät laskeutuakseen maahan, sukelsi pilareitten välistä esiin vanha pappi, joka kohotti kätensä tervehtien heitä.

»Terve, ruhtinas, ja terve teille muille. Olen teitä odottanut.»

Kaikki nostivat hämmästyneinä katseensa pappia kohti, joka ylevänä ja suorana seisoi temppelin ylimmällä askelmalla, puettuna poimuteltuun valkoiseen viittaan. Sen valkeutta vasten erottautuivat selvästi hänen tumma ihonsa, metallikiiltoinen tukkansa ja liekehtivät silmänsä, jotka herkeämättä ja väistymättä tarkastivat ruhtinaan seuruetta.

»Viekää hevoset niitylle», lausui bramiini sitten, ja palvelijat täyttivät ripeästi käskyn. Ruhtinaan seurue nousi hitaasti askelmia ylös. He eivät tienneet mitä ajatella papista ja tämän sanoista.

»Terve, Amaru! Sinua odotetaan. Terve, sinä kultamaan kukkea tytär, joka lausut kansalleni vapauttavan viisauden, ja terve sinä, suuren sydämen ja jäntevän käden mies, jonka iho on valkoinen kuin lumi vuorilla ja varsi salskea kuin nuori palmu, ja terve tekin, joita en tunne! Olen ystävänne, ateria odottaa ja vuode on valmiina. Tulkaa!»

Tämän ennustavan tervehdyksen jälkeen pappi sen enempää odottamatta kääntyi ja astui sisään matkueen saattamana. Kummallinen ja outo tunne sai hoidat valtaansa. Ruhtinaankin kasvoilla vilahti hämmästystä. Oliko heitä odotettu? Mistä pappi oli tiennyt heitä odottaa? Ola loi kysyviin silmäyksen ruhtinaaseen, mutta tämä pudisti päätänsä. Ei, mitään viestintuojaa hän ei ollut lähettänyt.

He kulkivat hämärien temppelihuoneitten läpi. Katosta tuli valoa, joka lankesi kivilaattaisille permannoille, koristeellisille pilareille ja jäykille juinalankuville. Pappi pysähtyi pieneen huoneeseen, johon valo niinikään tuli katosta. Aivan oikein, permannolle oli matalalle jakkaralle katettu runsas illallinen: hedelmiä, leipää, maitoa ja vihanneksia. Pappi ohjasi tytöt taemmaksi, jonne he hävisivät, ja matkailijat laskeutuivat pehmeille matoille, pestyään kätensä suuressa hopeamaljakossa, joka oli asetettu huoneen nurkkaan. Muutaman hetken kuluttua palasivat tytötkin peseytyneinä ja siistiytyneinä. Ateria syötiin täydellisen äänettömyyden vallitessa, jonka jälkeen bramiini katosi, jättäen vieraat yksikseen. He lähtivät ulos puutarhaan.

Penger nousi temppelin takana, ja sen huipulla oli laakakivistä rakennettu matala istuin, ruusupensaitten ja loistavanväristen itämaisten kukkien keskellä, joiden huumaava tuoksu vuoriston raikkaassa ilmassa vaikutti voimakkaasti kaikkiin aistimiin. Ruhtinas jäi seisomaan temppelin luo, suorana ja liikkumattomana, katse tähdättynä johonkin kaukaisuudessa. Nellie kulki hitaasti puutarhapolkua pitkin istuimen luo, ja aivan huomaamattaan seurasi Ola häntä. Kietaisten ohuen viittansa ympärilleen istuutui Nellie penkille, Olan jäädessä seisomaan vierelle.

»Katsokaa ruhtinasta!» kuiskasi Nellie, »Hän ehkä haaveilee. Ihmeellistä on kaikki, kuin satua, mutta sittenkin totta. Intialainen ruhtinas! Hän on länsimainen, eurooppalainen sivistykseltään, tiedoiltaan ja taidoiltaan, mutta hänen sielunsa on Intiassa, hänen ajatuksensa ovat intialaisia, hänen koko tunne-elämänsä on täältä, näiltä mahtavilta vuorilta, syvistä laaksoista, läpitunkemattomista metsistä ja kirkkailta virroilta, joiden veteen palmut kuvastelevat solakoita runkojaan.»

Olalle outo, pehmeä ja uneksiva väri oli Nellien äänessä, ja jokin sointi, jokin väre säpsähdytti häntä. Poikamaisuus, hnimapäisyys oli katoamassa, haaveileva naisellisuus puhkeamassa esiin. Nellie oli kypsymässä naiseksi. Ola ei vastannut mitään, mutta hänen odottava vakava ilmeensä kehoitti jatkamaan.

»Ruhtinas om ratkaisukohdassa. Hän rakastaa Intiaa, sen maata ja kansaa ja yhtä varmasti sen vapautta. Hän kärsii nähdessään tämän pohjattoman kurjuuden. Kuitenkaan hän ei liity kumouksellisiin, vaikka hänen sydämensä on heidän puolellaan. Hänellä on osansa meidän kaikkien suuressa työssä, suuressa unelmassa ja suunnitelmassa, maailman valloittamisessa. Hän ymmärtää, että tuo työ tarkoittaa hänenkin kansansa hyvää. Mutta nyt on kaikki tuhoutumaisillaan: Intia tulee vapaaksi ilman hänen osuuttaan, hänen, ylvään ruhtinassuvun jälkeläisen, ja hänen oma unelmansa on myöskin haaksirikkoutumaisillaan. Hän on nyt pakolainen kuin mekin, yksin, sillä hänen vaimonsa ja lapsensa ovat Euroopassa. Ah, jospa voisimme keksiä oikean keinon, sellaisen ratkaisun, että suunnitelman toteuttaminen kävisi mahdolliseksi ja että myöskin ruhtinas saisi olla kansansa hyväntekijä.»

Ola oli mietteissään.

»Kuka oli tuo pappi ja mitä merkitsi hänen ihmeellinen tervehdyksensä? Kaikki on täällä kummallista, — luonto, kansa, ajatukset ja tunteet, Intia on suuri salaisuus, syvä ja tutkimaton niinkuin aarniometsien kätköt.»

Nellie ei puhunut mitään, hän istui pää käsiin vaipuneena katsellen ruhtinasta, ilta-auringon loisteen yhä tummentuessa ja lehvistön kiillon yhä kuparoituessa.

»Tiedätteko, mr Rautio, mitä nyt ajattelen? Niin, katsokaas, ajattelen, kuinka suuri tai oikeastaan kuinka pieni on maailma! Sen avaruus on ääretön ja me olemme vain hiekkajyviä, mitättömyyksiä, vaikka kuinka ponnintaisimme, vaikka kuinka tekisimme työtä, olisimme hyviä tai pahoja, siihen me emme mitään vaikuta, maailma on liian suuri. Mutta meillä on toinen maailma, maailma itsessämme: se on pieni ja siihen verrattuna voivat tekomme ja toimemme näyttää suuriltakin, sellaisilta että niitten takia kannattaa kärsiä ja taistella. Toisinaanhan minut kyllä valtaa ajatus, että kaikki on sittenkin turhaa, turhaa työ ja ponnistus, turhaa taistelu ja sen tuska ja sen ilo, — että maailmassa on vain kaksi oikeata tapaa elää: joko elää niinkuin jokainen päivä olisi viimeinen, nauttia surutta ja huoletta kaikesta kauniista ja ihanasta, maistaa sekä luvallista että kiellettyä, tuhota itsensä nautintoon ennenkuin järkähtämätön luonnonlaki tuhoaa meidät nauttimasta ja kyvystäkin nauttia, tai sitten, joskus, niinkuin nyt, kun illan rauha ja luonnon suuri hiljaisuus ympäröi meidät jossakin hyljätyssä, kaukaisessa maailmankulmassa, jättää kaikki, unhoittaa kaikki ja vetäytyä jonnekin syrjään, luontoon, elää niin että tarvitsee vain välttämättömimmän, antaa päivän mennä ja toisen tulla, iloita linnun viserryksestä, veden kimaltelusta ja päiväkausiksi unohtua vuoren piirrettä, laakson juonnetta tarkkaamaan. Todella, täysipitoista elämää voi elää ainoastaan aleksandrialainen nautiskelija tai Pyhän Franciscuksen oppilapsi. Kun katson täältä tuonne laaksoon, noille vuorille, ja istun tämän pienen, unohdetun temppelin äärellä, on minussa voimakkaana kaipaus saada jäädä tänne, unohtua tänne ainiaaksi, ilman mitään pyydettä tai halua . . .»

»Niin, ymmärrän teidät, vaikka se onkin mahdotonta. Te tiedätte sen. Meissä ihmisissä on myrskyä ja päivänpaistetta, meissä on illan rauhaa, aamun virkeyttä, mutta meissä on myös keskipäivän hehkuvaa toimintahalua. Tiedän sen itsestänikin. Olen vaeltanut, olen elänyt hehkuvaa elämää työssä ja taistelussa, olen joskus nauttinut, nuorena, hurjana ja voimakkaana, olen taas uneksinut kaukaisen kotimaani päilyvien järvien rannoilla, Norjan tuntureitten juurella, Kalliovuorilla villissä lännissä, ja taas olen palannut jokapäiväiseen taisteluun, jolloin raadan yöhön saakka, käyn nukkumaan tykkivin ohimoin, veren raskaasti virratessa väsyneissä jäsenissäni, ja aamuin taas herään tarmo suonissani ja kirkkaus silmissäni.»

»Ja olette onnellinen?»

»En tiedä. Voin ottaa elämän päivä päivältä, hetki hetkeltä, ja siinä lienee sittenkin ainoa onnen taito. Eilinen päivä on eletty, eiliset vaivat on kestetty, eilinen onni on nautittu, huomisesta ei tiedä mitään, siis tänään on kaikki. Jos tämän voisi käsittää, jos tähän voisi tyytyä, olisi onnellinen, mutta sitä ei ihminen voi, hän ei voi unohtaa eilistä eikä olla aavistelematta huomista, eikä — ja se on raskainta — voi olla tiedustelematta, tutkimatta, arvailematta kaiken päämäärää, kaiken tarkoitusta. Hänellä on järki, hänellä on tajunta, mutta elämän kainala ristiriita on siinä, että hän tietää ne riittämättömiksi ratkaisemaan yksinkertaisimpiakaan kysymyksiä, jotka kuitenkin hänelle ovat kaikki kaikessa, noita tunteen nostamia ja vaatimia kysymyksiä, joista hänen mielenrauhansa ja onnenolonsa kuitenkin täydellisesti riippuvat. Ihminen on rajoitettu, mutta hän on rajattomassa ympäristössä, hän ei voi käsittää avaruuden rajattomuutta, ei rannattomuutta eikä ikuisuutta, mutta koetelkaapa kuvitella avaruutta rajoitetuksi. Olisiko jossakin raja, seinä? Heti nousee kysymys: mitä on tuolla puolen? Siellä täytyy olla jotakin, jos ei muuta niin tyhjyyttä, ja tyhjyyskin on enemmän kuin ei mitään, niin, tyhjyyttä ei ole olemassakaan. Tämä ristiriita leviää kaikkialle, siitä tämän elämän tuskat ja taistelut, siitä sen vaihtelevaisuus ja onnettomuus, eikä onni ole muuta kuin onnettomuudentunnun hetkellistä unohdusta. Ja vaikka ihminen tietää turhaksi taistella avaruuden, kaikkeuden salaisuutta vastaan, ei hän voi siitä taistelusta lakata, sillä silloin hän allekirjoittaisi oman kuolemantuomionsa. Se on hänen ainoa päämääränsä, jos hänellä kerran sellaista on, tuon avaruuden salaisuuden riistäminen itselleen; mutta se on toivoton päämäärä. Ja kuitenkin, kaikessa toivottomuudessaan se on sittenkin ainoa mahdollisuus, sillä ellei se olisi toivoton, jos se jonakin päivänä saavutettaisiin, niin olisi ihmiseltä riistetty kaikki, hän tietäisi kaikki ja silloin hän kuolisi ikävään.»

Ola istahti ja kuin tahtoen vapautua taakastaan, hän ravisti päätänsä ja naurahti lyhyesti.

»Metafysiikka tekee hulluksi, ja sellaiseksi en kuitenkaan tahdo teitä enkä itseäni saattaa. Mutta Intian ilmakehä on sellainen, että se väkisin johdattaa ajatukset siihen.»

XIV.

Siinä he istuivat kauan, hiljaa puhellen, ja illan varjot pitenivät, aurinko sammui, sen viimeinen hehku viipyi vielä vuorilla ja alhaalla loisti puron kirkas pinta. Myöskin ruhtinas seisoi liikkumatta, katsoen vuorille, ja syvä hiljaisuus täytti kaiken. Nellien ääni pehmeni melkein kuiskaukseksi, kun temppeli pilareineen tummeni heidän edessään alenevalla pengermällä. Jotakin oudon turvattoman turvallista tunkeusi hänen mieleensä hänen istuessaan Olan vieressä ja katsellessaan tämän ruskeata niskaa ja sen suortuvia, jotka vielä välkkyivät rusotuksessa. Jotakin kotoisen lämmintä läikähti hänen sydämessään, kun hän kumartui Olan puoleen ja kuiskasi puolittain kuin itselleen:

»Mitenkähän isä jaksaa?»

Ola näki edessään ukko Carrerin tarmokkaan olennon, hänen harmaat tutkivat silmänsä, ja ikäänkuin kuuli korvissaan hänen kiivaan astuntansa, tuon raha- ja työruhtinaan New Yorkin mahtavassa pilvenpiirtäjässä. Hän saattoi aavistaa, mikä tuska kouristi teräksistä miestä nyt, kun suunnitelma oli tuhoutumaisillaan ja hänen ainoa tyttärensä tietymättömissä keskellä raivoavaa kansanmerta, ja yhtä äkisti kuin hän taannoin oli hetkeksi vaipunut unelmoimaan ja haaveksimaan, yhtä äkkiä hän nyt tunsi taas vastustamattoman liikunnon, rajun toiminnan ja taistelun halua. Mutta hän ei vastannut mitään, vaan jäi kumartuneeseen asentoonsa, ja vain suupielien värähtely ilmaisi, että hän kiihtyneesti oli syventynyt johonkin. Kun hän jonkun ajan kuluttua vilkaisi Nellieen, näki hän tämän silmun täyttyneen kyynelistä.

»Minulla on ikävä kotiin!» sanoi Nellie teeskentelemättä, yrittämättäkään kuivata kyyneleitään. »Isä-ukko! Kuinka nyt pidänkään hänestä!»

Ola tunsi, että hänellä oli lapsi edessään. Nellie oli lapsi kaikesta huolimatta, — vaikka hän olikin ollut New Yorkin seuraelämän juhlittu kuningatar ja kaiken yläpuolelle asettanut oman oikkunsa; kaikista päähänpistoistaan, kiemailuistaan ja tyhmyyksistään huolimatta hän oli kuitenkin pieni herttainen lapsi, vilpitön ja hyvä, eikä »turmelus», joksi Ola monasti oli hänen oikkujaan päätellyt, ollut päässyt pintaa syvemmälle. Ja kun Ola katseli hänen vaaleita, kyynelten läpi väkisinkin hymyileviä tyttökasvojaan, hänen valtoimia kiharoitaan ja noita silmiä, jotka saattoivat yhtä ihastuttavasti hymyillä kuin itkeäkin, — joissa oli kesyttämätöntä ylpeyttä ja lapsellista luottamusta, — ei hän voinut olla tuntematta samaa värähdystä, jonka ensi kerran oli aistinut tunnustaessaan itselleen, että Nellie oli kehkeytynyt naiseksi. Nellie näki naisellisin vaistoin, että jokin oli vaikuttanut Olaan, näki hänet hitusen liikutetuksi, ja luottavasti, vaistomaisesti hän laski kätensä ja kosketti sillä Olan kättä.

»Autattehan te minua? Voinhan luottaa teihin kuten tähänkin saakka?»

Olan tenhosi noiden muutamien yksinkertaisten sanojen sointu, ei se, että vedottiin hänen ritarillisuuteensa ja hänen voimaansa, — hän oli liiaksi mies kiinnittääkseen huomiota sellaiseen, mikä oli hänen mielestään luonnollista, — vaan niiden täyteläinen sävy. Ne olivat taaskin uutta Olalle. Hänelle oli outoa ja vaikeaa, mutta samalla, hänen tietämättään miksi, suloista huomata tai paremminkin aavistaa, että Nellie oli nainen. Hänelle oli Nellie tähän saakka ollut vain tyttö, itsepäinen, oikullinen, mutta siitä huolimatta hauska tyttö, eikä Ola ollut voinut sille mitään, että hänellä oli joitakin isällisiä tunteita tuota haihattelevaa tuulihattua kohtaan ja että hänen suhtautumisessaan oli toisinaan hienokseltaan loukkaavaa holhousta. Hän ei osannut arvioida, mitä tämä uusi huomio hänelle mahdollisesti voisi merkitä, se oli hänelle itsessään outo yllätys ja sellaisena nautittava ja mielenkiintoinen. Tyynesti, mutta lujasti hän tarttui Nellien käteen.

»Voitte!» sanoi hän eikä voinut pidättää antamasta sanalleen lämmintä vivahdusta.

Samassa Nellie naurahti, ja entinen tyttö pilkahti kyynelten lomasta. Hän kuivasi ne ja katsahti veitikkamaisesti Olan puoleen.

»Tiedättekö, että minä olen ollut monta vuotta vihainen teille, oikein vihainen, mutta nyt voisin sen antaa anteeksi, jos sanotte, mistä ollut vihainen!»

Ola katsahti häneen kummissaan. Hänen katseensa oli veitikkamainen, sanat niinikään, mutta äänessä oli hitunen vakavuutta.

»Enpä tiedä todellakaan», aloitti Ola hitaasti, »minulle te olette niin monta kertaa suuttunut, en tiedä syystä vai syyttäkö, mutta enpä aavista mitään sellaista tehneeni, joka oikeuttaisi vuosikausien vihat. Luulen melkein, että minulla on ollut monta kertaa suurempi syy suuttua teihin!»

»Niinkö, mutta te olette itse ollut kuitenkin syyssä! Minä en olisi ollut niin monta kertaa niin hirveän tottelematon ja oikullinen, ellen olisi ollut suutuksissa! Ja minulla oli kyllä oikeus suuttua. Arvatkaahan!»

»En osaa . . .»

»Minäpä autan muistianne: muistatteko silloin Suomessa, kun isäukko keksi teidät lohia narraamassa siellä kosken rannalla? Muistatteko, mitä te silloin sanoitte minulle?»

»Taitaa olla hiukan liian vaikeata.»

»Silloin olen kaksinverroin oikeassa. Te ette loukannut minua tietoisesti, vaan vaistomaisesti, ja silloin on rikos paljon suurempi. Te sanoitte minua tytöksi. Ja sellaista minä en ansainnut enkä ansaitse. Mutta anteeksi saatte. Sillä te olette minut niin monta kertaa pelastanut yhdestä ja toisesta, että olisitte ansainnut hengenpelastusmitalin jo moneen kertaan.»

Ola nauroi tervettä raikasta nauruaan.

»Kyllä te olitte sen nimityksen ansainnut, siitä ei ole epäilystäkään, silloin . . .»

»Entäs nyt?»

Nellien kasvot yrittivät olla veitikkamaiset, mutta tahtomattakin niihin tuli vakavaa, ja Olakin häiriintyi katsoessaan syviin silmiin.

»Ette nyt, sillä nyt te olette nainen, ja vieläpä, jos sallitte sanoa, harvinaisen kaunis nainen . . .»

He pitivät toisiaan kiinni kädestä, ja heidän katseensa, aluksi nauravina, olivat uponneet toisiinsa; mutta vähitellen nauru kuoli, jotakin muuta tuli tilalle, syvempää, herkempää, he tunsivat liikkumattomuudessaan suoniensa kiihkeät lyönnit ja ikäänkuin outo voima veti heitä yhteen, heidän silmänsä eivät jaksaneet kestää toisen katsetta, mutta eivät myöskään jaksaneet siitä irtautua, vaan puoleksi suljetuin luomin, tuskin hengittäen, puristaen toistensa kättä, voimatta lähetä tai irtautua, he istuivat hämärässä liikkumatta, puhumatta, menettäen hetkeksi käsityksensä tapahtuvasta, tuntonsa muusta maailmasta ja ympäristöstä.

Samassa leimahti tuli temppelin vierustalla, ja leimuavan soihdun valossa he näkivät bramiinin siellä seisovan. He katsahtivat vielä kerran toisiaan silmiin, kun bramiini lausui:

»Tulkaa!»

He irroittivat kätensä, jääden seisomaan lehvistön varjoon, jonka läpi soihtu loi punertavaa valoaan. Nellie tunsi väristystä, ja Ola tajusi hämärästi raukeutensa. Meidän silmänsä loistivat, kun Nellie vaistomaisesti nojautui Olaa vasten ja tämä tukien lujalla kädellään johdatti häntä temppelin pengermälle. Ei sanaakaan ollut lausuttu, ei mitään tehty, ja kuitenkin he tunsivat, ettei maailma ollut heille enää sama kuin hetki sitten.

He astuivat bramiinin luo, ja ruhtinas tuli mukaan. Vanhus viittasi heille kädellään, ja hänen jäljessään he astuivat pimeään temppeliin, kulkien taas noita sokkeloisia käytäviä pitkin, joiden seinämille soihdun lepattava valo lankesi. Vanhus astui muutamia askelmia alaspäin, avasi matalan raudoitetun oven ja viittasi sisään. Muone oli matala temppelisuojama maanpinnan alapuolella ja niin ylellisesti sisustettu, että se häikäisi ruhtinaankin silmät. Seinät olivat peitetyt värikkäillä kudoksilla, jotka esittivät Intian luontoa ja eläimiä. Lattialla oli mahtavia persialaisia mattoja, pehmeitä silkkipieluksia, pari koruompeluksin kirjailtua divaania, komeita vesipiippulaitteita, muutamia hienoveistospöytiä ja suuria fajanssimaljakoita, joiden väririkkaus ja muotojen sorea kiemuraisuus synnytti omituisen tunnelman katosta riippuvan hopeisen öljyasiian valossa. Öljy oli voimakastuoksuista, samoin levittivät muutamat suuret kukkakasvit tuoksuaan.

»Istukaa!»

He istuutuivat, ruhtinas pielukselle ja Nellie Olan viereen matalalle divaanille. Vanhus kiinnitti soihdun oven ulkopuolelle, sulki oven ja luotuaan tutkivan silmäyksen läsnäolijoihin, istuutui jalat ristissä matolle lähelle ruhtinasta.

»Kuulkaa vanhuksen kertomus!»

Bramiini katsoi suoraan eteenpäin, tummien loistavien silmien katso tähtäsi johonkin kauas ja ääni oli syvä ja kaiukas.

»Oli kerran nuorukainen ylhäisestä suvusta. Hän etsi viisautta ja hän etsi tietoa ja jumaluutta. Hän etsi niitä vilpittömästi, täynnä nuorta intoa, ja hänen katseensa oli kiinnitetty pyhiin kirjoihin terävänä kuin kotkan katse, kun se leijailee avaruudessa, ja hänen viisaudenjanonsa oli suurempi kuin hirven, kun se rientää lähteelle. Mutta hän ei etsinyt viisautta viisauden takia eikä tietoa sen itsensä vuoksi, vaan saadakseen mainetta ja kunniaa, — ei jumaluutta siksi, että siten saavuttaisi suuren rauhan ja suuren onnen, vaan voidakseen kerran olla viisain ja taitavin pappien neuvotteluissa ja pyhien toimitusten suorittamisessa. Siksi ei hän ollut vielä eronnut maailmasta, hänen henkensä oli kiinni maassa niinkuin halvan paarian, kun tämä selkä köyryssä etsii pudonneita tähkiä liejuiselta riissipellolta tai astelee härkäparin jäljessä maata kyntäessään. Mutta nuorukainen luuli olevansa hengen mies, hän etsi vilpittömästi, ja hänen harhaluulonsa johtui hänen nuoruudestaan ja ymmärtämättömyydestään.

»Kerran, kun nuorukainen kulki pitkin joen vartta, vaipuneena pyhien kirjojen ongelmiin ja niitä mietiskellen, hän kohtasi kuninkaantyttären, joka tuli orjattariensa kanssa häntä vastaan, sillä kuninkaanlinna ei ollut kaukana ja nuorukainenkin oli kuninkaallista sukua. Heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja ikuinen kohtalon sallimus oli, että siitä hetkestä tuli heidän kohtalonhetkensä. Sillä kuninkaantytär oli nuori ja kaunis, kaunis kuin gaselli joelle tullessaan, arka kuin aavistus, kiihkeä kuin yön hämäryys, eikä Buddhan pyhän kuvan silmät loista kirkkaammin kuin hänen silmänsä loistivat korkein otsan alla. Nuorukainen seisoi lumoutuneena, ja oudon värähdyksen tunsi kuninkaantytärkin. Niin he seisoivat kunnes kuninkaantytär jatkoi matkaansa, mutta siitä hetkestä lähtien ei nuorukainen saanut rauhaa, vaan hänen palattuaan kammioonsa eivät pyhien kirjojen ongelmat enää viehättäneet mieltä, outo aavistus sekoitti hänen ajatuksensa ja verensä, ja kauan, monta päivää, hän harhaili kuninkaan puutarhassa ilman päämäärää levottomana ja kiihkoisana, kaivaten jotakin, peläten kaikkea ja odottaen. Ja sattui taas, niin oli kohtalon sallimus, että kuninkaantytärkin tuli puutarhaan, kaivaten ja odottaen ja peläten, ja he kohtasivat toisensa, eikä kuninkaantyttärellä ollut orjattaria mukanaan. Ja nuorukainen, rikkoen säätyään, rikkoen lakia, jumaluutta, kuninkaantytärtä ja itseään kohtaan, tuli tämän luo, heidän katseensa tapasivat toisensa, heidän kätensä tarttuivat toisiinsa, heidän huulensa kuiskailivat hulluuden, suloisen, huumaavan hulluuden sanoja, kunnes heidän huulensa yhtyivät ja he vajosivat syleilyyn, pitkään juovuttavaan syleilyyn, jonka rikollisuus huusi kostoa maan äärestä ääreen. Mutta se oli suloinen rikos, sillä he olivat nuoria ja he olivat kauniita ja jumalat olivat heihin rakkauden lähettäneet. He omistivat toisensa.»

Vanhan bramiinin ääni kaikui tasaisena ja yksitoikkoisena, mutta siinä oli suggeroivaa voimaa, ja kuulijat istuivat hievahtamatta kuunnellen.

»Mutta rangaistus seurasi rikosta. Tapahtui niin, että kuningas naitti tyttärensä toiselle kuninkaalle ja tyttären ja nuorukaisen oli erottava, ja heidän mielensä oli tyhjä ja toivoton kuin kulon polttama aro. Kuninkaantytär ei voinut vastustaa, mitä hänen isänsä oli päättänyt, vaan hänen oli lähdettävä matkaan. Eikä nuorukainen taas voinut unhoittaa eikä erota, vaan hän seurasi mukaan kauas korkeille vuorille. Kuningas otti kuninkaantyttären puolisokseen, mutta päivää jälkeen häiden hän kaatui taistelussa. Ja vain kuninkaantytär ja nuorukainen tiesivät, ettei kuningas ollut puolisoaan omistanut. Vajaan vuoden kuluttua syntyi kuningattarelle poika. Hän sai nimen ja arvon ja hänen setänsä hallitsi hänen nuoruudessaan, mutta hänen äitinsä lakastui ja kuihtui kuin kukka kuivuudessa tai pimeässä, sillä hän rakasti nuorukaista eikä voinut häntä tavata, ja avaruuteen katsellen hän monen monena iltana istui linnan pengermällä. Nuorukainen vaelsi pois pyhien kirjojen pariin, saadakseen tunnolleen rauhan ja sovittaakseen rikoksensa, ja monta kymmentä vuotta on hän rikostaan sovittanut. Poika kasvoi, hänestä tuli ruhtinas, mutta valtakuntaa ei hänellä enää ollut, sillä vieraat riistivät sen, ja nyt hän harhailee kodittomana, maattomana pakolaisena omien alamaistensa vainoamana. Sinä, ruhtinas Amaru, olet se poika, ja katso, tässä on isäsi! Voitko antaa rikokseni anteeksi?»

Tuokion täytti hiljaisuus temppelihuoneen, hiljaisuus niin syvä ja täysi, että öljyn palo hopealampussa selvästi kuului, mutta seuraavassa hetkessä vaipui ruhtinas Amaru vanhan bramiinin rintaa vasten.

»Isä!»

Vuosikymmenien kaipaus ja hetken pakottava tunnelma purkautui vuolaasti ilmi, ja isä ja poika syleilivät toisiaan lampun haaveellisessa valossa. Ja kun he erosivat, kuvastui kummankin kasvoilla ihmeellinen rauha, ja vanhuksen ääni oli entistä syvempi, kun hän lausui:

»Tahdoin todistajia, jotta syntini ja rikokseni raskaammin tuntuisi. Nyt olen saanut sen anteeksi niinkuin tässä elämässä on anteeksisaanti mahdollinen. Mutta vielä on minulla asiaa. Ihmeellisiä ovat pyhät kirjat ja vapisuttavia niiden ennustukset. Mutta ennustettu on, että sinä tänään tulisit, ja sinä, lännen kultamaan kukkea tytär, ja sinä, jonka iho on valkoinen kuin lumi vuorilla ja käsi jäntevä kuin nuoren palmun solakka runko, ja ennustettu on, että tänään tapahtuu täällä suuri asia ja että Intialle on uusi aika koittava. Minä odotin tätä päivää ja uskoni oli suuri, mutta tuskani kasvoi iltaan mennessä, ennenkuin näin teidät, ja nyt tiedän, että ennustus on oikea. Ihmeellinen on kohtalo, ihmeellinen on elämä ja ihmeellisiä pyhien kirjojen ennustukset. Mutta mitä vielä tapahtuu? En tiedä kaikkea, mikä teidät tänne sai, mutta tiedän tarpeeksi. En näe tietä eivätkä aivoitukseni yletä tätä asiaa parantamaan.»

Vavisten, mutta kuitenkin lujana korotti Nellie silloin äänensä hetkessä tulleesta mielenjohtumasta, joka oli ollut kuin salamanvälähdys, mutta jonka hän tajusi oikeaksi, ainoaksi tuhansien keinojen joukossa:

»Pyhä isä, ainoa tie, ainoa mahdollisuus on, että Amaru huudetaan Intian kuninkaaksi.»

Ruhtinas kavahti seisomaan, hänen silmänsä leimahtivat kuin unesta heränneen, ja välähtivät myöskin vanhan bramiinin silmät. Hän nousi hitaasti ja arvokkaasti:

»Sana on sanottu, niinkuin ennustus lausuu. Poikani, sinusta tulee Intian kuningas, se on sekä pyhien kirjojen että hetken vaatimusten mukaista. Ole ylpeä, ei niin, että kuninkuus olisi vain kunnia, ei, vaan niin, että se on suuri ja raskas velvollisuus. En ole mitään sellaista ajatellut, sillä olen hautautunut pyhiä kirjoja tutkimaan, mutta kun tuo tytär on sanansa sanonut, tiedän ja uskon, että korkeampi viisaus on hänen suunsa kautta puhunut. Sinusta tulee kuningas!»

Ruhtinas ei puhunut mitään, mutta hänen harhaileva katseensa ja kiivas hengityksensä todistivat hänen mielenkuohuaan. Nellie koetti pidättää hengitystään, ensi kiihtymyksen ohimentyä oli hänet yllättänyt omien sanojensa odottamaton vaikutus. Ola tunsi itsensä järkytetyksi, mutta hänkin käsitti Nellien sanojen ihmeellisen oikeutuksen.

»Odota!»

Vanhus kääntyi, astui seinän luo, siirsi syrjään seinäkudoksen, painoi jotakin näkymätöntä ponninta, ja seinään ilmestyi syvä aukko. Vanhus kumartui aukkoon ja veti sieltä esiin hohtavan esineen.

»Kruunu!» huudahti ruhtinas tahtomattaan. Bramiini ei sanonut mitään, vaan otti kätköpaikasta esiin muutamia esineitä. Hitaasti, juhlallisen elein hän asetti ne eteensä matolle, kiersi auki kullanhohteisen rasian ja kehoitti ruhtinasta polvistumaan. Ihanan outo tuoksu lemahti huoneeseen.

»Poikani, ruhtinas Amaru, täten kruunaan ja voitelen minä sinut täällä vuoriston pyhätössä Intian kuninkaaksi, ja ulottukoon valtasi merestä mereen Himalajan rinteille, ja olkoon hallituksesi yhtä oikeamielinen, lempeä ja viisas kuin pitkäkin! Ole uskollinen, urhea ja tarmokas! Minä voitelen sinut omistamallani vallalla kuninkaaksi ja painan päähäsi Intian vanhan kruunun!»

Vanhus siveli ruhtinas Amarun otsan ja ohimot tuolla tuoksuvalla nesteellä ja pani hänen päähänsä hohtavan kruunun ja heitti kuningasmanttelin hänen harteilleen.

»Olet kruunattu nyt! Terve, kuningas!»

Ruhtinas nousi ja hänen kasvonsa olivat mielenliikutuksesta kalpeat.

»Minä kiitän sinua, isäni, ja tottelen sinua niin kauan kuin elät, ja seuraan neuvojasi kuolemasi jälkeen! Olen valmis!»

Hän riisui yltään kuninkaalliset merkkinsä, ja vanhus asetti ne takaisin kätköpaikkaan.

»Ja kuulkaa nyt neuvoni: sinä, kuninkaan ystävä vieraasta maasta, lähdet hänen palveli jansa kanssa meren rannalle suureen kaupunkiin ja ilmoitat hänen kruunauksestaan ystävillesi, että he tietävät ottaa hänet vastaan. Ja minä, vanhus, lähden kansan keskeen ja huudatan hänet kuninkaaksi. Sinä, kuningas, ja sinä, tyttäreni, jäätte tänne temppeliin. Teiltä ei puutu mitään täällä, ja kun päivä koittaa, jolloin kuningas Amaru astuu kunniaansa, silloin lähdette täältä. Olen puhunut.»

»Minä suostun», sanoi Ola, ja kuningas nyökäytti päätään.

»Tule siis mukaani.»

Vanhus viittasi kädellään, ja Ola seurasi häntä. He kulkivat läpi pimeän temppelin, kunnes saapuivat huoneeseen, joka muistutti hiukan kemiallista laboratoriota. Ola istuutui jakkaralle, ja vanhus rupesi käsittelemään hänen kasvojaan ja ruumistaan eräillä nesteillä, neuvoen samalla hänelle muutamia tähdellisiä asioita. Hän toi Olalle hindulaispuvun ja puki sen ylle, ja kun Ola parin tunnin kuluttua katsahti kuvastimeen, näki hän edessään hindun, tuskin enää tuntien itseään.

He menivät takaisin temppelihuoneeseen, ja Nellie hätkähti nähdessään tuntemattoman hindun tulevan; ruhtinaskin loi tutkivan silmäyksen. Vanhus oli tyytyväinen. He keskustelivat vielä yksityisseikoista, kunnes ruhtinas Amarun palvelija tuli ilmoittamaan, että hevoset olivat valmiina.

Ola nousi ja tervehti ruhtinasta.

»Luottakaa palvelijaani. Hän tietää niin paljon kuin tarvitaan, tekee kaikki, on uskoillinen kuolemaan saakka eikä puhu mitään. Näkemiin, ystäväni!»

Nellie livahti Olan kanssa ulos. Ulkona oli tyyni, vilpoisa yö. Tähdet tuikkivat korkealla, ja ilmassa oli tuhansia tuoksuja.

He kuiskailivat pimeässä.

»Olkaa varovainen, itsenne ja minun takia, mr Rautio!»

»Teidän turvallisuutenneko takia?»

Nellie hengitti kiivaasti.

»Ei, vaan minun itseni takia . . . Ola!»

Illan tapaukset olivat kuumentaneet heidän verensä, eivätkä he voineet pidättäytyä, vaan heidän huulensa yhtyivät pitkään suuteloon.

»Onneni ja siunaukseni mukaasi, Ola!»

XV.

David William Carrer oli yötä päivää tehnyt työtä. Nellien lähdettyä matkalle hän ensin tunsi kaipausta, mutta sitten oli kuin vapautunut taakasta. Hän saatoi nyt kokonaan antautua työlleen.

Ja työtä oli. Maailmanvalloitus vaati miehensä viimeiseen asti. Carrer ponnisti. Hän oli ensimmäinen konttorissaan aamulla ja viimeinen sieltä yöllä poistuessaan: hän söikin konttorissaan, hätäisesti ahmimalla, lukien samalla jotakin tiedonantoa, keskustellen jonkun kanssa. Hän ci tiennyt, milloin tuli talvi sumuineen ja lumineen, milloin kevät tuulilleen ja kuulaille iltoineen. Kesän hän tiesi tuolta alhaalta asfaltilta kihoavasta kuumuudesta, mutta syksyisin, kun sade pieksi ruutuja ja ulkona oli harmaata ja usvaista, kun sähkölyhdyt loistivat alhaalla himmeinä, silloin hän oli onnellinen, tuntiessaan työnsä tuottavan itselleen viihdyttävän nautinnon.

Hän tiesi, että suunnitelma toteutui hitaasti, mutta varmasti. Valloitustyö edistyi. Miljaardiyhtymään sulautui sekä tahallisesti että tiedottomasti pienemmät yhtymät ja yritykset, joutuen renkaiksi samaan ketjuun. Lukemattomat olivat ne tehtaat ja liikkeet, jotka olivat kokonaan riippuvaisia hänestä, isäntien ja omistajain sitä edes aavistamatta. Hän saattoi nähdä, että he hallitsivat maailmantuotantoa. Jos he seisauttaisivat vain päiväksikin liikkeensä. niin se olisi todellinen maailmansulku.

He eivät olleet täysin tajunneet suunnitelmansa seurauksia, mutta nyt ne alkoivat jo häämöittää. Uusi ja toisenlainen yhteiskuntajärjestelmä oli mitä luonnollisimmalla tavalla syntymässä, yhteiskuntajärjestelmä, joka inhimillisillä silmillä katsottuna näytti joka tapauksessa paremmalta kuin vanha ja ehdottomasti varmemmalta kuin ne, mitä epälukuiset maailmanparantajat olivat suositelleet ja laatineet. Tätä yhteiskuntaa ei luotu paperilla, elävä elämä sen itse synnytti, sen luomiseen ottivat kaikki osaa, niin rikkaat kuin köyhät, sivistymättömät ja sivistyneet. Mutta he loivat sitä tietämättään. Vain harvalukuinen johto aavisti, mihin pyrittiin ja miten pyrittiin. Uudella yhteiskuntajärjestelmällä oli se etu, että se yhdisti sopivasti pääoman ja työn voiton, tasaisemmin ja oikeudenmukaisemmin kuin mitkään muut järjestelmät. Carrerin jäykkä suu vetäytyi toisinaan hymyyn, kun hän ajatteli, että ihmiskunta eräänä aamuna herää havaitsemaan yhteiskuntajärjestelmän muuttuneeksi yön aikana perinpohjin, tavalla, josta heillä ei ole ollut aavistustakaan, ja niin nopeasti, että se tuntuu unennäöltä.

Carrer luotti siihen, että hänen työnsä ei tarkoittanut vain omaa huvia, omaa viihdytystä, vaan että hän todella teki työtä ihmiskunnan hyväksi, — että hänen työllään ainakin hiukan parannetaan epäkohtia ja valloitetaan maailmaa ihmisille.

Loordi Leighton lähetti säännöllisesti raporttinsa työn edistymisestä Intiassa. Niiden lukeminen oli aina juhlahetki Carrerille. Hän koetti kuvitella vaikeuksia ja vastuksia, joita siellä erämaassa oli voitettavana, ja sattui väliin, että hänen oma työnsä täällä konttorissa hetkisen tuntui liian yksitoikkoiselta, liian kuolettavalta verrattuna työhön tuolla kaukana laidattomien erämaitten äärellä, auringon alla, tuulessa, keskellä luontoa; mutta Carrer tukahdutti nopeasti tällaisen kaipauksensa. Hänellä oli oma työnsä, ja olihan hän jo vanha. Hän tyyntyi, luki raportin, kirjoitti vastauksen ja jatkoi muita töitänsä ylhäällä pilvenpiirtäjässä, kuohuvan, meluavan Broadwayn varrella.

Tuli sitten loordi Leightonilta huolestuttava raportti, jossa kerrottiin kuivuudesta ja uhkaavasta kadosta, ja jonkun ajan kuluttua toinen, jossa loordi teki selvää hirmumyrskyn tuhoista. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli nälänhätä uhkaamassa. Carrer ryhtyi joihinkin varotoimiin, mutta ne olivat tuskin alullakaan, kun tuli tieto täydellisestä nälänhädästä ja sen synnyttämästä kuohunnasta. Se oli kuin salama, joka äkkiä valaisi koko tilanteen synkkyyden.

»Ellei riittävästi elintarpeita saada hankituksi ja toimitetuksi perille mitä pikimmin, en todellakaan voisi liioitella aseman vakavuutta. Jos täydellinen kapina puhkeaa, huomautan ensiksikin, ettei sitä kyetä kukistamaan ja toiseksi, että kaikki työmme ja saavuttamamme tulokset täällä ovat silloin mennyttä», ilmoitti loordi, ja Carrer kyllä ymmärsi, että hän päätteli oikein.

Carrer istui muutamia minuutteja nojatuolissaan silmät ummessa. Hän ei ajatellut eikä jaksanut mitään ajatella. Isku oli huumaava, ja hän tunsi väsymystä. Mutta raukeutta ei kestänyt kuin hetkisen. Avatessaan silmänsä hän oli sama rautainen, murtumaton ja luja Carrer, jollaiseksi hänet oli opittu tuntemaan pörssissä, tehtaissa ja liikemaailmassa. Hän tarttui puhelimeen ja kutsui luokseen kaikki johtokunnan jäsenet.

»Heti. Tärkeätä.»

Hän sanoi sen rauhallisesti, ilman korostusta, mutta kun Carrer kerran sanoi jonkin olevan tärkeää, niin hänen ystävänsä myös heti käsittivät, ettei ollut kysymys vähästä.

Soitettuaan Carrer laittautui mukavammin nojatuoliinsa, ojensi jalkansa ja nukahti. Hän tiesi, että häntä odotti nyt uusi, yhäkin vaativampi työ, ja hän tahtoi sen aloittaa virkeällä ja voimakkaana.

Isaskar Silberstein saapui ensimmäisenä. Hänet päästettiin sisähuoneisiin saakka. Juutalainen miljaardimies ei ollut vielä kiihtynyt, mutta hän oli utelias. Hän koputti ovelle. Sisältä ei kuulunut vastausta. Hän koputti toisen kerran. Ei nytkään.

Silberstein avasi oven ja pysähtyi. Carrer nukkui nojatuolissa, pää hiukan taakse taivutettuna, rauhallinen ja tyyni ilme työn uurtamilla, mutta vieläkin lujilla ja ilmehikkäillä kasvoillaan. Sähkölampun varjostettu valo lankesi hänen harmahtaville hiuksilleen.

Juutalainen ihmetteli. Oliko Carrer niin väsyksissä? Miten hän saattoi nukkua, jos oli jotakin tärkeätä tekeillä? Mutta Isaskar Silberstein kunnioitti ja hiukan pelkäsikin Carreria, ainakin niin paljon, ettei rohjennut häntä herättää.

Tuokion kuluttua ilmestyi mr Borah. Hänen äänekäs keskustelunsa kuului jo kaukaa, ja äkkiä avasi Carrer silmänsä, huomaten juutalaisen istuvan vastapäätä. Hän vetäisi kädellään yli kasvojen, jännitti lihaksiaan ja nousi ylös.

»Anteeksi, etten huomannut tuloanne, mr Silberstein. Nukuin hetken. Kas, hyvää päivää, mr Borah!»

He istuutuivat kaikin mr Carrerin pöydän ympärille, sytyttivät sikaarinsa ja jäivät kuuntelemaan, kun Carrer tasaisella liikemiesäänellään luki heille loordi Leightonin viime tiedoituksen. Mutta lause lauseelta, pala palalta, kun tilanne kaikessa kaameudessaan piirtyi heidän eteensä, he jännittyivät, kasvojen lihakset pingoittuivat ja hengitys kävi kuuluvaksi. He ymmärsivät kyllä, mitä loordin selostus merkitsi, — perikatoa, ellei onnettomuutta saataisi estetyksi. Sillä vielä eivät hekään olleet saavuttamattomissa, vararikko voisi vielä heitäkin odottaa, syystä että Intiaan oli kiinnitetty ja uhrattu liian paljon.

»Minun mielestäni», lopetti Carrer, »on asia sangen yksinkertainen. Syy onnettomuuteen ei ole meissä, vaan luonnossa. Niinpä emme voineet ennakolta estää sitä. Suurin uhkamme on kapina. Se johtuu nälänhädästä ja menestyy vain sen avulla. Jos tahdomme ehkäistä kapinan, on meidän hankittava viljaa. Vilja on kaikki kaikessa. Toinen kysymys on, saammeko nyt yhtäkkiä sitä riittävästi hankituksi, ja ehtiikö se ajoissa perille. Kapina voi alkaa huomenna, mutta sen puhkeaminen saattaa viipyä vielä kuukausiakin. Meidän on niin ollen ainakin yritettävä.»

Kaikki myönsivät. Periaate oli kyllä yksinkertainen, mutta sen toteuttaminen ei suinkaan ollut yhtä selkeä. Carrer tiesi sen kyllä.

»Nyt on saatava selville, voimmeko hankkia tarpeeksi viljaa. Kutsun viljaosaston päällikön puheilleni.»

Carrer soitti. He istuivat liikkumatta ja ääneti. Parin minuutin kuluttua astui huoneeseen mies, joka nuoresta iästään huolimatta näytti Carrerin pienoiskuvalta, mitä tulee tarmokkuuteen ja lujuuteen.

»Mr Wells, vastatkaa nopeasti seuraaviin kysymyksiin: kuinka paljon viljaa on varastoissamme, kuinka paljon voimme hankkia sitä kolmessa päivässä, ja voimmeko — ja kuinka pian — saada sitä hankituksi riittämään Intian suuruiselle väestömäärälle?»

Ei ilmekään muuttunut mr Wellsin sileiksi ajelluilta, kalpeilla ja terävillä kasvoilla hänen kuullessansa nämä jättiläismäiset kysymykset. Hän oli tottunut suuriin asioihin ja monellaisiin lukuihin.

»Hetkinen.»

Hän poistui nopeasti, ja taas he odottivat. Ei kulunut kuin ehkä neljännestunti, kun mr Wells palasi ja antoi pyydetyt tiedot. Varastoja oli vähän, mutta oli melkoinen varmuus, että viljaa voitaisiin nopeasti hankkia huomattavia määriä, ei kuitenkaan niin paljon kuin olisi tarvittu. Se tuottaisi jo suuria, ehkä voittamattomia vaikeuksia. Hän pyysi anteeksi, ettei voinut antaa aivan tarkkoja numerotietoja, mutta hän ei ollut vielä saanut kaikkia raportteja. Jos oli ostettava, oli ostettava äkkiä ja yllättämällä, sillä muutoin hinnat huikeasti kohoisivat.

Carrer viittasi, ja mr Wells poistui. Asema ei siis siltä kannalta ollut toivoton.

»Kuljetuskysymys sitten. Siitä kai selviämme, sikäli kuin yleensä saattaa selvitä, sillä onhan meillä ylivoimainen tonnisto rahtimarkkinoilla. Ja sitten on luullakseni tehtävä tästä kaikesta sopimus Englannin hallituksen kanssa. Se on tosin enemmänkin muodollisuus, mutta täytettävä se on selkkausten välttämiseksi, ja saammehan sitten myöskin apua englantilaiselta tonnistolta. Lisänä rikkakin rokassa, sanotaan. Niin, kysymys on nyt pohjaltaan se, pitääko meidän keskeyttää yleensä kaikki muu toimintamme ja suunnata se yksinomaan Intian avustamiseen? Sen vuoksi olen teidät tänne vaivannut.»

Tulos oli yksimielisesti se, että Carrerin ehdotus hyväksyttiin. Samalla sovittiin, että Silberstein ja Borah tekevät tarpeelliset sopimukset Yhdysvaltain hallituksen kanssa ja Carrer taasen matkustaa Englantiin. Erottiin.

Carrer kutsutti luokseen laivauspäällikkönsä, ja heillä oli pitempi keskustelu. Jo sitä ennen oli Carrer järjestänyt yhden nopeakulkuisimmista aluksistaan valmiiksi Atlantin-matkalleen.

Carrer kulki konttorihuoneitten läpi, eikä kukaan edes aavistanut, mitä oli tapahtumassa. Hän nousi autoon ja ajoi Wall Streetille. Ei sielläkään kukaan tiennyt mitään. Carrer hymyili: jos olisi tiedetty, olisi paniikki ollut valmis. Hän ajoi rantaan. Lähetti oli siellä tarpeellisine papereineen ja valtuuksineen. Carrer meni suoraan hyttiinsä ja paneutui levolle, samaan aikaan kun laiva irtautui laiturista ja lähti pujottelemaan tuhansien vilkkuvien valojen lomitse pitkin Hudson-jokea, sivuutti Long Islandin ja painautui pimeälle Atlantille. Viimeisestä aallonmurtajasta edetessään se sai valtavia hyrskeitä vastaansa, mutta kuin lokki se kiiti aallonharjalta toiselle. Alhaalla kone huoneessa ammensivat mustapintaiset puolialastomat miehet likomärkinä kivihiiliä pesään, koneet jyskyttivät vimmatusti, mutta Carrer nukkui jo silloin.

Radiosähköttäjä ei nukkunut.

Samana yönä kumisivat lennätinlangat ympäri maailmaa ja radiokoneet olivat taukoamattomassa työssä. Kaikki yhtymän laivat, joita ei ehdottomasti muuhun tarvittu, saivat määräyksen suunnata kulkunsa lähimpään sellaiseen satamaan, josta saattoi lastata viljaa. Jättiläisurakka suoritettiin sinä yönä radiolla, mutta ei ollut pienempi sekään työ, minkä laivauspäällikkö sai aikaan, antaessaan yksityiskohtaiset määräykset kaikille laivoille, samalla tehden laskelmiaan ajasta ja paikasta.

»Rio Janeiro! Täysi vauhti! Lasti sinne! Lastaatte viljaa! Tarkemmin sitten! Lähettakaa raportti!»

Sellaisia sanomia saivat tuhannet laivat, ja tuhannet karheakasvoiset ja kiroilevat kapteenit raapivat sinä yönä päätänsä, koettaessaan edes hitusen päästä selville määräyksen tarkoituksesta ja merkityksestä. Mutta suunta muutettiin heti kyllä. Olisikohan puhjennut sota? Ei, tuskin sitäkään! Turhaan arvailivat kapteenit tätä ja vielä turhempaan laivaväki, kun keskellä yötä äkkiä kurssi täydellisesti käännettiin.

Mutta heidän epätietoisuutensa ei mitään merkinnyt. Pääasia oli, että muutamien päivien kuluttua oli suurin osa yhtymän laivoja satamissa, joissa tulisella kiireellä purettiin entisiä lasteja ja sijalle ahdettiin viljaa.

Wall Streetillä ei ehditty avata suutakaan, kun Fritz Müller ja mr Wells äkkiä valtasivat viljamarkkinat. Kaikki kävi muutamassa tunnissa. He ostivat Wall Streetillä, mutta he ostivat myös kaikkialla muualla: nopeasti oli lähetetty sivuliikkeille ja haarakonttoreille kiireellinen määräys ostaa kaikki saatavissa oleva vilja, ja ennen pitkää oli yhtymällä hallussaan melkein koko maailman leiväkset. He saattoivat sen nyt jakaa harkinnan mukaan. Heidän täytyi ottaa huomioon yleinen kulutus ja sen mukaan toimia, mutta samalla oli ylijäämä saatava mahdollisimman suureksi. Suurisuuntainen säännöstely oli tarpeen, ja samalla aloitettiin laaja ja voimakas säästäväisyyspropaganda. Lukemattomissa sanomalehdissä se alkoi, mutta sitä jatkettiin sitten lentolehtisten, luentojen ja reklaamin avulla, ja näin saatiin huomattava säästö. Ei kulunut kolmea viikkoakaan, kun Carrer, joka edelleen oli Englannista käsin johtamassa työtä, näki, että pahimmat vaikeudet oli voitettu. Kokonaiset viljalaivastot kyntivät merta Intiaan rahdattuina, lukemattomat junat kuljettivat viljaa sisämaasta rannikoille, ja tuhannet laivat lastasivat sitä satamissa. Maailmanyhtymän järjestelykyky ja mahti ilmeni selvänä ja voittoisana.

Carrer raatoi Englannissa. Virallisista vaikeuksista hän selvisi pian, sillä hallitus käsitti helposti, kuinka tärkeää oli saada viljaa Intiaan, eikä se yksin ja omin voimin olisi kyennyt sitä riittävästi hankkimaan. Carrerin tarjoama apu oli niin ollen suorastaan ratkaiseva, ja kun hän — pelkästään liiketarkoituksissa toimivaksi otaksuttuna — ei asettanut kohtuuttomia ehtoja, niin hänen ehdotuksiinsa suostuttiin auliisti. Epäilyttävältä tuntui vain, että hän kokonaan pidätti järjestelyn omissa käsissään, mutta jo viikon kokemukset riittivät takaamaan, että hänen kantansa oli siinäkin kohdassa paikallaan.

Carrer oli juuri syönyt illallisen Savoy-hotellissa, kun hänelle tuotiin sähkösanoma. Hän vilkaisi lähtöpaikkaa: Bombay. Hän avasi sen, ja jo ensimmäiset sanat saivat hänen silmissään mustenemaan. Mitä suurimmalla tahdonponnistuksella onnistui hänen hillitä itsensä, niin että hän saattoi lukea:

»Yleinen kapina puhjennut. Suurin osa valkoihoisista päässyt pakenemaan rannikkokaupunkeihin. Loordi Leightonista ja tyttärestänne ei mitään tietoja. Luultavasti saarroksissa. Todellinen kansainvaellus alkanut. Tilanne yleispiirtein melkein toivoton. Kaupunki pitää puoliaan. Viljaa, miehiä, aseita!»

Nellie!

Carrer hyppäsi pystyyn kuin satutettuna. Nellie, hänen oma ainoa tyttönsä, tietymättömissä, Intian kapinan jaloissa! Ei, ei, se on mahdotonta! Hän ryntäsi alas, malttoi tuskin odottaa kunnes lakeija oli pukenut viitan hänen ylleen, ja syöksyi ulos autoon, joka ponnahti heti täyteen vauhtiin.

»Ulkoministeriöön!»

Carrer painui vaunun nurkkaan ja hänen ohimonsa takoivat ja sydän jyskytti kuin haletakseen. Hän ei voinut enää kylmästi ajatella, ei punnita eikä arvioida. Nellie oli vaarassa, ehkä jo kadotettu!

Hän istui koko seuraavan yön ulkoministeriössä ja sähkötteli, mutta vastaukset eivät rauhoittaneet. Päinvastoin. Saapui tieto, että loordi oli sisämaan kaupungissa, joka piti puoliaan, mutta Nellie oli aikaisemmin lähetetty pois ruhtinas Amarun luo eikä hänestä ollut senjälkeen mitään kuultu. Ulkoministeriössä ei myöskään sinä yönä nukuttu, kaikki olivat työssä, kaikki kiihdyksissä ja jännityksissä. Carrer tuskin huomasi, hän tuskin tajusi, että saapuneet tiedot eivät koskeneet ainoastaan hänen tytärtään, vaan myöskin yhtymää ja sen suunnitelmaa.

Aamulla Carrer oli murtunut mies, mutta han kykeni jo ajattelemaan. He olivat siis myöhästyneet. Viljaa saapuisi perille, mutta liian myöhään. Sitä ei voitaisi enää jakaa. Kapinalliset hävittäisivät heidän työnsä ja saavutuksensa.

Mutta kapina oli kukistettava, se täytyi saada kukistetuksi, sekä Nellien että suunnitelman takia. Carrer virkosi hetkiseksi. Ehkä ei kaikki vielä ollut menetetty. Niin, sotaan, sotaan!

Hän ajoi ulos ja neuvotteli koko päivän, sähkötti Amerikkaan ja Eurooppaan, keskusteli valtiomiesten kanssa. Illalla levittivät sanomalehdet lisälehtiä Lontoon sumuisessa ilmassa niljakoilla himmeästi hohtavilla kaduilla:

»Kapina Intiassa. Hallitus lähettää sinne voimakkaan retkikunnan. Viljaa viedään riittävästi. Ohjelma: ei valloitusta, vaan leipää, muttu ennenkuin leipää voidaan antaa, on saatava järjestys. Mobilisointi julistetaan huomenna! Vapaaehtoiset ilmoittautukoot! Amerikka avustaa viljalla ja tonnistolla. Tilanne ei ole menetetty, mutta vakava se on.»

Kuumeisella kiireellä varustauduttiin Englannissa sotaan, ja samanlainen hoppu vallitsi siitä hetkestä lähtien yhtymän tehtaissa. Sotavarusteita, tarpeita, muonitusta! Parin päivän kuluttua lähtivät ensimäiset laivat matkalle, vieden kenttäpukuisia sotilaita sateisesta ja harmaasta Englannista kauas aurinkoiseen Intiaan kuolemaan tai voittamaan. Yleisön mieliala oli toiveikas, mutta hallituspiireissä oltiin vakavia. Onnistuisiko kourallisen miehiä voittaa monisatamiljoonainen kansa, se ei ollut mitenkään varmaa, tuskinpa otaksuttavissakaan.

Carrer tajusi tämän täydelleen. Sota oli syntymässä, pitkällinen, julma ja verinen sota, eikä lopputulosta sittenkään voisi ennustaa. Englanti ei luopuisi Intiasta hevillä, eikä hänkään. Ja Nellie oli siellä!

Carrer tunsi itsensä äkkiä kovin yksinäiseksi ja väsyneeksi. Mitä varten hän oli ponnistellut, mitä varten raatanut ja kärsinyt? Hän oli nyt menettänyt senkin, mitä oli omistanut, tyttärensä, ainoan joka hänellä oli avarassa maailmassa. Isänrakkaus heräsi tuskallisena ja syyttävänä. Kaikesta voimastaan, kaikesta vallastaan huolimatta hän tunsi itsensä pieneksi, avuttomaksi ja heikoksi.

Hän oli ehkä maailmanvalloittaja, mutta hänen omilla voimillaan ei hänen tyttärensä ollut pelastettavissa.

XVI.

Ola ja hänen tumma seuralaisensa, ruhtinas Amarun henkipalvelija, ratsastivat levähtämättä, pysähtymättä niin kauan kuin hevosten voimat vain kestivät. Ola ei ollul tottunut alkuasukkaiden satulaan, ja siten ratsastus häntä rasitti enemmän kuin tavallisesti, mutta hän puri hammasta. Tumma palvelija ratsasti äänettömänä, osoittamatta väsymystä, valittamatta nälkää taikka janoa, ja milloinkaan aloittamatta keskustelua.

He olivat jo jättäneet vuoriston taakseen ja riensivät nyt asuttujen seutujen halki, pienten ruohokattoisten kylien, riissi- ja maissivainioitten ohitse, jotka kaikki lepäsivät poltettuina ja näivettyneinä, kuumuuden ja hirmumyrskyn tuhoamina. Kylät olivat autiot, tien varrella oli ruumiita, inhoittavia, haisevia kasoja, joista valkeat luut pilkistivät esiin. Haaskaeläimet ja hyönteiset tekivät tuhoaan niissä. He sivuuttivat vaeltajaparvia, kun nämä näännyksissä, epätoivoisina, tylsinä ja heikkoina laahautuivat teitä pitkin jotakin toivotonta päämäärää kohti, miehet ja naiset ja lapset. He karahuttivat nopeasti näiden ohi, sillä ne saattoivat nälän hurjistamina olla vaarallisia kenelle tahansa. Heidän omat ruokavaransa olivat suunnattomasti huvenneet, ja nyt olivat he eläneet melkein yksinomaan joillakin löytämillään hedelmillä, kasvien juurilla ja muutamilla Olan ampumilla eläimillä tai joista pyytämillään kaloilla. Ravinnon hankkimiseen kului aikaa, ja matka hidastui. Olan kiihko ja maltittomuus kasvoi. Hän tahtoi rientää, rientää nopeasti ja hurjasti, mutta hän käsitti, että se oli nykyisissä oloissa mahdotonta. Hevoset eivät kestäisi eivätkä hekään kestäisi.

Päivisin he makasivat jossakin hyljätyssä kylässä, ja öisin, ellei ollut liian pimeä, he ratsastivat, joutumatta mihinkään mainittavampaan seikkailuun. Tuskin kukaan otti huomatakseen kahta ratsastajaa, jotka laihoilla hevosillaan kulkivat maantietä pitkin, — kahta alkuasukasta.

Ola koetti miettiä keinoa päästäkseen nopeammin, ja hänen mieleensä johtui, että he voisivat ehkä matkustaa rautateitse. Hän kysyi tuumansa mahdollisuutta tummalta palvelijalta. Tämä nyökäytti päätänsä. Sitä hän oli ajatellutkin ja sinne he olivat menossakin: oltiin päätymässä kohdakkoin kaupunkiin, jonka halki rautatie kulki. He voisivat siellä nousta junaan, myytyään hevosensa. Vaarallista se ehkä oli ja vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Ja siten päästäisiin nopeasti. Tietysti vain siinä tapauksessa, että rautatie olisi kunnossa ja junaliikenne jatkuisi.

Olan into kasvoi ja luottamus palasi; hän lisäsi vauhdin sellaiseksi, ettei Carrerkaan, jos olisi tiennyt kuinka ratkaiseva osuus Olalla oli kaikkeen, olisi voinut enempää toivoa. Oli ilta, kun he vihdoin lähestyivät pientä maaseutukaupunkia, jonka tornit ja muurit piirtyivät taivasta vasten. Ratsastettuaan kunnaan laelle Ola näki rautatien, joka suorana halkaisi metsät ja viljavainiot. He lähtivät liikkeelle ja saapuivat pian kaupungin luo. Lukemattomia nuotioita näkyi kaikkialla, ja alkuasukkaita istui ryhmissä niiden ympärillä, vaivaisia ruoka-aineksiansa valmistellen, nälkäisinä, laihoina, silmissä himokas kiilto. Tuskin kukaan edes huomasi ratsastajia, ja niin he pääsivät kaupunkiin. Täällä näkyi aseistettuja miehiä kosolti. Ola koetti hevosineen tunkeutua eteenpäin, mutta se oli työlästä, ja niin ollen hän kääntyi pimeälle ja kapealle poikkikadulle, joka oli melkein tyhjä, pysäyttäen hevosensa.

»Ratsasta edeltä», kuiskasi hän tummalle palvelijalle, »ja ohjan asemalle. Tiedätkö missa se on?»

Mitään vastaamatta palvelija kannusti ratsunsa liikkeelle pitkin kujaa, kääntäen sen seuraavassa kulmassa. He ratsastivat jonkun aikaa eteenpäin, kunnes joltakin poikkikadulta hypähti miehiä, jotka tarttuivat hevosten suitsiin ja ojensivat kiväärinsä.

Ola oli tempaamaisillaan aseensa, mutta hillitsi itsensä nähdessään palvelijansa rauhallisesti keskustelevan miesten kanssa. Jonkun ajan kuluttua palvelija käänsi hevosensa, ja he ratsastivat kumpikin takaisin.

»Sahib, nyt olemme pulassa. Linnoitus on englantilaisilla ja asema on taistelulinjalla. Junat eivät kulje.»

Ola tyrmistyi. Omituinen tilanne: ystävät olivat nyt vihollisia ja ehkäisivät suunnitelman toteuttamisen.

»Onko linnoitus suuri ja kuinka voimakas joukko siellä on?»

»Varustukset ovat laajat. Ei tiedetä, kuinka paljon siellä on sotilaita, mutta ainakin he ovat torjuneet jo kolme valloitusyritystä.»

»Lähdetään.»

He ratsastivat nyt toiselle suunnalle. Ola etsi rauhallista paikkaa, missä voisi syödä ja ajatella. Kaupungissa oli paljon väkeä, ja aseistettuja miehiä he kohtasivat joka askeleella. Kapina oli vilkkaassa vauhdissa. Muutamalla kadulla marssi vastaan alkuasukaskomppania täysissä varusteissa. Ola ihmetteli miesten sotilaallista järjestystä ja ryhtiä. Ne eivät olleet mikään hajanainen lauma.

He tulivat viimein muutaman temppelin luo. Salamana pälkähti Olan päähän muuan ajatus. Hän hyppäsi ratsailta ja viittasi palvelijaa tekemään samoin. Talutettuaan hevoset temppelin pihaan ja sidottuaan ne kiinni pylväisiin, Ola ryhtyi tarkastelemaan muuria ja huomasi kohta porrasaskelmat, jotka veivät temppelin laelle. Palvelija jäi alas vartioimaan hevosia ja Ola riensi ylös; hän nousi varovaisesti tasaiselle harjalle ja siirtyi toiselle puolelle. Alkoi jo hämärtää, mutta siitä huolimatta hän näki varustukset. Vahdit olivat paikoillaan, sieltä täältä pilkisti esiin puoleksi suojatun kanuunan suu, kasarmirakennuksista nousi savua, ja — Ola oli huudahtaa ilosta — tuolla näkyi pitkä matala ja kapea rakennus, kupera sivuiltaan: lentokonevaja tasaisen kentän toisella puolella.

Niin, vaja; mutta oliko siellä ainoatakaan konetta?

Ola ei voinut sitä kysymystä ratkaista ja niin ollen ei hän miettinytkään. Hän oli nähnyt kylliksi, ja nopeasti hän laskeutui alas.

»Syökäämme!»

Palvelija otti satulapusseista esille pari palaa leipää, hiukan riissiä, muutamia juuriksia sekä puoleksi syödyn linnun Olalle. Hän haki sitte temppelin kaivosta vettä, ja vetäydyttyään muutamaan syrjäiseen kulmaukseen seikkailijat söivät hyvällä ruokahalulla niukan ja vaatimattoman ateriansa ja joivat kirkasta vettä. Ola mietti keinoa, millä päästä linnoituksen sisäpuolelle, mutta ei keksinyt kuin yksinkertaisimman. Hän selvitti asian palvelijalle, joka alistuvaisesti mukausi heti.

»Hyvä, sahib! Me lähdemme linnoitukseen tänä yönä. Yö on pimeä, eikä meitä nähdä. Luota minuun.»

Syötyään irroittivat he ratsunsa ja lähtivät kaupungista ulos, kiertäen sen ympäri. Ola koetti lähestyä varustuksia toiselta puolen. Tultuaan tarpeeksi lähelle sitoivat he hevoset puihin ja lähtivät hitaasti ja varovaisesti hiipimään eteenpäin. Varustuksien vallit häämöittivät kaukana edessä.

Ola muisti seikkailuaan kukkulalla ja hiivintäänsä sieltä. Nyt oli vaara kaksinkertainen, heillä olivat sekä ystävät että viholliset vastassaan ja Ola oli lisäksi valepuvussa, jonka vaarallisuus englantilaisten varustuksia lähestyttäessä oli ilmeinen. Mutta muutakaan keinoa ei ollut. Hän tiesi, ettei hän missään tapauksessa saanut kaatua tai joutua vangiksi ja siksi oli hänen varovaisuutensa niin täydellinen, kun hän tiheikössä hitaasti ja kuulumattomasti taivutti oksia tieltään hiipiessään joka askelta tunnustellen. Ola laski, että he olivat nyt noin kolme sataa metriä linnoituksesta. Siinä hän pysähtyi, veti esiin aseensa ja jäi odottamaan. Alkuasukasvartijoita he eivät olleet tavanneet. Niitä ei kai ollutkaan. Alkuasukkaat olivat varmat, etteivät englantilaiset pakene, kun pakeneminen merkitsisi ehdotonta tuhoa. Englantilaiset olivat turvassa vain vurustustensa takana.

Ola odotti puuhun nojaten melkein kaksi tuntia, kunnes pimeys oli täydellinen. Pari kertaa meni alkuasukkaiden kulkuvahteja ohi, mutta siksi kaukaa, etteivät mitään epäilyttävää huomanneet. Olan jäseniä alkoi puuduttaa, mutta hän ei uskaltanut liikahtaakaan ennenaikaisesti, sillä hän tiesi, että alkuasukkaat voivat tuntikaupalla maata hiljaa, ja niinpä nytkin saattoi lähistöllä olla jokin vahti, jota he eivät olleet huomanneet.

Vihdoin antoi Ola merkin palvelijalle ja he laskeutuivat maahan. Satasen metriä he taivalsivat jotenkin nopeasti, mutta mitä lähemmäksi linnoitusta he tulivat, sitä varovammiksi heidän liikkeensä hidastuivat. Ola kohottautui väliin pystyyn, vitkaan, varoen, jonkun puun suojassa. Taas eteenpäin, ja taas uusi pysähdys.

Viimein he olivat varustuksen juurella ja makasivat siinä väsyneinä hetkisen.

»Vahti kahdeksantoista! Kaikki hyvin! Vihollisesta ei mitään, herra luutnantti!»

Sotilas teki ilmoituksensa reippaalla äänellä, ja Ola kuuli hyvin joka sanan. Hän odotti, kunnes upseeri oli mennyt. Oli parempi olla tekemisissä yhden kanssa.

Ola siirtyi hiukan syrjään, painautui muutaman mättään taakse niin tiukasti kuin saattoi ja vihelsi hiljaa, mutta sittenkin kuuluvasti »Tipperarya». Sotilaan astunta keskeytyi ja hän jäi seisomaan. Ola jatkoi viheltämistään ja kuuli, kuinka varmistin helähti kivääristä. Hän vihelsi joka tapauksessa.

»Kuka siellä? Tunnussana?» kajahti kipakka ääni varustuksen takaa.

»Veikkoseni, samaa maata kuin sinäkin, mutta paljon kurjemmassa kunnossa, pakanan puvussa ja yhden pakanan seurassa; tärkeillä asioilla silti! Meitä on täällä kaksi vain, ja ellet yksin uskalla meitä vastaanottaa, niin hälytä, mutta älä tee sitä niin, että pakanat puolestaan toimittavat liikkeelle koko joukkonsa ja me joudumme tässä kahden tulen väliin.»

Ola puhui nopeasti, mutta mahdollisimman selvästi, puhtainta englantia; ja liekö tehonnut hänen äänensä vakuuttavaisuus tai sanojensa leikillisyys, joka tapauksessa Tommy komensi heidät tulemaan varustukselle ja nostamaan kädet ylös. Ola ja palvelija tottelivat silmänräpäyksessä ja astuivat varustukselle. Sivulta leimahti äkkiä valojuova, langeten heidän kasvoilleen, mutta sammui samassa.

»Seis! Odottakaa! Ei askeltakaan!»

He seisoivat pimeässä yössä, kädet ylhäällä, tietäen että muutaman askeleen päässä heistä oli kivääri ojennettuna heitä vastaan. Kului joku hetki, kuului nopeita rientäviä askeleita, komennuksia, Olaa ja hänen seuralaistaan käskettiin astumaan alas, ja yhtäkkiä he näkivät seisovansa sotilasjoukon keskellä, upseerin valaistessa heitä sähkölampulla.

»Hitto, — täysiä pakanoitahan nämä ovat!» huudahti upseeri tahtomattaan.

»Ei pidä olla niin varma», sanoi Ola ja hymyili, nyt, kun yritys oli onnistunut. »Minä olen hiukan toisenlainen kuin miltä näytän; toveri on kyllä sellainen kuin on, mutta meidän poikia joka tapauksessa. Viekäähän meidät komentajan luo, sillä minulla on hänelle enemmän kuin tärkeitä asioita.»

Upseeri ei tiennyt, uskoako silmiään vai korviaan, mutta lopputulos oli joka tapauksessa, että vangit vietiin hyvin vartioituna varustusten keskukseen. Tuokion odotuksen jälkeen käskettiin heidät muutamaan rakennukseen everstin puheille.

Eversti oli vanhahko mies, jonka kasvot tropiikin aurinko oli polttanut lähtemättömän ruskeiksi. Hän silmäsi tuikeasti Olaa, mutta tämä, jota näytelmä alkoi jo kiusata, levitti pöydälle sanaakaan puhumatta muutamia papereitaan ja valtuuksiaan. Eversti nousi ylös ja viittasi sotilaille.

»Kaikki hyvin. Saatte mennä.»

Ola ojensi kätensä ja istuutui. Hänen ensimmäinen kysymyksensä hämmästytti everstiä.

»Onko teillä, herra eversti, täällä yhtään lentokonetta?»

Eversti katsoi pitkään.

»On kyllä yksi, mutta mitä sitten?»

»Ja se on kunnossa?»

»On.»

»Onko lentäjää?»

»On.»

»Ja bensiiniä?»

»On.»

Eversti luuli hetkisen, että hän oli tekemisissä mielenvikaisen kanssa, sillä Ola ei voinut pidättää iloaan ja riemuaan, vaan nauroi ja hyppeli, puolittain ilosta, puolittain kestettyjen vaivojen aiheuttamasta hermojännityksestä. Hän tyyntyi vasta vähitellen ja kertoi sitten seikkailunsa ja asiansa pääpiirteittäin. Eversti kuunteli hartaasti.

»Siinä tapauksessa olemme ehkä pelastetut. Miehiä on täällä riittävästi, muonaa ja ampumavaroja ehkä kolmeksi kuukaudeksi, niin että eiköhän siihen mennessä jo ala selvitä. Emme saaneet tänne ajoissa määräystä, kun radio oli ukkosilmalla vikaantunut, ja nyt se on kokonaan rikki. Emme ole saaneet eräitä osia siihen ja niin olemme eristettyjä muusta maailmasta. Toistaiseksi kyllä pidämme puolemme. Lentokoneen olemme säästäneet suurimpaan hätään, arkistoa ja arvoesineitä varten, jotta ne eivät joutuisi viholliselle. Saatte sen käytettäväksenne vaikkapa jo huomenna.»

Eversti soitti. Lähettipoika astui sisään.

»Kutsu luutnantti Rower tänne!»

Ola istuutui ja sytytti everstin tarjoaman sikaarin. Luutnantti saapui kohta ja hämmastyi nähdessään kaksi hindua everstin luona, toisen vielä sikaaria polttamassa; mutta pian oli kaikki selvitetty, ja sovittiin lähdettäväksi lentoon varhain seuraavana aamuna.

Ola kävi pukeutumassa eurooppalaiseksi ja palasi sitten jälleen everstin luo. Ruhtinaan palvelija istui edelleenkin siellä. Ola kirjoitti kirjeen ruhtinaalle, ilmoittaen onnellisesti päässeensä näin pitkälle ja lentävänsä rannikolle sekä toisen Nellielle, luvaten heti ilmoittaa ukko Carrerille, että Nellie oli turvassa.

Vielä samana yönä lähti tumma palvelija takaisin, vieden kirjeet mennessään. Ola paneutui levolle ja nukkui heti, saadessaan pitkästä aikaa maata eurooppalaisessa vuoteessa, vaikka se ei ollutkaan parempi kuin tavallinen kenttävuode.

Seuraavana päivänä liiteli kevyt kaksitaso Bombayn yläpuolella. Sillä oli englantilaiset merkit, eikä sitä sentähden ahdistettu, vaikka se tuli sisämaasta. Se löysi lentokentän ja laskeutui kauniisti kaartaen sille.

Ola oli matkansa perillä. Toinen puoli heidän vuoristotemppelissä laatimastaan suunnitelmasta oli toteutunut.

XVII.

Ola tunsi ihmeellistä turvallisuutta ja sen vaikutelman tuottamaa raukeutta, kun hän astui pitkin toimistotalon kirkkaasti valaistua käytävää neuvotteluun, jossa ehkä ratkaistaisiin Intian kohtalo. Viime viikkojen todella painava jännitys ja monien kuukausien tiukka työ ja taistelu olivat kiihoittaneet hänenkin hermojaan, ja nyt, hänen päästyään turvaan, päästyään taas sivistyksen ilmapiiriin ja sen suojaan, tuntui hänen olonsa suorastaan oudolta.

Oudolta oli hänestä mieliala kaupungillakin tuntunut. Kaikkialla oli havaittavissa tavatonta kiihtymystä, levottomuutta ja pelkoa. Se oli hänestä ihmeellistä, sillä tuolla sisämaassa, kaukana erämaissa, missä vaara oli monin verroin suurempi ja välittömämpi, olivat miehet olleet tyynempiä, pelottomampia kuin täällä, missä mikään läheinen vaara ei uhannut, — missä oli sotilaita, varusteita, ruokaa, missä satama oli täynnä laivoja pakoa varten, jos se kävisi tarpeelliseksi. Hänelle oli kerrottu, että tieto kapinan puhkeamisesta saapui kaupunkiin täydellisenä yllätyksenä, mutta kylliksi ajoissa. Kansannousu oli saatu itse kaupungissa ehkäistyksi, alkuasukasten kaupunginosa piiritettiin, suurin osa aseistettuja kapinallisia ja heidän johtajiaan vangittiin, eikä kaupungissa ollut sattunut muuta kuin harvoja hajanaisia mellakoita. Nyt oli rauha turvattu, kaupungin ulkopuolella kulki varustettu vartioketju, täydellinen rintama, jonne vahvistukseksi oli lähetetty vastikään Englannista saapuneet apujoukot. Satama oli tulvillaan viljalaivoja, viljaa oli kaikkialla, ja väestön lojaali suuden saattoi niin ollen ehdottomasti taata.

Ola oli ensi työkseen rientänyt lennätinlaitokselle ja lähettänyt pitkän ja valaisevan sähkösanoman Carrerille Lontooseen, missä kuuli rahamiehen oleskelevan; hetimiten tuli vastaus, josta huokui isän rajaton kiitollisuus. Ola ymmärsi Carrerin.

Hän asteli sitten satamaan, ja omituinen vapauttava tunne valtasi hänet, kun hän näki vettä ja merta; ulappa sädehti kauniina iltana tuhansissa väreissä, ja lokit kiitivät loivien maininkien harjoilla. Eikä tämä ollut edes oikein merta, Bombayn lahtea vain, mutta sittenkin tulvi Olan rintaan jotakin avartavaa ikuisten sisämaamaisemien ja vuoristonäköalojen jälkeen. Hän piti merestä, hän rakasti merta ja sen rannatonta lakeutta.

Ja nyt hän meni neuvotteluihin. Hän tiesi, että hänen tuloaan odotettiin mitä suurimman jännityksen vallassa, ja hän aavisti, että nuo toiset kai toivoivat ja odottivat hänen esittävän oikean ratkaisun. Niin, ratkaisu hänellä kyllä oli hallussaan, Nellien keksimä tai lausuma, mutta hän ei ollut varma, saavuttaisiko ehdotus kaikkien hyväksymisen, olletikaan englantilaisten viranomaisten. Ja kuitenkin se oli ainoa keino. Hänen täytyi osata asia niin esittää, että suunnitelma nopeasti vahvistettaisiin.

Kun livrépukuinen palvelija riisui häneltä viitan ja otti vastaan hatun ja hansikkaat, tunsi Ola taas ympäristön outouden, ja astuessaan häikäisevästi valaistuun saliin hän muisti vaistomaisesti Tegalissa viettämäänsä yötä asematalossa, raivoavan väkijoukon kanssa taistelemassa.

Salissa oli toistakymmentä herraa, kaikki yhtymän miehiä ja sellaisia, joihin saattoi luottaa. He katsoivat kummissaan ja ihaillen miestä, josta he olivat kuulleet yhtä ja toista ja joka nyt niin kummallisesti oli ilmojen teitä saapunut heidän luokseen. Ola tunsi pari heistä, ja muille hänet esiteltiin, minkä jälkeen kaikki istuutuivat pikku pöytien ääreen, joille palvelijat toivat virvokkeita.

Ola alkoi puhua, hitaasti ja harkitusti; hän kertoi ensin hiukan oloista sisämaassa, loordi Leightonin kohtalosta, ja mainitsi muutamin sanoin omista retkistään. Sitte hän alkoi tarkemmin selostaa suunnitelmaa. Kaikki kuuntelivat jännittyneinä. Suunnitelma oli niin hurjan rohkea ja satumainen, mutta samalla niin yksinkertainen ja kaikessa suurenmoisuudessaan mahdollinen, että heidän jännityksensä ja kiihkonsa kasvoi sietämättömiin. Oli selvää, että jos ruhtinas Amaru saataisiin Intian kuninkaaksi, heidän yrityksensä Intiassa olisi turvattu. Mutta he käsittivät myös, millaisia vaikeuksia hankkeen toteuttaminen kohtaisi englantilaisten puolelta.

»Niin, en tahdo salata», lausui Ola, »ruhtinas Amaru on kyllä ystävämme, mutta samalla hän on myöskin Intian ystävä, ja jos hänet kerran huudetaan kuninkaaksi, haluaa hän olla todellinen valtias eikä vain nimellinen. Intia vapaaksi, se on hänen ensimmäinen vaatimuksensa, tietenkin niin, että eurooppalaisten ja yleensä valkoihoisten oikeudet täydellisesti turvataan, vieläpä hyvinkin radikaalisesti, sillä ruhtinas ymmärtää kyllä, ettei Intia vielä tule toimeen aivan yksinään, vaan tarvitsee länsimaisen kulttuurin apua. Ja mitä taas Englantiin tulee, on sen taivuttava. Se on pakoitettava taipumaan. Ainoastaan siten se voi pelastaa taloudelliset etunsa Intiassa; sen valta-asema Intiassa on nyt kerta kaikkiaan loppunut, enkä minä ainakaan sitä valita. Lausukaa mielipiteenne, arvoisat herrat!»

Keskustelu muodostui hyvin lyhyeksi. Kellään ei ollut mitään muistuttamista suunnitelmaa vastaan, ja neuvottelu rajoittui vain käytännöllisiin seikkoihin. Kokous laati pitkän, perinpohjaisen salamerkkisähkösanoman Carrerille Lontooseen, pyytäen hänen vastaustaan heti. Vasta kun se saataisiin, voitaisiin toimenpiteitä jatkaa. Sähkösanoma lähetettiin, ja Ola lähti nukkumaan, sillä vastaus ei saapuisi ennen aamua eikä ollut niin kiirettä vielä.

Ajaessaan pitkin valaistuja katuja, alkuasukkaiden arkoina väistyessä syrjään, Ola eräälle sivukadulle käännyttäessä oli kuulevinaan jotakin, joka sai hänet säpsähtämään. Hän antoi ajurille merkin pysähtyä ja hiipi hiljaa muutamaan porttikäytävään. Sen varjossa seisoi pari alkuasukasta. Hän kuunteli hetken heidän keskusteluaan, mutta ymmärsi vain yhden sanan. Mutta se riitti, ja se antoi hänelle aihetta melkein hurjaan iloon.

Miehet olivat parin minuutin aikana lausuneet kolme kertaa ruhtinas Amarun nimen.

Ola ajoi hotelliasuntoonsa ja kävi levolle, mutta ei saanut unta. Hän ajatteli äskeistä kohtausta ja tunsi väristystä. Mistä tiesivät miehet mitään Amarusta? Oliko viesti jo tännekin kulkeutunut? Mitkä ihmeelliset salaisuudet vallitsivatkaan Intiassa! Mutta jos miehet olivat keskustelleet täällä, Bombayssa, ruhtinas Amarun kuninkuudesta, niin mitä puhuttiinkaan silloin nyt sisämaassa? Vanhan bramiinin kertoma ennustus näkyi käyvän kohta kohdalta toteen ja ruhtinas Amarusta tulisi siis kuningas. Se antoi Olalle voimaa huomista päivää varten. Mutta kun hän oli uneen vaipumaisillaan, näki hän kuin silmiensä edessä kaukaisen vuoristotemppelin ja kuuli Nellien viimeiset sanat ja tunsi hänen huulensa omissaan. Siihen hän nukkui.

Kun Ola seuraavana päivänä saapui toimistoon, oli Carrerin vastaus häntä odottamassa. Se oli lyhyt ja selvä kuten aina:

»Erittäin hyvä. Toimikaa vapaasti ja ilmoittakaa. Carrer.»

Me neuvottelivat puolen tuntia, ja Olalle järjestettiin pääsy varakuninkaan luo. Carrer olisi kyllä voinut vaikuttaa samaan suuntaan Lontoossa, mutta näin oli parempi. Kello yhdeltätoista ajoi Ola toimistopäällikön kanssa residenssipalatsiin.

Heidät otettiin ilmeisen kohteliaasti vastaan. Hallituspiireissä kyllä tiedettiin, kenen kanssa oltiin tekemisissä, mutta tuskin siellä sittenkään aavistettiin Olan asiaa.

Tuskin he olivat astuneet audienssisaliin, kun varakuningas, nuorehkon englantilaisen loordin ilmeinen kuva, astui sisään. Toimistopäällikkö esitteli Olan, ja varakuningas viittasi istumaan.

»Millä on minulla kunnia . . . ?»

»Teidän korkea-arvoisuutenne», aloitti Ola, »pyydän teitä vastaamaan muutamiin kysymyksiin, siten on ehkä helpompi keskustella. — Intiahan on, muutamia rantakaupunkeja ja paria linnoitusta lukuunottamatta, kokonaan kapinallisten hallussa?»

Varakuningas tarkasteli parin sekunnin ajan nuorta miestä, jonka kasvot ja koko olemus kertoivat pitkästä ulkoilmaraadannasta ja joka nyt aikoi ilmeisesti puhua mitä arimmista poliittisista asioista.

»Aivan oikein.»

»Luuletteko voivanne niillä joukoilla, mitä teillä on, ja niillä, jotka vielä saatte, kukistaa kapinan?»

Tämä oli suora ja jyrkkä kysymys, ja varakuningas, tottunut ja hienostunut diplomaatti, ei todellakaan ollut tottunut näin oikoiseen hyökkäykseen eikä siis myöskään ollut sellaiseen varustautunut.

»Kyllä ehkä», sanoi hän pitkäveteisesti.

Ola teki tuskin huomattavan liikkeen.

»Luuletteko todellakin, että te muutamalla sadallatuhannella miehellä, korkeintaan sillä määrällä ainakin ensi aluksi, voitte valloittaa Intian ja kukistaa sen monimiljoonaisen kansan? Ottakaa huomioon, sir, että nyt eivät ole kysymyksessä entiset ajat, nyt ei ole vastassa joitakin hajanaisia heimoja, vaan koko Intia, puolueihin, kasteihin, uskontoihin ja heimoihin katsomatta, — ei avuton lauma, vaan aseistettu kansa, nälkäinen ja epätoivoinen, johtajinaan joukko yltiöpäitä, uskonnollisia ja kansallisia fanaatikkoja, jotka ovat harjoittaneet suuria joukkoja täysin sotakelpoisiksi. Olen omin silmin nähnyt näitä joukkoja ja voin sen sanoa, kun olen myös ollut taisteluissa niiden kanssa. Mara-liitto ei ole mikään halveksittava vastustaja, sir. Oletteko todellakin sitä mieltä, että kapina on mahdollinen kukistaa asevoimin?»

Varakuningas ei vastannut mitään. Se olikin varovaisinta, sillä Olan puheessa oli paljastettuna kaikki pahimmat aavistukset, joita varakuninkaalla oli, ei aavistuksina vaan todellisina kokemukseen perustuvina tietoina, ja niistä oli helppo vetää johtopäätökset, yhtä selvät kuin uhkaavatkin.

»Ei, sir, minä en usko siihen! Ja sallikaa minun sanoa, sir, vaikka se ehkä onkin uskomattoman epämieluista: Englanti on menettänyt Intian.»

Varakuningas hypähti pystyyn ja hänen kätensä puristuivat.

»Ei koskaan!» Äänessä kajahti ylpeä uhma.

Ola nousi myös.

»Kyllä, sir!», sanoi hän hiljaa, mutta lujasti. »Mutta kysymys ei ole enää siitä. Sallikaa minun jatkaa!»

Varakuningas istuutui, samoin Ola.

»Niinkuin tiedätte, on yhtymällämme sangen suuria, voimme sanoa tavattomia etuja valvottavana täällä Intiassa. Kapina merkitsee meille tuhoa. Se täytyy saada loppumaan, mutta ei nyt enää asein, koska se on mahdotonta.»

»Se ei ole mahdotonta», virkkoi varakuningas kiivaasti.

»On, älkäämme siitä väitelkö! On selvää, ettei Englanti voi merien takaa nyt valloittaa satamiljoonaista maata kourallisella sotilaita. Se on mieletöntä, ja sitäpaitsi, voin sen ilmoittaa, me estämme sen, sillä vaikka se tavattomien uhrausten ja kärsimysten jälkeen onnistuisikin, olisivat meidän etumme menetetyt. Odottakaa, sir! (Varakuningas oli yrittänyt hypähtää ylös.) Minä en puhu tyhjää. Meillä on hallussamme maailman tonnisto, sen kaikki tärkeimmät tuotantolaitteet ja sen liikkuvaakin pääomaa niin paljon, ettei edes Englanti voisi ainakaan kauan jatkaa sotaa vastoin meidän tahtoamme. Siitä voin teidät, sir, saada hyvin pian vakuutetuksi! Lähtekäämme siis siltä pohjalta, että Englanti on menettänyt poliittisen valtansa Intiassa eikä sitä yritetä saavuttaa takaisin sodan avulla. Kaikki ei silti ole menetettyä. Taloudelliset edut voidaan pelastaa kaikesta huolimatta, ja siitä juuri tulinkin keskustelemaan.»

»Ja millä tavoin?» Varakuninkaan ääni oli terävä ja kova.

»Siten, että teette niinkuin ehdotan.» Ola vastasi samalla tavalla, sillä hän huomasi, että täytyi käyttää häikäilemättömyyttä, jos mieli asiasta nopeasti selvitä. Hän oli varma siitä, että tähänastinen todistelu oli ehdottomasti tehonnut, ja se olikin oikeastaan pääasia.

»Niin, sir, ainoa keino on jäljellä: meidän täytyy saada tehdyksi mahdollisimman edullinen taloudellinen sopimus sen uuden valtiovallan kanssa, joka tästä anarkiasta ja kaaoksesta kehkeytyy. Meille on tärkeää ja suorastaan ratkaisevaa saada Intiaan mieluinen kuningas, ja minulla on siihen jo kyllä ehdokas, asia on alulla, ja nyt ilmoitan sen teille!»

»Tämä riittää nyt! Minä vangitutan teidät maankavalluksesta!»

Ola hymyili.

»Koettakaahan, niin näette, mitä seuraa!»

»Ja mitä sitten?»

»Elintarveavustus lakkaa, varusteavustus lakkaa ja kapinalliset saavat ne edut. Ja tämä ei ole mitään lapsellisuutta, vaan mitä vakavinta puhetta. Ottakaa nyt huomioon, sir, puhun vain kerran, ja asia on sekä tärkeä että kiireellinen: sähkötätte hallituksellenne ehdotuksen, jonka minä sanelen. Ja se on: Englannin hallitus valtuuttaa teidät, jonkun meidän yhtymästämme ja mahdollisesti vielä joitakuita muita keskustelemaan ja päättämään taloudellisesta sopimuksesta yhtiömme osakkaan, ruhtinas Amarun kanssa, heti kun hänet on huudatettu ja julistettu Intian kuninkaaksi. Kaikki riippuu loppujenkin lopuksi siitä, onnistutaanko Amaru saamaan kuninkaaksi.»

Varakuningas huudahti.

»Amaru! Sain juuri raportin, että sisämaassa ei puhuta nyt muusta kuin jostakin Amarusta!»

»Sitten on asia loistavalla kannalla. Kirjoittakaa heti, niin odotan!»

Varakuningas poistui työhuoneeseensa, palaten sieltä noin puolen tunnin kuluttua. Hänellä oli kadossaan pitkä sähkösanomaliuska Englannin ulkoministerille. Ola luki sen ja hyväksyi.

»Minä kirjoitan omani.»

Ja hän kirjoitti Carrerille: »Kaikki selvä! Painostakaa hallitusta. Ola.»

Varakuningas lähetti molemmat salamerkkisähkösanomat. Ola olisi voinut huudahtaa: Englannin Intian-herruuden kuolemantuomio, mutta hän oli hiljaa, sillä hän oli saavuttanut suurenmoisen poliittisen voiton.

Sitten illalla istuessaan kaupungin suuressa puistossa, — katsellen satamaa, jossa meren välkehtivällä pinnalla laivat lakkaamatta kulkivat, katsellen laiturille, jossa valkoiset ja tummat miehet ahersivat lastauksessa ja purkauksessa, jossa vaunujen pillit ja kellot soivat, jossa rämisivät kuorma-autot ja kaikuivat huudot ja kiroukset, ja katsellen palmujen reunustamille kaduille, joilla kuhisi ja melusi värikäs, kirjava, eloisa itämainen liikenne, alkuasukkaat monivärisissä vaipoissaan, kummallisissa päähineissään, bramiinit juhlallisissa viitoissaan, muumiomaiset fakiirit sekaisin eurooppalaisten kanssa, kenttäpukuisten sotilaitten, naisten pariisilais- ja lontoolaispukuja, monenkaltaisten ajoneuvojen keskellä, — tuli hän ajatelleeksi, että hän tänään oli tehnyt hyvän työn; hän oli estänyt suuren ja verisen sodan mittaamattoman hävityksen ja tuhon, ja auttanut Intian vapautumista ehkä enemmän kuin Mara-liitto. Hän ajatteli elämän ihmeellistä kulkua, sokeaa sattumaa, joka oli hänet, huolettoman maailmanvaeltajan viskannut pohjoissuomalaisen kosken partaalta tänne etelän kuohuvaan taisteluun. Hän ajatteli tovereitaan piiritetyssä kaupungissa, loordi Leightonia ja pientä vuoristotemppeliä, ruhtinasta ja Nellietä, ja hän odotti sitä päivää, jolloin hän kuulisi kansanjoukkojen huutavan Amarun nimeä, jolloin kapina päättyisi ja rauhallinen elämä palaisi, tuoden sieltä kaukaa Nellienkin. Hän ei voinut selvittää itselleen lähtöillan hulluuden puuskausta, se oli samalla suloinen ja raskas, hän tahtoi sen unhoittaa, mutta ei voinut.

XVIII.

Se suuri päivä tuli, parin viikon kuluttua, ja kansanjoukon kohu oli kuin meren myllerrys, kun se huusi kaduilla ja toreilla, temppelinpihoilla ja puutarhoissa:

»Amaru, Amaru! Intian kuningas! Amaru! Amaru!»

Se huuto oli levinnyt Himalajan rinteiltä halki Ganges-laakson, sitä kaiutettiin Kalkuttassa, se eteni Malabarin rannikolle ja löysi tiensä Bombayhin. Kaikkialla se saavutti vastakaikua. Sillä ei ollut mitään järjellistä perustaa, kukaan ei tiennyt, mistä se oli tullut ja miksi, mutta sitä huusivat bramiinit ja fakiirit, sitä huusivat yksinkertaiset kansanmiehet, eikä kukaan voinut sitä vastustaa. Yhden nimen, tuskin ennen tunnetun, omituinen kaiku oli temmannut miljoonat mukaansa, se nimi oli osannut koskettaa kansanjoukkojen sielun salattuihin kieliin ja saanut ne väräjämään.

Kukaan ei tiennyt, missä hän oli, kukaan ei tiennyt, mitä hän tahtoi tai milloin hän tulisi. Mutta oli kuin taikuri olisi loihtinut koko kansan ja maan, Amarun nimi oli kuin talismani, se oli kaikki, se oli leipää ja vapautta ja riippumattomuutta ja onnea.

Bombayn kansa huusi myös, eivätkä englantilaiset sitä todenteolla estäneet. Sillä nyt oli käynyt selväksi, että heidän oli taivuttava, ja koska se kerran oli välttämätöntä, osasivat he menetellä oikein. He puolestaan vain kiihoittivat kansaa kiellollaan, jota he tuskin yrittivätkään toteuttaa.

Ola eli ne päivät kuin huumeessa. Hän tuskin uskoi, että heidän suunnitelmansa, niin mielettömän rohkea, onnistuisi näin pian ja näin mutkattomasti, mutta samalla hän paloi maltittomuudesta, kun ei ruhtinasta kuulunut.

Kunnes sekin tapahtui. Kaupunkiin saapui siivekäs huhu, että ruhtinas Amaru oli ottanut vallan käsiinsä ja antanut julistuksen, jossa hän ilmoitti tulleensa kuninkaaksi, tulleensa voidelluksi, julistaen hankkivansa kansalle heti leipää, sillä ehdolla, että kaikki rautatiet laitettaisiin viipymättä kuntoon ja että kaikki valkoihoiset, jotka vielä ovat piiritettyinä, ehdottomasti saatettaisiin vartioituina rannikolle täysin varustuksin, asein ja omaisuuksin; hitu vakuutti takaavansa maan vapauden ja täydellisen riippumattomuuden ja kokonaan poistavansa vieraitten vallan.

Ja silloin, odottamatta, osoittivat englantilaiset taas kerran olevansa diplomaatteja. Eräänä aamuna olivat kaikki kadunkulmat liimatut täyteen erikielisiä julistuksia, joissa varakuningas Englannin kuninkaan nimessä ilmoitti tunnustavansa ruhtinas Amarun Intian lailliseksi kuninkaaksi, luovuttavansa vallan hänelle ja taaten elintarpeitten saannin lausui aikovansa ylläpitää valtaa ja järjestystä siihen saakka kunnes kaikki varusväet ja yleensä valkoihoiset olivat päässeet turvaan, — kunnes järjestys maassa oli palautettu ja kuningas itse saapuisi tekemään lopullista rauhaa.

Ola tuskin saattoi käsittää tämän julistuksen vaikutusta, se nostatti kautta Intian sellaisen riemumyrskyn, että ehkä päiväksi häipyi Amarukin taka-alalle.

Nopein askelin kuljettiin nyt lopullista ratkaisua kohti. Jo viikon kuluttua palasivat ensimmäiset varusväet rannikolle ja heidän mukanaan siviiliväestöä, ja saapui myöskin loordi Leighton sotilaineen ja työmiesarmeijoineen, väsyneinä pitkästä taistelusta ja suuresta jännityksestä, mutta iloisina ja elämänhaluisina.

Ja sitten tuli tieto, että kuningas Amaru itse saapuisi parin päivän kuluttua, viettämään riemujuhlaa ja tekemään rauhaa varakuninkaan kanssa. Kuumeinen kiire valtasi kaupungin, sekä englantilaiset että alkuasukkaat. Arimmat valkoihoisista matkustivat pois, mutta useimmat jäivät, ja varakuningas jätti kaupunkiin huomattavan määrän sotaväkeä, ei vallankumouksen uhaksi, vaan järjestyksen turvaksi, ja joukko englantilaisia sotalaivoja satamassa lisäsi turvallisuudentunnetta, joka jostakin ihmeellisestä syystä oli saanut valtoihinsa useimmat englantilaisetkin, kun vain tuli puhe Amarusta.

Varakuninkaan palatsi laitettiin kuntoon korkeata vierasta varten ja englantilaiset tekivät voitavansa saadakseen kaikki mahdollisimman komeaksi ja ylelliseksi. Ola otti näihin valmistuksiin osaa ja oli juuri juhlapäivän aamuna menossa ulos, kun ovelle koputettiin ja lakeija astui sisään, ojentaen tarjottimella nimikortin. Ola ponnahti pystyyn.

Carrer oli tullut.

Ola näki muutoksen tapahtuneen, mutta kaikesta huolimatta oli rahamiehen olemus terveen ja reippaan näköinen. He puristivat lujasti toistensa kättä. Oven takaa kuului naurunhelähdys. Ola säpsähti, mutta samassa pulahti Nellie huoneeseen ja puristi hämmästyneen Olan kättä.

»Eikö ollutkin yllätys?» hän huudahti.

Olan täytyi myöntää, ja Nellie selitti. Hän oli tullut yhdessä ruhtinaan kanssa, mutta rientänyt sitten edelle, ajanut toimistotaloon tiedustelemaan ja tavannut siellä isänsä, joka oli aamulla saapunut meritse Englannista.

»Ja nyt kuninkaan tuloa katselemaan. Kerron sitten myöhemmin seikkailuni ja te saatto kertoa omanne!»

He lähtivät kolmisin ulos ja ajoivat residenssipalatsiin. Taajat väkijoukot olivat joka taholla liikkeellä, kaikkialla näkyi kukkia, köynnöksiä, lippuja, viittoja. Vaivoin pääsi auto tunkeutumaan ihmismeren läpi, vaikka sotilaat koettivatkin pitää väylää auki ja hallita järjestystä.

Palatsin luona oli tungos suurin, mutta siitäkin selvittiin, ja ennenpitkää seisoivat he kaikki kolme linnan parvekkeella, missä myös koko Englannin edustus, korkeimmat virkamiehet ja sotilashenkilöt seisoivat, ja heidän allaan, jalkojen juuressa, lainehti loppumaton, levoton, kohiseva ihmismeri, pää päässä kiinni, katse tähystäen siihen suuntaan, josta kuninkaan tiedettiin tulevan. Yhtäkkiä kohu kasvoi, se paisui ja kantautui vihdoin yhtenä ainoana mahtavana jylinänä yli kaiken, tukahduttaen kaikki, vaimentaen kaikki.

Kaukana näkyi liikehtimistä, tuhannet ja taas tuhannet päät kuroittuivat sitä kohti paremmin nähdäkseen, pauhu kasvoi kasvamistaan, kunnes tuntui, ettei sillä ollut mitään rajaa. Nellietä värisytti seistessään parvekkeella, eikä Olakaan voinut pidättää pientä vavistusta, mutta Carrer oli kokonaan mukana mahtavassa näytelmässä.

Niin, kuningas lähestyi.

Nellie ja Ola tunsivat hänet ryhdistä, kun hän istui lumivalkoisen hevosensa selässä, ylpeänä, äänetönnä, vain silmät liekehtien, levollisena kuin tavallisella ratsastusmatkalla, ja majesteetillisena kuin vanha hallitsija. Hänen edellään kulkivat valkopukuiset bramiinit kantaen pyhiä esineitä, juhlallisina, jäykkinä, tutkimattomina, mutta heidän pyhä joukkonsa ei vetänyt kansanjoukkojen huomiota puoleensa niinkuin heidän ratsastava kuninkaansa, yllään kuningasmantteli ja päässä hohtava kruunu, jonka Nellie ja Ola muistivat; takana ratsastivat hänen henkivartijansa, sata miestä, ja heidän keihäänsä ja miekkansa säihkyivät auringossa. Ja jäljessä tuli sotilaita keihäineen, kivääreineen, kaikki hindulaispuvuissa, kaikki äänettöminä, uhkaavina, ja heidän takanaan, sivuillaan, kaikkialla levisi kansanpaljouden hyrskyävä meri yhtenä huutavana, kirkuvana, riemuitsevana, liikehtivänä laumana.

Englantilaiset sotilaat tekivät kunniaa, ja kuningas otettiin vastaan linnan portailla kunniamarssilla. Tarjotusta avusta välittämättä kuningas hyppäsi maahan ja astui pari askelta ylös. Varakuningas tuli vastaan ja johdatti hänet parvekkeelle. He puhuivat keskenään.

Amaru nosti kätensä, ja sen vaikutus oli äkillinen, niin valtaava vastakohdassaan, että kaikki hätkähtivät. Kansanjoukon villinä riemuitseva huuto aivan kuoli sillä hetkellä, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi silmänräpäyksessä.

Sointuvalla, voimakkaalla äänellä lausui kuningas:

»Kansani, tänä päivänä lähtevät viljajunat kautta Intian liikkeelle. Nälkää ei ole. Minä ja ystävämme englantilaiset järjestämme kaiken.»

Oli kuin kaikki myrskyvoimat olisi päästetty hetkessä irroilleen, sillä niin huumaavan äänekäs oli kansanjoukon vastaushuuto.

Intia riemuitsi, että se oli vapaa, että se vihdoin saattoi tuntea itsensä omakseen, että sillä oli oma mies, johon se saattoi katsoa, että vuosisatain unelmat olivat toteutuneet, vuosisatain taistelut johtaneet tulokseen. Ola aavisti hämärästi, mitkä voimat tämä päivä päästäisi liikkeelle, mitä salatuita aarteita tulisi päivänvaloon.

Vapaa Intia! se merkitsi jotakin tavatonta: ikuinen kulttuurikehto vapaana, vapaana ottamaan osaa sivistystyöhön uusin ja samalla vanhoin voimin, tutkimattomine, rajattomilta tuntuvine edellytyksineen. Nyt vasta voitaisiin puhua Intian löytämisestä. Unohdettu, halveksittu ja väärinymmärretty oli Intia ollut koko orjuutensa ajan.

Nyt toteutuisi heidänkin suunnitelmansa: Intian aarteet vedettäisiin päivänvaloon, sen rikkaudet käytettäisiin hyväksi, sen omaksi hyväksi ja toisten hyväksi, sen erämaat valloitettaisiin sivistykselle ja ihmiselle. Raisu luonto kahlittaisiin ja nykyisenlaiset onnettomuudet välttyisivät. Uusi aika oli koittamassa Intialle.

Illalla oli kuninkaan puutarhajuhlat, jonne Carrer, Nellie ja Ola olivat kutsutut. Tumma komea puisto loisti haaveellisin valoin, orkesteri soitti lehtimajassa, ja puitten varjossa oli pöytiä, joiden äärillä hindulaiset palvelijat tarjoilivat. Joku outo olisi saattanut luulla, että oli naamiaiset, — niin kirjava puvusto oli juhlijoilla: siellä oli juhlallisia leveäviittaisia bramiineja, muhamettilaisia Mekka-turbaaneineen, hindu-ylimyksiä kansallispuvuissa, englantilaisia sotilasasuja, eurooppalaisia mustin juhlapukuja, ja naisten toaletit kilpailivat keskenään väririkkaudessa. Hindu-naisia oli vähän, mutta koko Bombayn eurooppalainen naispuolinen hienosto oli saapuvilla, vieläkin puolittain peloissaan »raakalaiskuninkaan» läheisyydessä, mutta samalla täynnä tyydyttämätöntä naisellista uteliaisuutta. Oliko kuningas naimisissa, se oli tärkein kysymys, jonka vasta Nellie osasi selvittää, eikä hän voinut olla hymyilemättä, kun huomasi, että mielenkiinto suuresti heikkeni, katosi, kun asianlaita oli saatu tietää.

Nellie istui Olan ja Carrerin kanssa, kun kuningas lähestyi. Huomatessaan ystävänsä tuli hän heidän luokseen.

»Kas niin, mr Rautio, te suorititte osanm loistavasti!»

Ola naurahti lyhyeen, mutta kysyi sitte:

»Anteeksi, minulle johtui mieleen: missä on isänne? Eikö hän ole mukana?»

Kuninkaan kasvot kävivät vakaviksi.

»Ei, hän ei tahtonut tulla, hän meni takaisin temppeliin.»

Ruhtinas puheli sitte Carrerin kanssa, ja Ola siirtyi Nellien kanssa kävelemään. Ilta oli viileähkö, puheensorina, orkesterin säveleet, jotka kantautuivat omituisen vaimennettuina lehvistön läpi, voimakkaat tuoksut, kaikki vaikutti sen, että näin syntynyt tunnelma oli outo ja tarttuva.

Ola asteli puolittain ajatuksiinsa vaipuneena, Nellie hänen vierellään odottavana, väristen, toivoen ja peläten. He istuutuivat varjoisalle penkille. Ola otti Nellien käden omaansa, eikä Nellie vetänyt sitä pois.

Ola puhui hiljaa, mutta vakavasti ja järkähtämättä:

»Emme tarvitse sanoja, tiedämme sen muutenkin. Mutta minä lähden nyt pois. En hylkää teitä siksi, että olette rikas, enkä siksi, etten olisi vapaa. Mutta minä olen vaeltaja ja kulkija enkä voi enkä uskalla näin äkkiä kahlehtia itseäni ja vielä vähemmin kahlehtia toista itseeni. Minä lähden nyt täältä, tänä iltana, kauas, kotimaahani. En voi vastustaa haluani. Haluan jonnekin vilpoisempaan, metsieni rauhaan. Tahdon levätä ja miettiä. En tahdo enää raataa Intian aroilla, en enää olla tekemisissä suurten asioiden kanssa. Tahdon olla vaeltaja ja kulkija. Kotimaa vetää puoleensa. Ymmärrättehän minut oikein?»

Nellie ei vastannut, vaan painoi päänsä Olan syliin, toisen silittäessä hänen hiuksiaan.

»Milloin palaatte?» kuiskasi tyttö.

»En tiedä, mutta palaan. Olkaa varma siitä.»

XIX.

Kesäilta oli lauha, tuskin tuntuva tuuli kävi lounaasta, kun Ola ratsasti katsomaan työtä uutismaalla. Vielä oli kangasta, kuivaa kanervikkoa, jonka tuoksu tuntui niin suloiselta, sekoittuen nuorten mäntyjen pihkanhajuun, mutta jopa loppui metsä ja kangas, tie aleni matalalta rinteeltä ja edessä siinti suo, rannaton ja laidaton suo, harmaa ja sinipunerva, kitukasvuisine petäjineen, koivuineen ja keltaisina hohtavine muuraimineen.

Suon laidalla ahersi miesjoukko, noin kolmesataa miestä. Urkeni suohon ojanväyliä, valtaojia, joiden reunat hohtivat mustina ja jyrkkinä ja joiden pohjalla tirisi valtoimenaan sakea mutainen vesi. Vinhalla vauhdilla kävi työ, edellä valtavat ojankaivuukoneet niinkuin sotatankit, jäljessä miehet, jotka aukoivat mättäät, korjasivat jäljen. Ola ei väsynyt katsomaan tuota työtä. Hänessä oli jotakin suomalaista suonkaivajan, korvenperkaajan perua, veressä jotakin, joka vihasi suota ja sen hyistä ilmaa, ja nyt hän todella sai tarpeeksi ponnistella ja lannistaa vihollisiaan. Sillä suolla ei ollut ääriä eikä rajaa, se oli, ken tietää, monta kymmentä kilometriä laaja ja pitkä. Mutta nyt se lannistettaisiin, nujerrettaisiin miesvoimalla ja koneilla, ja peltoa siitä tulisi, tasaista lakea, pelto sellainen, että päivän veisi yhden vaon ajo auralla, ehkä enemmänkin. Oikea aunuslainen suo, koskematon ja kuokkimaton.

Ola oli tullut takaisin kotimaahansa. Veri oli vetänyt. Tai ei oikeastaan aivan kotimaahansa, sillä Aunukseen hän oli painunut. Hänellä oli hanke, ja sen oli hän nyt puoleksi jo toteuttanutkin. Rahaa hänellä oli: hän osti itselleen melkein kokonaisen pitäjän Aunuksesta, osti halvalla ja alkoi tehdä työtä, viljellä ja laittaa »valtakuntaansa» kuntoon. Hän tunsi olevansa hallitsija, kuin pikku kuningas korpivaltakunnassaan. Eikä riittänyt, että hän oman alueensa laittoi kuntoon. — hän ryhtyi suurenmoisiin uudistustöihin kautta koko maan. Yhtymä tuki häntä auliisti, niin ettei kilpailu voinut tulla kysymykseenkään hänen kanssaan eikä kukaan voinut asettaa estettä hänen toimilleen. Yhden nuoruudenunelmistaan hän ainakin saisi toteutetuksi. Nyt viitoitettiin rautatielinjaa Suomesta halki Aunuksen ja Vienan, rautatietä, joka yhdistäisi nämä rajamaat oman todellisen emämaansa yhteyteen, ja suuria kanavoimissuunnitelmia Ola myös hautoi. Vienanlahti ja Suomenlahti! Laatokka—Äänisjärvi—Vienanlahti. Mutta niistä hän ei puhunut mitään, kartoittajaretkikunnat samoilivat vain halki korpien, mittasivat, kartoittivat.

Ola oli päättänyt kohottaa Vienan Karjalan ja Aunuksen muutamissa vuosissa erämaista sivistyksen etuvartijoiksi, ja siihen suunnitelmaan oli hän ensi kerran pyytänyt yhtymän apua. Hän sai aivan vapaat kädet ja ryhtyi työhön täysin innoin. Hänen toimiaan ei idässä katseltu suopein silmin, mutta hän vain nauroi eikä kukaan uskaltanut sanoa mitään, sen vähemmin tehdä. Ja Ola tiesi, että silloin, kun hän saa nämä seudut sivistyksellisesti nostetuksi ja taloudellisesti tuetuiksi, on niiden kohtalo selvä, kuuluivat ne sitten minkäkarvaisen itämaisen hallituksen vallanalaisuuteen tahansa. Ne olisivat siinä tapauksessa ehdottomasti Suomea.

Aunukseen ja Vienaan kannatti uhrata. Yhtymä ei suinkaan menettänyt pääomaansa, päinvastoin. Maanviljelys oli helppoa saada nousemaan, tarvittiin vain uudenaikaisia viljelystapoja ja työkaluja, ja viljelykselle voitaisiin raivata suunnattomasti uusia tiloja. Metsärikkaus oli melkein loputon, ja teollisuus voisi menestyä lukuisten koskien varsilla tai käyttää hyväkseen turvepehkua soista. Oli riistaa, oli kalaa. Olivathan Viena ja Aunus oikeita pohjolan koskemattomia aarreaittoja.

Ola oli tyytyväinen. Hän oli nyt toista vuotta tehnyt työtä täällä. Neljä kuukautta sitten hän oli käynyt New Yorkissa ja tavannut Nellien, mutta kaikki oli jäänyt ennalleen. Ola tunsi viihtyvänsä korvessaan. Vaikka toisenlaiseksi oli korpi jo muuttunut hänen tultuaan, paljon oli metsä väistynyt, pellot avartuneet, kosken rannalle oli kohonnut saha ja mylly, talon luona oli meijeri. Vankka suurviljelyskartano oli nousemassa tänne Säämäjärven itärannalle. Leveä, hyvä autotie johti sinne Suomesta, ja pian huristaisivat junatkin.

Säämäjärven pohjoisrannalta hän oli hankkinut itselleen laajan korpipalstan järvineen, saloineen, vaaroineen, jokineen ja koskineen, ja siellä oli hänen kalasaunansa. Aunus saisi nousta, sen viljelykset saisivat levitä ja laajeta, tehtaat kohoaisivat koskien rannoille, rautatiet halkoisivat metsät, nousisivat vaarat, mutta sinne ei tulisi viljelystä, ei tehdasta eikä rautatietä, ei kylää eikä taloa muuta kuin hänen kalasaunansa. Sen hän säilyttäisi koskemattomana korpena, sellaisena kuin se oli ollutkin.

Sinne hän oli nytkin silloin tällöin vetäytynyt, nukkunut yönsä kalasaunassa, laskenut illalla verkkonsa kalaiseen järveen, kokenut ne aamulla, seuraillut salon arkoja eläimiä, paistattanut päivää rantakalliolla tai talvisin hiihdellyt selät ja salot, pudottanut koppelon puusta tai kolkannut oravan, ajanut kettua, tai etäältä seurannut hirviä. Oli siellä karhujakin, mutta saisivat olla, rauhassa elellä.

Ola käänsi hevosensa ja lähti kotia päin. Tuli kangas, ja Ola kannusti raviin, yli kumisevan nummen, tuli koivikko ja lepikko täysine lehvineen, ja sitten täysi hongikko. Ola tunsi joka polun, joka tien ja kiven jo näillä mailla. Hevonen ravasi tasaisesti, ohjakset kaulalla, ja Ola veti sieraimiinsa illan tuoksuavaa ilmaa, joka lehahti häntä vastaan metsästä ja maasta, nauttien pohjolan kesäillan ihanuudesta.

Kotiin oli vielä matkaa. Tuossa oli vasta tienristeys, vielä taival metsää, jo alkoivat nii tyt ja niiden takana pellot. Ola lasketti täyttä ravia, kun takaa äkkiä kuului autotorven törähdys. Hän hypäytti hevosensa sivuun ja pysähtyi. Sieltä tuli auto, komea musta auto hyvää vauhtia, kääntyi mutkasta ja tuli jälkeen.

Auto hiljensi vauhtiaan, ja Ola huudahti hämmästyksestä. Samassa oli autokin kohdalla.

»Mr Rautio!»

»Mr Carrer!»

Totta, ukko Carrer aivan elävänä, autolakki päässä ja suu hymyssä, ja hänen vierellään somassa matkapuvussa Nellie.

Ola ohjasi ratsunsa auton ääreen ja kätteli.

»Miten jaksatte, miss Nellie?»

»Kiitos vain! Entä te? Ette te ainakaan näivettyneeltä näytä.»

Nellien nauru helisi.

»Mistä matka?»

»Työmaalta.»

»Oletteko nyt sattumalta työmies vai isäntä?» Nellie nauroi taas.

»Sattumalta isäntä.»

He lähtivät eteenpäin, kunnes saapuivat suuren, kaksikerroksisen, hyvinrakennetun talon luo. Sievä puutarha oli pääkäytävän edessä, takana olivat sivurakennukset, ja toisella puolen levisi niemen kainalossa lehtirantoineen ja valkohiekkaäyräineen kimalteleva Säämäjärvi. Talo oli kunnaalla, ja sieltä näki kauas Säämäjärven ulapalle, sen saarille ja salmille, sekä pohjoiseen, rannattomiin metsiin ja soihin. Nellie katseli ääneti.

»No, mitä pidätte taloni paikasta?» kysyi Ola vietyään hevosensa talliin ja annettuaan määräyksensä auton viemisestä vajaan.

»Ihanaa, ihanaa!» virkkoi Nellie enemmän itsekseen.

He menivät sisään, lakeaan, avaraan pirttiin, honkapöytäiseen ja -lavitsaiseen, missä kotikutoiset uutimet ikkunoissa loivat sisälle miellyttävän hämärän ja ryijyt pehmensivät seinien hahmon. Ennen pitkää oli maukas illallinen katettu pöydälle, ja ameriikkalainen miljaardimies söi hyvällä ruokahalulla aito suomalaisia antimia, eikä Nelliekään valikoinut.

»Niin, kuulkaapas, Rautio, minä tulin tänne oikeastaan lohia onkimaan. Pisti päähän. Se taitaisi sittenkin olla lystiä ajanvietettä?»

Ola ei voinut olla hymyilemättä, muistaessaan heidän ensimmäistä kohtaustaan muutamia vuosia sitten.

»Mikäpäs siinä, onhan täällä lohia, jonkunverran, ja minulla on kyllä vehkeetkin. Jos haluatte, voimme huomenna lähteä koko päiväksi erämaahan.»

»Se käy laatuun. Ja nyt haluan mennä nukkumaan; olen väsynyt.»

Ola ohjasi vieraat kamareihinsa, mutta itse hän istui vielä pitkän ajan valveilla pirtin kynnyksellä, katsellen tummenevalle selälle.

He lähtivät seuraavana päivänä salolle. Täytyi mennä jalan, sillä jokea pitkin oli matka liian pitkä ja vaikea, hevosella ei ollut ajattelemistakaan. Ola kantoi eväsvasua ja onkivapoja, näyttäen tietä. Nellie asteli hänen jäljessään, hypellen ja naurellen. Tyttö tuntui olevan erinomaisella tuulella. Ukko Carrer käveli tanakasti viimeisenä, tuprutellen piippuaan itikoitten kiusaksi, jotka etenkin alavammilla paikoilla olivat huomattavan nenäkkäitä.

He saivat samota pari tuntia, ennenkuin Ola ilmoitti, ettei kalasaunalle ollut enää pitkälti, ja pian se pilkoittikin puiden välissä, pienen ruohoisen metsäjärven rannalla. Se oli matala ja pieni, mutta hauskasti rakennettu ja sopeutui hyvin erämaiseen ympäristöönsä pienine ikkunoineen ja tukevine hirsineen.

Nellie keitti kahvia, he söivät voileipiä, ja mitä hilpeimmän mielialan vallitessa nautittiin yksinkertainen ateria.

»Muistatteko, kun olimme siellä vuoristossa? Minä olin silloin kuolla väsymyksestä, mutta en uhallakaan mitään siitä sanonut, sillä miss Borah valitti siitä yhtämittaa. Hauskempi täällä sittenkin on syödä.»

Aterialta he lähtivät koskelle, ja Ola opetti ukko Carreria kalastamaan. Carrer asetti tupakkavehkeensä viereen, haki itselleen mukavan kiven ja alkoi sitten kärsivällisesti heitellä vapaansa.

»Heittäkäämme pilanpäiten verkot veteen, vaikka onkin päivä. Voimme sitten illalla ne kokea», sanoi Ola Nellielle, ja he lähtivät kaksin kalasaunalle ja sieltä järvelle.

»Ola, te ette tullut luokseni, siis minä tulin. Oletteko vihainen?»

»Siltäkö näytän?»

»Ette, mutta tahtoisin hiukan selitystä», ja Nellien ääni kuulosti rukoilevalta, vaikka silmissä oli vanhaa veitikkaa.

He istuivat kaksin venheessä ja antoivat sen ajelehtia omia aikojaan.

Ola puhui:

»En tahtonut ensin mitään päättää, sillä en tahtonut, niinkuin jo sanoin, teitä mukaani vaeltajaelämääni. Nyt on toisin, mutta ei paremmin. Olen kiintynyt tänne, tähän maahan ja kansaan, näihin metsiin, enkä voine täältä erota, mutta en tahdo myöskään ketään edeä pyytää tänne korpeen, hänen kuollakseen ikävään.»

»O-l-a! Et pyytää, mutta kysyä olisit voinut.»

Nellien silmät olivat kyynelissä. Jotakin yllättävän iloista ailahti Olan rinnassa. Hän veti tytön syliinsä.

»No tahtoisitko sinä . . . ?»

»Vielä kysytkin; siellähän minä ikävään kuolen, siellä New Yorkissa, jossa ei tehdä muuta, ei ainakaan tällaiset tytöt muuta tee kuin valikoivat muoteja. Ja se on jo liian vanhaa ja liian ikävää.»

»Ja sinä siis tulet tänne minun luokseni, tänne korpeen?»

»Tulen.»

»Nellie, sinä olet kultainen tyttö, mutta ei sinun tarvitse nyt sentään koko vuotta täällä olla, ei sen puolesta. Mutta tarkoitan sitä, että kotimme on täällä.»

»Meidän kotimme!» kertasi Nellie loistavin silmin.

Ola suuteli häntä toistamiseen.

»Mutta kuule, Ola, mikä sinut tähän maahan niin sitoo?»

Ola oli hetkisen vaiti, ja kun hän jälleen alkoi puhua, soi syvä vakavuus äänessä:

»Taru kertoo: oli tänne kerran tullut jättiläinen, sellainen, jolla oli seitsenvirstan saappaat jaloissaan ja joka oli kulkenut kaikki maat ja meret. Tuli tänne, tuonne Tuulijärvelle, jossa on saaria yhtä monta kuin vuodessa päiviä ja yksi vielä, ja ihastui paikkaan. Mutta niin oli jättiläinen kirottu, sellainen pakko hänelle pantu, ei saanut hän viettää kahta yötä samalla nuotiolla eikä vuotta enempää kolmen askeleen astunnalla. Mutta ihastuipa jättiläinen niin, että paikalle jäi ja nuotionsa laittoi joka yö uudelle saarelle, siinä eleli ja ihaili Karjalan luontoa ja sen ihanuutta kesän mittaan, silloin kun syys metsät kirjavoitti, kun talvi ne harsoihinsa peitti, kun jääkukkaset kimaltelivat, kun tuli raisu kevät tuulilleen ja hiirenkorvakoivuineen ja taas kesä. Mutta loppuipa vuosi, ja vielä oli jättiläisellä yksi saari makaamatta, yksi saari nuotiotta, mutta täysi oli myös hänen määränsä. Ja se oli juhannusyö. Ei voinut lähteä jättiläinen mihinkään saareltaan, katseli ja ihaili vain auringon kultaista laskua, mutta eipä pimene taivas, rusoittaa vain, ja lehdet ja järven ja saaret outoon hämyyn peittää. Niin istui jättiläinen aamuun saakka eikä ollut hänellä voimia irtautua Tuulijärven saaresta, vaan liikkumatta hän istui ja luontoa imehteli. Mutta kirous odotti häntä, ja aamun koittaessa hänen henkensä raukeni kerran voimalliseen huokaukseen ja haihtui avaruuteen: mutta, niin kerrotaan, vielä nytkin tuntee juhannusyönä hyväilevän henkäyksen, rakkaan, joka ailahduttaa sydäntä ja kiinnittää sen rakkaudella maata ja aurinkoa kohti. Sellainen on taru, mutta tiedän vain, että joka on, niinkuin minä, nuorena kulkenut Aunuksessa tai Vienassa, nähnyt Äänisjärven hopeiset ulapat, Prjäshan hiljaa, tyynesti loiskuavan järven, ihanan Pyhäjärven harmaine kylineen ja maailmanrajaisine vaaroilleen, nähnyt tämän Säämäjärven, sen Jessoilan ja Uhmoilan kesäyössä, juhannusyössä, kun suopursu tuoksuu ja kunnailta käy ilmaan monien yrttien huumaava tuoksu, tai on seisonut Säpsäjoen mahtavalla vaaralla, soutanut kesäpäivänä pitkin Tulemanjärveä, tai ajanut kautta Etelä-Aunuksen tasankojen, yli Tuuloksen Syvärille, se ei voi milloinkaan unhoittaa näkemäänsä ja kokemaansa. Niin on minunkin käynyt. Kun nyt tulen takaisin vuosien vaelluksen jälkeen, tuntuu kaikki entistä rakkaammalta ja kotoisammalta. Oletko ymmärtänyt minut nyt?»

»Kyllä», vastasi Nellie hiljaa ja herkästi. »Tämä on ihana maa.»

He istuivat veneessä eivätkä huomanneet ajan kulumista.

Ola ensiksi havahtui onnensa ylenpalttisuudesta.

»Nyt rientäkäämme koskelle», sanoi hän ja tarttui airoihin. He saapuivat rantaan ja hiipivät koskelle. Ukko Carrer näytti kiintyneen onkimiseen. Nellie otti Olaa kädestä, ja käsi kädessä he lähestyivät. Ukko Carrer ei vilkaissutkaan heihin.

»Isä», aloitti Nellie, mutta isä ei kuullut.

»Isä», sanoi Nellie kovemmin, ja ukko Carrer käänsi päätänsä, räpäyttämättä silmäänsäkään näystä, »minä olen ottanut Olan»,

»Hyvä on, mutta odottakaahan vähän aikaa. Minä olen jo yhden lohen saanut ja olen juuri toista väsyttämässä.»