PK Śș'Xoa«, mimetypeapplication/epub+zipPK Śș'Xą5ü ü META-INF/container.xml
MAAILMAN
VALLOITTAJAT
JĂNNITYSROMAANI RAHASTA JA RAKKAUDESTA
KIRJOITTANUT
OLLI KARILA
âMAANALAISTENâ JA âVIEHĂTTĂVĂN VASTUSTAJATTARENâ TEKIJĂN UUSI SAAVUTUS.
Ainoa suomenkielinen magazine on lyhyessĂ€ ajassa luonut tulevaisuutensa edellytykset, â suunnittelunsa, kirjoittajansa, kuvittajansa, suuren yleisönsĂ€. YhtenĂ€ sellaisena tuloksena se on luonut ensimmĂ€isen varsinaisen magazine-romaanin, mitĂ€ suomalaisessa kirjallisuudessa tunnetaan. Kahdesta suositusta seikkailuromaanistaan tunnettu sanomalehtimies, joka on saanut »suomalaisen Frank Hellerin» nimityksen, on meidĂ€n kĂ€ytettĂ€vĂ€ksemme kirjoittanut »Maailman valloittajat», voimallisen mielikuvituksen ja sydĂ€mellisen huumorin kannatteleman jĂ€nnitysteoksen, joka varmastikin valloittaa Suomen kansan.
Nykyaikaisen loistolukemiston ohjelmalle kuvaavaa on, ettĂ€ tĂ€llainen hienosti kuvitettu suurromaani, jonka kirjakauppahinta olisi nykyoloissa jo 30 markkaa, ilmestyy vain yhtenĂ€ niistĂ€ monen monituisista piirteistĂ€, joita sen vuosikerta tarjoaa. Toimitus on vakuutettu siitĂ€, ettĂ€ Maailman sisĂ€llön ja asun erikoinen tehostaminen kolmatta vuosikertaa varten jĂ€lleenkin â ajankohdan kireydestĂ€ huolimalta â tekee julkaisumme vĂ€lttĂ€mĂ€ttömĂ€ksi yhĂ€ti laajemmille piireille, jotka siten pysyvĂ€t yhteydessĂ€ sivistyselĂ€mĂ€n virkeimpien tuulahdusten kanssa.
JÀnnittÀvÀllÀ tÀytyy olla vakinainen sijansa tÀssÀ ohjelmistossa, ja vuosikerran 1921 toisena pÀÀpiirteenÀ tÀltÀ alalta on kuulun ranskalaisen Maurice Leblancin parhaillaan viimeistelemÀ vauhdikas novelli »PeljÀttÀvÀ tapahtuma», jonka esitÀmme varsin erikoisessa asussa. Useita kotimaisia jÀnnityskertomuksia on niinikÀÀn varattu tuottamaan mieluisia lepohetkiÀ arkiaherruksen lomaan.
»Maailman valloittajat» ilmestyy joka numerossa, kaksi ja kolme lukua kerrallaan, taiteilija Gunnar Forsströmin kuvittamana, ja pÀÀttyy marrask. 1921.
David William Carrer ei milloinkaan puhunut paljon. HÀn ajatteli enemmÀn ja vielÀ enemmÀn toimi.
Nuoruudessa hÀnellÀ ei ollut tilaisuutta puhua. HÀn oli joutunut maailmalle kolmentoista vanhana ja pÀÀssyt sepÀn oppilaaksi. Palkeita painaessaan tai rautaa takoessaan hÀn ei joutanut juttelemaan. EikÀ pajan rÀiskeessÀ, kilkatuksessa ja kalkatuksessa, olisi puhetta kuultukaan. HÀn piti suunsa kiinni pÀivisin, ja öisin se pysyi pitÀmÀttÀkin, kun hÀn työstÀ vÀsyneenÀ oikaisi itsensÀ kehnolle vuoteelle. Sitten hÀn joutui konetehtaaseen eikÀ siellÀ saanut puhua. Piti tehdÀ työtÀ. HÀn teki ja ajatteli, ja tottumus vaikutti sen, ettÀ hÀn harvoina vapaina hetkinÀÀnkin vain ajatteli, eikÀ puhunut. Kuudenkolmatta vuotiaana hÀn mitÀÀn puhumatta teki pienen keksinnön, haki sille mitÀÀn puhumatta patentin ja perusti parin rahamiehen kanssa tehtaan, jossa valmistettiin hÀnen patenttiaan. Silloin hÀnellÀ olisi ollut tilaisuus jo puhuakin, mutta hÀn ei ollut siihen tottunut, ja niinpÀ jÀikin puhuminen perÀti vÀhÀiseksi. Kahdeksankolmatta vanhana hÀn meni naimisiin muutaman pohjoisranskattaren kanssa, hÀnelle syntyi tytÀr, vaimo kuoli parin vuoden kuluttua, ja David William Carrer jÀi jatkamaan uraansa tyttÀrineen. Tehdas laajeni ja tuotti voittoa, isÀntÀ ei puhunut mitÀÀn, vaan ajatteli ja toimi, ja nyt, parinkymmenen vuoden kuluttua, hÀn oli miljaardimies, hÀn hallitsi omaa alaansa rajattomasti ja lisÀksi kaivoksia, rautateitÀ, tehtaita, kanavia, pikkuvaltioita, pankkeja ja valtamerilinjoja.
David William Carrer, dollarikuningas, tunnettiin kaikkialla kotimaassaan Ameriikassa, mutta hÀnen konttorissaan Broadwaylla kÀvi myöskin Euroopan ja Aasian rahamiesten, politikkojen ja valtioitten edustajia, ja tÀmÀn selfmade miehen sanoja pidettiin kultaakin arvokkaampina. SillÀ kun David William Carrer puhui vÀhÀn, puhui hÀn sitÀ parempaa.
HÀnessÀ oli jotakin alkuihmistÀ, kirjoittivat ameriikkalaiset lehdet, ja hÀn tiesi sen itsekin. HÀnen tahtonsa oli yhtÀ vahva kuin ruumiinsa voimakas, hÀn oli oppinut hillitsemÀÀn tunteensa ja kÀyttÀmÀÀn ÀlyÀÀn. HÀnen suuri pÀÀnsÀ, jykevÀ niskansa, voimakas, keskikokoinen vartalonsa, tanakat jalkansa ja pitkÀt, pajatyössÀ jÀnteviksi kehittyneet kÀtensÀ saivat jokaisen vakuutetuksi, ettÀ hÀn tiesi mitÀ tahtoi ja toteutti tahtonsa kaikesta huolimatta. SilmÀt olivat kylmÀt, sinisenharmaat, kulmakarvat tuuheat, nenÀ suuri ja leuka voimakas, ja kasvojen tarmon piirteet ilmaisivat ameriikkalaista työtÀ, suuntatietoisuutta ja voittotahtoa.
Nyt oli David William Carrerilla ikÀvÀ. HÀn oli jo pari vuotta sitten tuntenut hiipivÀÀ alakuloisuutta. HÀn ei aluksi kiinnittÀnyt siihen mitÀÀn huomiota, mutta kun se alkoi hÀntÀ vaivata, kutsutti hÀn kotilÀÀkÀrinsÀ luokseen, ja kysyi tÀltÀ, oliko hÀn mahdollisesti sairas. Ei, sitÀ ei lÀÀkÀri parhaalla tahdollakaan voinut myöntÀÀ. Ukko Carrer oli terve, aivan ehdottomasti terve. Niin, no, hm, ehkÀ hermosto oli hiukan levon tarpeessa. Carrer pani jyrkÀn vastalauseen. HÀn nukkui seitsemÀn tuntia vuorokaudessa eikÀ hÀn voinut nukkua minuuttiakaan kauemmin. LÀÀkÀri kohautti olkapÀitÀÀn.
»Mutta minun on ikÀvÀ», intti Carrer.
»Huvitelkaa!»
»MillÀ tavoin?»
»Wein, Weib und Gesang!» oli lÀÀkÀri naurahtanut.
»YmmÀrrÀn, herra professori, mutta viiniÀ en juo enempÀÀ kuin tÀhÀnkÀÀn saakka, naisia kartan ja onhan minulla Nellie-tyttÀreni, niin, ja taiteesta, siitÀ en ymmÀrrÀ mitÀÀn. Jotakin parempaa!»
»TehkÀÀ ruumiillista työtÀ.»
»Miksi? MinÀ nukun hyvin ja olen terve. En tunne siitÀ mitÀÀn huvia. Jokainen työmieheni osaa sitÀ tehdÀ paremmin. Jatkakaa!»
»Koettakaa kiinnittyÀ liikeyrityksiinne.»
»HyvÀ professori, miksi? Tunsin ennen huvia voitoistani, mutta en enÀÀ. Rahaa on minulla tarpeeksi enkÀ todellakaan tiedÀ, mitÀ varten kokoaisin sitÀ enemmÀn. SitÀ kokoontuu muutenkin.»
»Mutta jÀnnittÀvyys?»
»Ei mitÀÀn jÀnnittÀvyyttÀ, herra professori! MinÀ voitan aina, kun vain pysyn rajoissani. Ja hullutuksiin olen liian vanha.»
»Matkustelkaa sitten.»
»Jaa, matkustaminen! HyvÀ, minÀ koetan!»
Carrer oli soittanut palvelijaa ja pyytĂ€nyt apulaistaan Fritz MĂŒlleriĂ€ luokseen.
»MinÀ matkustan huomenna. Olkaa ystÀvÀllinen ja huolehtikaa matkasuunnitelmasta, lÀhden nimittÀin huvittelemaan, matkakreditiivistÀ, lipuista ja passista. Ja sitten, ei sanaakaan kenellekÀÀn! Luuletteko, ettÀ voisin matkustaa incognito?»
»MinĂ€ jĂ€rjestĂ€n», ja Fritz MĂŒller poistui.
Niin Carrer, mitÀÀn puhumatta, lÀhti matkalleen tyttÀrensÀ kanssa. Matkusti Eurooppaan ensi kerran elÀmÀssÀÀn. Englanti, Ranska, naurettavan pieni Hollanti, kurjassa kunnossa oleva Saksa, riitaiset Balkanin maat, suurvalta-kerjÀlÀinen Italia, nukkuva Espanja, VÀlimeri, kirottu Biskajan lahti. PistÀytyi Afrikassa, Algierissa, Tunisissa, Tripoliissa, EgyptissÀ, katseli pyramiideja, kÀveli katakombeissa ja murahti halveksivasti mutaiselle Niilille. Kierteli ja haukotteli, ja ikÀvÀ lisÀÀntyi. Kaikki pientÀ ja vanhaa. Ihmiset samanlaisia, yhtÀ pikkumaisia kaikkialla, riitaisia ja ainoastaan toistensa nylkemisessÀ yksimielisiÀ. HÀn olisi jo aikoja sitten palannut konttoriinsa Broadwaylle, mutta NelliellÀ oli hauskaa ja hÀn vaati matkaa jatkettavaksi.
HÀn taipui, ja nyt, neljÀn kuukauden kuluttua, hÀn oli eksynyt suorastaan erÀmaahan, kaukaiseen Suomeen, jossa ei kukaan ymmÀrtÀnyt englantia, ja istui mitÀ kauneimpana heinÀkuisena iltana pohjoissuomalaisen kosken rannalla ja tuprutteli piippuaan, samaan aikaan kun Nellie vÀhÀn alempana vilvoitteli jalkojaan dollariprinsessan vapaudella kosken raikkaassa vedessÀ.
Carrer ei kiinnittÀnyt huomiotaan ympÀröivÀÀn luontoon, joka loisti keskikesÀn tÀydessÀ kukkeudessa. Kosken kallioiset rannat olivat metsÀn peitossa, auringonsÀteet karkeloivat kuohuissa ja saivat ilman helmeilemÀÀn tunkeutuessaan miljaardien koskesta nousevien vesipisaroitten lÀvitse. Joki juoksi tummana harmaanvihreiden kallioiden vÀlissÀ, muuttui valkoiseksi kivikossa ja ryöppysi suvantoon, talttuakseen taas sen kaislarantojen vÀlissÀ. Niitty loisti kukkineen, nÀkyi harmaita latoja ja ilma tuoksui vettÀ, heinÀÀ ja kukkia, petÀjÀnpihkan sekoittaessa siihen huumaavaa aroomiaan. Carrer tajusi tuoksun aitouden, hÀn, Broadwayn ihminen, ja hÀn kuuli veden solinan, vienon tuulen huminan honkain latvoissa ja metsÀn tuhannet ÀÀnet, mutta ei edes Suomen kesÀisen luonnon hienous saanut hereille hÀnen miljaardiponnisteluissa turtunutta olemustaan. HÀn nÀki, mutta ei nÀhnyt, kuuli, eikÀ kuullut.
KantakivellÀ, hÀnen allaan, istui mies ja onki forelleja. Carrer nÀki vain miehen ruskettuneen niskan leveÀn lierihatun alta, vaalean tukan ja solakan vartalon. Mies oli puettu ameriikkalaiseen puseroon, housuihin ja nahkavyöhön. HÀn oli istunut siinÀ ainakin pari tuntia niinkuin Carrerkin, uskollisesti ja kÀrsivÀllisesti, poltellen lyhyttÀ piippuaan, katse kiinnitettynÀ syöttiin. Carreria alkoi mies huvittaa. Oliko hÀn englantilainen? Hyvin luultavaa, sillÀ tuskin kukaan muu viitsi kÀyttÀÀ aikaansa noin hyödyttömÀsti. Saihan forelleja ostaa. Halvemmaksi tuli ostaa kuin itse istua tuntikausia vapa kÀdessÀ. Mutta kuitenkin! Saisikohan mies jotakin?
Carrer istui ja katseli. Nellie tuli rannalta, sukat kÀdessÀÀn, istuutui viereen ja rupesi lukemaan, leikitellen jaloillaan puhtaassa hienossa hiekassa ja hÀtistellen tunkeilevia itikoita.
Mies onki, syötti kiiti pinnalla veden mukana ja hÀn heitteli sitÀ vÀsymÀttÀ.
Kunnes tarttui... Carrerin katse jÀnnittyi ja vartalo kumartui eteenpÀin. Syötti oli kadonnut jonnekin syvyyksiin, siima oli kireÀllÀ ja mies kiersi kelaa, tyynenÀ, tottuneesti, piippu hampaissa, kiersi ja hellitti vÀlillÀ. SiellÀ alhaalla taisteltiin, koskenasukas ei tahtonut vielÀ antautua, vaan pyrki vapauteensa, ponnistellen hurjasti. Miehen tÀytyi hellittÀÀ yhÀ enemmÀn, vapa taipuili pahasti, mutta sitten muuttuivat lohen tempoilemiset heikommiksi, harvenivat ja loppuivat tyyten. Se jurnutti jossakin kivenkolossa kootakseen voimiaan. Kela alkoi taas kiertyÀ hiljalleen ja kala seurasi tasaisesti mukana. Ilmeisestikin se oli vÀsynyt. Mies erehtyi. HÀn kiersi liian nopeasti ja tullessaan vedenpintaan lohi teki valtavan ponnahduksen, siima jÀnnittyi, vapa taipui ja komeassa kaaressa lensi hopeinen metallihohtoinen kala miss Nellien jalkoihin, jÀÀden pyristelemÀÀn hiekassa. Nellie Carrer ei olisi ollut nainen, ellei hÀn olisi kiljaissut kauhistuksesta, hypÀhtÀnyt paikaltaan ja kietaisten hameet paljaitten jalkojensa ympÀrille silmÀnrÀpÀyksessÀ kiivennyt lÀhimmÀlle kivelle, jÀÀden sieltÀ turvallisesta korkeudesta tÀhystelemÀÀn komeakokoista kalaa, joka kuolinkamppailussaan pölisteli hiekkaa ympÀrilleen.
Carrerkin sÀpsÀhti sisÀisesti, mutta ulkonaisesti ei vÀrekÀÀn muuttunut hÀnen kasvoillaan. Samassa mies kiipesi ÀyrÀÀlle ja sanoi jotakin oudolla kielellÀ. SÀvy kuulosti anteeksipyytÀvÀltÀ. Tarkoitti tietenkin NellietÀ. Dollariprinsessa kyykötti somasti kivellÀ, ja mies hymyili, niin ettÀ valkoiset hampaat nÀkyivÀt. HÀn toisti sanansa ja kumarsi hiukan, tajuten samassa, ettei hÀntÀ ymmÀrretty. HÀn silmÀsi nyt ukko Carreria, ja avoimilla kasvoilla kuvastui iloinen hÀmmÀstys.
»HyvÀÀ iltaa, mr Carrer! Suokaa anteeksi varomaton kalastukseni, miss Carrer!» sanoi hÀn englanniksi selvÀllÀ yankee-murteella.
Carrer otti piipun hitaasti suustaan ja jÀi tuijottamaan, ja miss Nellie ikÀÀnkuin kivettyi turvapaikkaansa. Kuka tunsi heidÀt tÀÀllÀ, tÀssÀ maailmankolkassa, ja vielÀ oikealta nimeltÀ? HehÀn matkustivat Johnstonin nimellÀ.
»HyvÀÀ iltaa!» tuli Carrerilta vÀkinÀisesti.
Mies katsoi heitÀ ja hymyili.
»VielÀkö muistatte Male-juttua, mr. Carrer?»
Carrer ponnahti pystyyn. Muistiko hÀn! Ainoa kerta, jolloin hÀn oli menettÀmÀisillÀÀn kaikki, mutta jolloin tappio muuttui mitÀ suurimmaksi voitoksi. HÀnen tarkasti miestÀ, ja vaikka hÀnellÀ oli hyvÀ henkilömuisti, petti se nyt nÀhtÀvÀsti.
»Muistatteko sitten mahdollisesti sen autonkuljettajan, joka vei teidÀt asemalta pörssiin?»
Silloin valkeni Carrerille kaikki. HÀn muisti sen hurjan ajon pitkin ihmistÀyteisiÀ katuja hurjimmalla vauhdilla, tuon ajon, josta riippui kaikki, jossa auto olisi matkustajineen voinut mennÀ tuhansiksi sirpaleiksi, muisti, kuinka he olivat ajaa satojen ihmisten pÀÀlle, kun pieninkin pysÀhdys olisi merkinnyt varmaa tuhoa, muisti sen ÀÀrimmÀisen kylmÀverisyyden ja taitavuuden, jota autonohjaaja oli osoittanut, kiidÀttÀessÀÀn autoa laittomalla vauhdilla puolen New Yorkin halki, rikkoen lakia joka millimetrillÀ. He olivat saapuneet ajoissa perille, hÀn oli tehnyt kaupat ja purkanut entiset ja parin pÀivÀn kuluttua ilomielin maksanut huikeat sakot. Lohikalastaja oli hÀnen autonohjaajansa, mutta nimeÀ hÀn ei enÀÀ muistanut.
Carrer ojensi kÀtensÀ.
»MikÀ onkaan nimenne?»
»Olavi Rautio.»
SiinÀ se oli: Ola. Ola, tuo aina iloinen Ola, josta työmiehet puhuivat tehtaissa, kaivosmiehet alhaalla kaivoksissa, merimiehet kajuuteissaan ja johon kaikki naiset olivat rakastuneita puotitytöistÀ baarineitosiin ja ompelijattarista melkein dollariprinsessoihin. Ola, aina iloinen, aina sydÀmellinen, taitava ja ahkera, laiska ja kujeileva, kuljeksiva kuin mustalainen, laulava kuin italialainen ja reipas ja voimakas kuin muinaisajan viikinki.
He katsoivat toisiaan sanaakaan puhumatta, miljaardimies ja melkein maantiekulkuri, mutta he olivat kaksi miestÀ ja he ymmÀrsivÀt toisensa. Niin, siitÀ oli kuusi vuotta, tuosta autoretkestÀ. Carreria ei vielÀ silloin vaivannut ikÀvÀ. HÀn oli silloin lÀhellÀ lopullisia, suuria voittojaan.
»Tervetuloa Suomeen!» sanoi Ola yksinkertaisesti.
»Kiitos!» ja Carrer istuutui. Ola kÀÀnnÀhti ympÀri ja katsoi miss NellietÀ, joka oli laskeutunut kiveltÀ.
»Miss NelliestÀhÀn on tullut jo suuri tyttö», sanoi hÀn sydÀmellisen tuttavallisesti. Miss Nellie punastui eikÀ vastannut.
»MinÀ ajelutin hÀntÀ kaupungilla», virkkoi Ola kÀÀntyen Carrerin puoleen. Nellie livahti sukkiensa ja kenkiensÀ luo, sai ne kÀsiinsÀ ja pujahti joen rantaan alemmaksi puhdistautumaan. Ola irroitti lohenvonkaleen koukusta, puhdisti siiman ja syötin, kiersi siiman kelalle ja sujautti kalan reppuun, istuutuen sitten Carrerin viereen ja tarjoten tupakkaa massistaan. Carrer puhdisti piippunsa, tÀytti sen Olan tupakalla, ja molemmat vetelivÀt syviÀ rintasavuja, kun Nellie palasi rannalta, sukat ja kengÀt jalassa. HÀn istuutui entiselle paikalleen ja oli lukevinaan, mutta siitÀ oli mukava syrjittÀin tarkastella miehiÀ.
PÀivÀnsÀteet kultasivat honganmnkoja vastarannalla ja koskelo pyöri kuohukivellÀ. Sudenkorentoja lenteli joen yllÀ ja itikat survoivat ilmassa. Carrer ja Ola puhelivat yhteisistÀ muistoista. Carrer kyseli ja Ola kertoili.
»ViisikymmentÀ, kuusikymmentÀ, seitsemÀnkymmentÀ vuotta on lyhyt aika. MinÀ en voi hautautua yhteen paikkaan. Kuljeskelen. ElÀn kÀdestÀ suuhun. Laiskuutta? Toiset sanovat niin. Voi olla. En tiedÀ. Voivat olla vÀÀrÀssÀkin. Ihmisen ei 010 pakko tehdÀ työtÀ enemmÀn kuin tarvitsee elÀÀkseen. MinÀ elÀn omalla työllÀni. SÀÀstÀn hiukan ja sitten matkaan. EteenpÀin! Maailma on niin kaunis.»
Nellie kuunteli vierasta, hÀnen sointuvaa ÀÀntÀÀn, ja katseli syrjÀstÀ vaaleita avoimia kasvoja. Suu oli voimakas, melkein kuin ukko Carrerilla, mutta kulmakarvoissa ja silmissÀ ei ollut sitÀ ankaruutta. Niin, hÀn oli nuorempi. SilmissÀ ja ÀÀnessÀ oli jotakin nauravaa ja iloista, ei remuavaa, mutta tyyntÀ ja iloista.
Ola jatkoi:
»Minulla on aina nÀlkÀ, nÀlkÀ nÀhdÀ ja elÀÀ, kulkea ja nauttia. Olen ollut vÀliÀn kaikkialla. Kaikkialla olen kuin kotonani, mutta tÀnne, lapsuuden maille, palaan sÀÀnnöllisesti. Se on luonnollista. Ja tÀÀllÀ on kaunista. Eikö olekin, mr. Carrer?»
Ola viittasi kÀdellÀÀn jokea, vastarantaa, kukkaniittyÀ.
»En tiedÀ», vastasi Carrer vilpittömÀsti.
Ola naurahti.
»Kun asuu elÀmÀnsÀ New Yorkissa, ei todellakaan osaa arvostella luontoa. KyllÀ Suomen kesÀ on kaunis. Te tunnette metsÀn ja veden tuoksun, nÀette kosken kuohut ja veden kimaltelun, kuulette metsÀn ÀÀnet, mutta se on teille vain hajua, vettÀ, kiveÀ, puuta ja sekavia ÀÀniÀ. Ja koskikin ryöppyÀÀ hyödyttömÀnÀ, eikö niin?»
»Niin.»
Nellie kÀÀnsi pÀÀnsÀ ÀkkiÀ pois, kun Ola kÀÀntyi ja sytytti piippunsa vastatuuleen.
»Te matkustelette?» kysyi Ola Carrerilta.
»IkÀvissÀni.»
Ola nauroi.
»MinÀ en olisi ikÀvissÀni teidÀnkÀÀn asemassanne. EivÀtkö yritykset ole enÀÀ hauskoja?»
»Ei.»
»KyilÀ minÀ keksisin hauskojakin. Paljonko te omistatte?»
Carrer kohottautui kummastuneena.
»SitĂ€ en todellakaan tiedÀ», sanoi hĂ€n vilpittömĂ€sti. »MĂŒller ehkĂ€ tietÀÀ.»
»Suunnilleen?»
»ParikymmentÀ.»
»Miljoonaa?»
»Miljaardia.»
Ola vihelsi. â »Ja olette ikĂ€vissĂ€nne? Luulisi toki tuolla summalla saavansa hauskaakin. JĂ€rjestĂ€kÀÀ riitaiset rauhaan, sopuisat sotaan, kiristĂ€kÀÀ pikkupomoja, lahjoittakaa, luokaa, uudistakaa!»
»Ei maksa vaivaa.»
»Valloittakaa maailma! YrittÀkÀÀ!»
Carrer puhdisti piippunsa huolellisesti ja tÀytti sen uudelleen Olan tupakalla.
»TeillÀ on hyvÀÀ tupakkaa.»
Nellie katseli isÀÀnsÀ. Tuollainen hÀn oli aina. Aina hÀn osasi tulla toimeen ihmisten kanssa, osasi kysellÀ ja osasi kuunnella. Carrer imaisi pari kertaa.
»Valloittaa maailma?» toisti hÀn. »Olisihan se jotakin. Mutta miten?»
»Rahalla.»
»Ei riitÀ minun pÀÀomani.»
»Onhan niitÀ kai muitakin. Muodostakaa osakeyhtiö, trusti, rengas. Kai on muitakin ikÀvissÀÀn.»
»Ja mitÀ minÀ maailmalla tekisin?»
Ola nauroi taas. â »ĂlkÀÀmme jakako karhun nahkaa, ennenkuin karhu on kaadettu. MitĂ€ vain! Omaksi huviksenne!»
Ja Ola nauroi syvÀÀ, tyyntĂ€ nauruaan. HĂ€n oli tyytyvĂ€inen oloonsa ja hĂ€nen liikaenergiansa purkautui nauruun, huulten ja silmien ÀÀnettömÀÀn nauruun. Carrer tunsi entisen mieltymyksen herÀÀvĂ€n itsessÀÀn. HĂ€n oli I pitĂ€nyt Olasta silloin kun tĂ€mĂ€ oli hĂ€nen palveluksessaan pari vuotta â pisimmĂ€n ajan mitĂ€ oli ollut yhdessĂ€ paikassa, kertoi Ola itse.
Nellie koetti arvostella miestÀ. HÀn oli loukkaantunut. Niin syvÀsti kuin kahdeksantoista ikÀinen dollariprinsessa voi loukkaantua mieheen. Nellie tarkasteli Olaa pitkien silmÀripsiensÀ takaa, tÀmÀn tietÀmÀttÀ mitÀÀn. MitÀ enemmÀn hÀn tarkasteli, sitÀ tyytymÀttömÀmmÀksi hÀn tuli, sillÀ hÀn ei löytÀnyt ainoatakaan mainittavampaa vikaa miehen ulkonaisessa olemuksessa.
»Mutta sisĂ€isesti on niitĂ€ sitĂ€ enemmĂ€n!» pÀÀtteli hĂ€n itsekseen ja suipisti pientĂ€ ja kaunista â senkin hĂ€n tiesi â suutaan.
»MitÀ te nyt teette?» kysyi Carrer.
»Nyt lepÀÀn, huvittelen, kalastelen, soudan, ratsastan. Minulla on sÀÀstöÀ pariksi kuukaudeksi. Ja sitten jonnekin työhön.»
Carrer ei sanonut mitÀÀn. Puisti pÀÀtÀ, mutta ei voinut olla itsekseen myöntÀmÀttÀ, ettÀ Ola osasi ottaa elÀmÀn vietÀvÀn kÀytÀnnölliseltÀ kannalta, jolta ei kai puuttunut omaa viehÀtystÀÀn.
»Asutteko hotellissa?» kysyi Ola.
»KyllÀ, Johnstoneina.»
»Siis incognito! MinÀ asun myös siellÀ. Milloin jatkatte matkaanne?»
»Luultavasti ylihuomenna. Odotan MĂŒlleriltĂ€ sĂ€hkösanomaa.»
Ola nousi lÀhteÀkseen ja heitti repun selkÀÀnsÀ, oikaisten komean vartalonsa.
»Mr. Rautio, tulkaa syömÀÀn illallista kanssamme! Me olemme kahden vain, minÀ ja Nellie, eikÀ meillÀ ole mukanakaan muita kuin James ja Lisette. Vai mitÀ, Nellie?»
Nellie nousi taistelunhaluisena ja kiinnitti suuret silmÀt Olaan. NiissÀ kuvastui selvÀ haaste. »Niinkuin tahdot, pappa!»
Ola meni hÀmilleen tÀstÀ suorasukaisesta vastauksesta, mutta purskahti sitte nauramaan.
»Toivon, ettette kovin pahasti sÀikÀhtÀnyt lohenvonkaletta, miss Carrer», sanoi hÀn maailmanmiehen kohteliaisuudella.
»MinÀ en sÀikÀhdÀ mitÀÀn, mr. Rautio», tuli silmÀnrÀpÀyksessÀ takaisin.
He lÀhtivÀt kolmisin hotelliin, kulkivat pitkin metsÀn sylissÀ luikertelevaa polkua, tulivat maantielle ja nousivat pitkin loivia portaita hotellin tai oikeastaan kalastajamajan pihalle. Koski kohisi metsÀn takana, ja joen uomasta alkoi nousta sumua. RinteeltÀ nÀki lÀheiseen kylÀÀn, jonka ikkunat paloivat ilta-auringossa.
Illallisella puhuivat Ola ja Carrer. Dollariprinsessa oli hiljaa, mutta Ola nauroi itsekseen, sillÀ hÀn huomasi, ettÀ Nellie oli vaiti tahallaan. Miss oli jostakin suuttunut. Mutta mistÀ? HÀn ei voinut sitÀ keksiÀ.
Miehet sytyttivÀt sikaarit. Nellie nousi ylös ja sanoi hyvÀÀ yötÀ, suudellen isÀÀnsÀ ja nyökÀyttÀen sangen vastahakoisesti pÀÀtÀÀn »herra autonkuljettajalle», kuten hÀn keskustelun lomassa oli lausunut.
Tultuaan huoneeseensa Ola jÀi istumaan avatun ikkunan ÀÀreen. Pohjolan kesÀyö oli ihana, kosken pauhu kuului vaimennettuna, petÀjÀt tuoksuivat raikkaasti ja yli tienoon levisi varjoton, selittÀmÀtön hÀmÀrÀ. Ola tupakoi ja muisteli Nellien soikeita, valkeita kasvoja, ruskeaa tukkaa ja kauniisti kaartuvaa leukaviivaa. Kahdentoistavuotiaasta tytöstÀ, jota hÀn oli ajeluttanut autossa, oli kehkeytynyt nuori neitonen, joka alkoi kypsyÀ naiseksi.
Olaa kiusasi vielÀ unissakin, mistÀ miss Carrer oli suuttunut.
Kello ei ollut vielÀ kuuttakaan, kun Nellie seuraavana aamuna herÀsi. Aurinko oli jo korkealla, ja kun hÀn avasi ikkunan, tÀyttyi huone huumaavilla tuoksuilla. MetsÀ oli raikas, taivas pilvetön ja hiilakka, ja ilman puhtaus ja voimakkuus pakoitti Nellien peseytymÀÀn, pukeutumaan ja rientÀmÀÀn ulos. Lisette, ranskalainen kamarineito, nukkui vielÀ, mutta Nellie oli itsenÀisenÀ ameriikkalaisena naisena itse tottunut huolehtimaan itsestÀÀn. HÀn laskeutui portaita alas avaralle kuistille ja silmÀsi ympÀrilleen. IhmisiÀ ei vielÀ nÀkynyt. Karjakko nÀkyi kuitenkin touhuavan maitokamarissa ja tuulenhenki toi Nellien sieramiin tuoreen maidon tuoksun.
HÀn hyppÀsi sirosti pari askelmaa yhdellÀ kertaa ja lÀhti maitokamarille pÀin. MetsÀstÀ kuului ÀÀntÀ, laulua, joka lÀheni. Sanoja hÀn ei eroittanut, mutta sÀvel sopi ihanaan aamutunnelmaan.
»Maa on niin kaunis, vaaroja koittain, kirkas Luojan taivas, taistellen, voittain, laulaen kuljemme kautta sen, luo IsÀn armaan ylhÀisen.»
Nellie olisi tahtonut kÀÀntyÀ ympÀri ja juosta tiehensÀ, mutta se oli myöhÀistÀ. HÀn tunsi Olan jo ennenkuin tÀmÀ ilmestyi vuoripolun pÀÀhÀn.
»HyvÀÀ huomenta, miss Carrer!» tervehti tÀmÀ jo etÀÀltÀ ja heilutti jotakin kÀdessÀÀn. Nellie ei voinut olla nyt enÀÀ yhtÀ nyrpeÀ kuin eilen, vaikka hÀn tahtoikin. Aamu oli liian kaunis, ilma liian raikas, eikÀ pahatuuli ottanut tullakseen tahtomallakaan. HÀn nyökÀytti pÀÀtÀÀn ja jÀi seisomaan.
»Te olette virkku, ja se tuottaa teille kunniaa», jatkoi Ola, tultuaan miss Carrerin luo. »Te olette menossa maidolle?»
Ola oli kieltÀmÀttÀ nenÀkÀs, mutta liian nenÀkÀs ja liian hyvÀntuulinen, jotta Nellie olisi voinut pÀÀstÀ hÀnestÀ ilman muuta erilleen. HÀn myönsi.
»Odottakaa, niin saamme hiukan herkutella!»
Ola pujahti vihellellen maitokamariin, toi sieltÀ maitoa, haki tarjottimen ja sillÀ pari lautasta, pari lusikkaa ja sokeria, ja nÀytti sitten koivuntuohista rovetta kÀdessÀÀn. SiinÀ oli mansikoita.
»Poimin ne tuolta mÀeltÀ. PidÀttekö niistÀ mahdollisesti?»
»KyllÀ», ja Nellie pÀÀtti nyt koettaa suhtautua vieraaseen hiukan inhimillisemmin ja korvata myöntyvÀisyytensÀ myöhemmin sitÀ suuremmalla jyrkkyydellÀ. Jos ilmestyisi jokin tilaisuus. SillÀ hÀnen oli hiukan nÀlkÀ, eikÀ hÀn tahtonut kieltÀytyÀ paksusta keltaisesta maidosta ja mansikoista.
He söivÀt maitoa ja mansikoita ja sokeria. Ola jutteli, kyseli, kertoili, ja Nellien tÀytyi pakoittamalla pakoittaa itsensÀ muistamaan, ettÀ Ola oli hÀntÀ loukannut. Mahdollisesti itsetiedottomasti, mutta sitÀ pahempi. SillÀ hÀn oli nainen, eikÀ sietÀnyt liian suuria totuuksia.
Nellie vilkastui kuitenkin pakostakin eikÀ voinut olla nauramatta lapsuusmuistoilleen. Olalla oli kaunis ÀÀni. HÀn huomasi sen nyt kolmannen kerran. HÀn osasi puhua, ja vaikka hÀn oli loukannut NellietÀ, saattoi hÀnen kanssaan sittenkin keskustella. Kohteliaasti niinkuin vihollisen kanssa.
Ukko Carrerkin ilmestyi ulos. Tuotiin kahvia, ja he joivat ja söivÀt englantilais-ameriikkalaisen tavan mukaan kevyen aamiaisen.
»Ja nyt vuorelle, niin kauan kun on vielÀ nÀinkin viileÀÀ!» ehdotti Ola.
He painuivat metsÀÀn, mÀttÀiselle polulle, joka kohosi kohoamistaan. Valoa alkoi pilkoittaa puitten lomasta, ja samassa metsÀ loppuikin. Viimeisen osan matkastaan he saivat kiivetÀ kivikkoa myöten ja saapuivat huipulle hiukan hengÀstyneinÀ. Ola viittasi kÀdellÀÀn.
»MitÀ pidÀtte tÀstÀ, mr. Carrer? Tuolla alhaalla tuo hopcajuova, se on joki, jonka rannalla olimme eilen, ja tuo valkolÀikkÀ on koski! Tuolla pohjoisessa leviÀÀ jÀrvi jÀrven vieressÀ, sadat saaret, niityt, pellot, kylÀt, tuolla alkaa rannaton neva, harmaa ja ruskea, ja vaara kohoaa vaaran vieressÀ!»
Carrer katseli, ja sinertÀvÀt metsÀt ja vÀlkkyvÀt jÀrvet hurmasivat hÀnetkin, tuo yksityiskohtien runsaus ja vaihtelevaisuus, tummana pÀilyvÀ metsÀlampi, kaunis rantaviiva, laikkokylkiset kalliot ja tuoksuavat metsÀt.
»Kaunista!» virkkoi hÀn hiljaa, mutta selvÀsti. Kai ensimmÀisen kerran elÀmÀssÀÀn David William Carrer lausui esteettisen arvostelman.
»Niin, kaunista se on, eikĂ€ silloin pitĂ€isi olla niin vastenmielistĂ€ tĂ€yttÀÀ jumalan ensimmĂ€istĂ€ kĂ€skyĂ€ ihmiselle: âKasvakaat ja lisÀÀntykÀÀt ja tĂ€yttĂ€kÀÀt maa, ja tehkÀÀt se teillenne alammaiseksi!â Se on ihana kĂ€sky, suurempi ja syvempi kuin useampi aavistaakaan, ja kun katselee tĂ€llaista, niin luulisi, ettĂ€ koettaisi tĂ€yttÀÀ tuon kĂ€skyn ilomielin.»
Nellie istuutui kivelle jyrkÀnteen reunalle ja antoi kiharoittensa hulmuta tuulessa. HÀn nautti maiseman avaruudesta, ilmavuudesta, vÀrien ja viivojen sopusoinnusta. Ilma oli kirkasta, ja vain kaukaisuus tasoitti todellisuutta.
Carrer hengitti syvÀÀn.
PÀivÀllÀ Carrer sai sÀhkösanomansa ja iltapÀivÀllÀ hÀn sulkeutui huoneeseensa, kutsuttuaan Olan luoksensa. Nellie kÀveli ikÀvissÀÀn. HÀntÀ suututti aamuinen myöntyvÀisyytensÀ, ja hÀn olisi tahtonut kostaa. Mutta Ola oli sisÀllÀ isÀn luona. Sinne hÀn ei uskaltanut mennÀ. IsÀ oli ollut mietteissÀÀn koko pÀivÀn vuorella kÀynnin jÀlkeen.
David William Carrer alkoi aavistaa, ettei hÀnellÀ tÀstÀ lÀhtien pitkiin aikoihin tulisi olemaan ikÀvÀ. Ola puhui ja Carrer kuunteli, kuunteli lumottuna, sillÀ mitÀÀn niin suurenmoista, niin suorastaan mielipuolisen suurpiirteistÀ, mutta samalla mitÀ johdonmukaisinta ja jÀrkevintÀ suunnitelmaa eivÀt hÀnen ameriikkalaisetkaan aivonsa olleet arvostelleet. Kaikki oli vielÀ ilmaa, sanoja vain, mutta ukko Carrerin tÀytyi myöntÀÀ, ettÀ jos yksi »jos» saadaan toteutumaan, olisi suunnitelmalla huimaavat mahdollisuudet tulla toteutetuksi.
Ola oli oikeassa, arvostellessaan hÀnen asemansa, ettÀ hÀnellÀ oli liian paljon mammonaa itseÀÀn varten ja liian vÀhÀn maailman valloittamista varten. MitÀÀn tarkoitusta hÀn ei voinut keksiÀ rahankokoomiselleen.
Ola osoitti tarkoituksen, hÀn, pennitön iloinen kulkuri, luonnonihailija, ja pakoitti miljaardimiehen kuuntelemaan.
Ukko Carrer tunsi lamautuneen toimintatarmon taas herÀÀvÀn itsessÀÀn, tarmon, joka kÀyttÀmÀttömÀnÀ oli hÀnelle vaivaksi. HÀn oli tottunut taistelemaan, ponnistelemaan ja voittamaan. SiinÀ oli hÀnen huvituksensa. Muusta hÀn ei löytÀnyt tyydytystÀ. Ja Olan esittÀmÀn tarkoituksen hyvÀksi kannatti otakin yrittÀÀ.
HÀn oli tottunut kÀsittelemÀÀn asioita suuripiirteisesti, hÀn osasi eroittaa pikkuseikat pÀÀasioista, mutta Olan mittasuhteet olivat verrattomasti suuremmat, laajemmat, ÀÀrimmÀiset, vaikka eivÀt kuitenkaan mielipuoliset. Ola oli kyllÀ kulkuri ja trubaduuri, mutta hÀn oli langattoman lennÀttimen aikakauden trubaduuri, kÀytÀnnölliset vaistot oli hÀnellÀ veressÀ eikÀ hÀn eksynyt milloinkaan jÀrjen tieltÀ. Sattuman osa oli supistettava mahdollisimman vÀhiin, tietÀmÀttömyyden ja taitamattomuuden olemattomiin.
He söivÀt pÀivÀllisen huoneessaan ja jatkoivat keskusteluaan. Oli jo yö, kun Ola vihdoinkin nousi lÀhteÀkseen.
»Syyskuussa siis!» sanoi Carrer ja ojensi kÀtensÀ. »Laatikaa siihen mennessÀ yksityiskohtainen ehdotus.»
»HyvĂ€! Ja muistakaa, mr. Carrer, ettĂ€ kun tahdotte saada ihmiset tekemÀÀn jotakin hyvÀÀ, vedotkaa heidĂ€n vĂ€hemmĂ€n hyviin ominaisuuksiinsa. Saatte nĂ€hdĂ€, ettĂ€ onnistutte! MinĂ€ vetosin teidĂ€n itsekkÀÀseen vaihtelun- ja huvittelunhaluunne ja â onnistuin! HyvÀÀ yötĂ€!»
Seuraavana aamuna lÀhti ukko Carrer kotimatkalle, suoraa pÀÀtÀ. HÀn toteutti pÀÀtöksensÀ aina heti. Ola seurasi ja saattoi laiturille. Nellien jÀÀhyvÀiset olivat melkein epÀkohteliaat. Ola ei kiinnittÀnyt siihen seikkaan mitÀÀn huomiota. HÀnellÀ oli tÀrkeÀmpÀÀ ajateltavaa kuin yhden naisen oikut, olkoonpa sitten vaikka kauniin dollariprinsessan.
Nellie oli suuttunut uudelleen. IsÀ vei hÀnet kotiin hÀnen omasta tahdostaan huolimatta. IsÀ oli sopinut Olan kanssa. Siis Ola oli syypÀÀ. Ja sitten oli Ola sanonut hÀntÀ suureksi tytöksi. Tytöksi!
Nellie polkaisi jalkaansa harmista.
Ukko Carrer ei puhunut kotimatkalla muuta kuin vÀlttÀmÀttömimmÀn, ja se oli hyvin vÀhÀn. Mutta hÀnen ei kuitenkaan ollut ikÀvÀ. PÀinvastoin. HÀnen aivonsa työskentelivÀt kuumeisesti.
HelsingistĂ€ hĂ€n lĂ€hetti sĂ€hkösanoman kunnon Fritz MĂŒllerille. Se oli ensimmĂ€inen sĂ€hkösanoma, jota mr. MĂŒller ei ollenkaan ymmĂ€rtĂ€nyt. Carrerin ei ollut ikĂ€vĂ€! Hm! Sen nyt vielĂ€ ymmĂ€rsi. Mutta sitten: palkatkaa liikkeeseen I ehdottomasti hyvĂ€ kansantalousmies, I joukkopsykoloogi ja I kansainvĂ€lisen oikeuden tuntija sekĂ€ kansainvĂ€lisen sovinto-oikeuden erikoistuntija. Outoja huvituksia oli ukko Carrer keksinyt Euroopassa. Mutta mr. MĂŒller ryhtyi heti tĂ€yttĂ€mÀÀn mÀÀrĂ€ystĂ€.
Carrerin asema oli alkanut horjua. Fritz MĂŒller aavisti sen ja sydĂ€ntÀÀn kouristi. SillĂ€ se oli uskomatonta.
Carrer oli muuttunut ulkomaanmatkansa jĂ€lkeen. MĂŒller oli ensin luullut matkan vaikuttaneen hyvÀÀ. SillĂ€ Carrerista oli hĂ€vinnyt ikĂ€vystyminen.
MĂŒller tunsi isĂ€ntĂ€nsĂ€. Nuorena Carrer oli pyrkinyt kohoamaan parantaakseen asemaansa, helpoittaakseen elĂ€mÀÀnsĂ€; valloitettuaan rahan raha valloitti hĂ€net ja hĂ€n kokosi mammonaa mammonan itsensĂ€ takia. Rahan voitto oli kuitenkin vain hetkellinen. Carrer vapautui sen vallasta. Sen jĂ€lkeen jatkoi hĂ€n toimintaansa tottumuksesta ja sen takia, ettei hĂ€n voinut jĂ€ttilĂ€isyrityksiÀÀn lopettaa eikĂ€ lahjoittaa kenellekÀÀn. MĂŒller oli ollut tuntevinaan, ettĂ€ Carrer oli matkansa jĂ€lkeen löytĂ€nyt jonkun uuden pÀÀmÀÀrin, minkĂ€ vuoksi ponnistella ja mihin kĂ€yttÀÀ voimiaan.
MĂŒller oli Carrerin parhain ja kyvykkĂ€in apulainen, erinomainen toisenkĂ€den mies. ItsenĂ€iseen, uutta luovaan suunnitteluun hĂ€n ei pystynyt, mutta hĂ€nen saksalaismallisesti koulutettu jĂ€rkensĂ€ tajusi yksityiskohtien hienoudet ja teki hĂ€net isĂ€ntĂ€nsĂ€ suunnitelmien korvaamattomaksi toteuttajaksi. Carrer ja hĂ€n esiintyivĂ€t peloittavana yhtymĂ€nĂ€, sillĂ€ niitĂ€ Carrerin tarkkuudelta jĂ€i huomaamatta, sen MĂŒller oikaisi, ja mitĂ€ puuttui MĂŒllerin luovasta kyvystĂ€, sen korvasi Carrerin avara katse.
MĂŒller oli vainunnut hyökkĂ€ystĂ€. Carrerin viittaukset, muutamat oudot mÀÀrĂ€ykset, salaperĂ€isyys ja kiihtynyt työtarmo olivat saaneet hĂ€net vakuutetuksi, ettĂ€ jotakin tĂ€rkeĂ€tĂ€ oli tekeillĂ€. YrityksiĂ€ oli laajennettu, ja Carrer oli tunkeutunut parille kokonaan uudelle alalle.
HyökkĂ€ys oli siis ollut tekeillĂ€, mutta minne ja minkĂ€lainen, sitĂ€ ei mr MĂŒller tiennyt. Carrerilta itseltÀÀn ei sitĂ€ voinut kysyĂ€. EntĂ€ Nellie? Kunnon Fritz MĂŒller oli hĂ€nkin vain ihminen ja sellaisena utelias. HĂ€n ei ollut voinut olla koettamatta tyydyttÀÀ tĂ€tĂ€ heikkouttaan. Mutta Nellie tiesi niin perin vĂ€hĂ€n. Matka oli Ă€kkiĂ€ keskeytynyt. Suomessa. IsĂ€ oli tavannut jonkun entisen autonkuljettajansa â miss Nellie ei ollut antanut anteeksi tyttönimitystĂ€ â keskustellut hĂ€nen kanssaan koko pĂ€ivĂ€n ja seuraavana aamuna lĂ€htenyt suoraa pÀÀtĂ€ kotimatkalle. Nimi! Joku Ol.. Olo.. Ola... Nellie ei ollut muistavinaan.
»Ola Rautio!» vahvisti mr MĂŒller miettivĂ€isenĂ€.
Mr MĂŒller muisti kyllĂ€ Olan, mutta ei tullut yhtÀÀn viisaammaksi. HĂ€n oli huoahtanut ja pÀÀttĂ€nyt odottaa.
HĂ€n oli odottanut, kunnes oli tuntenut maan alkavan pettÀÀ jalkojen alla. Carrer oli vaitelias ja sulkeutunut. Tosin ei vielĂ€ ollut tapahtunut mitÀÀn katastroofia, mutta Fritz MĂŒller tunsi sen lĂ€hestyvĂ€n. MikĂ€ hĂ€n voinut estÀÀ, sillĂ€ Carrer ei pyytĂ€nyt hĂ€nen apuaan.
Ukko Carrer istui konttorissaan kirjoituspöytÀnsÀ ÀÀressÀ katsellen kadulle. New Yorkissa satoi. HÀn katsoi alas kadulle, jossa verkalleen vieri jono ihmisiÀ, raitiovaunuja, autoja, kuormarattaita. Sade ropisi ikkunaruutuja vasten, taivasta ei nÀkynyt, vaan kaikki oli harmaata, mÀrkÀÀ ja usvaista.
Carrer ei vÀsynyt katselemaan loppumatonta ihmisjonoa, joka pienenÀ, hitaata, mutta sitkeÀnÀ eteenpÀin pÀivÀstÀ pÀivÀÀn halki vuosien, touhuisena, nÀlkÀisenÀ, kyllÀisenÀ, työnsortamana, huvittelevana, kumarana, ylpeÀnÀ. Kuinka mitÀttömÀltÀ kaikki nÀyttikin tÀÀltÀ ylhÀÀltÀ, pilvenpiirtÀjÀstÀ, ja kuinka suurelta ja valtavalta alhaalla kadulla! Ilmiö oli sama. Riippui mistÀ katsoi. Suuruudenhulluille oli terveellistÀ nousta lentokoneeseen tai silmÀtÀ tÀhtikiikariin, maanmarrot tuntisivat itsensÀ luomakunnan herroiksi katsellessaan lammikkoveden pisaraa mikroskoopissa.
Carrer oli tutkinut ihmisiĂ€. Kuutta ihmistĂ€. HeistĂ€ riippui suunnitelman toteuttaminen. Mr Hiram Borah oli ensimmĂ€inen, suuri, mutta helppo voitto. Ola oli oikeassa: tĂ€ytyi vedota ihmisten vĂ€hemmĂ€n hyviin ominaisuuksiin. Hiram Borah, pulleakasvoinen, punatukkainen miljaardimies, oli turhamainen. HĂ€n ei millÀÀn ehdoin jĂ€isi syrjÀÀn yrityksestĂ€. Jotenkin samoin Carrer oli valloittanut mr Philander Notlingin ja monsieur Pierre dâAuterren. Carrer hymyili mielessÀÀn. HĂ€n kĂ€ytti henkistĂ€ jiu-jitsua: ensin etsi ja sitten iski vas tustajan arimpaan kohtaan.
Loordi Arthur Leighton oli nÀyttÀnyt paljon vaikeammalta, tÀmÀ tÀydellinen englantilainen gentlemanni ilman vikoja ja heikkouksia. Kuitenkin Carrer oli vihdoin osannut oikeaan. Loordilla oli veressÀÀn englantilainen urheilunhalu. HÀn oli nyt innostunut suunnitelmaan. Loordi tajusi, ettÀ oli kysymyksessÀ suurenmoisempi kilpailu kuin Derby-pÀivÀnÀ. Carrer tunsi onnistuvansa, sillÀ loordi Leighton oli luvannut puolestaan voittaa ruhtinas Amarun, intialaisen radshan, ja Carrer tiesi, ettÀ loordin lupaus merkitsi myös tÀyttÀmistÀ.
JÀljellÀ oli enÀÀ Isaskar Silberstein. HÀn oli vielÀ valloittamaton.
Carrer olisi voinut mennÀ hÀnen luokseen ja esittÀÀ suunnitelman. Isaskar Silberstein olisi luultavastikin suostunut. Mutta Carrer ei mennyt eikÀ menisi, sillÀ he olivat vanhoja vastustajia. Carrer muisti elÀvÀsti sen hurjan autoretken, jolloin Ola ohjasi. Silloin oli Silberstein ollut hÀnet tÀydellisesti voittamaisillaan. Olan ajotaito ja rohkeus olivat kuitenkin ehkÀisseet Carrerin sortumisen.
Carrer oli silloin tehnyt lupauksen. HÀn maksaisi tilanteen. Isaskar Silberstein oli saatava mukaan suunnitelmaa toteuttamaan, mutta sitÀ ennen tÀytyi Carrerin saada velkansa maksetuksi. HÀn oli jo aloittanut taistelun. TÀnÀÀn tapahtuisi lopullinen ottelu.
Rahamies tunsi jĂ€nnitystĂ€ ja taistelunkuunutta pitkĂ€stĂ€ aikaa. HĂ€n katsoi kelloaan ja soitti, pyytĂ€en Fritz MĂŒlleriĂ€ puheilleen.
»LĂ€hdemme pörssiin!» sanoi hĂ€n apulaiselleen. Fritz MĂŒller vavahti ja silmĂ€si isĂ€ntÀÀnsĂ€. Carrer aikoi itse pörssiin, hĂ€n, joka ei enÀÀ vuosikausiin ollut kĂ€ynyt siellĂ€! Fritz MĂŒllerin valtasi tunne, ettĂ€ he olivat hukkuvassa laivassa. Kulkiessaan konttorihuoneitten lĂ€pi he kohtasivat tutkivia silmĂ€yksiĂ€. Carrer oli kylmĂ€, mutta Fritz MĂŒllerin levottomuuden huomasi jokainen.
Sadat kiihkeĂ€t silmĂ€parit olivat suunnattuina heihin suuressa, kirkkaasti valaistussa pörssisalissa. Carrer tunnettiin: hĂ€n oli aina ollut kylmĂ€ ja vankkumaton, mutta jokainen saattoi nĂ€hdĂ€ Fritz MĂŒllerin hermostuksen ja levottomuuden, joka ei suinkaan ollut teeskennelty.
Carrer! Carrer! Carrer!
Nimi kulki huulilta huulille. ĂĂ€nenpainossa oli ihmettelyĂ€, kukistuneen suuruuden kunnioittamista, epĂ€toivoa, raivoa, alistumista. Kaikki ei ole vielĂ€ mennyt! sanoivat ne, joiden asema riippui Carrerista. EpĂ€toivon rauha! kuiskailivat sanomalehtimiehet parvekkeella.
Oli noita suuria, yllĂ€tyksellisiĂ€ pĂ€iviĂ€ pörssissĂ€, jolloin ikÀÀnkuin salama lyö liikemaailman rahasydĂ€meen ja sekoittaa kaikki, â jolloin varmimmatkin asiantuntijat istuvat neuvottomina, jolloin kukaan ei uskalla myydĂ€ eikĂ€ kukaan ostaa. He istuivat kaikki jĂ€nnittyneinĂ€, sadat liikemiehet, meklarit, suurkeinottelijat, pikkukeinottelijat, sanomalehtimiehet, sillĂ€ jĂ€ttilĂ€inen oli astunut heidĂ€n keskeensĂ€. SyytĂ€ he eivĂ€t tienneet eivĂ€tkĂ€ kĂ€sittĂ€neet, mutta seurauksen kamaluus oli kaikille selvillĂ€.
Rauta- ja terÀspapereitten alalla oli jo pitemmÀn ajan vallinnut kiinteÀ hausse-suunta eikÀ mikÀÀn ennustanut muutosta. Noita papereita myytiin hyvin varovaisesti ja ne siis yhÀ nousivat. Kaikki tiesivÀt, ettÀ Isaskar SilbersteinillÀ oli niitÀ valtava mÀÀrÀ hallussaan. HÀn oli keinotellut niitÀ itselleen viimeisen rajun baissen viimeisenÀ pÀivÀnÀ. TÀnÀÀn oli Silbersteinin meklari jo alkanut myydÀ. Pörssintuntijat laskivat hÀnen suunnattomasti voittavan.
»615: 50 myyn!» oli Silbersteinin meklari aloittanut.
»400 ostan!» kuului ÀÀni, ja jotkut purskahtavat nauruun. Juuri sillÀ hetkellÀ oli Carrer ilmestynyt pörssiin. HÀnen tulonsa herÀtti huomiota, ja sanomalehtimiehet vainusivat yllÀtystÀ.
»400 myyn!»
Carrerin ÀÀni oli kylmÀ ja selvÀ. PörssissÀ tuli kuolemanhiljaisuus, ja Carrerin ÀÀni kaikui loppuun mahtavassa hallissa. Silbersteinin meklari, pieni, pujopartainen ja laiha juutalainen, kÀÀntyi salamannopeasti ympÀri ja jÀi tuijottamaan ukko Carreriin, silmÀt puoleksi ulospullistuneina.
Ukko Carrer jatkoi tarjouksiaan. HĂ€n nĂ€ki ympĂ€rillÀÀn tukahdutetun, mutta sitĂ€ kiihkeĂ€mmĂ€n ihmismeren, joka koetti imeĂ€ hĂ€nen sanansa ennenkuin ne olivat edes ehtineet huulille, nĂ€ki vÀÀntyneitĂ€, tuijottavia kasvoja, kuumeisia katseita, hermostuneita nytkĂ€yksiĂ€. KylmĂ€, vĂ€linpitĂ€mĂ€tön iahamaailma oli herĂ€tetty ja samalla hetkellĂ€ murskattu. Huumaus oli liian voimakas, jotta se olisi voinut puhjeta joihinkin rajuihin ulkonaisiin muotoihin. Se murskasi. Ilmassa oli kiihkoa, kuului nopeaa, pidĂ€teltyĂ€ hengitystĂ€, sĂ€hkölamppujen valo tuntui himmenevĂ€n, eikĂ€ kukaan nĂ€hnyt muita kuin Carrerin, MĂŒllerin ja pienen juutalaismeklarin.
Paniikki ei ollut kaukana. KiinteÀ hausse oli hetkessÀ muuttunut mitÀ rajuimmaksi baisseksi. Ukko Carrerin asema oli siis epÀtoivoinen?
Ostotarjoukset alenivat kurssissa ja pienenivÀt mÀÀrÀltÀÀn. Kukaan ei uskaltanut ostaa muuta kuin koetteeksi. Silbersteinin meklari ei myynyt. Mutta Carrer koetti myydÀ. Kiihko kasvoi pörssissÀ. Puhelimet soivat kaikkialla. Rauta- ja terÀspapereitten kurssi oli nyt alempi kuin edellisen baissen aikana, ei paljon, mutta hiukan kuitenkin. Mutta kukaan ei ostanut. Oli kuin hypnoosi olisi vallannut kaikki. Carrer olisi voinut tarjota ilmaiseksi melkein eikÀ kukaan olisi uskaltanut ottaa vastaan.
Carrer lopetti myynnin. HĂ€n ei ollut saanut kaupaksi kuin mitĂ€ttömĂ€n mÀÀrĂ€n. Silversteinin meklari ei ollut myynyt yhtÀÀn. Carrer poistui Fritz MĂŒllerin kanssa. Mr MĂŒller oli murtunut mies.
HeidÀn lÀhdettyÀÀn pörssi suljettiin paniikin vÀlttÀmiseksi. Pörssikeinottelijat tuntivat vÀristystÀ nÀhdessÀÀn Silversteinin meklarin puolittain lentÀen hyppÀÀvÀÀn autoon. Puolen tunnin kuluttua oli koko Wall Street kuohuksissa ja sanoma Carrerin sortumisesta kiiti puhelimien ja lisÀlehtien nopeudella yli kaupungin ja sÀhköteitse muualle maailmaan.
He istuutuivat autoon. Fritz MĂŒller ei puhunut mitÀÀn, hĂ€n ei ajatellut mitÀÀn eikĂ€ tehnyt liikettĂ€kÀÀn. Kauhukseen hĂ€n Ă€kkiĂ€ kuuli Carrerin naurahtavan vierellÀÀn. Ukko Carrer puhkesi kuivaan, hermostuneeseen nauruun. Kohtaus yltyi. HĂ€n nauroi ÀÀneen, eikĂ€ Fritz MĂŒller uskaltanut keskeyttÀÀ. HĂ€nen isĂ€ntĂ€nsĂ€ oli lopullisesti menettĂ€nyt itsehallintansa.
Rahamies nauroi rajusti. HĂ€nen voimakas pÀÀnsĂ€ heilui ja jykevĂ€ niskansa hytkyi mielenliikutuksesta. HĂ€nen naurunsa oli suurta ja voimakasta, siinĂ€ oli jotakin alkuihmisestĂ€, niinkuin Carrerissa itsessÀÀn, ja se teki MĂŒlleriin kaamean vaikutuksen, sillĂ€ Carrerhan nauroi epĂ€toivossaan.
He nousivat autosta ja astuivat hissiin. Carrer kuljetti Fritz MĂŒllerin konttoriinsa. Sanoma pörssipaniikista oli jo tiedossa tÀÀllĂ€. Kuolemanhiljaisuus syntyi, kun he kulkivat huoneitten lĂ€pi. Heihin ei uskallettu edes katsoa.
Suljettuaan konttorin oven vajosi Carrer nojatuoliin ja purskahti uudelleen nauruun. Kyyneleet valuivat silmistĂ€ eikĂ€ hĂ€n voinut pidĂ€ttÀÀ itseÀÀn. Voimakkaalla ponnistuksella hĂ€n vihdoin pÀÀsi vakavaksi. Fritz MĂŒller tuki itseÀÀn pöytÀÀn.
»Me olemme voittaneet, MĂŒller!» huudahti Carrer ja löi apulaistaan voimakkaasti olalle. »TĂ€mĂ€ oli ilveilyĂ€!»
Fritz MĂŒller lysĂ€hti istumaan. Carrerin ÀÀni oli kirkas ja kylmĂ€, eikĂ€ mistÀÀn epĂ€toivosta nĂ€kynyt jĂ€lkeĂ€kÀÀn.
Carrer sieppasi sikaarin, sytytti sen, siemaisi vettÀ ja hyppÀsi poikamaisen vallattomasta pöydÀlle.
»MinĂ€ maksoin Silbersteinille. âPaksuhuuli-Isaâ muistaa kyllĂ€ tĂ€mĂ€n pĂ€ivĂ€n. Katsos, hĂ€nellĂ€ on huomenna tĂ€rkeitĂ€ maksuja. HĂ€nen liikkuva pÀÀomansa on kiinni noissa rauta- ja terĂ€spapereissa. HĂ€n ei saanut niitĂ€ nyt myydyksi. JĂ€rjestin kaikki. Hankin noita papereita. Borah luovutti minulle omansa. En hiiskunut kenellekÀÀn. Palkkasin muutamia ehdottomasti luotettavia bulvaaneja tekemÀÀn naurettavan alhaisia tarjouksia. Aloin myydĂ€. Kurssi meni alas. MitÀÀn tappiota en ole kĂ€rsinyt. MinĂ€hĂ€n myin vain vĂ€hĂ€n, ja nekin menivĂ€t melkein kaikki bulvaaneilleni. YmmĂ€rrĂ€ttekö?»
Fritz MĂŒller tunsi herÀÀvĂ€nsĂ€ kuin painajaisunesta. Nyt hĂ€n ymmĂ€rsi.
»En edes aiheuttanut kenellekÀÀn vahinkoakaan, sillÀ kukaan ei myynyt. Silberstein vain on tiukalla.»
Fritz MĂŒller nousi ylös. HĂ€n varoi vielĂ€, hĂ€n kuunteli Carreria ja purskahti sitten nauruun, joka muistutti melkein itkua.
»Mutta miksi, jumala nÀhköön, ette ilmoittanut minulle mitÀÀn?! uskalsi hÀn vihdoin kysyÀ.
»En todellakaan tahtonut teitĂ€ loukata, mutta tekin olitte rengas ketjussani. Kun te ette mitÀÀn ymmĂ€rtĂ€nyt, nĂ€ytitte te levottomalta, eikĂ€ levottomuutenne ollut teeskenneltyĂ€. Kaikki nĂ€kivĂ€t sen ja uskoivat samalla, ettĂ€ tosi on kysymyksessĂ€. Ja se oli vĂ€lttĂ€mĂ€töntĂ€. Muutoinhan Silbersteinin meklari olisi itse voinut ostaa. Kaikki meni hyvin, ja nyt odotan vain itse âPaksuhuuli-Isaaâ. HĂ€n luulee minun olevan tiukalla ja tulee tietenkin tarjoamaan apuansa, voidakseen itse selviytyĂ€. Minun sortumiseni merkitsisi hĂ€nenkin tuhoaan. Juuri siihen olen tahtonut tulla.»
Nyt Fritz MĂŒller ymmĂ€rsi. HĂ€n ojensi kĂ€tensĂ€ Carrerille, ja molemmat miehet katsoivat toisiaan silmiin, â he, jotka olivat niin monta kertaa otelleet yhdessĂ€.
Livreepukuinen neekeripoika astui sisÀÀn. Carrer sieppasi nimikortin.
»Isaskar Silberstein.»
Juutalainen rahamies astui sisÀÀn ja kumarsi jĂ€ykĂ€sti molemmille. HĂ€n oli kookas, tanakka, suhteeton mies. Kasvot olivat sÀÀnnöttömĂ€t, voimakkaat, nenĂ€ rodulle tunnusmerkillinen, ja aivan erikoisen selittĂ€mĂ€ttömĂ€n ilmeen hĂ€nen kasvoilleen antoivat suuret paksut huulet, joitten perusteella hĂ€n oli saanut liikanimensĂ€kin. HĂ€n oli kylmĂ€, nerokas ja hĂ€ikĂ€ilemĂ€tön rahamies, ilman kunnianhimoa, ilman omaatuntoa ja lainkuuliaisuutta. HĂ€n silmĂ€si Carreria tutkivasti. Carrer viittasi istumaan. Fritz MĂŒller seisoi Carrerin takana.
»Ostan rauta- ja terÀspaperit! EilispÀivÀn kurssiin miinus kymmenen prosenttia!»
HÀn sanoi tÀmÀn vÀlinpitÀmÀttömÀsti, mutta aivan rauhallinen hÀn ei ollut.
»MinÀ en myy!»
Carrerin vastaus oli jyrkkÀ. Juutalainen liikahti.
»TÀysi kurssi!»
»En myy ollenkaan!»
He katsoivat toisiaan, nuo molemmat rahamiehet, Carrer tyynesti ja kylmÀsti ja vÀlinpitÀmÀttömÀsti, Silberstein tutkivasti.
»MitÀ te sitten tarkoitatte?»
»MinÀ maksoin velkani teille, mr Silberstein», sanoi Carrer. »TiedÀn asemanne. Olen voitolla. Minulla on osakkeita vielÀ suuri mÀÀrÀ. Jatkan huomenna ottelua pörssissÀ.»
»MinÀ paljastan teidÀt.»
»Kukaan ei usko teitÀ. Kukaan ei usko minun leikkivÀn sadoilla miljoonilla.»
Juutalainen iski nyrkkinsÀ nojatuolin laitaan. »Olette voitolla. MyönnÀn joutuneeni tappiolle. Teettekö rauhan vai haluatteko vielÀ jotakin?»
Carrer tunsi juutalaisen. HÀn oli rahamies. Carrer tunsi lÀhestyvÀnsÀ pÀÀmÀÀrÀÀ.
»Teen rauhan.»
»Ehtonne?»
»Te liitytte osakkaaksi yhtymÀÀn, johon kuuluvat minĂ€, Borah, Notling, dâAuterre, Leighton ja ruhtinas Amarn. YhtymĂ€ on vakavarainen ja yritys tuottava.»
Juutalainen hyppÀsi pystyyn. HÀnen silmÀnsÀ liekehtivÀt.
»Kautta kolmen patriarkan, mutta mihin te tÀhtÀÀtte sellaisella yhtymÀllÀ? Ette kai aikone maailmaa nyt valloittaa?»
»Sen me juuri aiomme tehdÀ», sanoi Carrer kylmÀsti. »Suostutteko?»
»SelittÀkÀÀ hiukan tarkemmin!»
Carrer ryhtyi selittĂ€mÀÀn. Silberstein kuunteli ja hĂ€nen rahamiesaivonsa tajusivat, ettĂ€ ainakin yrityksen yleiset periaatteet olivat oikeat. Fritz MĂŒller pidĂ€tti henkeÀÀn. HĂ€n olisi luullut Carrerin tulleen hulluksi. Mutta oli mahdotonta luulla, ettĂ€ Silberstein kuuntelisi hullua.
Carrer tiesi, miten suuria kaloja pyydystettiin. Silberstein oli suuri kala. HÀn oli nyt verkossa. He sopivat kaikesta. Silbersteinin asiat jÀrjestettiin.
»Ne ovat huomenna enemmÀn ymmÀllÀÀn kuin tÀnÀÀn, kun huomaavat kurssin nousseen», nauroi Carrer hyvÀstelessÀÀn SilbersteiniÀ.
Ola saapui iltapuolella. Carrer olikin jo odottanut. Olaa ja suunnitelmaa. HÀnestÀ ei ollut mitÀÀn kuulunut senjÀlkeen kun hÀn oli ilmoittanut lÀhteneensÀ Suomesta.
Olassa oli meren tuntua, jotakin suolaista, kosteaa, reipasta. Carrer tunsi ÀkkiÀ voimakasta halua merelle, liikuntoon, ilmaan. Huone tuntui ahtaalta, seinÀt rajoittavilta, ÀÀntÀ vaimentavat matot liian turvallisilta. Carrer olisi tahtonut hengittÀÀ raitista ilmaa, hÀn, ahtaan pajan ja tehtaannurkan lapsi. Ola oli pitkÀvartisissa merimiessaappaissa. Ne tuoksuivat tervalta ja suolalta. Kasvoissa nÀkyi sadepisaroita, leveÀ pusero oli kulunut ja housuissa kiilteli öljylÀikkiÀ. SilmÀt loistivat entistÀ vilkkautta.
He tervehtivÀt toisiaan
»Suunnitelma?» â Ukko Carrer aloitti nyt tÀÀllĂ€ New Yorkissa siitĂ€ mihin hĂ€n Suomessa pari kuukautta sitten oli lopettanut. TĂ€smĂ€lleen.
»Suunnitelma on osaksi pÀÀssÀni ja osaksi nÀissÀ muistiinpanoissa», sanoi Ola ja istuutui vastapÀÀtÀ Carreria. »Minulla oli se kirjoitettuna puhtaaksikin, mutta kirjoitin sen musteella ja vesi tÀrveli kaikki.»
»Vesi?»
Ola nauroi.
»Niin, katsokaas, mr Carrer, en tullut tuollaisessa uivassa hotellissa, vaan pestauduin matruusiksi âAlbioniinâ, kunnon parkkilaivaan. Alus oli hyvĂ€ ja matka hauska, mutta Atlantilla tuuli hiukan, ja muuan aalto iski aina kajuuttaan ja matka-arkkuuni saakka. MeillĂ€ oli vĂ€hĂ€n työtĂ€ kannella ja etenkin kannen ylĂ€puolella, niin etten ehtinyt ripustaa valloitussuunnitelmaani kuivamaan.»
Ola kaivoi piipun taskustaan. Carrer ojensi tupakkaa. Ola latasi ja sytytti.
»Miten tÀÀllÀ muuten voidaan? Onko jotakin selvÀÀ?»
»On.»
Carrerin vastaus oli itsetietoinen.
»HyvÀ. Te tietysti onnistuitte minun esittÀmÀllÀni tavalla. Suunnitelman voin kirjoittaa puhtaaksi vaikka tÀnÀÀn vielÀ.»
»KÀyttÀkÀÀ konekirjoittajattariani! SeitsemÀn jÀljennöstÀ.»
Carrer painoi sisĂ€puhelinta. â »Onko mr Hill? Carrer! Olkaa hyvĂ€ ja tulkaa luokseni yksityiskonttoriini! Loppu!»
Mr Hill, pitkÀ, laiha, luiseva mies, astui muutaman hetken kuluttua sisÀÀn ja kumarrettuun jÀi odottamaan mÀÀrÀyksiÀ.
»JÀrjestÀkÀÀ mr Rautiolle yksi kone ja kirjoittajatar!»
»TÀnnekö?»
»Ei tarvitse, minÀ lÀhden kansliaan», sanoi Ola ja nousi ylös. »Kun saan valmiiksi, tulen uudelleen.»
»Tulkaa luokseni pÀivÀlliselle kello kuusi. Tuotte suunnitelman sinne.»
Carrer ojensi kÀtensÀ.
Ola kÀveli ylellisesti sisustettujen konttorihuoneitten lÀpi. Mr Hill ustui edellÀ ja avasi ovet. HÀnkin muisti Olan, mutta ei sanonut mitÀÀn.
Konekirjoitusosasto oli suuri, valoisa sali. KolmisenkymmentÀ neitosta naputti koneittensa ÀÀressÀ. Ola pysÀhtyi ovelle ja kumarsi kaikille yhteisesti. Ainakin viisi kuusi neitosta tunsi hÀnet heti ja hymyili.
»Miss Stone! Mr Rautio sanelee teille!»
Mr Hill viittasi Olalle tuolia. Ola ojensi kÀtensÀ miss Stonelle, sievÀlle tummalle neitoselle.
»HyvÀÀ pÀivÀÀ!»
Miss Stone punastui ja hymyili. Ola istuutui. Mr Hill poistui omalle korokkeelleen, pitÀÀkseen silmÀllÀ armeijaansa.
Ola kaivoi taskustaan muutamia rypistyneitÀ papereita ja selaili niitÀ hetkisen. Miss Stone katseli hÀntÀ, ja lÀhimmÀt konekirjoittajattaret vilkuivat myös.
»SeitsemÀn jÀljennöstÀ», sanoi Ola ja asettui mukavampaan asentoon. Miss Stone laittoi koneen kuntoon.
»MistÀ te nyt tulette, mr Rautio?» kuiskasi hÀn.
»Suomesta ja avarasta maailmasta», vastasi Ola. »Ja te naputtelette yhÀ koneella?»
»Niin» â Miss Stonen ÀÀnessĂ€ ei kuulostanut katkeruutta
»Alkakaamme siis!»
Ola saneli. Miss Stonen sormet hyppelivÀt nopeasti nÀppÀimillÀ. HÀn ei ymmÀrtÀnyt mitÀÀn siitÀ, mitÀ hÀn kirjoitti. Ola ei halunnut uskoa suunnitelmaansa edes konekirjoittajattarelle. Se tuntui luettelolta, siinÀ puhuttiin koko maailmasta, yhtymÀstÀ, koneellistumisesta ja paljosta muusta.
He kirjoittivat ja puhelivat, ja Ola kertoi katkonaisin paloin retkistÀÀn ja miss Stone omista vaiheistaan kuuden viimeisen vuoden aikana. Miss Stonella ei ollut vielÀ kihlasormusta, mutta hÀn nauroi hiukan vÀkinÀisesti, kun Ola huomautti siitÀ. Mr Webberin nimi toistui neljÀ, viisi kertaa keskustelun aikana ja kerran nimitti miss Stone tÀtÀ nuorta miestÀ yksinkertaiseksi Charlieksi. Ola hymyili itsekseen. HÀn ei ihmetellyt, vaikka miss Stone ei tuntunutkaan erikoisesti kyllÀstyneen koneellakirjoittamiseen.
Kello oli puoli kuusi, kun he lopettivat ja Ola taittoi paperit lompakkoonsa. Samassa astui Nellie sisÀÀn, juuri kun Ola keskusteli miss Stonen kanssa mr WebberistÀ.
Ola kumarsi, Nellie vastasi armollisesti ja antoi katseensa viipyÀ hetkisen miss Stonessa. HÀn meni mr Hillin luo ja vaihtoi pari sanaa.
Ola kiitti ja hyvÀsteli miss Stonea.
EteisessÀ hÀnelle ilmoitettiin, ettÀ auto odotti ulkona. HÀn puki sadetakkinsa ylleen ja astui ulos. Komea katettu auto oli kÀytÀvÀn edustalla. Kuljettaja avasi oven.
»Olkaa hyvÀ! Hetkinen vain, minÀ odotan miss Carreria.»
Ola hymÀhti itsekseen. Miss Carrer tuntui perin kylmÀkiskoiselta. Vaikka eihÀn se hÀntÀ koskenut. Dollariprinsessa sai hyvinkin olla ylpeÀ. Ola istui tyynenÀ nurkassaan.
Nellie pujahti kadulle, solakkana ja sirona. Kevyt autolakki sopi hÀnelle erinomaisesti. Ola nousi ylös ja auttoi hÀnet sisÀÀn.
»Kiitos!» sanoi Nellie ja lisÀsi ohjaajalle: »Kotiin!»
Auto nytkÀhti liikkeelle ja liukui tasaisesti eteenpÀin. He istuivat kumpikin nurkassaan, puhumatta mitÀÀn. Sade ropisi ruutuja vasten. Nellien huulet olivat tiukasti yhteenpuristetut ja katse suunnattu suoraan eteenpÀin. Ola piti kasvonsa kunnioittavassa, mutta samalla huolettomassa vireessÀ.
PĂ€ivĂ€llinen syötiin melkein ÀÀnettömyyden vallitessa. Ainoa, joka puhui, oli mr MĂŒller. Carrer kuunteli, mutta ei vastannut mitÀÀn. Olan katse harhaili ympĂ€ri huonetta. Nellie söi vĂ€hĂ€n ja puhui vielĂ€ vĂ€hemmin.
Miehet siirtyivĂ€t tupakkahuoneeseen. Carrer viittasi mr MĂŒlleriĂ€ jÀÀmÀÀn. Tuotiin kahvia, konjakkia ja sikaareita.
Carrer vetÀisi ensimmÀisen savun sikaaristaan.
»Suunnitelmat!»
Ola ojensi hĂ€nelle paperit ja maistoi kahvia. Mr MĂŒller oli kuin tulisilla hiilillĂ€.
Carrer luku ilmettĂ€kÀÀn muuttamatta. Ola ja MĂŒller tupakoivat ÀÀnettöminĂ€.
»HyvĂ€! TĂ€ltĂ€ pohjalta voidaan lĂ€hteĂ€. Asiantuntijat saavat antaa lausuntonsa. Lukekaa, mi MĂŒller!»
Carrer ojensi paperit hĂ€nelle, ja mr MĂŒller luki. Miehet maistelivat kahvia. Nellie soitti jossakin pianoa. Operettikappaleen iloiset sĂ€veleet tunkeutuivat huoneeseen.
Klubi oli Hiram Boharin perustama. Luonnollisesti miljaardimiesten klubi. Mr Hiram Borah oli terÀvÀ rahamies, nopea ja varma, hÀn oli raivannut tiensÀ rikkauteen sitkeydellÀÀn ja huomiokyvyllÀÀn, valloittanut maailmaa sekÀ itselleen ettÀ muille, mutta hÀnkin oli kuitenkin vain ihminen. Turhamainen. HÀnen pÀÀssÀÀn oli ensiksi syntynyt ajatus perustaa miljaardimiesten klubi. Se oli jotakin. Sinne ei pÀÀssyt jokainen, ei edes jokainen miljaardimies.
TÀnÀÀn oli vuosikokouspÀivÀ, ja Hiram Borah, klubin sihteerinÀ, oli saapunut jo aikaiseen paikalle, omakohtaisesti valvoakseen, ettÀ valmistelut suoritettiin kunnollisesti.
Huvilapalatsi oli komea ja ylellinen, uskollinen jÀljennös erÀÀstÀ Italian renesanssipalatsista. Hiram Borah ei mitenkÀÀn jaksanut muistaa, mikÀ tuon palatsin nimi oli. Tyyli oli aitoa, sillÀ jÀljennös oli toimitettu huolella. Italian hiekkakiven asemesta oli kÀytetty rautabetonia, vain pÀÀllystys ja koristeet olivat hiekkakiveÀ. Sisustus oli myöskin komeaa, taiteellistakin ameriikkalaisessa merkityksessÀ. Hiukan liioiteltua vain. Loordi Leighton kyllÀ huomasi, ettÀ raha oli voittanut taiteen, mutta ei sanonut mitÀÀn. Vanhan maailman taideaarteita oli sinne kasattu kunnioitettava mÀÀrÀ.
Auto auton jĂ€lkeen vieri pÀÀkĂ€ytĂ€vĂ€n eteen, ja klubin jĂ€senet saapuivat: solakka, hieno ja aistikas loordi Arthur Leighton kalpeine kasvoineen ja hiottuna kĂ€ytökseltÀÀn, seurassaan tummaihoinen, mustasilmĂ€inen ruhtinas Amaru, jota oli vaikea eroittaa eurooppalaisesta; pieni, notkea ja vilkas monsieur Pierre dâAuterre; hyvin jokapĂ€ivĂ€isen nĂ€köinen, hieman parturioppilasta muistuttava mr Philander Notling ja viimeksi mr Isaskar Silberstein. Carrer saapui tĂ€smĂ€lleenleen kello yhdeksĂ€n, Ola mukanaan.
Klubin jÀsenet vetÀytyivÀt suureen kokoussaliin, ja Ola jÀi yksin sivuhuoneeseen noin tunnin ajaksi. HÀn tunsi pientÀ hermostumista, ei seuran, mutta suunnitelman vuoksi.
Carrer ilmestyi oviaukkoon ja viittasi Olaa sisÀÀn. Rahamiehet istuivat suuren pyöreÀn pöydÀn ympÀrillÀ, kullakin edessÀÀn kappale Olan suunnitelma.
»Mr Olavi Rautio!», esitteli Carrer lyhyesti. Ola kumarsi ja astui pöydÀn luo.
HÀn katseli hetkisen noita seitsemÀÀ miestÀ, rahan valtiaita, jotka konttoripöytiensÀ takaa ohjasivat kokonaisia valtioita ja hallitsivat lukemattomia ihmisia, vÀlillisesti ja vÀlittömÀsti, noita miehiÀ, jotka erilaisuuksistaan huolimatta omistivat lujan tahdon ja terÀvÀn Àlyn, miehiÀ, joilla oli ollut tarmoa ja rohkeutta kohota, monienkin yhteiskunnan alimmista kerroksista, saman yhteiskunnan herroiksi, miehiÀ, joita kaikki kadehtivat ja miljoonat vihasivat, joitten olemukseen keskittyi kapitalistisen yhteiskuntajÀrjestyksen kaikki hyvÀt ja huonot puolet, noita miehiÀ, joilla ei ollut vertaisia ja jotka keskenÀÀnkin olivat kilpailijoita,
»Alkakaa, olkaa hyvÀ!»
Hiram Borah lausui kehoituksensa virallisen kohteliaasti.
»HyvÀt herrat!»
Ola tarttui tuolin selkÀmykseen ja alkoi puhua. Huoneessa vallitsi tÀysi hiljaisuus. Rahamiesten mielenkiinto oli herÀnnyt.
»Pari kuukautta sitten tapasin mr Carrerin ikÀvissÀÀn muutaman kaukaisen maan, kotimaani, kaukaisessa nurkassa. HÀn ei löytÀnyt tyydytystÀ mistÀÀn. Kehoitin hÀntÀ ikÀvistÀÀn valloittamaan maailman. Tunnustan, etten silloin ajatellut tarkemmin, mitÀ sanoin, mutta mr Carrer otti sanoistani vaarin ja pakoitti minut kehittÀmÀÀn ajatustani. Suunnitelmani on teillÀ edessÀnne. Selostan hiukan yleisiÀ periaatteitani.
Kukaan teistÀ ei saata yksinÀÀn valloittaa maailmaa. Mutta yhdessÀ voitti te tehdÀ sen. TeillÀ on raha hallussanne, nykyajan suurin inahti. MitÀ Rooma ei valloittanut legionillaan, paavi bullillaan ja Napoleon strategiallaan, sen te valloitatte rahallanne. Hakekaa mitÀ haettekin, työn tuottamaa tyydytystÀ niinkuin mr Carter, mainetta ja kunniaa, suurempaa ja parempaa kuin taistelutantereella saavutettava, rikkautta, valtaa, kaikkea te saatte. Te voitte valloittaa maailman ja tehdÀ sen alamaiseksenne, te voitte antaa työtÀ työmiehelle, tilaisuutta keksijÀlle, ainehistoa tiedemiehelle, aiheita runoilijalle.
Koneellistuminen on teidĂ€n aseenne, tuo aikamme ilmiö, jota vastaan koetetaan kaikin tavoin taistella. Siihen perustuu koko nykyinen yhteiskuntamuoto. Sen edut ovat kiistĂ€mĂ€ttömĂ€t, sen varjopuolista ei pÀÀstĂ€ âpalaamalla luontoonâ, vajoamalla apina-asteelle, vaan sillĂ€, ettĂ€ se kehitetÀÀn huippuunsa. VĂ€himmĂ€llĂ€ työllĂ€ vĂ€himmĂ€ssĂ€ ajassa enimmin tuotteita! Ainoa jĂ€rkevĂ€ inhimillisen laiskuuden periaate! Se johtaa yleisen elintason kohoamiseen, lyhyempiin työpĂ€iviin ja suurempaan elĂ€mĂ€niloon, silloin, kun se todella toteutetaan mahdollisimman tĂ€ydellisesti.
Maailmassa tuhlataan ÀÀrettömÀsti aikaa ja voimia. Vanhat työtavat, vanhat koneet ovat tuhlausta. Te voitte suunnattomassa mittakaavassa kÀyttÀÀ hyvÀksenne uusimpia työtapoja, uusimpia koneita. Se auttaa voittoanne, se poistaa kilpailijoita. Te voitte kehittÀÀ työnjakoa tai oikeastaan tuotantojakoa pitemmÀlle. Katsokaa ympÀrillenne! On mallikelpoisia liikkeitÀ, joissa ratas liittyy rattaaseen, joissa jokainen osa tukee toistaan, on maita, niinkuin Ameriikka, joissa eri alat tukevat toisiaan, mutta mitÀ suurempiin yksikköihin tullaan, sitÀ huonompi on johto. Maailma on kelvottomimmin johdettu liikeyritys. Mihin nykyÀÀn pyritÀÀn? Siihen, ettÀ jokainen maa muodostaisi n. s. omavaraistalouden, tuottaisi kaikkea. Se vaatii ÀÀrettömiÀ ponnistuksia eikÀ sittenkÀÀn onnistu. Ja kuitenkin riittÀisi, kun vain maailma olisi tarpeeksi hyvin jÀrjestetty omavaraistalous. Niinkuin nykyisessÀ tehtaassa työmies ei valmista tuotteen kaikkia osia, samoin ei hiukankaan jÀrkevÀn maailmantalouden periaatteen kannalta ole suotavaa, ettÀ jokainen maa tuottaisi kaikkea. YhtÀ, mutta hyvÀÀ, paljon ja nopeaan! En tarkoita tÀllÀ sitÀ, ettÀ jonkun maan olisi muututtava yksinomaiseksi maanviljelysmaaksi, toisen yksinomaisiksi teollisuusmaaksi. Mutta jokaisen maan pÀÀelinkeinot on saatava ehdottomaan valta-asemaan ja muita tuettava vain sikÀli kuin ne todella kannattavat, eikÀ niinkuin nyt, joiloin mitÀ epÀedullisimmista edellytyksistÀ huolimatta tuhlataan pÀÀomaa, työtÀ ja aikaa ilmeisesti kannattamattomien tuotantohaarojen tukemiseksi jokaisessa maassa.
Juuri tÀmÀ sekÀ yksityiskohtainen ettÀ yleinen työnjako takaa teille voiton. TeidÀn on saatava tÀrkeimmÀt kulutusalat kokonaan haltuunne, toisin sanoen: raaka-ainelÀhteet, jalostustyöt, kuljetus ja vÀhittÀiskulutukseen laskeminen. Siten sÀÀstÀtte vÀlikÀsien voitot itsellenne, voitte myydÀ tavarat halvemmalla, maksaa paremmat palkat ja sittenkin voittaa sekÀ suhteellisesti ettÀ absoluuttisesti enemmÀn.
Raha kerÀÀ rahaa. Te tiedÀtte sen. Yhtyneet pÀÀomanne hallitsevat markkinoita, kun toiset ovat hajallaan eivÀtkÀ tiedÀ teitÀ vastaan jÀrjestelmÀllisesti taistellakaan. Voitatte heidÀt yksitellen ja saatte alat haltuunne. Muistakaa silloin myös sanomalehdistö, sillÀ sen avulla voitte tehokkaasti taistella monenkinlaisia vaikeuksia vastaan.
Varmistakaa ensin asemanne sivistysmaailmassa, hankkikaa mÀÀrÀÀvÀt alat kÀsiinne ja senjÀlkeen voitte ryhtyÀ todelliseen valloitustyöhön: raivaamaan viljelykselle ja sivistykselle uusia aloja. Olen esittÀnyt Intian ja EtelÀ-Ameiriikan, sillÀ ne ovat edullisimmat. Se on jo todellista maailmanvalloitusta, suurempaa, jalompaa ja jÀnnittÀvÀmpÀÀ kuin kaikkien aikojen sotaretket. Ja sotaahan sekin on, luontoa ja ihmisiÀ ja ihmisten tietÀmÀttömyyttÀ vastaan.
Ja kun toimitte rohkeasti, mutta harkiten, asiantuntijoihin nojaten, koittaa kai se pÀivÀ, jolloin kaikki, mitÀ tahdotte, tulee tapahtumaan, jolloin vÀhÀn tapahtuu tietÀmÀttÀnne eikÀ mitÀÀn vastoin tahtoanne, yksilöllistÀ liikunnottamatta. Suunnitelmani koskee vain maailman valloittamista. Aika ja tahtonne mÀÀrÀtkööt, mitÀ teette sitten, kun olette sen valloittaneet. Voitte turvautua silloin parhaimmalta nÀyttÀvÀÀn yhteiskunnan parannusteoriaan, mutta muistakaa vain, ettÀ on kokonaan toinen asia kuvitella teoreettisesti paras maailmanjÀrjestys ja toista muovailla tosiasioitten perusteella siedettÀvin yhteiskuntamuoto. TÀtÀ eivÀt useimmat maailmanparantajat ollenkaan huomaa. Muuten, hitunenkin inhimillistÀ turhamaisuutta riittÀÀ takaamaan sen, ettette kÀytÀ valtaanne vÀÀrin. Se on kuitenkin, niinkuin jo sanoin, sen ajan huoli.
Valloittakaa ensin ja kÀyttÀkÀÀ sitten!»
Ola lopetti ja kumarsi. Vallitsi hetken hiljaisuus.
Hiram Borah kohottautui.
»Nuori mies, mr Rautio, minÀ kiitÀn teitÀ klubin puolesta!» sanoi nÀn ja saattoi Olaa ovelle. Ola jÀi odottamaan sivuhuoneeseen, johon hÀnelle tuotiin illallinen,
»HyvÀ!» huudahti Hiram Borah palattuaan paikalleen, ja tÀmÀn pulleakasvoisen rahamiehen posket hehkuivat. »Se ei ole mahdotonta!»
»PÀinvastoin, se on mahdollista!» oikaisi Isaskar Silberstein kylmÀsti ja laski kovan kÀtensÀ pöydÀlle. »MinÀ yhdyn leikkiin!»
»Ja minÀ!» ehÀtti Hiram Borah.
Ruhtinas Amaru katseli uneksien eteensÀ ja hÀnen tummat silmÀnsÀ paloivat. Loordi Leighton ei muuttanut ilmettÀkÀÀn, mutta poskilihaksien vÀrÀhtelemisestÀ huomasi, ettÀ urheilu oli herÀnnyt hÀnessÀ voimakkaana.
Kaikki yhtyivÀt. He tunsivat pelaavansa suurilla panoksilla, kaikellaan, mutta juuri tÀmÀ jÀnnityksen Àrsytys tuotti heille nautintoa.
Saatuaan pÀÀasian selvÀksi rahamiehet ryhtyivÀt pohtimaan yrityksen pÀÀpiirteitÀ. Asialliset kysymykset seurasivat toistaan, yrityksen eri poolia punnittiin ja arvosteltiin. TehtÀvÀn suuruus lumosi heidÀt, mutta ei voinut riistÀÀ heiltÀ todellisuuden tajuntaa. Kaikki olisi ehkÀ tuntunut harhalta, elleivÀt Carrer ja Silberstein olisi olleet lÀsnÀ. NÀitten miesten kylmÀ olemus takasi, ettÀ liikuttiin kuitenkin mahdollisuuden rajain sisÀllÀ.
He tunsivat olevansa kuin sotaneuvottelussa. TÀytyi laskea vastustajan voimat ja edellytykset, arvioida omat, ja sitten kylmiin tosiasioihin nojaten laatia paras hyökkÀyssuunnitelma. Lopullinen voitto työnnettiin taka-alalle, ja etualalle asetettiin yrityksen kÀytÀnnöllisin ratkaisu
»MitÀhÀn pörssissÀ arvelisivat, jos...» Hiram Borah ei lopettanut lausettaan. HÀn oli lausunut toistenkin ajatuksen. Niin, mitÀ!
SisÀinen jÀrjestyskysymys ratkaistiin ensin. Yritys pÀÀtettiin aloittaa salaisen osakeyhtiön muodossa. He luottivat toisiinsa, ja heidÀn oli pakko luottaa, Luopio olisi ollut mennyttÀ. Ja he luottivat Carreriin. Kaikki.
Carrer valittiin toimitusjohtajaksi ja loordi Leighton poliittiseksi johtajaksi, hĂ€n, brittilĂ€isen valtiotaidon synnynnĂ€inen edustaja. Mr Hiram Borah tuli yhtiön sisĂ€isten asioiden huoltajaksi. Jokaiselle jaettiin oikeudet ja velvollisuudet. Salaisuus pÀÀtettiin pysyttÀÀ, lukuunottamatta paria kolmea rahamiesten apulaista, niiden joukossa mr MĂŒlleriĂ€.
Oli jo aamuyö, kun he vihdoin istuutuivat illallispöytÀÀn. Ola kutsuttiin mukaan. He eivÀt puhuneet paljoa. HeillÀ oli nyt liiaksi ajattelemista.
»Maailman malja!» esitti Carrer poislÀhdettÀessÀ, ja kaikki joivat sen seisoaltaan.
Pari sanomalehtimiestÀ sai pyörtÀÀ takaisin ilman muuta saalista kuin ettÀ klubin jÀsenillÀ oli ollut joku erinomaisen tÀrkeÀ salainen kokous. Ei enempÀÀ.
Ola kÀveli satamassa. KevÀt oli jo pitkÀllÀ, mereltÀ kÀvi kostea, raakea tuuli, taivas oli sininen ja kirkas, ja Ola ahmi tÀysin keuhkoin kevÀÀn raikkautta. HÀn tunsi taas kaipausta, vaellushalua, ikÀvÀÀ jonnekin muualle, hÀn tahtoi liikuntoon ja työhön.
Joka kevÀt toi tÀmÀn tunnelman tullessaan, eikÀ Ola milloinkaan vastustanut. HÀn lÀhti aina. Pohjoiseen, etelÀÀn, itÀÀn tai lÀnteen, Ilman pÀÀmÀÀrÀÀ.
Satamassa tehtiin työtÀ. Ola nÀki miesten kÀsivarsien taipuvan, oikenevan, taas taipuvan, loppumattomasta, heidÀn lastatessaan laivoja. Höyryvintturit kitisivÀt, kuului huutoja, komennuksia, sÀkit heilahtelivat, laatikot, puuvillapaalit. Lastihöyry oli lastihöyryn vieressÀ, kaikkia kansallisuuksia ja maita edustaen, ja lastaajat samaten.
Laivoja maalattiin, korjattiin, puhdistettiin. Ola nÀki miesten riippuvan köyden ja laudanpÀtkÀn varassa pitkin höyryjÀttilÀisten tummia kylkiÀ, nakuttelevan pintaa puhtaaksi, silittÀvÀn, maalaavan. YlhÀÀllÀ puhdistettiin kansia, kiilloitettiin messinkiosia.
Satamaradoilla puhkui vetureita, kuului yhtÀmittaa kimeitÀ vihellyksiÀ, varoituskellot soivat lakkaamatta, ja niiden ÀÀneen sekoittui vintturien kitinÀ, miesten huudot ja hoilaukset, komennukset, rattaiden rÀminÀ, autotorvien tuutaukset, korjaustöitten ja ulkona satamasta toisiaan sivuuttavien laivain vihellykset.
Varastoaitoista virtasi tavaraa laivoihin ja niistÀ takaisin makasiineihin. Tullimiehet tarkkailivat lastausta touhuisina, kuului kirouksia ja kÀskyjÀ. Kuumeinen työ löi leimansa kaikkialle, jokaisen liikkeessÀ oli suuntatietoisuus, jokainen sana oli mÀÀrÀys tai ilmoitus, jokainen ajatus koski toimintaa.
Ola kÀveli, katseli ja nautti. HÀnen lyhyt nuttunsa oli auki, alta nÀkyi merimiespusero, ja jaloissa oli saappaat. YmpÀristö tuoksui tervalle, maalille, öljylle, veturit suitsuttivat kitkerÀÀ savua, autot jÀttivÀt jÀlkeensÀ bensiinipilviÀ, mutta voimakkaimpana kaikista tuntui meren kevÀinen, suolainen haju.
Ola kulki verkalleen purjelaivaryhmÀn ohi. Solakat mastot piirtyivÀt taivasta kohti, miehiÀ kiipeili taklaasissa korjaillen köysiÀ ja tikkaita, uudistaen vÀkipyöriÀ. Alhaalla kannella puhdistettiin, raaputettiin, maalattiin ja tervattiin, puusepÀt laittoivat kuntoon portaita, keittiönseiniÀ, kajuuttoja, ja miehet istuskelivat piiput hampaissa ja punoivat köyttÀ, toisten paikatessa purjeita.
»Ola!»
Huuto tuli jostakin lÀheltÀ, mutta kaukaa kumminkin. Ola kÀÀnnÀhti rajusti, katsellessaan etsien huutajaa.
»Ola!»
»Sami!»
Viereisen parkkilaivan perÀkannella istui merimies, köysipunos sylissÀÀn, ja viittoili. Ola tunsi heti muutaman merimiestoverinsa ja kotikylÀlÀisensÀ.
HÀn kiipesi notkeasti kannelle, hyppeli lautakasojen yli, pujottausi hajanaisten tavaroitten vÀlitse ja saapui perÀkannelle. HÀn ojensi kÀtensÀ, johon toinen tarttui lujasti.
»MitÀs sinÀ tÀÀllÀ hommaat?»
Olan vastaus oli epÀmÀÀrÀinen. Toinen tiesi sen. Ola oli aina sellainen. HÀn ei kestÀnyt kauan missÀÀn, ei yhdessÀ laivassa, ei kaupungissa eikÀ maassa.
»Ja sinÀ seilaat?»
»On seilattu ja uudelleen lÀhdetÀÀn.»
»Milloin ja minne?» Olan ÀÀnessÀ soinnahti kateutta.
»Kai ylihuomenna. Intiaan.»
Ola mittaili katseellaan suurta parkkilaivaa, arvioi nopeutta, tutki taklausta, rungon muotoja. Sami tarjosi tupakkaa, ja Ola kaivoi piippunsa esille. He istuivat siinÀ takakajuutan katolla sataman ylÀpuolella ja katselivat liikettÀ ympÀrillÀÀn. SiitÀ olikin laaja nÀköala, myöskin ulos lahdelle. Laiva keinui hiljalleen. Meri vÀlkkyi harmaansinisenÀ, kaukaa kuului kohinaa aaltojen taittuessa aallonmurtajaan. Ola veti jalkansakin katolle ja laittautui mukavampaan asentoon. He puhelivat siinÀ menneitÀ, molemmat kyselivÀt ja vastailivat. Tuuli hyvÀili raikkaasti poskea, vÀrisytti hiukan, mutta aurinko poltti samalla.
»MitÀ teillÀ on lastina?»
»Lapioita ja kuokkia.»
Ola sÀpsÀhti. Siis tÀmÀkin. Niin, oltiin jo niin pitkÀllÀ. Valloitusaseet olivat matkalla.
He lÀhtivÀt merimiesravintolaan ja tilasivat hiukan syötÀvÀÀ ja juotavaa. Ola tunsi taas piristyvÀnsÀ. Sami ei puhellut paljoa. HÀn oli luonnostaan sellainen, hiukan juro ja kankea, mutta oivallinen merimies. EikÀ Olakaan nyt puhunut. HÀn ajatteli ja koetti löytÀÀ ratkaisua.
HÀnen alkoi tulla ikÀvÀ. KevÀt kutsui voimakkaasti, ja Ola tiesi, ettei hÀn kauankaan voisi sitÀ vastustaa. HÀn tahtoi pois New Yorkista, konttorista, Broadwaylta, jonnekin kauas, merelle, vaikka Intiaan.
»Joko teillÀ on tÀydet miehet?»
Sami naurahti.
»Tulisitko mukaan?»
»En kai», sanoi Ola, mutta hÀnen vastauksensa oli pitkÀveteinen ja epÀröivÀ.
»KyllÀ kai sinÀ paikan saisit», houkutteli Sami. »Tule vain! Hittoako tÀÀllÀ kaupungissa! Hyh!»
Ja Sami ryyppÀsi pitkÀÀn haarikastaan, pyyhki partansa ja tÀytti piippunsa.
Ola tunsi ettÀ hÀnen sisÀinen olemuksensa oli nousemassa kapinaan. HÀn oikaisi kÀtensÀ. Ne olivat raukeat, mutta kasattu, kÀyttÀmÀtön viima tuntui joka nivelessÀ. Ola nauroi tyytymÀtöntÀ, kaipaavaa naurua.
Ja sitten tuli pÀÀtös, silmÀnrÀpÀyksessÀ. Peruuttamaton. HÀn katseli Samin ruskeaa niskaa, kovia kÀsiÀ, sieroittunutta pintaa, tunsi tervan hajun ja meren suolan, ja hÀn sanoi itselleen: minÀ lÀhden!
Ola ajoi suoraan Carrerin konttoriin. Miljaardimies ei ollut siellĂ€. Ola jĂ€i odottamaan. HĂ€n istuutui ikkunan ÀÀreen ja katseli kadulle, alas kurimukseen, jossa ihmiset tyrkkivĂ€t ja tuuppivat toisiaan, kiirehtivĂ€t, vĂ€istivĂ€t, â josta nousi alituinen pöly ylös. Kapea kaistale nĂ€kyi sinistĂ€ taivasta.
Carrer tuli tunnin kuluttua. Ola nÀki, ettÀ hÀn oli innoissaan.
Niin, raha oli lÀhtenyt liikkeelle.
Carrer tahtoi vÀlttÀÀ paniikkia. HÀn olisi voinut saavuttaa nopeita voittoja, mutta hÀn pelkÀsi yhtymÀn paljastumista ja toimi varovasti, ja sitÀ varmemmin.
PörssissÀ se tunnettiin ensiksi. Syntyi epÀmÀÀrÀinen tilanne. Keinottelijat eivÀt tienneet mitÀ tehdÀ. He eivÀt uskaltaneet ostaa, eivÀt myöskÀÀn myydÀ. Niin, ja asiantuntijat olivat ymmÀllÀ. He vaistosivat, ettÀ oli ÀkkiÀ tullut entisten enemmÀn tai vÀhemmÀn tunnettujen tekijÀin lisÀksi uusi. Tuntematon, mutta kaikkivoipa. He olivat neuvottomina ja avuttomina. Keinottelijain pidÀttyvÀisyys muuttui epÀtoivoksi. He eivÀt kyenneet kauan aikaa pitÀmÀÀn papereita kÀsissÀÀn. He alkoivat myydÀ. Kurssit laskivat. Kukaan ei ostanut, kukaan ei uskaltanut ostaa. Carrer odotti aikaansa ja veti sitten apajan. Humahdus kÀvi pörssissÀ. Carrer musersi keinottelijoita, talouselÀmÀn loisia. Nyt, kun työ vallitsi, ei keinottelu menestynyt.
Mammona kulki tietÀÀn mistÀÀn vÀlittÀmÀttÀ. Keskuksessa tunnettiin sen hirvittÀvÀ kulku. SitÀ ei pysÀyttÀnyt mikÀÀn. Kaiken tÀytyi taipua tai taittua. Niinkuin intialaiset jumalrattaat sekin murskasi vastustuksen. Carrer ei sÀÀlinyt. HÀn ei tuntenut armoa. MikÀ oli löyhÀlle hiekalle perustettu, se sortui, mutta todellinen talouselÀmÀ ei siitÀ kÀrsinyt.
Kuin suunnaton hÀmÀhÀkinverkko levitti yhtymÀ lankansa kaikkialle, hienot, nÀkymÀttömÀt, mutta lujat ja kestÀvÀt. Se tunkeutui hiilimarkkinoille, valtasi kaivoksia, laajensi entisiÀ. Carrerilla oli hallussaan Ameriikan kaivoksia, samoin Borahilla ja SilbersteinillÀ; Leightonilla ja ruhtinas Amarulla englantilaisia hiilikenttiÀ. Rautakaivoksia siirtyi heille, he hallitsivat terÀsteollisuutta. Rahtimarkkinoihin kÀvi yhtymÀ kÀsiksi perinpohjin. SillÀ oli puuta ja terÀstÀ. Se valloitti telakoita ja laajensi niitÀ, ja rakennutti uutta tonnistoa. Samalla vallattiin entisiÀ laivalinjoja. YhtymÀ hankki itselleen sanomalehtiÀ, se tunkeutui paperimarkkinoille, valtasi sanomalehtikonetehtaita. Kaikki tapahtui salaa. Kaivoksien johtajat, tehtaitten insinöörit, sanomalehtien pÀÀtoimittajat eivÀt aavistaneetkaan, kenelle kaikki oikeastaan kuului.
YhtymÀ oli jo omavaraistalous suunnattomassa mittakaavassa: sillÀ oli raaka-ainelÀhteet hallussaan, se jalosti niiden tuoton omissa tehtaissaan, kuljetti valmiit tuotteet omilla rautateillÀÀn ja laivoillaan ja laski ne kulutukseen omissa liikkeissÀÀn. MitÀ tarkinta sÀÀstÀvÀisyyttÀ noudatettiin, työvoimaa ei tuhlattu, ja kun lukemattomat vÀlikÀdet joutuivat pois, muodostui voitto suureksi, ja kuitenkin tuli tavara kuluttajille halvemmaksi. LisÀksi yhtymÀ saattoi maksaa paremmat palkat työmiehilleen. Työnjakoa kehitettiin huippuunsa: paras mies parhaimmalle paikalle, paras tuotanto ja paras palkka! siinÀ oli periaate. Työmiesten ammatillisten taipumusten selvillesaamiseksi yhtymÀ otti kÀytÀntöön uuden menetelmÀn, jonka nuori tiede, psykomekaniikka, oli luonut. Suunnattomassa mittakaavassa toteutettuna se antoi erinomaiset tulokset.
Loordi Leighton johti politiikkaa sanomalehdistön avulla, pysyen kuitenkin tÀydelleen nÀkymÀttömissÀ. HÀn poisti monta vakavaa estettÀ. Raha pÀÀsi tunkeutumaan kaikkialle, ei ylellisyyttÀ ja nautinnonhalua nostattaen, vaan synnyttÀen uutta työtÀ, uusia arvoja.
TÀÀllÀ, verkon keskuksessa, se tunnettiin. TÀÀllÀ sykki elÀmÀn valtasuoni kiihkeÀnÀ ja voimakkaana. Carrer teki työtÀ. Kuusitoista, kahdeksantoista tuntia pÀivÀssÀ. HÀn jÀrjesti ja suunnitteli, tarkasti raportteja, antoi kÀskyjÀ ja ohjeita, matkusti. HÀnen mielikuvituksensa pÀÀsi valloilleen, tuo hedelmÀllinen, uutta ja tuntematonta luova, mutta entisiin tosiasioihin perustuva ominaisuus, ja hÀnen luontainen työtarmonsa löysi vihdoinkin tyydytyksen tÀssÀ suunnattomassa urakassa. HÀnellÀ oli nyt pÀÀmÀÀrÀ, eikÀ hÀn nÀhnyt eikÀ kuullut mitÀÀn muuta. HÀntÀ eivÀt liikuttaneet sanomalehtien otsikot uusista vararikoista, joihin keinotteluyritykset olivat pÀÀttyneet, eikÀ hÀn vastannut sanomalehtimiesten nykyistÀ talouspulmaa koskeviin kysymyksiin. HÀnelle se ei ollut probleemi. Keinottelu sortui, kun todellinen tuotannollinen työ pÀÀsi oikeuksiinsa. YhtymÀ teki ja teetti työtÀ, hankki raaka-aineita, jalosti niitÀ. Se ei ollut keinottelua.
YhtymÀllÀ oli valtaa. EnemmÀn kuin millÀÀn muulla, mutta ei tarpeeksi, Se ei hallinnut maailmaa. VielÀ. Työ oli vasta alulla. Carrer tiesi, ettÀ oli varmennettu tukikohtaa, koottu voimia. Nyt oli alkava hyökkÀys suureen tuntemattamaan, raivaamattomaan luontoon. TÀytyi valloittaa uusia aloja sivistykselle ja viljelykselle, ja vasta senjÀlkeen saattoi valloittaa vanhan maailman.
Carrer ojensi kÀtensÀ Olalle ja istuutui nojatuoliinsa, sytyttÀen sikaarin,
»Nyt me alamme», sanoi hÀn ja hÀnen ÀÀnessÀÀn kalskahti terÀstÀ. »TÀnÀÀn pÀÀtettiin lopullisesti.»
Ola tiesi, mistÀ oli kysymys. HÀn oli ollut Carrerin apulaisena. Nimellisesti. HÀn ei pystynyt auttamaan. Yrityksen suuret periaatteet hÀn tajusi, mutta yksityisseikat olivat ylivoimaisia. HÀn oli sen tuntenut jo pitkÀn aikaa. Ja nyt hÀn tahtoi vapautua. HÀntÀ ei tyydyttÀnyt tuon suunnattoman työn kulissientakainen tarkkailu, olla tekemisissÀ aina vain kÀsitteitten, asioiden, lukujen kanssa. HÀn tahtoi kauaksi nÀyttÀmölle, maailmaan, ilmaan, ihmisten keskuuteen.
»MinÀ lÀhden pois.»
Olan ÀÀni oli rauhallinen, mutta hÀn oli kiihdyksissÀÀn. Veri kiersi kuumana suonissa, ja hÀnen sormensa hypistelivÀt sikaaria.
»Minne?» Carrerin kysymys tuli terÀvÀnÀ, vaativana, ja harmaat silmÀt tunkeutuivat Olan sisimpÀÀn.
»Maailmalle. En jaksa olla tÀÀllÀ kaupungissa. Minun pitÀÀ pÀÀstÀ vaeltamaan. Kuulun karjalaiseen heimoon, jolla on vaellushalua veressÀÀn. Ja minÀhÀn olenkin ollut niinkuin mustalainen.»
»Olette ollut, mutta ei ole pakko enÀÀ olla. TeillÀ ei ole ollut työtÀ, tiedÀn sen. Annan teille sopivaa työtÀ. TÀÀllÀ. MinÀ voin tarvita teitÀ.»
Carrerin ÀÀni jyrisi.
»Minua ei tÀÀllÀ tarvita, tiedÀn sen. Olen vapaa lÀhtemÀÀn. Te löydÀtte tyydytyksen työstÀnne, minÀ vaeltamisesta.»
»Te olette suunnitelman keksijÀ.»
»Se ei ollut mikÀÀn keksintö.»
»Ei sinÀnsÀ, mutta kyllÀ minulle. En tahdo olla kiittÀmÀtön.»
»Ette olekaan. Mutta minulla on vapauteni.»
Carrer katsoi nuorta miestĂ€ pitkÀÀn. â »Muistatteko», lausui hĂ€n verkkaan, »mitĂ€ kerran sanoitte: âmaa on niin kaunis, ettei pitĂ€isi tuntua vaikealta eikĂ€ vastenmieliseltĂ€ tĂ€yttÀÀ jumalan ensimmĂ€istĂ€ kĂ€skyĂ€â?»
Ola tunsi veren syöksyvÀn poskiinsa.
»KyllÀ», sanoi hÀn hiljaa, »mutta minÀ en ole luotu maailman valloittajaksi. Minulla ei ole ketÀÀn eikÀ mitÀÀn, minkÀ vuoksi taistella. Teen työtÀ niin paljon, ettÀ kerjÀÀmÀttÀ elÀn, ja sitten vaellan. ElÀn itseÀni varten. Nautin omalla tavallani. Kukaan ei voi pakoittaa minua työhön.»
»Ei kukaan pakoitakaan. HyvÀ, me puhumme tÀstÀ huomenna. Nyt minulla on kiire.»
Carrer ojensi kÀtensÀ hyvÀstiksi.
Nellie ja Ola odottivat mr Horace WimerickiÀ. Nellie oli pyytÀnyt Olaa mukaansa oopperaan. Neitonen tutki nykyÀÀn elÀmÀÀ, omien sanojensa mukaan, Horace Wimerickin opastuksella. Ola tunsi vastenmielisyyttÀ tuota sileÀtÀ miljoonatuhlaria kohtaan. Wimerick tunnettiin huvittelevan ylimystön keskuudessa.
HÀn ei itse ollut vielÀ tehnyt milloinkaan mitÀÀn. Muuta kuin syntynyt, ja sekin oli tapahtunut autettuna. HÀn tunsi New Yorkin omalta kannaltaan, tunsi nÀyttelijÀt ja etenkin nÀyttelijÀttÀret, ja eli aina taiteilijain keskuudessa. Tai ainakin taiteilijoilta nÀyttÀvÀin. SeuraihmisenÀ hÀn oli erinomainen, tanssi oivallisesti, osasi mielistellÀ naisia ja arvokkaasti puhutella vanhempia henkilöitÀ.
HÀnen johdollaan Nellie tutustui elÀmÀÀn. Ukko Carrer oli kyllÀ kerran murahtanut jotakin nuoresta WimerickistÀ. mutta NelliellÀ oli ameriikkalaisen dollariprinsessan itsenÀisyys tai itsepÀisyys, ja Horace WimerickillÀ pysyi vapaa pÀÀsy hÀnen vastaanottoihinsa. Ja oikeus ja velvollisuus olla vakituisena kavaljeerina.
NelliellÀ oli ikÀvÀ. IsÀ oli kiintynyt johonkin työhön, hÀn tuskin nÀki tytÀrtÀÀn pÀivÀkausiin, ja Nellie oli yksin, kunnes tutustui Horace Wimerickiin, jonka huhu oli tiennyt kertoa olevan vastustamaton naistenvalloittaja. NellietÀ hÀn ei valloittanut. Mutta Nellie kÀytti hÀntÀ apunaan huvittelussa. Horace Wimerick teki parhaansa, sitÀkin suuremmalla syyllÀ, kun hÀnellÀ ei ollut mitÀÀn avioliittoakaan vastaan. Carrer oli rikas, eikÀ Wimerickin dollarit riittÀneet loppumattomiin. Mutta tÀstÀ hÀn ei uskaltanut viitata Nellielle.
Ola oli tutustunut Wimerickiin Nellien luona. Asuessaan Carrerin talossa hÀn joutui pakostakin tekemisiin Niilien kanssa. TÀmÀ ei ollut vielÀkÀÀn antanut anteeksi tyttö-nimitystÀ, mutta Olan kanssa saattoi kuitenkin seurustella. HÀnellÀ oli kokemuksia, hÀn oli paljon nÀhnyt ja kuullut, hÀn osasi haastella. Ja NelliellÀ kun oli niin hirveÀn vÀhÀn kokemuksia. HÀn koetti niitÀ hankkimalla hankkia Horace Wimerickin opastuksella. Ola puisteli pÀÀtÀnsÀ, sillÀ Horace Wimerickin kokemukset olivat hyvinkin yksipuolisia.
Horace tuli muutamaa minuuttia aikaisemmin kuin Nellie ilmestyi pukuhuoneestaan juhlapuvussa. Kangas oli mitÀ kallisarvoisinta, hienoa, ilmavaa silkkiÀ, ja Nellien solakka virheetön vartalo esiintyi edukseen.
Horace Wimerick kumarsi kohteliaasti.
»Miss Borahin muotiliike saa huomena kuulla kunniansa», sanoi hÀn imarrellen. »MinÀ nÀin hÀnet juuri vastikÀÀn. Rahakaan ei ole kaikkivaltias. Tarvitaan makua.»
Nellie nauroi torjuvasti, mutta Ola huomasi kyllÀ, ettÀ Horace oli koskettanut oikeaa kieltÀ. EikÀ suotta, sillÀ Nellie oli todellakin aistikas.
Horace auttoi Nellien olkapÀille kevyen viilan, ja he laskeutuivat hissillÀ alas.
Ilma oli selkeÀ ja kuulas, ja Ola nautti ajosta avonaisessa autossa pitkin New Yorkin katuja, liikenteestÀ, ihmisistÀ. He ajoivat puiston lÀpi, ja kevÀÀn tuntu, esiinpuhkeavan nurmen tuoksu tunkeutui bensiinipilvienkin halki heidÀn sieramiinsa. Nellie ja Horace keskustelivat kaikenlaisista joutavuuksista, Horace kertoi tuoreimpia juoruja rahaylimystön piiristÀ, viimeisestÀ kihlauksesta, he nauroivat miss Borahin pukeutumiselle, Horace kuvaili uutta teatteritÀhteÀ.
He tulivat oopperaan juuri ensimmÀisen nÀytöksen alkuun, siis oikeastaan liian varhain, mutta NelliellÀ oli oma tahtonsa. HÀn piti oopperasta eikÀ noudattanut yleistÀ tapaa saapua vasta toiseen nÀytökseen. Horace WimerickillÀ ei ollut suinkaan hauska, mutta hÀn nieli haukotuksensa ja koetti olla kiintyvinÀÀn musiikkiin, lausuen silloin tÀllöin hieman pistÀviÀ huomautuksia nÀyttelijöistÀ. Nellie nautti omasta puolestaan ja keskeytti lyhyeen Horacen moitteet.
Ola ei voinut hÀiriintymÀttömÀsti antautua mukaan, sillÀ hÀn muisteli vielÀkin aamuista kÀyntiÀÀn satamassa ja keskusteluaan Carrerin kanssa. HÀn lÀhtisi joka tapauksessa. HÀntÀ ei voinut mikÀÀn pidÀttÀÀ.
NÀytöksen loputtua he aikoivat ajaa hotelliin illalliselle, mutta matkalla kuiskasi Horace jotakin Nellien korvaan. Ola nÀki, kuinka Nellie sÀpsÀhti, mutta Horace puhui innokkaasti ja vakuuttavasti, nauroi ja selitti, kunnes Nellie nyökkÀytti pÀÀtÀnsÀ.
»Cauriin!» komensi Horace autonajajaa. TÀmÀ ohjasi sivukadulle, ajoi sitÀ pitkin kymmenen minuuttia ja kÀÀnsi taas suurelle valtakadulle New Yorkin laitaosassa.
Ola tiesi, ettÀ »Caur» oli suuri varietee- ja kabarettihotelli, jossa New Yorkin miesylimystö vietti iloisia öitÀ. Nellien kasvoissa nÀkyi uutuuden viehÀtyksen jÀnnitystÀ. Horace nÀytti tyytyvÀiseltÀ. Olan mieltÀ ei kumpikaan ollut kysynyt. Nellie otti kÀsilaukustaan tumman harson ja pingoitti sen hattunsa yli, niin ettÀ kasvot jÀivÀt peittoon.
Auto pysÀhtyi loistavasti valaistun leveÀn kÀytÀvÀn eteen. Kiiltonappinen ovenvartija riensi avaamaan ovea. Horace hyppÀsi nopeasti alas ja ojensi kÀtensÀ Nellielle. He astuivat kaikin sisÀÀn. Horace vaihtoi pari sanaa hovimestarin kanssa, he nousivat ylös kallisarvoisilla matoilla verhottuja portaita ja joutuivat aitioon.
Loistava nÀky oli alhaalla salissa. »Caur» oli tÀynnÀ vÀkeÀ; naisten kalliit puvut kilpailivat keskenÀÀn vÀriloistossa ja kalleudessa, ja herrojen mustat hÀnnystakit ja valkoiset edustat enensivÀt vaikutusta yksinkertaisuudellaan. Caur oli komeasti sisustettu marmoripilareineen, punaisine verhoineen ja kullattuine liistoineen. Noin puolentoista metrin korkeudella oli rivi puolittain piiloitettuja aitioita eteenvedettÀvine verhoineen. EdessÀ oli nÀyttÀmölava ja orkesteriaitio.
Horace tilasi illallista, samppanjaa ja hedelmiÀ. HÀn sai tÀÀltÀ vÀkijuomia, joita salaa tarjoiltiin. Ola antoi katseensa kiertÀÀ yli loistavan salin.
TÀÀllÀkin oli rahaa. Caur oli suunnaton rahapaja, jossa toiset ansaitsivat ja toiset menettivÀt. Dollari oli tÀÀllÀ kaikkivaltias. Dollari valitti ensiviulun kielissÀ, se ulvoi bassosellossa, dollari kumarrutti siloisia tarjoilijoita, se hymyilytti hovimestaria, hoputti ovenvartijoita, se nosti tanssijattarien hameet ylÀpuolelle polvien, se paljasti rinnat, se laulatti kaksimielisyyksiÀ, se kimalteli viinissÀ ja kilisi laseissa.
Nellie nautti. Ola nÀki, kuinka hÀnen poskensa hehkuivat harson alla. TÀllaista siis oli elÀmÀ, se elÀmÀ, jota nauttimaan kaikki pyrkivÀt, jonka toivossa työmiehet raatoivat kaivoksissa, farmarit viljelyksillÀÀn, konekirjoittajat konttoreissa. Saadakseen dollareita ja antaakseen niiden pyöriÀ, unohtaa kaikki ja antautua hetken hurmioon, nÀhdÀ ja kuulla ja tuntea tÀllaista elÀmÀÀ. Orkesteri pauhasi, sÀveleet synnyttivÀt kiihkeÀÀ kaipausta, ne tyynnyttivÀt ja kiihoittivat, ihmiset aaltoilivat alhaalla, puheenkohina sekaantui lasien kilinÀÀn, kukat tuoksuivat ja kaiken yllÀ lepÀsi nÀkymÀtön, mutta kaikkivoipa mahti: dollari.
Horace joi ja puhui. Samppanja oli kylmÀÀ ja tulista. Se kiersi suonissa, se tulisti ja kiihoitti, se sai silmÀt loistamaan ja posket punoittamaan, se teki mielen vastaanottavaiseksi ja herkÀksi.
Valot sammuivat, esirippu lensi ylös, ja hÀikÀisevÀn kirkkaalle nÀyttÀmölle liukui komeavartaloinen, hopeatrikoinen tanssijatar. Salissa ja aitioissa vaikeni kaikki. Orkesterista kuului pari arkaa, kaunista alkusoinnahdusta.
Ola nÀki, kuinka Horace Wimerick sÀpsÀhti ja jÀi jÀnnittyneesti katsomaan. Nellie nojasi kyynÀrpÀÀnsÀ aition reunaan.
Tanssi oli kuin elÀmÀ: hilpeÀsti leikkien, hyppien, hapuillen vieri lapsuus ja sitten aavisteleva, arka, hento nuoruus. SÀveleet olivat kuulakkaat, kevyet. Tanssijattaren vartalo taipui pehmeÀsti, sulavasti. HÀn pysÀhtyi, vartalo jÀnnittyi, kÀdet oikenivat, ne tavoittelivat jotakin, sÀvel kiihtyi, tahti muuttui nopeaksi. VÀistÀen, rientÀen, perÀytyen jatkui tanssi, naisen vartalo kiertyi, tahti yltyi. Salissa kuului tukahdutettua kiihtymystÀ. SÀvel muuttui kutsuvaksi, kiehtovaksi. Se herÀtti kaipausta, se poltti, poltti verta, kuumensi ohimoita. Nellie maistoi huomaamattansa lasistaan. Horace ei siirtÀnyt katsettaan tanssijattaresta, hÀn kuivasi huuliaan. Tahti muuttui pyörryttÀvÀksi, tanssijattaren vartalo taipuili vinhasti, kÀdet liitelivÀt intohimoisesti, kunnes orkesteri puhkesi pauhaamaan, tanssijatar pyöri varpaillaan kauniina, kiihkeÀnÀ, aistillisena, pÀÀ taipuneena taakse, silmissÀ raukeus, antaumus, ja kÀdet viittoivat kutsuvina ja torjuvina, hÀn pyöri ja taivutti vartaloaan ja sitten ÀkkiÀ vaipuen polvilleen levitti kÀtensÀ ja jÀi liikkumattomaksi, orkesterin vaietessa rutosti.
Valtavat suosionosoitukset kajahtivat salissa, ja lavalle satoi kukkia, hedelmiÀ, rahaa. Tuli valoisaa ja esirippu laski, nousten yhÀ uudelleen ja uudelleen. Miehet seisoivat kuroittautuvina ja taputtivat kÀsiÀÀn, heittivÀt kukkia, ja tanssijatar kumarteli ja vastasi sormisuukkosin.
Nellie herÀsi kuin lumouksesta.
»Kuka hÀn oli?» kysyi hÀn Horacelta.
»En tiedÀ», vastasi tÀmÀ kÀheÀsti ja kaatoi itselleen samppanjaa.
Ola tunsi, kuinka Caurin ilmapiiri alkoi vaikuttaa. HÀn tunsi silmiensÀ loistavan ja poskiensa hohtavan, lÀmmin kiersi suonissa, olemuksessa oli miellyttÀvÀ huolettomuuden tuntu, hÀn vilkastui, nauroi, puheli. HÀn tarkasteli Nellien kiikarilla salia, etsi katseellaan naisia, tÀhysteli ja arvosteli. Lavalla laulettiin. Sanoista hÀn ei saanut selkoa, mutta sÀvel oli kevyt ja iloinen, yhtÀ kevyt ja iloinen kuin kaikki muukin Caurissa.
He istuivat ja söivÀt hedelmiÀ ja joivat samppanjaa. Horace jutteli Nellien kanssa, esitteli tÀlle tuntemiaan henkilöitÀ, kertoi heistÀ, arvosteli, ja Nellie kuunteli, nauroi ja maisteli lasistaan.
Ovelle koputettiin.
»SisÀÀn!» sanoi Horace ja katseli saliin. Ovi aukeni silmÀnrÀpÀyksessÀ, ja sisÀÀn pujahti loistavaan juhlaviittaan kiedottu nainen, Àskeinen tanssijatar. Viitan alta nÀkyi vielÀkin hopeatrikoo.
Nainen tuoksui hajuvesiltÀ, puvun syvÀ uurre paljasti valkoisen kaulan ja pyöreÀn poven, ja hÀnen tummat, loistavat silmÀnsÀ katsoivat Horace Wimerickiin. Nuori mies kÀÀntyi, sÀpsÀhti rajusti, kalpeni, hÀnen silmÀterÀnsÀ laajenivat ja suu vÀÀntyi raivoon. Nellie jÀnnittyi paikallaan liikkumattomaksi, ja Ola tunsi, ettÀ jotakin oli tapahtumassa.
»HyvÀÀ iltaa!» sanoi nainen hiljaa ja soinnuttomasti, hiipien pöydÀn luo. »HyvÀÀ iltaa, mr Horace Wimerick!»
Horace hypÀhti ylös, mutta vaipui samassa takaisin. Nellie vÀrisi.
Nainen tarttui kiinni pöytÀÀn ja kumartui Horacen puoleen.
»YllÀtin sinut vihdoinkin. SinÀ olet taas naisen kanssa!» ja hÀn kÀÀntyi Nellien puoleen, koettaen tunkeutua katseellaan suojilevan harson alle. »Kuka hÀn on?»
Horace ei vastannut, hÀnen kÀtensÀ vapisivat ja poskilla paloi kuumeiset tÀplÀt. Silloin nainen ÀkkiÀ kissamaisen notkeasti ojentausi pienen pöydÀn yli, hÀnen pyöreÀ valkoinen kÀsivartensa solahti esiin viitan poimuista ja hÀn yritti riistÀÀ harson Nellien kasvoilta. Mutta Ola oli nopeampi, hÀnen sormensa kiertyivÀt kuin terÀspihdit naisen ranteen ympÀri, hÀn vetÀisi kÀden takaisin ja työnsi voimakkaasti. Nainen horjahti ja huojui seinÀÀ vasten, Nellie ehti pÀÀstÀÀ vain heikon kirkaisun. Ola hypÀhti seisomaan Nellien eteen.
Nainen nojasi seinÀÀ vasten ja hÀnen rintansa nousi ja laski kiivaasti. Horacen katse harhaili ilman mitÀÀn pÀÀmÀÀrÀÀ. Nainen naurahti ilkeÀsti ja suoristausi.
»Olkoon! En ole vihainen teille, miss Tuntematon! Varoitanpa teitÀ vielÀ tÀstÀ pikku paholaisesta», ja hÀn kÀÀntyi uudelleen Horacen puoleen.
»SinÀ olet vÀlttÀnyt minua. Et ole vastannut kirjeisiini. Mutta nytpÀ jouduitkin ansaan. Anna minulle viisikymmentÀtuhatta!»
Nainen puhui hiljaa, kaiuttomasti, mutta hÀnen ÀÀnessÀÀn vÀrisi raivo ja epÀtoivo.
»Pian! MinĂ€ tarvitsen ne, tarvitsen pukuja, koristeita, asunnon, ruokaa, huvituksia, â huvituksia, sillĂ€ tahdon elÀÀ ja nauttia!»
Horace kohottautui. Nainen otti samppanjapullon, tÀytti Horacen lasin ja joi sen yhdellÀ ahnaalla siemauksella.
»SinÀ et pÀÀse minnekÀÀn, etkö sitÀ ymmÀrrÀ! Ellet maksa, teen hÀvÀistysjutun! Huomaa, minulla ei ole mitÀÀn menetettÀvÀÀ, ei mitÀÀn, ei mitÀÀn!»
Nainen puhui kiihkeÀsti, hÀnen silmÀnsÀ hehkuivat ja hÀn lÀhensi suunsa Horacen korvaan.
»Teen hÀvÀistysjutun! Tuo nainen myös joutuu kaikkien bulevardilehtien palstoille! Sinun kanssasi! Anna viisikymmentÀtuhatta! Lupaan jÀttÀÀ sinut rauhaan sitten! Nyt ei sinua mikÀÀn pelasta!»
Horace tarttui ÀkkiÀ soittokelloon, mutta nainen kiersi hÀnen sormensa irti.
»Varo itseÀsi!» raivosi hÀn vÀÀntynein piirtein.
Nellie vapisi tuolillaan. Ola seisoi valmiina. HÀn katseli nÀytelmÀÀ edessÀÀn. Alhaalla pauhasi orkesteri, lavalla laulettiin, kuului lasien kilinÀÀ, puhetta, valot loistivat ja kukat tuoksuivat. Horace katsahti ympÀrilleen, otti lompakkonsa ja kirjoitti viidenkymmenen tuhannen dollarin maksuosoituksen. Nainen katseli hÀnen kirjoittamistaan, sieppasi paperilapun kÀteensÀ, tarkasti sen, hymÀhti, kohotti hamettaan ja sujautti paperin sukkaansa. KeveÀsti kumartaen hÀn liukui pois aitiosta, jÀttÀen jÀlkeensÀ hajuveden tuoksun.
Nellie hypÀhti pystyyn.
»Pois!» hÀn kuiskasi Olalle. Ola asetti pöydÀlle setelin, ja he pujahtivat ulos. Horace jÀi aitioon. HÀnen suunsa oli vÀÀntynyt ja silmÀt paloivat kuumeisesti.
Nellie vapisi. Saatuaan viitan ylleen hÀn juoksi autoon. Ola hypÀhti viereen. Auto liukui tummille kaduille.
Nellie hengitti raskaasti. Nyt hÀn vasta tajusi vaaran suuruuden, mistÀ hÀn oli pelastunut, ja hÀntÀ vÀrisytti.
»Kuka hÀn oli?» hÀn kysyi Olalta.
»En tiedÀ.»
He istuivat kumpikin ajatuksissaan, heittelehtivÀt auton kÀÀntyessÀ kulmissa. SÀhkövalot loistivat yöravintoloiden ja hotellien ikkunoista ja sisÀÀnkÀytÀvien edustalta, ihmisiÀ liikkui tummina varjoina niiden edessÀ, kuului iloista puhetta, naurua, huutoja, laulunpÀtkiÀ. Ilma oli kylmÀ ja raaka, tuulenhenki kosketteli poskipÀitÀ, ja ylhÀÀllÀ, korkeitten talojen vÀlissÀ, nÀkyi kappale verkalleen vaalenevaa kevÀttaivasta, jolla tÀhdet vielÀ loistivat.
Nellie puhui kuin itsekseen.
»IsÀ on sanonut, ettÀ maankiertÀjiÀ ja miljoona-elostelijoita tulee vÀlttÀÀ. Mr Wimerick kuuluu jÀlkimÀisiin ja...»
Nellie vaikeni ÀkkiÀ, ja Ola liikahti.
MaankiertÀjÀ! HÀn oli maankiertÀjÀ, mutta mitÀ yhteistÀ hÀnellÀ oli esimerkiksi mr Wimerickin kanssa? Niin, ehkÀ! Tarkoittiko Nellie, ettÀ hÀn oli samaa maata kuin Horace?
»Miss Carrer, minÀ olen maankiertÀjÀ! MitÀ vaaraa on minussa?»
Nellie pudisti pÀÀtÀÀn.
»En tarkoittanut teitÀ, IsÀ sanoi, etteivÀt kumpaisetkaan ketÀÀn hyödytÀ, molemmat elÀvÀt vain toisten kustannuksella, maantietÀ kuljeksiva sÀlli ja huvituksissa elosteleva miljoonamies. Kumpikaan ei tee työtÀ.»
TyötÀ! Niin, Ola ei tehnyt työtÀ muuta kuin sen verran, ettÀ juuri ja juuri eli. Toisinaan ei niinkÀÀn paljon.
»EttehÀn tekÀÀn tee työtÀ», sanoi hÀn Nellielle. Miss Carrer vaikeni. Oli hetken aikaa hiljaisuus, ennenkuin Nellie vastasi:
»En ole tehnyt, kun en osaa mitÀÀn tehdÀ. Mutta ehkÀpÀ opettelen.»
Loppumatkan he ajoivat ÀÀnettöminÀ. Erotessa puristi Nellie Olan kÀttÀ ja kiitti. Nellie oli suuttunut, vaikka hÀn koetti sitÀ salata, ja Ola oli tavallista vaiteliaampi.
Huoneeseen tullessaan Ola oli selvillÀ pÀÀtöksestÀÀn. TyötÀ! HÀn tekisi työtÀ. HÀntÀ ei tarvitsisi varoa. HÀn puki ylleen merimies-asunsa, veti saappaat jalkaansa, sulloi vÀhÀt tavaransa ja kyhÀsi kirjeen mr Carrerille. Luotuaan silmÀyksen huoneeseen hÀn astui kÀytÀvÀÀn, laskeutui hississÀ alas ja antoi kirjeen ovenvartijalle.
»Toimittakaa se aamulla mr Carrerille!»
Uninen palvelija katsoi pitkÀÀn merimiespukuista Olaa. Mutta tÀmÀ ei siitÀ vÀlittÀnyt. HÀn astui kadulle, tapasi harhailevan vuokra-auton ja ajoi satamaan.
SiellÀ tehtiin työtÀ. YöllÀkin. Höyryvintturit kitisivÀt ja miehet purkivat. Oli kiire, töitÀ tehtiin kolmessa vuorossa. Ola kÀveli pitkin laituria ja tuli vihdoin purjelaivain luo.
SiellÀ nukuttiin. HÀn kiipesi varovasti kannelle, asteli kajuuttaluukulle ja silmÀsi alas. Miehet makasivat lokeroissaan, ja kuului vain syvÀ, tasainen hengitys.
Ola asetti tavaransa kajuutankatolle, kiipesi itsekin sinne ja kietoi nuttunsa ympÀrilleen. Ilma oli kylmÀ ja kostea. MereltÀ kÀvi tuuli. Satama oli kauempaa sumun peitossa, vesi aaltoili harmaana ja vihreÀnÀ, öljylÀikkiÀ tÀynnÀ.
Ola istui ja odotti harmaassa kevÀt-yössÀ. Caurin huurut haihtuivat hÀnen pÀÀstÀÀn. Kaikki oli unta, paitsi satama, meri, ja tervan ja öljyn haju. Kuului jo veturin vihellyksiÀ, jossakin törÀhti autotorvi. PÀivÀn työ oli alkamassa.
HeissÀ oli terÀstÀ, noissa miehissÀ, jotka vÀsyneinÀ työskentelivÀt savanni-arolla Intian keskipÀivÀn kuumuudessa. HeitÀ oli kymmenen valkoista miestÀ ja parikymmentÀ alkuasukasta taakkoineen ja kuormitettuine muuleilleen. Miesten valkoiset puvut hohtivat, ja hellekypÀrÀn alta hehkuivat kuumeiset silmÀt syvÀltÀ silmÀkuopista. Iho oli keltainen ja kuihtunut, piirteet laihtuneet ja jalka saattoi vavahtaa, sattuessaan johonkin ruohikon peittÀmÀÀn kuoppaan. Valkoisilla miehillÀ oli kivÀÀri selÀssÀ, ja rinnalla roikkui panosvyö. Patruunien messinkiset pÀÀt loistivat auringonsÀteiden sattuessa niihin. Mutta he eivÀt olleet sotilaita, vaan heidÀn koko huomionsa oli kohdistunut kenttÀmittauskojeihin. Puolialastomat alkuasukkaat vetivÀt mittanauhoja, valkoiset miehet asettelivat teodoliitteja paikoilleen, mittasivat ja punnitsivat.
He olivat Intian valloittajien etujoukkoa. He tutkivat maanmuodostusta ja pintasuhteita, kartoittivat ja mittasivat, viitoittaakseen suunnan uudelle valtavalle rautatielle yli ruohoaavikkojen, halki djunglien ja rĂ€meitten, poikki mangroverantaisten jokien, â rautatielle, joka yhdistĂ€isi tĂ€mĂ€npĂ€ivĂ€n erĂ€maat ja aarniometsĂ€t, huomisen vilja-aitat mereen ja muuhun maailmaan. Pohjoisesta, suurilta joâilta, johdettaisiin valtavat kastelulaitteet etelÀÀn, ja maaperĂ€stĂ€, hedelmĂ€llisestĂ€ ja satoisasta, nousisi ennen pitkÀÀ ihania puutarhoja ja lainehtivia viljavainioita. Vesi elĂ€vöittĂ€isi erĂ€maan.
Se oli Olan suunnitelma, ja hÀn oli sitÀ itse toteuttamassa, ei Broadwayn pilvenpiirtÀjÀssÀ konttoripöydÀn ÀÀressÀ, vaan Intian sydÀnmailla, kivÀÀri selÀssÀ ja kulmamittari kÀdessÀÀn, vÀsyneenÀ ja kuumeisena.
He olivat kaikin vÀsyneitÀ. Uupumus ei ollut vain ruumiillista, mikÀ katoaa hyvÀn unen jÀlkeen. He olivat menehdyksissÀ pÀivÀllÀ ja yöllÀ, illalla vetÀytyessÀÀn telttiin nukkumaan ja ehkÀ vielÀ nÀÀntyneempiÀ noustessaan ylös aamuisin. Ilma oli kuumaa ja tukahduttavaa, rintaa ahdisti ja huulet olivat kuivat tai tahmeat. Djungleissa he olivat kaikki saaneet kuumetartunnan, eikÀ se hellittÀnyt. HeitÀ puistatti toisinaan keskipÀivÀllÀkin, ja yöt olivat kauheat hourailuineen. Mutta kuitenkin he pysyivÀt pystyssÀ ja tekivÀt työnsÀ, horjuvina, valjuina, pÀÀt raskaina ja ohimot pakoittavina. SillÀ heissÀ oli terÀstÀ, noissa miehissÀ, eivÀtkÀ he lannistuneet, vaan ponnistelivat eteenpÀin pÀivÀ pÀivÀltÀ, kuukausimÀÀriÀ.
He vaelsivat Intian satumaisessa luonnossa. Ihmeellinen oli tuo luonto, ÀÀretön sen loisto, kirkas Intian taivas. Mittaamattomia olivat joet, rannattomia sen arot. Luonto lumosi rehevyydellÀÀn ja vÀreillÀÀn, vangitsi nÀköpiirin suurenmoisuudella ja hÀmmÀstytti yksityiskohtien lukemattomalla rikkaudella. Ensi viikkoina tunsi Ola riemua, mutta kun suurinkin lumo kÀvi jokapÀivÀiseksi, kun kimaltelevan veden partaalla vÀijyi kÀÀrmeitÀ ja loistavista kukista pujahti esiin myrkyllisiÀ hyönteisiÀ, kun troopillisen luonnon salakavaluus paljastui, olisi Ola mielellÀÀn noudattanut vaeltajaluontoaan ja lÀhtenyt pois. Niin hÀn oli aina ennenkin tehnyt, kun jokin alkoi hÀntÀ painostaa: kun olo jossakin alkoi vaivata, hÀn siirtyi muualle. Mutta nyt pidÀtti hÀntÀ jokin. EhkÀ se, ettÀ hÀn tiesi olevansa valtavan suunnitelman luoja ja osaksi toteuttajakin, tiesi, ettÀ hÀnen ja hÀnen työtovereittensa jÀlkeen vyöryisi tasangoille ja vuoristoon tuhansia ja kymmeniÀtuhansia miehiÀ kuokkineen ja lapioineen, porakoneineen ja ruoppauslaitteineen, ja metri metriltÀ, kilometri kilometriltÀ tunkeutuisi rautatie kuin vÀlkkyvÀ terÀksinen kÀÀrme halki asumattoman erÀmaan ja valloittaisi sen lopullisesti maailmalle ja ihmisille. EhkÀ se ja ehkÀ »Caurin» muistot. KeksiessÀÀn miljoonamiehelle pÀÀmÀÀrÀn hÀn oli löytÀnyt sen itselleenkin. Niin, Nellie oli ollut oikeassa. HÀnhÀn oli ollut yhtÀ suuresti vailla pÀÀmÀÀrÀÀ kuin Carrer konsanaan, vaikka ei ollut sitÀ huomannut eikÀ se ollut hÀntÀ vaivannut. Mutta nyt hÀn tiesi, mihin hÀn pyrki. Ja hÀn pakottautui työhön ja masensi kapinoivan vapaudenhalunsa.
HĂ€n ei saanut olla heikko. SillĂ€ hĂ€n uskoi varmasti, ettei Carrerkaan nĂ€yttĂ€nyt heikkouttaan. Ja kai hĂ€nkin oli vĂ€synyt. VĂ€synyt valvonnasta, ajattilemisesta ja jĂ€nnityksestĂ€. Carrerin tĂ€ytyi ajatella, hĂ€nen, Olan, vain työskennellĂ€. SieltĂ€ kaukaa, valtameren takaa, johdettiin suurta koneistoa, joka suuntautui Intiaan, Broadwayn pilvenpiirtĂ€jĂ€stĂ€, jonka juurella vieri loputon ja aluton ihmisjono, autot ja kuormat, sumussa ja pölyssĂ€. Carrer ja Fritz MĂŒller ja loordi Leighton ja muut, he tekivĂ€t työtĂ€, jotta hĂ€n, Ola, voisi kumppaneineen tunkeutua eteenpĂ€in. Ketju oli pitkĂ€, ja Ola tunsi, ettĂ€ sen toisessa pÀÀssĂ€ oli Carrer ja toisessa hĂ€n itse. EikĂ€ Ola tahtonut, ettĂ€ ketju hĂ€nen kohdaltaan murtuisi. Ja työskennellessÀÀn Intian kuumuudessa, silmĂ€t sumeina, kĂ€si vapisten, hĂ€n toisti itsekseen tai puoliÀÀneen uuden tunnuslauseensa, jonka poljento antoi hĂ€nelle voimaa niinkuin marssintahti sotilaalle: »Eines bist du Leben schuldig: kĂ€mpfe oder suchâ dir Ruhâ! Bist du Amboss, sei geduldig, bist du Hammer, schlage zu!» HĂ€n kestĂ€isi perille saakka tai nÀÀntyisi, mutta perĂ€ytyĂ€ hĂ€n ei aikonut, sillĂ€ Carrer tiesi, missĂ€ hĂ€n oli. Ola ei voinut olla Broadwayn konttorissa, hĂ€nen tĂ€ytyi selviytyĂ€ Intian aarniometsistĂ€.
Ja he olivat voittopuolella. Viikon matka vielÀ, ja he saapuisivat joelle, joka oli matkan pÀÀmÀÀrÀ. Siihen saakka oli rautatie suunniteltu.
He olivat vÀsyneitÀ ja sairaita. Mutta he pitivÀt huolta siitÀ, ettei tÀmÀ seikka liiaksi paljastunut. He tiesivÀt, ettÀ sairas ja vÀsynyt mies on mennyttÀ erÀmaassa. SiellÀ ei tunneta sÀÀliÀ. VÀsynyt ja sairas on kaikkien yhteinen saalis, sekÀ ihmisten ettÀ elÀinten. Alkuasukkaat tottelivat vielÀ ja tottelisivat niin kauan kuin valkoiset miehet saattaisivat ampua kivÀÀreillÀ. Tai niin kauan kuin he uskoisivat nÀitten jaksavan. SenjÀlkeen he surmaisivat valkoiset sahibit ja ryöstÀisivÀt muulit ja tavarat. Ola tiesi tÀmÀn. He tiesivÀt kaikki, vaikka eivÀt mitÀÀn puhuneet. Mutta he olivat kaikki varuillaan.
Pahinta oli, ettÀ heitÀ painosti salainen kammo. He odottivat jotakin, jotakin kauheaa, mutta eivÀt tienneet mitÀ se olisi. He olivat miehiÀ eivÀtkÀ olisi vavisseet vihollisen edessÀ, mutta nyt oli vihollinen nÀkymÀttömissÀ eikÀ heillÀ ollut edes aavistusta vaaran laadusta. He olivat varuillaan kaikkea kohtaan. He eivÀt tienneet, mitÀ ajatella, kÀsittÀÀkö jotkut tapahtumat varoituksiksi vaiko sattumiksi. Kerran olivat koirat pÀÀsseet syömÀÀn heidÀn ruokaansa. Koirat olivat kuolleet, ilmeisestikin myrkytykseen. SitÀ ateriaa he eivÀt maistaneet. Kaksi kertaa oli teltin lÀpi hiljaa suhahtanut omituisesti kaiverrettu ja kirjailtu nuoli. Insinööri, joukon johtaja, oli nÀyttÀnyt tÀtÀ alkuasukkaitten pÀÀllysmiehelle. Mies kalpeni tummasta pinnastaan huolimatta.
»Mara! Mara!» hÀn oli kuiskannut ja katsonut arkana ympÀrilleen, ja siitÀ pÀivÀstÀ saakka katsoivat alkuasukkaat valkoisia miehiÀ niinkuin kuolemaan merkittyjÀ. MitÀÀn enempÀÀ valkoiset miehet eivÀt saaneet selville, ei lahjoin eikÀ uhkauksin. Ja useammin kuin kerran olivat valkoiset miehet mitatessaan nÀhneet tumman olennon tarkastelevan heidÀn työtÀÀn, liikkumattomana ja vÀlinpitÀmÀttömÀnÀ, lÀheltÀ ja kuitenkin siksi kaukaa, ettÀ oli toivotonta yrittÀÀkÀÀn takaa-ajoa. VÀhitellen, pÀivÀ pÀivÀltÀ, he oppivat pelkÀÀmÀÀn Intiaa, tuota ihmeitten ja salaperÀisyyksien maata, joka ei ole puoleksikaan tunnettu eikÀ kymmenenneksikÀÀn osaksi ymmÀrretty, jossa ihmiset jonkun matkan pÀÀssÀ rautatiestÀ ja sen varrellakin elÀvÀt omaa elÀmÀÀnsÀ kuin satoja vuosia sitten. VÀhitellen, aste asteelta, heidÀn kylmÀverisyytensÀ alkoi pettÀÀ.
Eilen sitten. He olivat illalla saapuneet vanhan sortuneen temppelin luo, joka kohosi pienen puron ÀyrÀÀllÀ, auringonsÀteitten vÀreillessÀ muureilla, joiden pÀÀllÀ luikertelivat vihreÀt, loistavakukkaiset köynnöskasvit. Muurit olivat rakoilleet, pilarit sortuneet ja synkÀt jumalankuvat nÀyttivÀt vielÀ synkemmiltÀ lohkeilleine nenineen ja korvineen. Villi pensaikko tunkeutui aivan muurien kupeille, ja niiden takana alkoi syvÀ tutkimaton aarniometsÀ. He olivat leiriytyneet temppelin viereiselle niitylle, juoneet kirkasvetisestÀ purosta, juottaneet muulinsa, sitoneet ne liekaan, ja sitten, syötyÀÀn, juotuaan, polteltuaan iltapiippunsa ja nautittuaan kiniiniannoksensa, vetÀytyneet telttiin levolle, yhden jÀÀdessÀ vuorollaan vartioimaan leiriÀ. Alkuasukkaat makasivat omassa ryhmÀssÀÀn jonkun matkan pÀÀssÀ. Yö oli ollut sysimusta kuten etelÀssÀ ainakin, hiljainen ja syvÀ. Olakin oli ollut vahdissa, mutta ei ollut huomannut mitÀÀn epÀilyttÀvÀÀ. Aamulla kuitenkin tehtiin epÀmiellyttÀvÀ havainto: kuusi muulia taakkoineen oli kateissa. Liekaköydet oli katkaistu. Melkein kaikki heidÀn muonavaransa olivat varastetut.
Valkoiset sahibit pitivĂ€t tutkinnon. Alkuasukkaat ilmeisesti tiesivĂ€t â ja heidĂ€n tĂ€ytyi tietÀÀ â jotakin tapahtumasta. Mutta he eivĂ€t ilmaisseet mitÀÀn, ei edes viritetyn aseenkaan edessĂ€. Valkoisten miesten tĂ€ytyi taipua. Muulit ja tavarat olivat joka tapauksessa menetetyt.
Valkoisten miesten ajatukset suuntautuivat samaan: lÀhestyessÀÀn temppeliÀ he olivat nÀhneet sen pÀÀkÀytÀvÀn vierellÀ, pienellÀ kivisellÀ korokkeella istuvan miehen, tummaan viittaan ja turbaaniin verhottuna. HÀn ei liikahtanutkaan hddin saapuessaan paikalle. Tummat silmÀt sÀihkyivÀt turbaanin alta, mutta muuten oli olemuksessa itÀmaalaisen veltto, itseensÀsyventynyt leima.
Ola muisti nuo silmÀt, kuinka ne olivat seuranneet heidÀn toimiaan teltin pystyttÀmisessÀ ja illallisen valmistamisessa. Vain ne liikkuivat, mutta muuten ei mies muuttanut asentoaan, ei liikahduttanut jÀsentÀkÀÀn. HÀn istui siinÀ korokkeella auringonlaskuun saakka ja myöhempÀÀnkin. Aamulla hÀn oli kadonnut. Valkoiset miehet olivat tunkeutuneet rappeutuneeseen temppeliin, kulkeneet sen sortuneitten pilarien ja puolihÀmÀrien salien kautta, mutta eivÀt olleet löytÀneet mitÀÀn.
Valkoiset miehet olivat varuillaan, työskennellessÀÀn savanniarolla. Aseet olivat ladatut, vyöt panostetut, ja jokainen koetti huomaamatta tarkastella ympÀristöÀ. He eivÀt tunteneet olevansa turvassa, he eivÀt voineet luottaa muuta kuin toisiinsa. Luonto oli petollinen, palvelijat epÀluotettavia ja jossakin ympÀrillÀ vaani nÀkymÀtön vaara.
He olivat juuri tulleet pienelle aukeamalle. IdÀssÀ aukeama kapeni kaidaksi laaksoksi, jonka molemmin puolin oli pari matalahkoa harjua. Takana, lÀnnessÀ, oli metsikkö ja sen toisella puolen puuryhmÀinen, jyrkkÀreunainen hiekkakumpu. He mittailivat ja kartoittivat, muulit olivat yhdessÀ ryhmÀstÀ syömÀssÀ kuivaa ja karkeaa ruohoa, ja alkuasukkaat kuljettivat mittanauhoja ja koneita. Olan pÀÀtÀ kivisti, ohimot olivat kuin tulessa, ja hÀnen teki mieli heittÀytyÀ ruohikkoon lepÀÀmÀÀn. KengÀt olivat hiertÀneet jalat verille, ne olivat epÀmukavat ja ahtaat, ja ennenkaikkea kuumat. Ola suoristausi, tarttui kenttÀpulloonsa ja nosti sen huulilleen. Silloin hÀnen silmissÀÀn sumeni ja hÀn oli heittÀmÀisillÀÀn kenttÀpullon maahan. Mutta hÀn jaksoi pidÀttÀÀ itsensÀ, joi loppuun asti sydÀmen lyödessÀ kuin haletakseen. Juodessaan hÀn tarkasti asemaa. MikÀ onni, he olivat jotenkin yhdessÀ! Nyt riippui kaikki hiuskarvasta, kaikki, heidÀn henkensÀ ja heidÀn työnsÀ ja sen tulokset. Metsikön reunassa hÀn oli nÀhnyt kolme hiipiviÀ alkuasukasta. NÀiden kivÀÀrit olivat kimallelleet auringonpaisteessa.
Ola kumartui tarkastamaan koneitaan. Ohimoissa jyskytti, kun hĂ€n koetti löytÀÀ parttaan ratkaisun. Jos enÀÀ mitÀÀn ratkaisua olikaan! He olivat joutumassa hyökkĂ€yksen alaisiksi, he, kymmenen vĂ€synyttĂ€ ja sairasta valkoista miestĂ€ Intian erĂ€maassa. Alkoi tulla ilta. Ajatukset tulivat ja menivĂ€t salaman nopeudella. Ruohikossa arolla he eivĂ€t voisi puolustautua. ĂkkiĂ€ Ola nousi ja tarttui kiikariinsa. HĂ€n oli tutkivinaan mittaustehtĂ€viÀÀn, mutta hĂ€n tarkasti laaksoa ja sen ympĂ€rillĂ€ kohoavia harjanteita. Aivan oikein, siellĂ€ oli ihmisiĂ€ ja siis vihollisia.
He olivat saarroksissa.
Ola katseli kumppaneitaan. He työskentelivÀt puhumatta ja levÀhtÀmÀttÀ. Ja mitÀÀn aavistamatta.
Kukkula!
NeljÀnsadan metrin pÀÀssÀ, metsikön takana, kohosi kukkula, ja sen huipulla piirtyi yksinÀinen puuryhmÀ tummenevaa taivasta kohti. Kukkula oli jyrkkÀ, mutta sille saattoi kuitenkin kiivetÀ. Ja sitÀ parempi siis. Ola mittasi vÀlimatkaa silmillÀÀn. Ainoa keino pelastua tai ainakin lykÀtÀ turmiota oli pÀÀstÀ sinne. Kuinkahan paljon alkuasukkaita oli metsikössÀ? SiitÀ riippui paljon.
Ola tarttui pÀÀhÀnsÀ. HÀntÀ vÀsytti. Uupunein ilmein otti hÀn kivÀÀrin selÀstÀÀn ja aukaisi huomaamatta revolverikotelonsa. HÀn veti ilmaa keuhkoihinsa.
»Maahan! Nopeasti!»
Kaikki kuulivat hÀnen huutonsa ja noudattivat sitÀ silmÀnrÀpÀyksessÀ. He eivÀt ymmÀrtÀneet mitÀÀn, mutta hÀnen ÀÀnensÀ sÀvy sai heidÀt tottelemaan. Ola painautui lÀheiseen kuoppaan polvilleen.
»Aseet esille! PitÀkÀÀ huolta muuleista! Vihollisia metsikössÀ! Seuratkaa minun komentoani!»
He makasivat korkeassa, pistÀvÀssÀ ruohikossa, hengÀstyneinÀ ja jÀnnittyneinÀ, kivÀÀri poskella. Olan ÀÀni kaikui koko joukon yli.
»Ne aikovat saartaa meidÀt. Harjanteilla on myös miehiÀ. HyökkÀys lienee suunniteltu illaksi tai yöksi. Olemme ennÀttÀneet edelle. Ehdotan, ettÀ hyökkÀÀmme kukkulalle. Onko selvÀ!»
»All right!»
Insinöörin ÀÀni ei kuulostanut vÀsyneeltÀ. Heihin alkoi palautua tarmo.
»TÀhtÀin kaksisataa! Ampukaa makasiini tyhjÀksi ja sitten sadan metrin syöksy! Tulta!»
Ruohikosta kohottautui kymmenen miestÀ, tuli vÀlÀhti kivÀÀrinpiipuista ja erÀmaan hiljaisuuden rikkoi rÀiskÀhtÀvÀ yhteislaukaus. He ampuivat kukin viisi panostaan ja syöksyivÀt sitten eteenpÀin ruohikon suojassa. MetsiköstÀ vÀlÀhti myös, kuului terÀvÀÀ vinkunaa, ruohoja rapsahteli poikki, mutta kehenkÀÀn ei sattunut. Valkoiset miehet juoksivat eteenpÀin.
»Maahan!» kuului Olan komento. »Ladatkaa! VetÀkÀÀ henkeÀ!»
He makasivat huohottaen ruohikon suojassa ja asettivat uuden makasiinin kivÀÀreihinsÀ. Ola kohottautui varovasti ruohikosta ja kiikaroi itÀisille harjanteille. HÀn hÀtkÀhti: harjanteilta laskeutui joukko miehiÀ alas. Ola laski heitÀ ainakin parisataa. Valkoisten miesten oli kiiruhdettava.
»Kaksi miestÀ pitÀköön huolta muuleista ja alkuasukkaista. Parasta ottaa revolverit esille! Muulit ja alkuasukkaat jÀÀkööt tÀhÀn siksi kunnes olemme selvinneet metsiköstÀ. SiellÀ ei vÀrillisiÀ ole paljonkaan. Kun hyökkÀyksessÀ olemme ampuneet kivÀÀrit tyhjiksi, ei niitÀ saa jÀÀdÀ lataamaan, vaan ottakaa esille revolverit. KivÀÀriÀ ei saa hellittÀÀ. Valmiit! Syöksyyn! Mars, mars!»
He juoksivat kyyristyneinÀ, ampumatta, huutamatta. Ruoho liikkui heidÀn juostessaan, ja metsiköstÀ ammuttiin.
He olivat nyt noin viidenkymmenen metrin pÀÀssÀ metsiköstÀ. Laukauksia pamahteli yhtÀmittaa, ja ÀkkiÀ kuuli Ola parahduksen ja sitÀ seuraavan kirouksen.
»Jalasta lÀpi!» kuuli Ola vuodetoverinsa huutavan. HeitÀ oli siis enÀÀ seitsemÀn.
»Maahan tiukasti ja ampukaa!»
He tyhjensivÀt nopeasti pari makasiinia metsikköön. SieltÀ kuului parikin huutoa.
ĂkkiĂ€ muisti Ola jotakin.
»MeillÀhÀn on kÀsipommeja! PitÀkÀÀ yllÀ tulta, niin haen muutamia.»
Ola juoksi kyyristyneenÀ takaisin muulien luo. Alkuasukkaat makasivat peloissaan maassa. Muulit olivat vedetyt muutamaan syvennykseen. Ola löysi pienen etsimisen jÀlkeen oikean muulin ja kokosi kÀteensÀ puolisen tusinaa kÀsipommeja, lÀhtien takaisin. Ammunta jatkui tasaisena. TÀhystÀessÀÀn harjanteille Ola ei enÀÀ nÀhnyt miehiÀ. Ne olivat siis jo tasangolla. HÀn jakoi nopeasti kÀsipommit tovereilleen, he latasivat aseensa, ja kohottaen nyt vasta voimakkaan huudon syöksyivÀt eteenpÀin. MetsiköstÀ ammuttiin kiivaasti.
»Pommit esille! Valmiit! HeittÀkÀÀ!»
He heittivÀt pomminsa metsikön reunaan parin kolmenkymmenen metrin pÀÀstÀ. Kuului nopeasti toisiaan seuraavia huumaavia jymÀhdyksiÀ, hiekkaa ja soraa sinkoili ilmaan. Valkoiset miehet ponnahtivat pystyyn ja syöksyivÀt harvaan metsikköön, kivÀÀri vasemmassa ja revolveri oikeassa kÀdessÀ. He tunkeutuivat eteenpÀin, puitten lomassa vilahti pari varjoa, muutamia laukauksia ammuttiin heitÀ kohti, mutta tyhjennettyÀÀn revolverinsa he saivat metsikön muutamassa hetkessÀ puhdistetuksi.
»Muulit tÀnne!» Olan ÀÀni raikui voitonvarmana, ja sieltÀ ne hetken kuluttua tulivatkin, muulit ja kaksi valkoista miestÀ ja alkuasukkaat, juosten ja ajaen muuleja. Haavoittunut nojasi kahteen alkuasukkaaseen. He tunkeutuivat nopeasti lÀpi metsikön, halki viidakon, kukkulan juurelle. »Muulit ylös!» He tarttuivat suitsiin ja kiskoivat elÀimiÀ ylös, toisten työntÀessÀ niitÀ takaa. He ponnistelivat hiekkatöyrÀstÀ ylöspÀin, muulien jalat luiskahtelivÀt, hiekka valui alas, he huohottivat juoksusta ja taistelusta ja jÀnnityksestÀ, jatkaen kiipeÀmistÀÀn, tarttuen kiinni pensaisiin ja puunjuuriin.
»Nopeasti, nopeasti!»
Ola seisoi puolivÀlissÀ rinnettÀ ja tÀhysti kaukoputkellaan. HÀnen toverinsa ponnistelivat vieressÀ, alkuasukkaat ja muulit. Ola katseli tasangolle. Viholliset olivat puolivÀlissÀ. He juoksivat, mutta he saapuisivat liian myöhÀÀn.
Viimein valkoiset miehet saivat muulit kukkulan laelle. Kukkula ei ollut suuri, halkaisija oli noin sata metriÀ. Laella oli yksinÀinen puuryhmÀ ja toisella laidalla syvennys. MaaperÀ oli hiekkaa, harvan ruohon peittÀmÀÀ. He makasivat kaikki hetkisen ja lepÀsivÀt. Ola tarkasti haavoittunutta ja sitoi haavan. Se ei ollut vaarallinen. Mutta mies oli vÀsynyt, ja hÀnellÀ oli kuumetta.
»Lapiot esille ja kaivamaan!»
He kaivoivat itselleen ampumakuoppia kukkulan reunoille, veivÀt muulit metsikköön ja sitoivat ne puihin. Niihin ei voinut ampua tasangolta. SyvennyksessÀ he voisivat levÀtÀ ja nukkua.
Ola kulki kukkulan ympÀri. Se oli vaikeapÀÀsyinen joka puolelta. Niin kauan kun he saattaisivat puolustautua, ei kukkulalle pÀÀsisi ylivoimallakaan.
He makasivat kukin kuopassaan, kivÀÀri vieressĂ€ toisella puolen ja panoslaatikko toisella, ja tĂ€hystivĂ€t tasangolle ja metsikköön, odottaen taistelua. Alkuasukkaat makasivat syvennyksessĂ€. ĂkkiĂ€ katkaisi hiljaisuuden villi huuto. Se kaikui joka puolelta kukkulan ympĂ€rillĂ€. He nĂ€kivĂ€t, kuinka metsiköstĂ€ syöksĂ€hti olentoja kukkulan rinteille. Valkoiset miehet ampuivat, kiivaasti ja nopeasti, mutta kylmĂ€verisesti tĂ€hdĂ€ten puolialastoman ruumiisiin, jotka kiipeilivĂ€t kukkulan juurella. KivÀÀrin piiput kuumenivat, ne polttivat kĂ€siĂ€, mutta he ampuivat edelleen. Vihollisien huuto hiljeni, mutta ei lakannut. Silloin he heittivĂ€t muutamia kĂ€sipommeja. Niiden jymĂ€hdykset vaimensivat kaikki muut ÀÀnet, ja silmĂ€nrĂ€pĂ€yksessĂ€ olivat alkuasukkaat pujahtaneet metsikön ja viidakon kĂ€tköön.
EnsimmÀinen hyökkÀys oli torjuttu. He saattoivat nÀhdÀ alhaalla muutamia kaatuneita. Taistelun melu hiljeni melkein hetkessÀ ja erÀmaan tÀytti syvÀ rauha, joka tuntui kaamealta. Valkoiset miehet katsoivat toisiinsa. He nÀkivÀt tasangolla muutamia tulia. Alkuasukkaat siis leiriytyivÀt. Kukkulalla olijat olivat saarroksissa, he, vÀsyneet ja sairaat miehet.
»MeillÀ ei ole muonaa!» sanoi insinööri.
»MeillÀ ei ole vettÀ!» totesi Ola, ja kaikki kÀsittivÀt tilanteen kamaluuden.
HÀmÀrÀ tuli ja sitten nopeasti pimeÀ. He eivÀt uskaltaneet nukkuakaan. Kolme heistÀ oli vahdissa kukkulan reunalla, muut istuivat tulen ÀÀressÀ syvennyksessÀ ja keskustelivat matalalla ÀÀnellÀ. Alkuasukkaat kyyhöttivÀt jonkun matkan pÀÀssÀ omassa ryhmÀssÀÀn, vaiteliaina ja synkkinÀ. Muonaa oli pÀivÀksi ja vettÀ tuskin ollenkaan. Muulit liikehtivÀt levottomasti janoissaan.
Ola tÀhysti mustaan yöhön. Ihmeellinen oli Intian yö. TÀhdet loistivat satumaisen kirkkaina sysimustalla taivaalla, erÀmaan suurenmoiset ÀÀriviivat hahmoittuivat niiden kalpeassa valossa.
Ola herkisti kuuloaan. HÀnen ja hÀnen kahden toverinsa valppaudesta riippui kaikki. Ja Ola koetti kuunnella. ErÀmaa on tÀynnÀ ÀÀniÀ, tuulen suhinaa ruohikossa, ruohojen heilahtelua, lehtien rapinaa metsikössÀ. Puro solisi alhaalla, ja Ola tunsi suunsa kuivuuden.
He olivat neljÀttÀ pÀivÀÀ kukkulalla. Ampumavarat olivat vÀhissÀ. Muona oli tÀydellisesti loppunut. Yhteen pÀivÀÀn he eivÀt olleet juoneet vettÀ.
HeidÀn voimansa olivat lopussa. Aurinko paahtoi pÀivisin armottomasti kukkulan laelle. Alkuasukkaat olivat puolittain kapinassa. He eivÀt olleet syöneet muuta kuin teurastetun muulin lihaa. Puro solisi kyllÀ alhaalla, ja siitÀ he olivat saaneet pari sangollista, tuhlattuaan mielettömÀsti ampumatarpeita, pitÀÀkseen viholliset loitolla. Haavoittunut tarvitsi vettÀ, ja jaettuaan veden he olivat juuri hÀdin saaneet suunsa kosteaksi. Toista yritystÀ he eivÀt voineet tehdÀ. PimeÀllÀ ei voinut laskeutua alas, kukkula oli liian jyrkkÀ. Ja vaikka alas olisi pÀÀssytkin, eivÀt he olisi voineet kuljettaa tÀysinÀisiÀ vesisankoja ylös.
Ola puristi kivÀÀriÀÀn ja kuunteli. Muulit ÀÀntelivÀt janoissaan, syvennyksestÀ kuului kuorsausta.
ĂkkiĂ€ Ola heristi korviaan. HĂ€n oli kuulevinaan ihmisÀÀntĂ€. Niin, joku lauloi. SĂ€vel oli matala ja syvĂ€, mutta se kohosi. Joku lauloi alhaalla tasangolla, kukkulan juurella. Nyt se kuului selvĂ€sti.
Olaa vÀrisytti. SÀveleessÀ oli jotakin uhkaavaa, kaameaa, salaperÀistÀ. Se kuulosti sotalaululta, villiltÀ, hurjalta, uhmaavalta ja voitonvarmalta. Alkuasukkaat lauloivat. Ja ÀkkiÀ tuli kerto, syvÀnÀ, synkkÀnÀ ja voimakkaana:
»Mara! Mara! Mara!»
Alkuasukkaat herÀsivÀt lauluun. Kauhun huudahduksia kuului heidÀn joukostaan. Laulu jatkui. Se tuli jostakin alhaalta, tuolta lÀpitunkemattomasta pimeydestÀ, se kaikui vapaana ja uhmaavana, se vÀrÀhdytti valkoisia miehiÀ.
»Valkoisten sahibien kuolinlaulu!» kuiskailivat alkuasukkaat ja katsoivat isÀntiÀÀn pelokkaina. Valkoiset miehet olivat myös herÀnneet ja tarttuen aseisiinsa jÀÀneet kuuntelemaan. He kuuntelivat liikkumattomina, lumoutuneina, sillÀ sÀveleessÀ oli jotakin syvÀlti vaikuttavaa, lamauttavaa ja peloittavaa, kun se kuului syvyydestÀ, jossa viholliset olivat, ja kun sitÀ kuuntelivat nÀlkÀiset, janoiset, upiuupuneet miehet.
Ola herÀsi ensimmÀisenÀ lumouksesta. HÀn ryömi muulien luo, kopeloi jotakin kÀsiinsÀ ja hiipi sitten sille paikalle, mistÀ laulu kuului lÀhimpÀnÀ. HÀn koetti tunkeutua katseellaan pimeyteen, tÀhtÀsi sitten pistoolinsa sinne mistÀ ÀÀni tuli ja laukaisi, painautuen itse maata vasten. Huikaisevan kirkas valoraketti valaisi koko tienoon, ja sen kelmeÀssÀ valossa Ola nÀki alhaalla puuryhmÀn luona alkuasukasjoukon, villin, aseistetun, jonka keskellÀ muuan mies lauloi. Raketin valo sokaisi alkuasukkaat niin etteivÀt he voineet liikahtaakaan. Ajatuksen nopeudella tÀhtÀsi Ola kivÀÀrillÀÀn ja ampui. Laukaus sattui joukkoon alhaalla, kuului kirkaisu, mutta samalla sammui raketti ja pimeys peitti tienoon entistÀ tÀydellisempÀnÀ.
Mutta vaikka laulu lakkasikin, sen lamauttava vaikutus pysyi yhÀ.
Aamulla he taas neuvottelivat. Muodon vuoksi, sillÀ he tunsivat, ettÀ pÀÀtös oli tehty: he puolustautuisivat kukkulalla niin kauan kuin voisivat ja sitten ampuisivat kuulan pÀÀhÀnsÀ. MitÀÀn muutakaan he eivÀt voineet.
Jos kysymys olisi ollut heistÀ itsestÀÀn, olisi asia ollut selvÀ nÀin. Mutta heillÀ oli työnsÀ, he olivat raataneet kuukausimÀÀriÀ, laatineet kallisarvoisia karttoja, ja nyt tuhoutuisivat nÀmÀ kaikki heidÀn kerallaan. TÀmÀ ajatus ei antanut heille rauhaa. Ola oli miettinyt koko yön. HÀn tahtoi toimia. HÀn ei jaksanut enÀÀ odottaa, kun ei kuitenkaan ollut odotettavissa muu kuin kuolema.
»Puolentoista pÀivÀn matka on lÀhimpÀÀn kylÀÀn, jossa on meikÀlÀisiÀ. Yhden tÀytyy pÀÀstÀ sinne, ja viedÀ kartat, piirustukset ja muistiinpanot.»
Ola puhui rauhallisesti ja kylmĂ€sti, ikÀÀnkuin asia olisi ollut aivan luonnollinen, â niinkuin sen miehen ei olisi ollut pÀÀstĂ€vĂ€ vihollisten ketjun lĂ€pi ja senjĂ€lkeen jaksettava kulkea puolitoista pĂ€ivÀÀ tiettömĂ€ssĂ€ erĂ€maassa keskipĂ€ivĂ€n helteessĂ€kin. He katsoivat toisiaan ja nyökĂ€yttivĂ€t pÀÀtĂ€. He olivat liian vĂ€syneitĂ€ ajattelemaan ja toimimaan.
»Kuka lÀhtee?»
He katsoivat taas toisiinsa ja nauroivat katkerasti. Kukapa heista jaksaisi? EhkÀ Ola. Ola katsoi heitÀ kutakin vuoronperÀÀn. He olivat peloittavan laihoja, heillÀ oli kaikilla kuumetta, huulet olivat halkeilleet ja silmÀt loistivat luonnottoman kirkkaina.
»MinÀ lÀhden», sanoi hÀn yksinkertaisesti. »Kukaan muu ei jaksa. MinÀ lÀhden ja haen apua. Joka tapauksessa pelastan paperit. Insinööri olkoon pÀÀllikkö tÀÀllÀ. Onko pÀÀtös selvÀ?»
He nyökÀyttivÀt pÀÀtÀÀn. Ola nousi ja meni laittautumaan matkalle. HÀn kokosi kartat ja muistiinpanot ja piirustukset ja sulloi ne reppuun, tarkasti aseensa, tÀytti panosvyönsÀ, laittoi kenkÀnsÀ kuntoon ja tutki tienoota tarkasti. HÀn kyseli alkuasukkailta tietÀ. HÀn puuhaili muista vÀlittÀmÀttÀ ja huomasi, ettÀ toiset oli vallannut mielenkiinto. He söivÀt hiukan muulinlihaa ja joivat verta sekÀ pienen kulauksen puolilÀmmintÀ vettÀ. He eivÀt kyenneet edes tupakoimaan.
Hitaasti kului pÀivÀ. Ola teki huomioitaan, hÀn makasi kukkulan reunalla ja tutki sen rinteitÀ koettaen painaa muistiinsa ulkonemat ja syvÀnteet. Viholliset eivÀt tehneet hyökkÀysyrityksiÀ pÀivÀllÀ.
Tuli ilta ja vihdoin yö. Ola kiinnitti repun selkÀÀnsÀ, panosti aseensa ja hyvÀsteli toverinsa. He seisoivat ryhmÀssÀ hiipuvan nuotion ympÀrillÀ, vÀsyneinÀ, vapisevina.
»Kolmen pÀivÀn kuluttua tulee apua tai...»
Ola ei jatkanut. HÀn hiipi kukkulan reunalle. Metsikkö oli toisella suunnalla. TÀssÀ kohden alkoi tasanko heti juurelta. Turo solisi alhaalla. Se vaimentaisi Olan liikkeitten ÀÀnen.
Ola laskeutui takaperin, hitaasti ja ÀÀrettömÀn varovasti. HÀn tunsi hiekan soluvan sormiensa lomitse, mutta se oli hienoa ja kuivaa eikÀ synnyttÀnyt ÀÀntÀ. HÀn laski jalkansa alemmalle ulkoilemalle, irroitti kÀtensÀ pensaasta ja vieri ÀÀnettömÀsti metrin verran alaspÀin. Sitten hÀn kuunteli. Ei kuulunut mitÀÀn. HÀn jatkoi laskeutumistaan metri metriltÀ, joka lihas ja hermo jÀnnitettynÀ, kunnes kuuli puron solinan aivan viereltÀÀn. HÀn oli tasangolla.
Ola heittÀytyi ruohikkoon makaamaan ja lepÀÀmÀÀn. Yö oli viileÀ, kylmÀhkö, mutta hÀnen oli kuuma. Sitten hÀn pistÀvÀssÀ ruohossa ryömi nelinkontin purolle, upotti pÀÀnsÀ sen jÀÀkylmÀÀn raikkaaseen veteen, pesi kasvonsa ja kÀtensÀ ja joi. HÀn joi hitain, pienin kulauksin, kyyristyneenÀ mustan solisevan veden yli. Sitten hÀn tÀytti kenttÀpullonsa ja lÀhti ryömimÀÀn puron vartta pitkin. HÀn katsoi kelloaan. Fosforinumerot hohtivat selvinÀ. HÀnellÀ oli vielÀ aikaa aamunkoittoon.
HÀn olisi tahtonut juosta, mutta hÀn pakottautui ryömimÀÀn, hiljaa, askel askeleelta, kuunnellen, pidÀttÀen omaa hengitystÀÀn. Kolme tuntia hÀn ryömi. KÀdet olivat tunnottomat, selkÀÀ pakotti raskas reppu ja kivÀÀri, jalat olivat jÀykÀt. HÀn katsoi kompassiaan ja tarkasti puron juoksun suuntaa.
HÀn oli lÀpÀissyt viholliset.
HÀn joi purosta uudelleen, haukkasi kuivaa korppua, pesi jalkansa perinpohjin, tiukensi repun hihnoja ja lÀhti kulkemaan tasangon poikki, hiljaa ja varoen, mutta kuitenkin nopeasti. Vesi oli hÀntÀ virkistÀnyt, pÀÀ tuntui selvemmÀltÀ, mutta jalat olivat heikot, hÀntÀ vapisutti toisinaan eikÀ vesikÀÀn ollut poistanut vÀsymystÀ.
Ola istui veneessÀ ja meloi koneellisesti kevyttÀ, vaapperaa alusta keskellÀ myötÀvirtaa. HÀn puolittain makasi perÀssÀ ja tarkasti vÀsyneesti joen rantoja. Ne olivat tiheÀn, lÀpitunkemattoman troopillisen metsÀn peitossa. Jossakin mutkassa nÀkyi jÀttilÀismÀisiÀ mangrovepuita, rannoilla kasvoi korkeaa, mehevÀÀ vesiruohoa ja rantapuissa kiemurtelivat loistavakukkaiset liaanit puusta puuhun. Joen vesi oli vihertÀvÀÀ ja harmaata, mutaista ja hedelmÀllistÀ, ja auringon paistaessa uomaan kohosi siitÀ alituinen leijaileva höyryhuuru.
Ola oli jo puolittain tajuton. Kaksi pÀivÀÀ hÀn oli harhaillut erÀmaassa, nÀlkÀisenÀ ja vÀsyneenÀ. EhkÀ hÀn olisi muutoin jaksanut, mutta kuume oli tarttunut lujemmin kiinni. HÀn teki yli-inhimillisiÀ ponnistuksia kulkeakseen eteenpÀin, sillÀ hÀn tiesi tovereittensa odottavan, yhdeksÀn epÀtoivoisen miehen, ja hÀnellÀ itsellÀÀn oli mukanaan heidÀn monikuukautisen työnsÀ tulokset, kartat ja piirustukset. HÀn ei saisi vÀsyÀ, hÀnen tÀytyi kestÀÀ.
Onnellinen ajatus oli pÀlkÀhtÀnyt hÀnen pÀÀhÀnsÀ. HÀn oli jo kyllÀ kulkenut temppelin ohi, jonka luona heidÀn muulinsa varastettiin, mutta hÀn kÀÀntyi takaisin ja hiipi rannalle. HÀn oli huudahtaa riemusta: rannalla oli vene, ohut, keveÀ, vaappera alus, mutta se sÀÀstÀisi hÀnet kuitenkin kÀvelemÀstÀ. HÀn hyppÀsi veneeseen ja ohjasi keskelle virtaa, kivÀÀri valmiina.
Nyt hÀn oli liukunut virtaa alas melkein pÀivÀn. HÀn tunsi nukkuvansa, mutta aurinko poltti silmiÀ, niin ettei niitÀ sietÀnyt pitÀÀ suljettuinakaan. Tunti tunnilta oli matka siten jatkunut. HÀn teki ÀÀrimmÀisen ponnistuksen ja tarkasti karttaansa. HÀnen piti olla aivan pÀÀmÀÀrÀssÀÀn jo.
Vene lipui tummassa virtaavassa uomassa. Valtavat puut ojentelivat oksiaan veden yli, varjot karkeloivat pinnalla ja vene kiiti kevyenÀ vuolteissa. Joki kÀÀntyi, ja samassa nÀki Ola aukeaman, venerivin, bamburuokoiset majat, savua. KylÀ oli saavutettu. HÀn tarttui melaan ja pinnisti kaikin voimin. Vene lensi virralla, hÀn ohjasi sen rantaan, se tunkeutui mutaan, horjahti ja samassa Ola hyppÀsi pehmeÀÀn, vajottavaan liejuun ja juoksi ylös rannalle. HÀn kulki savi- ja bambumajojen vÀlitse, pölyssÀ ja liassa, kunnes saapui vastikÀÀn rakennetun suuren bambamajan luo. Kaksi valkoista miestÀ nÀkyi varjoisalla kuistilla. Ola harppasi heidÀn luokseen.
»Apua!» hÀn lÀÀhÀtti ja vaipui korituoliin. HÀn tunsi, kuinka hÀntÀ tuettiin, tuotiin vettÀ ja konjakkia. HÀn ummisti silmÀnsÀ ja kertoi, katkonaisesti, hÀtÀisesti, toveriensa asemasta, kukkulasta, omasta matkastaan, kartoista, piirustuksista.
»Soitetaan Shirahiin», sanoi toinen miehistÀ.
»Onko teillÀ puhelin?» Olan ÀÀnessÀ vÀreili riemu.
HeillÀ oli. He soittivat ja keskustelivat. Ola makasi horroksissa. HÀn tunsi vajoavansa johonkin pohjattomaan. Mutta ennen nukkumistaan kuuli hÀn selitettÀvÀn itselleen, ettÀ hÀnen toverinsa pelastuvat. Shirahiin oli saapunut lentokone. Se olisi muutamassa tunnissa kukkulan ylÀpuolella, se veisi muonaa, vettÀ ja ampumatarpeita.
Ola nukkui kuumeessa.
Vaikka oli vielÀ varhainen aamu, alkoi pÀivÀn helle jo tuntua. Puiden lehdet olivat hiukan kellastuneita ja nÀivettyneitÀ; luontaisen itsevarjeluskyvyn avulla ne olivat kÀÀntyneet syrjittÀin aurinkoon, estÀÀkseen haihtumista, eikÀ puun varjo senvuoksi ollut tÀydellinen. Savipohjainen maa oli kuivuudessa rakoillut lukemattomiksi terÀvÀlaitaisiksi lohkareiksi, ja ruoho oh kuin tulen polttamaa.
Ola tuskin huomasi tai tunsi lĂ€hestyvÀÀ kuumuutta. HĂ€n oli kiertĂ€nyt paidanhihansa kyynĂ€rpĂ€ihin, laskenut kauluksen alas ja huuhteli nyt kasvojaan ja kaulaansa raikkaalla vedellĂ€, jota oli hakenut sangollisen lĂ€hteestĂ€. HĂ€n oli nukkunut hyvin, voimat palasivat vĂ€hitellen, ja hĂ€n tunsi rajua vapauttavaa elĂ€mĂ€nhalua. Oli kuin retki erĂ€maahan olisi ollut harhakuvittelua, â kukkulalla kĂ€ydyt taistelut, nĂ€lkĂ€ ja jano, matka apua hakemaan ja senjĂ€lkeinen ankara kuume, joka oli ollut viedĂ€ hengen hĂ€neltĂ€. Mutta hĂ€n oli kestĂ€nyt sen. Voimakkain aistimus noilta kĂ€rsimysten ajoilta oli muuan yksityisseikka: hĂ€n oli vielĂ€ nytkin silloin tĂ€llöin tuntevinaan selkĂ€repun ja kivÀÀrin hihnojen painautuvan polttavien vaatteitten aristamaan ihoon. Mutta kaikki oli ohi, ja hĂ€n tunsi suorastaan selittĂ€mĂ€ttömĂ€n suloista ruumiillista mielihyvÀÀ todetessaan, ettĂ€ niin todellakin oli.
Leiri nukkui vielÀ. SiellÀ tÀÀllÀ kohosi ohut sinisenharmaa savu nuotioista, joiden ÀÀrellÀ kiinalaiset kokit hÀÀrivÀt ruuanlaitossa. Mustuneen vaaleat leiriteltit olivat pienellÀ kukkulalla, jonka tasaisella laella kasvoi harvakseen puita, niin ettÀ siimestÀ oli riittÀmiin. Kukkulan rinteillÀ oli vesaikkoa, ja toisella puolen virtasi joki ruohoisten rantojensa vÀlissÀ, tehden ylempÀnÀ pienen mutkan, jonka toisella rannalla nÀkyi kaupunki vanhoine omituisine muureilleen, temppeleineen, rinteillÀ kohoaville pienine tasakattoisine taloineen ja basaareineen. Rakennusten valkoinen laastitus loisti hÀikÀisevÀnÀ auringonvalossa, hivelevÀnÀ vastakohtana niiden lomissa pilkottavain puutarhojen vihreydelle ja temppeliryhmien jykevÀlle harmaudelle. Mutkan niskassa kapeimmalla kohdalla jokea oli mahtavan terÀssillan runko. SieltÀ kuului nytkin helskettÀ ja takomista. Rautatie kulki jo tÀmÀnkin kaupungin lÀpi, se oli pysÀhtynyt hetkeksi joen rannalle, mutta heti sillan valmistuttua se alkaisi nopeasti painua erÀmaahan.
Ola oli juuri pistÀnyt kasvonsa vesisankoon, kun kuuli nimeÀÀn huudettavan.
»Mr. Ola, mr. Ola!» HÀn oli tÀÀllÀkin saanut pitÀÀ puhuttelunimensÀ. HÀn nosti hiukan kummastuneena pÀÀnsÀ vesisangosta ja huusi tÀysin keuhkoin:
»TÀÀllÀ.»
Kuului kavionkapsetta, ja puiden lomasta syöksÀhti esiin kolme ratsastajaa, joista kaksi oli naista. Ola tunsi etumaisen, miehen, noin parinkymmenen metrin pÀÀstÀ, ja hÀtkÀhti.
»Good morning, mr. Rautio!»
»Good morning, sir!»
Loordi Leighton hyppÀsi keveÀsti ratsun selÀstÀ ja puristi ystÀvÀllisen lujasti Olan kÀttÀ. Ola vastasi tervehdykseen koko lailla sekavin tuntein, sillÀ kohtaaminen oli sekÀ yllÀttÀvÀ ettÀ selittÀmÀtön. Ja hÀn oli huudahtaa hÀmmÀstyksestÀ, kun toisen ratsastajattaren tunsi miss Nellie Carreriksi. Vastenmielinen muisto »Caurista» tulvahti mieleen, mutta haihtui samassa, kun hÀn huomasi oman asemansa outouden: hÀn oli juuri peseytymÀssÀ, tukka ja kasvot mÀrkinÀ, ja hÀnen edessÀÀn istui ratsunsa selÀssÀ sirona ja notkeana ihastuttava tyttö vaaleankeltaisessa ruudullisessa ratsastuspuvussa ja kirkkaansinisissÀ roimahousuissa. Pieni kirjava jockey-lakki ja kiiltonahkasaappaat tÀydensivÀt hÀnen vaatetuksensa. Miss Carrerin silmÀt loistivat vallattomina ja posket hehkuivat reippaasta ratsastuksesta. Ola sipaisi jotenkin tarkoituksettomasti mÀrkÀÀ tukkaansa ja yritti napittaa paidanedustaansa, mutta yritykset jÀivÀt puolitiehen ja hÀnen kömpelö, avuton ilmeensÀ epÀilemÀttÀ huvitti tyttöÀ.
»Good morning, mr. Rautio! Me taisimme tulla liian aikaisin, kesken toilettia. Mutta se ei merkitse mitÀÀn. TerveisiÀ isÀltÀ.»
Ola oli ehtinyt pyyhkiÀ kÀtensÀ, huomaten vasta silloin, ettÀ oli tervehtinyt loordi Leightonia kuivaamattomin kÀsin. Nellie ojensi omansa, ja Ola puristit sitÀ aristellen, auttaen hÀnet satulasta. Loordi Leighton auttoi kohteliaasti toisen ratsastajattaren.
»Mr. Rautio! Miss Borah!»
Ola kumarsi jÀykÀsti sievÀlle ratsastuspukuiselle neitoselle, jonka ilmeestÀ hÀn olisi voinut, jos olisi tullut sellaisia ajatelleeksikaan, lukea uteliasta ihailua. HÀn tarttui suitsiin ja sitoi hevoset lÀheiseen puuhun. Samassa kajahti mahtava gong-gong-lÀppÀys kautta leirin. Se toistui kymmenen kertaa ja sai aikaan tÀydellisen muutoksen tuossa vielÀ Àsken nukkuneessa yhdyskunnassa. NÀkyi, ettÀ vaikka leiri oli työmiehiÀ varten, vallitsi siinÀ melkein sotilaallinen jÀrjestys. Mustuneiden telttien aukoista alkoi kömpiÀ ulos miehiÀ, puolipukeisia ja unisia, ja hÀlinÀ tÀytti ilman. Olankin teltinuukosta pisti heti ensimmÀisen lÀppÀyksen jÀlkeen pÀÀnsÀ mies, jonka uniset kasvot vetÀytyivÀt leveÀÀn irvistykseen, kun hÀn nÀki Olan jo peseytyneenÀ.
»Good morning! Jo ylhÀÀllÀ! EnpÀ vain kuullut, milloin nousitte. Tuo kirottu gong-gong herÀttÀÀ kyllÀ vaikka sata vuotta kuolleet. Prrr...»
Mies huomasi naiset, pÀÀ katosi samassa, ja sisÀltÀ kuului tukahdutettu ihmettelevÀ voimasana. Miss Carrer nauroi ÀÀneen, istuen tyhjÀn sÀilykelaatikon pÀÀllÀ ja leikitellen ratsupiiskallaan. Kiinalainen kokki, joka kÀristi silavaa nuotion ÀÀressÀ, katseli ihmetellen Olan vieraita. Ola itse oli hÀvinnyt tehtiin, palaten sieltÀ muutaman hetken kuluttua, pusero yllÀ, tukka kammattuna ja pÀÀssÀ leveÀ olkihattu. Loordi Leighton seisoi puun katveessa ja katseli leirin vilkasta hyörinÀÀ, kun miehet, edustaen kaikkia kansallisuuksia, kaikkia kieliÀ, hakivat vettÀ, peseytyivÀt, laittoivat kuntoon työkalujaan tai hÀÀrivÀt nuotioiden ÀÀrellÀ odotellen aamiaista ja kahvia. JÀnteviÀ vartaloita nÀkyi, ruskeita niskoja ja kasvoja, voimakkaita kÀsivarsia, ja kaikessa hyörinÀssÀ ja touhussa oli jotakin valloittavan reipasta ja tervettÀ ja samalla huoletonta. Olan teltin miehet pujahtivat toinen toisensa jÀlestÀ ulos, hakivat vettÀ ja peseytyivÀt, sekÀ kokoontuivat sitten piiriin, hiukan aristellen ja katsellen, nuotion luo, kokin jakaessa arvonsa ja merkityksensÀ tuntevana, kÀristettyÀ silavaa ja lampaanlihaa, riissiÀ ja kahvia. Nellie tai kasteli lÀhintÀ ryhmÀÀ, miss Borahin katse harhaili taukoamatta yli leirin ja joen, mutta palasi aina Olaan, joka ei oikein tiennyt, sopiko hÀnen puolestaan aloittaa aamiainen vai eikö.
»Mr. Rautio!» Ola kÀÀnnÀhti. Nellie nauroi silmillÀÀn ja katseli halukkaasti miesten kainostelematonta syöntiÀ. »Ettekö voisi tarjota meille aamiaista! Tulimme eilen illalla, ja nyt aamulla emme ole ehtineet mitÀÀn maistaa. MinÀ pitÀisin hirveÀsti tuollaisesta murkinasta.»
Ola kiiruhti tÀyttÀmÀÀn pyyntöÀ. Miss Borah loi Nellieen kiitollisen katseen, eikÀ loordi Leightonkaan nÀyttÀnyt tyytymÀttömÀltÀ. Kiinalainen sai mÀÀrÀyksen, ja tuotapikaa oli jokaisella edessÀÀn peltilautasella tukeva annos lihaa ja riissiÀ. Ola sai kokoon kaksi paria veitsiÀ ja haarukoita; hÀn itse ja loordi söivÀt taskuveitsiin turvautuen. Sitten kokki kaasi peltikuppeihin mustaa tuoksuvaa kahvia, Ola tarjosi sokeria ja sÀilykemaitoa, eikÀ Nellie nyrpistÀnyt suutaan. Miss Borah oli ilmeestÀ pÀÀttÀen haltioissaan. TÀllainenhan oli jo todella seikkailua hÀnelle, syödÀ peltilautasilta lampaanlihaa työmiesleinssÀ kaukana Intian sydÀnmailla. Ola söi nÀlissÀÀn, vaikka hÀnen ruokahaluaan ei syntynyt tilanne suinkaan ollut omiansa lisÀÀmÀÀn. HÀn tunsi saamattomuutensa eikÀ osannut aloittaa keskustelua, joka supistui aivan vÀlttÀmÀttömimpam kohteliaisuuksien ja huudahdusten vaihtoon.
Loordi Leighton joi kahvinsa loppuun ja sytytti piippunsa.
»Mr. Rautio, saapuessani tÀnne sain kuulla tarumaisen kertomuksen rohkeudestanne ja neuvokkuudestanne, jota osoititte pelastaessanne kartoittaja-retkikunnan. Lausun teille osakastoverieni kiitokset ja oman ihailuni.»
Loordi puristi lujasti Olan kÀttÀ.
»TÀnÀ iltana on tanssiaiset toimistotalossa», virkkoi miss Nellie, »ja pyytÀisin teitÀ saapumaan sinne...»
Ola hymÀhti ja vilkaisi vaistomaisesti pukuunsa. Miss Nellie huomasi hÀnen silmÀyksensÀ.
»Ei mitÀÀn juhlapukuja! Vain upseerit saavat esiintyÀ univormuissaan, ja univormuhan se teillÀkin on oikeastaan. Muutkin retkikunnan jÀsenet saapuvat sinne kunniavieraina. Tulettehan?»
Ola nyökkÀsi myöntÀvÀsti. HÀn oli kiukuissaan itselleen. HÀn ei ymmÀrtÀnyt, mutta hÀnen reipas esiintymisensÀ oli kadonnut. Oliko hÀn liiaksi metsÀlÀistynyt vai mikÀ hÀneen oli mennyt?
Loordi Leighton siirtyi kyselemÀÀn olosuhteita, ja miehet keskustelivat asiallisesti, kunnes gong-gong-lÀppÀykset ilmoittivat, ettÀ oli lÀhdettÀvÀ työhön.
»PelkÀÀnpÀ vain, ettÀ tulee kato. Sadeaika on myöhÀstynyt. Jos se tulee rajuna, niinkuin on luultavaa, on tiukka edessÀ», puheli Ola hyvÀstellessÀÀn vieraita.
Sillalla ja molemmilla rannoilla tehtiin työtÀ. Helle oli melkein sietÀmÀtön, suunnattomat rautapalkit olivat polttavan kuumat, mutta siitÀ huolimatta hÀÀri satoja miehiÀ niillÀ takoen, niitaten, kalkuttaen, helisyttÀen rautaa ja terÀstÀ, ja lujina kumahtelivat raskaitten vasarain iskut kaikuna kantautuen vastarannan neitseellisen aarniometsÀn uumenista. Miesten ruskeat kasvot olivat vÀÀntyneet, ne hehkuivat tulipunaisina ylettömÀssÀ kuumuudessa ja uuvuttavassa työssÀ, kÀsivarret taipuilivat kuin epÀtoivon vimmalla nostaessaan ja laskiessaan raskasta moukaria. Terassillan runko vÀrÀhteli ja vapisi.
Pian helle heikkenisi. Oli jo iltapÀivÀ, ja kohta tulisi ilta, kuuma ja tukahduttava sekin, mutta kuitenkin siedettÀvÀmpi, ja työtÀ jatkettaisiin sÀhkölamppujen valossa.
Muutamaan sillan kohtaan oli pingoitettu telttikatos, jonka alla oli varasto työkaluja ja -tarpeita. Nellie ja miss Borah istuivat sen alla ja katselivat työtÀ sillalla, rantapenkereen muurausta rannoilla ja virran kuohuvaa, vihreÀnharmaata vettÀ, joka vinhoin pyörtein kiisi sillan alitse. Silta oli korkealla, huimaavan korkealla, kun itse katseli sieltÀ alas virran veteen, ja sen kaari tuntui mahtavan rohkealta yksinkertaisuudessaan.
Rautapalkkien vÀlistÀ Nellie katseli alas miesten työtÀ. HÀn nÀki heidÀn selkiensÀ taipuvan ja oikenevan, nÀki heidÀn pullistuvat niskasuonensa ja kuuli heidan raivokkaan huohotuksensa vasaraniskujen ja virrankohinan keskellÀ. HÀn ihaili heidÀn voimaansa, raakaa ja alkuperÀistÀ, sitÀ ymmÀrtÀmÀttÀ, hÀn ihaili sitÀ, ja samalla se hÀntÀ peloitti ja vieroitti, kun hÀn nÀki kuumuudessa ja ponnisteluissa hionneitten vaatteitten liimautuneen ihoon hien valuessa niskaan ja kasvoille. He raatoivat tunnista tuntiin, levÀhtÀen vÀlillÀ muutaman hetken, tarttuen uudelleen vasaraan, ja kylmÀ rauta punersi muutaman iskun jÀlkeen, muuttui taipuisaksi ja muovattiin tÀsmÀllisesti, erehtymÀttömÀsti, tarvittavaan muotoon. Ole katseli ja ymmÀrsi. Se oli työtÀ, raakaa ja alkuperÀistÀ, sitÀkin raaempaa ja orjamaisempaa, kun sen tekijöille rauta oli rautaa ja vasara vasara ja työ oli keino ruokaan ja kuolemanraskaaseen uneen ja ehkÀ joihinkin huvitteluyrityksiin. Nuo miehet eivÀt tietÀneet, minÀ varten he tekivÀt työtÀ, eivÀt tietÀneet, ettÀ jokainen niitti, jokainen naula ja jokainen isku niiden tulipunaisiin pÀihin oli villin ja alistamattoman alkuluonnon jÀrjestelmÀllistÀ valloitusta, ettÀ jokainen vasaranisku takoi niitÀ kahleita, joilla ihminen teki luonnon ja maailman alamaisekseen.
Ei Ola kaikkia voinut selvĂ€sti tajuta, vielĂ€ vĂ€hemmin itselleen sanoin selvittÀÀ, mutta vaistomaisesti â niinkuin ihminen aina joutuessaan nĂ€kemÀÀn ja kokemaan uuden tilanteen ja ilmiön, koettaa kuvitellen sovittaa siihen itsensĂ€ â hĂ€nkin hĂ€mĂ€rĂ€sti myönsi itselleen, ettĂ€ ehkĂ€ oli parempi, etteivĂ€t nuo miehet tienneet lopullista suurta tarkoitusta. Silloin olisi tuon lopullisen tarkoituksin ja raskaan nykyhetken vĂ€lillĂ€ olevien lukemattomien yksityisseikkojen paljous masentanut heidĂ€t, yksityisseikkojen, joista jokainen oli tarpeeksi suuri ja vaivaloinen erikseenkin heille jokaiselle. He olisivat liian selvĂ€sti tunteneet mitĂ€ttömyytensĂ€ mÀÀrĂ€ttömĂ€n kokonaisuuden rinnalla, ja yleensĂ€kin olisi sellainen ajatusponnistelu kuumeisen raadannan ohessa uuvuttanut heidĂ€t heti alkuun. Vain jotkut harvat terĂ€stahtoiset saattoivat nĂ€hdĂ€ itse pÀÀmÀÀrĂ€n ja kaikki siihen johtavat yksityiskohdat pÀÀ kylmĂ€nĂ€ ja siitĂ€ innostuen. Ne olivat johtajia, ja he pitivĂ€t huolen, ettĂ€ pÀÀmÀÀrĂ€ oli kaikilla, mutta pienempi, lĂ€heisempi, joku suurempi yksityiskohta vain; ja niinkuin miehille saattoi sillan valmistuminen merkitĂ€ melkeinpĂ€ suurta pÀÀmÀÀrÀÀ, se heille oli vain muuan sivuutettu yksityiskohta, jos oikeastaan sitĂ€kÀÀn.
Ola poltteli piippuaan ja selitteli ameriikkalaisille dollariprinsessoille työtÀ. Nellie tunsi selittÀmÀtöntÀ mielihyvÀÀ tÀÀllÀ ylhÀÀllÀ sillalla. HÀntÀ tartutti työssÀ ilmenevÀ voima, ja hÀnen oman luonteensa villi alotteellisuus sai yllykettÀ. HÀn naurahti ÀÀneen muistaessaan viimeisen tÀstÀ ominaisuudestaan johtuneen tekosarjansa.
HÀn kÀÀntyi Olan puoleen suu naurussa, leyhytellen kasvojaan nenÀliinalla.
»Olisittepa nĂ€hnyt mrs. Allonin salongin sinĂ€ iltana, kun siellĂ€ tuli tunnetuksi pÀÀtökseni lĂ€hteĂ€ Intiaan. En ikinĂ€ olisi voinut uskoa, ettĂ€ ihmisen teot saattavat herĂ€ttÀÀ niin erilaisia vaikutelmia. Minua katseltiin kuin jotakin ihmeellisyyttĂ€, ja jotkut olivat suorastaan kauhuissaan. Intiaan! Olihan mieltĂ€kiinnittĂ€vÀÀ lukea jostakin magazinesta joutohetkenĂ€ tĂ€mĂ€n maan ihmeellisyydestĂ€, mutta matkustaa sinne â se oli mahdotonta! Olla poissa sesonki New Yorkista! KĂ€sittĂ€mĂ€töntĂ€! No niin, minĂ€hĂ€n olin aina ollut hiukan kĂ€sittĂ€mĂ€tön! Tietysti tĂ€mĂ€ on hulluutta, mutta ainoa hauskuus onkin hullutella. IsĂ€-ukko oli tietenkin vastaan, mutta minĂ€ turvauduin loordi Leightoniin. Ja hankin miss Borahin mukaani. Ja Intia tuli muotiin. Jos nuo kaikki ikĂ€vĂ€t klubeissa istuskelevat herrasmiehet ja iltapukujaan ajattelevat neitoset olisivat uskaltaneet, olisivat he seuranneet esimerkkiĂ€. Minusta kirjoitetuinkin, ja vielĂ€ laivaan astuessani muuan hauskannĂ€köinen reportteri tunkeutui minua haastattelemaan. MinĂ€ tunsin pÀÀsevĂ€ni silloin vapaaksi kaikista siteistĂ€, ja iloissani en torjunut reportteria. Lausuin nauraen, ettĂ€ ne, jotka eivĂ€t ole kĂ€yneet Intiassa, ovat hanhia tai jotakin siihen suuntaan. Miss Borah torui minua, mutta isĂ€ sĂ€hkötti minulle Lontooseen saavuttuani, ettĂ€ hĂ€n oli nauranut itsensĂ€ vĂ€syksiin, lukiessaan tuon lyhyen haastattelun, ja ettĂ€ salongeissa oltiin minulle myrtyneitĂ€. Se reportterivekkuli oli kuin olikin pistĂ€nyt sen lehteen, etusivulle, lihavilla kirjaimilla ja kuvani viereen.»
Ola kuunteli hÀnen sointuvaa ÀÀntÀnsÀ ja katseli taipuvaa ruskettunutta kaulaa, miss Borahin syrjÀstÀ huomaamatta tarkastellessa hÀntÀ.
»Minne te oikeastaan aiotte?»
Nellie pÀÀsti helmeilevÀn naurun.
»En tiedĂ€. En ollenkaan tiedĂ€. Minusta on hauska elÀÀ ja katsella. TĂ€llainen on paljon hauskempaa kuin...» â »Caurin» muisto tulvahti hĂ€nen mieleensĂ€ ja hĂ€n sekaantui ajatuksissaan, niin vieroittavalta tuo kohtaus tuntui â »kuin ummehtunut New York. TÀÀllĂ€ saa tehdĂ€ mitĂ€ tahtoo, eikĂ€ kukaan ole estĂ€mĂ€ssĂ€.»
Olan ilme kuvasti hyvÀntahtoista epÀuskoa, kun Nellie katsahti hÀneen. Mutta tuossa ilmeessÀ oli samalla jotakin kÀtketyn ÀrsyttÀvÀÀ, ja se herÀtti Nellien uinahtaneet kapinalliset valloittajavaistot.
Rannalta kajahti huuto. Joku heilutti hattuaan.
»Loordi on saapunut noutamaan. Lienee aika lÀhteÀ», sanoi Nellie ja suori hameensa laskoksia, noustuaan ylös. HÀn ojensi kÀtensÀ Olalle. »Kiitoksia seurasta, ja nÀkemiin illalla!»
»TÀtÀ kautta!» Ola ohjasi varovasti sinne missÀ rautapalkkien vÀlit olivat tÀytetyt. Sivuilla oli vÀlit vielÀ tÀyttÀmÀttÀ, ja palkkien lomitse ammotti kuohuva syvyys. Nellie seisahtui reunalle ja katsoi alas
»TÀstÀ pÀÀsee nopeammin», sanoi hÀn ja otti pari rohkeaa askilta yksinÀistÀ palkkia pitkin.
»Miss Carrer! ĂlkÀÀ leikkikö!»
Olan ÀÀni oli kylmÀ ja luja. Nellie katsahti kiusoittavasti taakseen ja otti pari askelta.
»On niin hauskaa uskaltaa jotakin», pisti hÀn ja eteni vielÀ pari askelta. HÀn oli nyt sylen pÀÀssÀ noin jalan levyisellÀ rautapalkilla, jonka molemmin puolin ja alla oli vihertÀvÀ syvyys. Palkki oli neljÀkymmentÀ metriÀ vedenpinnan ylÀpuolella.
Miss Miss Borah yritti huudahtaa, mutta parahdus tukahtui alkuunsa. Olan kasvot kovenivat, mutta hÀn ei tehnyt liikettÀkÀÀn. Miehet sivulla herkesivÀt työstÀÀn. Nellie nautti aikaansaamastaan vaikutuksesta ja jatkoi varovasti, mutta lujasti matkaansa. Seuraavalle poikkikaarelle, jossa hÀn olisi turvassa, oli ehkÀ kaksikymmentÀviisi metriÀ.
Nellie ei tuntenut huimausta. Puolimatkassa oli poikittain kisko, pari jalkaa palkin ylÀpuolella. Nellie pysÀhtyi hetkeksi, ja silloin hÀn ÀkkiÀ tunsi kouristavan sydÀntÀÀn. Samassa silmÀnrÀpÀyksessÀ hÀn oli varma tuhostaan. Alla kiitÀvÀ vihertÀvÀnharmaa vesi pyörrytti hÀntÀ, hÀn ei voinut irroittaa siitÀ silmiÀÀn, ei tehdÀ liikettÀkÀÀn, kunnes hÀn tunsi puolittain tiedottomasti vaipuvansa polttavan kuumaa kiskoa vasten. KÀdet kietoutuivat suonenvedontapaisesti siihen. HÀn makasi siinÀ huohottaen ja kuin noiduttuna katsellen syvyyteen. HÀn ei voinut sulkea silmiÀÀn. Miss Borah kuului vihlovasti huudahtavan.
Ola heitti piippunsa ja astui palkille. HÀn katsoi suoraan eteensÀ, ja työmiehet tarkkasivat henkeÀÀn pidÀttÀen. Kukaan ei puhunut sanaakaan. Tuntui kuin kaikki olisivat pelÀnneet yhden varomattoman sanan tai huudahduksen pudottavan palkilla makaavan tytön syvyyteen. Ola lÀheni varmasti. HÀn kumartui varovasti Nellien puoleen, laski kÀtensÀ hÀnen kasvoilleen ja komensi hÀnet sulkemaan silmÀnsÀ. KÀden luja kosketus pÀÀsti Nellien lumouksesta.
»ĂlkÀÀ tehkö liikettĂ€kÀÀn, Ă€lkÀÀ vastustako, Ă€lkÀÀkĂ€ tarttuko minuun kiinni!»
Olan ÀÀnen rauhallisuus uuvutti Nellien. HÀn makasi silmÀt sulkeutuneina, tunsi, miten hÀnen sormensa irroitettiin kiskosta ja miten kaksi voimakasta kÀsivartta nosti hÀnet ylös. HÀn oli kuin unessa.
Miss Borah katsoi selittÀmÀttömÀssÀ kauhussa Olan toimia. HÀn olisi tahtonut, jos olisi voinut, sulkea silmÀnsÀ, nÀhdessÀÀn Olan, Nellie kÀsivarsillaan. alkavan hitaasti ja varovasti jatkaa matkaa rautapalkkia pitkin. Kymmenen metrin taival tuntui ikuisuudelta, ja miss Borahin sydÀn löi haljetakseen, kunnes Ola vihdoin laski taakkansa katetulle sillalle.
Nellie oli pelastettu, mutta miss Borah oli niin suunniltaan, ettÀ Ola sai tukea hÀntÀ koko ajan, kunnes pÀÀstiin alas rannalle. Nellie ei ollut pyörtynyt, mutta kalpea hÀn oli, eikÀ hÀn puhunut mitÀÀn ennenkuin oli loordi Leightonin vierellÀ.
»Kiitos!»
»Luulin jo, ettÀ te olisitte kolmas. Muuan norjalainen ja erÀs alkuasukas ovat jo pudonneet», vastasi Ola kylmÀsti, sillÀ vaikka Nellie olikin lausunut kiitoksensa vilpittömÀsti, kajahti siitÀ kuitenkin erÀÀnlainen uhma. Loordi Leighton huomasi Olan sanojen kÀrkevyyden, ja hÀnen ilmeensÀ kertoi, ettÀ hÀn hyvÀksyi ojennuksen. Miss Borah oli vielÀkin liikutetuin.
Nellie olisi tuntenut sanomatonta kiitollisuutta Olaa kohtaan, ellei olisi ollut itse syyssÀ ja ellei Ola olisi viitannut siihen. HÀntÀ Àrsytti Olan suojelevaisuus, ja hÀn muisti entisen tyttö-nimityksen, jota ei vielÀkÀÀn oltu annettu anteeksi. HÀn nÀki loordi Leightonin hiljalleen ja vakavasti keskustelevan Olan kanssa, nÀki miss Borahin peittelemÀttömÀn ihastuksen ja tunsi itsensÀ syrjÀytetyksi. Voimakkaan elÀmyksen aiheuttamassa tunneryöpyssÀ tulvahti jotakin aito naisellista pinnalle, enemmÀn aavistuksellista kuin tietoista, ja siinÀ silmÀyksessÀ, jonka Nellie loi Olaan, keikauttaessaan sulavasti niskaansa poiskÀÀntyen, olisi hÀn voinut havaita varoittavan taisteluhaasteen.
Ratsupalvelija toi hevoset, mutta miss Borah kieltÀytyi. HÀn oli liian jÀrkytetty voidakseen ratsastaa. Muutkin taipuivat silloin kÀvelemÀÀn, ja selittÀen, ettÀ hÀnellÀ oli asiaa toimistoon, liittyi Ola seuraan, jatkaen keskusteluaan loordin kanssa. He saapuivat kaupungin muurille, kulkivat omituisten kivikoristeitten reunustamasta portista ja joutuivat likaisenvalkoisten savimajojen keskelle. IhmisiÀ liikkui vÀhÀn: oli vielÀ liian kuuma, ainoastaan joukko puolialastomia lapsia leikki kiveÀmÀttömÀn kadun pölyssÀ, kanoja ja kalkkunoita pöyhisteli rikkalÀjillÀ ja pari koiraa kiisteli luusta. He kÀÀntyivÀt kulmasta ja joutuivat kulkemaan kanavakatua. Varjossa oli tuntuvasti viileÀmpÀÀ, kanavan ÀyrÀÀllÀ kohoavat palmut loivat solakat varjonsa sen mustanharmaaseen raskaaseen veteen. Katuidylli oli tÀssÀ kohden viehÀttÀvÀ savimajoineen, kivisiltoineen ja kanavaa pitkin lipuvine pitkine kaitoine veneineen ja tasapohjaisine ruuhineen. Juuri kÀÀntyessÀÀn tÀltÀ kanavakadulta ylöspÀin johtavalle kadulle, jonka pÀÀssÀ nÀkyi sisempi muuri paremmin rakennettuun ja varakkaampien asumaan kaupunginosaan, kuulivat he huutoa takanaan, ja Ola eroitti jonkun kiinalaisen juoksevan heidÀn perÀssÀÀn. Parista ruohokattoisesta savimajasta pistÀysi esiin tummia alkuasukkaita, vetÀytyen kuitenkin heti takaisin. Seurue pysÀhtyi odottamaan.
»Mr. Ola!»
»SehÀn on minun kokkini», virkkoi Ola hiukan ihmetellen ja lÀhti kiinalaista kohti. Seurue odotti.
Kiinalainen oli ehtinyt saavuttaa seurueen takana kulkevan ratsupalvelijan, joka talutti hevosia. HÀn katsahti epÀluuloisesti palvelijaan ja veti Olan syrjÀÀn.
»Mara! Mara!» hÀn kuiskasi.
Ola ei voinut pidÀttÀÀ vavahdusta, ja hÀn silmÀsi kiinteÀsti kiinalaista.
»MitÀ sinÀ tiedÀt niistÀ?»
»Suuri vaara... tÀnÀ yönÀ... kokous...» lÀÀhÀtti kokki juoksusta hengÀstyneenÀ, turhaan koettaen voittaa ahdistuksensa. Loordi Leighton nÀytti kummastuneelta, nÀhdessÀÀn Olan kiihkeÀt liikkeet, Nellie tuntui kÀrsimÀttömÀltÀ ja miss Borah oli utelias.
»Kerro nyt jÀrjestyksessÀ, mitÀ tiedÀt», sanoi Ola ja tarttui kokin kÀteen.
»Hst! Tuossa on tumma!» kuiskasi kiinalainen ja otti pari askelta syrjÀÀn alkuasukas-ratsupalvelijasta. Ola seurasi. PidÀtellen puuskutustaan alkoi kokki kertoa huonolla englannillaan, nopeasti ja katkonaisesti.
»Lo-fu-tse olla. tĂ€nÀÀn basaarissa... tunti sitten. Juoda teetĂ€ ja syödĂ€ riissiĂ€ ja jutella... muitakin kokkimestareita... Tulee kaksi suurta mustaa miestĂ€... Lo-fu-tse nĂ€ki... yksi musta mies teki merkki kĂ€dellĂ€... Kolme miestĂ€ jutella... Lo-fu-tse kuulee âMaraâ. Lo-fu-tse pelĂ€styy... muistaa kukkula ja jano ja nĂ€lkĂ€ ja kokkimestarikin kuolee... Lo-fu-tse katseli ja Lo-fu-tse viisas mies... hahhaa... maksaa ja lĂ€htee... mustat miehet ei tietÀÀ mitÀÀn.»
Kokki vilautti viekkaasti silmiÀÀn. Ola kuunteli keskeytymÀttÀ.
»Lo-fu-tse kulkee basaarin taakse... Vanha akka olla siellÀ, mutta Lo-fu-tse antaa hÀnelle rahaa ja kÀskee tuoda teetÀ... Kun akka pois, Lo-fu-tse seinÀn viereen... Hih, seinÀ ei seinÀ... suuri reikÀ... Lo-fu-tse nÀhdÀ se teehuoneesta. Lo-fu-tse reikÀÀn hiljaa, hiljaa... toinen huone... siellÀ suuri laatikko... Lo-fu-tse laatikkoon... laatikko ja mustat miehet lÀhellÀ... seinÀ vÀlissÀ... Lo-fu-tse kuulee kaikki... ei ymmÀrrÀ...»
Ola ÀÀnnÀhti, mutta kiinalainen vaiensi hÀnet kiihkeÀsti.
»Lo-fu-tse ei kaikki ymmÀrrÀ... vÀhÀn yes yes... Mara! Mara! Vaara... kokous...»
»MissÀ ja milloin?»
»TÀnÀ iltana... temppelissÀ... Huokaavien sielujen sali... Lo-fu-tse pois... juosta sillalle... ei ole mr. Ola... juoksee tÀnne... Kaikki.»
»Mutta missĂ€ temppelissĂ€? TÀÀllĂ€ on paljon temppeleitĂ€. âHuokaavien sielujen sali!â missĂ€ se on?»
Kokki pudisti pÀÀtÀÀn kieltÀvÀsti.
»Lo-fu-tse ei tietÀÀ.»
Ola koetti hillitÀ itseÀÀn. Tilanne oli vakava, sillÀ Mara-liitto oli peljÀttÀvÀ, ja ilmeisesti se suunnitteli nÀillÀ main jotakin uutta mikÀ kohdistui taas valkoihoisiin.
»Kuka sen sitten tietÀisi?»
Kiinalainen mietti ja hÀnen kasvonsa kirkastuivat.
»EhkÀ Li-te tietÀÀ. Li-te tietÀÀ... vissist.»
»MissÀ hÀn on? TiedÀtkö sinÀ?»
»Lo-fu-tse tietÀÀ... On kiire, kokous olla aurinko laskee.»
Ola kirosi. Auringonlaskuun ei ollut enÀÀ tuntiakaan. HÀn mietti hetkisen ja riensi sitten odottavan seurueen luo.
»Anteeksi, mutta minulle ilmoitettiin tÀrkeitÀ asioita, ja minun on heti palattava. Minulla olisi vielÀ pyyntökin: saisinko lainata kahta hevostanne?»
Loordi Leighton nÀytti kummastuneelta ja asiallisen uteliaalta, sillÀ ilmeisesti Ola tiesi jotakin tÀrkeÀÀ.
»Onko jotakin hullusti?»
»EhkÀ», vastasi Ola ja kuiskasi pari sanaa loordin korvaan. TÀmÀ hÀtkÀhti ja viittasi ratsupalvelijaa. Hetken kuluttua oli Ola satulassa, samoin kuin kiinalainen kokki, joka nÀytti perÀti turvattomalta pelÀstyneille ilmeilleen, roimahousuineen ja pitkine palmikkoineen. Ola kannusti hevosta ja ratsasti pois tÀyttÀ karkua, kiinalainen perÀssÀÀn enemmÀn maaten satulassa kuin ratsastaen. Seurue jatkoi matkaansa, ja Nellie oli harmistunut, kun oli ÀkkiÀ menettÀnyt tilaisuuden toteuttaa muutaman juuri keksimÀnsÀ suunnitelman Olan kesyttÀmiseksi.
Ola lasketti laukkaa katuja pitkin, ja kirkuen juoksivat lapset syrjÀÀn, Li-te asui toisella puolen kaupunkia aivan muurin vieressĂ€. Lo-fu-tse neuvoi tietĂ€ takaa, Ă€hkien ja voivotellen satulassaan. Li-teân talo oli kaksikerroksinen, savesta ja bamburuoâoista kyhĂ€tty, kapean likaisen kadun varrella. Ratsastajien pysĂ€htyessĂ€ kokoontui heti lapsiliuta ympĂ€rille, muutamia tollottelevia naisia ja Ă€rhenteleviĂ€ koiria. Ola sitoi hevoset seinĂ€stĂ€ esiinpistĂ€vÀÀn koukkuun ja astui kokin jĂ€ljessĂ€ sisÀÀn. Valoa tuli pienestĂ€ sivuseinĂ€llĂ€ olevasta ikkunantapaisesta. NĂ€ky oli yllĂ€ttĂ€vĂ€ kirjavuudessaan ja sekamelskassaan. Loistavia intialaisia ja persialaisia mattoja oli seinillĂ€ ja lattialla, omituisia aseita, suuria puu- ja porsliinimaljakkoja, pyhimysesineitĂ€, lippaita, jakkaroita ja pukuja, kaikki kirkkaine itĂ€maisine vĂ€reineen ja kiemuraisine muotoineen. KoruesineitĂ€ oli hyllyillĂ€ kasoina, pergamenttiliuskoja, kirjoja, ja lasikuvun alla nĂ€kyi kokoelma rahoja ja postimerkkejĂ€. Huoneen perĂ€ltĂ€ nousi matolta pieni kurttuinen nopealiikkeinen kiinalainen, joka katseli pitkÀÀn Olaa eikĂ€ ollut huomaavinaankaan maanmiestĂ€nsĂ€.
Li-te oli kokoilija ja myyjÀ, ja liikemiesvaistoin hÀn nÀki, ettÀ huoneen sisustus oli tehnyt Olaan vaikutuksen. HÀn kumarsi syvÀÀn ja jÀi seisomaan kÀsivarret ristissÀ.
»MillÀ voin palvella, sahib?»
Silloin puuttui Lo-fu-tse asiaan.
»Sahib tuli kysymÀÀn sinulta neuvoa muutamassa asiassa, koska minÀ ilmoitin, ettÀ sinÀ sen kai tietÀisit», puhui hÀn sujuvasti omalla kielellÀÀn, jota Ola juuri ja juuri ymmÀrsi.
»Niin, Li-te, sano minulle, missĂ€ on âHuokaavien sielujen saliâ?»
Li-te nÀytti hÀmmÀstyneeltÀ.
»Etkö tiedÀ?» ehÀtti Ola.
»TiedĂ€n kyllĂ€. Se on temppelissĂ€, joka on noin viiden mailin pÀÀssĂ€ tÀÀltĂ€, â vanhassa hylĂ€tyssĂ€ temppelissĂ€.»
Lo-fu-tseân naama kirkastui.
Ola kyseli tarkemmin.
»SitÀ on vaikea selittÀÀ», sanoi Li-te ja koetti viiden minuutin ajan kuvailla tietÀ temppelisokkeloitten kautta. Ola kuunteli jÀnnittyneenÀ. Kesken kaikkea iski muuan ajatus hÀnen pÀÀhÀnsÀ.
»YmmÀrrÀtkö tummien kieltÀ?»
Li-te nyökkÀsi.
»Olen asunut tÀÀllÀ niin kanan, ettÀ ymmÀrrÀn kaikki kielet. MitÀ sitten?»
»Sitten sinÀ voit lÀhteÀ minun mukaani, kun minÀ nyt lÀhden sinne temppeliin.»
Li-te hypÀhti pelÀstyneenÀ takaisin.
»Temppeliin! MinÀ en lÀhde. Aurinko laskee ja varjot tulevat esiin ja pahat henget. NiitÀ on hyljÀtty temppeli tÀynnÀÀn. Ei. Niin, minÀ en lÀhde.»
Olaa kiukutti, mutta hÀn hillitsi itsensÀ.
»MinÀ maksan sinulle hyvin. Kaksi puntaa.»
Kiinalaisen silmÀt vÀlÀhtivÀt tuskin huomattavasti. Mutta hÀn pudisti pÀÀtÀÀn.
»MinÀ maksan viisi puntaa.»
»MitÀ sinÀ siellÀ tekisit?»
»Se on minun asiani. Tahdotko viisi puntaa?» Ola otti esiin lompakkonsa ja kaivoi viidenpunnan setelin. Kiinalainen tarkkaili hÀnen liikkeitÀÀn ja kumartui ÀkkiÀ eteenpÀin.
»MikÀ sinulla tuo on?» kysyi hÀn ja osoitti kirjekuorta. Ola oli purskahtaa nauruun: kuorella oli suomalainen postimerkki, jota Li-te ei tietenkÀÀn ollut milloinkaan nÀhnyt. KerÀilijÀvaistot olivat herÀnneet kiinalaisessa.
»SiinÀ on kallis merkki», sanoi Ola ja sulki lompakon, jÀttÀen setelin kÀteensÀ. »LÀhdetkö?»
Li-te nÀytti miettivÀiseltÀ.
»LÀhden kahdella ehdolla: ettÀ saan kymmenen puntaa ja tuon postimerkin.»
Ola tinki hetken ja suostui sitten. »Mutta nopeaan nyt. Minulla on kiire.»
Li-te poistui toiseen huoneeseen. Ola kuiskasi kokilleen, ettei tĂ€mĂ€ puhuisi Li-teâlle mitÀÀn, vaan lĂ€htisi leirille. Li-te tarvitsisi toisen hevosen. Lo-fu-tse lĂ€hti ja irvisti kiitollisesti, kun Ola pisti hĂ€nelle kĂ€teen setelin. HĂ€nellĂ€ ei ollut mitÀÀn halua lĂ€hteĂ€ temppeliin, sitĂ€kin vĂ€hemmĂ€n kun hĂ€n tiesi, mitĂ€ siellĂ€ oli tekeillĂ€. EikĂ€ Li-teâkÀÀn olisi lĂ€htenyt, jos olisi tiennyt. Nyt hĂ€n kiipesi irvistellen ja manaillen hevosen selkÀÀn, ja molemmat painuivat kaupungista ulos.
Ola ratsasti nopeaan, ja sivuuttaessaan leirin hĂ€n muistikin, ettĂ€ oli aseitta. HĂ€n ratsasti teltilleen ja otti mukaan molemmat mauserinsa ja kaikki varamakasiinit, jatkaen sitten matkaansa. PÀÀstyÀÀn metsĂ€tielle lisiisi Ola vauhtia. Li-te piteli toisella kĂ€dellĂ€ hevosen harjasta, toisella satulasta, ja hĂ€nen lyhyt kiivas hengityksensĂ€ kuului selvĂ€sti. Aurinko alkoi tuntuvasti aleta. PÀÀstyÀÀn aukealle Ola Ă€kkiĂ€ tunsi poskillaan tuulenhĂ€ivĂ€n. Samassa hĂ€n kuuli Li-teân huudahtavan. HĂ€n pysĂ€ytti ratsunsa. Kiinalainen oli tehnyt samoin ja katseli itĂ€istĂ€ taivaanrantaa.
»Tulee sade. Ensi yönÀ. Myrsky ehkÀ. Tuolla on pilvi jo.»
Ola katsoi myös ja nÀki aivan taivaanrannalla tummahkon tÀplÀn. Niin, ehkÀ sadekausi alkaisi.
Ratsastettuaan arviolta runsaasti yli neljÀ mailia Ola pysÀytti taas hevosensa, hyppÀsi ;ilas satulasta ja kehoitti kiinalaista tekemÀÀn samoin. Sitten hÀn tarttui hevosten suitsiin ja vei ne jonkun matkan pÀÀhÀn tiestÀ metsÀÀn, sitoen ne puuhun. Li-te katsoi hÀnen toimiaan kummastuneena ja sitten pelÀstyneenÀ.
»Nyt temppelille, mutta hiljaa ja varovasti, niinkuin henki olisi kysymyksessÀ.»
Li-te olisi halusta vastustanut, mutta Olan ÀÀni oli niin kÀskevÀ ja jyrkkÀ, ettei hÀn uskaltanut, vaan tyytyi seuraamaan Olaa, kun tÀmÀ hypÀhti metsÀnreunaan, lÀhtien kulkemaan puitten pimennossa. He astelivat puoli mailia, kunnes kiinalainen antoi merkin.
»Temppeli on tuossa», sanoi hÀn ja osoitti puitten lomaan. SiellÀ nÀkyi kohoavan jotakin tummaa.
»Hiljaa! Kulje edellĂ€ ja johda âHuokaavien sielujen saliinâ. Jos nĂ€et jotakin tai kuulet, pysĂ€hdy heti», komensi Ola kuiskaten ja viritti molemmat mauserinsa. He kulkivat aivan ÀÀnettömĂ€sti puitten vĂ€lissĂ€ ja tulivat aukeamalle temppelin luona. Se oli ollut puutarha, mutta metsittynyt, ja korkeat troopilliset kasvit versoivat pehmeĂ€ssĂ€ ja kuivan aikanakin kosteahkossa mullassa. Temppelin tummanharmaat seinĂ€t nousivat niiden keskeltĂ€ katkenneine pilareineen ja irvistĂ€vine jumalankuvineen. Varovasti tunkien syrjÀÀn kasveja he tunkeutuivat yhĂ€ lĂ€hemmĂ€ksi, kunnes olivat aivan muurin luona. Li-te luikahti sisÀÀn sortumaisillaan olevasta ovesta, ja heitĂ€ vastaan lehahti ummehtunut ja kostea ilma. Valoa tuli katossa olevista pienistĂ€ raoista. ĂĂ€rimmĂ€isen varovaisesti he hiipivĂ€t edelleen lĂ€pi laajojen salien, pitkin kapeita niljakasseinĂ€isiĂ€ kĂ€ytĂ€viĂ€, nousivat muutamia askelmia ja pÀÀtyivĂ€t viimein suureen, puolipimeÀÀn huoneeseen, jonka keskellĂ€ oli kaksi pilaririviĂ€ ja jokaisella seinĂ€llĂ€ kolme jĂ€ttilĂ€iskokoista jumalankuvaa.
»TÀssÀ», kuiskasi Li-te ja pysÀhtyi oviaukkoon. Olan sydÀn sykki kiivaasti jÀnnityksestÀ, kun hÀn koetti keksiÀ jonkun piilopaikan. HÀn meni lÀhimmÀn jumalankuvan luo ja tukahdutti tyytyvÀisen huudahduksen. Sen takana, noin kaksi metriÀ lattiasta, oli laaja syvennys, missÀ pari miestÀ saattaisi hyvÀsti piileskellÀ. HÀnen pÀÀtöksensÀ oli valmis.
»Tuonne!» sanoi hĂ€n kiinalaiselle ja viittasi keskimĂ€istĂ€ syvennystĂ€. Kiinalainen parahti pelĂ€styneenĂ€ ja perĂ€ytyi takaisin pĂ€in. Ola ei siekaillut, tarttui hĂ€neen kiinni ja uhaten mauserillaan puolittain auttoi, puolittain työnsi onnettoman Li-teân syvennykseen ja kiipesi perĂ€ssĂ€ jumalankuvan selkÀÀn nojaten.
»Ja nyt aivan hiljaa! Nyt on sekÀ sinun ettÀ minun henkeni kysymyksenÀ, Pienikin vastustus maksaa henkesi, pieninkin huudahdus tai liike. Kuuntele mitÀ kuulet tÀÀllÀ, ja kerro sitten minulle. SinÀ et saa unhoittaa mitÀÀn. Jos teet kaikki hyvin, saat vielÀ kymmenen puntaa, ehkÀ enemmÀnkin.»
Li-te kyyhötti syvennyksen pohjalla puolikuolleena pelosta. Raha ei tehnyt hÀneen enÀÀ mitÀÀn vaikutusta, sillÀ hÀn oli varma siitÀ, etteivÀt hÀnen luunsa milloinkaan joutuisi lepÀÀmÀÀn Jan-tse-kiangin veden pyhittÀmÀssÀ mullassa, niinkuin todellisen taivaan valtakunnan pojan luitten tulisi levÀtÀ. Mutta joka tapauksena hÀn totteli, ja molemmin he koettivat pidÀttÀÀ hengitystÀÀnkin.
Alkoi hermoja koetteleva odotus hÀmÀrtyvÀssÀ aavemaisessa temppelihuoneessa.
Puolisuppilon muotoisena aukeni syvennys seinÀssÀ epÀjumalankuvan takana. Se oli niin syvÀ, ettÀ sinne kyyristyneenÀ ei alhaalta voinut nÀhdÀ siellÀ olijoita. Kivi oli murentunutta ja kuivallakin ilmalla kosteahkoa ja niljakkaa. Valoa tuli jostakin nÀkymÀttömÀstÀ kattoaukosta, mutta niin niukasti, ettÀ temppelihuoneessa oli melkein pimeÀÀ. Ilma oli holvimaisen ummehtunutta ja raskasta.
Ola tunsi, miten Li-te vapisi hÀnen vierellÀÀn. HÀntÀ itseÀÀnkin jÀnnitti tuleva seikkailu, mutta se kiehtoi samalla, ja sitÀpaitsi hÀn tiesi, ettÀ hÀnen onnistumisestaan saattoi riippua paljon, ehkÀ enemmÀn kuin hÀn voi aavistaakaan. Mara-liitto oli vaarallinen, ja ilmeisesti oli jotakin tekeillÀ valkoihoisia vastaan rautatierakennuksen keskuksessa. Ola laittautui mukavaan asentoon ja asetti molemmat mauscrit viereensÀ, tarkastettuaan ne ensin. Niin kauan kun hÀnellÀ oli ammuksia, saattoi hÀn suojastaan vallita koko temppelihuonetta.
»Li-te», kuiskasi Ola, »sinun on tarkoin kuunneltava, mitÀ puhutaan, ja kerrottava kaikki yhtÀ tarkasti minulle. Henkesi riippuu siitÀ, sillÀ jos ne suunnitelmat, joista minÀ olen tullut ottamaan selvÀÀ, onnistuvat, merkitsevÀt ne sinunkin tuhoasi.»
Li-te nyökÀytti pÀÀtÀÀn.
Hiljaisuus oli tÀydellinen, ja pimeys alkoi muuttua yhÀ synkemmÀksi. VastapÀisen seinÀn epÀjumalat hÀmÀrtyivÀt hÀmÀrtymistÀÀn, kunnes vain karkeat, outomuotoiset ÀÀriviivat eroittuivat, ja vihdoin nekin hÀipyivÀt nÀkyvistÀ. MitÀÀn ei kuulunut.
ĂkkiĂ€ Olan herkistyneet ja kiihoittuneet aistimet eroittivat jotakin. Joku ÀÀni oli kuulunut: paljaan jalan kosketus lattian kivilaattaan. Ei mitÀÀn muuta, ja Ola koetti turhaan kuulla tai nĂ€hdĂ€ enemmĂ€n, kunnes hĂ€n uskoi erehtyneensĂ€. HĂ€ntĂ€ alkoi kiusata epĂ€varmuus, oliko Lo-fu-tse kuullut oikein kokoontumispaikan. Temppelihuoneen omituisessa nimessĂ€ olisi erehdys kumminkin tuskin ollut mahdollinen. Ola ehti jo tyyntyĂ€, kun Ă€killinen valo sokaisi hĂ€nen pimeyteen tottuneet silmĂ€nsĂ€: noin kymmenen metrin pÀÀssĂ€ hĂ€nestĂ€ leimahti soihtu palamaan, ja sen lepattavassa valossa nĂ€ki hĂ€n hindulaiseen asuun, turbaanintapaiseen pÀÀhineeseen ja avaraan siniseen pumpuliviittaan puetun tummaihoisen alkuasukkaan, joka sovitti soihtua, pihkaisen puun oksaa, seinĂ€ssĂ€ olevaan pitimeen. Miehen kasvoja hĂ€n ei saattanut nĂ€hdĂ€, sillĂ€ tĂ€mĂ€ oli selin. Hindu oli paljasjaloin, joten Ola huomasi kuulleensa taannoin oikein. HĂ€n oli hyvillÀÀn, ettĂ€ oli ollut tĂ€ydellisen hiljaa, sillĂ€ ilmeisesti oli mies kuunnellut jonkun aikaa varmistaututuakseen siitĂ€, ettei temppelihuoneessa ollut ketÀÀn.
Saatuaan soihdun kiinnitetyksi mies kietoi viitan ympÀrilleen ja laskeutui lattialle istumaan ja odottamaan. Oli kulunut tuskin viittÀ minuuttia, kun valopiiriin ilmestyi pimeydestÀ kuin haamuina kaksi uutta tulokasta, samoin hinduja, yhtÀ ÀÀnettömÀsti kuin edellinenkin. Heti nÀiden jÀlkeen saapui uusia, niin ettÀ parinkymmenen minuutin kuluttua heitÀ oli puolisensataa. He eivÀt puhuneet mitÀÀn keskenÀÀn, tekivÀt vain joitakin nopeita, salamerkeiksi tarkoitettuja kÀdenliikkeitÀ, ja jÀivÀt soihdun valopiiriin seisomaan tai asettuivat kuten ensimmÀinenkin istumaan seinustalle.
Ola ei vÀrÀhdyttÀnyt lihastakaan, ja Li-te tuntui kuin kuolleelta, maatessaan kokoonkyyristyneenÀ syvennyksen pohjalla, tuskin uskaltaen nostaa pÀÀtÀÀn reunan yli, vaikka epÀjumalankuva peittikin alkuasukkaitten huomiolta seikkailijat, nÀiden voidessa kuvan kÀsivarren vÀlistÀ tarkastella nÀkyÀ alhaalla.
Hindut odottivat jotakin. Olan tarkastellessa miehiÀ, jotka seisoivat aivan liikkumattomina, kasvot puoleksi peitettyinÀ viittoihin, kÀvi kuin vÀrÀhdys piirin kautta.
»Mara! Mara!»
Valopiiriin oli ilmestynyt kolme uutta, niistĂ€ kaksi mustapukuista pappia, jotka painittavan laihoille kasvoineen ja kiiluvine silmineen muistuttivat fakiireja, sekĂ€ â Ola oli huudahtaa hĂ€mmĂ€styksestĂ€ â eurooppalaisesti puettu mies, jonka piirteet ja ihon vĂ€ri kuitenkin ilmaisivat alkuasukkaaksi.
Babu! ajatteli Ola.
Istujat nousivat ylös, ja piiri vetÀytyi kokoon. Papit ja babu asettuivat keskelle, ja toinen edellisistÀ nosti kÀtensÀ ylös, alkaen puhua, ensin hitaasti ja matalasti, mutta puheen sÀvy muuttui kohta kiihkeÀmmÀksi, ÀÀni vahveni, ja se kaikui kumahtelevassa temppelihuoneessa peloittavan voimakkaana ja syvÀnÀ. Li-te jÀnnitti tarkkaavaisuuttaan, ja Ola nÀki hÀnen ilmeistÀÀn, ettÀ hÀn ymmÀrsi puheen.
Puheen sĂ€vystĂ€ ei Ola saattanut erehtyĂ€, sen tarkoituksena oli innostaminen, ja se vetosi kostontunteeseen. ĂĂ€nen katkeruus oli niin ilmeinen ja vastustamaton, ettĂ€ Olaa vĂ€risytti nĂ€hdessÀÀn kuulijain tekevĂ€n tuskin huomattavia tempovia liikkeitĂ€. Pappi puhui ilman eleitĂ€, hiukan etukumarassa, mutta hĂ€nen kasvonilmeensĂ€ tulkitsivat kuin peili puheen sisĂ€llön.
»Mara! Mara!» kajahti uhkaavasti, kun hÀn lopetti ja astui askeleen piiriÀ kohti. Babu astui nyt keskeen ja puhui, selvÀÀn, hitaasti ja painokkaasti, mutta sama tulisuus ja katkeruus kuulosti hÀnenkin sanoistaan, jos kohta peitetympÀnÀ, mikÀ teki vaikutuksen ehkÀ vielÀkin varmemmaksi. HÀn veti valkoisen hellepukunsa taskusta kartan ja levitti sen lattialle, viitaten muuatta miestÀ piiristÀ luokseen. Molemmat kumartuivat tarkastamaan karttaa. babun selittÀessÀ.
Ola tunsi, kuinka Li-teân laiha ja luiseva kĂ€si tarttui hĂ€nen omaansa. Kiinalainen vapisi huomattavasti. Olaa kiusasi ÀÀrettömĂ€sti, ettei hĂ€n ymmĂ€rtĂ€nyt puheesta mitÀÀn.
Viisi miestÀ kumartui vuoron perÀÀn kartan ÀÀreen, babun osoittaessa siinÀ joitakin kohtia ja selvÀsti, tÀsmÀllisesti puhuen, nÀhtÀvÀsti selvitellen jonkin suunnitelman yksityiskohtia. Soihdun punertavassa, lepattavassa valossa nÀytti miesten joukko villiltÀ ja raivokkaalta kiihkeine liikkeineen ja palavine silmineen. Nopeat kysymykset sinkoilivat, ja babu vastaili niihin. Erilaisilta vaateparsista, pukujen vÀristÀ, miesten piirteistÀ ja kÀytöksestÀ pÀÀttÀen he edustivat hyvinkin monenlaisia ryhmiÀ Intian selvittÀmÀttömÀssÀ kansanmeressÀ, jotka yhteinen, fanaattinen tarkoitusperÀ oli koonnut yhteen.
Ola tunsi raajojensa kuoleutuvan, mutta hÀn ei uskaltanut liikahtaakaan. Li-te kuunteli kuin lumottuna miesten puhetta, ja hÀnen katseensa kuvasti peittelemÀtöntÀ kauhua, niin selvÀÀ ja voimakasta, ettÀ se vaikutti Olaankin.
Kun babu oli lopettanut selityksensÀ, astui pappi uudelleen piirin keskeen, lausui muutamia sanoja ja nosti ylös kÀtensÀ. Kaikkien kÀdet seurasivat, ja viittojen avautuessa Ola nÀki heidÀn kaikkien olevan tÀydellisesti asestettuja. Paitsi muutamia tikareita oli kaikilla joku ampuma-ase.
»Mara! Mara!» Huuto kajahti kolmannen kerran, se oli kuin lupaus, vala ja uhkaus. Piiri aukeni, ja hajanaisesti, niinkuin olivat tulleetkin, hÀvisivÀt miehet pimeyteen. Soihtu otettiin pois ja sammutettiin, ja lÀpitunkematon pimeys verhosi kaikki.
Ola odotti kymmenisen minuuttia. HĂ€n kuuli vierellÀÀn Li-teân lÀÀhĂ€ttĂ€vĂ€n hengityksen, ja hĂ€nen ohimoissaan takoi jĂ€nnityksen kiihdyttĂ€mĂ€ veri.
»MitÀ ne puhuivat?» koetti Ola kuiskata, ja hÀnen ÀÀnensÀ tuntui kÀheÀltÀ. Kiinalainen parahti.
»Oi, suuri vaara! Minun taloni on vaarassa!»
»Kerro, kerro! MitÀ mustapukuinen pappi puhui?»
»Ah, ei hÀn mitÀÀn. HÀn vain vannotti heitÀ toimimaan sokeasti, kunnes viimeinenkin valkoihoinen olisi ajettu maasta pois. Mutta babu! NiillÀ on aikomus rÀjÀyttÀÀ silta...»
Ola huudahti heikosti.
»Niin, ja sitÀvarten on suunnitelma, joka toteutetaan tÀnÀ yönÀ. Toisella laidalla kaupunkia, missÀ on minun taloni, sytytetÀÀn suuri tulipalo ja aletaan ampua. SotavÀki rientÀÀ sinne, ja tÀllÀ vÀlin hyökkÀÀ viisikymmentÀ miestÀ sillalle, asettaa sinne rÀjÀhdysaineet ja sytyttÀÀ ne, kun taas kolmas joukko tekee hyökkÀyksen toimistotaloon, ryöstÀÀ rahat ja paperit ja tuhoaa rakennuksen. HeillÀ on tÀtÀ varten kÀytettÀvissÀÀn noin kolmesataa miestÀ, mutta kaikki perustuu yllÀtykseen. Tulipalo saa aikaan hÀmmingin, ja sen aikana on helppo toimia. Miehet ovat jo kaupungissa, paitsi ne, jotka rÀjÀyttÀvÀt sillan. Ne ovat kÀtkössÀ metsÀssÀ joen toisella puolella. Miehet ovat hyvin asestetut, ja joukossa on harjaantuneita sotureita.»
»Milloin hyökkÀys alkaa?»
»Kello yksitoista.»
Ola katsoi fosforihohteista kelloaan. Se oli puoli kymmenen. Puolessatoista tunnissa oli ehdittÀvÀ kaupunkiin, varoitettava ja jÀrjestettÀvÀ puolustus. HÀn tunsi, ettÀ aika oli tÀpÀrÀllÀ, mutta ettei kaikki ollut vielÀ menetetty.
ĂkkiĂ€ iski muuan ajatus hĂ€nen pÀÀhĂ€nsĂ€. Tanssiaiset! Illallahan oli tanssiaiset, ja suurin osa upseeristoa oli siellĂ€, â siellĂ€ oli naisia, eikĂ€ kukaan tiennyt mitÀÀn. HĂ€n tarttui kiivaasti kiinalaisen kĂ€teen.
»Nyt nopeasti kaupunkiin, vai jÀÀtkö tÀnne?»
»En, en!»
Ola kohottautui syvennyksestÀ. Jalat olivat aivan puutuneet, mutta hetkeÀkÀÀn hukkaamatta hÀn pudottautui alas. HÀn kaatui, mutta oli samassa jaloillaan ja auttoi kiinalaisenkin alas. He haparoivat seinÀÀ myöten, kunnes osuivat uloskÀytÀvÀlle.
Li-te hiipi edellÀ ja Ola hÀnen kintereillÀÀn, hitaasti ja varovaisesti. He olivat kulkeneet jo parin suojaman kautta ja nousseet muutamia askeleita ylemmÀksi, kun kÀytÀvÀ teki mutkan. Li-te pysÀhtyi sÀpsÀhtÀen.
»Valoa!»
Ola kumartui ÀÀrimmÀisen varovasti kulman taitse. KÀytÀvÀn vastapÀisellÀ seinÀllÀ oli valon kajastusta. Noin kymmenen metrin pÀÀssÀ nÀkyi kÀytÀvÀn suu, joka johti suurempaan temppelihuoneeseen. Valo tuli sieltÀ.
Ola antoi Li-teâlle merkin pysyĂ€ paikoillaan ja heittĂ€ytyen maahan alkoi vatsallaan ryömiĂ€ eteenpĂ€in. PÀÀstyÀÀn seuraavaan kulmaan hĂ€n nĂ€ki, ettĂ€ pylvÀÀseen oli kiinnitetty palava soihtu. Muutaman metrin pÀÀssĂ€ siitĂ€ istui kolme hindua viittoihinsa kÀÀriytyneinĂ€ sivuttain hĂ€neen. Paluutie oli katkaistu.
Ola tunsi hien kohoavan otsalleen. Tilanne oli mitĂ€ vaikein. HĂ€n saattoi ampua alkuasukkaat, mutta laukaukset voisivat hĂ€lyttÀÀ paikalle ties kuinka paljon vĂ€keĂ€. Ohi ei voinut hiipiĂ€ soihdun valossa eikĂ€ myöskÀÀn yllĂ€ttÀÀ miehiĂ€ muutoin. Odotus ei voinut tulla kysymykseenkÀÀn, eikĂ€ hinduilla kaikesta pÀÀttĂ€en ollut mitÀÀn aikomusta heti poistua. NĂ€mĂ€ mietteet risteilivĂ€t Olan aivoissa parina sekuntina. HĂ€n hiipi takaisin Li-teân luo.
»SiellÀ on kolme miestÀ. SitÀ kautta ei pÀÀse. Etkö tiedÀ toista uloskÀytÀvÀÀ?»
Li-te pudisti pÀÀtÀÀn.
Ola istuutui ja koetti ajatella. Koska muuta tietÀ ei ollut, tÀytyi huoneen kautta pÀÀstÀ. HiipiÀ ei maksanut yrittÀÀkÀÀn soihdun valossa. Ellei... niin, sekin oli vaikeaa, mahdotonta, ei, ei mahdotonta sittenkÀÀn. Soihtu oli saatava sammutetuksi. Parissa minuutissa oli Olan suunnitelma valmis. Jos se epÀonnistui, turvautuisi hÀn mausereihinsa. HÀnen hyvÀ tuulensa palasi.
»Li-te, sinun tÀytyy palata temppelihuoneeseen. KiipeÀ sinne kuvan taakse, Kahden me emme pÀÀse, mutta yksinÀni minun tÀytyy pÀÀstÀ.»
Li-te lÀhti sanaakaan sanomatta hiipimÀÀn takaisin. Kahdesta vaarasta valitsi hÀn mieluummin pienemmÀn.
Ola riisui saappaansa ja sitoi ne selkÀÀnsÀ, viritti mauserit ja pienen etsinnÀn jÀlkeen löysi sopivan kiven. HÀn hiipi sitten uudelleen kÀytÀvÀn suulle ja tarkisti asemaa. Soihtu oli kiinnitetty pylvÀÀn rakoon noin viidentoista metrin pÀÀssÀ Olasta. Miehet istuivat sivulla. Kahdenkymmenenviiden metrin pÀÀssÀ alkoi kÀytÀvÀ uudestaan. Jos Ola saisi soihdun sammutetuksi, voisi hÀn muutamalla lujalla harppauksella pÀÀstÀ huoneen lÀpi.
Ola puristi kiveÀ kÀdessÀÀn, mittasi vÀlimatkan silmillÀÀn ja tÀhtÀsi. Heittoasento oli epÀmukava. Jos hÀn voisi heittÀÀ vapaasti, tiesi hÀn varmasti osaavansa. PitÀen vasemmalla kÀdellÀ mauseria valmiina hÀn oikaisi oikean kÀtensÀ, jÀnnittyi liikkumattomaksi ja heitti kaikin voimin. LitteÀ kivi vain suhahti, soihtu horjahti ja putosi, melkein kokonaan sammuen. Samassa silmÀnrÀpÀyksessÀ ponnahti Ola nurkan takaa temppelihuoneeseen, juoksi tÀyttÀ vauhtia pilkkopimeÀssÀ pylvÀitten vÀlissÀ ja sujahti uudelleen kÀytÀvÀÀn. HÀn ehti kuulla hindujen huudahtavan, mutta oli varma siitÀ, ettei hÀnen askeleitaan, kun hÀn juoksi sukkasillaan, oltu kuultu. KÀytÀvÀ teki taas mutkan, mutta Ola ei pysÀhtynyt, vaan pimeÀstÀ huolimatta melkein juoksi, kunnes tunsi ilmavirrasta, ettÀ ulkoilma oli jo lÀhellÀ. HÀn pysÀhtyi pariksi hetkeksi kÀytÀvÀn pÀÀhÀn ja kuunteli. TÀydellinen hiljaisuus vallitsi. Silloin hÀn syöksÀhti puutarhaan, juoksi vÀhÀn matkaa ja aukealle tultuaan veti saappaat jalkaansa, lÀhtien sitten vilistÀmÀÀn metsÀÀ pitkin lÀhellÀ tietÀ.
HÀn juoksi pysÀhtymÀttÀ, kompastellen köynnöskasveihin ja puunrunkoihin, kaatuenkin pari kertaa, tuli tielle ja lisÀsi vauhtia. HÀn tunsi pÀÀsseensÀ kuin painajaisesta, kun löysi molemmat hevoset sieltÀ, minne oli ne jÀttÀnytkin. Talutettuaan ne tielle heittÀytyi hÀn toisen selkÀÀn, otti toisen suitset kÀsiinsÀ ja yllytti ratsunsa tÀyteen laukkaan. Tie oli melkein pilkkopimeÀ, taivas oli tÀhdetön, tuulta ei ollut, mutta ilma oli raskas ja tukahduttava. HÀn tunsi, kuinka hevonen hikosi, hÀn itse oli lÀpimÀrkÀ, hengitys kÀvi huohottaen, mutta hÀnellÀ oli vain yksi selvÀ tietoisuus: pÀÀstÀ kaupunkiin mikÀ pikimmin.
TuulispÀÀnÀ karautti hÀn leiriin ja kutsutti työkuntien pÀÀlliköt luoksensa, selvittÀen muutamalla sanalla, ettÀ yövuorolaisten tuli olla asestettuja, kuitenkin niin, ettÀ aseet pidettÀisiin mahdollisimman nÀkymÀttömissÀ. Miehet kuuntelivat tarkkaavina seisoen Olan ympÀrillÀ. Lo-fu-tse tunkeutui miesten piirin lÀpi Olan luo ja tarttuen jalustimeen, kysyi tÀltÀ uteliaana:
»Onnistuiko retki?»
»Kas, kokki! Kiitos vain, kyllÀ! Miehet, leikki on tÀnÀ yönÀ kaukana, mutta ÀlkÀÀ millÀÀn tavoin ilmaisko, ettÀ aavistatte jotakin. MinÀ lÀhden edelleen.»
Ola ratsasti kaupunkiin, jonka kaduilla illan tullen oli jo vilkkaampi liikenne. HÀn ei hillinnyt ratsunsa vauhtia juuri ollenkaan, ihmiset vÀistyivÀt syrjÀÀn talojen vierille ja hÀn kuuli takanaan kirouksia. Kasarmi sijaitsi pienellÀ kummulla. Valkoiseksi laastittu tiiliaita ympÀröi sitÀ joka puolelta. Ola ratsasti portille, jossa vahtisotilas asettui hÀnen tielleen.
»PÀivystÀvÀ upseeri, ja nopeasti!»
Vahtisotilas soitti sÀhkökelloa, ja muutaman silmÀnrÀpÀyksen jÀlkeen ilmestyi toinenkin sotilas portille.
»Johda tÀmÀ mies pÀivystÀvÀn upseerin luo!»
Ola hyppÀsi maahan ja talutti hevosen muurin sisÀpuolelle, sitoen sen paaluun ja seuraten sotilasta pienen sivurakennuksen portaille. Sotilas pyysi odottamaan ja meni sisÀlle ilmoittamaan, saapuen heti takaisin. Ola astui sisÀlle.
Huoneessa istui ikkunan luona olevan pöydÀn ÀÀressÀ keski-ikÀinen upseeri hellepuvussa, edessÀÀn jÀÀvettÀ ja viskyÀ. PöydÀllÀ oli karttoja ja kirjoja, seinillÀ muutamia aseita. SÀÀskiverkko sulki ikkunan. Huone oli tÀynnÀ tupakansavua. Upseerin kasvot kuvastivat peittelemÀtöntÀ ikÀvystymistÀ, mutta vaihtuivat heti hieman kummasteleviksi, kun hÀn tunsi Olan.
Ola kumarsi ja esitteli itsensÀ.
»Kapteeni Highly. MillÀ voin palvella?»
Kapteeni viittasi tuolia, ja Ola istuutui. HÀn ei tiennyt oikein, mistÀ alkaa.
»TÀnÀ yönÀ tehdÀÀn hyökkÀys kaupunkiin.»
»HyökkÀys?» Kapteeni kertasi sanan venyttÀen sitÀ ja oikaisi itseÀÀn hiukan veltosta asennosta. »Kuka hyökkÀÀ?»
»Mara-liiton miehet.»
Olan ilmoitus vaikutti tietenkin kapteeniin, mutta ei vielÀkÀÀn aivan vakuuttavasti.
»EhkÀ, ehkÀ, mutta minÀ luulen, toisin sanoen otaksun, anteeksi, ettÀ tuo Mara-liitto ei liene lopullisesti niin suuri ja vaarallinen kuin nykyÀÀn on alettu luulla. Mutta kertokaa joka tapauksessa.»
Ola kertoi, nopeasti, pysÀhtymÀttÀ, mutta selvÀsti ja painokkaasti, ja kapteeni hypÀhti ylös.
»Lempo soi, lempo soi! Luulenpa, lempo soi, ettÀ saamme tapella. Miehet on heti hÀlytettÀvÀ!»
Ja kapteeni yritti painaa soittokelloa, mutta Ola ehti estÀÀ.
»Ei missÀÀn tapauksessa. Minulla on toinen suunnitelma. Odottakaahan vielÀ. Aikaa on kÀytettÀvissÀ neljÀkymmentÀ minuuttia. MissÀ on eversti?»
»Lempo soi, hÀn lienee huvilallaan, eikÀ sinne ole puhelinta. HÀn aikoo muuten kai tanssiaisiin. TÀytyy toimittaa lÀhetti noutamaan hÀnet tÀnne. Sinne on tuskin viiden minuutin matka.»
»MinÀ lÀhden itse. Minulla on hevonen valmiina.»
Ola syöksÀhti huoneesta, juoksi hevosen luo, hyppÀsi selkÀÀn ja laski tÀyttÀ laukkaa portista ja kadulle. Kadut olivat tÀÀllÀ pÀin autiommat, ja parissa minuutissa oli Ola everstin huvilan edustalla, ratsasti pitkin puukujannetta ja hyppÀsi suoraan ratsun selÀstÀ kuistin portaille. Sotilaspalvelija yritti pysÀyttÀÀ, mutta Ola työnsi hÀnet syrjÀÀn.
»Everstin luo!»
He juoksivat muutaman huoneen lÀpi, ja Ola törmÀsi vihdoin pukeutumishuoneeseen edes koputtamatta. Eversti kÀÀnnÀhti peilin luota, jossa hÀn juuri ajoi partaansa, saamatta sanaa suusta hÀmmÀstyksissÀÀn.
»Herra eversti, kasarmille! Kapteeni Highly pyysi. Vaara tarjolla, vakava.»
»Kukas te, herra, suvaitsette olla?»
Eversti oli puolipukeissaan, takki napittamatta ja kaulus roikkuen niskassa. Ola selvitti parilla sanalla aseman. Everstin avuton ilme osoitti tilanteen hullunkurisuuden.
»Joe, hevoseni!» Sotilaspalvelija hÀvisi huoneesta. Eversti napitti kiireesti takkinsa, kiinnitti vyön ja kiskaisi kauluksen niskastaan.
»Harmillista, perin harmillista! Olin juuri menossa tanssiaisiin, â ja nyt suoraan tappeluun! Totisesti harmillista! TÀÀllĂ€ kirotussa loukossa ei saa esiintyĂ€ kavaljeerina kuin kerran kymmenessĂ€ vuodessa, ja nyt, kun sellainen tilaisuus tarjoutuu, jĂ€rjestĂ€vĂ€t nuo kirotut lurjukset kepposensa juuri siksi hetkeksi. Harmillista tosiaankin.»
Everstin pieni ja pyöreÀhkö olemus vavahteli suuttumuksista, kun hÀn kiinnitti kannukset jalkaansa.
»Valmis, herra eversti!» ilmoitti sotilaspalvelija.
He lÀhtivÀt kahden ja olivat pian uudelleen kapteeni Highlyn huoneessa. Ola sai kerrata tietonsa, everstin koko ajan muristessa huomautuksiaan.
»Ja meillÀ kun suuri osa miehiÀ on parhaillaan kenttÀharjoituksissa ainakin parinkymmenen mailin pÀÀssÀ tÀÀltÀ. NiitÀ ei ehdi saada tÀnne mitenkÀÀn. Kuinka paljon te sanoitte niitÀ lurjuksia olevan?»
»Kolmesataa.»
»Hm, ne nyt jaksamme pitÀÀ kurissa. Kapteeni te...»
Ola keskeytti.
»Anteeksi, herra eversti! Minulla olisi oma suunnitelmani. Nyt olisi heti lÀhetettÀvÀ parikymmentÀ miestÀ ja yksi konekivÀÀri joen toiselle puolelle estÀmÀÀn sillan rÀjÀyttÀmistÀ. Joukon olisi mentÀvÀ joen yli jossakin hiukan kauempana, ei aivan sillan luona. Muu miehistö pidettÀisiin tÀÀllÀ aivan valmiina. Annettaisiin kapinallisten hyökÀtÀ, ja niin saataisiin hiukan vankeja, joilta voisi saada tarkempia tietoja tuosta mystillisestÀ Mara-liitosta. Toimistotalossa on miehiÀ tarpeeksi. Me lÀhdemme sinne ja varoitamme, niin ettÀ siellÀ ollaan valmiina. Palokalut on otettava esiin, jotta murhapolttoyritys saadaan takahdetuksi alkuunsa.»
»Hm, niin on, miksipÀ ei! SillÀkin tavoin voi tehdÀ. Kapteeni Highly, hÀlyyttÀkÀÀ komppainiain pÀÀlliköt tÀnne. SelvittÀkÀÀ heille asema ja mÀÀrÀtkÀÀ tehtÀvÀt. TÀmÀhÀn on pikkujuttu nyt, kun se tiedetÀÀn. Niin, hm, niin, me voimme lÀhteÀ sitten tanssiaisiin. Jaha, niin, te olette mr. Rautio! Olen kuullut. Niin, hm, se kiinalainen jÀi sinne temppeliin. Kapteeni Highly, lÀhettÀkÀÀ temppeliin kymmenmiehinen ratsupatrulli. Jos onnistuu, vangitkoot siellÀ olevat kapinalliset ja tuokoot kiinalainen takaisin. Niin no, me voimme sitten lÀhteÀ. Hm, niin, aikaa on vielÀ leikin alkuun kaksikymmentÀviisi minuuttia. Onko selvÀ, kapteeni?»
»KyllÀ, herra eversti!»
Ola pysÀhtyi vaistomaisesti, astuessaan saliin. SiitÀ oli jo kulunut niin pitkÀ aika, kun viimeksi oli ollut kosketuksissa sivistyksin loisteliaisuuden kanssa. Himmennetyt sÀhkölamput loivat tunnelmallisen kajastuksen avaraan saliin, jossa palmuryhmien lomissa oli pikkupöytyÀ. Ola tunsi selvÀsti pukunsa outouden tÀssÀ valaistuksessa, lumivalkeitten pöytÀliinojen, hohtavien kristallien, komeitten sotilaspukujen ja naisten vÀrikkÀitten, loistavien vaatetusten keskellÀ. Jostakin viereisestÀ huoneesta kantautui sotilasorkesterin sÀveleitÀ, niiden vaimentamaa puhelua, naurua. Vanhatyyliset koristeet seinillÀ ja ovissa ja seuran ameriikkalaismainen eloisuus ja kirjavuus pisti silmÀÀn. Tuntui heti, ettÀ jotakin lÀnnen tasavallan tasa-arvoisuudesta oli tunkeutunut tÀnnekin. KenttÀpukuiset miehet saappaissaan olivat jykevÀnÀ, mutta ei vastenmielisenÀ vastapainona naisten hauraalle, kimaltelevalle ylellisyydelle. Ja ehkÀ tasa-arvoa olikin olemassa, ameriikkalaista: kaikki tÀÀllÀ olivat jotakin tai olivat jotakin tehneet, rautatierakennuksen johtajat ja insinöörit, kenttÀpukuiset miehet, upseerit ja muutamat lÀnnen rahamiehet, samoinkuin kansallispukuiset intialaiset ruhtinaat, joilla arvostaan oli jÀljellÀ vain nimi ja rikkaudet.
Loordi Leighton huomasi ensinnÀ tulijat. HÀn kumarsi insinöörille, jonka kanssa oli keskustellut, ja riensi ovelle.
»Tervetuloa, herra eversti ja mr. Rautio! Ratsastamastako suoraan?»
Ola katsoi loordia kiinteÀsti silmÀÀn.
»Voisitteko poistua huomaamattomasti jonnekin sivuhuoneeseen. MeillÀ olisi teille tÀrkeÀtÀ puhuttavaa.»
Loordi viittasi ilmettÀkÀÀn vaihtamatta muutaman alkuasukaspalvelijan luokseen.
»Johda nÀmÀ herrat biljaardihuoneeseen.»
Ola kÀÀntyi juuri lÀhteÀkseen, kun miss Nellie sukelsi esiin.
»Tervetuloa, mr. Rautio! Herra eversti, otaksun! Tervetuloa!»
Eversti kumarsi salonkimiehen kohteliaisuudella ja silmÀsi ihastuneena raikasta dollariprinsessaa. Miss Nellie olikin hurmaava juhlapuvussaan, Ola tunnusti sen itselleen, mutta hÀn olisi toivonut miss Nellien nyt kauaksi. Nellie huomasi heti hÀnen hiukan kiusaantuneen ilmeensÀ ja katsahti heidÀn pukuunsa.
»Hetkinen vain, miss Carrer! YmmÀrrÀttehÀn, leirielÀmÀ...»
Eversti ei ilmeisesti tiennyt myöskÀÀn, miten olla, mutta miss Nellie pÀÀsti miehet hymyillen lÀhtemÀÀn.
»Annan aikaa viisi minuuttia. NÀkemiin!»
Eversti suuteli hÀnen kÀttÀÀn. Nellie pujahti uudelleen saliin, ja miehet nousivat hindun opastamina toiseen kerrokseen ja astuivat suureen biljaardihuoneeseen. Loordi Leighton saapui hetken kuluttua. HÀn sulki oven ja viittasi mukaviin nojatuoleihin. Kaikki istuutuivat.
»MitÀ nyt?»
Ola puhui nopeasti, mutta hÀtÀilemÀttÀ, tyynesti, niinkuin olisi kertonut jotakin jokapÀivÀistÀ asiaa eikÀ selostanut vakavaa hyökkÀysaietta mitÀÀn aavistamattomaan tanssisaliin.
»Milloin hyökkÀys alkaa?»
»Kello yksitoista.»
Loordi hypÀhti pystyyn.
»Mutta nythÀn on enÀÀ parikymmentÀ minuuttia siihen.»
»Siis ehdotan, ettÀ kaikille upseereille ja yleensÀ pystyville miehille salaa annetaan ohjeet asettua mÀÀrÀttyihin huoneisiin. Aseita tÀÀllÀ lienee tarpeeksi. Yksi pitÀköön huolta sÀhkökeskuksesta. Valot on sammutettava heti, etteivÀt sisÀllÀolijat joudu maalitauluiksi. Naisille ei mitÀÀn. Yleisö ohjattakoon sisÀhuoneisiin. Puutarhaan ei kukaan saa mennÀ, pitÀkööt miehet siitÀ huolta. Ei maksa vaivaa hÀlyttÀÀ koko taloa ja keskeyttÀÀ juhlaa. Ottelu ei muodostu pitkÀlliseksi.» Eversti oli tyytyvÀinen Olan ehdotukseen.
»HÀpeÀ olisi todellakin pilata juhlat joittenkin lurjusten takia. Antakaa mÀÀrÀyksenne. MinÀ puhun upseereilleni. PidetÀÀn tÀÀllÀ heti uusi neuvottelu, kun miehet tietÀvÀt asian.» Eversti nousi lÀhteÀkseen ja Ola samoin.
»MinÀ toimitan sitten yleisön tÀnne toiseen kerrokseen tanssisaliin», sanoi loordi Leighton.
KymmenessÀ minuutissa oli tilanne selvitetty, eivÀtkÀ muut aavistaneetkaan mitÀÀn noustuaan toiseen kerrokseen. Talo oli kokonaan valaistu. Alakerrassa oli jokaisessa huoneessa muutamia miehiÀ, nÀköjÀÀn aivan huolettomina keskustellen, mutta aseet olivat valmiina. Eversti kulki huoneesta huoneeseen ja antoi lopulliset ohjeet. Kapinallisten suunnitelman saattoi arvata: he tunkeutuisivat ensin alahalliin, pitÀisivÀt sen hallussaan ja raivaisivat tien itselleen konttorihuoneisiin.
Ola palasi tanssisaliin. HÀnellÀ oli aseet yllÀ, mutta kukaan ei kiinnittÀnyt siihen mitÀÀn huomiota, sillÀ ne ikÀÀnkuin kuuluivat hÀnen pukuunsa. Eversti tanssi miss Nellien kanssa. Ola huomasi vierellÀÀn miss Borahin. HÀn katsahti rannekelloaan. Aikaa olisi vielÀ yhteen tanssiin. HÀn kumarsi, ja miss Borah hymyili tyydytettynÀ.
»Mr. Rautio, mitÀ se kiinalainen teille ilmoitti?» Miss Borah loi hÀneen kysyvÀn katseen, jossa loisti ilmeinen ihailu. Ola tanssi lisÀksi hyvin.
»Oh, ei mitÀÀn erikoisempaa!» vastasi Ola vÀlttelevÀsti. He tanssivat ÀÀneti, kiiltÀvÀllÀ parketilla; miss Nellie vilahti pari kertaa ohi eversteineen, hymyillen heille molemmille.
Lopetettuaan tanssin Ola johti miss Borahin paikalleen, jossa mr. Burton otti hÀnet heti haltuunsa. HÀn aikoi juuri mennÀ sivuhuoneeseen, kun tunsi kÀsivarressaan heikon kosketuksen. Nellie nauroi hÀnen takanaan.
»Anteeksi, mr. Rautio, mutta minÀ varasin teille stepin! Palkinnoksi iltapÀivÀisestÀ siellÀ sillalla, jos se nyt mikÀÀn palkinto on...»
He lÀhtivÀt kahden, sulavasti ja notkeasti. Nellie tunsi Olan lujan otteen, ja luottaen toiseen hÀn intoutui. He kiitivÀt hurjasti lattialla, ja mieltymyksen huudahdus kajahti kautta salin: Ola kookkaana, jykevÀnÀ kenttÀpuvussaan ja Nellie sirona, naisellisena esiintyivÀt erinomaisena kokonaisuutena. He tunsivat tempaisevan tahdin joka solussaan, ja vaihe vaiheelta heidÀn tanssinsa tÀydellistyi. Suuren lÀnnen nuorekas voima ja kiihkeÀn terve elÀmÀnilo valautui sÀvelistÀ heidÀn liikkeisiinsÀ. He herÀsivÀt kuin unesta, kun soitto hiljeni ja vaikeni kokonaan.
Ola johti Nellien sivuhuoneeseen, jossa neitonen vaipui nojatuoliin, leyhytellen polttavia kasvojaan viuhkalla. Ovi parvekkeelle oli auki, ja Ola jÀi seisomaan kynnykselle katsellen pimeyteen. Juuri silloin löi kello jossakin huoneessa. EnsimmÀinen sointi palautti Olan tÀyteen tietoisuuteen.
»Mr. Rautio, saatatteko minut alas!» Nellie kohottautui ja katsoi Olaan, joka liikkumattomana seisoi paikallaan. ĂkkiĂ€ tĂ€mĂ€ sĂ€psĂ€hti. Jossakin kauempana nĂ€kyi kajastusta, se hĂ€ipyi, ilmaantui uudelleen ja vahveni. Punertava kajastus, siitĂ€ ei saattanut erehtyĂ€. Tulipalo oli sytytetty.
»ĂlkÀÀ menkö alas!» sanoi Ola lyhyeen ja lĂ€hti kulkemaan, jĂ€ttĂ€en dollariprinsessan yksin. HĂ€n pujottelihe ihmisten vĂ€listĂ€, sai everstin nĂ€kyviinsĂ€, kuiskasi tĂ€lle ja riensi alas. Kaikissa huoneissa oli ihmisiĂ€. Ola teki merkin lĂ€himmille miehille.
»Tulipalo on sytytetty. HyökkÀys voi alkaa millÀ hetkellÀ tahansa. Valmiina! Naiset pois alhaalta!»
HÀn kiirehti huoneesta huoneeseen, ja kuin huomaamatta asettuivat miehet paikoilleen, niin ettÀ jokaista ikkunaa kohti tuli vÀhintÀÀn kaksi miestÀ. Eteishallissa oli ainakin parikymmentÀ, samoin kÀytÀvillÀ ja niiden edustalla. KierrettyÀÀn koko talon hÀn juuri palasi hallin pÀÀovelle, kun kuuli sieltÀ miss Nellien ÀÀnen. »HyvÀ eversti, mutta minÀ menen. Ottakaa kiinni!»
Ola ehti juuri nÀhdÀ, miten Nellie livahti touhukkaan everstin ohi ja pujahti ulos puutarhaan, miss Borah mukanaan, molempien nauraessa.
»Miss Carrer ja Borah, takaisin!» Olan ÀÀni kajahti niin kÀskevÀnÀ ja voimakkaana, ettÀ miss Borah pysÀhtyi askelmille.
»Mr. Rautio, tulkaa saattamaan minua! Jos saatte kiinni!»
Nellien nauru helisi jossakin lÀhellÀ puutarhakÀytÀvÀllÀ. Parilla harppauksella oli Ola ulkona, lÀhtien juoksemaan ÀÀnen suuntaan. Puitten vÀlissÀ saattoi hÀn eroittaa Nellien vaalean puvun vÀlkÀhtelevÀn.
ĂkkiĂ€ kuului edessĂ€ heikko kirkaisu, vaimennettua kamppailua, Ola oikaisi nurmikon yli, ja raskaana putosi hĂ€nen iskunsa johonkin olentoon, joka oli kiertĂ€nyt Nellien kĂ€det taakse ja toisella kĂ€dellĂ€ painoi hĂ€nen suutaan. Olento vaipui maahan kuin ammuttu, Ola tempasi puolipyörtyneen Nellien syliinsĂ€ ja kÀÀntyi takaisin, kun samassa kajahti kokonainen sarja yhteislaukauksia ja tulikielekkeet valaisivat hetkeksi puiston synkeĂ€t puut. Heti sen jĂ€lkeen sammuivat valot rakennuksessa, ikkunoista vĂ€lĂ€hti laukauksia ja Ola kuuli kuulien soivan peloittavan lĂ€hellĂ€. HĂ€n painui maahan ja ryömi muutaman metrin, kunnes tapasi suuren betonisen kukka-altaan. Nopeasti hĂ€n pudottautui sen sisĂ€puolelle. Maaten maassa oli hĂ€n Nellien kanssa turvassa, sillĂ€ korkeat ja paksut laidat suojasivat luodeilta. Nellie huohotti vieressĂ€.
Samassa kajahti toinen yhteislaukaus, hurjat kirkaisut kaikuivat pimeÀssÀ, ja pehmeÀllÀ nurmella kuului miesten askeleita, kun he juoksivat hyökkÀykseen. Ikkunoista vÀlÀhti taas, ja Ola eroitti aivan lÀheltÀ valitusta. Tulitaistelu puhkesi tÀyteen vauhtiin, piilopaikan ohi juoksi lÀÀhÀttÀviÀ olentoja, ja laukaukset taajenivat tÀydelliseksi taisteluksi. Kapinalliset hyökkÀsivÀt rakennusta vastaan. PÀÀovella oteltiin, kuului iskuja ja huutoja ja valitusta. Koko puutarha tuntui olevan tÀynnÀ ampuvia ja huutavia olentoja. Nellie vapisi kauttaaltaan, maaten kukkien seassa pilkknpimeÀssÀ.
»ĂlkÀÀ liikahtako, Ă€lkÀÀkĂ€ pÀÀstĂ€kö ÀÀntĂ€. TĂ€ssĂ€ on mr. Rautio, Ola.»
Ola tunsi, miten Nellien kĂ€si sukelsi kuin turvaa etsien hĂ€nen kĂ€teensĂ€. Taistelu ympĂ€rillĂ€ jatkui. Kapinalliset olivat ilmeisesti aivan rakennuksen vierellĂ€. ĂkkiĂ€ leimahti valo: puutarhan keskellĂ€ oleva sĂ€hkölamppu oli sytytetty. Valoa kesti vain hetkin, mutta se oli tarpeeksi. Puolustajat saattoivat tĂ€hdĂ€tĂ€. RĂ€iskyvĂ€ yhteislaukaus pamahti; seurasi raivokkaita huutoja ja kirkuvia valituksia, hyökkÀÀjĂ€t vĂ€istyivĂ€t, juoksivat ohi ja ryhtyivĂ€t ampumaan kauempaa.
Olaa kaukutti heidÀn asemansa. He olivat molempien rintamien vÀlissÀ. Jos hÀn olisi ollut yksin, olisi hÀn uskaltautunut tunkeutumaan rakennukseen, mutta Nellien kanssa ei sellainen kÀynyt pÀinsÀ.
Tulitaistelu pitkittyi. HyökkÀÀjĂ€t ampuivat rakennusta kohti, mutta puolustajat eivĂ€t vastanneet. ĂkkiĂ€ kĂ€vi kuin humahdus kautta koko puutarhan, Ola tunsi viileĂ€n ilmavirran kĂ€yvĂ€n kasvoihinsa, poskelle tipahti pisara ja samalla valaisi hĂ€ikĂ€isevĂ€ leimahdus kaiken. Olakaan ei voinut pidĂ€ttÀÀ vavahdusta. Kapinalliset tekivĂ€t hyökkĂ€yksen juuri kun valo oli kaikki sokaissut, mutta tuntui kuin kaikkeus olisi revennyt, ilman halkaisi huumaava jyrĂ€hdys, tuuli taivutti puut, ja kokonainen vesivuori ryöppysi maahan.
Oli puhjennut rajuilma. Ola muisti samalla hetkellĂ€ Li-teân sanat matkalla temppeliin. Muutamassa silmĂ€nrĂ€pĂ€yksessĂ€ oli betonikehys tĂ€yttynyt vedellĂ€, ja he makasivat kuin altaassa, sade kohisi kuin koski, ja tuuli humisi niin voimakkaasti, ettĂ€ taistelun melske, laukauksetkin, tuskin eroittuivat siitĂ€. Intian sadekausi oli alkanut, salamat leimahtivat sokaisten kaikki sinipunervalla valollaan, ja aivan kuin korvan juuressa rĂ€iskĂ€hteli heti leimahdusten jĂ€lkeen ukkonen kokonaisina taukoamattomina sarjoina, jotka vavahduttivat koko ruumista ja tekivĂ€t ihmisen kuuroksi. Kaiken tĂ€mĂ€n lomassa juoksi aavemaisia olentoja viitoissa, edessĂ€ ja sivuilla vĂ€lĂ€hteli tuli kivÀÀrien piipuista, kunnes vihellys, terĂ€vĂ€ ja lĂ€pitunkeva, niin ettĂ€ se iskeytyi myrskyn mylvinĂ€n halkikin, kajahti jossakin taampana ja Ola nĂ€ki ampuvien miesten samassa ponnahtavan pystyyn ja juoksevan pois. Salaman vĂ€lĂ€htĂ€essĂ€ ilmaantui puitten vĂ€liin ratsuja, joiden selĂ€ssĂ€ olevat miehet nĂ€yttivĂ€t paremminkin aaveilta likomĂ€rissĂ€ vaatteissaan ja kasvoillaan salaman kelmeĂ€, outo kajastus. HyökkĂ€ys oli torjuttu, ja sotilaat olivat ehtineet avuksi. Puistosta kuului vielĂ€ laukauksia, siellĂ€ siis taisteltiin. Sotilaat olivat piirittĂ€neet hyökkÀÀjĂ€t.
Ola odotti suojassaan. Vesi virtasi suoranaisena ryöppynÀ, ja he molemmat olivat kokonaan vedessÀ. Taas vÀlÀhti tuli puistossa, sammui ja samassa ilmestyi rakennuksen ikkunoihin taas valoja. Ola hypÀhti alas, nosti Nellien ja suojellen hÀntÀ ruumiillaan pieksÀviltÀ vesivihureilta kantoi portaille. SisÀltÀ ilmestyi miehiÀ, ja Olan ehdittyÀ eteishalliin ja asetettua Nellien ensimmÀiseen nojatuoliin pÀÀsi riemunhuudahdus jokaiselta. Nellie ei ollut pyörtynytkÀÀn, mutta sade ja salamat olivat hÀnet turruttaneet. Eversti riensi paikalle.
»Mr. Rautio, te olette haavoittunut! Ainoa haavoittuneemme!»
Ola katsahti ja nÀki vasemmasta kÀsivarrestaan tihkuvan verta. HÀn ei ollut laisinkaan tuntenut, milloin oli saanut luodin.
»TÀmÀ ei liene sen enempÀÀ. Siis kaikki hyvin. Jatkettakoon juhlia vain!»
Loordi Leighton puristi Olan kÀttÀ.
»Tulkaa luokseni muuttamaan pukua. Kaikki on hyvin. Sotilaat ottivat vankeja, mutta niitÀ voimme kuulustella myöhemmin. Silta on eheÀ, eikÀ mikÀÀn tulipalo voi jatkua tÀllaisessa sateessa.»
Ola nyökÀytti pÀÀtÀÀn ja astui sitten Nellien luo, joka hymyili raukeasti.
»Miss Carrer, te sietÀisitte saada vitsaa, mutta luulenpa, ettÀ tÀmÀ troopillinen kylpy on jo riittÀvÀ rangaistus.»
Ola sanoi sen verkkaan ja niin painokkaasti, ettÀ kaikki kuulivat. HÀnen kÀÀnnÀhtÀessÀÀn lÀhtemÀÀn virkkoi Nellie niin hiljaa, ettÀ Ola tuskin kuuli:
»Vastedes tottelen teitÀ.»
Miehet tukivat suljettuja ikkunoita. Ulkona jymisi ja kohisi hirmumyrsky ja salamain leimahtaessa nÀyttivÀt valot sisÀllÀ heikoilta ja kelmeiltÀ.
»HyvÀt naiset ja herrat, juhlaa jatketaan!» huudahti loordi Leighton.
Oli isku seurannut iskua ja tilanne kehittynyt huolestuttavan johdonmukaisesti. PitkÀllinen kuivuus, hirmumyrsky ja liiallisen runsas sadeaika olivat aiheuttaneet kadon, ja mitÀ se merkitsi Intiassa, sen saattoi vain se aavistaa, joka tiesi, ettÀ siellÀ eletÀÀn kÀdestÀ suuhun. Monin paikoin oli nÀlÀnhÀtÀ tÀydellinen, se tappoi tuhansittain joko vÀlittömÀsti tai aiheuttamiinsa tauteihin. Vain ÀÀrimmÀisin ponnistuksin oli onnistuttu hankkimaan viljaa rautatietyövÀelle, hitunen riitti muillekin, mutta tÀmÀ rahtu houkutteli sadoin tuhansin nÀlkiintyneitÀ ihmisiÀ radan varrella oleviin kaupunkeihin.
Loordi Leighton oli edelleen Intiassa ja Nellie samoin, kun nÀlÀnhÀtÀ alkoi, KireÀ tilanne vaati loordia jÀÀmÀÀn edelleenkin, ja synnynnÀisenÀ hallitusmiehenÀ hÀn otti kÀsiinsÀ ratarakennuksen ympÀristöt. HÀn tiesi, ettÀ hÀnen tÀrkein tehtÀvÀnsÀ oli taata rakennustyön jatkuvaisuus, mikÀ edellytti keskeytymÀtöntÀ elintarpeitten saantia ja työrauhaa. HÀn tilasi riittÀvÀsti viljaa, keskitti sen muutamiin hyvinvarustettuihin paikkoihin ja uudisti jaon harvemmaksi. Mutta samalla hÀn yhdessÀ viranomaisten kanssa teki voitavansa yleisen hÀdÀn lieventÀmiseksi. TÀssÀ kohdattiin kuitenkin suunnattomia vaikeuksia. Kiireesti kokoonhaalitut varastot hupenivat samassa hetkessÀ, ja kun ne ennÀttivÀt houkutella jakelupaikkoihin satojatuhansia uusia anojia, muuttui tilanne toivottomaksi. Luurankomaisiksi laihtuneet tai muodottomiksi pöhöttyneet ihmiset kuolivat joukottain kaduille ja toreille, teitten varret olivat tÀynnÀ mÀtÀneviÀ ruumiita ja ilman tÀytti alkuasukas-kaupunginosissa sietÀmÀtön löyhkÀ. VÀlittömÀnÀ seurauksena oli kulkutautien lisÀÀntyminen, ja kuolema raivosi kaikkialla. LÀÀkÀreitÀ oli vÀhÀn, lÀÀkkeitÀ samoin, eikÀ sairaaloita juuri ollenkaan. Intia sai taas tÀydesti kÀrsiÀ suurinta vitsaustaan, joka melkein sÀÀnnöllisesti uudistuneena on tuhonnut enemmÀn elÀmÀÀ kuin vuosituhansien aikana kÀydyt sodat.
Loordi Leighton teki työtĂ€, yötĂ€ ja pĂ€ivÀÀ, ja samoin hĂ€nen »esikuntansa», johon Olakin kuului. Mutta se oli kuin veden lusikointia tĂ€yttyvĂ€stĂ€ valtamerilaivasta, kaikki nuo ponnistukset ja kaikki työ Intian polttavassa helteessĂ€. Sairaita he eivĂ€t voineet pelastaa, mutta terveitĂ€ he yrittelivĂ€t suojella. He muodostivat erikoisia alkuasukaskomppanioita, jotka kulkivat kadulta kadulle ja korjasivat ruumiita, he polttivat ruttopesiĂ€, sÀÀtivĂ€t kuolemanrangaistuksen raaâan veden juomisesta. Se oli kovaa ja raakaa työtĂ€, sÀÀlimĂ€töntĂ€ ja julmaa lempeimmillÀÀnkin, mutta he tiesivĂ€t, ettĂ€ se oli ainoa, mitĂ€ niissĂ€ olosuhteissa saattoi tehdĂ€. Ratarakennusvyöhyke eristettiin, kukaan ei pÀÀssyt alueelle ilman tarkastusta, eikĂ€ työlĂ€isistĂ€ kukaan saanut kuolemanrangaistuksen uhalla joutua kosketukseen ulkopuolella olevien kanssa. Valkoihoiset sĂ€ilyivĂ€tkin jotenkin tĂ€ydelleen, mutta tĂ€mĂ€kin vaati mÀÀrĂ€ttömiĂ€ ponnistuksia, hellittĂ€mĂ€töntĂ€ vartiointia ja sÀÀlimĂ€töntĂ€ kuria.
NÀlÀnhÀtÀ jatkui, ja sen seuraukset kasvoivat. Ilma sÀhköstyi, ja loordi Leighton tunsi, ettÀ kansanmyrsky voi puhjeta milloin tahansa. Se oli ehdottomasti saatava estetyksi, sillÀ kerran puhjenneena ei nÀlkÀinen, villi paljous pysÀhtyisi ennenkuin olisi hÀvittÀnyt kaikki, minkÀ luuli olevan itselleen esteenÀ. Ja niin kauan kuin nÀlkÀ sitÀ kannustaisi, ei siihen tehoaisi mikÀÀn muu kuin aseet; mutta aseellista voimaa oli suhteettoman vÀhÀn massaan verrattuna.
Mutta loordi Leighton jatkoi ponnistuksiaan englantilaisella itsenÀisyydellÀ. HÀnen tehtÀvÀnÀÀn oli jÀrjestyksen sÀilyttÀminen siksi kunnes ulkoa saapui apua, saapuisi elintarpeita. Ne palauttaisivat jÀrjestyksen itsestÀÀn. HÀn tiesi, ettÀ vain voimaan saattoi luottaa tÀssÀ tilanteessa, ja niinpÀ hÀn jÀrjesti ja kehitti puolustuskeinot mahdollisuuden rajoissa. Tultuaan nimitetyksi myöskin alueelle majoitettujen sotilasosastojen pÀÀlliköksi, hÀn saattoi yhdenmukaistuttaa niiden ja aseistettujen työlÀiskomppanioitten toiminnan. Ola oli hÀnen apunaan.
Nellie puuhasi sairaalassa, jossa hoidettiin valkoihoisia työlÀisiÀ, ja hÀn teki voitavansa huojentaakseen kÀrsimyksiÀ. Muutamassa pÀivÀssÀ hÀn synnynnÀisena amerikattarena tottui ruumiilliseen työhön, alituiseen ja raskaaseen työhön, jonka rasitusta lisÀsi polttava kuumuus. HÀn muisti illan rautatiesillalla, jolloin hÀn oli katsellut hiostavassa helteessÀ ahertelevia miehiÀ, katsellut heidÀn raadantaansa, joka tuntui hÀnestÀ niin voittamattoman vaikealta ja kaukaiselta. HÀn muisti, kuinka oli vaistomaisesti halveksinut heidÀn tietÀmÀttömyyttÀÀn pÀÀmÀÀrÀstÀ, heidÀn raivokasta kiintymistÀÀn kulloinkin kÀsillÀolevaan työhön sellaisenaan, ajattelematta sen tarkoitusta, toivomatta muuta sillÀ hetkellÀ kuin ruokaa ja lepoa. HÀn tunsi silloin olevansa heitÀ korkeammalla, mutta olisi tuskin nyt tunnustanut silloista johtopÀÀtöstÀÀn oikeaksi, rientÀessaan sairaan luota sairaan luo, kantaen heille vettÀ, lÀÀkkeitÀ, mitaten kuumetta, muuttaen kÀÀreitÀ ja puhuen, rauhoittaen, kysellen, hymyillen, vaikka silmÀt olisivat vÀsymyksestÀ tahtoneet vÀkisinkin sulkeutua, ja toivoen vain pÀÀsevÀnsÀ taas lepÀÀmÀÀn vuoteelleen omassa huoneessaan, jossa voimakas ilmanvaihtaja piti lÀmpömÀÀrÀÀ siedettÀvÀn alhaisena.
HĂ€n tuskin ymmĂ€rsi, ettĂ€ oli itsekin muuttunut renkaaksi siinĂ€ suunnattomassa ketjussa, jonka jossakin kohdassa oli hĂ€nen isĂ€nsĂ€, ukko Carrer, loordi Leighton, Ola, rautatietyölĂ€iset, alkuasukkaat, â pieneksi renkaaksi, joka ahersi tajuamatta pÀÀmÀÀrÀÀ. HĂ€n iloitsi sairaan parantumisesta, tunsi tuskaa jonkun nytkĂ€htĂ€essĂ€ viimeisen kerran, mutta hĂ€n ei ajatellut kotiinpaluuta, ei suunnitelman onnistumista, vaan hetkittĂ€isiĂ€ tehtĂ€viĂ€, lÀÀkĂ€rin kĂ€yntiĂ€, lÀÀkepulloja, keitettyĂ€ vettĂ€. HĂ€n ei tiennyt, ettĂ€ hĂ€nen toimintahaluinen luonteensa, joka ennen oli ilmennyt vallattomuudessa ja lapsellisen vilkkaissa huvituksissa ja pÀÀhĂ€npistoissa, nyt oli löytĂ€nyt alansa, joka raskaana ja raakanakin tyydytti hĂ€net vĂ€symykseen saakka, estĂ€essÀÀn hĂ€net ajattelemasta mitÀÀn muuta ja tehdessÀÀn hĂ€nestĂ€ koneen, joka valvoi vuoroin pĂ€ivĂ€llĂ€, vuoroin yöllĂ€, ja kĂ€ytti vĂ€liajat jotenkin tarkoin nukkumiseen. HĂ€nellĂ€ ei ollut harrastuksia, hĂ€n ei seurustellut, eikĂ€ hĂ€n, niin ihmeelliseltĂ€ kuin se hĂ€nestĂ€ ensin tuntui, pitĂ€nyt toimintaansa minĂ€kÀÀn suurena, kiitettĂ€vĂ€nĂ€ uhrauksena. HĂ€nen naiselliset vaistonsa ohjasivat hĂ€net alalle, joka oli oikeampi kuin aikaisemmat huvitukset, eikĂ€ hĂ€n niin ollen katsonut kieltĂ€ytyneensĂ€ mistÀÀn, eikĂ€ myöskÀÀn pitĂ€nyt itseÀÀn alempana ja alempiarvoisena kuin ennenkÀÀn.
HĂ€n totteli lÀÀkĂ€rien viittausta, kyselemĂ€ttĂ€ ja empimĂ€ttĂ€, ja joutuessaan puheisiin työlĂ€isten kanssa hĂ€n havaitsi, ettĂ€ kullakin ihmisellĂ€ oli jokin ala, jonka hĂ€n tunsi ja jolla hĂ€n saattoi olla varma, ja ettĂ€ jokaisella tuli olla sellainen. Se oli pohja, jolta jokaisen tĂ€ytyi nousta, ja vasta senjĂ€lkeen saattoi omaksua laajempaa tietĂ€mystĂ€, tĂ€mĂ€n hĂ€ilymĂ€ttĂ€ ilmassa. Nellie ponnisteli sitkeĂ€sti omassa toimessaan, ei kunnianhimosta saadakseen kerran kertoilla kokemuksiaan New Yorkin salongeissa, vaan tyydyttÀÀkseen itsekunnioitustansa, â tunteakseen, ettei ollut nukke, vaan sellainen, mikĂ€ saattaa seistĂ€ omilla jaloilla, jos niin tarvitaan. Joskus hĂ€nen ajatuksensa palasivat Olaan ja hĂ€n tunsi, ettĂ€ Olan hiukan ylimielinen, suojeleva esiintyminen oli ollut oikeutettu, sillĂ€ Ola tiesi ja osasi jotakin, oli ankarassa elĂ€mĂ€ntaistelussa mittaamattomasti paljon enemmĂ€n kuin hĂ€n.
Nellie jaksoi enÀÀ tuskin hengittÀÀ, kun hĂ€n viimeinkin nĂ€ki vuoronsa pÀÀttyvĂ€n. HĂ€n pesi nopeasti kĂ€tensĂ€, riisui esiliinansa ja riensi alas sairaalarakennuksen portaita. Ulkona odotti hevonen, ja Ola istui ajoneuvoissa, ruskeana, laihana ja nĂ€ivettyneenĂ€ raskaista ponnistuksista. Nellie istuutui taakse tohtorin viereen vastapÀÀtĂ€ Olaa, ja ajoneuvot lĂ€htivĂ€t kiitĂ€mÀÀn kapeita katuja pitkin, joiden toisella puolen oli vanha tiilimuuri eroittamassa vaikoisten kaupunginosaa alkuasukkaitten kaupungista. Kansanjoukon melu ja kohu kantautui yhtĂ€mittaisena, uhkaavana pauhuna sen takaa, â nĂ€lkĂ€isen, epĂ€toivoisen ihmisjoukon, joka vaistomaisesti pyrki muurin vierelle ikÀÀnkuin odottaen, ettĂ€ se sieltĂ€ saisi syötĂ€vÀÀ, sieltĂ€, missĂ€ se tiesi sitĂ€ olevan. Muurilla oli aseistettuja vartioita, muutamassa nurkkauksessa konekivÀÀri suojatussa asemassa, ja porttien luona oli vahvemmat vartiostot sotilaita.
He ajoivat nopeasti, mutta muutaman portin luona oli pakko pysÀhtyÀ, sillÀ sen kautta vieri jono raskaita kuorma-autoja lastattuina jauhosÀkeillÀ ja laatikoilla, ja jokaisen kuorman pÀÀllÀ makasi muutama sotilas kivÀÀri kÀdessÀÀn. Autot puhkuivat portista nousten hitaasti mÀkeÀ ylös, ja portin luota kuului toiselta puolen kumeaa melua. Vartiosto oli varuillaan.
ĂkkiĂ€ kajahti raivokas huuto, maa tömisi, kuului kiljahduksia ja kirouksia: vĂ€kijoukko yritti ryöstÀÀ autot. Valtava virta painautui niitĂ€ vastaan, sĂ€kit riistettiin alas, pamahti muutamia laukauksia, sotilaat hyppĂ€sivĂ€t maahan ja hakivat turvaa muurilta, ampuen ja huutaen; mutta mielettömĂ€nĂ€, mistÀÀn vĂ€littĂ€mĂ€ttĂ€ työntyi vĂ€kijoukko edelleen porttia kohden, murti vartioitten vastustuksen ja hyökkĂ€si sisĂ€lle yhtenĂ€ huutavana, raivoavana, nĂ€listyneenĂ€ laumana, kasvot vÀÀristyneinĂ€, suut vaahdoten, ja ryntĂ€si autojen kimppuun.
Ola kÀÀnsi samalla hevosen, Nellie sulki silmÀnsÀ, kun ÀkkiÀ keiken melun voittaten kajahti muutamia huumaavia rÀjÀhdyksiÀ: sotilaat olivat turvautuneet kÀsipommeihin. NÀiden vaikutus oli silmÀnrÀpÀyksellinen ja tehokas, niiden huumaava rÀiske saattoi vÀkijoukon suunniltaan, ja yhtÀ mielettömÀnÀ kuin se oli rynnÀnnyt sisÀÀn, yhtÀ raivokkaasti se painautui uudelleen porttiaukkoon ja riensi ulos, jÀttÀen jÀlkeensÀ ryöstetyt autot, sÀkit ja laatikot sekÀ joukon kaatuneita ja haavoittuneita, joiden huudot ja valitukset tÀyttivÀt ilman. Sotilaat hyökkÀsivÀt portista ulos, autot tuotiin sisÀlle, ja nopeasti suljettiin rautaiset portit.
Kun Ola heidÀn ajettuaan pari kadunvÀliÀ kumartui Nellien puoleen, huomasi hÀn tÀmÀn pyörtyneen. Ola otti itse ohjat kÀteensÀ alkuasukas-ajajalta, ja tohtorin tukiessa NellietÀ kÀvi kulku kuin lennossa toimistotaloon. Nellie vietiin huoneeseensa ja tohtorin avulla hÀn virkosi neljÀnnestunnissa, ollen kuitenkin niin heikko, ettÀ saattoi tuskin tulla pÀivÀllispöytÀÀn.
PÀivÀllinen syötiin jonkun verran pingoittuneet mielialan vallassa. Kaikki tunsivat ratkaisevien hetkien lÀhestyvÀn, ja he tiesivÀt olevansa kaukana ystÀvistÀ, satojen kilometrien pÀÀssÀ tukikohdista, villin ja nÀlkÀisen kansanpaljouden uhkaamina. Huoneessa oli puolihÀmÀrÀ, uutimien ollessa alaslasketut, ilmanvaihtajat hyrrÀsivÀt vaimennettuna, ja alkuasukas-tarjoilijat liikkuivat melkein ÀÀnettöminÀ. Miss Borah katseli huolestuneena NellietÀ, joka oli kalpea ja vÀsynyt, mutta kun loordi Leighton kehoitti hÀntÀ lepÀÀmÀÀn, hymyili hÀn vain heikosti.
»KyllÀ minÀ kestÀn.»
Ola tarkasteli neitoa ÀÀneti. HĂ€nestĂ€ oli dollariprinsessa muuttunut â ja muuttunut edukseen â viime viikkoina, ja suorasukaisena hĂ€n olisi lausunut mieltymyksensĂ€ julkikin, jos olisi aavistanut, kuinka suuresta Nellie siitĂ€ olisi ilahtunut.
Noustessaan pöydĂ€stĂ€ loordi Leighton pyysi herroja työhuoneeseensa, jonne kahvi ja virvokkeetkin tuotiin. He istuivat, â loordi, Ola, toimistopÀÀllikkö, insinöörit, eversti, hĂ€nen adjutanttinsa ja pari muuta upseeria.
Loordi Leighton maistoi jÀÀvettÀ ja alkoi puhua. MikÀÀn ei ilmaissut, ettÀ hÀn olisi rahtuakaan ollut hermostunut tai kiihdyksissÀ. HÀn puhui kylmÀsti ja rauhallisesti kuin englantilainen gentleman konsanaan mukavassa klubihuoneustossaan jonkin Lontoon pÀÀkadun varrella.
»Sain juuri ilmoituksen, ettÀ Tegalin viljavarastot ovat uhatut. MeidÀn on ryhdyttÀvÀ ÀÀrimmÀisiin toimenpiteisiin.»
He vavahtivat kaikin, vaikka olivatkin miehiÀ, jotka olivat tottuneet vaaroihin ja vaikeuksiin. SillÀ jos Tegalin viljavarastot... ei, ajatus ei ottanut kulkeakseen. Se merkitsisi, ettÀ he muutaman pÀivÀn kuluttua jÀisivÀt ilman ruokaa, he ja monituhantinen työlÀisjoukko.
»Tegalista ilmoitettiin, ettĂ€ sinne on saapunut eilen noin kolmekymmentĂ€ tuhatta ihmistĂ€. Kuten muistatte, jĂ€tettiin huomattavimmat varastot sinne juuri senvuoksi, ettĂ€ Tegalin katsottiin syrjĂ€isenĂ€ kauppalana olevat turvallisemman kuin tĂ€mĂ€n kaupungin. Nyt on tilanne kuitenkin toinen. Jotkut salaperĂ€iset voimat ovat ohjanneet vĂ€kijoukon Tegaliin, ja tĂ€nĂ€ aamuna on niitĂ€ vastaan tehty ensimmĂ€inen, puolittain jĂ€rjestetty hyökkĂ€ys. En epĂ€ile, etteikö âMaraâ-liitto ole tĂ€mĂ€n takana. Olen pÀÀttĂ€nyt ehdottaa seuraavan suunnitelman: Viljavarat on saatava tĂ€nne. Kaupunki on edullinen puolustaa, tĂ€nne voimme saada nopeasti miehet ja työtarpeet suojaan ja voimme varjella kallista siltaa. MeidĂ€n on kertakaikkiaan jĂ€rjestĂ€ydyttĂ€vĂ€ tĂ€ydellistĂ€ puolustussotaa varten, ellemme halua jĂ€ttÀÀ kaikkea hĂ€vitettĂ€vĂ€ksi ja paeta. Mutta sitĂ€ ennen on liika vĂ€ki kuljetettava turvaan, naiset ja lapset. TĂ€nĂ€ iltana tai yöllĂ€ lĂ€hetetÀÀn Tegaliin kaikki liikenevĂ€t veturit ja vaunut sekĂ€ tarpeellinen mÀÀrĂ€ vartiovĂ€keĂ€ ja työmiehiĂ€. Viljat lastataan juniin ja tuodaan tĂ€nne, samoin Tegalissa olevat miehet. Yksi juna jatkaa risteysasemalta matkaansa rannikolle, vieden muassaan vaimot ja lapset. Ehdottaisin, ettĂ€ pastorimme huolehtisi jĂ€lkimĂ€isestĂ€ ja ettĂ€ mr Rautio sekĂ€ joku upseeri johtaisivat viljavarastojen evakuoimista Tegalista.»
He ajattelivat hetkisen puhumatta mitÀÀn. Olan rinnassa lÀikÀhti seikkailuhalu, mutta hÀn tunsi, ettÀ tÀssÀ oli kysymyksessÀ enemmÀn kuin seikkailu, tÀssÀ oli taas osaltaan kysymys maailmanvalloituksen onnistumisesta.
»Onko kellÀÀn mitÀÀn muistutettavaa tai lisÀttÀvÀÀ?»
He punnitsivat mielessÀÀn suunnitelmaa, ja Ola virkkoi vihdoin:
»Junat tÀytyy saada lÀhtemÀÀn salaa, muutoin voi syntyÀ tÀydellinen taistelu ennen aikojaan.»
»Se on kyllÀ totta, mutta millÀ tavoin?»
»VÀkijoukko on saatava kiinnittÀmÀÀn huomionsa muualle joksikin aikaa. Niin, ehkÀ, julmaa leikkiÀ se on, mutta ei muukaan auta. JÀrjestÀkÀÀmme elintarvejakelu kentÀlle joen varrella ja ilmoittakaamme siitÀ aivan heti. VÀkijoukko rientÀÀ silloin sinne, ja me saamme rauhassa valmistaa ja suorittaa lÀhtömme.»
He keskustelivat vielÀ puolisen tuntia kÀytÀnnöllisistÀ yksityiskohdista, ja senjÀlkeen riensi jokainen osaltaan panemaan suunnitelmaa toimeen. Kaupungin harvalukuinen naisvÀki ja lapset valmistettiin matkaan, sotilasosasto laittautui kuntoon ja työlÀisjoukko sai mÀÀrÀyksensÀ.
Ola palasi toimistotaloon, tavaten loordi Leightonin juuri kun tÀmÀ aikoi lÀhettÀÀ hÀntÀ noutamaan.
»Mr Rautio, pari sanaa! Miss Carrer ja Borah tÀytyy saada mukaan. Ruhtinas Amaru tarjoaa heille turvapaikan linnassaan, joka on Tegalin tien varrella, syrjÀssÀ ja suojattuna, ja nÀkisin heidÀt mieluummin siellÀ kuin lÀhettÀisin epÀvarmalle rannikkomatkalle. Olen luvannut mr Carrerille pitÀÀ huolta hÀnen tyttÀrestÀÀn. He tulevat teidÀn mukaanne. JÀtÀtte heidÀt vÀliasemalle, jonne ruhtinas Amaru lÀhettÀÀ vartion vastaanottamaan heidÀt. Olen jo puhunut heille, ja he ovat matkavalmistuksissa. Miss Carrer oli erittÀin vastahakoinen, mutta minÀ olin jyrkkÀ ja vaadin poistumaan. Jos saamme kestÀÀ piirityksen, ovat naiset vain tiellÀ. EikÀ milloinkaan voi tietÀÀ, miten kÀy.»
Ola kumarsi ja lÀhti edelleen. HÀn sai ja antoi ohjeita konttorissa, jonne myöskin sotilasosaston pÀÀlliköksi mÀÀrÀtty upseeri saapui. Pihalla odotteli viisikymmentÀ työlÀistÀ, jotka Ola itse oli valinnut, etupÀÀssÀ pohjoismaalaisia, englantilaisia ja amerikkalaisia, kaikki aseistettuina. Asemalle oli annettu mÀÀrÀykset, ja junat laitettiin matkakuntoon kaikessa hiljaisuudessa. Tarkistettuaan, ettÀ kaikki oli kunnossa, Ola palasi sisÀÀn ja istuutui parvekkeelle illastamaan, loordi Leightonin ja miss Carrerin sekÀ Borahin myös saapuessa. Alkoi viilentyÀ, muurien takaa kantautui vÀkijoukon kohu, ja yhtÀkkiÀ he kuulivat valtavaksi paisuvaa huutoa: pauhu yltyi, ja he saattoivat nÀhdÀ kymmentuhantisen vÀkijoukon painautuvan muurin kuvetta pitkin rantaan pÀin. Suunnitelma oli onnistumassa.
He katselivat ÀÀneti, kuinka vÀkivirta lainehti eteenpÀin kiemurrellen, leveten, kaveten, ahtautui katusokkeloihin, tunkeutui temppelipihan lÀpi, aaltoili yli torin, ja kedolle pÀÀstyÀÀn nopeasti vieri rantaa kohti. YhtÀmittaista töminÀÀ ja villiÀ elÀimellistÀ huutoa kuului illan hiljaisuudessa. Virta pysÀhtyi vÀhitellen, hyrskehti paikallaan tuhatvÀrÀhdyksisenÀ, ahnaana, raivokkaana laumana harmaalla kedolla, jolle muutamat suuret puut loivat synkÀt varjonsa, auringon aletessa ja vihdoin sammuessa. Hetkisen hÀmÀrÀ kattoi kaikki, se tihentyi, pimeys peitti kedon ihmisineen nÀkyvistÀ, ja vain kohu ilmaisi, ettÀ joukko vartosi edelleenkin lupauksen tÀyttÀmistÀ.
»Nyt on aika lÀhteÀ. Valmistautukaa nopeasti! VÀkijoukosta ei tiedÀ milloinkaan, minne se saattaa rynnÀtÀ, ja se voi tÀssÀ tapauksessa olla puolessa tunnissa paikalla ehkÀisemÀssÀ lÀhtöÀmme, jos aavistaa meidÀn sellaista aikovan.»
Molemmat neitoset tunsivat vÀristystÀ, katsoessaan tummaan, tuoksuvaan yöhön, joka peitti nÀkyvistÀ, mutta ei salannut uhkaavia vaaroja, moninkertaistutti ne pimeydellÀÀn. He sanoivat hyvÀsti loordi Leightonille, ja viimein puristi Ola tÀmÀn kÀttÀ. He riensivÀt alas, Olan ensin aseistauduttua. Sotilaat ja työlÀiset sekÀ naiset ja lapset olivat kuorma-autoissa valmiina, muutama konekivÀÀri mukanaan. Ola avasi henkilöauton oven ja auttoi naisensa sisÀÀn, sulkien sitten oven ja kiiveten ensimmÀiseen kuorma-autoon, jossa upseeri jo odotti. VÀkeÀ tunkeili ympÀrillÀ, naisten puolisoja, jotka sanoivat hyvÀsti ja syleilivÀt lapsia. Ola vihelsi ja autot lÀhtivÀt puhkuen liikkeelle, ja taakse jÀivÀt saattajat palavine soihtuineen, autojen raskaasti vieriessÀ pimeille kaduille. Portin luona ne lisÀsivÀt vauhtia ja sujahtivat tÀyttÀ vauhtia ulos. Alkuasukas-kaupunginosa oli jotenkin tyhjÀ, joitakin hoippuvia haamuja eroitti talojen vierillÀ, kun autot tummina möhkÀleinÀ kumisivat eteenpÀin tÀydellÀ vauhdilla.
Ola seisoi miesten keskellÀ pitÀen aistimensa jÀnnitettyinÀ ja aseet valmiina. Auto huojui ja keinui epÀtasaisella kadulla, kÀÀntyili kulmauksissa ja synnytti vilpoisan ilmavirran, joka tuntui virkistÀvÀltÀ poskella. Ilman mitÀÀn keskeytystÀ autot viimein saapuivat asemalle, miehet hyppÀsivÀt jÀrjestyksessÀ alas, naiset ja lapset saatettiin nopeasti vaunuihin, miehet sijoitettiin ensimmÀiseen ja viimeiseen junaan, Ola ja upseeri tarkastivat juosten junat, ja hiljainen vihellys oli merkki lÀhtöön. Hitaasti puhkuen lÀhtivÀt junat liikkeelle, sammutetuin valoin, samalla kun autot palasivat nopeasti kaupunkiin. Joenrannalta kuului vÀkijoukon kohu, mutta se vaimeni vÀhitellen, vauhti kasvoi, ja junat kiitivÀt pimeÀssÀ yössÀ tÀydellÀ höyryllÀ eteenpÀin. Vaunuissa sytytettiin I valot. LÀhtö oli onnistunut.
Ola ja upseeri kulkivat junan lÀpi ja toistivat mÀÀrÀyksensÀ vartioinnista ja hÀlytyksestÀ. Kaikki oli jÀrjestyksessÀ, ja upseerin mennessÀ etumaiseen vaunuun Ola sijoittautui miss Carrerin ja Borahin osastoon.
»Milloin olemme perillÀ?» kysyi Nellie, huoaten helpoituksesta, kun Ola istuntui vastapÀÀtÀ.
»Ellei mitÀÀn odottamatonta tapahdu, niin olette te perillÀ aamulla klo seitsemÀn, kahdeksan paikkeilla.»
Nellie nyökkÀsi. Vaunu hyppi ja tÀrisi kiskoilla, ikkunalasit helisivÀt ja ilmanvaihtajat kohisivat. Ikkunoista vilahteli musta yö. Vaunun pyörÀt jyskyttivÀt kuumeisesti, ja vaunussa palava lamppu loi aavistukselleen kelmeÀtÀ valoa. Miss Borah oli alistuvainen, Nellie jaksoi tuskin peittÀÀ hermostumistaan. HÀn pakottautui juttelemaan Olan kanssa, ja tÀmÀn rauhallinen, syvÀ ÀÀni tyynnytti hÀntÀ.
»Muistatteko, kun puhuin siellÀ Suomessa maailmanvalloituksesta. En ajatellut tarkemmin, mitÀ sanoin. Tuo mahdoton ja samalla mahdollinen ajatus viehÀtti minua sellaisenaan, enkÀ vaivautunut punnitsemaan ja harkitsemaan yksityiskohtia. IsÀnne pakoitti minut kehittÀmÀÀn ajatustani, hÀn, joka oli tottunut liikkumaan ja toimimaan suuripiirteisemmin kuin minÀ. Nyt toteutetaan suunnitelmaani, valtava ketju on taottu, ja tÀmÀ oikullinen, pyörivÀ maapallo ja sen asukkaat on joutumassa yhden voimakkaan tahdon alaisuuteen. En epÀile, etteikö suunnitelmani onnistuisi, vaikka en itse puolestani siitÀ niin ÀÀrettömÀsti vÀlitÀkÀÀn. Minua viehÀtti ajatus eikÀ niinkÀÀn paljon sen toteuttaminen.
»Alku kĂ€vi hyvin, mutta silloin taisteltiin vain kapitaalia ja sen omistajia vastaan, ja suurempina, jĂ€rjestyneempinĂ€, kehittyneempinĂ€ kapitalisteina me sulatimme itseemme pienemmĂ€t kilpailijamme, niin ettĂ€ ne nyt, joko tietoisesti tai tiedottomasti, ovat vallassamme ja toimivat auttaakseen meitĂ€ toteuttamaan suunnitelmamme kokonaisuudessaan. Se oli yksi osa. Toinen osa on se, jota nyt parhaillaan yritĂ€mme, â todellinen maailmanvalloitus, aarniometsĂ€n ja erĂ€maan valloittaminen sivistykselle ja kulttuurille tekniikan avulla.
»Me voisimme kÀydÀ sotaa ja me voittaisimme, mutta sodan jÀlkeen meidÀn tÀytyisi kuitenkin turvautua rauhallisiin keinoihin. Niin ollen me valloitamme kuokalla ja lapiolla, auralla ja puimakoneella, rautatiellÀ ja kanavalla. Se on varmempaa ja halvempaa. Mutta vaikka me voimme hallita kapitaalia ja paljon muuta, me emme kykene vielÀ tarpeellisessa mÀÀrÀssÀ hallitsemaan luonnonvoimia emmekÀ torjumaan niiden tuhoja. MeidÀn vallassamme ei ollut ehkÀistÀ kuivuutta eikÀ liian runsasta sadeaikaa tÀÀllÀ, eikÀ edes torjua nÀlÀnhÀtÀÀ, joka oli vÀlitön seuraus. Ei vielÀ, mutta kyllÀ joskus. Juuri siihen me pyrimme. Jos me emme kerran kykene tÀydelleen hallitsemaan luonnonvoimia, niin ainakin estÀmme niiden tuhot; jos me emme voi saada aikaan sadetta, niin voimme jÀrjestÀÀ kastelulaitteet; jos emme voi estÀÀ sadeajan jatkumista, niin voimme johdattaa veden toisaalle; jos emme voi estÀÀ katoa, tÀytyy meidÀn voida estÀÀ nÀlÀnhÀtÀ, kansankuohunta ja kapinaliike.
»Nyt tuli kaikki meille liian ÀkkiÀ, me emme olleet vielÀ tÀysin tehtÀvÀmme tasalla, kato yllÀtti meidÀt, nÀlÀnhÀtÀ on kÀrjistÀnyt tilanteen uhkaavaksi, ja me saamme ponnistaa kaikki voimamme, voidaksemme pitÀÀ puoliamme siksi kunnes apua saapuu. MeidÀn tÀytyy saada apua, työmme hedelmÀt eivÀt saa mennÀ hukkaan, sillÀ Intian valloitukseen on kiinnitetty liiaksi rahaa, ettÀ edes meidÀn yhtymÀmme jaksaisi sitÀ kukistumatta kestÀÀ. Mr Carrerin tehtÀvÀ on koota ja lÀhettÀÀ meille viljaa, meidÀn tehtÀvÀmme on kestÀÀ siihen saakka, suojella tÀhÀnastiset työn tulokset ja estÀÀ yleinen anarkia, jonka vallitessa ei viljasta olisi mitÀÀn apua, kun emme voisi sitÀ kuitenkaan jakaa. Jos Intia kerran nousee kapinaan, ei sitÀ mikÀÀn voi pidÀtellÀ eikÀ sitÀ mikÀÀn valloita.»
Pala palalta piirtyi tilanne heidÀn eteensÀ, uhkaavana ja synkkÀnÀ, ja junan jyske ikÀÀnkuin tehosti sanojen vaikutusta ja lisÀsi niiden kaameata jÀnnitystÀ.
»Tilanne on vaikea», jatkoi Ola. »Se on sitÀ kai muuallakin, kanavarakennuksella ja kaivosalueilla, mutta ehkÀ vaikein tÀÀllÀ kauimpana. Me olemme jo nyt tosiasiallisesti saarroksissa, yhteytemme rannikolle on epÀvarma, puolustusvoimamme vÀhÀiset, ja ellemme nyt onnistu pelastamaa Tegalissa olevia viljavarastojamme, ei liene muuta keinoa kuin taistellen tunkeutua rannikolle. Kapina voi puhjeta millÀ hetkellÀ tahansa. Jos sokea lauma kÀsittÀisi voimansa, tajuaisi, ettÀ me kaikesta jÀrjestymisestÀmme huolimatta olemme vain tomuhiukkanen sen rinnalla, niin olisimme samalla hetkellÀ tuomitut kukistumaan. Ja otaksuakseni eivÀt itsenÀisyysmiehet jÀtÀ kÀyttÀmÀttÀ tÀtÀ tilaisuutta hyvÀkseen. Kaikki riippuu niin ollen siitÀ, kumpi ehtii ensiksi, vilja vai kapina.»
Ola vaikeni ja jÀi tuijottamaan ikkunasta, vaikka mitÀÀn ei nÀkynytkÀÀn. Juna jyskytti edelleen huojuen ja kalskuen. HÀn meni vaunusillalle, jossa seisoi pari vartijaa seinÀÀ vasten nojaten. Veturinsavu painautui alas, hiekka sinkoili ilmassa, ja vahva tuulenvirta heilutti vaatteita. Ola sytytti piippunsa ja jÀi seisomaan. HÀn mietti tilannetta Tegalissa, kaupungissa, koko maassa, eikÀ voinut olla tulematta johtopÀÀtökseen, ettÀ kapina kaikesta pÀÀttÀen puhkeisi ennenkuin apua ennÀttÀisi saapua.
Ola havahtui kuin unesta, kun kimakka vihellys tunkeutui pimeydestÀ ja juna pysÀhtyi niin ÀkkiÀ, ettÀ vaunun pyörÀt liukuivat painon vaikutuksesta ja jatkuvaisuudesta kiskoilla. Kuului huutoja ja melua. Nellie ja miss Borah olivat samalla ulkona, mutta Ola työnsi heidÀt kursailematta vaunuun ja hyppÀsi maahan, lÀhtien juoksemaan etumaisen junan luo. Upseeri oli jo siellÀ sekÀ joukko sotilaita ja työlÀisiÀ.
»Rata rikki!» kuuli Ola huudahduksia jo kauempaa. Tullessaan veturin luo hÀn nÀki muutamien miesten tarkastelevan rataa veturilyhtyjen hÀikÀisevÀssÀ valossa.
»Ei mitÀÀn vaaraa, vain pieni ilkityö, muutama kisko irroitettu!» ilmoitti upseeri ja viittasi radalle. Kolmen neljÀn metrin pÀÀssÀ veturista oli pari kiskoa ruuvattu erilleen, mutta jÀtetty irtonaisina paikoilleen. Veturinkuljettaja nojasi ikkunastaan ulos.
»VÀhÀllÀ piti, etten ajanut tuohon rotanloukkuun, mutta vanhat silmÀt eivÀt valehdelleet, ja sain koneen pysÀytetyksi juuri oikeassa silmÀnrÀpÀyksessÀ.»
Ola kiitti kuljettajaa, joka oli pelastanut koko matkueen, ja antoi mÀÀrÀyksensÀ. Työkaluvaunusta haettiin vÀlineet, ja tuota pikaa oli uudet kiskot kiinnitetty paikoilleen, samalla kuin joukko miehiÀ lÀhti lyhtyineen tarkastamaan rataa etempÀÀ. Puolen tunnin kuluttua oli rata tutkittu siltÀ kohden ja matkaa voitiin jatkaa. Seikkailu piti kaikki valveilla ja teroitti tarkkaavaisuutta.
Ola palasi vaunuun, ja neitoset kyselivÀt tapahtuman yksityiskohtia, kunnes Olan neuvosta laskeutuivat lepÀÀmÀÀn, hÀnen itsensÀ oikaistessa viereisen osaston sohvalle. HÀn nukkui melkein heti junan yksitoikkoiseen jyskeeseen, herÀten vasta aamulla, kun kirkas auringonvalo tunkeutui vaunuun. PeseydyttyÀÀn hÀn koputti ovelle.
»SisÀÀn!» kajahti miss Nellien ÀÀni kirkkaana. Molemmat neitoset olivat jo valveilla, reippaina ja virkeinÀ; yöllinen levottomuus ja alakuloisuus oli haihtunut, ja iloisesti pyysi miss Nellie Olaa kahville, jota kiinalainen kokki oli keittÀnyt. Ola söi kevyen aamiaisen, joi kahvin ja sytytettyÀÀn piippunsa meni upseerin luo. HÀn tiedusteli, missÀ he nyt olivat, ja sai selville, ettÀ he tunnin kuluttua tulisivat risteysasemalle, jossa yksi juna erkanisi rannikolle naisineen ja lapsineen.
Kohisten vyöryivÀt junat palmujen ympÀröimÀlle asemalle. Pieni sotilasvartiosto oli ympÀröinyt asema-alueen ja piti loitolla alkuasukasjoukkoa, joka tunkeili piikkilanka-aitauksen takana. Vaihteet selvitettiin nopeaan, osa sotilaita siirtyi erkanevaan junaan, ja puolen tunnin kuluttua jatkettiin matkaa.
Parin tunnin kuluttua juna pysĂ€htyi muutamalle vĂ€liasemalle, bamburuoâoista kyhĂ€tyn rakennuksen eteen. Keltainen valuva hiekka loisti kuumuutta sen ympĂ€rillĂ€, ja lĂ€hellĂ€ soivat pitkĂ€n radiotangon langat ilmassa. Asemalla oli ryhmĂ€ alkuasukkaita, pari valkoihoista virkailijaa eikĂ€ ketÀÀn muuta. Rakennuksen vierustalla odottivat kahdet vaunut, jotka ruhtinas Amaru oli lĂ€hettĂ€nyt.
Nellie ja miss Borah astuivat alas tavaroineen, joita ruhtinaan palvelijat riensivÀt kantamaan. Ola hyppÀsi maahan ja asteli heidÀn jÀljessÀÀn vaunuille, auttaen neitoset istumaan.
»Onko tÀÀllÀ rauhallista?» kysyi hÀn ajajalta. TÀmÀ nyökÀytti pÀÀtÀnsÀ.
»NÀkemiin siis, miss Carrer!» sanoi Ola ja ojensi kÀtensÀ. Nellie puristi sitÀ pitkÀÀn.
»Kiitos teille, mr Rautio, kaikesta mitÀ olette hyvÀkseni tehnyt, eikÀ se ole todellakaan vÀhÀn. Onnea retkellenne! Ja luvatkaa, ettette turhan pÀiten lyöttÀydy vaaralle alttiiksi, niinkuin... niinkuin minÀ ehkÀ olen joskus tehnyt, silloin sillalla ja tanssiaisissa ja muualla. NÀkemiin!»
»En hae enkÀ vÀistÀ vaaraa, sen voinen sanoa. NÀkemiin, miss Borah!»
Ola nosti hattuaan ja riensi vaunuunsa. Hitaasti lÀhti juna liikkeelle, ja Ola seiso ikkunassa katsellen, kunnes vaunut ja Nellie ja miss Borah katosivat junan sukeltautuessa ensimmÀiseen mutkaan.
Kivinen varastoaitta vallitsi koko asema-aluetta. Sen seiniin oli puhkaistu muutamia aukkoja, ja niistÀ oli konekivÀÀrit suunnattu aseman edustalla olevaa aukeaa, rataa, pientÀ siltaa ja kauppalan pÀÀkatua kohti. Aitan viereen oli kiireesti koottu puuvillapaaleja. joiden takana sotilaat makasivat kivÀÀreineen. HeillÀ ei ollut mitÀÀn muuta suojaa polttavalta auringolta kuin vaatteensa, ja herkeÀmÀttÀ he maistoivat kenttÀpulloistaan lÀmmintÀ vettÀ, jota sen sekaan pistetyt jÀÀpalasetkaan eivÀt kyenneet pitÀmÀÀn viileÀnÀ.
Noin neljÀnsadan metrin pÀÀssÀ oli vÀkijoukko ryhmittyneenÀ puiden ja talojen suojaan. SiellÀ oli kymmeniÀtuhansia ihmisiÀ, ja heidÀn melunsa kuului selvÀsti varastulle saakka. SiellÀ oli levoton, nÀlkÀinen, villi lauma, joka halusi, mutta ei vielÀ uskaltanut hyökÀtÀ heidÀn kimppuunsa, ryöstÀÀkseen ja tuhotakseen kaikki. Joitakin yksityisiÀ laukauksia ammuttiin sen puolelta varastoa kohti, jotkut nikkelikappaleet naksahtivat kiviseinÀÀn, mutta sotilaat eivÀt vastanneet. He olivat suojassa, ja niin kauan kuin vÀkijoukon ammunta oli vaaratonta eikÀ se hyökÀnnyt, pidÀttyivÀt he, etteivÀt olisi herÀttÀneet sen uinuvaa, mutta jo herÀÀvÀÀ raivoa.
Varastolta nÀki asema-alueelle, jossa oli muutamia junia. SiellÀ lastattiin. HerkeÀmÀttÀ, levÀhtÀmÀttÀ kÀvi työ: puuvillamekkoiset miehet vierittivÀt lankkuratoja pitkin viljasÀkkejÀ varastoista vaunuihin, joissa toiset ottivat ne vastaan, nostivat paikalleen, kumartuivat ottamaan seuraavaa, hien virtoina valuessa koko ruumiin yli. Mutta he eivÀt hellittÀneet. Tegalin varastot oli saatava pelastetuiksi, ja kuullessaan ja nÀhdessÀÀn muutaman sadan metrin pÀÀssÀ uhkaavan vÀkijoukon ja sen melun, he jÀnnittivÀt viimeisetkin voimansa ja jatkoivat raskasta työtÀÀn, nostivat, vierittivÀt, laskivat painavia sÀkkejÀ, joista lÀhtevÀ pöly tunkeutui sieraimiin, sokaisi silmÀt ja vaikeutti hengitystÀ. Aika-ajoin he kumartuivat maistaakseen vettÀ ja korjatakseen asevyötÀnsÀ.
Vaunu tÀyttyi vaunun jÀlkeen, mutta varastot olivat suuret ja he tarvitsivat kaikki. Ola kulki mies mieheltÀ, rohkaisi ja innosti heitÀ. He olivat kaikin tottuneet luottamaan hÀneen, monet jo aikaisemmin hÀnen työskennellessÀÀn sillalla, toiset taas tÀmÀn matkan aikana, ja kaikkiin vaikutti hÀnen reipas suora olemuksensa ja lyhyet asialliset kÀskynsÀ, joihin sisÀltyi luottamusta ja miehekÀstÀ ystÀvÀllisyyttÀ. He raatoivat voimiensa mukaan ja enemmÀnkin. SÀkit tuotiin varastojen uumenista, vedettiin lankkuratoja pitkin vaunun kupeelle, ja voimakkaat kÀdet nostivat ne vaunuun.
Mutta samalla heidÀn silmÀnsÀ tÀhystivÀt aukeaa kohti, jonka toisella reunalla hÀÀmötti vÀrikÀs vÀkijoukko; heidÀn korvansa kuulostivat lauman melua, koettaen arvata sen aikomuksia. Sinne he tÀhystivÀt kaikki, työmiehet ja sotilaat ja Ola ja upseeri, joka vartioitsi varastomakasiinissa konekivÀÀrin luona laskematta kÀdestÀÀn kiikaria.
Niin jatkui työ tunti tunnilta vÀhentymÀttömÀllÀ voimalla. Miehet olivat jo kuolemanvÀsyneet, mutta kaikkia heitÀ kannusti sama toivo ja sama pelko, ja sotilaat makasivat edelleenkin suojuspaikoissaan.
Tuli hÀmÀrÀ, ja kuin sen tuloa tervehtien kasvoi vÀkijoukon meteli. TyötÀ riittÀisi vielÀ pariksi tunniksi, mutta vaara oli entistÀ suurempi, sillÀ pimeys auttaisi vÀkijoukkoa, jos se ryhtyisi ryntÀÀmÀÀn. Ola laski mahdollisuuksia, ja hÀn ihaili sotilaita ja työmiehiÀ, jotka vaaran suuruuden tietÀen kuitenkin suorittivat tehtÀvÀnsÀ loppuun asti.
Kaikki tapahtui nopeasti, niin nopeasti, ettĂ€ työmiehet tuskin ennĂ€ttivĂ€t sijoittautua ampuma-asemiin varastojen vĂ€liin, nĂ€iden aukkojen suille ja katoille, kun harmaa liukuva juova vieri yli aukean ja huutaen ryntĂ€si junia kohti. Ei pienintĂ€kÀÀn varoitusta, ei pienintĂ€kÀÀn ennakkoyritystĂ€, kun lauma syöksyi esiin. Ola kyyristĂ€ytyi muutaman puuvillapaalin taa kahden varaston vĂ€lissĂ€. HĂ€nen ympĂ€rillÀÀn oli parikymmentĂ€ työmiestĂ€, jotka tyynesti tarkastivat kivÀÀrinsĂ€. He tiesivĂ€t tehtĂ€vĂ€nsĂ€, tiesivĂ€t kyllĂ€, ettĂ€ heillĂ€ oli edessÀÀn nĂ€lkĂ€inen, sÀÀlittĂ€vĂ€, epĂ€toivoinen ihmislauma, joka haki syötĂ€vÀÀ, mutta myöskin ettĂ€ se oli nyt sokea ja raivokas ja empimĂ€ttĂ€ â villinĂ€ ja elĂ€imellisenĂ€ â tuhoaisi jokaisen heistĂ€, elleivĂ€t he saisi sitĂ€ torjutuksi. Valintaa ei ollut, joko he tai se, ja he olivat pÀÀttĂ€neet taistelin viimeiseen mieheen.
Alkuasukkaat hyökkÀsivÀt huutaen ja raivoten, mutta laukaustakaan ei kuulunut. Tumma massa vyöryi eteenpÀin, kiemurrellen, nousten ja laskien, ja jalkojen töminÀ, aseitten kalske ja villit huudot sulautuivat hirvittÀvÀksi melskeeksi. Miehet varastojen katoilla ja vÀleissÀ sekÀ sotilaat ylhÀÀllÀ aitan ympÀrillÀ olivat ÀÀneti ja liikkumatta, mutta joka hermo oli jÀnnitetty, ja kuin naulittuna oli jokainen katse tÀhdÀtty vyöryvÀÀn laumaan.
ĂkkiĂ€ kuului sarja laukauksia, ja koko alueen valaisivat valopommien sĂ€ihkyvĂ€t loimut: valkoiset, punaiset, vihreĂ€t, siniset liekit sinkosivat hĂ€ikĂ€iseviĂ€ sĂ€teitÀÀn yli hyökkÀÀvĂ€n joukon sen pĂ€itten ylĂ€puolella ja edessĂ€, ja vasta nyt nĂ€kivĂ€t puolustajat tĂ€ydesti vaaran: lauma oli suunnaton, aseita vĂ€lkkyi kaikkialla, ja hurjistuneet ilmeet yhdessĂ€ villien rĂ€ikeitten pukujen kanssa loivat valtavan kuvan. Jokaisen hermo vĂ€rĂ€hti ja kĂ€si vavahti, mutta odottamaton oli valopommien vaikutus hyökkÀÀjiin. ĂkkiĂ€ ja yllĂ€ttĂ€vĂ€sti ammuttuina ne sokaisivat hyökkÀÀjĂ€t, niiden kaamean kelmeĂ€ valo herĂ€tti kauhua, ja valopommituksen jatkuminen, kun jotkut pommit putosivat melkein vĂ€kijoukon keskuuteen, sai sen suunniltaan. Syntyi hajanaista liikettĂ€, ja kun varastoaitasta samassa rĂ€iskĂ€hti konekivÀÀrituli ja vinkuvat luotisarjat viuhkivat yli vĂ€kijoukon, jakaantui tĂ€mĂ€ kahtia: taemmat painautuivat sekavaksi raivoisaksi rykelmĂ€ksi, joka perĂ€ytyi yhtĂ€ villisti kuin oli hyökĂ€nnytkin, mutta etumaiset jatkoivat hurjina rynnĂ€kköÀ. Upseeri lisĂ€si valopommien vaikutusta ampumalla niitĂ€ yhtĂ€mittaisesti perĂ€ytyvĂ€n joukon jĂ€lkeen ja suoraan joukkoonkin. Suurin vaara oli vĂ€ltetty, mutta valtava oli puolustajien mieslukuun nĂ€hden sekin joukko, joka jatkoi hyökkĂ€ystĂ€.
»KÀsipommit esille! Tulta!»
Olan ÀÀni kajahti kautta vÀijyvÀn miesjoukon, ja muutamien sekuntien kuluttua vavahdutti tienoota satojen kÀsipommien huumaavat rÀjÀhdykset. Ola nÀki hyökkÀÀjÀin silmÀnrÀpÀyksessÀ heittÀytyvÀn maahan ja tajusi samalla, ettÀ heillÀ oli edessÀÀn harjoitettuja miehiÀ. Mutta kaikesta huolimatta oli kÀsikranaattien vaikutus ilmeinen ja tehokas. Maahan heittÀytyneet hyökkÀÀjÀt alkoivat samalla ampua, kuulasade rÀiskÀhti seiniin ja puuvillapaaleihin, mutta tilanne oli puolustajille edullinen, sillÀ hyökkÀÀjÀt olivat valopommien piirissÀ, kun he itse taas olivat pimeydessÀ. Parin minuutin kuluttua oli tÀmÀ selvillÀ myöskin hyökkÀÀjille; he syöksÀhtivÀt ylös ja ryntÀsivÀt varastoja ja nÀiden vÀlisiÀ kujia vastaan. Taas kajahtivat kasipommien rÀjÀhdykset ja yhteislaukaukset kivÀÀreistÀ, mutta hyökkÀys oli niin nopea, ettÀ alkuasukkaat pÀÀsivÀt varastojen seinÀmÀlle ja joissakin paikoin syntyi kujanteissa kÀsikÀhmÀkin. Varastoaitan luona taisteltiin raivokkaasti, mutta kapinalliset eivÀt kestÀneet konekivÀÀrien tulta, vaan pakenivat, jolloin ÀkkiÀ saatettiin suunnata murhaava tuli seinÀmien suojaan vetÀytyneihin kapinallisiin; siten nÀmÀ joutuivat kahden tulen vÀliin. Taistelu oli samassa ratkaistu, useat kapinallisista kaatuivat ja muut pakenivat, mitÀ lukuunottamatta, jotka taistelivat kujanteissa. Pieni osasto sotilaita lÀhti ajamaan takaa, ja konekivÀÀrituli suunnattiin perÀytyviin.
Ola ei tÀstÀ kaikesta tietÀnyt paljoakaan, sillÀ hÀn taisteli parinkymmenen työtoverinsa kanssa hyvinkin viittÀkymmentÀ kapinallista vastaan, jotka olivat pÀÀsseet tunkeutumaan kujanteeseen. KivÀÀri kuumeni kÀsissÀ niin ettÀ se poltti, kÀsipommit olivat jo loppuneet, mutta perÀytymÀttÀ he jatkoivat ammuntaa puoleksi nÀkymÀtöntÀ vihollista vastaan, sillÀ kujanteessa ei ollut paljonkaan apua valopommeista. Pari toveria oli jo haavoittunut ja ÀkkiÀ Olakin tunsi sipaisun oikeassa olkavarressaan, mutta kun ei mitÀÀn kipua tuntunut, jatkoi hÀn taukoamatta ampumistaan.
Kapinalliset tunsivat ettÀ suora hyökkÀys olisi mieletön, ja levÀhtivÀt pimeyden suojassa hetkisen. Samassa kajahti voimakas, kaikuva hurraahuuto yli taistelualueen, takaapÀin kuului juoksua ja huikkaus:
»KestÀkÀÀ hetkinen vielÀ! Me tulemme!»
Kujanteeseen syöksÀhti parikymmentÀ sotilasta ja liittyi työmiesten riveihin. Melkein samassa levittÀytyi toinen ketju kujanteen toiseen pÀÀhÀn. Kapinalliset olivat tÀydellisesti loukussa. HeitÀ kehoitettiin antautumaan, ja viipymÀttÀ he kehoitusta noudattivatkin, nousten yksitellen maasta ja astuen ketjun luo kÀdet ylhÀÀllÀ. Tuokion kuluttua oli koko joukko riisuttu aseista ja vangittu.
Taistelu oli pÀÀttynyt.
Puolustajien tappiot olivat pienet, sillÀ kapinallisten tuli oli ollut sekÀ vÀhÀistÀ ettÀ tehotonta, niin ettei työmiehistÀ ja sotilaista ollut ketÀÀn kaatunut, muutamia ainoastaan lievÀsti haavoittunut, niiden joukossa Olakin. Kapinallisten hÀviöt olivat sensijaan melkoiset.
Osa sotilaista ja työmiehistÀ jÀrjestettiin vahtiin mahdollisen uuden hyökkÀyksen varalta, ryhmÀ lÀhetettiin kaivamaan hautaa ja toiset kerÀÀmÀÀn haavoittuneita, jotka sijoitettiin tyhjÀÀn varastorakennukseen; ensimmÀisen avun antoivat heille sotilasvÀlskÀrit. Suurin osa työmiehistÀ ryhtyi jÀlleen lastataamaan, luutta Ola lÀksi upseerin kanssa kuulustelemaan ja tarkastamaan vankeja.
He kulkivat melkein rivin pÀÀhÀn, kun Ola hiukan vavahti: erÀÀn siniviittaisen, tarmokkaan ja ÀlykkÀÀn nÀköisen vangin kasvot tuntuivat hÀnestÀ tutuilta. SilmÀnrÀpÀyksessÀ vÀlÀhti hÀnen mieleensÀ synkkÀ temppelisali, lapattava soihtu, villi miesjoukko ja sen keskellÀ mies, joka selitteli karttaa. HÀnen edessÀÀn oli babu, joka oli johtanut hyökkÀystÀ rautatiesiltaa ja toimistotaloa vastaan. Ola viittasi sotilaille, vanki eroitettiin rivistÀ ja vietiin aittarakennukseen, jossa toimitettiin ruumiintarkastus. Ola ei ollut erehtynyt: mies oli babu, se kÀvi selville sekÀ vaatteista ettÀ papereista, jotka hÀneltÀ löydettiin. Asemalyhdyn valossa ryhtyi Ola tutkimaan papereita, jotka olivat englanninkielisiÀ, ja mitÀ pitemmÀlle hÀn luki, sitÀ valtavammat muodot sai se suunnitelma, jonka kapinalliset olivat laatineet. Ulkona raatoivat työmiehet puolittaisessa pimeydessÀ, lastaten vaunuja, jostakin kauempaa kuului yksityisiÀ laukauksia, mutta Ola ei kuullut mitÀÀn muuta kuin verensÀ taonnan ohimoissa. HÀn katsahti babuun, joka seisoi kahden sotilaan vÀlissÀ, lyhdyn valon langetessa tummille kasvoille, ja hÀn melkein kauhistui niiden voimattoman raivon ilmettÀ. Sotilaat seisoivat liikkumalta, upseeri katsoi kiinteÀsti Olaa.
»ViekÀÀ vanki pois», komensi Ola. JÀÀtyÀÀn kahden upseerin kanssa hÀn tarttui pÀÀhÀnsÀ kÀsillÀÀn ja painoi ohimoita. HÀnen tÀytyi olla nyt kylmÀ ja levollinen, hinnalla millÀ hyvÀnsÀ. vaikka hÀnen saamansa tiedot tekivÀt sen melkein mahdottomaksi.
Tunne kehoitti hÀntÀ heti perÀytymÀÀn, keskeyttÀmÀÀn lastaamisen ja komentamaan junat liikkeelle, mutta hÀn tajusi, kuinka hyödytöntÀ olisi pelastua ilman elintarpeita. Ei, pari tuntia tÀytyi uskaltaa, ja hÀn pÀÀtti uskaltaa.
»Tulkaa, nyt riippuu kaikki hiuskarvasta! Soittakaamme kaupunkiin!»
He kulkivat lÀpi asema-alueen, ohi pimeÀssÀ hÀÀrivien miesten ja sotilasvartioitten asemataloon. Ola meni puhelimen ÀÀreen ja kiersi. Kello tuskin kilahti.
Tuskanhiki kohosi Olan otsalle: johto oli ilmeisesti katkaistu ja heidÀt eristetty muun maailman yhteydestÀ. Parilla harppauksella hÀn oli ulkona. HÀn juoksi vaunulta vaunulle ja kehoitti miehiÀ ponnistamaan, ponnistamaan yli voimiensa, heidÀn tÀytyi kiiruhtaa. HÀn komensi suurimman osan sotilaitakin lastaamaan, vartijoista poistettiin enemmÀn kuin puolet, omat haavoittuneet sijoitettiin vaunuihin. Miehet raatoivat puolitajuttomina, he olivat nÀÀnnyksissÀ kuumuudesta, työstÀ ja taistelusta, ja vÀhitellen, heidÀn sitÀ huomaamattansa, tunki salainen kammo ja pelko heidÀn mieleensÀ vÀsymyksen lisÀÀntyessÀ; se joudutti heidÀn työtÀnsÀ, mutta hermostutti myös.
Ola meni upseerin kanssa autioon toimistotaloon ja istahti penkille. HÀn itsekin oli menehtymÀisillÀÀn uupumuksesta, haavoittunutta kÀttÀ sÀrki hiukan, ja pÀÀ tuntui raskaalta. HÀn joi ahneesti kenttÀpullonsa pohjaan, sytytti piippunsa ja ryhtyi kertomaan upseerille suunnitelmaa.
Ylihuomenna oli mÀÀrÀ puhjeta yleisen kapinan. Sen aloittaisivat salassa muodostetut sissiparvet, mutta siihen liittyisivÀt heti myöskin hallituksen alkuasukasjoukot. TÀrkeimmÀt kaupungit eristettÀisiin toisistaan, pienemmÀt vallattaisiin yllÀköllÀ ja muita ryhdyttÀisiin piirittÀmÀÀn. Kapinallisilla oli tÀsmÀlleen tiedossa hallituksen joukkojen lukumÀÀrÀ, aseistus ja sijoitus, varustuksista ja linnoituksista oli ohjapiirrokset, ja lisÀksi oli heillÀ kÀytettÀvissÀÀn pÀteviÀ sotilasjohtajia. Suunnitelmasta nÀki, ettÀ sen olivat taitavat miehet laatineet, ja siitÀ sai myöskin tietÀÀ, ettÀ kapinalliset luottivat melkein kaikkiin heimoihin ja kansankerroksiin. Mara-liitto oli onnistunut yhdistÀmÀÀn Intian kirjavat kansat yhden tunnuslauseen alle: irti valkoisista! Ja nyt, kun nÀlÀnhÀtÀ ja kulkutaudit olivat saaneet liikkeelle valtavat kansanjoukot, kun yleinen anarkia uhkasi, nyt onnistuisi kapinallisten suunnitelma varmasti ja vastustamattomasti. Sen Ola ymmÀrsi. Luettuaan paperin hÀn olisi voinut vannoa, ettÀ Intia muutaman pÀivÀn kuluttua olisi vapaa ja itsenÀinen. SitÀ ei voisi mikÀÀn estÀÀ, eikÀ Olakaan aikonut sitÀ, mutta hÀn ponnistaisi kaikki voimansa, estÀÀkseen suunnitelman sellaisenaan toteutumasta.
Mutta sekin nÀytti toivottomalta. MitÀ voisi hÀn, yksinÀinen mies, kaukana keskuspaikoista, melkein eristettynÀ, Intian miljoonia vastaan? Yksi asia oli selvÀ: selvitys suunnitelmasta oli toimitettava heti ainakin tiedoksi kaupunkiin.
Lastaus loppui viimeinkin, ja tylsÀn nÀÀntyneinÀ heittÀytyivÀt miehet vaunuihin makaamaan. Ola tarkasti kiireesti kaikki. Edelle vaihdettiin pari tyhjÀÀ tavaravaunua, joista etumaisessa oli valonheittÀjÀ. Veturi työnsi niitÀ takaa. TÀytyi olla varovainen. Rata voisi olla rikottu tai miinoitettu. Ola kiipesi etumaiseen vaunuun, mukanaan muutamia miehiÀ, ja hiljaa puhkuen lÀksi juna öisessÀ pimeydessÀ liikkeelle. Parin kolmen sadan metrin pÀÀssÀ seurasivat sotilaat ja upseerit toisessa junassa, ja sen jÀljessÀ vyöryivÀt raskaat viljajunat uupuneini miehineen. ViimeisenÀ oli osasto sotilaita.
Kun juna oli pÀÀssyt vauhtiin, kuului kauppalasta kumea pitkÀ huuto: vÀkijoukko raivosi, kun saalis oli pÀÀssyt livahtamaan pois. Mutta sen vimma ainakin oli liian myöhÀinen.
ValonheittÀjÀ sinkosi hÀikÀisevÀn juovan radalle, kiskorivit kiilsivÀt kuin kÀÀrmeet ja ilmanhenki, tÀynnÀ selittÀmÀttömiÀ voimakkaita tuoksuja, tÀynnÀ huumaa ja aroomia, leyhyi poskilla, tunkeutui sieraimiin ja sai ne oudosti, vÀrisyttÀvÀsti vavahtelemaan. Ola tunsi taas joutuvansa Intian ihmeellisen yön lumoihin, nuo öiset tuoksut ÀrsyttivÀt ja raukaisivat, mittaamattoman syvÀ oli sysimusta taivas ja haaveellisia, aavemaisia puut ja pensaat valonheittÀjÀn sÀdekimpun sattuessa niihin. Juna kulki hurjaa vauhtia, ryskÀen ja kolisten, se kallisteli mutkissa, huojui ja vapisi, mutta kiinteÀsti, herkeÀmÀttÀ tÀhystivÀt miehet valonheittÀjÀn takaa allaan liukuvaa kiiltÀvÀÀ rataa, keksiÀkseen jonkun murtuman. jonkun epÀilyttÀvÀn kohdan
Silloin Ola ÀkkiÀ muisti: miss Carrer oli ruhtinas Amarun luona, tietÀmÀttÀ mitÀÀn, aavistamatta suunnatonta vaaraa. TÀhystÀessÀÀn radalle nÀki Ola miss Nellien sellaisena kuin hÀn oli ollut kosken rannalla kaukana Suomessa, hÀn nÀki hÀnet loistavapukuisena »Caurissa», pirteÀnÀ ratsastajattarena työmiesten leirillÀ, sillalla, tanssiaisissa. Jotakin oli tytössÀ, tuossa hemmotellussa, itsepÀisessÀ ja ylpeÀssÀ dollariprinsessassa, mikÀ miellytti hÀntÀ, ehkÀ jokin ameriikkalainen vÀlinpitÀmÀttömyys sovinnaisuutta kohtaan, hiukan poikamainen hÀikÀilemÀttömyys. TytössÀ oli jotakin, oli jotakin syvempÀÀkin. Ola muisti, kuinka hÀn oli raatanut sairaalassa, naisellisena, reippaana, toiselta puolen arkailevana, toiselta puolen rohkeana ja pelkÀÀmÀttömÀnÀ. Niin, tovereina he ehkÀ voisivat olla, nyt kun hÀn oli hiukan saanut tytön taltutetuksi: molemmissa heissÀ oli aimo annos huimapÀisyyttÀ ja seikkailunhalua, mutta heidÀn tiensÀ kulkivat eri tahoille. Ola tiesi seikkailevansa elÀmÀn loppuun saakka, jota ei nykyisissÀ oloissa tuntunut kestÀvÀn liian kauan, ja miss Nellie taas, jos hÀn pelastuisi Intian kaaoksesta, palaisi New Yorkin hÀikÀisevÀÀn seuraelÀmÀÀn sen itseoikeutettuna kuningattarena sekÀ varojensa ettÀ vaiheittensa perusteella. Ja siitÀ oli Ola varma, ettÀ miss Nellie oli nyt saanut riittÀvÀsti seikkailuista ja matkustaisi ilomielin takaisin sivistyneeseen maailmaan.
Junut kohisivat eteenpÀin pimeÀssÀ yössÀ ja Ola koetti turhaan keksiÀ jotakin suunnitelmaa, jolla hÀn voisi edes hiukan ehkÀistÀ ja lieventÀÀ valkoihoisten kohtaloa. Seuraavalla asemalla hÀn kyllÀ saisi radioteitse ilmoitetuksi asiasta kaupunkiin ja voisi kÀydÀ hakemassa Nellien mukaansa, mutta siinÀ olikin kaikki. He saattoivat ehkÀ pÀÀstÀ kalleine lasteineen kaupunkiin, mutta joka tapauksessa, parhaimmassakin, heitÀ odotti vaikea ja tuskallinen piiritys, jota saattaisi kestÀÀ kuukausimÀÀriÀ ja jonka lopputulos oli hyvinkin epÀiltÀvÀ.
Oli vielÀ yö, kun junat saapuivat asemalle ja pysÀhtyivÀt tÀyttÀmÀÀn vesisÀiliöitÀÀn ja ottamaan lisÀÀ hiiliÀ. Ola riensi heti ensi työkseen radioasemalle. Se oli kunnossa, ja muutaman hetken kuluttua alkoi sÀhköttÀjÀ lÀhettÀÀ loordi Leightonille tietoja paljastetusta suunnitelmasta. Ola riensi asemalle ja antoi mÀÀrÀyksen, ettÀ junien oli odotettava noin puoli tuntia. Kuului kumeaa murinaa miesten joukosta.
»Liikkeelle, liikkeelle! Ei mitÀÀn viivytystÀ!»
Ola kummastui ja hÀtkÀhti. HÀn nÀki miesten kasvot, kun nÀmÀ työskentelivÀt hiilisÀiliöitÀ tÀyttÀessÀÀn, ja hÀn nÀki niiden vÀÀristyneen pelosta ja tuskasta. Nopeasti tÀyttyivÀt hiilisÀiliöt, ja ennen pitkÀÀ oli kaikki valmiina. Miehet työntyivÀt vaunuihin ja kaikkialta kuului huutoja: »EteenpÀin, liikkeelle!»
Ola koetti puhua, mutta hÀnen ÀÀnensÀ hukkui meluun. NÀmÀ miehet, jotka muutamia tunteja aikaisemmin olivat sankarillisesti taistelleet suunnatonta ylivoimaa vastaan, samat miehet, jotka vielÀ Àsken alttiisti olivat totelleet hÀnen kÀskyjÀÀn, olivat nyt vÀsymyksen ja herkeÀmÀttömÀn jÀnnityksen takia menettÀneet kokonaan malttinsa, he olivat raakoja alkuihmisiÀ, kokonaan viettiensÀ, vaistojensa ja tunteittensa vallassa, ja pelko oli nyt se tunne, joka oli yksinvaltias. Pakokauhu oli vallannut joukon, se oli voittanut sekÀ työmiehet ettÀ sotilaat, he olivat kaikki villejÀ, jotka eivÀt tahtoneet eivÀtkÀ voineet tÀllÀ hetkellÀ mitÀÀn muuta ymmÀrtÀÀ, mitÀÀn muuta tajuta kuin paon, pikaisen, viivyttelemÀttömÀn paon. HeidÀn tÀytyi saada tuntea olevansa liikkeessÀ, sillÀ kauhunkuva ryntÀÀvÀstÀ vÀkiloukosta, villeistÀ huudoista ja raivoisista katseista oli nyt vasta heihin tehonnut, nyt kun suurin ja vÀlittömin vaara oli jo ohi.
Tuskanhiki kohosi Olan otsalle. TÀytyikö hÀnen jÀttÀÀ kaikki, miss Nellie ja ruhtinas Amaru, ja seurata hullaantunutta joukkoa sen vaikealla matkalla, tai jÀttÀÀ se ja sen mukana tÀllÀ hetkellÀ ainoa pelastuskeino, ja lÀhteÀ ilmoittamaan ja varoittamaan miss NellietÀ. Ola tunsi raivostuvansa, mutta hÀn koetti hillitÀ itsensÀ. HÀn puhui, mutta puhe hukkui uudelleen meluun.
»Liikkeelle, liikkeelle!»
Ola juoksi etumaisen veturin luo, vetÀen esiin mauserinsa ja tÀhdÀten kuljettajaa.
»Ei minnekÀÀn!»
Kuljettaja totteli, mutta samassa hyppÀsi vaunuista joukko miehiÀ, jotka vÀlittÀmÀttÀ mistÀÀn hyökkÀsivÀt Olan kimppuun. HÀn ei uskaltanut ampua. Syntyi hurja painiskelu, mutta jo seuraavana hetkenÀ Ola oli maassa, hÀnen mauserinsa heitettiin syrjÀÀn, ja samassa juoksivat miehet takaisin vaunuihin. Voimattomassa raivossa tÀytyi Olan katsoa, kuinka junat hiljaa liukuen vyöryivÀt pimeÀÀn. HÀn oli yksin.
Ola riistÀytyi mielenkuohustaan ja riensi radioasemalle. SÀhköttÀjÀ oli vielÀ toimessa. Ola odotti, kunnes sanoma oli lÀhetetty, ja saatuaan kuittauksen miehet sÀrkivÀt koneet, katkoivat langat ja poistuivat ulos. Tallissa oli muutamia hevosia. He satuloivat kaksi, taluttivat ne ulos ja laskettivat pimeÀÀn yöhön palmumetsÀn lÀpi. Ola ei puhunut mitÀÀn, kiehuva raivo tukahdutti ÀÀnen, kun hÀn huulet tiukkaan yhteenpuristettuina karautti eteenpÀin pehmeÀllÀ hiekkaisella tiellÀ. Nuori sÀhköttÀjÀ seurasi perÀssÀ.
Tunnin ratsastuksen jÀlkeen he olivat perillÀ ruhtinas Amarun komean linnan luona, poikkesivat sisÀÀn leveÀstÀ muuriportista ja ratsastivat pitkin lehtokujaa linnan eteen. Kookkaita koiria juoksi ÀÀnekkÀÀsti haukkuen heitÀ vastaan, ja melkein heti vilahti pimeydestÀ nÀkyviin joitakin tulisoihtuja, joita palvelijat ja vartijat kantoivat. NÀmÀ tulivat heidÀn ratsujensa luokse.
»Onko ruhtinas kotona?»
Palvelijat nyökkÀyttivÀt pÀÀtÀnsÀ. Ola antoi heille suitset, viittata sÀhköttÀjÀlle, ja he riensivÀt sisÀÀn pÀÀovesta, lÀpi puolipimeiden, komeiden huoneiden, ÀÀnettömÀsti liukuvan palvelijan opastaessa, kunnes vihdoin pysÀhtyivÀt loistavavÀrisin matoin, divaanein ja pieluksin kalustettuun huoneeseen. Palvelija viittasi istumaan, ja Ola noudatti silmÀnrÀpÀyksessÀ kehoitusta, heittÀytyen pehmeÀlle divaanille. Kului pari hetkeÀ, verho liikahti, ja sen aukosta astui esille ruhtinas Amaru ylellisessÀ intialaisessa yöpuvussa. Ola nousi seisomaan ja kumarsi.
»Te tÀÀllÀ? MitÀ on tapahtunut?»
Ola ei ehtinyt vastata, kun verho heilahti uudelleen, ja huoneeseen livahti miss Nellie ihastuttavassa yöpuvussa, mutta kalpeana ja jÀnnittyneenÀ.
»Mr Rautio! HyvÀÀ iltaa! MitÀ on tapahtunut?»
Ola tunsi puristaessaan miss Nellien kÀttÀ, ettÀ se vapisi.
»Tilanne on vakava. Tulin teitÀ varoittamaan.»
Lyhyesti ja selvĂ€sti kertoi Ola illan ja yön kokemukset ja seikkailut. Miss Nellie kuunteli henkeÀÀn pidĂ€tellen; ruhtinas Amaru nojasi liikahtamatta pylvÀÀseen, eikĂ€ lihaskaan vĂ€rĂ€htĂ€nyt hĂ€nen hiukan pronssiin vivahtavilla kasvoilla. Sysimustat silmĂ€t vain liekehtivĂ€t. Ola tajusi tilanteen outouden: hĂ€n ja miss Nellie olivat kokonaan riippuvaisia, he olivat tulleet pyytĂ€mÀÀn apua intialaiselta ruhtinaalta, he, valkoisen valloittajarodun jĂ€senet hĂ€neltĂ€, jonka suku oli melkein kaikkensa menettĂ€nyt taistellessaan vieraita anastajia vastaan â tulleet hetkellĂ€, jolloin Intian vapaus oli varma, jolloin mahtava kansanliike parissa pĂ€ivĂ€ssĂ€ lakaisisi kaiken vieraan ja muukalaisen pois Intian pyhitetystĂ€ maasta. Ola tiesi, ettĂ€ ruhtinas oli innokas Intian vapauden ystĂ€vĂ€, mutta ei kuitenkaan kannattanut aseellista, kumouksellista toimintaa. Kaikesta huolimalta ei Ola saattanut olla huomaamatta, ettĂ€ ylpeĂ€ ilonhĂ€ive vilahti nopeasti ruhtinaan kasvojen yli, kun Ola puhui Intian koittavasta vapaudesta.
»Intia on oikeutettu vapauteen, mutta tie sen saavuttamiseksi kulkee mittaamattomien kÀrsimysten kautta. Suuri suunnitelmamme on tuhoutumaisillaan. Ja kuitenkin tarvitsee juuri vapaa Intia sen toteuttamista enemmÀn kuin orjuutettu. Se tietÀÀ kehitystÀ, edistystÀ, kilpailukykyÀ, se estÀÀ nÀlÀnhÀdÀt, se tuo ilmoille Intian pohjattomat rikkaudet. Laumat eivÀt tÀtÀ ymmÀrrÀ, vaan hÀvityskiihkossaan murskaavat kaiken, mikÀ on muukalaista. Te, ruhtinas, olette tÀmÀn ymmÀrtÀnyt, ja siksi olette liittynyt meihin, ja kun te tÀmÀn tajuatte, on velvollisuutenne tehdÀ kaikkenne, ettei suunnitelmamme haaksirikkoutuisi. YmmÀrrÀn, ettÀ ihailette vapaata Intiaa. Niin ihailen minÀkin. Mutta nyt on toimittava niin, ettÀ saavutamme molemmat, Intian vapauden ja suunnitelmamme onnistumisen. Olenko puhunut kyllin selvÀsti?»
»KyllÀ.»
Ruhtinaan ÀÀnessÀ oli lÀmmin sÀvy, kun hÀn puristaessaan Olan kÀttÀ lausui: »Olen aivan samaa mieltÀ kanssanne. Nyt on toimittava. MeidÀn tÀytyy pÀÀstÀ ensiksikin turvaan, sillÀ jo aamulla voi raivoisa lauma olla tÀÀllÀ. TeidÀn henkenne ei silloin ole minkÀÀn arvoinen, enkÀ omaanikaan voisi taata, kun en ole ottanut osaa aseelliseen kumousvalmisteluun. En voi luottaa palvelijoihinkaan, kaikkiin ainakaan. Tulkaa, menemme valmistautumaan pakoa varten.»
Nellie astui edellÀ, kun he kaikki neljÀ hiipivÀt lÀpi linnan huoneitten. Nellie meni makuukamariinsa ja herÀtti miss Borahin. Molemmat tytöt pukeutuivat nopeasti ja jÀivÀt istumaan vuoteisiinsa. Miss Borah oli aivan typerryksissÀ, tÀllainen seikkailu meni jo hÀnen voimiensa yli, ja Nelliekin tunsi hermostumista. Ruhtinas otti salalaatikosta muutamia papereita mukaansa, jalokiviÀ ja rahaa, heitti alkuasukasviitan hartioilleen, ja parin palvelijan saattamana laskeutui seurue kiertoportaita pitkin puutarhan puolelle.
Ulkona oli lÀmmin ja tukahduttava yö. Joukko hevosia kuopi maata suurten puitten juurella. Hiljaa autettiin naiset satuloihin, miehet hyppÀsivÀt myös, ja muutaman hetken kuluttua lÀhti pieni ratsujoukko, kolmen palvelijan seuratessa, matkaamaan yön pimeydessÀ.
Ola ja Nellie ratsastivat vierekkÀin.
»Minne ratsastamme?» kuiskasi miss Nellie.
»En tiedÀ», vastasi Ola. Samalla kannusti ruhtinas ratsunsa laukkaan, ja nopeasti hÀipyi matkue lÀpitunkemattomaan pimeyteen.
He ratsastivat koko yön tÀydessÀ pimeydessÀ. TÀhdet pilkoittivat taivaalla, mutta polku luikerteli tiheÀssÀ metsÀssÀ, niin ettÀ he vain silloin tÀllöin aukeamalle paikalle tultuaan saattoivat nÀhdÀ ne, nuo hÀikÀisevÀn kirkkaat pisteet avaruudessa. Ilma oli lÀmmintÀ ja kosteaa, raskasta hengittÀÀ, Ola tunsi itsensÀ aivan uupuneeksi, sillÀ hÀn oli valvonut monta pÀivÀÀ, miss Borah pÀÀsti toisinaan heikon valituksen, mutta Nellie ratsasti ÀÀnettömÀnÀ, ja samoin ruhtinas.
LÀheltÀ kuului veden loisketta, mutta mitÀÀn ei nÀkynyt. TiheÀ lehvistö kÀtki kaiken. Kavioiden kapse kuului vaimennettuna kosteassa, pehmeÀssÀ maassa, mutta metsÀ oli tÀynnÀ selittÀmÀttömiÀ ÀÀniÀ, huutoja, vihellyksiÀ, ulvahduksia. Joskus kuului siipien nopea suhahdus, kun lintu lehahti lentoon aivan polun varrelta, hevoset korskahtivat, ja kerran, kun kumea karjunta kajahti kaukaa, ne pysÀhtyivÀt ja vapisivat kauttaaltaan. Ola veti mauserinsa vireeseen, kaksi palvelijaa hyppÀsi ratsailta ja sukelsi metsÀÀn, palaten jonkun hetken kuluttua mukanaan pari pihkaista oksaa, jotka sytytettiin soihduiksi. Tiikeri kuljeskeli jossakin lÀhistöllÀ. VÀhitellen hevoset rauhoittuivat, ja matkaa jatkettiin soihtujen lepattavassa, aavemaisessa valossa, pitkien hÀilyvien varjojen kisaillessa lehdillÀ ja rungoilla ja kirjavoittaessa ratsujen loimet ja ratsastajien kasvot.
Polku kÀÀntyi ja hiukan laskeutui, edessÀ ammotti kuin musta kuilu, ja soihtujen langetessa siihen vÀlkkyi pienen puron vuolas juoksu. Palvelija ratsasti veteen, ruhtinas seurasi hÀntÀ, sitten Ola ja Nellie ja toiset. Nellie antoi kylmÀverisesti ratsunsa astua mustaan veteen. Se pysÀhtyi juomaan ja kahlasi sitten hiljaa ja tasaisesti puron pohjaa pitkin. Vesi nousi hitaasti, ja ÀkkiÀ tunsi Nellie kylmÀn kosketuksen jaloissaan. Ne olivat kastuneet. HÀn nosti ne nopeaan hevosen kaulalle, mutta sen syvempi ei puro ollutkaan, vesi aleni, ja kohta kapusi hevonen kohtalaisen jyrkkÀÀ rinnettÀ myöten rannalle. Polku jatkui, mutta hevosen asennosta saattoi tuntea, ettÀ se nousi huomattavasti ja ettÀ maaperÀ oli kivikkoista. Alettiin tulla vuoristoon.
VÀhitellen alkoi sarastaa, puuryhmÀt eroittautuivat pimeydestÀ, ja ÀkkiÀ nÀkyi taivaanrannalla kajastus. PÀivÀ koitti nopeasti, sen hÀikÀisevÀ valo sokaisi pimeyteen tottuneet silmÀt, ja ÀkkiÀ oli koko maisema avarana ratsastajien edessÀ, takana huuruinen joki ja tummanvihreÀt metsÀt, kaukana ja alhaalla edessÀ siintÀvÀt vuoriston huiput, ja varjot olivat jyrkÀt ja tummat. Polku kulki pitkin kuivaa ja kivikkoista ylÀtasankoa. SiellÀ tÀÀllÀ oli yksinÀisiÀ puuryhmiÀ, akaasioita ja tamariskeja. ja purojen varrella monikirjavat niityt.
Polku nousi yhÀ ylöspÀin, luikerrellen puuryhmien ja kallioitten vÀlissÀ. VÀsymys alkoi jo voittaa ratsastajat, mutta ruhtinas ei antanut pysÀhtymismerkkiÀ, ennenkuin helle kÀvi tuntuvaksi. He poikkesivat pienen vuoristopuron rannalle, palvelijat riisuivat hevoset ja kytkivÀt ne liekaan, pystyttivÀt pienen varjoavan teltin puiden alle, ja otettuaan satulalaukuista esiin ruokaa valmistivat nuotion ÀÀressÀ kevyen aterian. Nellie joi kulhollisen mustaa ja hyvÀÀ kahvia, söi pari leipÀpalaa ja keitettyÀ lampaanlihaa ja riissiÀ. Se maistui erinomaiselta reippaan ratsastuksen jÀlkeen vielÀ raikkaassa ilmassa, mutta heti aterian jÀlkeen tunsivat kaikki vastustamatonta raukeutta. Palvelijat levittivÀt hevosloimet teltan lattiaksi, ja miesten viittoihin kÀÀriytyneinÀ nukahtivat Nellie ja Miss Borah heti, tuntematta pelkoa tai ahdistusta: poltettuaan piipullisensa ojentautui Olakin pitkÀkseen, satula pÀÀnalaisena ja loimi alustana ja peitteenÀ.
He nukkuivat koko Intian kuuman pÀivÀn herÀÀmÀttÀ, kunnes ruhtinaan kosketus iltapuolella havahdutti Olan. HÀn hypÀhti virkeÀnÀ, vaikka vielÀ jÀykkÀnÀ ylös. Aurinko alkoi jo kallistua laskua kohti, ja vuoristosta tuntui kÀyvÀn raitis tuulenhenki. Palvelijat puuhailivat nuotion ÀÀressÀ. Ola nÀki muutamia vasta-ammuttuja lintuja, joita parhaillaan kynittiin. Toinen palvelija perkasi hopeanhohtoisia kaloja, jotka nÀhtÀvÀsti oli pyydystetty purosta. Kun ateria oli valmiina, herÀtti Ola tytöt. Pukeuduttuaan ja peseydyttyÀÀn joessa kÀvivÀt kaikki aterialle. Mieliala oli nyt vÀsymyksen kadottua reipas, mutta puhelu sujui kuitenkin jÀykÀsti. Olan olisi tehnyt mieli tiedustella ruhtinaalta matkan mÀÀiÀÀ, mutta hÀn ei tahtonut nÀyttÀÀ uteliaalta.
Hevoset satuloitiin ja kohta olivat kaikki ratsailla. He jÀttivÀt puron ja oikaisivat suoraan poikki tasangon. Hevoset ravasivat reippaasti kohti siintÀviÀ vuoria, jotka korkeana rikkonaisena selÀnteenÀ kohosivat edessÀ. Tunti tunnilta jatkui matka polttavassa auringonpaisteessa, jonka vaikutusta kuitenkin tuuli heikensi. He pysÀhtyivÀt vain muutamia kertoja hiukan juottamaan hevosia.
Vihdoin pÀÀstiin ensimmÀisten rinteitten juurelle. Kapeita laaksoja kulki vuorten halki, ja erÀÀseen sellaiseen ohjasi ruhtinas matkueen. Laakson pohjalla virtasi joki, kasvullisuus oli rehevÀÀ ja vÀrikÀstÀ, mutta ihanimmat olivat rinteillÀ loistavat tuhatkukkaiset niityt. He ratsastivat nopeasti. Laakso teki mutkan, polku soukkeni, ja viimein se kulki kaitana nauhana vuoren rinnettÀ pitkin, ammottava rotko toisella puolen. Tytöt puristivat lujasti suitsista, mutta hevoset olivat tottuneita eivÀtkÀ kompastelleet rosoisella tiellÀ. Runsaasti puoli tuntia he kiersivÀt vuoren kuvetta, vieressÀÀn pimeÀ rotko, jonka pohjassa kohisi puro syvÀnÀ ja kumeana. Polku laskeutui hiukan ja leveni, ja viimeisen mutkan kierrettyÀÀn he nÀkivÀt edessÀÀn edellistÀ hiukan alavamman, pienen, mutta herttaisen idyllisen laakson, ja sen toisella laidalla kohosi vaalea, puoleksi puiden peittÀmÀ pagodi, jonka pilariportille luikerteli polku halki villin vihannuuden.
»Tuonne!»
Ruhtinas ojensi kĂ€tensĂ€ kohti temppeliĂ€, tuota erĂ€maan keskellĂ€ olevaa kĂ€tköpaikkaa kohti, ja ratsastajat hoputtivat hevosiaan. Ilma muuttui kosteaksi, he ratsastivat halki laakson, kahlasivat joen poikki ja alkoivat nousta vastapĂ€istĂ€ rinnettĂ€. Temppeli oli heidĂ€n edessÀÀn. Se ei ollutkaan niin pieni kuin oli loitommalla tuntunut, sen mahtavat tukipilarit kohosivat ympĂ€röivĂ€stĂ€ vihreydestĂ€ korkeuteen kuin seppelöityinĂ€, ja vakavina tuijottivat smaragdisilmĂ€iset jumalankuvat kaukaisille vuorille, niinkuin olivat vuosisatoja tuijottaneet uhmaten ajan hammasta. VĂ€kevĂ€ tunnelma tempasi ratsastajat valtoihinsa, â tuo hiljainen juhlallinen temppeli, siintĂ€vĂ€t vuoret, joiden kalliot vĂ€lkkyivĂ€t kuparin- ja kullanhohtoisina laskevassa auringossa, tuoksuva puutarha, rehevĂ€ metsĂ€ alhaalla kimaltelevan puron varrella ja samettinukkaiset niityt, jotka leveĂ€nĂ€ vyönĂ€ kiersivĂ€t vuorten rinteitĂ€, niiden ylĂ€puolella tummat havumetsĂ€t, tunturikasvullisuuden harmaus ja vihdoin alastomat kalliot, joiden syvĂ€nteissĂ€ ja varjopaikoissa hohti ikuinen lumi.
Juuri kun ratsastajat pysÀhtyivÀt laskeutuakseen maahan, sukelsi pilareitten vÀlistÀ esiin vanha pappi, joka kohotti kÀtensÀ tervehtien heitÀ.
»Terve, ruhtinas, ja terve teille muille. Olen teitÀ odottanut.»
Kaikki nostivat hÀmmÀstyneinÀ katseensa pappia kohti, joka ylevÀnÀ ja suorana seisoi temppelin ylimmÀllÀ askelmalla, puettuna poimuteltuun valkoiseen viittaan. Sen valkeutta vasten erottautuivat selvÀsti hÀnen tumma ihonsa, metallikiiltoinen tukkansa ja liekehtivÀt silmÀnsÀ, jotka herkeÀmÀttÀ ja vÀistymÀttÀ tarkastivat ruhtinaan seuruetta.
»ViekÀÀ hevoset niitylle», lausui bramiini sitten, ja palvelijat tÀyttivÀt ripeÀsti kÀskyn. Ruhtinaan seurue nousi hitaasti askelmia ylös. He eivÀt tienneet mitÀ ajatella papista ja tÀmÀn sanoista.
»Terve, Amaru! Sinua odotetaan. Terve, sinÀ kultamaan kukkea tytÀr, joka lausut kansalleni vapauttavan viisauden, ja terve sinÀ, suuren sydÀmen ja jÀntevÀn kÀden mies, jonka iho on valkoinen kuin lumi vuorilla ja varsi salskea kuin nuori palmu, ja terve tekin, joita en tunne! Olen ystÀvÀnne, ateria odottaa ja vuode on valmiina. Tulkaa!»
TÀmÀn ennustavan tervehdyksen jÀlkeen pappi sen enempÀÀ odottamatta kÀÀntyi ja astui sisÀÀn matkueen saattamana. Kummallinen ja outo tunne sai hoidat valtaansa. Ruhtinaankin kasvoilla vilahti hÀmmÀstystÀ. Oliko heitÀ odotettu? MistÀ pappi oli tiennyt heitÀ odottaa? Ola loi kysyviin silmÀyksen ruhtinaaseen, mutta tÀmÀ pudisti pÀÀtÀnsÀ. Ei, mitÀÀn viestintuojaa hÀn ei ollut lÀhettÀnyt.
He kulkivat hÀmÀrien temppelihuoneitten lÀpi. Katosta tuli valoa, joka lankesi kivilaattaisille permannoille, koristeellisille pilareille ja jÀykille juinalankuville. Pappi pysÀhtyi pieneen huoneeseen, johon valo niinikÀÀn tuli katosta. Aivan oikein, permannolle oli matalalle jakkaralle katettu runsas illallinen: hedelmiÀ, leipÀÀ, maitoa ja vihanneksia. Pappi ohjasi tytöt taemmaksi, jonne he hÀvisivÀt, ja matkailijat laskeutuivat pehmeille matoille, pestyÀÀn kÀtensÀ suuressa hopeamaljakossa, joka oli asetettu huoneen nurkkaan. Muutaman hetken kuluttua palasivat tytötkin peseytyneinÀ ja siistiytyneinÀ. Ateria syötiin tÀydellisen ÀÀnettömyyden vallitessa, jonka jÀlkeen bramiini katosi, jÀttÀen vieraat yksikseen. He lÀhtivÀt ulos puutarhaan.
Penger nousi temppelin takana, ja sen huipulla oli laakakivistÀ rakennettu matala istuin, ruusupensaitten ja loistavanvÀristen itÀmaisten kukkien keskellÀ, joiden huumaava tuoksu vuoriston raikkaassa ilmassa vaikutti voimakkaasti kaikkiin aistimiin. Ruhtinas jÀi seisomaan temppelin luo, suorana ja liikkumattomana, katse tÀhdÀttynÀ johonkin kaukaisuudessa. Nellie kulki hitaasti puutarhapolkua pitkin istuimen luo, ja aivan huomaamattaan seurasi Ola hÀntÀ. Kietaisten ohuen viittansa ympÀrilleen istuutui Nellie penkille, Olan jÀÀdessÀ seisomaan vierelle.
»Katsokaa ruhtinasta!» kuiskasi Nellie, »HÀn ehkÀ haaveilee. IhmeellistÀ on kaikki, kuin satua, mutta sittenkin totta. Intialainen ruhtinas! HÀn on lÀnsimainen, eurooppalainen sivistykseltÀÀn, tiedoiltaan ja taidoiltaan, mutta hÀnen sielunsa on Intiassa, hÀnen ajatuksensa ovat intialaisia, hÀnen koko tunne-elÀmÀnsÀ on tÀÀltÀ, nÀiltÀ mahtavilta vuorilta, syvistÀ laaksoista, lÀpitunkemattomista metsistÀ ja kirkkailta virroilta, joiden veteen palmut kuvastelevat solakoita runkojaan.»
Olalle outo, pehmeÀ ja uneksiva vÀri oli Nellien ÀÀnessÀ, ja jokin sointi, jokin vÀre sÀpsÀhdytti hÀntÀ. Poikamaisuus, hnimapÀisyys oli katoamassa, haaveileva naisellisuus puhkeamassa esiin. Nellie oli kypsymÀssÀ naiseksi. Ola ei vastannut mitÀÀn, mutta hÀnen odottava vakava ilmeensÀ kehoitti jatkamaan.
»Ruhtinas om ratkaisukohdassa. HÀn rakastaa Intiaa, sen maata ja kansaa ja yhtÀ varmasti sen vapautta. HÀn kÀrsii nÀhdessÀÀn tÀmÀn pohjattoman kurjuuden. Kuitenkaan hÀn ei liity kumouksellisiin, vaikka hÀnen sydÀmensÀ on heidÀn puolellaan. HÀnellÀ on osansa meidÀn kaikkien suuressa työssÀ, suuressa unelmassa ja suunnitelmassa, maailman valloittamisessa. HÀn ymmÀrtÀÀ, ettÀ tuo työ tarkoittaa hÀnenkin kansansa hyvÀÀ. Mutta nyt on kaikki tuhoutumaisillaan: Intia tulee vapaaksi ilman hÀnen osuuttaan, hÀnen, ylvÀÀn ruhtinassuvun jÀlkelÀisen, ja hÀnen oma unelmansa on myöskin haaksirikkoutumaisillaan. HÀn on nyt pakolainen kuin mekin, yksin, sillÀ hÀnen vaimonsa ja lapsensa ovat Euroopassa. Ah, jospa voisimme keksiÀ oikean keinon, sellaisen ratkaisun, ettÀ suunnitelman toteuttaminen kÀvisi mahdolliseksi ja ettÀ myöskin ruhtinas saisi olla kansansa hyvÀntekijÀ.»
Ola oli mietteissÀÀn.
»Kuka oli tuo pappi ja mitĂ€ merkitsi hĂ€nen ihmeellinen tervehdyksensĂ€? Kaikki on tÀÀllĂ€ kummallista, â luonto, kansa, ajatukset ja tunteet, Intia on suuri salaisuus, syvĂ€ ja tutkimaton niinkuin aarniometsien kĂ€tköt.»
Nellie ei puhunut mitÀÀn, hÀn istui pÀÀ kÀsiin vaipuneena katsellen ruhtinasta, ilta-auringon loisteen yhÀ tummentuessa ja lehvistön kiillon yhÀ kuparoituessa.
»TiedĂ€tteko, mr Rautio, mitĂ€ nyt ajattelen? Niin, katsokaas, ajattelen, kuinka suuri tai oikeastaan kuinka pieni on maailma! Sen avaruus on ÀÀretön ja me olemme vain hiekkajyviĂ€, mitĂ€ttömyyksiĂ€, vaikka kuinka ponnintaisimme, vaikka kuinka tekisimme työtĂ€, olisimme hyviĂ€ tai pahoja, siihen me emme mitÀÀn vaikuta, maailma on liian suuri. Mutta meillĂ€ on toinen maailma, maailma itsessĂ€mme: se on pieni ja siihen verrattuna voivat tekomme ja toimemme nĂ€yttÀÀ suuriltakin, sellaisilta ettĂ€ niitten takia kannattaa kĂ€rsiĂ€ ja taistella. Toisinaanhan minut kyllĂ€ valtaa ajatus, ettĂ€ kaikki on sittenkin turhaa, turhaa työ ja ponnistus, turhaa taistelu ja sen tuska ja sen ilo, â ettĂ€ maailmassa on vain kaksi oikeata tapaa elÀÀ: joko elÀÀ niinkuin jokainen pĂ€ivĂ€ olisi viimeinen, nauttia surutta ja huoletta kaikesta kauniista ja ihanasta, maistaa sekĂ€ luvallista ettĂ€ kiellettyĂ€, tuhota itsensĂ€ nautintoon ennenkuin jĂ€rkĂ€htĂ€mĂ€tön luonnonlaki tuhoaa meidĂ€t nauttimasta ja kyvystĂ€kin nauttia, tai sitten, joskus, niinkuin nyt, kun illan rauha ja luonnon suuri hiljaisuus ympĂ€röi meidĂ€t jossakin hyljĂ€tyssĂ€, kaukaisessa maailmankulmassa, jĂ€ttÀÀ kaikki, unhoittaa kaikki ja vetĂ€ytyĂ€ jonnekin syrjÀÀn, luontoon, elÀÀ niin ettĂ€ tarvitsee vain vĂ€lttĂ€mĂ€ttömimmĂ€n, antaa pĂ€ivĂ€n mennĂ€ ja toisen tulla, iloita linnun viserryksestĂ€, veden kimaltelusta ja pĂ€ivĂ€kausiksi unohtua vuoren piirrettĂ€, laakson juonnetta tarkkaamaan. Todella, tĂ€ysipitoista elĂ€mÀÀ voi elÀÀ ainoastaan aleksandrialainen nautiskelija tai PyhĂ€n Franciscuksen oppilapsi. Kun katson tÀÀltĂ€ tuonne laaksoon, noille vuorille, ja istun tĂ€mĂ€n pienen, unohdetun temppelin ÀÀrellĂ€, on minussa voimakkaana kaipaus saada jÀÀdĂ€ tĂ€nne, unohtua tĂ€nne ainiaaksi, ilman mitÀÀn pyydettĂ€ tai halua...»
»Niin, ymmÀrrÀn teidÀt, vaikka se onkin mahdotonta. Te tiedÀtte sen. MeissÀ ihmisissÀ on myrskyÀ ja pÀivÀnpaistetta, meissÀ on illan rauhaa, aamun virkeyttÀ, mutta meissÀ on myös keskipÀivÀn hehkuvaa toimintahalua. TiedÀn sen itsestÀnikin. Olen vaeltanut, olen elÀnyt hehkuvaa elÀmÀÀ työssÀ ja taistelussa, olen joskus nauttinut, nuorena, hurjana ja voimakkaana, olen taas uneksinut kaukaisen kotimaani pÀilyvien jÀrvien rannoilla, Norjan tuntureitten juurella, Kalliovuorilla villissÀ lÀnnissÀ, ja taas olen palannut jokapÀivÀiseen taisteluun, jolloin raadan yöhön saakka, kÀyn nukkumaan tykkivin ohimoin, veren raskaasti virratessa vÀsyneissÀ jÀsenissÀni, ja aamuin taas herÀÀn tarmo suonissani ja kirkkaus silmissÀni.»
»Ja olette onnellinen?»
»En tiedĂ€. Voin ottaa elĂ€mĂ€n pĂ€ivĂ€ pĂ€ivĂ€ltĂ€, hetki hetkeltĂ€, ja siinĂ€ lienee sittenkin ainoa onnen taito. Eilinen pĂ€ivĂ€ on eletty, eiliset vaivat on kestetty, eilinen onni on nautittu, huomisesta ei tiedĂ€ mitÀÀn, siis tĂ€nÀÀn on kaikki. Jos tĂ€mĂ€n voisi kĂ€sittÀÀ, jos tĂ€hĂ€n voisi tyytyĂ€, olisi onnellinen, mutta sitĂ€ ei ihminen voi, hĂ€n ei voi unohtaa eilistĂ€ eikĂ€ olla aavistelematta huomista, eikĂ€ â ja se on raskainta â voi olla tiedustelematta, tutkimatta, arvailematta kaiken pÀÀmÀÀrÀÀ, kaiken tarkoitusta. HĂ€nellĂ€ on jĂ€rki, hĂ€nellĂ€ on tajunta, mutta elĂ€mĂ€n kainala ristiriita on siinĂ€, ettĂ€ hĂ€n tietÀÀ ne riittĂ€mĂ€ttömiksi ratkaisemaan yksinkertaisimpiakaan kysymyksiĂ€, jotka kuitenkin hĂ€nelle ovat kaikki kaikessa, noita tunteen nostamia ja vaatimia kysymyksiĂ€, joista hĂ€nen mielenrauhansa ja onnenolonsa kuitenkin tĂ€ydellisesti riippuvat. Ihminen on rajoitettu, mutta hĂ€n on rajattomassa ympĂ€ristössĂ€, hĂ€n ei voi kĂ€sittÀÀ avaruuden rajattomuutta, ei rannattomuutta eikĂ€ ikuisuutta, mutta koetelkaapa kuvitella avaruutta rajoitetuksi. Olisiko jossakin raja, seinĂ€? Heti nousee kysymys: mitĂ€ on tuolla puolen? SiellĂ€ tĂ€ytyy olla jotakin, jos ei muuta niin tyhjyyttĂ€, ja tyhjyyskin on enemmĂ€n kuin ei mitÀÀn, niin, tyhjyyttĂ€ ei ole olemassakaan. TĂ€mĂ€ ristiriita leviÀÀ kaikkialle, siitĂ€ tĂ€mĂ€n elĂ€mĂ€n tuskat ja taistelut, siitĂ€ sen vaihtelevaisuus ja onnettomuus, eikĂ€ onni ole muuta kuin onnettomuudentunnun hetkellistĂ€ unohdusta. Ja vaikka ihminen tietÀÀ turhaksi taistella avaruuden, kaikkeuden salaisuutta vastaan, ei hĂ€n voi siitĂ€ taistelusta lakata, sillĂ€ silloin hĂ€n allekirjoittaisi oman kuolemantuomionsa. Se on hĂ€nen ainoa pÀÀmÀÀrĂ€nsĂ€, jos hĂ€nellĂ€ kerran sellaista on, tuon avaruuden salaisuuden riistĂ€minen itselleen; mutta se on toivoton pÀÀmÀÀrĂ€. Ja kuitenkin, kaikessa toivottomuudessaan se on sittenkin ainoa mahdollisuus, sillĂ€ ellei se olisi toivoton, jos se jonakin pĂ€ivĂ€nĂ€ saavutettaisiin, niin olisi ihmiseltĂ€ riistetty kaikki, hĂ€n tietĂ€isi kaikki ja silloin hĂ€n kuolisi ikĂ€vÀÀn.»
Ola istahti ja kuin tahtoen vapautua taakastaan, hÀn ravisti pÀÀtÀnsÀ ja naurahti lyhyesti.
»Metafysiikka tekee hulluksi, ja sellaiseksi en kuitenkaan tahdo teitÀ enkÀ itseÀni saattaa. Mutta Intian ilmakehÀ on sellainen, ettÀ se vÀkisin johdattaa ajatukset siihen.»
SiinÀ he istuivat kauan, hiljaa puhellen, ja illan varjot pitenivÀt, aurinko sammui, sen viimeinen hehku viipyi vielÀ vuorilla ja alhaalla loisti puron kirkas pinta. Myöskin ruhtinas seisoi liikkumatta, katsoen vuorille, ja syvÀ hiljaisuus tÀytti kaiken. Nellien ÀÀni pehmeni melkein kuiskaukseksi, kun temppeli pilareineen tummeni heidÀn edessÀÀn alenevalla pengermÀllÀ. Jotakin oudon turvattoman turvallista tunkeusi hÀnen mieleensÀ hÀnen istuessaan Olan vieressÀ ja katsellessaan tÀmÀn ruskeata niskaa ja sen suortuvia, jotka vielÀ vÀlkkyivÀt rusotuksessa. Jotakin kotoisen lÀmmintÀ lÀikÀhti hÀnen sydÀmessÀÀn, kun hÀn kumartui Olan puoleen ja kuiskasi puolittain kuin itselleen:
»MitenkÀhÀn isÀ jaksaa?»
Ola nÀki edessÀÀn ukko Carrerin tarmokkaan olennon, hÀnen harmaat tutkivat silmÀnsÀ, ja ikÀÀnkuin kuuli korvissaan hÀnen kiivaan astuntansa, tuon raha- ja työruhtinaan New Yorkin mahtavassa pilvenpiirtÀjÀssÀ. HÀn saattoi aavistaa, mikÀ tuska kouristi terÀksistÀ miestÀ nyt, kun suunnitelma oli tuhoutumaisillaan ja hÀnen ainoa tyttÀrensÀ tietymÀttömissÀ keskellÀ raivoavaa kansanmerta, ja yhtÀ Àkisti kuin hÀn taannoin oli hetkeksi vaipunut unelmoimaan ja haaveksimaan, yhtÀ ÀkkiÀ hÀn nyt tunsi taas vastustamattoman liikunnon, rajun toiminnan ja taistelun halua. Mutta hÀn ei vastannut mitÀÀn, vaan jÀi kumartuneeseen asentoonsa, ja vain suupielien vÀrÀhtely ilmaisi, ettÀ hÀn kiihtyneesti oli syventynyt johonkin. Kun hÀn jonkun ajan kuluttua vilkaisi Nellieen, nÀki hÀn tÀmÀn silmun tÀyttyneen kyynelistÀ.
»Minulla on ikÀvÀ kotiin!» sanoi Nellie teeskentelemÀttÀ, yrittÀmÀttÀkÀÀn kuivata kyyneleitÀÀn. »IsÀ-ukko! Kuinka nyt pidÀnkÀÀn hÀnestÀ!»
Ola tunsi, ettĂ€ hĂ€nellĂ€ oli lapsi edessÀÀn. Nellie oli lapsi kaikesta huolimatta, â vaikka hĂ€n olikin ollut New Yorkin seuraelĂ€mĂ€n juhlittu kuningatar ja kaiken ylĂ€puolelle asettanut oman oikkunsa; kaikista pÀÀhĂ€npistoistaan, kiemailuistaan ja tyhmyyksistÀÀn huolimatta hĂ€n oli kuitenkin pieni herttainen lapsi, vilpitön ja hyvĂ€, eikĂ€ »turmelus», joksi Ola monasti oli hĂ€nen oikkujaan pÀÀtellyt, ollut pÀÀssyt pintaa syvemmĂ€lle. Ja kun Ola katseli hĂ€nen vaaleita, kyynelten lĂ€pi vĂ€kisinkin hymyileviĂ€ tyttökasvojaan, hĂ€nen valtoimia kiharoitaan ja noita silmiĂ€, jotka saattoivat yhtĂ€ ihastuttavasti hymyillĂ€ kuin itkeĂ€kin, â joissa oli kesyttĂ€mĂ€töntĂ€ ylpeyttĂ€ ja lapsellista luottamusta, â ei hĂ€n voinut olla tuntematta samaa vĂ€rĂ€hdystĂ€, jonka ensi kerran oli aistinut tunnustaessaan itselleen, ettĂ€ Nellie oli kehkeytynyt naiseksi. Nellie nĂ€ki naisellisin vaistoin, ettĂ€ jokin oli vaikuttanut Olaan, nĂ€ki hĂ€net hitusen liikutetuksi, ja luottavasti, vaistomaisesti hĂ€n laski kĂ€tensĂ€ ja kosketti sillĂ€ Olan kĂ€ttĂ€.
»Autattehan te minua? Voinhan luottaa teihin kuten tÀhÀnkin saakka?»
Olan tenhosi noiden muutamien yksinkertaisten sanojen sointu, ei se, ettĂ€ vedottiin hĂ€nen ritarillisuuteensa ja hĂ€nen voimaansa, â hĂ€n oli liiaksi mies kiinnittÀÀkseen huomiota sellaiseen, mikĂ€ oli hĂ€nen mielestÀÀn luonnollista, â vaan niiden tĂ€ytelĂ€inen sĂ€vy. Ne olivat taaskin uutta Olalle. HĂ€nelle oli outoa ja vaikeaa, mutta samalla, hĂ€nen tietĂ€mĂ€ttÀÀn miksi, suloista huomata tai paremminkin aavistaa, ettĂ€ Nellie oli nainen. HĂ€nelle oli Nellie tĂ€hĂ€n saakka ollut vain tyttö, itsepĂ€inen, oikullinen, mutta siitĂ€ huolimatta hauska tyttö, eikĂ€ Ola ollut voinut sille mitÀÀn, ettĂ€ hĂ€nellĂ€ oli joitakin isĂ€llisiĂ€ tunteita tuota haihattelevaa tuulihattua kohtaan ja ettĂ€ hĂ€nen suhtautumisessaan oli toisinaan hienokseltaan loukkaavaa holhousta. HĂ€n ei osannut arvioida, mitĂ€ tĂ€mĂ€ uusi huomio hĂ€nelle mahdollisesti voisi merkitĂ€, se oli hĂ€nelle itsessÀÀn outo yllĂ€tys ja sellaisena nautittava ja mielenkiintoinen. Tyynesti, mutta lujasti hĂ€n tarttui Nellien kĂ€teen.
»Voitte!» sanoi hÀn eikÀ voinut pidÀttÀÀ antamasta sanalleen lÀmmintÀ vivahdusta.
Samassa Nellie naurahti, ja entinen tyttö pilkahti kyynelten lomasta. HÀn kuivasi ne ja katsahti veitikkamaisesti Olan puoleen.
»TiedÀttekö, ettÀ minÀ olen ollut monta vuotta vihainen teille, oikein vihainen, mutta nyt voisin sen antaa anteeksi, jos sanotte, mistÀ ollut vihainen!»
Ola katsahti hÀneen kummissaan. HÀnen katseensa oli veitikkamainen, sanat niinikÀÀn, mutta ÀÀnessÀ oli hitunen vakavuutta.
»EnpÀ tiedÀ todellakaan», aloitti Ola hitaasti, »minulle te olette niin monta kertaa suuttunut, en tiedÀ syystÀ vai syyttÀkö, mutta enpÀ aavista mitÀÀn sellaista tehneeni, joka oikeuttaisi vuosikausien vihat. Luulen melkein, ettÀ minulla on ollut monta kertaa suurempi syy suuttua teihin!»
»Niinkö, mutta te olette itse ollut kuitenkin syyssÀ! MinÀ en olisi ollut niin monta kertaa niin hirveÀn tottelematon ja oikullinen, ellen olisi ollut suutuksissa! Ja minulla oli kyllÀ oikeus suuttua. Arvatkaahan!»
»En osaa...»
»MinÀpÀ autan muistianne: muistatteko silloin Suomessa, kun isÀukko keksi teidÀt lohia narraamassa siellÀ kosken rannalla? Muistatteko, mitÀ te silloin sanoitte minulle?»
»Taitaa olla hiukan liian vaikeata.»
»Silloin olen kaksinverroin oikeassa. Te ette loukannut minua tietoisesti, vaan vaistomaisesti, ja silloin on rikos paljon suurempi. Te sanoitte minua tytöksi. Ja sellaista minÀ en ansainnut enkÀ ansaitse. Mutta anteeksi saatte. SillÀ te olette minut niin monta kertaa pelastanut yhdestÀ ja toisesta, ettÀ olisitte ansainnut hengenpelastusmitalin jo moneen kertaan.»
Ola nauroi tervettÀ raikasta nauruaan.
»KyllÀ te olitte sen nimityksen ansainnut, siitÀ ei ole epÀilystÀkÀÀn, silloin...»
»EntÀs nyt?»
Nellien kasvot yrittivÀt olla veitikkamaiset, mutta tahtomattakin niihin tuli vakavaa, ja Olakin hÀiriintyi katsoessaan syviin silmiin.
»Ette nyt, sillÀ nyt te olette nainen, ja vielÀpÀ, jos sallitte sanoa, harvinaisen kaunis nainen...»
He pitivÀt toisiaan kiinni kÀdestÀ, ja heidÀn katseensa, aluksi nauravina, olivat uponneet toisiinsa; mutta vÀhitellen nauru kuoli, jotakin muuta tuli tilalle, syvempÀÀ, herkempÀÀ, he tunsivat liikkumattomuudessaan suoniensa kiihkeÀt lyönnit ja ikÀÀnkuin outo voima veti heitÀ yhteen, heidÀn silmÀnsÀ eivÀt jaksaneet kestÀÀ toisen katsetta, mutta eivÀt myöskÀÀn jaksaneet siitÀ irtautua, vaan puoleksi suljetuin luomin, tuskin hengittÀen, puristaen toistensa kÀttÀ, voimatta lÀhetÀ tai irtautua, he istuivat hÀmÀrÀssÀ liikkumatta, puhumatta, menettÀen hetkeksi kÀsityksensÀ tapahtuvasta, tuntonsa muusta maailmasta ja ympÀristöstÀ.
Samassa leimahti tuli temppelin vierustalla, ja leimuavan soihdun valossa he nÀkivÀt bramiinin siellÀ seisovan. He katsahtivat vielÀ kerran toisiaan silmiin, kun bramiini lausui:
»Tulkaa!»
He irroittivat kÀtensÀ, jÀÀden seisomaan lehvistön varjoon, jonka lÀpi soihtu loi punertavaa valoaan. Nellie tunsi vÀristystÀ, ja Ola tajusi hÀmÀrÀsti raukeutensa. MeidÀn silmÀnsÀ loistivat, kun Nellie vaistomaisesti nojautui Olaa vasten ja tÀmÀ tukien lujalla kÀdellÀÀn johdatti hÀntÀ temppelin pengermÀlle. Ei sanaakaan ollut lausuttu, ei mitÀÀn tehty, ja kuitenkin he tunsivat, ettei maailma ollut heille enÀÀ sama kuin hetki sitten.
He astuivat bramiinin luo, ja ruhtinas tuli mukaan. Vanhus viittasi heille kĂ€dellÀÀn, ja hĂ€nen jĂ€ljessÀÀn he astuivat pimeÀÀn temppeliin, kulkien taas noita sokkeloisia kĂ€ytĂ€viĂ€ pitkin, joiden seinĂ€mille soihdun lepattava valo lankesi. Vanhus astui muutamia askelmia alaspĂ€in, avasi matalan raudoitetun oven ja viittasi sisÀÀn. Muone oli matala temppelisuojama maanpinnan alapuolella ja niin ylellisesti sisustettu, ettĂ€ se hĂ€ikĂ€isi ruhtinaankin silmĂ€t. SeinĂ€t olivat peitetyt vĂ€rikkĂ€illĂ€ kudoksilla, jotka esittivĂ€t Intian luontoa ja elĂ€imiĂ€. Lattialla oli mahtavia persialaisia mattoja, pehmeitĂ€ silkkipieluksia, pari koruompeluksin kirjailtua divaania, komeita vesipiippulaitteita, muutamia hienoveistospöytiĂ€ ja suuria fajanssimaljakoita, joiden vĂ€ririkkaus ja muotojen sorea kiemuraisuus synnytti omituisen tunnelman katosta riippuvan hopeisen öljyasiian valossa. Ăljy oli voimakastuoksuista, samoin levittivĂ€t muutamat suuret kukkakasvit tuoksuaan.
»Istukaa!»
He istuutuivat, ruhtinas pielukselle ja Nellie Olan viereen matalalle divaanille. Vanhus kiinnitti soihdun oven ulkopuolelle, sulki oven ja luotuaan tutkivan silmÀyksen lÀsnÀolijoihin, istuutui jalat ristissÀ matolle lÀhelle ruhtinasta.
»Kuulkaa vanhuksen kertomus!»
Bramiini katsoi suoraan eteenpÀin, tummien loistavien silmien katso tÀhtÀsi johonkin kauas ja ÀÀni oli syvÀ ja kaiukas.
»Oli kerran nuorukainen ylhĂ€isestĂ€ suvusta. HĂ€n etsi viisautta ja hĂ€n etsi tietoa ja jumaluutta. HĂ€n etsi niitĂ€ vilpittömĂ€sti, tĂ€ynnĂ€ nuorta intoa, ja hĂ€nen katseensa oli kiinnitetty pyhiin kirjoihin terĂ€vĂ€nĂ€ kuin kotkan katse, kun se leijailee avaruudessa, ja hĂ€nen viisaudenjanonsa oli suurempi kuin hirven, kun se rientÀÀ lĂ€hteelle. Mutta hĂ€n ei etsinyt viisautta viisauden takia eikĂ€ tietoa sen itsensĂ€ vuoksi, vaan saadakseen mainetta ja kunniaa, â ei jumaluutta siksi, ettĂ€ siten saavuttaisi suuren rauhan ja suuren onnen, vaan voidakseen kerran olla viisain ja taitavin pappien neuvotteluissa ja pyhien toimitusten suorittamisessa. Siksi ei hĂ€n ollut vielĂ€ eronnut maailmasta, hĂ€nen henkensĂ€ oli kiinni maassa niinkuin halvan paarian, kun tĂ€mĂ€ selkĂ€ köyryssĂ€ etsii pudonneita tĂ€hkiĂ€ liejuiselta riissipellolta tai astelee hĂ€rkĂ€parin jĂ€ljessĂ€ maata kyntĂ€essÀÀn. Mutta nuorukainen luuli olevansa hengen mies, hĂ€n etsi vilpittömĂ€sti, ja hĂ€nen harhaluulonsa johtui hĂ€nen nuoruudestaan ja ymmĂ€rtĂ€mĂ€ttömyydestÀÀn.
»Kerran, kun nuorukainen kulki pitkin joen vartta, vaipuneena pyhien kirjojen ongelmiin ja niitÀ mietiskellen, hÀn kohtasi kuninkaantyttÀren, joka tuli orjattariensa kanssa hÀntÀ vastaan, sillÀ kuninkaanlinna ei ollut kaukana ja nuorukainenkin oli kuninkaallista sukua. HeidÀn katseensa kohtasivat toisensa, ja ikuinen kohtalon sallimus oli, ettÀ siitÀ hetkestÀ tuli heidÀn kohtalonhetkensÀ. SillÀ kuninkaantytÀr oli nuori ja kaunis, kaunis kuin gaselli joelle tullessaan, arka kuin aavistus, kiihkeÀ kuin yön hÀmÀryys, eikÀ Buddhan pyhÀn kuvan silmÀt loista kirkkaammin kuin hÀnen silmÀnsÀ loistivat korkein otsan alla. Nuorukainen seisoi lumoutuneena, ja oudon vÀrÀhdyksen tunsi kuninkaantytÀrkin. Niin he seisoivat kunnes kuninkaantytÀr jatkoi matkaansa, mutta siitÀ hetkestÀ lÀhtien ei nuorukainen saanut rauhaa, vaan hÀnen palattuaan kammioonsa eivÀt pyhien kirjojen ongelmat enÀÀ viehÀttÀneet mieltÀ, outo aavistus sekoitti hÀnen ajatuksensa ja verensÀ, ja kauan, monta pÀivÀÀ, hÀn harhaili kuninkaan puutarhassa ilman pÀÀmÀÀrÀÀ levottomana ja kiihkoisana, kaivaten jotakin, pelÀten kaikkea ja odottaen. Ja sattui taas, niin oli kohtalon sallimus, ettÀ kuninkaantytÀrkin tuli puutarhaan, kaivaten ja odottaen ja pelÀten, ja he kohtasivat toisensa, eikÀ kuninkaantyttÀrellÀ ollut orjattaria mukanaan. Ja nuorukainen, rikkoen sÀÀtyÀÀn, rikkoen lakia, jumaluutta, kuninkaantytÀrtÀ ja itseÀÀn kohtaan, tuli tÀmÀn luo, heidÀn katseensa tapasivat toisensa, heidÀn kÀtensÀ tarttuivat toisiinsa, heidÀn huulensa kuiskailivat hulluuden, suloisen, huumaavan hulluuden sanoja, kunnes heidÀn huulensa yhtyivÀt ja he vajosivat syleilyyn, pitkÀÀn juovuttavaan syleilyyn, jonka rikollisuus huusi kostoa maan ÀÀrestÀ ÀÀreen. Mutta se oli suloinen rikos, sillÀ he olivat nuoria ja he olivat kauniita ja jumalat olivat heihin rakkauden lÀhettÀneet. He omistivat toisensa.»
Vanhan bramiinin ÀÀni kaikui tasaisena ja yksitoikkoisena, mutta siinÀ oli suggeroivaa voimaa, ja kuulijat istuivat hievahtamatta kuunnellen.
»Mutta rangaistus seurasi rikosta. Tapahtui niin, ettÀ kuningas naitti tyttÀrensÀ toiselle kuninkaalle ja tyttÀren ja nuorukaisen oli erottava, ja heidÀn mielensÀ oli tyhjÀ ja toivoton kuin kulon polttama aro. KuninkaantytÀr ei voinut vastustaa, mitÀ hÀnen isÀnsÀ oli pÀÀttÀnyt, vaan hÀnen oli lÀhdettÀvÀ matkaan. EikÀ nuorukainen taas voinut unhoittaa eikÀ erota, vaan hÀn seurasi mukaan kauas korkeille vuorille. Kuningas otti kuninkaantyttÀren puolisokseen, mutta pÀivÀÀ jÀlkeen hÀiden hÀn kaatui taistelussa. Ja vain kuninkaantytÀr ja nuorukainen tiesivÀt, ettei kuningas ollut puolisoaan omistanut. Vajaan vuoden kuluttua syntyi kuningattarelle poika. HÀn sai nimen ja arvon ja hÀnen setÀnsÀ hallitsi hÀnen nuoruudessaan, mutta hÀnen ÀitinsÀ lakastui ja kuihtui kuin kukka kuivuudessa tai pimeÀssÀ, sillÀ hÀn rakasti nuorukaista eikÀ voinut hÀntÀ tavata, ja avaruuteen katsellen hÀn monen monena iltana istui linnan pengermÀllÀ. Nuorukainen vaelsi pois pyhien kirjojen pariin, saadakseen tunnolleen rauhan ja sovittaakseen rikoksensa, ja monta kymmentÀ vuotta on hÀn rikostaan sovittanut. Poika kasvoi, hÀnestÀ tuli ruhtinas, mutta valtakuntaa ei hÀnellÀ enÀÀ ollut, sillÀ vieraat riistivÀt sen, ja nyt hÀn harhailee kodittomana, maattomana pakolaisena omien alamaistensa vainoamana. SinÀ, ruhtinas Amaru, olet se poika, ja katso, tÀssÀ on isÀsi! Voitko antaa rikokseni anteeksi?»
Tuokion tÀytti hiljaisuus temppelihuoneen, hiljaisuus niin syvÀ ja tÀysi, ettÀ öljyn palo hopealampussa selvÀsti kuului, mutta seuraavassa hetkessÀ vaipui ruhtinas Amaru vanhan bramiinin rintaa vasten.
»IsÀ!»
Vuosikymmenien kaipaus ja hetken pakottava tunnelma purkautui vuolaasti ilmi, ja isÀ ja poika syleilivÀt toisiaan lampun haaveellisessa valossa. Ja kun he erosivat, kuvastui kummankin kasvoilla ihmeellinen rauha, ja vanhuksen ÀÀni oli entistÀ syvempi, kun hÀn lausui:
»Tahdoin todistajia, jotta syntini ja rikokseni raskaammin tuntuisi. Nyt olen saanut sen anteeksi niinkuin tÀssÀ elÀmÀssÀ on anteeksisaanti mahdollinen. Mutta vielÀ on minulla asiaa. IhmeellisiÀ ovat pyhÀt kirjat ja vapisuttavia niiden ennustukset. Mutta ennustettu on, ettÀ sinÀ tÀnÀÀn tulisit, ja sinÀ, lÀnnen kultamaan kukkea tytÀr, ja sinÀ, jonka iho on valkoinen kuin lumi vuorilla ja kÀsi jÀntevÀ kuin nuoren palmun solakka runko, ja ennustettu on, ettÀ tÀnÀÀn tapahtuu tÀÀllÀ suuri asia ja ettÀ Intialle on uusi aika koittava. MinÀ odotin tÀtÀ pÀivÀÀ ja uskoni oli suuri, mutta tuskani kasvoi iltaan mennessÀ, ennenkuin nÀin teidÀt, ja nyt tiedÀn, ettÀ ennustus on oikea. Ihmeellinen on kohtalo, ihmeellinen on elÀmÀ ja ihmeellisiÀ pyhien kirjojen ennustukset. Mutta mitÀ vielÀ tapahtuu? En tiedÀ kaikkea, mikÀ teidÀt tÀnne sai, mutta tiedÀn tarpeeksi. En nÀe tietÀ eivÀtkÀ aivoitukseni yletÀ tÀtÀ asiaa parantamaan.»
Vavisten, mutta kuitenkin lujana korotti Nellie silloin ÀÀnensÀ hetkessÀ tulleesta mielenjohtumasta, joka oli ollut kuin salamanvÀlÀhdys, mutta jonka hÀn tajusi oikeaksi, ainoaksi tuhansien keinojen joukossa:
»PyhÀ isÀ, ainoa tie, ainoa mahdollisuus on, ettÀ Amaru huudetaan Intian kuninkaaksi.»
Ruhtinas kavahti seisomaan, hÀnen silmÀnsÀ leimahtivat kuin unesta herÀnneen, ja vÀlÀhtivÀt myöskin vanhan bramiinin silmÀt. HÀn nousi hitaasti ja arvokkaasti:
»Sana on sanottu, niinkuin ennustus lausuu. Poikani, sinusta tulee Intian kuningas, se on sekÀ pyhien kirjojen ettÀ hetken vaatimusten mukaista. Ole ylpeÀ, ei niin, ettÀ kuninkuus olisi vain kunnia, ei, vaan niin, ettÀ se on suuri ja raskas velvollisuus. En ole mitÀÀn sellaista ajatellut, sillÀ olen hautautunut pyhiÀ kirjoja tutkimaan, mutta kun tuo tytÀr on sanansa sanonut, tiedÀn ja uskon, ettÀ korkeampi viisaus on hÀnen suunsa kautta puhunut. Sinusta tulee kuningas!»
Ruhtinas ei puhunut mitÀÀn, mutta hÀnen harhaileva katseensa ja kiivas hengityksensÀ todistivat hÀnen mielenkuohuaan. Nellie koetti pidÀttÀÀ hengitystÀÀn, ensi kiihtymyksen ohimentyÀ oli hÀnet yllÀttÀnyt omien sanojensa odottamaton vaikutus. Ola tunsi itsensÀ jÀrkytetyksi, mutta hÀnkin kÀsitti Nellien sanojen ihmeellisen oikeutuksen.
»Odota!»
Vanhus kÀÀntyi, astui seinÀn luo, siirsi syrjÀÀn seinÀkudoksen, painoi jotakin nÀkymÀtöntÀ ponninta, ja seinÀÀn ilmestyi syvÀ aukko. Vanhus kumartui aukkoon ja veti sieltÀ esiin hohtavan esineen.
»Kruunu!» huudahti ruhtinas tahtomattaan. Bramiini ei sanonut mitÀÀn, vaan otti kÀtköpaikasta esiin muutamia esineitÀ. Hitaasti, juhlallisen elein hÀn asetti ne eteensÀ matolle, kiersi auki kullanhohteisen rasian ja kehoitti ruhtinasta polvistumaan. Ihanan outo tuoksu lemahti huoneeseen.
»Poikani, ruhtinas Amaru, tÀten kruunaan ja voitelen minÀ sinut tÀÀllÀ vuoriston pyhÀtössÀ Intian kuninkaaksi, ja ulottukoon valtasi merestÀ mereen Himalajan rinteille, ja olkoon hallituksesi yhtÀ oikeamielinen, lempeÀ ja viisas kuin pitkÀkin! Ole uskollinen, urhea ja tarmokas! MinÀ voitelen sinut omistamallani vallalla kuninkaaksi ja painan pÀÀhÀsi Intian vanhan kruunun!»
Vanhus siveli ruhtinas Amarun otsan ja ohimot tuolla tuoksuvalla nesteellÀ ja pani hÀnen pÀÀhÀnsÀ hohtavan kruunun ja heitti kuningasmanttelin hÀnen harteilleen.
»Olet kruunattu nyt! Terve, kuningas!»
Ruhtinas nousi ja hÀnen kasvonsa olivat mielenliikutuksesta kalpeat.
»MinÀ kiitÀn sinua, isÀni, ja tottelen sinua niin kauan kuin elÀt, ja seuraan neuvojasi kuolemasi jÀlkeen! Olen valmis!»
HÀn riisui yltÀÀn kuninkaalliset merkkinsÀ, ja vanhus asetti ne takaisin kÀtköpaikkaan.
»Ja kuulkaa nyt neuvoni: sinÀ, kuninkaan ystÀvÀ vieraasta maasta, lÀhdet hÀnen palveli jansa kanssa meren rannalle suureen kaupunkiin ja ilmoitat hÀnen kruunauksestaan ystÀvillesi, ettÀ he tietÀvÀt ottaa hÀnet vastaan. Ja minÀ, vanhus, lÀhden kansan keskeen ja huudatan hÀnet kuninkaaksi. SinÀ, kuningas, ja sinÀ, tyttÀreni, jÀÀtte tÀnne temppeliin. TeiltÀ ei puutu mitÀÀn tÀÀllÀ, ja kun pÀivÀ koittaa, jolloin kuningas Amaru astuu kunniaansa, silloin lÀhdette tÀÀltÀ. Olen puhunut.»
»MinÀ suostun», sanoi Ola, ja kuningas nyökÀytti pÀÀtÀÀn.
»Tule siis mukaani.»
Vanhus viittasi kÀdellÀÀn, ja Ola seurasi hÀntÀ. He kulkivat lÀpi pimeÀn temppelin, kunnes saapuivat huoneeseen, joka muistutti hiukan kemiallista laboratoriota. Ola istuutui jakkaralle, ja vanhus rupesi kÀsittelemÀÀn hÀnen kasvojaan ja ruumistaan erÀillÀ nesteillÀ, neuvoen samalla hÀnelle muutamia tÀhdellisiÀ asioita. HÀn toi Olalle hindulaispuvun ja puki sen ylle, ja kun Ola parin tunnin kuluttua katsahti kuvastimeen, nÀki hÀn edessÀÀn hindun, tuskin enÀÀ tuntien itseÀÀn.
He menivÀt takaisin temppelihuoneeseen, ja Nellie hÀtkÀhti nÀhdessÀÀn tuntemattoman hindun tulevan; ruhtinaskin loi tutkivan silmÀyksen. Vanhus oli tyytyvÀinen. He keskustelivat vielÀ yksityisseikoista, kunnes ruhtinas Amarun palvelija tuli ilmoittamaan, ettÀ hevoset olivat valmiina.
Ola nousi ja tervehti ruhtinasta.
»Luottakaa palvelijaani. HÀn tietÀÀ niin paljon kuin tarvitaan, tekee kaikki, on uskoillinen kuolemaan saakka eikÀ puhu mitÀÀn. NÀkemiin, ystÀvÀni!»
Nellie livahti Olan kanssa ulos. Ulkona oli tyyni, vilpoisa yö. TÀhdet tuikkivat korkealla, ja ilmassa oli tuhansia tuoksuja.
He kuiskailivat pimeÀssÀ.
»Olkaa varovainen, itsenne ja minun takia, mr Rautio!»
»TeidÀn turvallisuutenneko takia?»
Nellie hengitti kiivaasti.
»Ei, vaan minun itseni takia... Ola!»
Illan tapaukset olivat kuumentaneet heidÀn verensÀ, eivÀtkÀ he voineet pidÀttÀytyÀ, vaan heidÀn huulensa yhtyivÀt pitkÀÀn suuteloon.
»Onneni ja siunaukseni mukaasi, Ola!»
David William Carrer oli yötÀ pÀivÀÀ tehnyt työtÀ. Nellien lÀhdettyÀ matkalle hÀn ensin tunsi kaipausta, mutta sitten oli kuin vapautunut taakasta. HÀn saatoi nyt kokonaan antautua työlleen.
Ja työtÀ oli. Maailmanvalloitus vaati miehensÀ viimeiseen asti. Carrer ponnisti. HÀn oli ensimmÀinen konttorissaan aamulla ja viimeinen sieltÀ yöllÀ poistuessaan: hÀn söikin konttorissaan, hÀtÀisesti ahmimalla, lukien samalla jotakin tiedonantoa, keskustellen jonkun kanssa. HÀn ci tiennyt, milloin tuli talvi sumuineen ja lumineen, milloin kevÀt tuulilleen ja kuulaille iltoineen. KesÀn hÀn tiesi tuolta alhaalta asfaltilta kihoavasta kuumuudesta, mutta syksyisin, kun sade pieksi ruutuja ja ulkona oli harmaata ja usvaista, kun sÀhkölyhdyt loistivat alhaalla himmeinÀ, silloin hÀn oli onnellinen, tuntiessaan työnsÀ tuottavan itselleen viihdyttÀvÀn nautinnon.
HÀn tiesi, ettÀ suunnitelma toteutui hitaasti, mutta varmasti. Valloitustyö edistyi. MiljaardiyhtymÀÀn sulautui sekÀ tahallisesti ettÀ tiedottomasti pienemmÀt yhtymÀt ja yritykset, joutuen renkaiksi samaan ketjuun. Lukemattomat olivat ne tehtaat ja liikkeet, jotka olivat kokonaan riippuvaisia hÀnestÀ, isÀntien ja omistajain sitÀ edes aavistamatta. HÀn saattoi nÀhdÀ, ettÀ he hallitsivat maailmantuotantoa. Jos he seisauttaisivat vain pÀivÀksikin liikkeensÀ. niin se olisi todellinen maailmansulku.
He eivÀt olleet tÀysin tajunneet suunnitelmansa seurauksia, mutta nyt ne alkoivat jo hÀÀmöittÀÀ. Uusi ja toisenlainen yhteiskuntajÀrjestelmÀ oli mitÀ luonnollisimmalla tavalla syntymÀssÀ, yhteiskuntajÀrjestelmÀ, joka inhimillisillÀ silmillÀ katsottuna nÀytti joka tapauksessa paremmalta kuin vanha ja ehdottomasti varmemmalta kuin ne, mitÀ epÀlukuiset maailmanparantajat olivat suositelleet ja laatineet. TÀtÀ yhteiskuntaa ei luotu paperilla, elÀvÀ elÀmÀ sen itse synnytti, sen luomiseen ottivat kaikki osaa, niin rikkaat kuin köyhÀt, sivistymÀttömÀt ja sivistyneet. Mutta he loivat sitÀ tietÀmÀttÀÀn. Vain harvalukuinen johto aavisti, mihin pyrittiin ja miten pyrittiin. Uudella yhteiskuntajÀrjestelmÀllÀ oli se etu, ettÀ se yhdisti sopivasti pÀÀoman ja työn voiton, tasaisemmin ja oikeudenmukaisemmin kuin mitkÀÀn muut jÀrjestelmÀt. Carrerin jÀykkÀ suu vetÀytyi toisinaan hymyyn, kun hÀn ajatteli, ettÀ ihmiskunta erÀÀnÀ aamuna herÀÀ havaitsemaan yhteiskuntajÀrjestelmÀn muuttuneeksi yön aikana perinpohjin, tavalla, josta heillÀ ei ole ollut aavistustakaan, ja niin nopeasti, ettÀ se tuntuu unennÀöltÀ.
Carrer luotti siihen, ettĂ€ hĂ€nen työnsĂ€ ei tarkoittanut vain omaa huvia, omaa viihdytystĂ€, vaan ettĂ€ hĂ€n todella teki työtĂ€ ihmiskunnan hyvĂ€ksi, â ettĂ€ hĂ€nen työllÀÀn ainakin hiukan parannetaan epĂ€kohtia ja valloitetaan maailmaa ihmisille.
Loordi Leighton lÀhetti sÀÀnnöllisesti raporttinsa työn edistymisestÀ Intiassa. Niiden lukeminen oli aina juhlahetki Carrerille. HÀn koetti kuvitella vaikeuksia ja vastuksia, joita siellÀ erÀmaassa oli voitettavana, ja sattui vÀliin, ettÀ hÀnen oma työnsÀ tÀÀllÀ konttorissa hetkisen tuntui liian yksitoikkoiselta, liian kuolettavalta verrattuna työhön tuolla kaukana laidattomien erÀmaitten ÀÀrellÀ, auringon alla, tuulessa, keskellÀ luontoa; mutta Carrer tukahdutti nopeasti tÀllaisen kaipauksensa. HÀnellÀ oli oma työnsÀ, ja olihan hÀn jo vanha. HÀn tyyntyi, luki raportin, kirjoitti vastauksen ja jatkoi muita töitÀnsÀ ylhÀÀllÀ pilvenpiirtÀjÀssÀ, kuohuvan, meluavan Broadwayn varrella.
Tuli sitten loordi Leightonilta huolestuttava raportti, jossa kerrottiin kuivuudesta ja uhkaavasta kadosta, ja jonkun ajan kuluttua toinen, jossa loordi teki selvÀÀ hirmumyrskyn tuhoista. Kaiken todennÀköisyyden mukaan oli nÀlÀnhÀtÀ uhkaamassa. Carrer ryhtyi joihinkin varotoimiin, mutta ne olivat tuskin alullakaan, kun tuli tieto tÀydellisestÀ nÀlÀnhÀdÀstÀ ja sen synnyttÀmÀstÀ kuohunnasta. Se oli kuin salama, joka ÀkkiÀ valaisi koko tilanteen synkkyyden.
»Ellei riittÀvÀsti elintarpeita saada hankituksi ja toimitetuksi perille mitÀ pikimmin, en todellakaan voisi liioitella aseman vakavuutta. Jos tÀydellinen kapina puhkeaa, huomautan ensiksikin, ettei sitÀ kyetÀ kukistamaan ja toiseksi, ettÀ kaikki työmme ja saavuttamamme tulokset tÀÀllÀ ovat silloin mennyttÀ», ilmoitti loordi, ja Carrer kyllÀ ymmÀrsi, ettÀ hÀn pÀÀtteli oikein.
Carrer istui muutamia minuutteja nojatuolissaan silmÀt ummessa. HÀn ei ajatellut eikÀ jaksanut mitÀÀn ajatella. Isku oli huumaava, ja hÀn tunsi vÀsymystÀ. Mutta raukeutta ei kestÀnyt kuin hetkisen. Avatessaan silmÀnsÀ hÀn oli sama rautainen, murtumaton ja luja Carrer, jollaiseksi hÀnet oli opittu tuntemaan pörssissÀ, tehtaissa ja liikemaailmassa. HÀn tarttui puhelimeen ja kutsui luokseen kaikki johtokunnan jÀsenet.
»Heti. TÀrkeÀtÀ.»
HÀn sanoi sen rauhallisesti, ilman korostusta, mutta kun Carrer kerran sanoi jonkin olevan tÀrkeÀÀ, niin hÀnen ystÀvÀnsÀ myös heti kÀsittivÀt, ettei ollut kysymys vÀhÀstÀ.
Soitettuaan Carrer laittautui mukavammin nojatuoliinsa, ojensi jalkansa ja nukahti. HÀn tiesi, ettÀ hÀntÀ odotti nyt uusi, yhÀkin vaativampi työ, ja hÀn tahtoi sen aloittaa virkeÀllÀ ja voimakkaana.
Isaskar Silberstein saapui ensimmÀisenÀ. HÀnet pÀÀstettiin sisÀhuoneisiin saakka. Juutalainen miljaardimies ei ollut vielÀ kiihtynyt, mutta hÀn oli utelias. HÀn koputti ovelle. SisÀltÀ ei kuulunut vastausta. HÀn koputti toisen kerran. Ei nytkÀÀn.
Silberstein avasi oven ja pysÀhtyi. Carrer nukkui nojatuolissa, pÀÀ hiukan taakse taivutettuna, rauhallinen ja tyyni ilme työn uurtamilla, mutta vielÀkin lujilla ja ilmehikkÀillÀ kasvoillaan. SÀhkölampun varjostettu valo lankesi hÀnen harmahtaville hiuksilleen.
Juutalainen ihmetteli. Oliko Carrer niin vÀsyksissÀ? Miten hÀn saattoi nukkua, jos oli jotakin tÀrkeÀtÀ tekeillÀ? Mutta Isaskar Silberstein kunnioitti ja hiukan pelkÀsikin Carreria, ainakin niin paljon, ettei rohjennut hÀntÀ herÀttÀÀ.
Tuokion kuluttua ilmestyi mr Borah. HÀnen ÀÀnekÀs keskustelunsa kuului jo kaukaa, ja ÀkkiÀ avasi Carrer silmÀnsÀ, huomaten juutalaisen istuvan vastapÀÀtÀ. HÀn vetÀisi kÀdellÀÀn yli kasvojen, jÀnnitti lihaksiaan ja nousi ylös.
»Anteeksi, etten huomannut tuloanne, mr Silberstein. Nukuin hetken. Kas, hyvÀÀ pÀivÀÀ, mr Borah!»
He istuutuivat kaikin mr Carrerin pöydĂ€n ympĂ€rille, sytyttivĂ€t sikaarinsa ja jĂ€ivĂ€t kuuntelemaan, kun Carrer tasaisella liikemiesÀÀnellÀÀn luki heille loordi Leightonin viime tiedoituksen. Mutta lause lauseelta, pala palalta, kun tilanne kaikessa kaameudessaan piirtyi heidĂ€n eteensĂ€, he jĂ€nnittyivĂ€t, kasvojen lihakset pingoittuivat ja hengitys kĂ€vi kuuluvaksi. He ymmĂ€rsivĂ€t kyllĂ€, mitĂ€ loordin selostus merkitsi, â perikatoa, ellei onnettomuutta saataisi estetyksi. SillĂ€ vielĂ€ eivĂ€t hekÀÀn olleet saavuttamattomissa, vararikko voisi vielĂ€ heitĂ€kin odottaa, syystĂ€ ettĂ€ Intiaan oli kiinnitetty ja uhrattu liian paljon.
»Minun mielestÀni», lopetti Carrer, »on asia sangen yksinkertainen. Syy onnettomuuteen ei ole meissÀ, vaan luonnossa. NiinpÀ emme voineet ennakolta estÀÀ sitÀ. Suurin uhkamme on kapina. Se johtuu nÀlÀnhÀdÀstÀ ja menestyy vain sen avulla. Jos tahdomme ehkÀistÀ kapinan, on meidÀn hankittava viljaa. Vilja on kaikki kaikessa. Toinen kysymys on, saammeko nyt yhtÀkkiÀ sitÀ riittÀvÀsti hankituksi, ja ehtiikö se ajoissa perille. Kapina voi alkaa huomenna, mutta sen puhkeaminen saattaa viipyÀ vielÀ kuukausiakin. MeidÀn on niin ollen ainakin yritettÀvÀ.»
Kaikki myönsivÀt. Periaate oli kyllÀ yksinkertainen, mutta sen toteuttaminen ei suinkaan ollut yhtÀ selkeÀ. Carrer tiesi sen kyllÀ.
»Nyt on saatava selville, voimmeko hankkia tarpeeksi viljaa. Kutsun viljaosaston pÀÀllikön puheilleni.»
Carrer soitti. He istuivat liikkumatta ja ÀÀneti. Parin minuutin kuluttua astui huoneeseen mies, joka nuoresta iÀstÀÀn huolimatta nÀytti Carrerin pienoiskuvalta, mitÀ tulee tarmokkuuteen ja lujuuteen.
»Mr Wells, vastatkaa nopeasti seuraaviin kysymyksiin: kuinka paljon viljaa on varastoissamme, kuinka paljon voimme hankkia sitĂ€ kolmessa pĂ€ivĂ€ssĂ€, ja voimmeko â ja kuinka pian â saada sitĂ€ hankituksi riittĂ€mÀÀn Intian suuruiselle vĂ€estömÀÀrĂ€lle?»
Ei ilmekÀÀn muuttunut mr Wellsin sileiksi ajelluilta, kalpeilla ja terÀvillÀ kasvoilla hÀnen kuullessansa nÀmÀ jÀttilÀismÀiset kysymykset. HÀn oli tottunut suuriin asioihin ja monellaisiin lukuihin.
»Hetkinen.»
HÀn poistui nopeasti, ja taas he odottivat. Ei kulunut kuin ehkÀ neljÀnnestunti, kun mr Wells palasi ja antoi pyydetyt tiedot. Varastoja oli vÀhÀn, mutta oli melkoinen varmuus, ettÀ viljaa voitaisiin nopeasti hankkia huomattavia mÀÀriÀ, ei kuitenkaan niin paljon kuin olisi tarvittu. Se tuottaisi jo suuria, ehkÀ voittamattomia vaikeuksia. HÀn pyysi anteeksi, ettei voinut antaa aivan tarkkoja numerotietoja, mutta hÀn ei ollut vielÀ saanut kaikkia raportteja. Jos oli ostettava, oli ostettava ÀkkiÀ ja yllÀttÀmÀllÀ, sillÀ muutoin hinnat huikeasti kohoisivat.
Carrer viittasi, ja mr Wells poistui. Asema ei siis siltÀ kannalta ollut toivoton.
»Kuljetuskysymys sitten. SiitÀ kai selviÀmme, sikÀli kuin yleensÀ saattaa selvitÀ, sillÀ onhan meillÀ ylivoimainen tonnisto rahtimarkkinoilla. Ja sitten on luullakseni tehtÀvÀ tÀstÀ kaikesta sopimus Englannin hallituksen kanssa. Se on tosin enemmÀnkin muodollisuus, mutta tÀytettÀvÀ se on selkkausten vÀlttÀmiseksi, ja saammehan sitten myöskin apua englantilaiselta tonnistolta. LisÀnÀ rikkakin rokassa, sanotaan. Niin, kysymys on nyt pohjaltaan se, pitÀÀko meidÀn keskeyttÀÀ yleensÀ kaikki muu toimintamme ja suunnata se yksinomaan Intian avustamiseen? Sen vuoksi olen teidÀt tÀnne vaivannut.»
Tulos oli yksimielisesti se, ettÀ Carrerin ehdotus hyvÀksyttiin. Samalla sovittiin, ettÀ Silberstein ja Borah tekevÀt tarpeelliset sopimukset Yhdysvaltain hallituksen kanssa ja Carrer taasen matkustaa Englantiin. Erottiin.
Carrer kutsutti luokseen laivauspÀÀllikkönsÀ, ja heillÀ oli pitempi keskustelu. Jo sitÀ ennen oli Carrer jÀrjestÀnyt yhden nopeakulkuisimmista aluksistaan valmiiksi Atlantin-matkalleen.
Carrer kulki konttorihuoneitten lÀpi, eikÀ kukaan edes aavistanut, mitÀ oli tapahtumassa. HÀn nousi autoon ja ajoi Wall Streetille. Ei siellÀkÀÀn kukaan tiennyt mitÀÀn. Carrer hymyili: jos olisi tiedetty, olisi paniikki ollut valmis. HÀn ajoi rantaan. LÀhetti oli siellÀ tarpeellisine papereineen ja valtuuksineen. Carrer meni suoraan hyttiinsÀ ja paneutui levolle, samaan aikaan kun laiva irtautui laiturista ja lÀhti pujottelemaan tuhansien vilkkuvien valojen lomitse pitkin Hudson-jokea, sivuutti Long Islandin ja painautui pimeÀlle Atlantille. ViimeisestÀ aallonmurtajasta edetessÀÀn se sai valtavia hyrskeitÀ vastaansa, mutta kuin lokki se kiiti aallonharjalta toiselle. Alhaalla kone huoneessa ammensivat mustapintaiset puolialastomat miehet likomÀrkinÀ kivihiiliÀ pesÀÀn, koneet jyskyttivÀt vimmatusti, mutta Carrer nukkui jo silloin.
RadiosÀhköttÀjÀ ei nukkunut.
Samana yönÀ kumisivat lennÀtinlangat ympÀri maailmaa ja radiokoneet olivat taukoamattomassa työssÀ. Kaikki yhtymÀn laivat, joita ei ehdottomasti muuhun tarvittu, saivat mÀÀrÀyksen suunnata kulkunsa lÀhimpÀÀn sellaiseen satamaan, josta saattoi lastata viljaa. JÀttilÀisurakka suoritettiin sinÀ yönÀ radiolla, mutta ei ollut pienempi sekÀÀn työ, minkÀ laivauspÀÀllikkö sai aikaan, antaessaan yksityiskohtaiset mÀÀrÀykset kaikille laivoille, samalla tehden laskelmiaan ajasta ja paikasta.
»Rio Janeiro! TÀysi vauhti! Lasti sinne! Lastaatte viljaa! Tarkemmin sitten! LÀhettakaa raportti!»
Sellaisia sanomia saivat tuhannet laivat, ja tuhannet karheakasvoiset ja kiroilevat kapteenit raapivat sinÀ yönÀ pÀÀtÀnsÀ, koettaessaan edes hitusen pÀÀstÀ selville mÀÀrÀyksen tarkoituksesta ja merkityksestÀ. Mutta suunta muutettiin heti kyllÀ. Olisikohan puhjennut sota? Ei, tuskin sitÀkÀÀn! Turhaan arvailivat kapteenit tÀtÀ ja vielÀ turhempaan laivavÀki, kun keskellÀ yötÀ ÀkkiÀ kurssi tÀydellisesti kÀÀnnettiin.
Mutta heidÀn epÀtietoisuutensa ei mitÀÀn merkinnyt. PÀÀasia oli, ettÀ muutamien pÀivien kuluttua oli suurin osa yhtymÀn laivoja satamissa, joissa tulisella kiireellÀ purettiin entisiÀ lasteja ja sijalle ahdettiin viljaa.
Wall StreetillĂ€ ei ehditty avata suutakaan, kun Fritz MĂŒller ja mr Wells Ă€kkiĂ€ valtasivat viljamarkkinat. Kaikki kĂ€vi muutamassa tunnissa. He ostivat Wall StreetillĂ€, mutta he ostivat myös kaikkialla muualla: nopeasti oli lĂ€hetetty sivuliikkeille ja haarakonttoreille kiireellinen mÀÀrĂ€ys ostaa kaikki saatavissa oleva vilja, ja ennen pitkÀÀ oli yhtymĂ€llĂ€ hallussaan melkein koko maailman leivĂ€kset. He saattoivat sen nyt jakaa harkinnan mukaan. HeidĂ€n tĂ€ytyi ottaa huomioon yleinen kulutus ja sen mukaan toimia, mutta samalla oli ylijÀÀmĂ€ saatava mahdollisimman suureksi. Suurisuuntainen sÀÀnnöstely oli tarpeen, ja samalla aloitettiin laaja ja voimakas sÀÀstĂ€vĂ€isyyspropaganda. Lukemattomissa sanomalehdissĂ€ se alkoi, mutta sitĂ€ jatkettiin sitten lentolehtisten, luentojen ja reklaamin avulla, ja nĂ€in saatiin huomattava sÀÀstö. Ei kulunut kolmea viikkoakaan, kun Carrer, joka edelleen oli Englannista kĂ€sin johtamassa työtĂ€, nĂ€ki, ettĂ€ pahimmat vaikeudet oli voitettu. Kokonaiset viljalaivastot kyntivĂ€t merta Intiaan rahdattuina, lukemattomat junat kuljettivat viljaa sisĂ€maasta rannikoille, ja tuhannet laivat lastasivat sitĂ€ satamissa. MaailmanyhtymĂ€n jĂ€rjestelykyky ja mahti ilmeni selvĂ€nĂ€ ja voittoisana.
Carrer raatoi Englannissa. Virallisista vaikeuksista hĂ€n selvisi pian, sillĂ€ hallitus kĂ€sitti helposti, kuinka tĂ€rkeÀÀ oli saada viljaa Intiaan, eikĂ€ se yksin ja omin voimin olisi kyennyt sitĂ€ riittĂ€vĂ€sti hankkimaan. Carrerin tarjoama apu oli niin ollen suorastaan ratkaiseva, ja kun hĂ€n â pelkĂ€stÀÀn liiketarkoituksissa toimivaksi otaksuttuna â ei asettanut kohtuuttomia ehtoja, niin hĂ€nen ehdotuksiinsa suostuttiin auliisti. EpĂ€ilyttĂ€vĂ€ltĂ€ tuntui vain, ettĂ€ hĂ€n kokonaan pidĂ€tti jĂ€rjestelyn omissa kĂ€sissÀÀn, mutta jo viikon kokemukset riittivĂ€t takaamaan, ettĂ€ hĂ€nen kantansa oli siinĂ€kin kohdassa paikallaan.
Carrer oli juuri syönyt illallisen Savoy-hotellissa, kun hÀnelle tuotiin sÀhkösanoma. HÀn vilkaisi lÀhtöpaikkaa: Bombay. HÀn avasi sen, ja jo ensimmÀiset sanat saivat hÀnen silmissÀÀn mustenemaan. MitÀ suurimmalla tahdonponnistuksella onnistui hÀnen hillitÀ itsensÀ, niin ettÀ hÀn saattoi lukea:
»Yleinen kapina puhjennut. Suurin osa valkoihoisista pÀÀssyt pakenemaan rannikkokaupunkeihin. Loordi Leightonista ja tyttÀrestÀnne ei mitÀÀn tietoja. Luultavasti saarroksissa. Todellinen kansainvaellus alkanut. Tilanne yleispiirtein melkein toivoton. Kaupunki pitÀÀ puoliaan. Viljaa, miehiÀ, aseita!»
Nellie!
Carrer hyppÀsi pystyyn kuin satutettuna. Nellie, hÀnen oma ainoa tyttönsÀ, tietymÀttömissÀ, Intian kapinan jaloissa! Ei, ei, se on mahdotonta! HÀn ryntÀsi alas, malttoi tuskin odottaa kunnes lakeija oli pukenut viitan hÀnen ylleen, ja syöksyi ulos autoon, joka ponnahti heti tÀyteen vauhtiin.
»Ulkoministeriöön!»
Carrer painui vaunun nurkkaan ja hÀnen ohimonsa takoivat ja sydÀn jyskytti kuin haletakseen. HÀn ei voinut enÀÀ kylmÀsti ajatella, ei punnita eikÀ arvioida. Nellie oli vaarassa, ehkÀ jo kadotettu!
HÀn istui koko seuraavan yön ulkoministeriössÀ ja sÀhkötteli, mutta vastaukset eivÀt rauhoittaneet. PÀinvastoin. Saapui tieto, ettÀ loordi oli sisÀmaan kaupungissa, joka piti puoliaan, mutta Nellie oli aikaisemmin lÀhetetty pois ruhtinas Amarun luo eikÀ hÀnestÀ ollut senjÀlkeen mitÀÀn kuultu. UlkoministeriössÀ ei myöskÀÀn sinÀ yönÀ nukuttu, kaikki olivat työssÀ, kaikki kiihdyksissÀ ja jÀnnityksissÀ. Carrer tuskin huomasi, hÀn tuskin tajusi, ettÀ saapuneet tiedot eivÀt koskeneet ainoastaan hÀnen tytÀrtÀÀn, vaan myöskin yhtymÀÀ ja sen suunnitelmaa.
Aamulla Carrer oli murtunut mies, mutta han kykeni jo ajattelemaan. He olivat siis myöhÀstyneet. Viljaa saapuisi perille, mutta liian myöhÀÀn. SitÀ ei voitaisi enÀÀ jakaa. Kapinalliset hÀvittÀisivÀt heidÀn työnsÀ ja saavutuksensa.
Mutta kapina oli kukistettava, se tÀytyi saada kukistetuksi, sekÀ Nellien ettÀ suunnitelman takia. Carrer virkosi hetkiseksi. EhkÀ ei kaikki vielÀ ollut menetetty. Niin, sotaan, sotaan!
HÀn ajoi ulos ja neuvotteli koko pÀivÀn, sÀhkötti Amerikkaan ja Eurooppaan, keskusteli valtiomiesten kanssa. Illalla levittivÀt sanomalehdet lisÀlehtiÀ Lontoon sumuisessa ilmassa niljakoilla himmeÀsti hohtavilla kaduilla:
»Kapina Intiassa. Hallitus lÀhettÀÀ sinne voimakkaan retkikunnan. Viljaa viedÀÀn riittÀvÀsti. Ohjelma: ei valloitusta, vaan leipÀÀ, muttu ennenkuin leipÀÀ voidaan antaa, on saatava jÀrjestys. Mobilisointi julistetaan huomenna! Vapaaehtoiset ilmoittautukoot! Amerikka avustaa viljalla ja tonnistolla. Tilanne ei ole menetetty, mutta vakava se on.»
Kuumeisella kiireellÀ varustauduttiin Englannissa sotaan, ja samanlainen hoppu vallitsi siitÀ hetkestÀ lÀhtien yhtymÀn tehtaissa. Sotavarusteita, tarpeita, muonitusta! Parin pÀivÀn kuluttua lÀhtivÀt ensimÀiset laivat matkalle, vieden kenttÀpukuisia sotilaita sateisesta ja harmaasta Englannista kauas aurinkoiseen Intiaan kuolemaan tai voittamaan. Yleisön mieliala oli toiveikas, mutta hallituspiireissÀ oltiin vakavia. Onnistuisiko kourallisen miehiÀ voittaa monisatamiljoonainen kansa, se ei ollut mitenkÀÀn varmaa, tuskinpa otaksuttavissakaan.
Carrer tajusi tÀmÀn tÀydelleen. Sota oli syntymÀssÀ, pitkÀllinen, julma ja verinen sota, eikÀ lopputulosta sittenkÀÀn voisi ennustaa. Englanti ei luopuisi Intiasta hevillÀ, eikÀ hÀnkÀÀn. Ja Nellie oli siellÀ!
Carrer tunsi itsensÀ ÀkkiÀ kovin yksinÀiseksi ja vÀsyneeksi. MitÀ varten hÀn oli ponnistellut, mitÀ varten raatanut ja kÀrsinyt? HÀn oli nyt menettÀnyt senkin, mitÀ oli omistanut, tyttÀrensÀ, ainoan joka hÀnellÀ oli avarassa maailmassa. IsÀnrakkaus herÀsi tuskallisena ja syyttÀvÀnÀ. Kaikesta voimastaan, kaikesta vallastaan huolimatta hÀn tunsi itsensÀ pieneksi, avuttomaksi ja heikoksi.
HÀn oli ehkÀ maailmanvalloittaja, mutta hÀnen omilla voimillaan ei hÀnen tyttÀrensÀ ollut pelastettavissa.
Ola ja hÀnen tumma seuralaisensa, ruhtinas Amarun henkipalvelija, ratsastivat levÀhtÀmÀttÀ, pysÀhtymÀttÀ niin kauan kuin hevosten voimat vain kestivÀt. Ola ei ollul tottunut alkuasukkaiden satulaan, ja siten ratsastus hÀntÀ rasitti enemmÀn kuin tavallisesti, mutta hÀn puri hammasta. Tumma palvelija ratsasti ÀÀnettömÀnÀ, osoittamatta vÀsymystÀ, valittamatta nÀlkÀÀ taikka janoa, ja milloinkaan aloittamatta keskustelua.
He olivat jo jÀttÀneet vuoriston taakseen ja riensivÀt nyt asuttujen seutujen halki, pienten ruohokattoisten kylien, riissi- ja maissivainioitten ohitse, jotka kaikki lepÀsivÀt poltettuina ja nÀivettyneinÀ, kuumuuden ja hirmumyrskyn tuhoamina. KylÀt olivat autiot, tien varrella oli ruumiita, inhoittavia, haisevia kasoja, joista valkeat luut pilkistivÀt esiin. HaaskaelÀimet ja hyönteiset tekivÀt tuhoaan niissÀ. He sivuuttivat vaeltajaparvia, kun nÀmÀ nÀÀnnyksissÀ, epÀtoivoisina, tylsinÀ ja heikkoina laahautuivat teitÀ pitkin jotakin toivotonta pÀÀmÀÀrÀÀ kohti, miehet ja naiset ja lapset. He karahuttivat nopeasti nÀiden ohi, sillÀ ne saattoivat nÀlÀn hurjistamina olla vaarallisia kenelle tahansa. HeidÀn omat ruokavaransa olivat suunnattomasti huvenneet, ja nyt olivat he elÀneet melkein yksinomaan joillakin löytÀmillÀÀn hedelmillÀ, kasvien juurilla ja muutamilla Olan ampumilla elÀimillÀ tai joista pyytÀmillÀÀn kaloilla. Ravinnon hankkimiseen kului aikaa, ja matka hidastui. Olan kiihko ja maltittomuus kasvoi. HÀn tahtoi rientÀÀ, rientÀÀ nopeasti ja hurjasti, mutta hÀn kÀsitti, ettÀ se oli nykyisissÀ oloissa mahdotonta. Hevoset eivÀt kestÀisi eivÀtkÀ hekÀÀn kestÀisi.
PĂ€ivisin he makasivat jossakin hyljĂ€tyssĂ€ kylĂ€ssĂ€, ja öisin, ellei ollut liian pimeĂ€, he ratsastivat, joutumatta mihinkÀÀn mainittavampaan seikkailuun. Tuskin kukaan otti huomatakseen kahta ratsastajaa, jotka laihoilla hevosillaan kulkivat maantietĂ€ pitkin, â kahta alkuasukasta.
Ola koetti miettiÀ keinoa pÀÀstÀkseen nopeammin, ja hÀnen mieleensÀ johtui, ettÀ he voisivat ehkÀ matkustaa rautateitse. HÀn kysyi tuumansa mahdollisuutta tummalta palvelijalta. TÀmÀ nyökÀytti pÀÀtÀnsÀ. SitÀ hÀn oli ajatellutkin ja sinne he olivat menossakin: oltiin pÀÀtymÀssÀ kohdakkoin kaupunkiin, jonka halki rautatie kulki. He voisivat siellÀ nousta junaan, myytyÀÀn hevosensa. Vaarallista se ehkÀ oli ja vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Ja siten pÀÀstÀisiin nopeasti. Tietysti vain siinÀ tapauksessa, ettÀ rautatie olisi kunnossa ja junaliikenne jatkuisi.
Olan into kasvoi ja luottamus palasi; hÀn lisÀsi vauhdin sellaiseksi, ettei Carrerkaan, jos olisi tiennyt kuinka ratkaiseva osuus Olalla oli kaikkeen, olisi voinut enempÀÀ toivoa. Oli ilta, kun he vihdoin lÀhestyivÀt pientÀ maaseutukaupunkia, jonka tornit ja muurit piirtyivÀt taivasta vasten. Ratsastettuaan kunnaan laelle Ola nÀki rautatien, joka suorana halkaisi metsÀt ja viljavainiot. He lÀhtivÀt liikkeelle ja saapuivat pian kaupungin luo. Lukemattomia nuotioita nÀkyi kaikkialla, ja alkuasukkaita istui ryhmissÀ niiden ympÀrillÀ, vaivaisia ruoka-aineksiansa valmistellen, nÀlkÀisinÀ, laihoina, silmissÀ himokas kiilto. Tuskin kukaan edes huomasi ratsastajia, ja niin he pÀÀsivÀt kaupunkiin. TÀÀllÀ nÀkyi aseistettuja miehiÀ kosolti. Ola koetti hevosineen tunkeutua eteenpÀin, mutta se oli työlÀstÀ, ja niin ollen hÀn kÀÀntyi pimeÀlle ja kapealle poikkikadulle, joka oli melkein tyhjÀ, pysÀyttÀen hevosensa.
»Ratsasta edeltÀ», kuiskasi hÀn tummalle palvelijalle, »ja ohjan asemalle. TiedÀtkö missa se on?»
MitÀÀn vastaamatta palvelija kannusti ratsunsa liikkeelle pitkin kujaa, kÀÀntÀen sen seuraavassa kulmassa. He ratsastivat jonkun aikaa eteenpÀin, kunnes joltakin poikkikadulta hypÀhti miehiÀ, jotka tarttuivat hevosten suitsiin ja ojensivat kivÀÀrinsÀ.
Ola oli tempaamaisillaan aseensa, mutta hillitsi itsensÀ nÀhdessÀÀn palvelijansa rauhallisesti keskustelevan miesten kanssa. Jonkun ajan kuluttua palvelija kÀÀnsi hevosensa, ja he ratsastivat kumpikin takaisin.
»Sahib, nyt olemme pulassa. Linnoitus on englantilaisilla ja asema on taistelulinjalla. Junat eivÀt kulje.»
Ola tyrmistyi. Omituinen tilanne: ystÀvÀt olivat nyt vihollisia ja ehkÀisivÀt suunnitelman toteuttamisen.
»Onko linnoitus suuri ja kuinka voimakas joukko siellÀ on?»
»Varustukset ovat laajat. Ei tiedetÀ, kuinka paljon siellÀ on sotilaita, mutta ainakin he ovat torjuneet jo kolme valloitusyritystÀ.»
»LÀhdetÀÀn.»
He ratsastivat nyt toiselle suunnalle. Ola etsi rauhallista paikkaa, missÀ voisi syödÀ ja ajatella. Kaupungissa oli paljon vÀkeÀ, ja aseistettuja miehiÀ he kohtasivat joka askeleella. Kapina oli vilkkaassa vauhdissa. Muutamalla kadulla marssi vastaan alkuasukaskomppania tÀysissÀ varusteissa. Ola ihmetteli miesten sotilaallista jÀrjestystÀ ja ryhtiÀ. Ne eivÀt olleet mikÀÀn hajanainen lauma.
He tulivat viimein muutaman temppelin luo. Salamana pĂ€lkĂ€hti Olan pÀÀhĂ€n muuan ajatus. HĂ€n hyppĂ€si ratsailta ja viittasi palvelijaa tekemÀÀn samoin. Talutettuaan hevoset temppelin pihaan ja sidottuaan ne kiinni pylvĂ€isiin, Ola ryhtyi tarkastelemaan muuria ja huomasi kohta porrasaskelmat, jotka veivĂ€t temppelin laelle. Palvelija jĂ€i alas vartioimaan hevosia ja Ola riensi ylös; hĂ€n nousi varovaisesti tasaiselle harjalle ja siirtyi toiselle puolelle. Alkoi jo hĂ€mĂ€rtÀÀ, mutta siitĂ€ huolimatta hĂ€n nĂ€ki varustukset. Vahdit olivat paikoillaan, sieltĂ€ tÀÀltĂ€ pilkisti esiin puoleksi suojatun kanuunan suu, kasarmirakennuksista nousi savua, ja â Ola oli huudahtaa ilosta â tuolla nĂ€kyi pitkĂ€ matala ja kapea rakennus, kupera sivuiltaan: lentokonevaja tasaisen kentĂ€n toisella puolella.
Niin, vaja; mutta oliko siellÀ ainoatakaan konetta?
Ola ei voinut sitÀ kysymystÀ ratkaista ja niin ollen ei hÀn miettinytkÀÀn. HÀn oli nÀhnyt kylliksi, ja nopeasti hÀn laskeutui alas.
»SyökÀÀmme!»
Palvelija otti satulapusseista esille pari palaa leipÀÀ, hiukan riissiÀ, muutamia juuriksia sekÀ puoleksi syödyn linnun Olalle. HÀn haki sitte temppelin kaivosta vettÀ, ja vetÀydyttyÀÀn muutamaan syrjÀiseen kulmaukseen seikkailijat söivÀt hyvÀllÀ ruokahalulla niukan ja vaatimattoman ateriansa ja joivat kirkasta vettÀ. Ola mietti keinoa, millÀ pÀÀstÀ linnoituksen sisÀpuolelle, mutta ei keksinyt kuin yksinkertaisimman. HÀn selvitti asian palvelijalle, joka alistuvaisesti mukausi heti.
»HyvÀ, sahib! Me lÀhdemme linnoitukseen tÀnÀ yönÀ. Yö on pimeÀ, eikÀ meitÀ nÀhdÀ. Luota minuun.»
SyötyÀÀn irroittivat he ratsunsa ja lÀhtivÀt kaupungista ulos, kiertÀen sen ympÀri. Ola koetti lÀhestyÀ varustuksia toiselta puolen. Tultuaan tarpeeksi lÀhelle sitoivat he hevoset puihin ja lÀhtivÀt hitaasti ja varovaisesti hiipimÀÀn eteenpÀin. Varustuksien vallit hÀÀmöittivÀt kaukana edessÀ.
Ola muisti seikkailuaan kukkulalla ja hiivintÀÀnsÀ sieltÀ. Nyt oli vaara kaksinkertainen, heillÀ olivat sekÀ ystÀvÀt ettÀ viholliset vastassaan ja Ola oli lisÀksi valepuvussa, jonka vaarallisuus englantilaisten varustuksia lÀhestyttÀessÀ oli ilmeinen. Mutta muutakaan keinoa ei ollut. HÀn tiesi, ettei hÀn missÀÀn tapauksessa saanut kaatua tai joutua vangiksi ja siksi oli hÀnen varovaisuutensa niin tÀydellinen, kun hÀn tiheikössÀ hitaasti ja kuulumattomasti taivutti oksia tieltÀÀn hiipiessÀÀn joka askelta tunnustellen. Ola laski, ettÀ he olivat nyt noin kolme sataa metriÀ linnoituksesta. SiinÀ hÀn pysÀhtyi, veti esiin aseensa ja jÀi odottamaan. Alkuasukasvartijoita he eivÀt olleet tavanneet. NiitÀ ei kai ollutkaan. Alkuasukkaat olivat varmat, etteivÀt englantilaiset pakene, kun pakeneminen merkitsisi ehdotonta tuhoa. Englantilaiset olivat turvassa vain vurustustensa takana.
Ola odotti puuhun nojaten melkein kaksi tuntia, kunnes pimeys oli tÀydellinen. Pari kertaa meni alkuasukkaiden kulkuvahteja ohi, mutta siksi kaukaa, etteivÀt mitÀÀn epÀilyttÀvÀÀ huomanneet. Olan jÀseniÀ alkoi puuduttaa, mutta hÀn ei uskaltanut liikahtaakaan ennenaikaisesti, sillÀ hÀn tiesi, ettÀ alkuasukkaat voivat tuntikaupalla maata hiljaa, ja niinpÀ nytkin saattoi lÀhistöllÀ olla jokin vahti, jota he eivÀt olleet huomanneet.
Vihdoin antoi Ola merkin palvelijalle ja he laskeutuivat maahan. Satasen metriÀ he taivalsivat jotenkin nopeasti, mutta mitÀ lÀhemmÀksi linnoitusta he tulivat, sitÀ varovammiksi heidÀn liikkeensÀ hidastuivat. Ola kohottautui vÀliin pystyyn, vitkaan, varoen, jonkun puun suojassa. Taas eteenpÀin, ja taas uusi pysÀhdys.
Viimein he olivat varustuksen juurella ja makasivat siinÀ vÀsyneinÀ hetkisen.
»Vahti kahdeksantoista! Kaikki hyvin! Vihollisesta ei mitÀÀn, herra luutnantti!»
Sotilas teki ilmoituksensa reippaalla ÀÀnellÀ, ja Ola kuuli hyvin joka sanan. HÀn odotti, kunnes upseeri oli mennyt. Oli parempi olla tekemisissÀ yhden kanssa.
Ola siirtyi hiukan syrjÀÀn, painautui muutaman mÀttÀÀn taakse niin tiukasti kuin saattoi ja vihelsi hiljaa, mutta sittenkin kuuluvasti »Tipperarya». Sotilaan astunta keskeytyi ja hÀn jÀi seisomaan. Ola jatkoi viheltÀmistÀÀn ja kuuli, kuinka varmistin helÀhti kivÀÀristÀ. HÀn vihelsi joka tapauksessa.
»Kuka siellÀ? Tunnussana?» kajahti kipakka ÀÀni varustuksen takaa.
»Veikkoseni, samaa maata kuin sinÀkin, mutta paljon kurjemmassa kunnossa, pakanan puvussa ja yhden pakanan seurassa; tÀrkeillÀ asioilla silti! MeitÀ on tÀÀllÀ kaksi vain, ja ellet yksin uskalla meitÀ vastaanottaa, niin hÀlytÀ, mutta ÀlÀ tee sitÀ niin, ettÀ pakanat puolestaan toimittavat liikkeelle koko joukkonsa ja me joudumme tÀssÀ kahden tulen vÀliin.»
Ola puhui nopeasti, mutta mahdollisimman selvÀsti, puhtainta englantia; ja liekö tehonnut hÀnen ÀÀnensÀ vakuuttavaisuus tai sanojensa leikillisyys, joka tapauksessa Tommy komensi heidÀt tulemaan varustukselle ja nostamaan kÀdet ylös. Ola ja palvelija tottelivat silmÀnrÀpÀyksessÀ ja astuivat varustukselle. Sivulta leimahti ÀkkiÀ valojuova, langeten heidÀn kasvoilleen, mutta sammui samassa.
»Seis! Odottakaa! Ei askeltakaan!»
He seisoivat pimeÀssÀ yössÀ, kÀdet ylhÀÀllÀ, tietÀen ettÀ muutaman askeleen pÀÀssÀ heistÀ oli kivÀÀri ojennettuna heitÀ vastaan. Kului joku hetki, kuului nopeita rientÀviÀ askeleita, komennuksia, Olaa ja hÀnen seuralaistaan kÀskettiin astumaan alas, ja yhtÀkkiÀ he nÀkivÀt seisovansa sotilasjoukon keskellÀ, upseerin valaistessa heitÀ sÀhkölampulla.
»Hitto, â tĂ€ysiĂ€ pakanoitahan nĂ€mĂ€ ovat!» huudahti upseeri tahtomattaan.
»Ei pidÀ olla niin varma», sanoi Ola ja hymyili, nyt, kun yritys oli onnistunut. »MinÀ olen hiukan toisenlainen kuin miltÀ nÀytÀn; toveri on kyllÀ sellainen kuin on, mutta meidÀn poikia joka tapauksessa. ViekÀÀhÀn meidÀt komentajan luo, sillÀ minulla on hÀnelle enemmÀn kuin tÀrkeitÀ asioita.»
Upseeri ei tiennyt, uskoako silmiÀÀn vai korviaan, mutta lopputulos oli joka tapauksessa, ettÀ vangit vietiin hyvin vartioituna varustusten keskukseen. Tuokion odotuksen jÀlkeen kÀskettiin heidÀt muutamaan rakennukseen everstin puheille.
Eversti oli vanhahko mies, jonka kasvot tropiikin aurinko oli polttanut lÀhtemÀttömÀn ruskeiksi. HÀn silmÀsi tuikeasti Olaa, mutta tÀmÀ, jota nÀytelmÀ alkoi jo kiusata, levitti pöydÀlle sanaakaan puhumatta muutamia papereitaan ja valtuuksiaan. Eversti nousi ylös ja viittasi sotilaille.
»Kaikki hyvin. Saatte mennÀ.»
Ola ojensi kÀtensÀ ja istuutui. HÀnen ensimmÀinen kysymyksensÀ hÀmmÀstytti everstiÀ.
»Onko teillÀ, herra eversti, tÀÀllÀ yhtÀÀn lentokonetta?»
Eversti katsoi pitkÀÀn.
»On kyllÀ yksi, mutta mitÀ sitten?»
»Ja se on kunnossa?»
»On.»
»Onko lentÀjÀÀ?»
»On.»
»Ja bensiiniÀ?»
»On.»
Eversti luuli hetkisen, ettÀ hÀn oli tekemisissÀ mielenvikaisen kanssa, sillÀ Ola ei voinut pidÀttÀÀ iloaan ja riemuaan, vaan nauroi ja hyppeli, puolittain ilosta, puolittain kestettyjen vaivojen aiheuttamasta hermojÀnnityksestÀ. HÀn tyyntyi vasta vÀhitellen ja kertoi sitten seikkailunsa ja asiansa pÀÀpiirteittÀin. Eversti kuunteli hartaasti.
»SiinÀ tapauksessa olemme ehkÀ pelastetut. MiehiÀ on tÀÀllÀ riittÀvÀsti, muonaa ja ampumavaroja ehkÀ kolmeksi kuukaudeksi, niin ettÀ eiköhÀn siihen mennessÀ jo ala selvitÀ. Emme saaneet tÀnne ajoissa mÀÀrÀystÀ, kun radio oli ukkosilmalla vikaantunut, ja nyt se on kokonaan rikki. Emme ole saaneet erÀitÀ osia siihen ja niin olemme eristettyjÀ muusta maailmasta. Toistaiseksi kyllÀ pidÀmme puolemme. Lentokoneen olemme sÀÀstÀneet suurimpaan hÀtÀÀn, arkistoa ja arvoesineitÀ varten, jotta ne eivÀt joutuisi viholliselle. Saatte sen kÀytettÀvÀksenne vaikkapa jo huomenna.»
Eversti soitti. LÀhettipoika astui sisÀÀn.
»Kutsu luutnantti Rower tÀnne!»
Ola istuutui ja sytytti everstin tarjoaman sikaarin. Luutnantti saapui kohta ja hÀmmastyi nÀhdessÀÀn kaksi hindua everstin luona, toisen vielÀ sikaaria polttamassa; mutta pian oli kaikki selvitetty, ja sovittiin lÀhdettÀvÀksi lentoon varhain seuraavana aamuna.
Ola kÀvi pukeutumassa eurooppalaiseksi ja palasi sitten jÀlleen everstin luo. Ruhtinaan palvelija istui edelleenkin siellÀ. Ola kirjoitti kirjeen ruhtinaalle, ilmoittaen onnellisesti pÀÀsseensÀ nÀin pitkÀlle ja lentÀvÀnsÀ rannikolle sekÀ toisen Nellielle, luvaten heti ilmoittaa ukko Carrerille, ettÀ Nellie oli turvassa.
VielÀ samana yönÀ lÀhti tumma palvelija takaisin, vieden kirjeet mennessÀÀn. Ola paneutui levolle ja nukkui heti, saadessaan pitkÀstÀ aikaa maata eurooppalaisessa vuoteessa, vaikka se ei ollutkaan parempi kuin tavallinen kenttÀvuode.
Seuraavana pÀivÀnÀ liiteli kevyt kaksitaso Bombayn ylÀpuolella. SillÀ oli englantilaiset merkit, eikÀ sitÀ sentÀhden ahdistettu, vaikka se tuli sisÀmaasta. Se löysi lentokentÀn ja laskeutui kauniisti kaartaen sille.
Ola oli matkansa perillÀ. Toinen puoli heidÀn vuoristotemppelissÀ laatimastaan suunnitelmasta oli toteutunut.
Ola tunsi ihmeellistÀ turvallisuutta ja sen vaikutelman tuottamaa raukeutta, kun hÀn astui pitkin toimistotalon kirkkaasti valaistua kÀytÀvÀÀ neuvotteluun, jossa ehkÀ ratkaistaisiin Intian kohtalo. Viime viikkojen todella painava jÀnnitys ja monien kuukausien tiukka työ ja taistelu olivat kiihoittaneet hÀnenkin hermojaan, ja nyt, hÀnen pÀÀstyÀÀn turvaan, pÀÀstyÀÀn taas sivistyksen ilmapiiriin ja sen suojaan, tuntui hÀnen olonsa suorastaan oudolta.
Oudolta oli hĂ€nestĂ€ mieliala kaupungillakin tuntunut. Kaikkialla oli havaittavissa tavatonta kiihtymystĂ€, levottomuutta ja pelkoa. Se oli hĂ€nestĂ€ ihmeellistĂ€, sillĂ€ tuolla sisĂ€maassa, kaukana erĂ€maissa, missĂ€ vaara oli monin verroin suurempi ja vĂ€littömĂ€mpi, olivat miehet olleet tyynempiĂ€, pelottomampia kuin tÀÀllĂ€, missĂ€ mikÀÀn lĂ€heinen vaara ei uhannut, â missĂ€ oli sotilaita, varusteita, ruokaa, missĂ€ satama oli tĂ€ynnĂ€ laivoja pakoa varten, jos se kĂ€visi tarpeelliseksi. HĂ€nelle oli kerrottu, ettĂ€ tieto kapinan puhkeamisesta saapui kaupunkiin tĂ€ydellisenĂ€ yllĂ€tyksenĂ€, mutta kylliksi ajoissa. Kansannousu oli saatu itse kaupungissa ehkĂ€istyksi, alkuasukasten kaupunginosa piiritettiin, suurin osa aseistettuja kapinallisia ja heidĂ€n johtajiaan vangittiin, eikĂ€ kaupungissa ollut sattunut muuta kuin harvoja hajanaisia mellakoita. Nyt oli rauha turvattu, kaupungin ulkopuolella kulki varustettu vartioketju, tĂ€ydellinen rintama, jonne vahvistukseksi oli lĂ€hetetty vastikÀÀn Englannista saapuneet apujoukot. Satama oli tulvillaan viljalaivoja, viljaa oli kaikkialla, ja vĂ€estön lojaali suuden saattoi niin ollen ehdottomasti taata.
Ola oli ensi työkseen rientÀnyt lennÀtinlaitokselle ja lÀhettÀnyt pitkÀn ja valaisevan sÀhkösanoman Carrerille Lontooseen, missÀ kuuli rahamiehen oleskelevan; hetimiten tuli vastaus, josta huokui isÀn rajaton kiitollisuus. Ola ymmÀrsi Carrerin.
HÀn asteli sitten satamaan, ja omituinen vapauttava tunne valtasi hÀnet, kun hÀn nÀki vettÀ ja merta; ulappa sÀdehti kauniina iltana tuhansissa vÀreissÀ, ja lokit kiitivÀt loivien maininkien harjoilla. EikÀ tÀmÀ ollut edes oikein merta, Bombayn lahtea vain, mutta sittenkin tulvi Olan rintaan jotakin avartavaa ikuisten sisÀmaamaisemien ja vuoristonÀköalojen jÀlkeen. HÀn piti merestÀ, hÀn rakasti merta ja sen rannatonta lakeutta.
Ja nyt hÀn meni neuvotteluihin. HÀn tiesi, ettÀ hÀnen tuloaan odotettiin mitÀ suurimman jÀnnityksen vallassa, ja hÀn aavisti, ettÀ nuo toiset kai toivoivat ja odottivat hÀnen esittÀvÀn oikean ratkaisun. Niin, ratkaisu hÀnellÀ kyllÀ oli hallussaan, Nellien keksimÀ tai lausuma, mutta hÀn ei ollut varma, saavuttaisiko ehdotus kaikkien hyvÀksymisen, olletikaan englantilaisten viranomaisten. Ja kuitenkin se oli ainoa keino. HÀnen tÀytyi osata asia niin esittÀÀ, ettÀ suunnitelma nopeasti vahvistettaisiin.
Kun livrépukuinen palvelija riisui hÀneltÀ viitan ja otti vastaan hatun ja hansikkaat, tunsi Ola taas ympÀristön outouden, ja astuessaan hÀikÀisevÀsti valaistuun saliin hÀn muisti vaistomaisesti Tegalissa viettÀmÀÀnsÀ yötÀ asematalossa, raivoavan vÀkijoukon kanssa taistelemassa.
Salissa oli toistakymmentÀ herraa, kaikki yhtymÀn miehiÀ ja sellaisia, joihin saattoi luottaa. He katsoivat kummissaan ja ihaillen miestÀ, josta he olivat kuulleet yhtÀ ja toista ja joka nyt niin kummallisesti oli ilmojen teitÀ saapunut heidÀn luokseen. Ola tunsi pari heistÀ, ja muille hÀnet esiteltiin, minkÀ jÀlkeen kaikki istuutuivat pikku pöytien ÀÀreen, joille palvelijat toivat virvokkeita.
Ola alkoi puhua, hitaasti ja harkitusti; hÀn kertoi ensin hiukan oloista sisÀmaassa, loordi Leightonin kohtalosta, ja mainitsi muutamin sanoin omista retkistÀÀn. Sitte hÀn alkoi tarkemmin selostaa suunnitelmaa. Kaikki kuuntelivat jÀnnittyneinÀ. Suunnitelma oli niin hurjan rohkea ja satumainen, mutta samalla niin yksinkertainen ja kaikessa suurenmoisuudessaan mahdollinen, ettÀ heidÀn jÀnnityksensÀ ja kiihkonsa kasvoi sietÀmÀttömiin. Oli selvÀÀ, ettÀ jos ruhtinas Amaru saataisiin Intian kuninkaaksi, heidÀn yrityksensÀ Intiassa olisi turvattu. Mutta he kÀsittivÀt myös, millaisia vaikeuksia hankkeen toteuttaminen kohtaisi englantilaisten puolelta.
»Niin, en tahdo salata», lausui Ola, »ruhtinas Amaru on kyllÀ ystÀvÀmme, mutta samalla hÀn on myöskin Intian ystÀvÀ, ja jos hÀnet kerran huudetaan kuninkaaksi, haluaa hÀn olla todellinen valtias eikÀ vain nimellinen. Intia vapaaksi, se on hÀnen ensimmÀinen vaatimuksensa, tietenkin niin, ettÀ eurooppalaisten ja yleensÀ valkoihoisten oikeudet tÀydellisesti turvataan, vielÀpÀ hyvinkin radikaalisesti, sillÀ ruhtinas ymmÀrtÀÀ kyllÀ, ettei Intia vielÀ tule toimeen aivan yksinÀÀn, vaan tarvitsee lÀnsimaisen kulttuurin apua. Ja mitÀ taas Englantiin tulee, on sen taivuttava. Se on pakoitettava taipumaan. Ainoastaan siten se voi pelastaa taloudelliset etunsa Intiassa; sen valta-asema Intiassa on nyt kerta kaikkiaan loppunut, enkÀ minÀ ainakaan sitÀ valita. Lausukaa mielipiteenne, arvoisat herrat!»
Keskustelu muodostui hyvin lyhyeksi. KellÀÀn ei ollut mitÀÀn muistuttamista suunnitelmaa vastaan, ja neuvottelu rajoittui vain kÀytÀnnöllisiin seikkoihin. Kokous laati pitkÀn, perinpohjaisen salamerkkisÀhkösanoman Carrerille Lontooseen, pyytÀen hÀnen vastaustaan heti. Vasta kun se saataisiin, voitaisiin toimenpiteitÀ jatkaa. SÀhkösanoma lÀhetettiin, ja Ola lÀhti nukkumaan, sillÀ vastaus ei saapuisi ennen aamua eikÀ ollut niin kiirettÀ vielÀ.
Ajaessaan pitkin valaistuja katuja, alkuasukkaiden arkoina vÀistyessÀ syrjÀÀn, Ola erÀÀlle sivukadulle kÀÀnnyttÀessÀ oli kuulevinaan jotakin, joka sai hÀnet sÀpsÀhtÀmÀÀn. HÀn antoi ajurille merkin pysÀhtyÀ ja hiipi hiljaa muutamaan porttikÀytÀvÀÀn. Sen varjossa seisoi pari alkuasukasta. HÀn kuunteli hetken heidÀn keskusteluaan, mutta ymmÀrsi vain yhden sanan. Mutta se riitti, ja se antoi hÀnelle aihetta melkein hurjaan iloon.
Miehet olivat parin minuutin aikana lausuneet kolme kertaa ruhtinas Amarun nimen.
Ola ajoi hotelliasuntoonsa ja kÀvi levolle, mutta ei saanut unta. HÀn ajatteli ÀskeistÀ kohtausta ja tunsi vÀristystÀ. MistÀ tiesivÀt miehet mitÀÀn Amarusta? Oliko viesti jo tÀnnekin kulkeutunut? MitkÀ ihmeelliset salaisuudet vallitsivatkaan Intiassa! Mutta jos miehet olivat keskustelleet tÀÀllÀ, Bombayssa, ruhtinas Amarun kuninkuudesta, niin mitÀ puhuttiinkaan silloin nyt sisÀmaassa? Vanhan bramiinin kertoma ennustus nÀkyi kÀyvÀn kohta kohdalta toteen ja ruhtinas Amarusta tulisi siis kuningas. Se antoi Olalle voimaa huomista pÀivÀÀ varten. Mutta kun hÀn oli uneen vaipumaisillaan, nÀki hÀn kuin silmiensÀ edessÀ kaukaisen vuoristotemppelin ja kuuli Nellien viimeiset sanat ja tunsi hÀnen huulensa omissaan. Siihen hÀn nukkui.
Kun Ola seuraavana pÀivÀnÀ saapui toimistoon, oli Carrerin vastaus hÀntÀ odottamassa. Se oli lyhyt ja selvÀ kuten aina:
»ErittÀin hyvÀ. Toimikaa vapaasti ja ilmoittakaa. Carrer.»
Me neuvottelivat puolen tuntia, ja Olalle jÀrjestettiin pÀÀsy varakuninkaan luo. Carrer olisi kyllÀ voinut vaikuttaa samaan suuntaan Lontoossa, mutta nÀin oli parempi. Kello yhdeltÀtoista ajoi Ola toimistopÀÀllikön kanssa residenssipalatsiin.
HeidÀt otettiin ilmeisen kohteliaasti vastaan. HallituspiireissÀ kyllÀ tiedettiin, kenen kanssa oltiin tekemisissÀ, mutta tuskin siellÀ sittenkÀÀn aavistettiin Olan asiaa.
Tuskin he olivat astuneet audienssisaliin, kun varakuningas, nuorehkon englantilaisen loordin ilmeinen kuva, astui sisÀÀn. ToimistopÀÀllikkö esitteli Olan, ja varakuningas viittasi istumaan.
»MillÀ on minulla kunnia...?»
»TeidĂ€n korkea-arvoisuutenne», aloitti Ola, »pyydĂ€n teitĂ€ vastaamaan muutamiin kysymyksiin, siten on ehkĂ€ helpompi keskustella. â Intiahan on, muutamia rantakaupunkeja ja paria linnoitusta lukuunottamatta, kokonaan kapinallisten hallussa?»
Varakuningas tarkasteli parin sekunnin ajan nuorta miestÀ, jonka kasvot ja koko olemus kertoivat pitkÀstÀ ulkoilmaraadannasta ja joka nyt aikoi ilmeisesti puhua mitÀ arimmista poliittisista asioista.
»Aivan oikein.»
»Luuletteko voivanne niillÀ joukoilla, mitÀ teillÀ on, ja niillÀ, jotka vielÀ saatte, kukistaa kapinan?»
TÀmÀ oli suora ja jyrkkÀ kysymys, ja varakuningas, tottunut ja hienostunut diplomaatti, ei todellakaan ollut tottunut nÀin oikoiseen hyökkÀykseen eikÀ siis myöskÀÀn ollut sellaiseen varustautunut.
»KyllÀ ehkÀ», sanoi hÀn pitkÀveteisesti.
Ola teki tuskin huomattavan liikkeen.
»Luuletteko todellakin, ettĂ€ te muutamalla sadallatuhannella miehellĂ€, korkeintaan sillĂ€ mÀÀrĂ€llĂ€ ainakin ensi aluksi, voitte valloittaa Intian ja kukistaa sen monimiljoonaisen kansan? Ottakaa huomioon, sir, ettĂ€ nyt eivĂ€t ole kysymyksessĂ€ entiset ajat, nyt ei ole vastassa joitakin hajanaisia heimoja, vaan koko Intia, puolueihin, kasteihin, uskontoihin ja heimoihin katsomatta, â ei avuton lauma, vaan aseistettu kansa, nĂ€lkĂ€inen ja epĂ€toivoinen, johtajinaan joukko yltiöpĂ€itĂ€, uskonnollisia ja kansallisia fanaatikkoja, jotka ovat harjoittaneet suuria joukkoja tĂ€ysin sotakelpoisiksi. Olen omin silmin nĂ€hnyt nĂ€itĂ€ joukkoja ja voin sen sanoa, kun olen myös ollut taisteluissa niiden kanssa. Mara-liitto ei ole mikÀÀn halveksittava vastustaja, sir. Oletteko todellakin sitĂ€ mieltĂ€, ettĂ€ kapina on mahdollinen kukistaa asevoimin?»
Varakuningas ei vastannut mitÀÀn. Se olikin varovaisinta, sillÀ Olan puheessa oli paljastettuna kaikki pahimmat aavistukset, joita varakuninkaalla oli, ei aavistuksina vaan todellisina kokemukseen perustuvina tietoina, ja niistÀ oli helppo vetÀÀ johtopÀÀtökset, yhtÀ selvÀt kuin uhkaavatkin.
»Ei, sir, minÀ en usko siihen! Ja sallikaa minun sanoa, sir, vaikka se ehkÀ onkin uskomattoman epÀmieluista: Englanti on menettÀnyt Intian.»
Varakuningas hypÀhti pystyyn ja hÀnen kÀtensÀ puristuivat.
»Ei koskaan!» ĂĂ€nessĂ€ kajahti ylpeĂ€ uhma.
Ola nousi myös.
»KyllÀ, sir!», sanoi hÀn hiljaa, mutta lujasti. »Mutta kysymys ei ole enÀÀ siitÀ. Sallikaa minun jatkaa!»
Varakuningas istuutui, samoin Ola.
»Niinkuin tiedÀtte, on yhtymÀllÀmme sangen suuria, voimme sanoa tavattomia etuja valvottavana tÀÀllÀ Intiassa. Kapina merkitsee meille tuhoa. Se tÀytyy saada loppumaan, mutta ei nyt enÀÀ asein, koska se on mahdotonta.»
»Se ei ole mahdotonta», virkkoi varakuningas kiivaasti.
»On, ÀlkÀÀmme siitÀ vÀitelkö! On selvÀÀ, ettei Englanti voi merien takaa nyt valloittaa satamiljoonaista maata kourallisella sotilaita. Se on mieletöntÀ, ja sitÀpaitsi, voin sen ilmoittaa, me estÀmme sen, sillÀ vaikka se tavattomien uhrausten ja kÀrsimysten jÀlkeen onnistuisikin, olisivat meidÀn etumme menetetyt. Odottakaa, sir! (Varakuningas oli yrittÀnyt hypÀhtÀÀ ylös.) MinÀ en puhu tyhjÀÀ. MeillÀ on hallussamme maailman tonnisto, sen kaikki tÀrkeimmÀt tuotantolaitteet ja sen liikkuvaakin pÀÀomaa niin paljon, ettei edes Englanti voisi ainakaan kauan jatkaa sotaa vastoin meidÀn tahtoamme. SiitÀ voin teidÀt, sir, saada hyvin pian vakuutetuksi! LÀhtekÀÀmme siis siltÀ pohjalta, ettÀ Englanti on menettÀnyt poliittisen valtansa Intiassa eikÀ sitÀ yritetÀ saavuttaa takaisin sodan avulla. Kaikki ei silti ole menetettyÀ. Taloudelliset edut voidaan pelastaa kaikesta huolimatta, ja siitÀ juuri tulinkin keskustelemaan.»
»Ja millÀ tavoin?» Varakuninkaan ÀÀni oli terÀvÀ ja kova.
»Siten, ettÀ teette niinkuin ehdotan.» Ola vastasi samalla tavalla, sillÀ hÀn huomasi, ettÀ tÀytyi kÀyttÀÀ hÀikÀilemÀttömyyttÀ, jos mieli asiasta nopeasti selvitÀ. HÀn oli varma siitÀ, ettÀ tÀhÀnastinen todistelu oli ehdottomasti tehonnut, ja se olikin oikeastaan pÀÀasia.
»Niin, sir, ainoa keino on jÀljellÀ: meidÀn tÀytyy saada tehdyksi mahdollisimman edullinen taloudellinen sopimus sen uuden valtiovallan kanssa, joka tÀstÀ anarkiasta ja kaaoksesta kehkeytyy. Meille on tÀrkeÀÀ ja suorastaan ratkaisevaa saada Intiaan mieluinen kuningas, ja minulla on siihen jo kyllÀ ehdokas, asia on alulla, ja nyt ilmoitan sen teille!»
»TÀmÀ riittÀÀ nyt! MinÀ vangitutan teidÀt maankavalluksesta!»
Ola hymyili.
»Koettakaahan, niin nÀette, mitÀ seuraa!»
»Ja mitÀ sitten?»
»Elintarveavustus lakkaa, varusteavustus lakkaa ja kapinalliset saavat ne edut. Ja tÀmÀ ei ole mitÀÀn lapsellisuutta, vaan mitÀ vakavinta puhetta. Ottakaa nyt huomioon, sir, puhun vain kerran, ja asia on sekÀ tÀrkeÀ ettÀ kiireellinen: sÀhkötÀtte hallituksellenne ehdotuksen, jonka minÀ sanelen. Ja se on: Englannin hallitus valtuuttaa teidÀt, jonkun meidÀn yhtymÀstÀmme ja mahdollisesti vielÀ joitakuita muita keskustelemaan ja pÀÀttÀmÀÀn taloudellisesta sopimuksesta yhtiömme osakkaan, ruhtinas Amarun kanssa, heti kun hÀnet on huudatettu ja julistettu Intian kuninkaaksi. Kaikki riippuu loppujenkin lopuksi siitÀ, onnistutaanko Amaru saamaan kuninkaaksi.»
Varakuningas huudahti.
»Amaru! Sain juuri raportin, ettÀ sisÀmaassa ei puhuta nyt muusta kuin jostakin Amarusta!»
»Sitten on asia loistavalla kannalla. Kirjoittakaa heti, niin odotan!»
Varakuningas poistui työhuoneeseensa, palaten sieltÀ noin puolen tunnin kuluttua. HÀnellÀ oli kadossaan pitkÀ sÀhkösanomaliuska Englannin ulkoministerille. Ola luki sen ja hyvÀksyi.
»MinÀ kirjoitan omani.»
Ja hÀn kirjoitti Carrerille: »Kaikki selvÀ! Painostakaa hallitusta. Ola.»
Varakuningas lÀhetti molemmat salamerkkisÀhkösanomat. Ola olisi voinut huudahtaa: Englannin Intian-herruuden kuolemantuomio, mutta hÀn oli hiljaa, sillÀ hÀn oli saavuttanut suurenmoisen poliittisen voiton.
Sitten illalla istuessaan kaupungin suuressa puistossa, â katsellen satamaa, jossa meren vĂ€lkehtivĂ€llĂ€ pinnalla laivat lakkaamatta kulkivat, katsellen laiturille, jossa valkoiset ja tummat miehet ahersivat lastauksessa ja purkauksessa, jossa vaunujen pillit ja kellot soivat, jossa rĂ€misivĂ€t kuorma-autot ja kaikuivat huudot ja kiroukset, ja katsellen palmujen reunustamille kaduille, joilla kuhisi ja melusi vĂ€rikĂ€s, kirjava, eloisa itĂ€mainen liikenne, alkuasukkaat monivĂ€risissĂ€ vaipoissaan, kummallisissa pÀÀhineissÀÀn, bramiinit juhlallisissa viitoissaan, muumiomaiset fakiirit sekaisin eurooppalaisten kanssa, kenttĂ€pukuisten sotilaitten, naisten pariisilais- ja lontoolaispukuja, monenkaltaisten ajoneuvojen keskellĂ€, â tuli hĂ€n ajatelleeksi, ettĂ€ hĂ€n tĂ€nÀÀn oli tehnyt hyvĂ€n työn; hĂ€n oli estĂ€nyt suuren ja verisen sodan mittaamattoman hĂ€vityksen ja tuhon, ja auttanut Intian vapautumista ehkĂ€ enemmĂ€n kuin Mara-liitto. HĂ€n ajatteli elĂ€mĂ€n ihmeellistĂ€ kulkua, sokeaa sattumaa, joka oli hĂ€net, huolettoman maailmanvaeltajan viskannut pohjoissuomalaisen kosken partaalta tĂ€nne etelĂ€n kuohuvaan taisteluun. HĂ€n ajatteli tovereitaan piiritetyssĂ€ kaupungissa, loordi Leightonia ja pientĂ€ vuoristotemppeliĂ€, ruhtinasta ja NellietĂ€, ja hĂ€n odotti sitĂ€ pĂ€ivÀÀ, jolloin hĂ€n kuulisi kansanjoukkojen huutavan Amarun nimeĂ€, jolloin kapina pÀÀttyisi ja rauhallinen elĂ€mĂ€ palaisi, tuoden sieltĂ€ kaukaa Nellienkin. HĂ€n ei voinut selvittÀÀ itselleen lĂ€htöillan hulluuden puuskausta, se oli samalla suloinen ja raskas, hĂ€n tahtoi sen unhoittaa, mutta ei voinut.
Se suuri pÀivÀ tuli, parin viikon kuluttua, ja kansanjoukon kohu oli kuin meren myllerrys, kun se huusi kaduilla ja toreilla, temppelinpihoilla ja puutarhoissa:
»Amaru, Amaru! Intian kuningas! Amaru! Amaru!»
Se huuto oli levinnyt Himalajan rinteiltÀ halki Ganges-laakson, sitÀ kaiutettiin Kalkuttassa, se eteni Malabarin rannikolle ja löysi tiensÀ Bombayhin. Kaikkialla se saavutti vastakaikua. SillÀ ei ollut mitÀÀn jÀrjellistÀ perustaa, kukaan ei tiennyt, mistÀ se oli tullut ja miksi, mutta sitÀ huusivat bramiinit ja fakiirit, sitÀ huusivat yksinkertaiset kansanmiehet, eikÀ kukaan voinut sitÀ vastustaa. Yhden nimen, tuskin ennen tunnetun, omituinen kaiku oli temmannut miljoonat mukaansa, se nimi oli osannut koskettaa kansanjoukkojen sielun salattuihin kieliin ja saanut ne vÀrÀjÀmÀÀn.
Kukaan ei tiennyt, missÀ hÀn oli, kukaan ei tiennyt, mitÀ hÀn tahtoi tai milloin hÀn tulisi. Mutta oli kuin taikuri olisi loihtinut koko kansan ja maan, Amarun nimi oli kuin talismani, se oli kaikki, se oli leipÀÀ ja vapautta ja riippumattomuutta ja onnea.
Bombayn kansa huusi myös, eivÀtkÀ englantilaiset sitÀ todenteolla estÀneet. SillÀ nyt oli kÀynyt selvÀksi, ettÀ heidÀn oli taivuttava, ja koska se kerran oli vÀlttÀmÀtöntÀ, osasivat he menetellÀ oikein. He puolestaan vain kiihoittivat kansaa kiellollaan, jota he tuskin yrittivÀtkÀÀn toteuttaa.
Ola eli ne pÀivÀt kuin huumeessa. HÀn tuskin uskoi, ettÀ heidÀn suunnitelmansa, niin mielettömÀn rohkea, onnistuisi nÀin pian ja nÀin mutkattomasti, mutta samalla hÀn paloi maltittomuudesta, kun ei ruhtinasta kuulunut.
Kunnes sekin tapahtui. Kaupunkiin saapui siivekÀs huhu, ettÀ ruhtinas Amaru oli ottanut vallan kÀsiinsÀ ja antanut julistuksen, jossa hÀn ilmoitti tulleensa kuninkaaksi, tulleensa voidelluksi, julistaen hankkivansa kansalle heti leipÀÀ, sillÀ ehdolla, ettÀ kaikki rautatiet laitettaisiin viipymÀttÀ kuntoon ja ettÀ kaikki valkoihoiset, jotka vielÀ ovat piiritettyinÀ, ehdottomasti saatettaisiin vartioituina rannikolle tÀysin varustuksin, asein ja omaisuuksin; hitu vakuutti takaavansa maan vapauden ja tÀydellisen riippumattomuuden ja kokonaan poistavansa vieraitten vallan.
Ja silloin, odottamatta, osoittivat englantilaiset taas kerran olevansa diplomaatteja. ErÀÀnĂ€ aamuna olivat kaikki kadunkulmat liimatut tĂ€yteen erikielisiĂ€ julistuksia, joissa varakuningas Englannin kuninkaan nimessĂ€ ilmoitti tunnustavansa ruhtinas Amarun Intian lailliseksi kuninkaaksi, luovuttavansa vallan hĂ€nelle ja taaten elintarpeitten saannin lausui aikovansa yllĂ€pitÀÀ valtaa ja jĂ€rjestystĂ€ siihen saakka kunnes kaikki varusvĂ€et ja yleensĂ€ valkoihoiset olivat pÀÀsseet turvaan, â kunnes jĂ€rjestys maassa oli palautettu ja kuningas itse saapuisi tekemÀÀn lopullista rauhaa.
Ola tuskin saattoi kÀsittÀÀ tÀmÀn julistuksen vaikutusta, se nostatti kautta Intian sellaisen riemumyrskyn, ettÀ ehkÀ pÀivÀksi hÀipyi Amarukin taka-alalle.
Nopein askelin kuljettiin nyt lopullista ratkaisua kohti. Jo viikon kuluttua palasivat ensimmÀiset varusvÀet rannikolle ja heidÀn mukanaan siviilivÀestöÀ, ja saapui myöskin loordi Leighton sotilaineen ja työmiesarmeijoineen, vÀsyneinÀ pitkÀstÀ taistelusta ja suuresta jÀnnityksestÀ, mutta iloisina ja elÀmÀnhaluisina.
Ja sitten tuli tieto, ettÀ kuningas Amaru itse saapuisi parin pÀivÀn kuluttua, viettÀmÀÀn riemujuhlaa ja tekemÀÀn rauhaa varakuninkaan kanssa. Kuumeinen kiire valtasi kaupungin, sekÀ englantilaiset ettÀ alkuasukkaat. Arimmat valkoihoisista matkustivat pois, mutta useimmat jÀivÀt, ja varakuningas jÀtti kaupunkiin huomattavan mÀÀrÀn sotavÀkeÀ, ei vallankumouksen uhaksi, vaan jÀrjestyksen turvaksi, ja joukko englantilaisia sotalaivoja satamassa lisÀsi turvallisuudentunnetta, joka jostakin ihmeellisestÀ syystÀ oli saanut valtoihinsa useimmat englantilaisetkin, kun vain tuli puhe Amarusta.
Varakuninkaan palatsi laitettiin kuntoon korkeata vierasta varten ja englantilaiset tekivÀt voitavansa saadakseen kaikki mahdollisimman komeaksi ja ylelliseksi. Ola otti nÀihin valmistuksiin osaa ja oli juuri juhlapÀivÀn aamuna menossa ulos, kun ovelle koputettiin ja lakeija astui sisÀÀn, ojentaen tarjottimella nimikortin. Ola ponnahti pystyyn.
Carrer oli tullut.
Ola nÀki muutoksen tapahtuneen, mutta kaikesta huolimatta oli rahamiehen olemus terveen ja reippaan nÀköinen. He puristivat lujasti toistensa kÀttÀ. Oven takaa kuului naurunhelÀhdys. Ola sÀpsÀhti, mutta samassa pulahti Nellie huoneeseen ja puristi hÀmmÀstyneen Olan kÀttÀ.
»Eikö ollutkin yllÀtys?» hÀn huudahti.
Olan tÀytyi myöntÀÀ, ja Nellie selitti. HÀn oli tullut yhdessÀ ruhtinaan kanssa, mutta rientÀnyt sitten edelle, ajanut toimistotaloon tiedustelemaan ja tavannut siellÀ isÀnsÀ, joka oli aamulla saapunut meritse Englannista.
»Ja nyt kuninkaan tuloa katselemaan. Kerron sitten myöhemmin seikkailuni ja te saatto kertoa omanne!»
He lÀhtivÀt kolmisin ulos ja ajoivat residenssipalatsiin. Taajat vÀkijoukot olivat joka taholla liikkeellÀ, kaikkialla nÀkyi kukkia, köynnöksiÀ, lippuja, viittoja. Vaivoin pÀÀsi auto tunkeutumaan ihmismeren lÀpi, vaikka sotilaat koettivatkin pitÀÀ vÀylÀÀ auki ja hallita jÀrjestystÀ.
Palatsin luona oli tungos suurin, mutta siitÀkin selvittiin, ja ennenpitkÀÀ seisoivat he kaikki kolme linnan parvekkeella, missÀ myös koko Englannin edustus, korkeimmat virkamiehet ja sotilashenkilöt seisoivat, ja heidÀn allaan, jalkojen juuressa, lainehti loppumaton, levoton, kohiseva ihmismeri, pÀÀ pÀÀssÀ kiinni, katse tÀhystÀen siihen suuntaan, josta kuninkaan tiedettiin tulevan. YhtÀkkiÀ kohu kasvoi, se paisui ja kantautui vihdoin yhtenÀ ainoana mahtavana jylinÀnÀ yli kaiken, tukahduttaen kaikki, vaimentaen kaikki.
Kaukana nÀkyi liikehtimistÀ, tuhannet ja taas tuhannet pÀÀt kuroittuivat sitÀ kohti paremmin nÀhdÀkseen, pauhu kasvoi kasvamistaan, kunnes tuntui, ettei sillÀ ollut mitÀÀn rajaa. NellietÀ vÀrisytti seistessÀÀn parvekkeella, eikÀ Olakaan voinut pidÀttÀÀ pientÀ vavistusta, mutta Carrer oli kokonaan mukana mahtavassa nÀytelmÀssÀ.
Niin, kuningas lÀhestyi.
Nellie ja Ola tunsivat hÀnet ryhdistÀ, kun hÀn istui lumivalkoisen hevosensa selÀssÀ, ylpeÀnÀ, ÀÀnetönnÀ, vain silmÀt liekehtien, levollisena kuin tavallisella ratsastusmatkalla, ja majesteetillisena kuin vanha hallitsija. HÀnen edellÀÀn kulkivat valkopukuiset bramiinit kantaen pyhiÀ esineitÀ, juhlallisina, jÀykkinÀ, tutkimattomina, mutta heidÀn pyhÀ joukkonsa ei vetÀnyt kansanjoukkojen huomiota puoleensa niinkuin heidÀn ratsastava kuninkaansa, yllÀÀn kuningasmantteli ja pÀÀssÀ hohtava kruunu, jonka Nellie ja Ola muistivat; takana ratsastivat hÀnen henkivartijansa, sata miestÀ, ja heidÀn keihÀÀnsÀ ja miekkansa sÀihkyivÀt auringossa. Ja jÀljessÀ tuli sotilaita keihÀineen, kivÀÀreineen, kaikki hindulaispuvuissa, kaikki ÀÀnettöminÀ, uhkaavina, ja heidÀn takanaan, sivuillaan, kaikkialla levisi kansanpaljouden hyrskyÀvÀ meri yhtenÀ huutavana, kirkuvana, riemuitsevana, liikehtivÀnÀ laumana.
Englantilaiset sotilaat tekivÀt kunniaa, ja kuningas otettiin vastaan linnan portailla kunniamarssilla. Tarjotusta avusta vÀlittÀmÀttÀ kuningas hyppÀsi maahan ja astui pari askelta ylös. Varakuningas tuli vastaan ja johdatti hÀnet parvekkeelle. He puhuivat keskenÀÀn.
Amaru nosti kÀtensÀ, ja sen vaikutus oli Àkillinen, niin valtaava vastakohdassaan, ettÀ kaikki hÀtkÀhtivÀt. Kansanjoukon villinÀ riemuitseva huuto aivan kuoli sillÀ hetkellÀ, ja tÀydellinen hiljaisuus vallitsi silmÀnrÀpÀyksessÀ.
Sointuvalla, voimakkaalla ÀÀnellÀ lausui kuningas:
»Kansani, tÀnÀ pÀivÀnÀ lÀhtevÀt viljajunat kautta Intian liikkeelle. NÀlkÀÀ ei ole. MinÀ ja ystÀvÀmme englantilaiset jÀrjestÀmme kaiken.»
Oli kuin kaikki myrskyvoimat olisi pÀÀstetty hetkessÀ irroilleen, sillÀ niin huumaavan ÀÀnekÀs oli kansanjoukon vastaushuuto.
Intia riemuitsi, ettÀ se oli vapaa, ettÀ se vihdoin saattoi tuntea itsensÀ omakseen, ettÀ sillÀ oli oma mies, johon se saattoi katsoa, ettÀ vuosisatain unelmat olivat toteutuneet, vuosisatain taistelut johtaneet tulokseen. Ola aavisti hÀmÀrÀsti, mitkÀ voimat tÀmÀ pÀivÀ pÀÀstÀisi liikkeelle, mitÀ salatuita aarteita tulisi pÀivÀnvaloon.
Vapaa Intia! se merkitsi jotakin tavatonta: ikuinen kulttuurikehto vapaana, vapaana ottamaan osaa sivistystyöhön uusin ja samalla vanhoin voimin, tutkimattomine, rajattomilta tuntuvine edellytyksineen. Nyt vasta voitaisiin puhua Intian löytÀmisestÀ. Unohdettu, halveksittu ja vÀÀrinymmÀrretty oli Intia ollut koko orjuutensa ajan.
Nyt toteutuisi heidÀnkin suunnitelmansa: Intian aarteet vedettÀisiin pÀivÀnvaloon, sen rikkaudet kÀytettÀisiin hyvÀksi, sen omaksi hyvÀksi ja toisten hyvÀksi, sen erÀmaat valloitettaisiin sivistykselle ja ihmiselle. Raisu luonto kahlittaisiin ja nykyisenlaiset onnettomuudet vÀlttyisivÀt. Uusi aika oli koittamassa Intialle.
Illalla oli kuninkaan puutarhajuhlat, jonne Carrer, Nellie ja Ola olivat kutsutut. Tumma komea puisto loisti haaveellisin valoin, orkesteri soitti lehtimajassa, ja puitten varjossa oli pöytiĂ€, joiden ÀÀrillĂ€ hindulaiset palvelijat tarjoilivat. Joku outo olisi saattanut luulla, ettĂ€ oli naamiaiset, â niin kirjava puvusto oli juhlijoilla: siellĂ€ oli juhlallisia leveĂ€viittaisia bramiineja, muhamettilaisia Mekka-turbaaneineen, hindu-ylimyksiĂ€ kansallispuvuissa, englantilaisia sotilasasuja, eurooppalaisia mustin juhlapukuja, ja naisten toaletit kilpailivat keskenÀÀn vĂ€ririkkaudessa. Hindu-naisia oli vĂ€hĂ€n, mutta koko Bombayn eurooppalainen naispuolinen hienosto oli saapuvilla, vielĂ€kin puolittain peloissaan »raakalaiskuninkaan» lĂ€heisyydessĂ€, mutta samalla tĂ€ynnĂ€ tyydyttĂ€mĂ€töntĂ€ naisellista uteliaisuutta. Oliko kuningas naimisissa, se oli tĂ€rkein kysymys, jonka vasta Nellie osasi selvittÀÀ, eikĂ€ hĂ€n voinut olla hymyilemĂ€ttĂ€, kun huomasi, ettĂ€ mielenkiinto suuresti heikkeni, katosi, kun asianlaita oli saatu tietÀÀ.
Nellie istui Olan ja Carrerin kanssa, kun kuningas lÀhestyi. Huomatessaan ystÀvÀnsÀ tuli hÀn heidÀn luokseen.
»Kas niin, mr Rautio, te suorititte osanm loistavasti!»
Ola naurahti lyhyeen, mutta kysyi sitte:
»Anteeksi, minulle johtui mieleen: missÀ on isÀnne? Eikö hÀn ole mukana?»
Kuninkaan kasvot kÀvivÀt vakaviksi.
»Ei, hÀn ei tahtonut tulla, hÀn meni takaisin temppeliin.»
Ruhtinas puheli sitte Carrerin kanssa, ja Ola siirtyi Nellien kanssa kÀvelemÀÀn. Ilta oli viileÀhkö, puheensorina, orkesterin sÀveleet, jotka kantautuivat omituisen vaimennettuina lehvistön lÀpi, voimakkaat tuoksut, kaikki vaikutti sen, ettÀ nÀin syntynyt tunnelma oli outo ja tarttuva.
Ola asteli puolittain ajatuksiinsa vaipuneena, Nellie hÀnen vierellÀÀn odottavana, vÀristen, toivoen ja pelÀten. He istuutuivat varjoisalle penkille. Ola otti Nellien kÀden omaansa, eikÀ Nellie vetÀnyt sitÀ pois.
Ola puhui hiljaa, mutta vakavasti ja jÀrkÀhtÀmÀttÀ:
»Emme tarvitse sanoja, tiedÀmme sen muutenkin. Mutta minÀ lÀhden nyt pois. En hylkÀÀ teitÀ siksi, ettÀ olette rikas, enkÀ siksi, etten olisi vapaa. Mutta minÀ olen vaeltaja ja kulkija enkÀ voi enkÀ uskalla nÀin ÀkkiÀ kahlehtia itseÀni ja vielÀ vÀhemmin kahlehtia toista itseeni. MinÀ lÀhden nyt tÀÀltÀ, tÀnÀ iltana, kauas, kotimaahani. En voi vastustaa haluani. Haluan jonnekin vilpoisempaan, metsieni rauhaan. Tahdon levÀtÀ ja miettiÀ. En tahdo enÀÀ raataa Intian aroilla, en enÀÀ olla tekemisissÀ suurten asioiden kanssa. Tahdon olla vaeltaja ja kulkija. Kotimaa vetÀÀ puoleensa. YmmÀrrÀttehÀn minut oikein?»
Nellie ei vastannut, vaan painoi pÀÀnsÀ Olan syliin, toisen silittÀessÀ hÀnen hiuksiaan.
»Milloin palaatte?» kuiskasi tyttö.
»En tiedÀ, mutta palaan. Olkaa varma siitÀ.»
KesÀilta oli lauha, tuskin tuntuva tuuli kÀvi lounaasta, kun Ola ratsasti katsomaan työtÀ uutismaalla. VielÀ oli kangasta, kuivaa kanervikkoa, jonka tuoksu tuntui niin suloiselta, sekoittuen nuorten mÀntyjen pihkanhajuun, mutta jopa loppui metsÀ ja kangas, tie aleni matalalta rinteeltÀ ja edessÀ siinti suo, rannaton ja laidaton suo, harmaa ja sinipunerva, kitukasvuisine petÀjineen, koivuineen ja keltaisina hohtavine muuraimineen.
Suon laidalla ahersi miesjoukko, noin kolmesataa miestÀ. Urkeni suohon ojanvÀyliÀ, valtaojia, joiden reunat hohtivat mustina ja jyrkkinÀ ja joiden pohjalla tirisi valtoimenaan sakea mutainen vesi. Vinhalla vauhdilla kÀvi työ, edellÀ valtavat ojankaivuukoneet niinkuin sotatankit, jÀljessÀ miehet, jotka aukoivat mÀttÀÀt, korjasivat jÀljen. Ola ei vÀsynyt katsomaan tuota työtÀ. HÀnessÀ oli jotakin suomalaista suonkaivajan, korvenperkaajan perua, veressÀ jotakin, joka vihasi suota ja sen hyistÀ ilmaa, ja nyt hÀn todella sai tarpeeksi ponnistella ja lannistaa vihollisiaan. SillÀ suolla ei ollut ÀÀriÀ eikÀ rajaa, se oli, ken tietÀÀ, monta kymmentÀ kilometriÀ laaja ja pitkÀ. Mutta nyt se lannistettaisiin, nujerrettaisiin miesvoimalla ja koneilla, ja peltoa siitÀ tulisi, tasaista lakea, pelto sellainen, ettÀ pÀivÀn veisi yhden vaon ajo auralla, ehkÀ enemmÀnkin. Oikea aunuslainen suo, koskematon ja kuokkimaton.
Ola oli tullut takaisin kotimaahansa. Veri oli vetĂ€nyt. Tai ei oikeastaan aivan kotimaahansa, sillĂ€ Aunukseen hĂ€n oli painunut. HĂ€nellĂ€ oli hanke, ja sen oli hĂ€n nyt puoleksi jo toteuttanutkin. Rahaa hĂ€nellĂ€ oli: hĂ€n osti itselleen melkein kokonaisen pitĂ€jĂ€n Aunuksesta, osti halvalla ja alkoi tehdĂ€ työtĂ€, viljellĂ€ ja laittaa »valtakuntaansa» kuntoon. HĂ€n tunsi olevansa hallitsija, kuin pikku kuningas korpivaltakunnassaan. EikĂ€ riittĂ€nyt, ettĂ€ hĂ€n oman alueensa laittoi kuntoon. â hĂ€n ryhtyi suurenmoisiin uudistustöihin kautta koko maan. YhtymĂ€ tuki hĂ€ntĂ€ auliisti, niin ettei kilpailu voinut tulla kysymykseenkÀÀn hĂ€nen kanssaan eikĂ€ kukaan voinut asettaa estettĂ€ hĂ€nen toimilleen. Yhden nuoruudenunelmistaan hĂ€n ainakin saisi toteutetuksi. Nyt viitoitettiin rautatielinjaa Suomesta halki Aunuksen ja Vienan, rautatietĂ€, joka yhdistĂ€isi nĂ€mĂ€ rajamaat oman todellisen emĂ€maansa yhteyteen, ja suuria kanavoimissuunnitelmia Ola myös hautoi. Vienanlahti ja Suomenlahti! LaatokkaâĂĂ€nisjĂ€rviâVienanlahti. Mutta niistĂ€ hĂ€n ei puhunut mitÀÀn, kartoittajaretkikunnat samoilivat vain halki korpien, mittasivat, kartoittivat.
Ola oli pÀÀttÀnyt kohottaa Vienan Karjalan ja Aunuksen muutamissa vuosissa erÀmaista sivistyksen etuvartijoiksi, ja siihen suunnitelmaan oli hÀn ensi kerran pyytÀnyt yhtymÀn apua. HÀn sai aivan vapaat kÀdet ja ryhtyi työhön tÀysin innoin. HÀnen toimiaan ei idÀssÀ katseltu suopein silmin, mutta hÀn vain nauroi eikÀ kukaan uskaltanut sanoa mitÀÀn, sen vÀhemmin tehdÀ. Ja Ola tiesi, ettÀ silloin, kun hÀn saa nÀmÀ seudut sivistyksellisesti nostetuksi ja taloudellisesti tuetuiksi, on niiden kohtalo selvÀ, kuuluivat ne sitten minkÀkarvaisen itÀmaisen hallituksen vallanalaisuuteen tahansa. Ne olisivat siinÀ tapauksessa ehdottomasti Suomea.
Aunukseen ja Vienaan kannatti uhrata. YhtymÀ ei suinkaan menettÀnyt pÀÀomaansa, pÀinvastoin. Maanviljelys oli helppoa saada nousemaan, tarvittiin vain uudenaikaisia viljelystapoja ja työkaluja, ja viljelykselle voitaisiin raivata suunnattomasti uusia tiloja. MetsÀrikkaus oli melkein loputon, ja teollisuus voisi menestyÀ lukuisten koskien varsilla tai kÀyttÀÀ hyvÀkseen turvepehkua soista. Oli riistaa, oli kalaa. Olivathan Viena ja Aunus oikeita pohjolan koskemattomia aarreaittoja.
Ola oli tyytyvÀinen. HÀn oli nyt toista vuotta tehnyt työtÀ tÀÀllÀ. NeljÀ kuukautta sitten hÀn oli kÀynyt New Yorkissa ja tavannut Nellien, mutta kaikki oli jÀÀnyt ennalleen. Ola tunsi viihtyvÀnsÀ korvessaan. Vaikka toisenlaiseksi oli korpi jo muuttunut hÀnen tultuaan, paljon oli metsÀ vÀistynyt, pellot avartuneet, kosken rannalle oli kohonnut saha ja mylly, talon luona oli meijeri. Vankka suurviljelyskartano oli nousemassa tÀnne SÀÀmÀjÀrven itÀrannalle. LeveÀ, hyvÀ autotie johti sinne Suomesta, ja pian huristaisivat junatkin.
SÀÀmÀjÀrven pohjoisrannalta hÀn oli hankkinut itselleen laajan korpipalstan jÀrvineen, saloineen, vaaroineen, jokineen ja koskineen, ja siellÀ oli hÀnen kalasaunansa. Aunus saisi nousta, sen viljelykset saisivat levitÀ ja laajeta, tehtaat kohoaisivat koskien rannoille, rautatiet halkoisivat metsÀt, nousisivat vaarat, mutta sinne ei tulisi viljelystÀ, ei tehdasta eikÀ rautatietÀ, ei kylÀÀ eikÀ taloa muuta kuin hÀnen kalasaunansa. Sen hÀn sÀilyttÀisi koskemattomana korpena, sellaisena kuin se oli ollutkin.
Sinne hÀn oli nytkin silloin tÀllöin vetÀytynyt, nukkunut yönsÀ kalasaunassa, laskenut illalla verkkonsa kalaiseen jÀrveen, kokenut ne aamulla, seuraillut salon arkoja elÀimiÀ, paistattanut pÀivÀÀ rantakalliolla tai talvisin hiihdellyt selÀt ja salot, pudottanut koppelon puusta tai kolkannut oravan, ajanut kettua, tai etÀÀltÀ seurannut hirviÀ. Oli siellÀ karhujakin, mutta saisivat olla, rauhassa elellÀ.
Ola kÀÀnsi hevosensa ja lÀhti kotia pÀin. Tuli kangas, ja Ola kannusti raviin, yli kumisevan nummen, tuli koivikko ja lepikko tÀysine lehvineen, ja sitten tÀysi hongikko. Ola tunsi joka polun, joka tien ja kiven jo nÀillÀ mailla. Hevonen ravasi tasaisesti, ohjakset kaulalla, ja Ola veti sieraimiinsa illan tuoksuavaa ilmaa, joka lehahti hÀntÀ vastaan metsÀstÀ ja maasta, nauttien pohjolan kesÀillan ihanuudesta.
Kotiin oli vielÀ matkaa. Tuossa oli vasta tienristeys, vielÀ taival metsÀÀ, jo alkoivat nii tyt ja niiden takana pellot. Ola lasketti tÀyttÀ ravia, kun takaa ÀkkiÀ kuului autotorven törÀhdys. HÀn hypÀytti hevosensa sivuun ja pysÀhtyi. SieltÀ tuli auto, komea musta auto hyvÀÀ vauhtia, kÀÀntyi mutkasta ja tuli jÀlkeen.
Auto hiljensi vauhtiaan, ja Ola huudahti hÀmmÀstyksestÀ. Samassa oli autokin kohdalla.
»Mr Rautio!»
»Mr Carrer!»
Totta, ukko Carrer aivan elÀvÀnÀ, autolakki pÀÀssÀ ja suu hymyssÀ, ja hÀnen vierellÀÀn somassa matkapuvussa Nellie.
Ola ohjasi ratsunsa auton ÀÀreen ja kÀtteli.
»Miten jaksatte, miss Nellie?»
»Kiitos vain! EntÀ te? Ette te ainakaan nÀivettyneeltÀ nÀytÀ.»
Nellien nauru helisi.
»MistÀ matka?»
»Työmaalta.»
»Oletteko nyt sattumalta työmies vai isÀntÀ?» Nellie nauroi taas.
»Sattumalta isÀntÀ.»
He lÀhtivÀt eteenpÀin, kunnes saapuivat suuren, kaksikerroksisen, hyvinrakennetun talon luo. SievÀ puutarha oli pÀÀkÀytÀvÀn edessÀ, takana olivat sivurakennukset, ja toisella puolen levisi niemen kainalossa lehtirantoineen ja valkohiekkaÀyrÀineen kimalteleva SÀÀmÀjÀrvi. Talo oli kunnaalla, ja sieltÀ nÀki kauas SÀÀmÀjÀrven ulapalle, sen saarille ja salmille, sekÀ pohjoiseen, rannattomiin metsiin ja soihin. Nellie katseli ÀÀneti.
»No, mitÀ pidÀtte taloni paikasta?» kysyi Ola vietyÀÀn hevosensa talliin ja annettuaan mÀÀrÀyksensÀ auton viemisestÀ vajaan.
»Ihanaa, ihanaa!» virkkoi Nellie enemmÀn itsekseen.
He menivÀt sisÀÀn, lakeaan, avaraan pirttiin, honkapöytÀiseen ja -lavitsaiseen, missÀ kotikutoiset uutimet ikkunoissa loivat sisÀlle miellyttÀvÀn hÀmÀrÀn ja ryijyt pehmensivÀt seinien hahmon. Ennen pitkÀÀ oli maukas illallinen katettu pöydÀlle, ja ameriikkalainen miljaardimies söi hyvÀllÀ ruokahalulla aito suomalaisia antimia, eikÀ NelliekÀÀn valikoinut.
»Niin, kuulkaapas, Rautio, minÀ tulin tÀnne oikeastaan lohia onkimaan. Pisti pÀÀhÀn. Se taitaisi sittenkin olla lystiÀ ajanvietettÀ?»
Ola ei voinut olla hymyilemÀttÀ, muistaessaan heidÀn ensimmÀistÀ kohtaustaan muutamia vuosia sitten.
»MikÀpÀs siinÀ, onhan tÀÀllÀ lohia, jonkunverran, ja minulla on kyllÀ vehkeetkin. Jos haluatte, voimme huomenna lÀhteÀ koko pÀivÀksi erÀmaahan.»
»Se kÀy laatuun. Ja nyt haluan mennÀ nukkumaan; olen vÀsynyt.»
Ola ohjasi vieraat kamareihinsa, mutta itse hÀn istui vielÀ pitkÀn ajan valveilla pirtin kynnyksellÀ, katsellen tummenevalle selÀlle.
He lÀhtivÀt seuraavana pÀivÀnÀ salolle. TÀytyi mennÀ jalan, sillÀ jokea pitkin oli matka liian pitkÀ ja vaikea, hevosella ei ollut ajattelemistakaan. Ola kantoi evÀsvasua ja onkivapoja, nÀyttÀen tietÀ. Nellie asteli hÀnen jÀljessÀÀn, hypellen ja naurellen. Tyttö tuntui olevan erinomaisella tuulella. Ukko Carrer kÀveli tanakasti viimeisenÀ, tuprutellen piippuaan itikoitten kiusaksi, jotka etenkin alavammilla paikoilla olivat huomattavan nenÀkkÀitÀ.
He saivat samota pari tuntia, ennenkuin Ola ilmoitti, ettei kalasaunalle ollut enÀÀ pitkÀlti, ja pian se pilkoittikin puiden vÀlissÀ, pienen ruohoisen metsÀjÀrven rannalla. Se oli matala ja pieni, mutta hauskasti rakennettu ja sopeutui hyvin erÀmaiseen ympÀristöönsÀ pienine ikkunoineen ja tukevine hirsineen.
Nellie keitti kahvia, he söivÀt voileipiÀ, ja mitÀ hilpeimmÀn mielialan vallitessa nautittiin yksinkertainen ateria.
»Muistatteko, kun olimme siellÀ vuoristossa? MinÀ olin silloin kuolla vÀsymyksestÀ, mutta en uhallakaan mitÀÀn siitÀ sanonut, sillÀ miss Borah valitti siitÀ yhtÀmittaa. Hauskempi tÀÀllÀ sittenkin on syödÀ.»
Aterialta he lÀhtivÀt koskelle, ja Ola opetti ukko Carreria kalastamaan. Carrer asetti tupakkavehkeensÀ viereen, haki itselleen mukavan kiven ja alkoi sitten kÀrsivÀllisesti heitellÀ vapaansa.
»HeittÀkÀÀmme pilanpÀiten verkot veteen, vaikka onkin pÀivÀ. Voimme sitten illalla ne kokea», sanoi Ola Nellielle, ja he lÀhtivÀt kaksin kalasaunalle ja sieltÀ jÀrvelle.
»Ola, te ette tullut luokseni, siis minÀ tulin. Oletteko vihainen?»
»SiltÀkö nÀytÀn?»
»Ette, mutta tahtoisin hiukan selitystÀ», ja Nellien ÀÀni kuulosti rukoilevalta, vaikka silmissÀ oli vanhaa veitikkaa.
He istuivat kaksin venheessÀ ja antoivat sen ajelehtia omia aikojaan.
Ola puhui:
»En tahtonut ensin mitÀÀn pÀÀttÀÀ, sillÀ en tahtonut, niinkuin jo sanoin, teitÀ mukaani vaeltajaelÀmÀÀni. Nyt on toisin, mutta ei paremmin. Olen kiintynyt tÀnne, tÀhÀn maahan ja kansaan, nÀihin metsiin, enkÀ voine tÀÀltÀ erota, mutta en tahdo myöskÀÀn ketÀÀn edeÀ pyytÀÀ tÀnne korpeen, hÀnen kuollakseen ikÀvÀÀn.»
»O-l-a! Et pyytÀÀ, mutta kysyÀ olisit voinut.»
Nellien silmÀt olivat kyynelissÀ. Jotakin yllÀttÀvÀn iloista ailahti Olan rinnassa. HÀn veti tytön syliinsÀ.
»No tahtoisitko sinÀ...?»
»VielÀ kysytkin; siellÀhÀn minÀ ikÀvÀÀn kuolen, siellÀ New Yorkissa, jossa ei tehdÀ muuta, ei ainakaan tÀllaiset tytöt muuta tee kuin valikoivat muoteja. Ja se on jo liian vanhaa ja liian ikÀvÀÀ.»
»Ja sinÀ siis tulet tÀnne minun luokseni, tÀnne korpeen?»
»Tulen.»
»Nellie, sinÀ olet kultainen tyttö, mutta ei sinun tarvitse nyt sentÀÀn koko vuotta tÀÀllÀ olla, ei sen puolesta. Mutta tarkoitan sitÀ, ettÀ kotimme on tÀÀllÀ.»
»MeidÀn kotimme!» kertasi Nellie loistavin silmin.
Ola suuteli hÀntÀ toistamiseen.
»Mutta kuule, Ola, mikÀ sinut tÀhÀn maahan niin sitoo?»
Ola oli hetkisen vaiti, ja kun hÀn jÀlleen alkoi puhua, soi syvÀ vakavuus ÀÀnessÀ:
»Taru kertoo: oli tĂ€nne kerran tullut jĂ€ttilĂ€inen, sellainen, jolla oli seitsenvirstan saappaat jaloissaan ja joka oli kulkenut kaikki maat ja meret. Tuli tĂ€nne, tuonne TuulijĂ€rvelle, jossa on saaria yhtĂ€ monta kuin vuodessa pĂ€iviĂ€ ja yksi vielĂ€, ja ihastui paikkaan. Mutta niin oli jĂ€ttilĂ€inen kirottu, sellainen pakko hĂ€nelle pantu, ei saanut hĂ€n viettÀÀ kahta yötĂ€ samalla nuotiolla eikĂ€ vuotta enempÀÀ kolmen askeleen astunnalla. Mutta ihastuipa jĂ€ttilĂ€inen niin, ettĂ€ paikalle jĂ€i ja nuotionsa laittoi joka yö uudelle saarelle, siinĂ€ eleli ja ihaili Karjalan luontoa ja sen ihanuutta kesĂ€n mittaan, silloin kun syys metsĂ€t kirjavoitti, kun talvi ne harsoihinsa peitti, kun jÀÀkukkaset kimaltelivat, kun tuli raisu kevĂ€t tuulilleen ja hiirenkorvakoivuineen ja taas kesĂ€. Mutta loppuipa vuosi, ja vielĂ€ oli jĂ€ttilĂ€isellĂ€ yksi saari makaamatta, yksi saari nuotiotta, mutta tĂ€ysi oli myös hĂ€nen mÀÀrĂ€nsĂ€. Ja se oli juhannusyö. Ei voinut lĂ€hteĂ€ jĂ€ttilĂ€inen mihinkÀÀn saareltaan, katseli ja ihaili vain auringon kultaista laskua, mutta eipĂ€ pimene taivas, rusoittaa vain, ja lehdet ja jĂ€rven ja saaret outoon hĂ€myyn peittÀÀ. Niin istui jĂ€ttilĂ€inen aamuun saakka eikĂ€ ollut hĂ€nellĂ€ voimia irtautua TuulijĂ€rven saaresta, vaan liikkumatta hĂ€n istui ja luontoa imehteli. Mutta kirous odotti hĂ€ntĂ€, ja aamun koittaessa hĂ€nen henkensĂ€ raukeni kerran voimalliseen huokaukseen ja haihtui avaruuteen: mutta, niin kerrotaan, vielĂ€ nytkin tuntee juhannusyönĂ€ hyvĂ€ilevĂ€n henkĂ€yksen, rakkaan, joka ailahduttaa sydĂ€ntĂ€ ja kiinnittÀÀ sen rakkaudella maata ja aurinkoa kohti. Sellainen on taru, mutta tiedĂ€n vain, ettĂ€ joka on, niinkuin minĂ€, nuorena kulkenut Aunuksessa tai Vienassa, nĂ€hnyt ĂĂ€nisjĂ€rven hopeiset ulapat, PrjĂ€shan hiljaa, tyynesti loiskuavan jĂ€rven, ihanan PyhĂ€jĂ€rven harmaine kylineen ja maailmanrajaisine vaaroilleen, nĂ€hnyt tĂ€mĂ€n SÀÀmĂ€jĂ€rven, sen Jessoilan ja Uhmoilan kesĂ€yössĂ€, juhannusyössĂ€, kun suopursu tuoksuu ja kunnailta kĂ€y ilmaan monien yrttien huumaava tuoksu, tai on seisonut SĂ€psĂ€joen mahtavalla vaaralla, soutanut kesĂ€pĂ€ivĂ€nĂ€ pitkin TulemanjĂ€rveĂ€, tai ajanut kautta EtelĂ€-Aunuksen tasankojen, yli Tuuloksen SyvĂ€rille, se ei voi milloinkaan unhoittaa nĂ€kemÀÀnsĂ€ ja kokemaansa. Niin on minunkin kĂ€ynyt. Kun nyt tulen takaisin vuosien vaelluksen jĂ€lkeen, tuntuu kaikki entistĂ€ rakkaammalta ja kotoisammalta. Oletko ymmĂ€rtĂ€nyt minut nyt?»
»KyllÀ», vastasi Nellie hiljaa ja herkÀsti. »TÀmÀ on ihana maa.»
He istuivat veneessÀ eivÀtkÀ huomanneet ajan kulumista.
Ola ensiksi havahtui onnensa ylenpalttisuudesta.
»Nyt rientÀkÀÀmme koskelle», sanoi hÀn ja tarttui airoihin. He saapuivat rantaan ja hiipivÀt koskelle. Ukko Carrer nÀytti kiintyneen onkimiseen. Nellie otti Olaa kÀdestÀ, ja kÀsi kÀdessÀ he lÀhestyivÀt. Ukko Carrer ei vilkaissutkaan heihin.
»IsÀ», aloitti Nellie, mutta isÀ ei kuullut.
»IsÀ», sanoi Nellie kovemmin, ja ukko Carrer kÀÀnsi pÀÀtÀnsÀ, rÀpÀyttÀmÀttÀ silmÀÀnsÀkÀÀn nÀystÀ, »minÀ olen ottanut Olan»,
»HyvÀ on, mutta odottakaahan vÀhÀn aikaa. MinÀ olen jo yhden lohen saanut ja olen juuri toista vÀsyttÀmÀssÀ.»
PK Śș'X1ô{ OEBPS/content.opf