Kultaisen Taljan laakso

E. SPIDER

KULTAISEN TALJAN LAAKSO

SEIKKAILUROMAANI

KUVITTANUT POIKA VESANTO

HELSINKI
KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA

HELSINKI
K. F. Puromiehen Kirjapaino O. Y.
1948

»Säikän erakko» katseli prismakiikarilla laboratorionsa akkunasta pientä tervattua venettä, joka pyrki järven selällä kovassa vastatuulessa Säikän nientä kohti. Soutajina oli kaksi baskeripäistä poikaa, jotka vetelivät hartaasti kahdella airoparilla. Äkkiä näytti vene kääntyvän poikittain ja tuli vain vilauksittain näkyviin aina noustessaan aallon harjalle, painuen välillä miltei näkymättömiin selällä vyöryvien mahtavien vesivuorten väliin. Hän soitti Taavan, emännöitsijänsä, luokseen ja sanoi:

— Siellä näyttää olevan vene tulossa tännepäin — luultavasti uudet apulaiseni, jotka Jouko ja Heikki ovat minulle hankkineet. Veneessä on ilmeisesti jotain hullusti, joten sinne pitäisi lähettää apua. Olisiko Taava ystävällinen ja pyytäisi Kallen lähtemään moottoriveneellä auttamaan poikia.

— Tottahan toki. — Ei suinkaan siellä vain vaaraa ole? — Kuuluvat olevan kovin nuoriakin ne uudet pojat — menen heti, minkä suinkin vanhoilla jaloillani pääsen.

Hetken kuluttua kuului moottorin säksätys rannasta, ja äskeinen katselija tarttui uudelleen kiikariinsa ja jatkoi veneen seurailuja, kunnes näki moottorin lähtevän paluumatkalle tyhjää venettä hinaten — pojat olivat siirtyneet moottoriin. Sitten lähti tarkkailijamme hitaasti kävelemään rantaan, paksuun keppiinsä nojaten ja puhallellen tyytyväisenä savuja pitkästä sikaristaan. Saa nähdä — hän tuumi — saanko näistä uusista apulaisistani yhtä paljon apua tutkimuksiini kuin Joukosta ja Heikistä — ja yhtä paljon hauskuutta myös — sekä onko tällä uudella tutkimuksellani yhtä hyvä menestys kuin edellisellä, joka teki meistä kaikista kolmesta rikkaita miehiä — ja mikä tärkeintä — avasi tieteelle täysin uusia mahdollisuuksia — puhumattakaan tekniikasta ja käytännöstä.*) — Pian saapuikin moottori rantaan ja maihin hyppäsi kaksi ketterää ja touhukasta poikaa, jotka heti riensivät tervehtimään vastaanottajaansa.

— Tervetuloa Säikkään! Minä olen Jonni-setä — teidän tuleva työtoverinne. — Kumpi teistä sitten on Pentti ja kumpi Jaakko? Ei — odottakaahan — koetan arvata! Tämä pitempi, ruskeasilmäinen ja tummatukkainen lienee Jaakko ja tämä vaalea kiharapää on varmaan Pentti. Olenko oikeassa?

— Kyllä vain — pojat vastasivat kuin yhdestä suusta.

Kättä lyötiin ja sitten kääntyivät pojat auttamaan Kallea moottorin kiinnittämisessä ja vetivät veneensä maihin. Kun he olivat saaneet tapin auki ja laskivat veneeseen kertyneen huomattavan vesimäärän juoksemaan, Pentti nosti veneestä suuren hauen ja selitti, vieläkin hengästyneenä:

— Tässä olisi sedälle vähän tuliaisia. — Kävi uistimeen juuri pahimmassa aallokossa. Jaakko souti alahangoissa ja hänellä oli uistinsiima sääreen kiedottuna. Poika oli vähällä lentää selälleen veneeseen kun hauki äkkiä tempasi säären koholle hänen juuri nojatessaan taaksepäin airoja kiskoen. Minun oli yksinäni vaikea pitää venettä kalaa väsytettäessä ja siinä tulikin veneeseen kosolta vettä. Jaakko sai väliin äyskäröidä vettä kalan ollessa vähän hiljempää. Lopuksi saatiin kala aivan veneen viereen — aallokossa ei uskallettu kallistaa venettä ja mitään haavia tai kalakoukkua ei ollut, mutta »sukkela vikkelän voittaa» — Jaakko tempasi puukon tupestaan, pisti sen alhaalta päin kalan leuan läpi ja nosti sen veneeseen.

— Reippaasti tehty! — setä sanoi — se painaa ainakin seitsemän kiloa! Iloitsen kalasta, mutta ennen kaikkea siitä, että näytätte olevan toimeliaita poikia. Olen vakuuttunut, että yhteistyömme sujuu hyvin. Oikea tapa työskennellä on se, että tieteellisen työn ja pitkän sisällä olon jälkeen pääsee reippaaseen kosketukseen luonnon kanssa. Ja siihen kalastus ja metsästys ovat omiaan. On vain osattava pitää oikea tasapaino näiden eri harrastusten välillä. Ensin tiede ja sitten huvi. — Kuulin muuten, että olitte lukeneet luokan yli nyt kesälomallanne.

— Ei nyt juuri kesällä — Jaakko sanoi. — Olemme lukeneet koko kevättalven, mutta tentit on suoritettu kesälomalla. Sen tähden olemme nyt vapaita ja olemme kiitollisia siitä, että setä on hyväksynyt meidät apulaisiksi laboratorioonsa, josta olemme niin paljon kuulleet. Palamme todella halusta nähdä kaikkea, sillä useat tietomme ovat peräisin toisen ja kolmannen käden lähteistä, joten ne eivät liene ehdottoman luotettavia. — Jouko ja Heikki eivät ole halunneet kertoa mitään — ja se onkin tietysti aivan oikein. Silloinhan voisi sattumalta joitakin ennenaikaisia tietoja pujahtaa maailmalle tekeillä olevasta uudesta keksinnöstä.

— Juuri niin — setä sanoi — minulla on todellakin tähtäimessäni aivan uusi keksintö, joka on toistaiseksi pidettävä ehdottomasti salassa.

Jutellessaan he olivat huomaamattaan kävelleet aivan sedän asunnolle saakka. Kalle oli kiikuttanut hauen Taavalle ja poistunut jonnekin. Setä avasi oven ja sanoi:

— Käymme nyt ensin vähän tänne vilpolaan istumaan. Taava tuo kohta marjamehua, sillä varmasti kurkkuanne kuivaa pitkän ja kovan soutumatkan jälkeen. Sitten juomme kahvia, jotta veri pääsisi hyvin kiertämään istumisesta kangistuneissa jäsenissä, ja hetken kuluttua syömme sitä teidän suurta haukeanne. Kahvin ja päivällisen välillä voitte käydä uimassa ja tutustua vähän ympäristöön. Minä otan sillä välin pienet nokkaunet.

Pian ilmestyikin Taava tarjottimineen — toivotti »uudet pojat» tervetulleiksi ja lupasi pitää huolen, että he viihtyisivät Säikässä. — Sokeroitu vadelmamehu jääveden kera nautittuna sammutti pahimman janon, mutta »jano ei lähde juomalla» — se täytyy myös unohtaa. Ja se unohtuikin hyvätuoksuisen kahvikupin ääressä. — Oikeata kermaa, sokeria ja tuoretta vehnäleipää oli pöydässä — herkkuja, jotka olivat ystävillemme arkioloissa harvinaisia. — Setä vetäytyi kahvin jälkeen makuulle ja pojat lähtivät rantaan. Täällä heillä oli tilaisuus ensi kerran vaihtaa mielipiteitä kokemuksistaan, minkälaiseksi he olivat kaiken kuvitelleet ja miten todellisuus vastasi näitä kuvitteluja.

— Ajattele Pentti — Jaakko sanoi — mikä ihana kesänviettopaikka tämä on! Kauniit maisemat aivan suuren selän rannalla, suuri puutarha, hyvä uimaranta, kalavedet ja varmasti metsästysmaat! Miten ihanaa saada kerrankin olla oikein rauhallisissa maalaisoloissa.

— Ja kuitenkin lähellä tiedettä ja jotain kunnollista toimintaa. En voi kuvitella mitään ihanampaa. Työskentelemme laboratoriossa ja teemme jotakin jännittäviä kokeita emmekä huomaa ollenkaan ajan kuluvan. Sitten yht’äkkiä pääsemme uimaan tai kalastamaan tai saamme urheilla. Taava on todella herttainen mummo — kunhan ei vain hemmoittelisi meitä piloille!

— Entäs setä sitten! Olisin luullut tiedemiestä — ja vieläpä tänne korpeen hautautunutta sellaista — vähäpuheiseksi ja juroksi, kumaraiseksi, likinäköiseksi ja heikkovoimaiseksi, mutta sedällähän on oikea haukan katse ja hartiat ja lihakset kuin atleetilla, ja kuinka ystävällinen ja toverillinen hän on!

Päivällisellä syötiin sitä suurta haukea keitettynä piparjuurikastikkeen kera. Se maistui oivalliselta ja pojat ihmettelivät, että niin suuri hauki oli pehmeää ja hyvää. Setä kertoi sen johtuvan osittain siitä, että hauki oli tuota lihavaa ja lyhyttä tyyppiä, joka ei kovetu suurenakaan, ja toiseksi — kala oli saatu aivan tuoreena pataan. Kun sitten vielä oli keskusteltu vähän kaloista yleensä ja tästä kalasta erikseen, setä sanoi:

— Syönnin jälkeen menemme laboratorioon, mutta sitä ennen kerron teille — tietysti luottamuksellisesti — uudesta suunnitelmastani, jota toteutettaessa saatte olla minun apunani. Tarkoituksenani on saada aikaan magneettinen virta. Magnetismiahan on, kuten sähköäkin, kahta laatua: pohjois- ja etelämagnetismia. Sitäpaitsi ovat sähkö ja magnetismi hyvin samantapaisia monessa suhteessa. Erinimiset kohtiot vetävät toisiaan puoleensa ja samannimiset karkoittavat toisiaan. Kummatkin voivat influenssin avulla vaikuttaa toisessa kappaleessa omalaatuisensa — sähköisen tai magneettisen — jakautumisen jne. Sitten ovat nämä ilmiöt vielä hyvin läheisessä sukulaisuudessa keskenään. Kuten tiedätte, saadaan rauta ohimenevästi ja teräs pysyvästi magneettiseksi panemalla tuollainen kappale sähkövirtaan kytketyn käämin eli solenoidin sisään. Nyt odottaisi, että tätä vertailua voitaisiin jatkaa pitemmällekin, mutta silloin tulee vastaan täysin odottamaton ilmiö. Sähkö voi virrata kohtiosta toiseen, mutta magnetismi ei. Saman teräskappaleen toisessa päässä on pohjoista, toisessa eteläistä magnetismia ja jos tangon katkaisee, saadaan kaksi täydellistä magneettia erinimisine kohtioineen. Nyt olen suunnitellut, miten nuo kohtiot voidaan erottaa toisistaan ja saada niiden välille magneettinen virta. Ajatelkaa miltä mahtaisi näyttää magneettinen salama! Mitäs tuumitte, pojat?

— Suurenmoinen ajatus — Pentti sanoi — mutta sehän ei liene mahdollista muuten, kuin rikkomalla molekyylit. Me luimme juuri fysiikasta, että magneetti on kokoonpantu molekylaarimagneeteista, joissa siis on molemmat vastakkaiset kohtiot.

— Aivan oikein! setä sanoi. — Se juuri on tarkoituskin ja olen suunnitellut teorian, miten sen voisi saada aikaan. Käytännössähän tietysti tulee vissejä vaikeuksia, mutta nehän ovatkin vain sitä varten, että ne voitettaisiin.

— Mutta mikä merkitys tuollaisella virralla sitten on? Jaakko kysyi.

— En tiedä — setä sanoi. — Ehkäpä ei mitään, mutta se voi avata tieteelle kokonaan uusia näköaloja. Tieteen täytyy tutkia aina uutta ja päästä totuuteen välittämättä mitään siitä, onko saaduista tuloksista hyötyä vai ei. — Ei esimerkiksi Benjamin Franklin voinut aavistaa, mitä merkitystä tulisi olemaan sähköllä, kun hän leijan avulla »otti salaman alas taivaalta», tai Herz, kun hän keksi elektromagneettiset aaltonsa. Myöhemmin saavat käytännön miehet tutkia, voidaanko tieteen saavutukset soveltaa käytäntöön — se saa tässäkin tapauksessa jäädä heidän huolekseen. — Mutta ehkäpä lähdemmekin katsomaan laboratoriotani. Saammehan siellä jatkaa juttua. Alamme suoraan sähkö- ja magnetismiosastolta, koska työmme tulee siellä suoritettavaksi. Sitten voimme tarpeen mukaan perehtyä muihin osastoihin.

Laboratorio sijaitsi siipirakennuksessa. Se oli kokonaan kivestä rakennettu ja kauttaaltaan villiviinin peitossa. Katolle oli järjestetty sopiva vilpola, jossa saattoi ottaa vaikka aurinkokylpyjä tai juoda kahvia ja käydä muutenkin työn lomassa lepuuttamassa silmiään ja »haukkaamassa» raitista ilmaa. — Ystävämme astuivat varovasti hämärään saliin, jossa tuntui outo otsonin haju ja jossa pitkillä pöydillä oli mitä kummallisimman näköisiä laitteita. Vasta kun setä kiersi sähkön palamaan, saivat kaikki omituiset »härvelit» kiinteämmän muodon. Siinä oli suuria hopeanhohtoisia palloja lasitankojen varassa. Siellä kulki käsivarren vahvuisia aluminiumisia ja kuparisia voimajohtoja ja seinän suurilla marmoritauluilla oli »veitsikatkaisijoita», erilaisia mittareita ja riveissä ja kehissä mustareunaisia reikiä salaperäisine numeroineen. Oli käyntiinpano- ja liukuvastuksia ja suuria eristäjiä, jotka ulottuivat lattiasta melkein kattoon saakka ja jotka olivat kerroksista rakennettuja kuten itämaiset temppelit. Toisin sanoen siellä oli välkkyvää metallia, hohtavaa porsliinia, lasia, marmoria, eboniittia, jopa silkkipunosta ja meripihkaakin järjestettynä kokoelmaksi, joka salaperäisyydellään ja outoudellaan herätti kunnioitusta ja — odotuksen jännitystä. Setä johti ystävämme lujan tammipöydän ääreen, jolla lepäsi salin ihmeellisin laite. Se oli kuin suuri vaakasuora lankarulla, jossa »lankana» oli hyvinkin käsivarren paksuista lasiputkea, joka oli kierretty tiiviisti onton, metrin paksuisen, mustan kelan ympäri. Katon rajasta kulki »puolan» molempiin päihin paksut aluminiumijohdot, jotka päättyivät hopeanhohtoisiin palloihin. Koko laitetta ympäröi musta suoja-aitaus, joka oli varustettu pienillä kulkusilla.

— Nyt voitte rauhassa lähestyä tätä »elektronikäämiä», kun virta ei ole »päällä» — setä sanoi. — Muuten ei sen lähelle voi mennä, sillä siinä työskennellään puolen miljoonan voltin jännityksellä. Pienikin varomattomuus tai vahinko voisi silloin aiheuttaa aivan arvaamattomia seurauksia. Sen tähden siinä onkin aitaus kulkusineen. Kulkuset helähtävät heti aitaan koskettaessa ja muistuttavat uhkaavasta vaarasta. — No niin. Tämä on suuri solenoidi eli laite, jolla saadaan magneettinen kenttä muodostumaan. Tavallisessa solenoidissahan on eristetty metallijohto kierretty käämiksi, mutta sellaisella saadaan vain melkoisen heikkoja magneettisia kenttiä muodostumaan. Tässä on johtona paksu, täysin ilmatyhjä lasiputki, jossa sähkö voi virrata ilman mitään vastusta. Näin ollen voidaan aikaansaada äärettömän voimakas sähkövirta. Tehän tietysti tiedätte, että virran voimakkuus on jännite jaettuna vastuksella. Jos siis vastus pienennetään alle kaikkien rajojen, kasvaa virran voimakkuus vastaavasti yli kaikkien rajojen. Olettehan nähneet mainosvalojen neonputkia. Niissä on harvennettua neonkaasua, jonka kautta sähkövirta kulkee. Tässä putkessa ei ole mitään — vain elektronit, jotka lähtevät katodista, kuljettavat sähköä ja ne kulkevat valon nopeudella.

— Ymmärrän kyllä — Pentti sanoi — että elektronit voivat kuljettaa sähköä tuossa putkessa. Sehän on tavallaan katodisädeputki, vaikka onkin kierukan muotoinen. Mutta en käsitä mistä saadaan niin valtava määrä elektroneja.

— Siihen aioin juuri tulla — setä sanoi. — Katsokaa tätä katodia! Siinä näette johtimen menevän kartionmuotoisena putken sisään, ja jos tarkasti katsotte tuon kartion kärkeä, näette siinä nuppineulan nupin kokoisen kullankimalteisen pallon kärkeen sovitettuna. Nuppi on kalleinta ainetta, mitä maailmassa tällä hetkellä on — se on sitäpaitsi ainoa kappale sitä ainetta — se sisältää nimittäin miltei yksinomaan — elektroneja! Se on ainetta ilman välimatkoja eri hiukkasten välillä. On löydetty eräs kiintotähti, jonka massa ja tiheys on voitu määrätä, ja havaittu, että sen tiheys on aivan suunnaton verrattuna maapallolla löytyvään tiheimpäänkin aineeseen. Tähti on Siriuksen seuralainen ja on sen ominaispaino 50. 000 — toisin sanoen painaisi kuutiosenttimetri sitä ainetta 50 kiloa! Olen saanut selville, että tuo tähti on kokoonpantu elektroneista, ja nyt olen onnistunut irroittamaan metalliatomeista elektroneja ja valmistamaan tuollaista ainetta. Siitä siis lähtevät elektronit ja sitäkin helpommin, kun katodin kärki alkaa hehkua sähkövirran kulkiessa sen kautta. Muu osa katodista on platinaa, jotta se ei sulaisi tai muuten vahingoittuisi kuumuudesta — hapettuahan ei mikään aine tietysti voi tyhjiössä.

— Mutta eikö sitten ole tavatonta tuhlausta — Jaakko kysyi — antaa tuon kalliin aineen kulua sähkön virratessa, sillä siitähän koko ajan lähtee elektroneja palaamatta takaisin.

— Niin luulisi, mutta olen laskenut, että niitä riittää siinä noin sadaksi vuodeksi, joten se ei merkitse mitään, ja toiselta puolen olen valmistanut anodin pinnalle »elektroniloukun», ohuen kalvon, johon ne tarttuvat ja joka sitten voidaan irroittaa anodista. Tämä on enemmän periaatteellinen kuin käytännöllinen toimenpide, mutta siten voidaan kuitenkin saada talteen käyttökelpoisia määriä elektroneja joitakin toisia tarkoituksia varten. — Voimmehan katsoa vähän anodiakin. Se on varustettu jäähdyttimellä, jossa jäähdytysnesteenä on nestemäinen ilma, sillä se kuumenee ankarasti elektronipommituksessa. Sitäpaitsi peitetään anodin puoli kokonaan paksulla lyijykerroksella sitten kun virtapiiri suljetaan, sillä siitä lähtee vaarallista säteilyä.

Kun suljemme virtapiirin, havaitsette muutamia erikoisia ilmiöitä. Katodista lähtee ensin elektroneja, jotka tietysti menevät suoraan ja kimpoavat lasiseinämästä, kunnes taas törmäävät siihen jne. Siten tulevat ensimmäiset elektronit kulkemaan murtoviivan muotoista rataa solenoidin ympäri. Niitä on aluksi vähän, sillä katodi on kylmä. Nyt muodostuu magneettinen kenttä ja kuten tunnettua, kulkee elektroni magneettisessa kentässä ympyrän muotoista rataa. Nyt ne eivät enää kimpoile lasista ja niiden määrä lisääntyy heti, kun katodi alkaa hehkua. Kenttä tulee yhä vahvemmaksi ja lopuksi se vastaa sellaista kenttää — niin vieläpä moninkertaisesti ylittääkin — joita käytetään syklotroneissa atomien hajoittamista varten. — Annan teille tummat silmälasit ja sitten voimme sulkea virran.

Nyt peräydyttiin suojakaiteen taakse. Setä käänsi kojetaululla pari veitsikatkaisijaa ja heti alkoi sähkömoottori surista jossakin. Aivan katon rajassa iskeytyi kaksi suurta veitsikatkaisijaa hahloihinsa, omituinen pieni rätinä ja surina täytti huoneen. Lasikierukan ulkopinta alkoi säteillä heikosti elektronien sinkoillessa sitä vastaan. Vähitellen vaimeni tämä säteily, katodin alkaessa hehkua ensin punaisella ja sitten häikäisevän kirkkaalla valolla. — Kellot ja kaikki rautaesineet oli jätetty jo laboratorioon tultaessa pois, mutta kenkien koroissahan oli tietysti nauloja, ja tuntuikin kuin korot olisivat tahtoneet irrota maasta. — Jännitys kasvoi melkein sietämättömäksi. Siinä tunsi, että todella valtavat luonnonvoimat olivat suljetut ikäänkuin ohuisiin ja hauraisiin kuoriin, joista ne voisivat karata tekemään tuhojaan. Helpotuksen huokaus pääsi ystäviltämme, kun setä katkaisi virran. Kaksi loistavaa, vihertävää salamaa räsähti katon rajassa, kun mahtavat jouset löivät veitsikatkaisijat auki. Huoneessa tuntui kauan aikaa omituinen raikas tuoksu, johon sekaantui kuumennetun metallin hajua, korvissa tuntui heikkoa huminaa ja vasta hetken kuluttua uskalsivat ystävämme vapaasti hengittää.

Elämä Säikässä kulki omaa säännöllistä latuaan. Aamulla pojat nousivat aikaisin kokemaan verkkoja ja joskus pitkääsiimaa. Sitten uitiin ja taloon tultaessa oli aamukahvi odottamassa. Sen jälkeen työskenneltiin ahkerasti laboratoriossa koko aamupäivä. Aamiainen haukattiin nopeasti työn lomassa ja päivällisen jälkeen työskenneltiin Kallen kanssa puutarhassa ja illan viiletessä urheiltiin. Ystäväimme tietopiiri oli kasvanut melkoisesti. Työn lomassa ja iltateen aikana kertoili setä heille tutkimuksistaan, ja kiinnostuneet pojat kyselivät yhä lisää. Heille oli selvinnyt vähitellen monta seikkaa, joita vanhemmatkaan tutkijat eivät usein tule ajatelleeksi.

Nyt heille alkoi selvitä myös »elektronikäämin» valtava merkitys. Jyvä jyvältä iskeytyi tieto vähitellen heidän tajuntaansa muodostaen lopuksi yhtenäistä, kaunista mosaiikkia — tiedettä. Heille selvisi vähitellen tie, jota myöten setä pyrki päämääräänsä, magneettiseen virtaan. Magnetismin sisäinen olemus alkoi vähitellen kirkastua.

Atomiytimen ympärillä kiersivät elektronit ratojaan. Ne vastasivat solenoidin ympäri kiertävää sähkövirtaa ja saivat siis aikaan sähköisen kentän, joka vuorostaan aiheutti magnetismin jakautumisen atomiytimessä. Kaikki atomit, joissa elektronit kiersivät samansuuntaisina, olivat siis magneettisia. Jos atomit saatiin järjestymään samansuuntaisiksi siten, että kaikkien samannimiset kohtiot olivat samaan suuntaan kääntyneinä, saatiin magneetti. Setä oli ottanut esimerkiksi auringon. Sen ympäri kiersivät planeetat samassa tasossa kuten elektronit atomiytimen ympärillä ja seurauksena olikin se, että aurinko on magneettinen. Siitä voidaan kääntäen päättää, että useimmilla planeetoilla on todennäköisesti samanniminen sähkövaraus. — Atomiydin on muodostunut protoneista ja neutroneista. Oli valittava sellainen aine, jossa neutronit olivat kiinni vain protonin toisessa päässä, joten siis kaikissa neutroneissa oli samanlaista, esim. eteläistä magnetismia. Kun atomit olivat järjestyneet magneettisessa kentässä samansuuntaisiksi, täytyi saada neutronit irtoamaan — ne alkaisivat silloin virrata — saataisiin magneettinen virta. Koska neutronit ovat huomattavasti suurempia kuin elektronit, olisi tuo virta hyvin hidas. — Oli kokeiltu erilaisia aineita ja saatukin heikkoja magneettisia virtoja syntymään, jotka voitiin todeta sedän keksimillä nerokkailla mittareilla, mutta magneettista salamaa ei oltu saatu aikaan. Se olisi kuitenkin ollut tärkeää, jotta ilmiötä olisi voitu tarkkaan tutkia Wilsonin sumukammion ym. laitteitten avulla. — Eräänä päivänä setä sanoi:

— Nyt luulen hetken vihdoinkin koittaneen. Panemme »elektronikäämiin» laakean altaan, jossa on erästä helposti kuivuvaa liuosta. Liuoksen pidän toistaiseksi salaisuutena. Siinä ovat atomit sopivaa rakennetta ja helposti hajoavia. Määrätyllä hetkellä kohotan virran jännitteen äkkiä kaksinkertaiseksi. Silloin irtoavat neutronit ja virta syntyy. On mielenkiintoista nähdä, minkälainen rakenne aineella on sen kuivuttua ja vieläkö virtaa silloinkin saadaan.

Setä oli tehnyt liuoksen valmiiksi ja se kaadettiin ohuena kerroksena laakeaan vatiin, joka työnnettiin »elektronikäämin» sisään. Ulkoinen virtapiiri järjestettiin ja siihen jätettiin lyhyt kipinäväli. Virta käämissä suljettiin ja sai kulkea jonkin aikaa. Äkkiä setä nosti jännitettä — samalla alkoi »kipinä» toisensa jälkeen iskeä magneettijohdossa. Ja millainen »kipinä»! Se ei muistuttanut missään suhteessa sähkökipinää. Pikemminkin pallosalamaa. Pieni oranssiin vivahtava pallo kulki hitaasti »kipinävälin» yli ja iski paukahtaen toiseen kohtioon. Oli keksitty magneettinen salama! — Pojat huusivat eläköötä ja setä tuijotti kalpeana ilmiötä. Lopulta setä istahti huokaisten lähimmälle tuolille, pyyhkäisi nenäliinalla jonkun hikipisaran otsaltaan — ja silmäkulmastaan kyyneleen, väitti Pentti myöhemmin Jaakolle. Virta oli yhä edelleen suljettuna ja »kipinöitä» lenteli edelleen joskin vähitellen harveten ja pieneten. Lopuksi Pentti ehdotti, että katkaistaisiin virta, koska liuos lienee jo kuivunut. Setä suostui tähän, ja pian vedettiin vati käämistä — aine oli jo aivan kiinteää.

— Nyt pidämme pienet kemut — setä sanoi.

— Emmekö ensin saisi koettaa rautajauholla, onko tuo aine magneettista? — Jaakko kysyi.

— Tietysti — siihenhän ei mene monta minuuttia — setä myönsi.

Ja nyt tapahtui todellakin päivän ehkä suurin sensaatio. — Rautajauho jäi leijailemaan ilmaan vadin kohdalle, siirtyen vähitellen samaan suuntaan sen kohdalta pois ja pudoten sitten lattialle. — Pojat saivat tehdä kokeen useampaan kertaan, ja aina toistui sama ilmiö. — Setä istui ja mietti otsa rypyssä kuumeisten läikkien palaessa poskipäillä. Lopuksi setä nouti lasillisen vettä ja korkin — asetti lasin vadille ja painoi korkin sormellaan pohjaan. Korkki jäi lasin pohjalle ja veteen jäi sormen jäljeltä syvennys, joka hyvin hitaasti oikeni ja tasoittui. Sitten setä »onki» korkin lasista ja piti vesilasia vadin yläpuolella. Äkkiä hän nykäisi lasia alaspäin, ja vesi jäi ilmaan leijumaan, pyöristyen lopulta pallon muotoiseksi. Tuo vesipallo pyöri hitaasti ja liikkui samaan suuntaan, minne rautajauhekin oli pyrkinyt. Pentti puhalteli sitä takaisinpäin, ja niin leijaili se ilmassa kuin puhallettu saippuapallo. Setä rikkoi ensiksi äänettömyyden.

— Olemme tehneet erittäin tärkeän keksinnön varsinaisen tutkimuksemme ohessa. Löytämämme aine eristää painovoiman.

— En oikein ymmärrä, miksi korkki jäi pohjaan — Pentti kysyi.

— Ja miksi vesi otti ilmassa pallon muodon — ehätti Jaakko kysymään.

— Korkki nousee vedessä ylöspäin sen tähden, että veden paine sen alapintaa vastaan on suurempi kuin yläpintaa vastaan vaikuttava paine ja korkin paino yhteensä. Kun painovoima ei vaikuta, ei synny myöskään painetta. Taikka muistelkaahan Arkhimedeen lakia — asia selvenee teille kyllä. — Ja samasta syystä jäi veden pintaan kuoppa — se tasaantui vasta pintajännityksen avulla. Sama pintajännitys sai ilmassa kelluvan vesimassan myös pallon muotoiseksi. Se taas, että kaikki kappaleet pyrkivät samaan suuntaan pois vadilta, johtui maan liikkeestä. Itse asiassa niitten olisi luullut menevän paljon nopeammin, mutta huoneessa oleva ilma sai siinä hitautta aikaan. Mutta nyt keittäkäämme hyvät kahvit.

Kahvia juotaessa kerrattiin päivän kokemukset moneen kertaan. Setä sanoi tutkivansa edelleen magneettista virtaa, vaikka tutkimusta ei voi täysin erottaakaan painovoiman eristäjän tutkimisesta. Kaikki aineeseen kytketyt ilmiöt ovat tietysti jossain syy-yhteydessä keskenään. Poikia kiinnosti lähinnä tuo painovoiman eristäjä. Sillä tulisi heidän arvelunsa mukaan olemaan aivan valtava merkitys käytännössä. Ajatellapa vain tavaroitten kuljetusta! Painottomat junat ja lentokoneet! Pentti sanoi lukeneensa jonkun seikkailukirjan, jossa oli samanlainen keksintö sovellettuna avaruuslaivaan. Setä vastasi, että sellaiset haaveet täytyy jättää seikkailukertomusten maailmaan. Mutta totuushan on usein ihmeellisempi kuin taru! Hän kehoitti poikia rakentamaan lentokoneen, joka olisi painovoimaa eristävä. Hän lupasi apuaan sopivan aineen valinnassa ja muussakin. Nyt ei hän enää tarvitsisi niin paljon apua laboratoriossakaan, kun »salama» oli jo todellisuus. Lopuksi setä sanoi:

— Nyt lopetamme tieteelliset keskustelut tältä päivältä. Parin päivän päästä on ensimmäinen »sorsapäivä». Otaksun, että tulisitte mielellänne mukaani »jahtiin». Mikäli teillä itsellänne ei ole aseita, saatte lainata minun vanhoja haulikoitani — samoja, joilla Jouko ja Heikkikin aloittivat.

— Sehän olisi suurenmoista! huudahtivat molemmat pojat yht’aikaa.

— Meillä ei todellakaan ole kummallakaan metsästysaseita — Pentti sanoi. — Olemme harjoitelleet pienoiskiväärillä, mutta panoksia ei nykyään juuri saa ja ne ovat tavattoman kalliita.

— No sitten saatte tänään ladata panoksia — setä sanoi — minulla on vielä ampumatarpeita. Unohdamme siten hetkeksi tämän päivän elämykset ja kun olemme pari yötä nukkuneet, selvenee meille varmasti tulevaisuuden ohjelma.

Jo kolmen aikaan aamulla pärisi herätyskello. Pojat pukeutuivat kuumeisella kiireellä ja virkistyivät vasta saatuaan termospullossa säilytettyä kuumaa kahvia. Sitten nopeasti veneelle. Pojat soutivat kahdessa parissa, ja setä istui perässä mela kainalossa. Matka suuntautui erääseen ruohoiseen lahteen, joka kuului sedän metsästysalueisiin. Tehtiin sotasuunnitelma. Setä jäisi lahden suulle vahtiin, ja pojat ajaisivat sorsat lentoon sauvoen lahden taajoissa ruohikoissa. Pojat saisivat ampua vedestä nousevia lintuja, ja setä saisi ampua korkealla lentäviä sorsia harrastamillaan sivulaukauksilla. Vielä viimeiset ohjeet annettiin pojille: Muistakaa ottaa poispäin lentävää sorsaa »alle» ja kohti tulevaa »yli». Muistakaa ottaa etumatkoja sivuttain lentäviin. Muistakaa pitää tähtäyskisko kokonaan näkyvissä jne. Veneessä istui Jaakon koira »Karri» katsellen kaihomielin metsäisiä rantoja. Se oli Karjalan karhukoira — itsensä Tuusikin jälkeläisiä. Jaakko oli Kallen kanssa käynyt moottorilla noutamassa sen kaupungista edellisenä päivänä. Karri ei arvannut mihin oltiin menossa — sillä ei oltu vielä metsästetty, mutta se oli oppinut käskystä noutamaan heitettyjä esineitä sekä maalta että vedestä ja nyt se saisi noutaa ammuttuja sorsia. Perille saavuttua alkoi aamu valjeta. Heikko tuulenviri heräsi ja kahisutteli pensaita ja kaisloja. Joku raskas vesipisara tipahteli lyijynraskaalta taivaalta. Setä piti ilmaa erinomaisena. Sorsat olivat varmasti vesillä eivätkä helposti kuulisi veneen kahinaa kaisloja vastaan. Siten ne nousisivat lentoon tarpeeksi läheltä. — Saavuttiin perille. Lahti oli todellakin sopiva sorsain olopaikka ja — edullinen metsästäjille. Salmi, joka yhdisti laajan ja matalan lahden järveen, oli siksi kapea, että suuret aallot eivät päässeet lahteen saakka, ja lahti oli kauttaaltaan ruohikon peitossa — pieniä pälviä lukuunottamatta. Siinä kasvoi kaisloja ja kortteita, lumpeita ja ulpukoita, kurjenmiekkoja ja osmanheiniä jne. Lahtea ympäröi korkea metsä, joten sorsat lentäisivät varmasti salmen kautta. Setä jäi vahtiin asettuen pienen pensaan suojaan, ja ystävykset lähtivät veneellä lahtea kiertämään. Jaakko sauvoi aluksi ja Pentti seisoi keskellä venettä pyssy valmiina, Karri seisoi keulatuhdolla ja katseli tarkkaavasti ympäristöä. Sille lienee vaisto sanonut jotakin tai ehkäpä se sai vainua sorsista. Setä oli sanonut, että sorsat usein majailevat kortteikoissa, ja nyt lähestyttiin juuri erästä sellaista. Pentti tunsi outoa jännitystä, joka alkoi jostakin hartioitten kohdalta ja painui alemmaksi jääden heikosti vapisuttamaan polvitaipeitten jänteitä — äkkiä kohosi suuri sorsanrumilus kortteikosta, lensi selkä koholla suoraan ylöspäin kolmisen metriä, pysähtyi hetkeksi ja — silloin pamahti Pentin laukaus. Mäiskähtäen putosi sorsa takaisin roiskahduttaen vettä korkealle kortteikon yli. »Nouda, Karri!» Hetken kuluttua uikin koira venettä kohti pää koholla ja korvat pystyssä kantaen suussaan komeaa urossorsaa. Laukauksen pamahtaessa oli useampia sorsia lähtenyt lentoon eri puolilta, mutta sitä eivät toverukset huomanneet — eivätkä he edes kuulleet sedän komeaa kaksoislaukausta salmelta. — Veneessä vaihdettiin paikkaa. Nyt olisi Jaakon vuoro yrittää. — Pojat vuoroin sauvoivat, vuoroin ampuivat, toisinaan putosi sorsa toisinaan ei, mutta kun he lahden kierrettyään saapuivat salmelle hikisinä ja onnellisina, oli heillä kummallakin neljä sorsaa, osaksi heinäsorsia osaksi haapanoita. Taveja he eivät ampuneet, koska ne eivät heidän mielestään olleet kalliiden panosten arvoisia. — Setä otti heidät hymyillen vastaan ja kehoitti heitä kokoamaan hänen saaliinsa salmesta. Siellä kellui mainingeilla kymmenen lihavaa heinäsorsaa. Setä kaivoi eväsvakan esille, ja kylläpä voileivät maistuivat höyryävän kaakaon kera, jota setä kaateli suuresta termospullosta. Setä sytytti piippunsa ja teki pienen nuotion kivien lomaan. Siinä lepäiltäessä alkoi vähitellen juttu luistaa.

Ensin tietysti keskusteltiin aamun metsästyksestä, selitettiin harhalaukauksia ja kehuttiin hyviä osumia. Karri oli toiminut erinomaisesti — se oli löytänyt ja tuonut monta sorsaa, jotka luultiin menetetyiksi. Pian kääntyi keskustelu kuitenkin »asioihin», ja tulokseksi tuli, että ystävämme saisivat vapaasti käyttää painovoiman eristäjää. Päätettiin todella rakentaa lentokone, ja pojat saisivat tehdä sillä tutkimusmatkan. Kun päätös oli tehty ja pojat luvanneet pitää keksinnön toistaiseksi salassa, Jaakko sanoi:

— Ikävä vain, että kartalla on enää niin vähän valkoisia läikkiä ja nekin harvat ovat navoilla tai jossain niin kylmissä seuduissa, että siellä ei liene paljoakaan tutkittavaa.

— Ei niitä ole niinkään vähän — setä sanoi. — On etsittävä vuoristoista, suurten soitten tai aavikoiden keskeltä. Olen vakuuttunut, että maailmassa on vielä paljon tutkittavaa ja arvokkaita löytöjä voidaan tehdä. Löytyy varmasti alueita, joihin ei voi päästä muuten kuin lentämällä, ja tavalliset koneet ovat riippuvaisia polttoainemääristä ja lentokentistä — ei niillä voi tutkia muuta kuin melkoisen rajoitetun alueen jonkun lentokentän ympäristössä.

— Onneksi olemme molemmat olleet lennokkihulluja — Pentti sanoi. — Näyttää siltä, että kaikki harrastukset koituvat lopulta hyödyksi. Sitäpaitsi on meillä kummallakin Jämijärvellä suoritettu purjelentokurssi, joten luulisin, että pystymme rakentamaan koneen ja myös käyttämään sitä.

— Käykäähän pojat kotonanne — vähän niinkuin hyvästelemässä. — Saatte kumpikin ilahduttaa vanhempianne sorsapaistilla, ja ehkäpä verkotkin antavat jotain »tuliaisia». — Tilaan heti sopivaa rakennusainetta ja alan tehdä esivalmisteluja. Miettikää tekin tarkoin, mitä kaikkea tarvitaan, ja tervetuloa takaisin kahden päivän kuluttua. Kalle saa saattaa ja hakea teidät moottorilla.

Lentokonetta rakennettiin kovalla kiireellä. Runko tehtiin saarnilaudoista, jotka liitettiin jalavasta tehtyihin poikkikaariin. Molemmat puulajit ovat sekä taipuisia että kestäviä, joten kone oli helppo tehdä ja tulisi olemaan käytössä riittävän joustava. Kone päällystettiin kankaalla, joka imetettiin sedän keksimällä liuoksella ja käsiteltiin »elektronikäämissä», joten se tuli täysin painovoimaa eristäväksi. Kangasta saatiin ostamalla pari amerikkalaista telttaa. Koneen muoto antoi aluksi paljon päänvaivaa. Siinä tarvittiin sedän laskutaitoa ja poikien lennokkituntemusta sekä lisäksi paljon mielikuvitusta, sillä tämä kone tulisi toimimaan kokonaan uusissa olosuhteissa. Tavallisen lentokoneen siivet tekevät kulman kulkusuuntaa vastaan, siten että siiven takareuna painuu räystäsmäisesti etureunaa alemmaksi. Tämä luonnollisesti aiheuttaa kovan ilmanvastuksen, joka vuorostaan taas pitää lentokonetta ilmassa. Rakennettavassa koneessa ei tätä ollenkaan tarvittaisi, koska se pysyisi ilmassa itsestään. Sitäpaitsi saisivat siivet olla hyvin pienet — niitten kantokykyä ei tarvittaisi, mutta ne olisivat välttämättömät siitä syystä, että kone ei alkaisi kiertää pituusakselinsa ympäri potkurin pyöriessä. Siivet päätettiin tehdä teräväpäiset kuin pääskysen siivet ja taaksepäin suuntautuvat kuin saaliinsa kimppuun syöksyvän nuolihaukan. Pyrstöstä tulisi myös pitkä ja kantava kuin haukan pyrstö. Muutenkin päätettiin kone tehdä haukan muotoiseksi sikäli, että se taivasta vasten katsottuna muistuttaisi kiitävää haukkaa. Kun sitä katsottaisiin sen ollessa korkealla, luultaisi sitä haukaksi, kun mitään vertauskohtaa ei olisi. Koneeksi valittiin sedän perämoottori — 2-sylinterinen 5-hevosvoimainen »Penta» — sillä energiaa kuluisi sen kuljettamiseen sangen vähän, koska, kuten sanottu, koneen ei tarvitsisi kannattaa lennokkia ilmassa. Sopivalla virtaviivaisuudella saataisiin ilman vastus pieneksi, ja vaikka heikko kone antaisikin pienen kiihtyvyyden, voisi nopeus kasvaa hyvinkin suureksi — ainakin tyynessä ilmassa tai myötätuulessa. Tuulisuhteita täytyisi muutenkin käyttää hyödyksi ja harjoittaa purjelentoa aina tilaisuuden tullen. Samanaikaisesti rakennustöiden kanssa suunniteltiin ja hankittiin tarvikkeita ja merkittiin esillä olevaan listaan kaikki, mitä sattui mieleen muistumaan. Vaatteet, aseet, ruokavarat, polttoaine ja mahdolliset vaihtotavarat joutuivat pohdinnan alaisiksi kukin vuorollaan. Hankittiin lämpimät talvipuvut ja kevyet urheilumalliset metsästyspuvut ja untuvilla täytetyt makuusäkit. Asekysymys tuotti paljon keskustelua ja päänvaivaa. Lopuksi päätettiin ottaa mukaan yksi haulikko, Sakon 7 mm:n metsästysluodikko ja joku ase suurriistan ampumista varten — sitäpaitsi taskuase kummallekin pojalle yllätyksien varalle. Sanomalehti-ilmoituksilla saatiinkin hankituksi kevyt 12-kaliiperinen hanaton Sauer & Sohn haulikko ja tehtaalta suoraan tilattiin luotipyssy kiikaritähtäimellä varustettuna. Suurriista-ase saatiin lopuksi sattuman kaupalla. Eräs poikien tovereista oli ollut sorsajahdissa 20-kaliiperisellaan ja saanut vähän mutaa piippujen suihin. Hänen ammuttuaan nousevaa sorsaa oli piippu haljennut muutaman senttimetrin matkalta suusta lukien. Ahtaaksiporaukset olivat pilalla. Ase, joka oli laatumerkkiä, saatiin ostaa halvalla ja siitä teetettiin eräällä taitavalla pyssysepällä suurriista-ase. Piiput lyhennettiin 60 senttimetrin mittaisiksi ja niihin vedettiin matalat ja kapeat rihlat lyijyluotia varten. Valmistettiin luotimuotti ja valettiin koko joukko tasaperäisiä, suippokärkisiä luoteja. Ostettiin panoksia, joissa oli vain ruutilataus, ja työnnettiin kevyesti talilla sivellyt lyijyluodit panoksiin, ja siten oli se asia järjestyksessä. Sopivat tähtäimet kiinnitettiin tähtäyskiskoon ja suoritettiin koeammunta. Ase havaittiin tarkaksi ja molemmat piiput ampuivat riittävän tarkasti samaan paikkaan. Oli selvää, että tällä aseella voisi hyvin ampua minkä tahansa suurriistan — lukuunottamatta Afrikan paksunahkaisia, kuten norsuja, virtahepoja ja sarvikuonoja, mutta sinne asti eivät pojat aikoneet lähteäkään. Setä hankki heille vielä perhovavan perhorasioineen ja kaikkine tarpeineen, sillä vuoristopuroissa on aina purolohia, ja sillä saataisiin ruokavalioon välttämätön ja herkullinen lisä. Eväiksi valittiin jauhoja ja kovaa leipää, teetä, kahvia, sokeria ja ennen kaikkea suolaa. Mausteitakaan ei unohdettu ja rautaiseksi annokseksi otettiin muutamia lihasäilyketölkkejä ja kalarasioita. Kaikki tuore ruoka oli hankittava erämaasta tai mahdollisesti vaihdettava alkuasukkailta. Sitä varten otettiin mukaan vaihtotavaroita, kuten peilejä, helminauhoja, kampoja, linkkuveitsiä ym. — Matkavarusteisiin kuului vielä gramofoni ja radio. — Telttakangas oli myös välttämätön, samoin varasto tulitikkuja ja muutama bensiinillä toimiva tupakansytytin siltä varalta, että tulitikut kostuisivat. Setä lahjoitti vielä Jaakolle prismakiikarin ja Pentille Leica-kameran.

Kun tavaraa tuli näin paljon, täytyi koneeseen varata kaikelle tilaa, ja sen tähden tuli kone olemaan melkoisen suuri, mutta koska polttoainetta tarvittiin vain rajoitettu määrä, eivät sen mittasuhteet tulleet kuitenkaan kovin valtaviksi. — Kun kone alkoi olla siinä vaiheessa, että se oli »eristettävä» — toisin sanoen päällystettävä eristävällä kankaalla — sai Pentti mielijohteen, eikö heidän vaatteitaan — esim. alusvaatteitaan myös voisi »eristää». Olisi sopiva tehdä oikein aimo hyppäyksiä, kun ei painaisi mitään.

— Sopii koettaa — setä sanoi. — On vain otettava huomioon, että silloin voisi hypätä niin korkealle, ettei tulisi ollenkaan maan kamaralle takaisin. Täytyisi tehdä sellaiset vaatteet, että esimerkiksi puolet painosta menetettäisiin. Silloin voisi ihminen hypätä kaksi kertaa korkeammalle kuin nyt. Voisihan sitä ehkä keventää painoaan enemmänkin — sitä sietää kokeilla. Tärkeää on kuitenkin tasapainon säilyttäminen, ettei putoa esimerkiksi pää edellä alas.

— Ymmärrän kyllä — Pentti sanoi — ettei painoton ihminen ollenkaan putoaisi alas kerran hypättyään, mutta kun kaikki kappaleet kuitenkin saavat pudotessaan saman kiihtyvyyden, niin eikö sellainen ihminen, joka painaa vain puolet oikeasta painostaan, putoa samalta korkeudelta takaisin kuin muutenkin?

— Eipä niinkään — setä vastasi. — Onhan selvää, että jos meillä on kaksi henkilöä, joista toinen painaa vain puolet toisen painosta, niin keveämmän massa on myös puolet raskaamman massasta. Jos taas ihmisen paino eristetään puoleksi, pysyy sen massa samana ja painovoiman antama kiihtyvyys tulee silloin puolta pienemmäksi. Nousukorkeus hypättäessä tulee silloin kaksinkertaiseksi, jos käytetty energia on sama.

Asia aiheutti sarjan kokeiluja, ja lopulta pojilla oli sellaiset »vetimet», että niillä voi hypätä aina neljän metrin korkeuteen ja juostessa saavuttaa aivan ilmiömäisen nopeuden. Tämä oli tärkeää vaaran uhatessa, sillä heitä ei kukaan pystyisi tavoittamaan. Samaten uskalsi näillä varusteilla hypätä alas melkoisista korkeuksista satuttamatta itseään. Vuorikiipeilyt eivät myöskään rasittaisi ollenkaan, vaikka joutuisi juoksemaan ja hyppimään jyrkkiäkin rinteitä ylös. — Eristävästä kankaasta tehtiin molemmille myös tilavat selkäreput ja otettiin käärö tällaista kangasta mukaan kaiken varalta. Myös tehtiin iso kahden kannettava kuormavaate, jota voisi käyttää suurten esineitten kuljettamiseen.

Sitten laadittiin tutkimusohjelmia ja suunnitelmia. Ennen kaikkea olisi etsittävä jotain luonnon tuotteita, joita voitaisiin kuljettaa ihmisten ilmoille. Tärkeitä olisivat tietysti metallit, öljy ja kivihiili, mutta monet muut tuotteet tulisivat myös kysymykseen. Myös olisi tärkeä löytää alueita, joissa voisi viljellä arvokkaita tuotteita, joita ei muulla tavoin voisi kuljettaa ihmisten ilmoille. Tietysti voisi samalla tehdä kansatieteellisiä, maantieteellisiä ym. tutkimuksia, mutta tällä kertaa olisi pysyttävä puhtaasti aineellisella pohjalla. Tämä keksintö — jos se tulisi yleisesti tunnetuksi — mullistaisi koko maailman talouselämän. Sitä ei kuitenkaan voisi vielä saattaa yleiseen käyttöön. Ihmiskunta ei vielä ollut kypsynyt sellaista vastaanottamaan. Sitä käytettäisiin todennäköisesti atomipommien, hyökkäysvaunujen ja sotajoukkojen kuljetuksiin. Siksi olisi välttämätöntä pitää asia toistaiseksi täysin salassa. Jos tuollainen eristävä kangaspala — tai vaikkapa koko lentokonekin — joutuisi vieraisiin käsiin, ei siitä olisi kovinkaan suurta vaaraa, sillä mikään analyysi ei pystyisi selvittämään sitä, miten tuollainen eristävä aine on syntynyt.

Kone oli valmis. Tavarat hankittu ja kaikki kunnossa lähtöä varten. Setä oli sopinut koulun johtajan kanssa, että pojat saisivat alkaa lukunsa uudella luokallaan vasta kuukauden kuluttua lukukauden alusta. Matka alkaisi syyskuun ensimmäisenä päivänä — samana kuin koulukin. Vielä oli annettava lennokille nimi, pidettävä pienet läksiäiset, ja sitten alkaisi kauan suunniteltu ja jännityksellä odotettu matka. Nimeä pohdittiin moneen suuntaan — selailtiin Horatiukset ja Kalevalat ja lopuksi sovittiin nimeksi »Ilmatar». Lähtökekkerit vietettiin laboratorion kattoparvekkeella. Syötiin ensin hieno päivällinen sorsapaisteineen, lohineen ja jäätelöineen. Sitten juotiin hyvät kahvit ja illalla tuotiin valtava rapuvati pöydälle sekä suuri kannullinen Taavan tekemää kotikeittoista »sahtia».

Kesken uniaan heräsivät pojat herätyskellon pärinään. Pukeuduttiin upo uusiin matkavaatteisiin ja hiivittiin alakertaan. Se oli kuitenkin turhaa, sillä setä istui jo kahvipöydässä ja Taava seisoi pöydän vieressä toinen käsi pannun sangalla, toisen hypistellessä esiliinan reunaa. Pöydällä oli kukkia — vasta puutarhasta tuotuja, sillä tuhannet pienet kastepisarat kimaltelivat niitten raikkailla terälehdillä ja lehtien untuvaisissa höydyissä. Paitsi kukkia, oli pöydässä aivan tuoreita leivonnaisia vieläpä mesimarjahilloakin. Eväspaketit olivat pöydän kulmalla siististi pergamiiniin käärittyinä ja vieressä seisoi kaksi termospulloa. Pientä jännitystä oli ilmassa — kukaan ei tahtonut alkaa puhetta. Lopuksi Taava taputti kumpaakin poikaa hartioihin ja toivotti onnea matkalle sanoen:

— Tietäkää, että mitään vaaraa ei ole uhkaamassa, kun setä kerran antaa teidän lähteä. Menkää terveinä ja onnellisina ja palatkaa kokemuksista rikkaina muutenkin, kuten Jouko ja Heikkikin.

— Tekemänne matkasuunnitelma on hyvä — setä sanoi. — Älkää poiketko siitä ilman pakottavia syitä, ja jos joudutte vaikeuksiin, pyytäkää viranomaisten sähköttämään henkilöille, joitten luettelo on tässä kirjekuoressa. Muutamat siinä olevat henkilöt pystyvät sanomaan »seesam — aukene», olittepa sitten joutuneet pinteeseen missä maassa tahansa.

Kone starttasi ensi nykäisyllä. Pentti istuutui aluksi ohjaajan paikalle ja Jaakko toimi tähystäjänä katsellen prismakiikarilla maisemia, jotka painuivat alemmaksi. Vauhti kiihtyi kiihtymistään, vaikka kone nousi jyrkästi ylöspäin. Tunnelma oli outo, mutta pitihän muistaa, että Ilmattarella voi ajaa yhtä helposti mihin suuntaan tahansa. Pieni kardaaneille ripustettu gyro-kompassi, jonka kärki oli suunnattu Pohjantähteä kohti, näytti myös vaakasuoran suunnan. Koneen sisällä, missä painovoima ei vaikuttanut, ei voinut käyttää vesivaakoja, luotirihmoja tms. laitteita. Kun oli päästy noin 1500 metriin, käännettiin kone vaakasuoraan ja otettiin suunta aluksi suoraan etelään. Taivas oli poutaisten cumulus-pilvien peitossa — kone kulki pilvien yläpuolella — ja tuntui kuin koko maailma olisi ollut puhtaimpaan pumpuliin kiedottuna. Pilvien raosta paljastui kauniita maisemia. Oli merkillistä, miten paljon metsää näkyi ja miten vähän ihminen itse asiassa oli muuttanut maiseman luonnetta. Yksinäiset talot olivat vain pieniä pälviä erämaassa. Suurten kylien ja kaupunkien liepeillä näkyi peltoja enemmän, ja enimmäkseen ne olivat monivärisinä ja epäsäännöllisinä ruudukkoina järvien rannoilla tai jokien suistoissa. Voi selvästi nähdä, että asutus oli hakeutunut sinne, minne luonto tuhansien vuosien erottamistyön ansiosta oli luonut savikerrostumia. Olivathan tietysti jotkut multaiset rinteet ja mutaiset suot saaneet asutuksensa, mutta enimmäkseen ne olivat pieniä. Kaupunkien kohdalla annettiin koneen liukua äänettömänä, ja tuskin kukaan kiinnitti huomiota yksinäiseen haukkaan, joka liiteli pilvien lomitse. Oli sivuutettu Helsinki, ja Tallinnan korkeat huiput piirtyivät taivaanrantaa vasten. Tuntui oudolta jättää ensimmäistä kertaa synnyinmaa selkänsä taakse ja nähdä vieraitten maitten asettuvan silmien eteen. Niitä tulisi vilisemään yhtenä panoraamana ystäväimme ohitse — tai alitse —. Mitä ne toisivat tullessaan? Ehkäpä hyvinvointia, kunniaa tai rikkauksia? Mutta varmasti vaaroja ja seikkailuja. Vaikka sanaakaan ei vaihdettu, tunsivat molemmat samaa, ja se sai päättävän ilmeen muodostumaan heidän kasvoilleen ja heidän katseessaan uhosi intoa ja terästä.

Jaakon polvilla oli kartta ja hän vertasi sitä maastoon. Sovituilla merkeillä hän antoi Pentille ohjeita koneen suuntaamiseksi. Oli sivuutettu valtavia viljelyksiä, suuria puistoja ja metsiköitä. Nähty kalpaveljesten aikuisia linnoja ja vanhoja kaupunkeja. Täällä olivat vuosisatain kuluessa Itä ja Länsi kamppailleet vallasta. Täällä oli isketty miekoilla ja tapparoilla, täällä olivat paukahdelleet Kaarle XII:n ja Pietari Suuren tykit, täällä olivat vyöryneet hyökkäysvaunut ja rätisseet konekiväärit ja lentokoneet olivat pudotelleet tonneittain pommeja. Historia oli verellä kirjoitettua — koittaisiko koskaan aika, jolloin suurtenkin riidat ratkaistiin tuomioistuimissa, kuten pienten nykyään? — Pian harvenivat viljelykset. Jokin laiska joki vain kuljetti mutaisia vesiään maiseman halki. Saavuttiin suurille suoalueille. Alueille, jotka muodostivat ylipääsemättömiä esteitä asutukselle ja kulttuurille. Täällä voisi ehkä löytää pienen pälven, jota ihmisjalka ei koskaan olisi polkenut. Alkoi olla lounaan aika ja ystävämme risteilivät ja tähystivät. Lopuksi keksivät he laajan metsäalueen, jota ympäröi yhtenä labyrinttina lammikot ja suosilmäkkeet — ei varmasti mitään kohtaa ollut, jota pitkin voisi maitse tai vesitse päästä saarekkeelle. Sitä todistivat jättimäiset puut ja pystyyn kuivaneet kelot sekä maahan kasautuneet risut ja ryteiköt. — Oli vaikeaa löytää laskeutumispaikkaa, mutta lopuksi löytyi sileä kallio. Onneksi Ilmatar oli varustettu jarruilla — levyillä, jotka voitiin kääntää kohtisuoraan koneen suuntaa vastaan ja joilla kone saatiin pysähtymään, joten koneella voitiin ajaa jyrkästi alas ja pysäyttää vauhti ja laskeutua keveästi maahan. Pian oikoivatkin ystävämme puutuneita jäseniään kalliolla, sitoivat Karrin — joka oli otettu mukaan — vartioimaan Ilmatarta, ja lähtivät tuoreen riistan hakuun. Pentti otti haulikon ja Jaakko suurriista-aseen kaiken varalta. Eihän voinut tietää, mitä tällaisessa metsässä piileskeli. Riistaa ei tarvinnut kauan hakea. Suosilmäkkeet vilisivät sorsia, ja pian saikin Pentti pudotetuksi kaksi lihavaa sorsaa. Rakennettiin nuotio, ja hetken kuluttua kumpikin paisteli sorsaansa vartaassa. Kun oli syöty ja juotu kahvit päälle, päästi Karri matalan murinan. Pojat heristivät korviaan ja pian hekin kuulivat lähestyviä askeleita ja heikkoa kahinaa. Ei aikaakaan, niin marssi tiheiköstä pienelle aukiolle visenttiperhe, johon kuului komea härkä, lehmä ja vasikka. Jaakko nosti aseen poskelleen, mutta Pentti kielsi ampumasta heristäen sormeaan ja kuiskasi:

— Otetaan valokuva! Älä ammu missään tapauksessa.

Visenttiperhe ei tiennyt olleensa missään vaarassa — vielä vähemmän, että heidän kuvansa oli ikuistettu pieneen kameraan. Rauhallisena poistui perhe riipaisten sieltä täältä vihreän lehden tai latvuksen suihinsa.

— Miksi et antanut ampua? — Jaakko kysyi.

— Mehän emme olisi voineet käyttää eläintä mihinkään ja täällä ei ole muitakaan, jotka olisivat voineet ottaa sen haltuunsa. Sitäpaitsi se on sukupuuttoon kuolemassa oleva eläin. Viime sota tuhosi sen melkein kokonaan. Toivotaan, että niitä olisi tämäntapaisille saarekkeille jäänyt useampia ja että ne jolloinkin kovina pakkastalvina pääsisivät vaeltamaan luonnollisille olinpaikoilleen.

— Totta! Sitä vain niin helposti unohtaa itsensä, kun äkkiä joutuu jännittävän metsästystilanteen eteen.

Matkaa jatkettiin ja illan hämärtyessä jouduttiin Karpaattien mahtavaa metsää kasvaville selänteille. Pian löytyikin sopiva yöpymispaikka — ruohoinen tasanne aivan metsävyöhykkeen ylärajalla. Tasanteen halki virtasi kirkasvetinen vuoristopuro ja sopivaa polttopuuta oli riittämiin. Rakennettiin pieni liesi kivien lomaan, »talutettiin» Ilmatar metsän suojaan ja lähdettiin pyyntiin — tällä kerralla koettamaan, olisiko purossa lohenmulloja. Pantiin perhovapa »kasaan» ja valittiin kaikkein ohuin heittosiima ja pienin perho. Kalat eivät varmaankaan olleet suuria noin pienessä purossa, mutta voivat olla hyvin varovaisia, koska vesi oli aivan kristallinkirkasta ja pohja vaalean hiekan peittämää. Puroa täytyi lähestyä hiipien, sillä kalat todennäköisesti majailivat rantaäyräitten suojissa ja tuntisivat maata myöten etenevän tärinän. Jaakon vuoro oli koettaa onneaan, ja seisoen kaukana rannasta pitensi hän »sokeilla» ilmaheitoilla siimaa. Lopuksi laskeutui hänen perhonsa kevyesti pieneen virran laajentumaan — patamaan. Tuskin perho oli ehtinyt solua muutaman tuuman virran mukana, kun ensimmäinen kala oli kiinni. Suuri se ei ollut, mutta väsyttää se silti täytyi. Vavan hento latva taipui luokalle ja ohut peruke leikkasi vettä kuin partaveitsen terä. Parin minuutin kuluttua se oli Pentin pienessä haavissa, ja niin oli alku tehty. Ennen pitkää oli puolitusinaa mulloa nurmikolla ja herkullinen ilta-ateria oli tiedossa. — Kun pojat viimein kylläisinä vetäytyivät makuusäkkeihinsä, kiertyi Karri kerälle heidän viereensä. Pojat tiesivät, että Karri herättäisi heidät heti, jos jokin vaara uhkaisi — ehkäpä muutenkin — ja sen tähden he voivat turvallisella mielin painua unten maille. Aseet olivat käden ulottuvilla, jos jotain sattuisi.

Aamulla pojat heräsivät ankaraan meteliin. Karri syöksyi haukkuen ja karvat pörrössä jonnekin ja sieltä jostakin kuului naisäänen kimeitä kirkaisuja, lehmien hätääntynyttä mölinää, Karrin kiivasta haukuntaa ja kumeita, selkäpiitä karmivia karjaisuja. — Jotakin oli hullusti! Jaakko tempasi suurriistakiväärinsä ja Pentti haulikkonsa, jonka hän latasi pyöreillä hirviluodeilla, joita setä oli kehoittanut ottamaan mukaan »kaiken varalta». Pian olivatkin ystävämme tapahtumain pyörteessä. Nuori tyttö seisoi korkealla kivellä kirkuen ja huitoen pitkällä piiskalla. Kiven ympärillä »kaahaili» suuri, melkein musta karhu kolmea lehmää ja Karri ajoi kiivaasti haukkuen karhua käyden välillä sen takajalkoihin kiinni. Karhu päästeli kovia karjaisuja ja teki salamannopeita käännöksiä, yritellen kämmenellään sivaltaa Karria. Mutta ei Karrikaan ollut hidas käänteissään, ja karhun temmeltäessä koiran kanssa saivat lehmät tilaisuuden hetken levähtää. Ne olivatkin levon tarpeessa, sillä ne huohottivat kieli pitkällä suusta, vaahtoisen kuolan valuessa suupielistä. Kun pojat pääsivät noin 75 metrin päähän, ampui Jaakko polven nojalta. Laukaus sattui, koska karhu nousi heti kahdelle jalalle ja huitoi muutaman kerran käpälillään kuten paleleva tukkimies. Nyt antoi Jaakko toisen laukauksen suoraan rintaan, ja silloin painui karhu kokoon kuin tyhjä säkki. Karri oli heti sen kimpussa, mutta karhu käänsi vain kerran laiskasti päätään — pieni korahdus, pari nytkäystä ja niin makasi metsän kuningas kuolleena. Karri kiipesi karhun päälle ja päästi raikkaan haukunnan hännän heiluessa vimmatusti. Pian olivat pojatkin paikalla ja painoivat puukon suoraan karhun sydämeen, ja heti juoksikin punainen veri solisten ulos haavasta. Tyttö kiipesi kiveltä alas ja tuli kiittelemään poikia. — Eipä siinä ymmärretty sanaakaan kumminkaan puolin, mutta käyttämällä »kansainvälistä» viittilöimistä selvisi lopuksi tarkoitus. Tytön täytyi jäädä rauhoittamaan vauhkoutuneita lehmiä, mutta pojat löysivät hänen kotinsa seuraamalla lehmipolkua. Hänen isänsä tulisi hevosella hakemaan karhun.

Tytön isä oli vanha harvasanainen vuoristolainen. Hän ei tahtonut aluksi käsittää, mistä oli kysymys. Poikien täytyi näytellä hänelle tapahtuma. Jaakko konttasi maassa ja nousi väliin karjuen pystyyn, Pentti teki tähtäysliikkeitä ja oli ampuvinaan. Lopuksi Jaakko kaatui maahan ja »oikaisi koipensa». — Nyt ukko käsitti. Hän lähti kiireesti hakemaan hevosta, ja pian oltiinkin matkalla karhun luo, hevonen valjastettuna omituisten »purilaitten» eteen. Kun saavuttiin karhun luo, riensi tyttönen selittämään isälleen, miten kaikki oli käynyt, ja vaikka pojat eivät ymmärtäneetkään kieltä, tunsivat he, miten heidän ympärilleen vähitellen kutoutui sankaruuden sädekehä. Lopuksi astuivat isä ja tytär kaatuneen karhun ääreen ja molemmat tekivät ristinmerkin. Oli ymmärrettävää, että karhu oli vaarantanut heidän karjanhoitonsa, ja he olivat kiitollisia, kun tästä maanvaivasta oli päästy. Pojat selittivät, että heidän täytyisi lähteä ja että he luovuttivat karhun vanhukselle. Tästä ei vanhus halunnut kuulla puhuttavankaan, karhun hän suostuisi ottamaan vastaan, mutta poikien oli nautittava heidän vaatimatonta vieraanvaraisuuttaan. Sitäpaitsi aikoi hän pyytää vielä yhtä palvelusta. Poikien tulisi ampua myös villisika, joka uhkasi hänen maanviljelystään kaivamalla perunat maasta. Tätä selostaessaan täytyi ukon näytellä, panna sormet torahampaiksi suupieliinsä ja matkia villisian röhkinää ja kiljumista. Poikain metsästysinto heräsi ja he päättivät jäädä. Karhu saatettiin kotiin, missä se sijoitettiin riihen lattialle ja lähdettiin ukon opastamana ja Karri talutushihnassa villisian pesälle. Nyt oli Pentin vuoro ampua ja siksi hän otti suurriistakiväärin kainaloonsa, ja Jaakon piti olla varamiehenä haulikkoineen. Matkaa oli pesälle parisen kilometriä ja tie kulki vinosti vuorta alaspäin alueelle, missä kasvoi tammia ja pyökkejä sekä pähkinäpensastoja. Näitten puitten terhot ja pähkinät ovat villisian mieliruokaa, ja etsii se niitä maasta tarkan vainunsa avulla, mutta todennäköisesti oli sillekin vaihtelu mieluista, koska se öisin kävi perunoita kaivamassa. Itse pesä oli kallioluolassa, jonne kalliolohkareitten muodostama kolmiomainen aukko johti. Luolaa lähestyessä alkoi Karri murista ja tempoa hihnaansa. Sen selkäkarvat nousivat pystyyn ja irvistäen paljasti se koko valkean hammastarhansa. — Irti päästettynä syöksyi Karri käytävään, ja pojat asettuivat kymmenen metrin päähän aukosta vahtimaan, molemmat samalle puolelle »sian» oletettua pakosuuntaa, jotta eivät olisi toistensa tiellä taistelun alkaessa. Ukko jäi taemmaksi hevosineen ja purilaineen. Tuskin oli Karri syöksynyt luolaan ja alkanut kiivaan haukunnan, joka kuului kumeana ja vaimennettuna jostakin kallion alta, kun se taas perääntyi ilmestyen häntä edellä aukkoon. Nähtävästi ajoi villisika rauhanhäiritsijäänsä takaa — ja että se teki sen syösyittäin, kävi pian selville. Karri hyppäsi äkkiä ympäri kiepsahtaen parin metrin päähän luolasta ja jäi jalat jäykkinä odottamaan pää matalalla ja katse luolaan tähdättynä. Karjuen syöksyi »sika» perässä, ja Karri väisti koettaen ilmeisesti etsiä tilaisuutta päästäkseen vihollisensa taakse. Pari samanlaista syöksyä vielä ja otus seisahtui aivan Pentin kohdalle. Se oli suurempi kuin ystävämme olivat kuvitelleet. Sen säkäkorkeus oli sama kuin karhunkin, ja sen torahampaat olivat peloittavat aseet — ne kalahtelivat uhkaavasti sen loksutellessa leukojaan. Silmät verestivät ja sen katseessa oli sanoin kuvaamatonta raivoa. Pentin ase pyrki piirtelemään kahdeksikkoa, mutta kovalla tahdon ponnistuksella sai hän sen hetkeksi pysähtymään lavan kohdalle. Laukauksesta vaipui pedon eturuumis maahan ja se päästi raivokkaan karjunnan. Korvan taakse tähdätty armolaukaus lopetti viimein sen päivät.

Peijaiset pidettiin vuoristomajassa. Pöytään kannettiin parasta mitä talo voi tarjota. Siinä oli erilaisia juustoja, leipää ja maitoa. Sitten syötiin purolohia, joita ystävämme kävivät myllypurosta onkimassa, ja herkullisia villisian kyljyksiä. Kun lopuksi oli saatu ohukaisia mainion hillon kera, alkoi väsymys jo voittaa ystävämme. Takanahan oli seikkailurikas päivä, ja pojat iloitsivat yhtä paljon onnistuneesta pyynnistä kuin ilosta, jonka he olivat vuoristolaisperheelle tuottaneet. Syytä olikin iloon, sillä molemmat kaadetut eläimet olivat tehneet sekä maanviljelyksen että karjanhoidon menestymisen kyseenalaiseksi. Yö saatiin viettää oikein »lakanain välissä», ja aamulla pojat jättivät jäähyväiset ukolle ja tyttärelle. Mutta eväitä heidän täytyi ottaa mukaansa. Kimpale paistettua villisian kinkkua, ohukaisia ja kokonainen ruukullinen herkullista karhunvatukkahilloa. Heidän lähtiessään hiipi tyttö vielä heidän jälkeensä ja ujosti niiaten ojensi pienen käärön sekä sitten livahti pois valkeiden nilkkojen vilkkuessa punaraitaisen hameen alta. Uteliaina avasivat pojat käärön ja heidän ihastuksellaan ei tahtonut olla rajoja — siellä oli taitavasti puhdistettuina ja kiilloitettuina sekä karhun että villisian torahampaat — metsästysmuistot, jotka heiltä olisivat unohtuneet. Ilmatar haettiin kätköstään, ja se nousi oikkuilematta ilmaan. Lennettiin Unkarin tasankojen yli ja ihailtiin rinteitten viini ja hedelmätarhoja. Tonava kiemurteli leveänä, hohtavana nauhana maiseman halki ja päättyi Mustanmeren rannikolla laajoihin kaislojen peittämiin soisiin suistoseutuihin. Mustameri väikkyi tummana ja kimaltelevana auringon kilossa. Kaikki tuntui huokuvan suunnatonta sunnuntairauhaa. Oli vaikeaa ajatella, että täällä olivat aivan hiljattainkin pommit putoilleet ja että täällä oli vuosisatojen ja -tuhansien aikana käyty kiivaita taisteluja hedelmällisten laakioiden herruudesta. Kulttuuri ja barbaarit olivat iskeneet yhteen. Kiinteä asutus oli saanut olla villien paimentolaisten hyökkäysten kohteena. Täällä olivat Itä-Rooman viimeiset varustukset sijainneet — toisin sanoen täällä oli ollut vanhan kulttuurin uloimmat vartiot barbaareja vastaan. Lennettiin etelään ja nähtiin Bospori ja Kultainen Sarvi. Seurattiin maita, joita myöten persialaislaumat olivat tunkeneet Kreikkaan. Nähtiin alueet, joita Aleksanteri Suuri oli joukkoineen marssinut. Palautettiin mieliin makedonialainen falangi ja Epameinondaan vino rintama. Koko historia tuntui vyöryvän jalkojen alitse ja koko historia oli täynnä sotaa. — Eipä sentään! Ateenan vanha kulttuuri oli vielä jättänyt jälkiä maailmaan. Nähtiin temppelien raunioita ja jätteitä Areiopagista. Tultiin alueelle, josta taide oli lähtenyt maailmaa valloittamaan ja jossa filosofit olivat ikuiset mietelmänsä ajatelleet. Täällä oli länsimaisen kulttuurin kehto. Kurkkua tahtoi vähän kuristaa ja silmiä himmentää pieni kyynel, kun vanhat nimet sukelsivat historian hämärästä esiin. Kenenkähän nykyajan ihmisen nimet voivat säilyä niin kauan historiassa kuin Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen taikkapa Homeroksen tai Feidiaan!

Yht’äkkiä huomasivat ystävämme vuorenhuipun, joka kohosi kuin tulinen sormi pilvien yläpuolelle. Se hehkui ilta-auringon valossa ja näytti juhlalliselta ja salaperäiseltä. Olympos — jumalten vuori! — Pojat olivat unohtaneet ajan kulumisen, ja nälkä alkoi palauttaa ajatukset jokapäiväisempiin uomiin. Nyt on laskettava maihin ja se tehdään Olymposvuorella! — Korkeudelle, jolle ihmisjalka ei koskaan ollut astunut ja joka oli ollut pilvien ja hämärien tarujen peitossa, ohjasi Ilmatar lentonsa ja laskeutui tasaiselle pengermälle. Etsittiin koneelle sopiva suoja lohkareiden välissä, otettiin makuusäkit esille ja ennen kaikkea eväät. Laskevan auringon viimeisten säteiden kullatessa tarunhohteista maisemaa katselivat ystävämme hartaalla ihastuksella ympäristöään ja söivät hiljaisuuden vallitessa eväitään. Tulta ei tehnyt mieli sytyttää pyhäkköön, jossa Zeuksen salama oli välähdellyt. Yksinäinen vuorivuohi katseli matkailijoita, mutta se sai rauhassa katsella. Olisi ollut pyhäinhäväistystä antaa nykyajan aseen puhua siellä, missä entisaikojen kaikkein pyhin oli sijainnut.

Aamulla päättivät ystävämme lähteä seikkailemaan tasangolle — katselemaan muinaisen kulttuurin jätteitä ja hankkimaan hedelmiä, joita täältä varmaan sai helposti. Heillähän oli päällään vuoristopuvut, jotka tekivät laskeutumisen äkkijyrkänteiltä mahdolliseksi. Hypittyään penkereeltä toiselle he lähestyivät metsänreunaa. Heidän huomionsa kiintyi aseistettuun ryhmään, joka paistoi jotain nuotiossa, kiväärit koottuna pyramidiksi — vain repaleinen vartija nojasi laiskasti kivääriinsä savuke suupielestä roikkuen. Rosvoja — välähti poikain mieleen — ja heti he saivat myös käytännössä havaita, että arvelu oli oikea. Vartiomies sattui silmäämään ylöspäin ja huomasi heidän seisovan penkereellä. Hän kohotti kiväärinsä, mutta samalla pojat heittäytyivät maahan. Luoti iski heidän takanaan kallion reunaan ja lensi kovasti vonkuen kohti korkeuksia. Pojat vetäytyivät takaperin penkereen suojassa ja hyppäsivät seuraavalle. Sarja myöhästyneitä laukauksia saattoi heitä, mutta pian jättivät rosvot ammunnan — heitä hämmästyttivät nuo yliluonnolliset hypyt — kohteena ei varmaankaan ollut ihmisiä. Pikemminkin luulivat he, että joku siipianturainen Merkurius ja joku muu Olympon haltia olivat palaamassa vuorelleen.

Karri otti isäntänsä iloiten vastaan — se olikin jäänyt vähän surkeana konetta vartioimaan. Pojat söivät kylmiä eväitään ja päättivät siirtyä Vähän Aasian puolelle. Olihan sielläkin vanhaa kulttuuria ja siellä voisi todellakin löytää paikkoja, joissa ihminen ei ollut aikaisemmin käynyt. Kuitenkin oli hankittava joitakin tarvikkeita, ennenkuin lähdettäisiin pitemmälle. Siksi päätettiin suunnata matka Ankaraan, Turkin pääkaupunkiin, ja täydentää siellä varusteita. Kaivettiin kartta esille ja määriteltiin suunta.

Olymposvuorelta oli kai monta kertaa kotka tai haukka heittäytynyt lentoon, mutta varmastikaan ei koskaan niin suuri ja salaperäinen kuin Ilmatar. Outo tunne valtasi ystäväimme mielen, kun he, uudenajan ihmiset, joilla oli tekniikan viimeinen keksintö käytettävänään, lähtivät vuorelta, joka tähän saakka oli saanut säilyttää muiston vain muinaisaikojen hämärästä tarustosta. Sen jälkeen, kun Zeus yksin oli pitänyt salamaa kädessään, oli ihminen alistanut sen palvelukseensa ja setä siellä Säikässä kehitteli jo uutta salamaa. Tähän asti oli painovoima ollut sellainen, jota mikään ei ollut voinut muuttaa — se kuului niihin ihmeellisiin ja salaperäisiin voimiin, joille ei kukaan mitään mahtanut. Salaperäinen se oli vieläkin, mutta kuitenkin voitettu! Ilmatar oli siitä parhaana esimerkkinä, kun se ylpeänä nousi korkeuksiin jumalten vuorelta. Lennettiin meren yli, jota ennen kolmisoudut olivat halkoneet matkalla Troiaan. Ihailtiin komeaa arkipelagia, ja suurenmoinen luonto ja muistot vanhasta kulttuurista saivat ystävämme tuntemaan oman pienuutensa huolimatta siitä valtavasta kehityksestä, joka maailmassa oli tuon vanhan kulttuurin jälkeen tapahtunut ja jonka tuloksista hekin parhaillaan nauttivat. Ihminen ei pohjimmaltaan kuitenkaan ollut muuttunut. Siitä olivat todistuksena sodat, jotka olivat hävittäneet vanhan kulttuurin ja tuoneet raa’an voiman tilalle ja jotka yhä vieläkin näyttivät maailmaa mullistavan.

Kartalta löytyi pian Ankara, ja sopivien maastomerkkien mukaan, jotka voitiin myös kartalta todeta, lennettiin päämäärää kohti. Kone ohjattiin eräälle vuorelle, jossa se kätkettiin ja ankkuroitiin luoksepääsemättömään paikkaan ja alettiin kulkea jalkaisin perille. Karri otettiin mukaan ja sitä täytyi vuorta alas tultaessa kantaa eristävässä selkärepussa. Tasaisella maalla se sai itse huolehtia siitä, että pysyi poikien matkassa. Saavuttiin perille, kaupunkiin, jossa eräät osat olivat komeitten, länsimaisten liikkeitten ja rakennusten peittämät, mutta johon välittömästi liittyi ahtaasti rakennettu itämainen kaupunginosa. Väestössä näkyi myös eurooppalaisittain pukeutuneita ja mitä erilaisimpiin itämaisiin pukuihin pukeutuneita ihmisiä. Kaduilla liikkui hevosia, aaseja, muuleja ja joskus kamelikin, ja toiselta puolen ajeli siellä erilaisia moottoriajoneuvoja kuorma-autoista hienoimpiin yksityisautoihin saakka. Heti ensi silmäyksellä näki, että täällä oltiin idän ja lännen rajalla. Useammat ihmisrodut ja mitä erilaisimmat kulttuurimuodot törmäsivät täällä vastakkain. Tällaisissa paikoissa tehdään aina kauppaa — tavaraa tuodaan maitse idästä ja meritse lännestä. Täällä näki mitä erilaatuisimpia tavaroita ja niitä näki paljon. Hyvin voi huomata, että maa oli pysytellyt sodan ulkopuolella, niin paljon kaikkea ruokatavaraa, kankaita, nahkatavaroita ym. oli näytteillä. Kauppojen akkunat olivat täynnä. Basaarit suorastaan tulvivat tavaroita, ja katukaupustelijain aasit olivat niillä aivan äärimmilleen kuormitettuja. Missä tahansa liikkui, joutui heti huomion kohteeksi ja tavaraa tarjoiltiin joka puolelta. Hedelmiä, tupakkaa, kahvia, makeisia ym. suorastaan tyrkytettiin ostettavaksi ja koreita silkkiliinoja, kirjottuja tohveleita ja kaikkea rihkamaa näyteltiin ja kehuttiin. Siellä huudettiin ja viittoiltiin, tingittiin ja haukuttiin, tungeskeltiin ja tönittiin. Melu oli suorastaan huumaava ja ilma erilaisten tuoksujen kyllästämä. Siellä tuoksui erinomainen kahvi, mitä hienoimmat hedelmät ja aromaattinen tupakka ja näihin tuoksuihin sekaantui jotain selittämätöntä itämaista lemua, joka oli sekoitus hienoista hajuvesistä, halvoista saippuoista, sipulista, mausteista ym. ja johon sitten sekaantui likaisuuden aiheuttamaa löyhkää. Ystävämme olivat ottaneet mukaansa muutamia pieniä vaihtotavaroita arvellen saavansa niillä vaihdetuiksi vähän hedelmiä, mutta siitä ei tullut mitään. He eivät kyenneet myymään mitään itämaiseen tapaan, ja toiselta puolen tuntui, että siellä ei ollut tavarasta puutetta. Matka näytti turhalta, ja toiselta puolen teki mieli maistaa turkkilaista kahvia ja erinomaisia makeisia. He pysähtyivät useitten makeismyymälöitten eteen, ja kaikissa niissä oli kaupan mm. kahta, juuston tai ehkä kitin näköistä ainetta, joiden nimenä mainoksissa oli »halva» ja »rahatlukum». Niitä näkyivät ihmiset ostavan ja syövän. Nälkä rupesi jo tuntumaan, ja pojat tuumivat jo Ilmattarelle palaamista tyhjin toimin, kun he huomasivat eräällä aukiolla suuren, jättiläiskokoisen atleetin tekevän temppujaan ja jäivät sitä vähäksi aikaa katselemaan. Ihmeellisiä temppuja hän teki, ja joka »numeron» jälkeen kiersi pieni mies puukupin kera väkijoukossa kokoamassa palkkioita. Viimeisenä ohjelmanumeronaan nosti hän hirvittävän suuren rautaisen pallon maasta. Hän sekä kyykistyi että kumartui pallon eteen — nojasi kyynärvarret polviinsa ja punnersi pallon ensin polvien korkeudelle — sitten hän ikäänkuin vieritti sitä ruumistaan myöten ylöspäin aina rinnan korkeudelle, liukuen samalla itse pallon alle. Sitten hän nousi vähitellen seisomaan pidellen palloa rinnallaan ja sitten kyykistyi uudelleen ojentaen samalla käsivarsiaan ylöspäin, joten pallo pysyi paikallaan, mutta nyt sai hän sen pystysuoraan ojennettujen käsivarsiensa varaan. Vihdoin ponnistautui hän jälleen seisomaan, ja pallo oli kohonnut korkeuksiin. — Huumaavat suosionosoitukset tärisyttivät ilmaa, mutta pikkumies taputti käsiään vaatiakseen hiljaisuutta ja julisti monella kielellä, että hänen päämiehensä maksaa viisi Turkin puntaa sille katsojista, joka nostaa pallon kohotettujen käsien varaan. Hän näytteli ja selitteli — puhuipa lopuksi huonoa saksaakin, ja silloin ystävämme innostuivat. Jaakko astui esiin kädessään tyhjä selkäreppu, nosti kätensä ylös ja kumarsi atleetille. Tämän nyökättyä hieman hymyillen kumartui Jaakko ja vieritti pallon reppuun, josta hän oli ottanut kantohihnat pois. Veti kurenauhan kiinni, ja pallo oli tullut kankaalla päällystetyksi. Hän teki samat eleet kuin atleettikin oli tehnyt, ja pallo nousi nousemistaan. Välillä hänen kasvonsa menivät irveen — naurusta — mutta yhä hän hitaasti punnersi ylöspäin ja lopulta seisoi hän suorana valtavien suosionosoitusten säestämänä. — Samalla syntyi katsojien jaloissa hirveä rähäkkä. Joku suuri koiranrumilus oli hyökännyt Karrin kimppuun, ja tapellen, kiljuen ja äristen syöksyivät koirat suoraan Jaakon jalkoihin. Jaakko piteli juuri palloa ylöspäin ojennettujen käsiensä varassa ja tietysti kaatui pitkin pituuttaan maahan pallon pudotessa suoraan hänen vatsansa päälle ja vierähti siitä maahan. Ihmiset käänsivät päänsä pois ja epäselvää muminaa kuului, josta voi vain erottaa — »Allah akbar». Kun Jaakko nousi ylös, oli ihmisten hämmästys rajaton — hänelle kumarreltiin ja ylistettiin suurta ihmettä. Pentti oli rientänyt paikalle ja poistanut ensi töikseen repun pallon päältä, ja sitten he yhdessä menivät atleetin luo, joka maksoi 5 puntaa, mutta vikkelä oli pikkumieskin kuppeineen ja varmasti hän hyötyi tästä näytöksestä moninkertaisesti. Atleetti sai varmaan omansa ainakin viisinkertaisesti takaisin. Nyt olivat ystävämme rikkaita — he katselivat hymyillen toisiinsa, mutta eivät olleet huomanneet, että viimeisen näytöksen aikana oli yleisön taakse liukunut äänettömästi suuri virtaviivainen Cadillac.

Auton astinlaudalla seisten oli pitkä harmaaviiksinen hienosti pukeutunut mies seurannut tapahtumia. Hän asteli väkijoukon halki, joka kunnioittaen teki hänelle tietä, poikien luo ja kysyi heiltä jotain. Pojat pudistelivat päätään, mutta lopuksi kun miehemme oli kyllin monella kielellä yrittänyt, selveni ystävillemme hänen tarkoituksensa. Hän oli saanut laivalla muutamia kallisarvoisia marmoriveistoksia ja hän tahtoi siirrettäväksi ne huvilalleen. Täytyisi olla joku siksi väkevä mies, että voisi yksinään nostaa ne autoon ja taas huvilaan, sillä hän pelkäsi onnettomuuksia, jos sellaisten veistosten kimpussa olisi useampia miehiä. Kun pojat näyttivät epäröivän, lupasi hän 100 puntaa palkkioksi. Asia oli sillä ratkaistu.

Pojat astuivat autoon. Se starttasi äänettömästi ja muutaman metrin matkalla se oli jo saavuttanut halutun nopeuden. Se ei tuntunut menevän kovaa, mutta jos vilkaisi ulos, näki, että nopeus oli murhaava. Liukuen se pysähtyi laivan viereen, ja miehemme meni edellä laivaan näyttäen pojille tietä. Veistokset olivat laivan ruumassa ja oli ne kannettava kapeita ja jyrkkiä portaita ylös. Pojille selveni, että todellakin olisi ollut vaarallista niitä useamman miehen voimalla kantaa. Jotkut niistä sopivat selkäreppuun, mutta yksi oli huomattavan suuri — luonnollista kokoa oleva naisen kuva, jossa oli paljon arkoja ja helposti loukkaantuvia osia. Onneksi oli Pentti kaiken varalta ottanut ison eristävän kankaan mukaansa, kääri patsaan siihen ja heilauttaen sen kevyesti olalleen kiipesi ylös. Jaakko teki pari retkeä selkäreppuineen, ja niin oli ensimmäinen matkan vaihe suoritettu. Jostakin hankittiin toinen auto, johon Pentti sijoitti oman patsaansa istuutuen itse viereen sitä pitelemään. Jaakko nousi omine kantamuksineen Cadillaciin ja matka alkoi. Kaupungin ulkopuolella pysähdyttiin suuren palatsimaisen huvilan eteen, ja tuokiossa olivat patsaat siirretyt alustoilleen. Pojat saivat 100 puntaansa seteleinä ja tekivät lähtöä, kun huvilan omistaja tarjosi yllättäen pojille 1. 000 puntaa »taikamatosta». Pojat säikähtivät. — He olivat luulleet koko ajan, että vieras oli uskonut heidän voimiinsa ja että heidän salaisuutensa oli edelleen vain heidän omana tietonaan. Silmänräpäyksessä selvisi heille, että patsaitten kuljetus olikin vain tekosyy, jonka avulla päästiin kauppoja hieromaan neljän seinän sisään. Tuo herra oli ollut tarpeeksi älykäs näkemään, mistä oli ollut kysymys pallon pudotessa Jaakon päälle! Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Elleivät he suostuisi kauppaan, voitaisiin kankaat ottaa heiltä väkisin. Pentti kuiskasi jotain Jaakolle, ja yht’äkkiä ottivat pojat jalat alleen ja olivat parilla harppauksella siirtyneet alakertaan ja avoimesta ovesta ulos. Rautasäleinen pihaportti oli suljettu — hyppäys, ja he olivat ylittäneet 3 metriä korkean portin. Kyllä maantie kelpasi! Onneksi heillä oli selvillä suunta kaupunkiin. Tuskin he olivat päässeet ensimmäisen käänteen taa, kun Jaakko huomautti, että oli paras kiivetä tieltä jyrkänteen päälle, sillä todennäköisesti heitä ajettiin takaa. Ja aivan oikein. Tuskin he olivat piilottautuneet pystysuoran rinteen päällä olevien pensaitten taa, kun Cadillac ajoi suurinta vauhtiaan ohi. Ystävämme alkoivat rauhallisesti kävellä kaupunkia kohti, mutta rinteen päällä kulkevaa polkua myöten. Äkkiä heille selveni, että he olivat kokonaan unohtaneet Karrin. Se oli joka tapauksessa löydettävä. Matka ei ollutkaan kovin pitkä, ja pian löysivät he äskeisen aukion, josta atleetti ja kansanjoukko olivat hävinneet. Heidän riemunsa oli suuri, kun he näkivät Karrin levottomana etsivän heidän jälkiään, silloin tällöin surkeasti uikahtaen. Tapaaminen oli riemukas molemmin puolin. Karrin hyppelemisestä ei tahtonut tulla loppua.

Nyt oli rahaa, ja ensi töikseen tahtoivat toverukset syödä jotakin. Ennen pitkää löytyikin eurooppalaismallinen ravintola, jonka pengermälle katettiin maukas ateria. Itämaista lammasta keitetyn riisin ja curry-kastikkeen kera, sitten hedelmiä ja lopuksi väkevää kahvia. Pian marssivat ystävämme kadulla pureskellen »halvaa», joka maistuikin suurenmoiselta — etenkin kun se oli heille aivan uutta ja kun Suomessa ei ollut saanut riittävästi mitään makeaa. — Nyt käytiin kaupoissa ja tehtiin ostoksia. Paitsi tarvittavia eväitä, joihin kuului muun muassa runsaasti erilaisia säilykkeitä, kahvia ja teetä, ostettiin tuliaisia kotiin — itämaista silkkiä ja porsliinia. Päivä alkoi vähitellen kallistua iltaan, mutta ystävämme eivät tahtoneet raskia jättää kauppoja ja basaareja, joissa oli niin paljon tavaraa, nyt kun heillä oli rahaa.

Harmaaviiksinen, everstinnäköinen mies, joka oli joutunut tekemään tuttavuutta ystäväimme ja heidän »taikamattonsa» kanssa, ei ollut kukaan muu kuin tunnettu »kuolemankauppias» Courakopulos — maailmankansalainen, jolla oli eri maiden aatelisarvoja ja asema useissa ylimystö- ja diplomaattipiireissä. Hän näytteli suurta isänmaanystävää kaikissa maissa, missä liikkui. Hänellä oli suuria osakkeita eri maiden asetehtaissa ja lehdistöissä — etenkin kaikissa sellaisissa lehdissä, jotka helposti ajoivat sotapolitiikkaa. Liikkuessaan pienissä maissa oli hän — tai hänen agenttinsa — aina vapausliikkeen kannattaja — avusti rahallisesti asianomaisia liikkeitä ja solmi suhteita aseiden hankkimiseksi »tarvittaessa». Saman hän teki naapurimaassa, jossa hän tiedoitti saaneensa »varmalta taholta» tietää tuon pienen naapurin pahoista aikeista ja mahdollisista liittolaisista ja — tarjosi aseita. Hän osti keksijöiltä kaikkia sotatärkeitä keksintöjä »jonkun maan» laskuun ja myi niitä suurina salaisuuksina aina useammalle valtiolle yhtäaikaa. Hän oli upporikas ja asui aina rauhallisissa oloissa kaukana sotanäyttämöiltä. — Nähdessään »taikamaton» oli hän heti huomannut, mistä oli kysymys, ja vainusi suuria kauppoja. Mielikuvituksissaan kuvitteli hän joukkojenkuljetuslentokoneita, koneita, joilla voitaisiin kuljettaa satoja, ehkäpä tuhansiakin tonneja pommeja; panssarilaivoja, jotka eivät painaisi mitään äärettömistä panssareista ja aseista huolimatta. Sanalla sanoen — hän näki sielunsa silmien edessä korkeimmat ihanteensa toteutettuina ja hän luuli kuulevansa kultarahojen kilinän, kun se eri tahoilta, keltaisina ehtymättöminä virtoina virtaisi hänen aarrekammioonsa. Nyt ei auttanut pennosia säästää, vaan keksintö oli saatava hänen käsiinsä maksoi mitä maksoi. Niin — hän suorastaan piti ystäviämme rikollisina, koska olivat »vieneet» keksinnön häneltä. Kun toverimme näkivät Cadillacin vinhaa vauhtia kiitävän kaupunkia kohti, lymyillessään tienpenkereen harjalla, ajoi Courakopulos järjestämään suurisuuntaista ajojahtia. Hän vei radioasemalle ilmoituksen, jossa luvattiin 10. 000 punnan palkkio »kahden erittäin vaarallisen kansainvälisen rikollisen» kiinniottamisesta. Tarkat tuntomerkit annettiin ja ilmoitettiin, että »rikolliset» on jätettävä vahingoittumattomina sinne ja sinne kuulusteluja varten. Samansuuntainen ilmoitus painatettiin lähimmässä kirjapainossa ja suuri liuta poikia palkattiin niitä levittämään. Sanomalehtiin annettiin tietoja. Moottoroitu poliisikomennuskunta lähetettiin liikkeelle. Sotaväen osastoja mobilisoitiin jne. Rahaa pantiin surkeilematta likoon, mutta olihan saalis toki sen arvoinen.

Tästä kaikesta tietämättöminä astelivat pojat kadulla kaikessa rauhassa, »halvaa» pureskellen ja ostosnyyttien paisuessa yhä enemmän ja enemmän. He huomasivat — joutuessaan väentungokseen — jotain kasvavaa levottomuutta kaupungilla. Moottoripyöriä ja autoja ajeli kovaa vauhtia eri suuntiin — kovaääninen kaiutteli joitakin tietoja kauempaa. Jotain oli tekeillä! Mutta mitä! — Päästäkseen tungoksesta lähtivät he oikaisemaan erästä tyhjää poikkikujaa myöten seuraavalle valtakadulle. Heidän saatuaan tuskin puolet matkasta kuljetuksi puhkesi heidän takanaan valtava rähinä. Väkeä alkoi tunkea poikkikujalle juosten, huitoen ja kiljuen. Ystävämme paremmin aavistivat kuin ymmärsivät, että ajojahti koski heitä. He paransivat nopeuttaan, ja leikin asia olisi ollutkin jättää metelöivä »lauma» taakseen, mutta melkein samassa liukui kulman takaa tuttu Cadillac esiin, seisahtui kujan suulle ja autosta kömpi esille harmaa viiksiniekka.

— Nyt on — Jaakko — p-u merrassa!

— Tarkemmin sanottuna me itse. Mutta otahan vauhtia ja hyppää tuolle oikeanpuoleiselle matalalle katolle — Jaakko vastasi.

— Kyllä, mutta varotaanpa kantamuksiamme, etteivät tuliaisemme mene sirpaleiksi, Pentti huomautti.

Kujalle päin ei seinissä ollut akkunoita, ja muilla kohdin olivat muurit korkeita, mutta heistä vinoon oikealla oli matalampi yksikerroksisen talon seinä. Talot olivat tietysti tasakattoisia, ja ulkoseinä ulottui vähän katon pintaa korkeammalle muodostaen matalan aitauksen katon ympäri. Ystävämme siirsivät kantamuksensa vasempaan käteen ja ponnistaen »ulkojalalla» saivat oikean kätensä muurin harjalle ja pienellä keikauksella pääsivät he onnellisesti katolle. — Väkijoukosta pääsi pettymystä ja raivoa ilmaiseva kiljunta. Pojat tunsivat väristystä ajatellen, että he olisivat helposti voineet joutua tuon raivoisan joukon käsiin. Heillä ei tietenkään ollut aavistustakaan, mikä yht’äkkiä oli saanut ihmiset ajamaan heitä takaa. Selvää kuitenkin oli, että heidät olisi revitty kappaleiksi. Jokainen takaa-ajajista olisi tietysti koettanut voittaa tuon suunnattoman palkinnon itselleen ja koettanut vetää vankiaan puoleensa. Ilmeisesti Courakopulos ymmärsi myös vaaran, koska kuului ärjyvän jotain joukolle.

Hetkeäkään ei ollut hukattavissa. Pian pojat olivat autiolla pihamaalla ja havaitsivat olevansa vähemmän miellyttävässä ympäristössä erään basaarin sokkeloisella takapihalla, tallien, vajojen ja jos jonkinlaisen rojun joukossa. Nopeasti selvittiin basaarin luo ja onneksi pääsivät ystävämme pujahtamaan sisään eräästä kapeasta ovesta. Täällä ei auttanut pitää kiirettä, vaan liittyä ostajien tungokseen, joka verkkaisesti liikehti myyntikojulta toiselle, tinkien, huitoen ja pälpättäen. — Onneksi oli lähellä pieni myymälä, jossa näytti olevan mitä erilaisimpia vaatetustarvikkeita ja kauneudenhoitovälineitä. Pojat astuivat sisään ja Pentti osoitti kädellään koreaa turbaania ja kuiskasi »beduin». Kauppias iski ymmärtävän näköisenä silmää — vei heidät verhon taakse ja pian olikin ystävillämme päässään fetsit ja turbaanit sekä yllään raidalliset beduiiniviitat ja jaloissaan räikeät, koruompeleiset tohvelit. Lakit ja kengät oli sullottu nyytteihin. Kauppias muhoili tyytyväisenä ja »ymmärtävänä». Nähtävästi ei hän ensi kertaa pukenut asiakkaitaan valepukuun. Oliko hän tottunut varustamaan ihmisiä naamiaisiin vai puettiko hän hämäriin seikkailuihin lähteviä nuorukaisia taikka pakenevia rosvoja, siitä ystävämme eivät päässeet selville. — Lopuksi otti hän hyllyltä rasian ihovoidetta, kaatoi siihen valitsemastaan pussista ruskeaa Henna-jauhetta ja merkeillä kehoitti poikia hieromaan sitä kasvoihinsa ja käsiinsä. Pentti otti helmillä koristetun turkkilaisen rahamassin esille ja teki kysyvän liikkeen. Kauppias näytti sormillaan seitsemän ja puoli puntaa. Ystävämme tiesivät, että siinä oli toinen puoli tinkimisen varaa, mutta heillä oli kiire, vaikkakaan sitä ei sopinut näyttää. Sentähden Pentti ojensi huolettoman näköisenä 10 punnan setelin — teki torjuvan liikkeen, kauppiaan ruvetessa kaivamaan laatikostaan pikkurahaa, ja pienen kauppiaan kumarrellessa maahan asti ja mutistessa kiitoksiaan ja siunauksiaan purjehti kaksi ylpeää beduiinia myyntikojusta sekaantuen ihmisvilinään. Nyyttiensä ympärille olivat he saaneet värikkäät, tosin vähän kauhtuneet, silkkiverhot, ja kun he mumisivat keskenään viittilöiden ja elehtien, olisi kuka tahansa pitänyt heitä maalaukselliseen basaariympäristöön kuuluvina aitoina »šeikkeinä». Heidän keskusteluistaan saattoi sivullinen kuulla vain muutamia sanoja, jotka olivat jääneet ystäväimme mieleen. Niinpä siinä toistui yhtämittaa »efendi», »jok», »abdulla», »kischmet» ym. — Äkkiä Jaakko kuiskasi:

— Mehän olemme kokonaan unohtaneet Karrin.

— Se on totta! Meidän täytyy kierrellä täällä ympäristössä, ei se kyllä kaukana ole.

— Mutta hehän voivat käyttää sitä poliisikoirana. Jos Karri tuntee meidät, olemme myytyjä.

— Ole huoleti. Nämä tohvelit kyllä eksyttävät sen vainun ja muutenkin — mehän tuoksumme hennalle, myrhalle vai oliko se mirhalle ja ties mille. Olemme varmaan kuin »tuhannen ja yhden yön» saduista kotoisin olevia Aladinejä, Ali-Baboja tai muita ja syönpä vaikka vanhat tallukkani, jos Karri meidät tuntee. Sinua ei tuntisi varmasti äitisikään!

— Ei sen puolesta sinuakaan! Mutta muistetaanpas osamme. Hitaasti ja arvokkaasti. Meidän täytyy liikkua joukon mukana ja yhtyä takaa-ajoon. Ehkäpä tapaamme siten parhaiten Karrinkin.

Kun ystävämme astuivat kadulle, huomasivat he väkeä kertyneen tavallista runsaammin paikalle. Kortteli oli ilmeisesti piiritetty. Heti ulko-ovella tuli heitä vastaan poika, joka oli matkalla basaariin jakamaan lentolehtisiä, ja hekin saivat kumpikin käteensä lehden. Tekstistä he eivät ymmärtäneet mitään, mutta joku aavistus tai vaisto sanoi heille, että asia koski juuri heitä. — He olivat lukevinaan ja hämmästyneitä huudahduksia kuului heidän suustaan, kun he astelivat katua eteenpäin. Äkkiä Jaakko hätkähti ja sanoi:

— Pidetäänpäs vähän kiirettä. Kun ystävämme kauppias saa lehden, lähtee hänkin kadulle ja hän varmasti tuntee meidät!

Eipä aikaakaan, kun basaarista päin alkoi kuulua aikamoinen meteli. He olivat jo ehtineet seuraavan kadun kulmaan eivätkä hidastelleet pujahtaessaan toiselle kadulle, sillä heille selvisi, että heidän kauppiaansa selitti heidän valepukujensa tuntomerkkejä ja — arvatenkin — teki vaatimuksia palkkio-osuuteen nähden. Pian huomasivat he harmaaviiksisen, joka talutti ohuesta nuorasta Karria ja koetti näyttää maasta jälkiä. Arvatenkin halusi hän varmistautua siitä, että pakolaiset olivat vielä »korttelissa». — Äkkiä rupesi Jaakko kovasti huutamaan ja viittomaan erääseen suuntaan, Pentti sieppasi Karrin talutusnuoran ja lähti juoksemaan osoitettuun suuntaan, Jaakko liittyi joukkoon ja niin juoksivat toverukset yhdessä, pitäen kohtuullista välimatkaa mukaan liittyvien takaa-ajajien edellä ja kerran kulman taakse päästyään häipyivät näkyvistä.

Väsyneenä saapui kolmikkomme Ilmattaren luo illan pimetessä. Heidän oli täytynyt kulkea polkuja pitkin tai oikaista suoraan metsiköitten läpi, sillä maanteillä ajeli moottoripyöriä, jotka ilmeisesti toivat uusia tiedoituksia pitkin teitä asetetuille vartijoille. — Nyt oli kuitenkin kaikki hyvin. Suojaisessa kallion kolossa kiehui kahvipannu, ja kahvia odotellessaan söivät toverukset savustettua lampaanlihaa, vuohenjuustoa, oudonmakuista leipää ja hedelmiä. Kahvin kera heillä oli herkullisia leivoksia ja korppuja, joiden päälle levitettiin Karpaateilta tuotua hilloa. Kahvi piristi mielialaa, joka jo monasti oli pyrkinyt painumaan, ja kun kaikki päivän elämykset oli kerrattu ja pohdittu ja tultu siihen tulokseen, että se harmaaviiksinen oli todellinen roisto, joka heitä vainosi, alkoivat silmät vähitellen painua umpeen. Makuusäkit otettiin esille, ja ajatusten siirtyessä kaukaiseen pohjolaan vaipuivat ystävämme vähitellen nuoruuden raikkaaseen uneen.

Kun nousevan auringon ensimmäiset säteet valaisivat maisemaa, heräsivät nuorukaiset ja päättivät heti lähteä, sillä myöhemmin voisi Ilmatar herättää huomiota. Pian olivatkin tavarat sisällä ja nousu alkoi. Heikko läntinen tuuli puhalsi, mutta ystävämme päättivät ensin ohjata etelään, eksyttääkseen mahdollisia havaitsijoita, vaikka heidän matkansa piti itään. Jaakko hoiteli ohjausta ja Pentti kiikaroi maisemia. Pentti huomauttikin heti, kun kone oli startannut:

— Moottoripyörä lähti kaupunkiin vinhaa vauhtia alempana olevaa tietä myöten.

— Arvatenkin sanaa viemään. Nyt ne saavat Ilmattarenkin tuntomerkit, ja pian on varmasti kokonaiset lentolaivastot meitä ajamassa.

— Sitäpaitsi lennättimet ja radiot toitottavat »uutisia» ympäri maailman. Kirottua, ettei saa rauhassa lentääkään.

— Totta! Mutta mepä emme antaudukaan kilpasille, vaan laskeudumme ensimmäiselle vähänkin korkeammalle vuorelle ja piileskelemme vähän aikaa.

Kaarrettiin vähitellen itään, ja pian löytyikin sopiva vuori, jota monet muut ympäröivät. Laaksot olivat vielä aamu-usvan peitossa, vaikka ylempänä vallitsi mitä kirkkain sää. Heitä ei ainakaan kukaan voisi nähdä, vaikka laaksot olisivat asuttujakin, eikä sen puolesta kuullakaan, sillä he laskivat vähitellen alaspäin ilman konetta vain tuulen avulla purjehtien. Laskeuduttiin metsärajan yläpuolelle pienelle tasanteelle. Ilmatar talutettiin sopivaan syvennykseen ja naamioitiin risuilla. Pian oli aamukahvi tulella, ja sitä odotellessa rakennettiin hauska risumaja. Beduiini-burnuuseista tehtiin sopiva lattiamatto; pöydäksi kannettiin suuri, ohut liuskakivilevy ja muuta kalustoa ei tarvittukaan, sillä itämailla piti tottua syömään kyljellä maaten tai kantapäitten varassa istuen. Tuskin pöytä oli katettu ja ruokailu alkanut, kun lentokoneen surina ilmaisi, että ajojahti yhä jatkui. Se ei ystäviämme huolettanut, sillä mikään ei heitä pystyisi huomaamaan, paitsi jos sattuisivat lentämään aivan läheltä. Siitä ei kuitenkaan ollut pelkoa, sillä takaa-ajajilla ei ollut heidän suunnastaan tarkkaa tietoa. Iltapäivä oli jo täysin rauhallinen — mitään ei kuulunut, ei näkynyt. Aika alkoi käydä pitkäksi. Pentti oli kaivanut jostain esille huuliharppunsa ja soitellut koko »repertoirinsa» läpi. Kirjoja ei ollut, eikä mitään tapahtunut. Lopulta päätettiin lähteä metsälle. Karria ei uskallettu ottaa mukaan, vaan sai se jäädä leiriä vartioimaan. Tavallisesti se totteli käskyä ja jäi vartioimaan, mutta nyt se varalta sidottiin havumajaan. — Noustiin ylemmäksi rinteelle aina lumirajan reunalle asti. Mukaan oli otettu kiikarikivääri, sillä täällä olisi tuskin mitään suurriistaa, mutta jotain ammuttavaa varmasti olisi. Jaakko otti luodikon, mutta Pentti tuumi, etteipä hänkään tahdo aseettomana kulkea, ja niinpä hän heitti haulikon hihnasta olalle ja työnsi muutaman paukun taskuunsa. Seudut näyttivät aivan autioilta. Lumi oli kovaa, sulavaa jäätikköä, johon ei jäänyt mitään jälkiä, ja alempana oleva maa oli joko kalliota tai sitten kasvoi vain sammalta ja jäkälää. Pojat aikoivat jo palata tyhjin toimin. Jaakko tarkasteli kuitenkin rinteitä kiikarillaan ja havaitsi eräällä kalliokielekkeellä pientä liikettä. Edettiin varovasti siihen suuntaan, ja pian selvenikin, että erillisellä kallion kielekkeellä seisoi pieni vuorilampaan karitsa, joka ei uskaltanut lähteä sieltä minnekään. Surkeasti määkien seisoi se aivan jyrkänteen reunalla ja katseli kaihoisasti alaspäin. Välimatkaa arvioitiin ja kiikarin tähtäinristikko asetettiin arvioidulle etäisyydelle. Pitkään Jaakko tähtäsi makuulta ja laukauksen kaiku kiiriskeli pitkän aikaa vuorten huippujen välillä kuollen sitten vähitellen pois. Karitsa vaipui kokoon ja jäi vähäksi aikaa riippumaan aivan jyrkänteen reunalle. Lopuksi alkoi se hitaasti liukua ja putosi äkkiä alas. Sitten se vieri, hyppelehti ja töyssähteli jyrkällä lumirinteellä, kunnes pysähtyi aivan heidän lähelleen. Se oli kaunis, kiiltävävillainen ja lihava otus, ja hyvillä mielin palattiin onnistuneelta metsästysretkeltä. Ennenkuin saavuttiin leiripaikalle, kokivat ystävämme vielä yhden yllätyksen. Suuri kotka teki syöksyn aivan heitä kohti, jarruttaen äkkiä siivillään ja katsellen petomaisilla silmillään rauhanhäiritsijöitä. Arvelematta heitti Pentti haulikon poskelleen ja laukauksen pamahtaessa löi peto siipensä suppuun ja syöksyi kuolleena maahan. Kotka olisi ollut komea saalis mukaan otettavaksi, mutta sitä ei voitu tehdä, Sitä ihailtiin ja levitettiin sen siivet ja mitattiin noiden valtavien lentimien kärkien väli. Askelilla mitattuna tuo väli oli yli neljä metriä! Pentti otti puukon tupestaan ja katkaisi komeat jalat saaliikseen. Kynnet olivat hyvinkin tulitikun pituiset, käyrät ja paksutyviset. Niillä pystyi se varmasti kantamaan vuorilampaan pesälleen. Iltapäivä kuluikin hauskassa puuhassa. Vuorilampaan nahka pingoitettiin kuivamaan. Lammaskeittoa keitettiin. Paistettiin nuotiossa »sahasslikkiä» ja kuivattiin tulen loisteessa suolattuja ohuita lihaviipaleita eväitten jatkoksi.

Seuraavana aamuna heräsivät ystävämme pilvien yläpuolella. Taivas oli yöllä mennyt pilveen, mutta he olivat niin korkealla, että matalalla olevat pilvet olivat heidän alapuolellaan, leviten valkeana puuvillamaisena höytymäisenä mattona silmän kantamattomiin. Tämän huikaisevan valkean, yhdensuuntaisten tummempien raitojen halkoman tasangon yläpuolelle nousivat vain korkeimmat lumipeitteiset huiput, joitten päivänpuoleiset rinteet loistivat häikäisevän valkoisina, varjonpuoleisten uhotessa sinertävää kylmyyttä. Näköala oli valtavan suurenmoinen — pikemmin talvea kuin kesää muistuttava, vaikka lämpötila olikin miltei troopillinen päivänpuoleisilla rinteillä. Nyt vihdoinkin oli tilaisuus lentää aivan huomaamattomina ja alkaa todellinen tutkimus, sillä pilvipeite eliminoi automaattisesti sellaiset kukkulat, jotka olivat niin matalia, että ne todennäköisesti olivat jo aikapäiviä olleet tutkittuja. Itse huiput olivat ikuisen jään peitossa ja säilyttäisivät varmaan salaisuutensa, kunnes jäätikkövirrat ja jäänalaisen veden kuluttava vaikutus alentaisi ne vuosimiljoonien kuluessa. Tehtäväksi jäisi tarkkailla lumirajan alapuolella olevia vyöhykkeitä ja etsiä — jos mahdollista — joitakin huippujen ja vuoriharjanteiden ympäröimiä luoksepääsemättömiä laaksoja. Päätettiin merkitä karttaan pienellä numerolla jokainen huippu, jonka luona oli käyty. Siten voitaisiin aina olla selvillä, missä oltaisiin, ja voitaisiin löytää kartalta suorin tie johonkin ennen käytyyn paikkaan. Nyt oli tähystäjän tehtävänä pitää kartasta huolta ja, koneen lentäessä jonkun huipun ympäri, kiikaroida maastoa. Oli selvää, että mitään erityistä ei yleensä olisi havaittavissa ja että saataisiin järjestelmällisesti tutkia laajoja alueita, ennenkuin olisi mitään mahdollisuutta löytää jotakin. Etuna heillä oli se, että polttoainetta riitti heillä päiväkausiksi yhteen menoon ja ettei tarvinnut turvautua mihinkään yleisiin lentoreitteihin.

Lähdettiin liikkeelle ja tutkittiin järjestelmällisesti kaikki huiput Mustastamerestä Välimereen ja taas vähän idempänä takaisinpäin Välimerestä Mustaanmereen. Yleensä ei havaittu mitään erityistä — joskus näkyi kiikarissa, miten vuorilammaslauma syöksyi silmittömään pakoon Ilmattaren ilmestyessä näköpiiriin — luultavasti ne pitivät sitä suurena kotkana. Joskus taas seisoi yksinäinen hirvieläin katsellen uteliaana Ilmattaren lentoa. Sellaisella ei ollut ilmasta käsin mitään pelättävää. Jossakin paikassa löntysteli yksinäinen karhu vilkaisten olkansa yli halveksivasti matkailijoita. Oli hyvä tietää, missä olisi riistaa löydettävissä, jos eväät loppuisivat. — Kaukana taivaanrannalla näkyi Ararat-vuoren huippu Ilmattaren kääntyessä pohjoiseen eräältä luoviltaan. Sitä katseltiin hartaalla kunnioituksella, kuten ainakin vanhaa muistomerkkiä, johon pohjautuu vanhaa esihistoriallista perimätietoa. — Oli lennetty päivä toisensa jälkeen, kun vihdoinkin tultiin paikkaan, joka näytti vähän erikoiselta. Nähtiin valtava vuorijono, joka kiersi soikionmuotoista aluetta. Sahahampaiset huiput näyttivät luoksepääsemättömiltä, ja mitään syvempiä solia tai aukkoja ei näkynyt. Lennettiin eräästä matalammasta kohdasta harjanteen yli ja päätettiin kiertää alue vuorijonon sisäpuolitse. Täällä kohtasi ystäviämme yllättävä näky. Vaikka he kaikkialla muualla lensivät yhtenäisen pilvikaton yläpuolella, oli tämä alue suurimmalta osalta pilvetön, ja hämmästyksekseen he näkivät vihannan laakson, jonka halki virtasi joki, johon yhtyi sivultapäin kokonainen verkosto pieniä puroja. Joki näytti vuorenseinämän vieressä virtaavan maan alle, mikä seikka myöhemmin todettiin. Rinteet olivat metsän peitossa. Alempana kasvoi suuria, tuuheita lehtipuita, joitten heleä vihreys vähän ylempänä vaihtui kuusien synkkään tummuuteen, joka sitten vähitellen loppui kellanvihreään sammaleen ja harmaaseen jäkälään. Laakso näytti asutulta ja viljellyltä, ja kun he kiertäessään laskeutuivat alemmaksi, näkivät he oudontyylisiä linnamaisia rakennuksia sekä matalampia majoja, jotka olivat järjestyneet pienenpuoleiseksi kyläksi. Karjaa ja hevosia kävi laitumella, ja kaikki näytti — ainakin ilmasta katsottuna — aivan satumaiselta. Rinteillä oli hedelmätarhoja ja alempana mitä vehmainta nurmea ja hedelmällisiä peltoja. Erikoisesti pisti silmään teitten puute, samoin se, ettei ainakaan näkyvissä ollut mitään solaa, joka johtaisi ulkomaailmaan. Kierrettyään alueen laskeutuivat ystävämme erään joen rannalla olevan pienen metsikön viereen, kiinnittivät Ilmattaren suuren tammen lehtevään varjoon ja lähtivät kulkemaan alueen suurinta rakennusta tai pikemminkin linnaa kohti. Jaakko otti luotipyssyn kainaloonsa ja Pentti haulikon — kaiken varalta. Sitäpaitsi oli kummallakin pistooli takataskussaan. Valokuvauskone oli luonnollisesti mukana, samoin kiikari, ja kädessä heillä kummallakin oli paketti hienoja turkkilaisia savukkeita, joitten avulla he arvelivat tutustumisen parhaiten käyvän päinsä. Heillä ei itselläänkään ollut selvillä, miksi he oikeastaan tänne tulivat, mutta molemmilla oli vaistomainen tunne siitä, että tämä »paratiisi» oli juuri yksi noita »valkeita läikkiä» — tuntematonta maata. Heidän lähestyessään linnaa marssi sieltä ulos mies, joka seisahtui keskelle pihaa ja puhalsi torvella signaalin. Heti aukeni pääovi, josta marssi kymmenen kiiltävään rengaspaitaan pukeutunutta ritaria riviin signalistin taakse, ja sivuovesta marssi toinen ryhmä miehiä muodostaen edellisen taakse toisen rivin. Signalisti marssi takimmaisen rivin toiseen päähän, ja nyt astui pääovesta mies — päällikkö — joka asteli joukkonsa eteen jääden seisomaan asentoon. Päälliköllä ja eturivin miehillä oli aseina vain pitkät miekat, takimmaisen rivin miehillä oli sen sijaan kilvet ja tapparakeihäät ja selässä jouset nuolineen. Ilmeisesti siinä oli rivi ritareita aseenkantajineen. Hevoset vain puuttuivat, mutta se johtui ilmeisesti siitä, ettei niitä oltu ehditty noutaa laitumelta. Ystävämme lähestyivät hitaasti, ankarasti mietiskellen. Oliko tämä vastaanotto vihamielinen vai ystävällinen? Oliko kysymyksessä paraati vai taistelurintama? Kun leikkiin oli lähdetty, oli se kestettävä. Pojat marssivat rinnakkain sotilaallisesti, tekivät käännökset terävästi ja esiintyivät muutenkin mahdollisimman sotilasmaisesti. He laskivat »kiväärinsä» nojalleen erään tammen runkoa vasten, marssivat päällikön eteen, pysähtyivät kolmen askeleen päähän hänestä ja tekivät kunniaa partiopoikain tapaan. Jaakko, joka pitempänä seisoi oikealla puolella, alkoi keskustelun. Kaikilla tuntemillaan kielillä hän sanoi »hyvää päivää», mutta ilmekään ei muuttunut päällikön silmissä. Pojista alkoi olo tuntua merkillisen jännittävältä. Joka mies seisoi silmänvalkuaisenkaan värähtämättä asennossa — ja ne olivat komeita miehiä ja uhkaavan näköisiä. Pojat tunsivat, että joka silmäpari tarkasteli heitä uteliaana, mutta oliko tuon uteliaisuuden takana vihaa vai hyväntahtoisuutta, jäi epäselväksi. Lopulta Jaakko aivan vaistomaisesti lausui tervehdyksensä latinaksi: »pax vobiscum» — ja heti muuttui päällikön ilme ystävälliseksi, hän nosti miekkansa kärjen suoraan ylös, tarttui sitä sitten kärjestä kiinni ja ojensi Jaakolle, joka vuorostaan teki sillä samanlaisen kunniantekoliikkeen ja ojensi sen kahva edellä takaisin. Päällikkö komensi levon, ja aseenkantajat lähtivät pois ja ritarit astuivat arvojärjestyksessä kättelemään ystäviämme. Pentti otti esille savukelaatikon ja tarjosi päällikölle. Tämä katseli ihmetellen ja teki kysyvän liikkeen. Ystävämme olivat ällistyneitä. Voiko koko maailmassa olla yhtään ainoaa ihmistä, joka ei tuntisi tupakkaa? Heidän käsityksensä mukaan se tunnettiin kaikkialla pimeimpää Afrikkaa myöten. Ja nyt he tapasivat ihmisiä, jotka eivät sitä tunteneet. Ystävämme eivät itse tupakoineet, mutta nyt heidän täytyi ottaa savuke ja Jaakko otti tulitikkulaatikon taskustaan ja raapaisi tulta. Hämmästyksen huudahdus kuului kaikkien suusta. Näki, että tuli oli jotain, joka oli suuremman työn takana. Savukkeet sytytettiin ja Pentti tarjosi auliisti kaikille. Näytti siltä, että ritarit pitivät sitä jonkinlaisena »pyhänä» toimituksena ja vetelivät seisoallaan, hartain ilmein savuja ja puhalsivat savupilviä ilmaan. Tämän toimituksen jälkeen oli jää murrettu. Vierailla tulokkailla näytti olevan ihmeitä enemmältäkin. Ritarit osoittivat kiikarikoteloa. Jaakko otti kiikarin esille ja näytti, miten sitä käytetään, ja antoi sen kiertää joukossa. Hämmästys oli rajaton, kun ritarit tunsivat kaukana laiduntavasta laumasta omat hevosensa. Sitten osoitettiin valokuvauskonetta. Ystävämme koettivat selittää, että sillä tehtiin kuva, »pictura», mutta se tuntui käsittämättömältä. Pentti näppäsi kuvan joukosta ja sanoi »cras» — huomenna — ja sulki koneen takaisin koteloonsa. Lopuksi ritarit kysyivät aseita, ja heti hakivat pojat pyssynsä. Jaakko otti luodikostaan panoslippaan ja sanoi »faretra» sekä irroitti yhden panoksen »sagitta»*) Sitten hän katseli ympärilleen, mihin ampuisi. Parin sadan metrin etäisyydellä käveli lauma hanhia pellolla — olivatko ne villejä vai kesyjä, ei hän pystynyt arvioimaan, mutta hän osoitti niitä ja sanoi »anser».*) Päällikön nyökättyä suostumukseksi otti Jaakko tähtäyskiikarin povestaan, kiinnitti sen kivääriin, asetti välimatkan kahdellesadalle, laskeutui polven nojalle ja laukaisi. Ritarit säpsähtivät — räikeä, terävä laukaus tuli yllättämällä, mutta sitten ei heidän ihmettelyllään ollut rajoja. Laumasta erillään seisova yksinäinen hanhi hypähti vähän koholle, löi muutaman kerran siivillään maata ja jäi kuolleena makaamaan. Karri, joka oli jätetty aseita vartioimaan tammen juurelle ja joka edelleen makasi komennettuna paikallaan, kutsuttiin luo. Käskystä: »Nouda!» lähti se osoitettuun suuntaan ja palasi pian takaisin raahaten komeaa hanhea. Jaakko luovutti linnun päällikölle, joka terävällä vihellyksellä kutsui luokseen erään pojan, ja tämä vei linnun jonnekin. Aseet näyttivät kiinnostavan ritareita eniten. Tahdottiin katsoa Pentin asetta, ja päällikkö viittasi taas hanhilaumaan, mutta Pentti pudisti päätään. Samalla sattui varis lentämään heidän ylitseen, ja Pentti heitti nopeasti aseen poskelleen ja laukaisi. Varis putosi kivenä alas ja aiheutti, jos mahdollista, vielä suurempaa ihmettelyä ja ihailua. Eräs aseenkantaja kutsuttiin paikalle, ja hän kävi noutamassa suuren, vahvan kilven. Ritarit tahtoivat nähdä, minkä vaikutuksen aseet tekisivät teräskilpeen. Jaakko otti sinikynän taskustaan — uusi ihme — ja piirsi kilpeen pienen pyörylän, kilpi asetettiin nojalleen puun runkoa vasten, ja Jaakko asettui noin 10 metrin päähän, antoi Pentille kiväärinsä ja otti takataskustaan pistoolin. Laukaus sattui melkein täplän keskelle ja puhkaisi kilven. Tämä ei aiheuttanutkaan riemua, vaan synkeän pettymyksen. Heidän kasvoistaan näki, että he olivat ylpeydellä vaalineet vissiä perinteitä. He olivat ammattisotilaita, ja nyt pari parratonta poikaa, aseella, joka mahtui takataskuun, puhkaisi kilven, joka oli tehty kestämään raskaan miekan iskuja, keihäitä ja nuolia. Heidän rengaspaitansa eivät enää kykenisi heitä suojaamaan ja heidän aseensa eivät kantaisi niille etäisyyksille, jotka tuliaseille olivat leikin tekoa. He näkivät maailmansa luhistuvan. Hetken miettimisen jälkeen selitti päällikkö, että »siestan» jälkeen olisivat vieraat tervetulleet päivälliselle. Jaakko kohotti hihaansa ja vilkaisi rannekelloonsa sekä tiedusteli, milloin »siestan» aika oli. Päällikkö vei heidät aurinkokellon luo ja näytti. Siitä ei ollutkaan vaikea päästä selville, mutta päällikön mielestä oli rannekello täysin käsittämätön esine. Hän pyysi, että sellainen käyttö hänelle opetettaisiin, ja tähän ystävämme suostuivat.

Pojat palasivat Ilmattaren luo ja heittäytyivät nurmikolle. Heillä oli paljon keskusteltavaa. He ymmärsivät hyvin, että »siesta» oli tekosyy. Ritarien täytyi pitää tärkeä neuvottelu ja ehkä ryhtyä heidän suhteensa joihinkin varovaisuustoimenpiteisiin. Niin kauan kun oli rauha, saatettiin syödä yhdessä päivällistä. Jos vihollisuuksista tulisi kysymys, annettaisiin siitä ajoissa haaste tai sodan julistus. Sitten askarrutti toverusten mieliä se, keitä nämä ritarit olivat. Latinaa he ymmärsivät — ainakin jossain määrin — mutta kieli, jota he keskenään puhuivat, oli täysin outoa. Olivatko ritarit joutuneet tähän paratiisimaiseen laaksoon jo antiikin aikoina vai myöhemmin ja keitä he olivat? — He päättivät voittaa keinolla millä tahansa ritarien luottamuksen ja tutkia laaksoon liittyviä salaisuuksia. Että laakson täytyi olla ulkomaailmasta täysin eristetty, oli selvää. Muuten ei ritareille olisi ollut tupakka tuntematon eivätkä myöskään tuliaseet. Heidän täytyi koettaa venyttää täällä oloaikansa mahdollisimman pitkäksi, sillä nyt he olivat vihdoinkin löytäneet »valkoisen läikän» kartalta. — Tosin heidän mielensä oli tehnyt matkustaa kauemmaksi — Siperiaan, Kiinaan, Intiaan tai vaikkapa maailman ympäri! Mutta olisihan siihen myöhemmin tilaisuutta. Nyt oli tartuttava tarjoutuvaan tutkimuskohteeseen ja tutkimus oli suoritettava perusteellisesti. Ritarien käyttäytymisestä päättäen kaikki uusi oli tehnyt heihin valtavan vaikutuksen, ja tätä oli nyt käytettävä hyväksi. Heillä olisi ehkä mahdollisuus maksaa olostaan jotain, joko antamalla tavaroita tai muuten auttamalla ritareita käyttämään hyväkseen muualla tapahtuneen kulttuurin luomia hyödyllisiä tietoja ja taitoja. Ystävämme tunsivat ensi kertaa merkitsevänsä jotakin ympäristölleen. Kotimaassaan he olivat oppilaita — koululaisia — täällä he olivat varmasti päteviä opettajia monessa suhteessa. He olivat huomanneet, että ritarit käyttäytyivät määrätyn »etiketin» mukaan, heidän täytyi koettaa omaksua myös samantapainen käytös luottamusta ja arvonantoa herättääkseen. Muuten heitä voitaisiin pitää sivistymättöminä maankiertäjinä, joilla oli jotain rihkamaa tarjottavanaan. Suunniteltiin, mitä »yllätyksiä» olisi aluksi järjestettävä, ja tuloksena keskustelusta olikin sitten valtava kantamus käärittynä eristyskankaaseen. — Päänvaivaa tuotti vain se, että heidän täytyisi joillakin tavoin suojata Ilmatar, sillä jos se tuhottaisiin, olisivat he ehkä ikuisiksi ajoiksi tuomitut elämään tässä tuntemattomassa laaksossa. — Tähystettiin kiikarilla ympäristöjä ja ennen pitkää keksittiinkin eräällä vuorella pystysuorien seinämien ympäröimä tasanne. Käärö jätettiin Karrin vartioimana tammen juurelle ja lennettiin tasanteelle, jonne Ilmatar voitiinkin turvallisesti ankkuroida. Pojat pääsivät helposti ja nopeasti alas tasanteelta, kuitenkin varmistauduttuaan, että sinne voitiin päästä takaisin samoin kuin siitäkin, että sinne kiipeäminen ilman eristävää vaatetusta oli mahdotonta. Aseet jätettiin Ilmattareen lukuunottamatta pistooleja ja paria ylimääräistä panoslaatikkoa sekä luonnollisesti heidän vyöllään riippuvia »kauhavalaisia».

Sovittuna aikana ilmestyivät ystävykset linnan pihalle. Vartiomies puhalsi torvella merkin, ja ovet aukenivat kuin taikaiskusta. Heidän astuessaan sisään kumartuivat oven molemmin puolin seisoneet, värikkäisiin pukuihin pukeutuneet lakeijat kunnioittavan syvään. Sisäovella otti heidät vastaan paraatia johtanut ritari, joka nyt oli ihonmyötäisiin housuihin, hopeasolkikenkiin ja komeaan brokaditakkiin pukeutuneena. Eteiseen jätettiin mukaan otettu tavarakäärö, ja Karri sai komennuksen pitää vartiota. Eteisessä ei ollut mitään naulakkoa, mutta sen sijaan pitkä penkki, jolle oli asetettu miekkoja riviin ja kunkin miekan päälle sulkatöyhdöllä varustettu hattu. Pojat riisuivat lakkinsa, ja kun he olivat asettamaisillaan ne penkille, viittasi ritari kohteliaasti heidän puukkoihinsa, ja niinpä aivan penkin päähän asetettiin rinnakkain kaksi kauhavalaista puukkoa ja kummankin päälle — musta baskeri. — Astuttiin saliin. Se oli holvikattoinen pitkä huone, jonka korkeat, suippokaariset ikkunat olivat pergamenttia ja varustetut hillitynvärisillä maalauksilla. Keskellä toista pitkää seinää oli valtava avotakka hahloineen ja paistinvartaineen ja valtavine hiilihankoineen ja koukkuineen. Seinät olivat peitetyt kauniilla ryijyillä ja raanuilla sekä muutamilla komeilla taljoilla. Ylimpänä oli kokoelma valtavia sarvia. Salin keskellä oli pitkä pöytä penkkeineen. Pöytä oli katettu kahdelletoista hengelle. Pöytäkalusto oli hyvin erikoinen. Lautasina oli eräänlaisia itämaisia kulhoja. Haarukoitten asemesta oli omituiset, terävät kolmikärkiset veitset. Juoma-astiat olivat ilmeisesti kultaa ja valtavan suuret kannut hopeaa. Lusikat olivat hopeaa ja omituisen pyöreäpäisiä ja vähän kauhamaisia. Pöytään istuttaessa joutuivat ystävämme istumaan vastapäätä toisiaan, pöydän päässä istuvan isännän molemmin puolin. Toisessa päässä pöytää istui ilmeisesti oppineen säädyn edustaja tai hengenmies, sillä hänen asunsa oli yksinkertaisempi ja hänen kaulaketjussaan riippui kultainen pyörä, jonka kehrävarret muodostivat ristin. Itse pyörä oli suomutettu kuin seppele, mutta voi yhtähyvin kuvata myös käärmettä.

Ruoka oli vaatimatonta. Leipänä oli musta, kova leipä ja sen kera oli voita, joka jossain määrin muistutti juustoa. Juoma oli imelänhapanta, mutta erittäin maukasta mehua. Paistina oli tulen loimussa paistettu häränpaisti, joka sisältä oli punertavaa ja mehukasta ja vain pinnalta täysin paistunutta. Paistin kera oli pari keitettyä omenaa ja jonkinlaista hernemuhennosta. Lopuksi tuotiin hedelmiä — omenoita, päärynöitä ja viinirypäleitä. Ystävämme nauttivat ateriasta. Se oli maukas ja hyvin valmistettu, mutta heitä ihmetytti, että vihannekset, perunat ja muut juurikasvit puuttuivat täydellisesti. Keskustelu pöydässä rajoittui vain muutamiin ylimalkaisiin huomautuksiin. Kaikki huomio kohdistettiin syömiseen, ja ilmeisesti oli tarkoituksena keskustella vasta aterian jälkeen. Kun pöydästä oli noustu, tiedusteli isäntä, saataisiinko olut tuoda heti vai vähän myöhemmin. Pojat selittivät parhaan taitonsa mukaan, että jolleivät he loukkaa mitenkään, niin he pyytäisivät vuorostaan tarjota kahvia. Tähän suostuttiin ilmeisesti hyvin mielellään, ja monet uteliaat katseet seurasivat poikain puuhia, kun he aukaisivat käärönsä, kantoivat pöytään itämaista porsliinia olevan kahvikaluston, sekä ehkä vielä enemmän, kun talon edustalle pystytettiin kohiseva öljykeitin ja sille asetettiin kuparinen pannu. Ankarasta oli ostettu valmiiksi paahdettua ja jauhettua »mokkaa» umpeenjuotetuissa tölkeissä. Pannu oli täytetty vedellä jo ulkona purolla ja nyt mitattiin siihen hyvältä tuoksuvaa jauhetta. Pannu kannettiin pöytään selkenemään ja samalla tiedusteltiin isännältä, saisiko kerma-astiaan kermaa. Pojat eivät tienneet, mitä kerma oli latinaksi, mutta he tiesivät, että maito oli »lac» — loppu täytyi näytellä. Heidän hämmästyksensä oli suuri, kun isäntä antoi lakeijalle määräyksen tuoda »päällisrieskaa». Siis ritarit osasivat ilmeisesti ainakin jonkun sanan suomeakin. Täytyipä varoa puheitaan!

Istuuduttiin pöytään — pantiin kiertämään sokeri ja kerma ja sitten peltilaatikollinen värillisellä sokerikuorrutuksella päällystettyjä korppuja, keksejä ja pikkuleipiä. Poikain täytyi näyttää esimerkkiä, ja tarkkaan kaikkea katseltiin. Pieniä mielihyvää ilmaisevia huudahduksia kuului, kun ritarit haukkasivat hienoja leivonnaisia ja maistoivat kahvia päälle. Oli vaikeaa sanoa, mikä heitä eniten hämmästytti. Käsin maalatut läpikuultavat mokkakupit, tuoksuva juoma ja valkeasta leivästä tehdyt makeat leivonnaiset olivat kaikki yhtä ihmeellisiä. Sokeri, kahvi ja valkea leipä näyttivät olevan täysin tuntemattomia! Kun kahvi oli juotu, saivat ritarit savukkeita kokonaisen laatikon mieheen — pojat itse eivät ottaneet; selittivät, että heidän kotimaassaan nuoret henkilöt eivät tavallisesti polttaneet. Pentti otti taskustaan automaattisen sytyttäjän. Sellaisen, jossa kansi aukeaa ja liekki syttyy, kun siinä olevaa pientä joustinta painetaan. Sellainen oli ostettu siltä varalta, että tulitikut sattuisivat kastumaan. Yleinen hämmästyksen myrsky puhkesi, kun avatun kannen alla paloi tuli. Saatuaan tulta nousivat ritarit seisomaan ja polttivat juhlallisin ilmein.

Isäntä tiedusteli, saisiko hän kutsua linnan naiset sisään ja olisiko mahdollista keittää heillekin kahvia. Hän pyyteli moneen kertaan anteeksi pyyntöään, joka ehkä oli liian tuttavallinen, mutta he eivät koskaan olleet nähneet vieraita ja olivat pakahtua uteliaisuudesta kaiken kuulemansa jälkeen. Ehdotukseen suostuttiin ilomielin, ja jännittyneinä odottivat pojat linnan rouvien ja neitojen ilmestymistä. Nämä tulivatkin pitkinä, solakkoina ja hyvin jäykän näköisinä. Heidän pukunsa oli pitkä ja naisellisen aistikas kaikessa yksinkertaisuudessaan. Oli merkillistä nähdä, että miehillä oli enemmän koruja ja että heidän pukunsa olivat upeampia kuin naisten. Toinen ihmeellinen huomio oli, että naiset olivat tummatukkaisia ja tummasilmäisiä, miehet taas vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä. Ainoan poikkeuksen tekivät miesten tummat, melkein toisiinsa kiinni kasvaneet kulmakarvat. Muuten olivat naiset hyvin toistensa näköisiä — samoin kuin miehetkin keskenään. — Rouvat tarjosivat hyvin »armollisesti» kätensä suudeltaviksi, neitoset tekivät siron »hoviniiauksen» antamatta kättä. Neitosia oli vain kaksi — toinen jo vähän vanhempi, toinen taas hyvin nuori tyttö. Naiset tekivät hyvin ylhäisen vaikutuksen. Näki, että heitä kiinnosti kahvin keitto vielä enemmän kuin miehiä, mutta he eivät halunneet mitenkään näyttää uteliaisuuttaan. Poikkeuksen teki tuo nuori tyttö, joka peittelemättä ja välittömästi näytti ihastustaan ja ihmettelyään. — Kun kaikki oli valmiina, otti linnan herra puheenvuoron ja selitti naisille miten kahvia juodaan. Ensin pannaan kuppiin yksi sokeripala, sitten kermaa ja sen jälkeen kierretään lusikkaa kupissa myötäpäivään viisi tai kuusi kertaa. Kupin korvaan tartutaan kolmella sormella ja pikkusormi pidetään hyvin koukistettuna jne. Naiset nauttivat kahvista ilmeisesti vielä enemmän kuin miehet — heidän arvokkuutensa suli vähitellen kuin voi auringonpaisteessa, ja lopuksi he nauroivat ja rupattelivat vapaasti ja miltei vallattomasti. Kahvin jälkeen tarjosivat ritarit kukin naiselleen tupakan, joka oli poltettava seisaaltaan, ja Pentti sai taas ottaa tuon ihme-esineen taskustaan ja sytytellä. Vain pikku Berenice jätettiin ilman savuketta, suureksi mielipahakseen, mutta pian hänen silmänsä loistivat ja hän hyppi ilosta, kun Pentti kaiveli varastostaan suklaalevyn hänelle.

Berenice osoitti nauraen sormellaan, että Pentti oli saanut nokipilkun otsaansa. Pentti kaivoi peilin taskustaan ja pyyhkäisi pilkun pois. Samassa Berenice sieppasi peilin, katseli sitä hetken hämmästyneenä ja alkoi nauraen juosta ympäri pöytää huutaen »serkalo, serkalo». Nähtävästi peili oli jollain tavoin tuttu esine, mutta ilmeisesti jostain syystä harvinainen ja kallisarvoinen. Lopulta tyttö niiasi Pentille ja ilmeisesti pyysi peiliä omakseen, johon Pentti suostuikin hymyillen ja päätään nyökäyttäen. — Jää oli murrettu ja keskustelu alkoi. Se ei ollutkaan niin vaikeaa, kuin alussa oli näyttänyt. Siinä käytettiin latinaa, ja jos ei jotain sanaa muistettu latinaksi, lausuttiin eri kielillä tuo puuttuva sana ja lopuksi se ymmärrettiin. Ritarien oma kieli oli täysin outoa, mutta jostain syystä he tunsivat miltei jokaiselle sanalle vastineen jostain muusta kielestä. Mistä tämä johtui, selveni ystävillemme myöhemmin. Ilmeisesti oli hyvien tapojen vastaista kysellä toisten oloja, mutta vähitellen alkoivat ritarit kertoa tarinaansa. Se ei tullut yhtäjaksoisena kertomuksena, vaan pieninä katkelmina eri kerroilla, ja lopulta selveni tämän oudon laakson tarina ystävillemme. Mutta älkäämme menkö tapausten edelle.

Ritarien korkeimpana toiveena oli päästä ulkomaailman yhteyteen ja tarkoituksena oli valloittaa joku riittävän suuri maa-alue ja alistaa kansoja heidän valtansa alle. Sitä varten he olivat ylläpitäneet sotilaallista kuntoaan ja harjoitelleet aseiden käyttöä sukupolvesta toiseen. He kuuluivat kansaan ja rotuun, joka oli luotu maailmaa hallitsemaan. He olivat todellisia ylimyksiä, ja heidän suonissaan virtasi mahdollisimman jaloa ja ylhäistä verta. Tämä laakso tulisi olemaan aina heidän kotipaikkanaan ja linnoituksenaan. Se olisikin heidän käsityksensä mukaan valloittamaton ja se oli mahdollisimman hedelmällinen ja viihtyisä. Heillä oli eräs satavuotias vanhus — profeetta, jolla oli ennustamisen lahja. Hän oli ennustanut, että apu tulisi ilmasta käsin suuren linnun hartioilla. Kun he olivat nähneet jättiläismäisen haukan kiertelevän laaksoa ja laskeutuvan maahan, olivat he olleet varmoja siitä, että pelastajat olivat tulleet, mutta kun he tapasivat sitten kaksi kovin nuorta poikaa, olivat he suuresti pettyneet ja arvelleet heitä vain maahan tunkeutujiksi, jolloin heidän kohtalonaan olisi ollut kuolema. Kun he sitten olivat nähneet, mikä voima ja tarkkuus näiden aseissa oli, olivat he varmistuneet siitä, että he sittenkin olivat ne pelastajat, joista profeetta oli puhunut — etenkin koska nämä vieraat puhuivat latinaa — kieltä, joka oli sivistyneistön ja oppineiden kieli ja jota barbaarit eivät taitaneet. Nyt he halusivat kuulla poikain omasta suusta, voisivatko he avata ammoin sulkeutuneen solatien ja siten avata heille oven maailmaan, jonka he sitten valloittaisivat.

Pojat selittivät, että heidän täytyisi ensin olla jonkin aikaa laaksossa ja täysin tutustua tilanteeseen, ennenkuin he kykenisivät mitään varmaa sanomaan. Heidän käsityksensä oli, että mikään ei tuottaisi voittamattomia vaikeuksia solan avaamiseksi nykyisillä välineillä, mutta he asettivat hyvin kyseenalaiseksi, olisiko sellainen avaaminen ritareille onneksi, sillä suurilla sotajoukoilla ja nykyaikaisilla aseilla voitaisiin laakso helposti valloittaa huolimatta puolustajain urhoollisuudesta ja mieskohtaisesta kunnosta. Ritarit olivat ymmällään, kun heille selitettiin nykyaikaiset miljoona-armeijat, tykistöt, konekiväärit, hyökkäysvaunut ja lentokoneet, jotka voivat syytää pommeja kauas rintamalinjojen taakse. Mitään kilpiä tai panssareita ei käytetty, sillä ne eivät kuitenkaan kestäneet tuliaseitten ammusten suunnatonta voimaa. Sitäpaitsi kävivät sotaa nyt kansat eivätkä ritarit. Pojat pitivät edullisempana ritareille jäädä onnelliseen laaksoonsa, jossa he voisivat elää hyvin, kun saisivat nykyaikaisia, jalostettuja viljelyskasveja. Heille olisi edullista käydä kauppaa ulkomaailman kanssa, mutta tämän tulisi tapahtua ilmojen kautta. Ritarit pyysivät poikain ensi tilassa hankkimaan heille kaikkia sellaisia tarvikkeita, joita heillä ei ollut, ennen kaikkea — aseita. Päivä oli siirtymässä illaksi, joka täällä tapahtuikin tavallista aikaisemmin, kun aurinko oli siirtynyt vuorijonojen taakse. Pojat saisivat majailla eräässä linnan yläkerran huoneessa, ja seuraavana päivänä piti heidän opettaa aseiden käyttöä päällikön pojalle — heidän ikäiselleen nuorukaiselle, joka tähän saakka oli äänettömänä kuunnellut keskusteluja. Hän ei ollut vielä saanut ritarin arvoa eikä sen tähden saanut ottaa yleiseen keskusteluun osaa. Ystävämme ehdottivat nuorukaiselle, että lähdettäisiin seuraavana päivänä metsälle, jolloin olisi tilaisuus ensin nähdä ampuma-aseitten käyttöä ja sitten voisi harjoittelu alkaa. Akilles — se oli nuorukaisen nimi — innostui asiasta ja ehdotti, että koetettaisiin ampua tiikeri. Ne olivat olleet laakson suurimpana vitsauksena, mutta ne oli vähitellen saatu hävitetyiksi. Yksi vanha tiikeri oli vielä jäljellä. Se oli niin viisas, ettei mennyt mihinkään pyydyksiin, ja keihäällä oli miltei mahdotonta taistella sitä vastaan, siksi vikkelä se oli. Monta nuolta oli siihen ammuttu, mutta niillä ei sitä saatu paljoakaan vahingoitetuksi. Ellei tiikeriä löydettäisi, voitaisiin ampua hirvi — niitä oli vuorilla lähellä metsän ylärajaa.

Aamu valkeni. Ystävämme kävivät Ilmattarella hakemassa aseet ja ammukset ja lämpimiä vaatteita vuorilla liikkumista varten. Kun kahvit oli keitetty, saapui Akilles aseenkantaja mukanaan, ja tällä oli valtava eväsreppu. Akilles ehdotti, että Jaakko- ja Pentti-herra myös ottaisivat aseenkantajat, sillä vapaan miehen ei sopinut kantaa muuta kuin miekkansa. Ystävämme selittivät, että muualla kuninkaatkin kantoivat itse tuliaseensa. Aseenkantaja voi korkeintaan kantaa varakivääriä. Kahvit juotiin — Akilles ihmetteli, että aseenkantajakin sai kuppinsa — ja sitten lähdettiin. Akilles sai haulikon, joka ladattiin susihauleilla, Jaakko otti luodikon ja Pentti suurriista-aseen. Ystävämme selostivat matkalla eri aseitten tarkoitusta. Luodikolla saattoi ampua kauaksi, mutta siinä oli pieni luoti, joten sen täytyi osua tarkasti johonkin arkaan paikkaan. Suurriista-aseella ei voitu ampua niin kauaksi, mutta sen sijaan se kaatoi otuksen helposti. Haulikolla saattoi ampua vain aivan läheltä, mutta sillä osasi vasta-alkajakin helposti. Näytettiin, miten piti tähdätä ja miten laukaista. Varmistin selitettiin ja miten asetta tuli kantaa ampumavalmiudessa ja varmistettuna. Akilles sai ampua laukauksen puun kylkeen ja osuikin välttävästi. Hänen kunnioituksensa asetta kohtaan kasvoi, kun hän tunsi valtavan potkaisun olkapäässään. — Reippain mielin noustiin vuorille, mutta Karria talutettiin toistaiseksi hihnasta. Akilles kertoi, että Karri oli ensimmäinen hänen näkemänsä koira. Ritareilla oli ollut aikaisemmin koiria, mutta sudet olivat eräänä talvena tunkeutuneet tunturien yli ja surmanneet osan koirista ja tartuttaneet muihin jonkun taudin, joka tappoi koirat sukupuuttoon. — Jutellessa kuluikin aika hyvin, ja ennen pitkää oli ehditty metsän rajalle ja alettiin kulkea pitkin rinnettä harvassa ketjussa tarkkaillen mahdollisia jälkiä huurteisessa jäkäläpeitteessä. Karri veti hihnasta joskus vimmatusti saadessaan vainua tuoreista jäljistä, mutta aina huomattiin ne joko hirvieläinten tai pienriistan jättämiksi. Vihdoin erään louhikon rinteen alla pysähtyi Karri selkäkarvat pystyssä ja vikisi hiljaa. Nyt oltiin varmasti jonkun suuremman petoeläimen lähettyvillä. Pysähdyttiin ja alettiin kiikarilla tutkia rinnettä. Äkkiä laski Jaakko kiikarin kädestään ja tähtäsi — toiset kohottivat myös varalta aseensa ja katsoivat silmä kovana siihen suuntaan, mihin Jaakko tähtäsi, mutta he eivät nähneet mitään. Jaakon laukaistessa ilmestyi näköpiiriin juovikas tiikeri, joka myrskytuulen vauhdilla syöksyi heitä kohti. Pentti ampui kohti tulevaa petoa molemmilla piipuilla, ja jälkimmäinen laukaus sattui tiikerin rintaan, jolloin se kaatui, mutta piehtaroi rajusti maassa karjuen ja huitoen valtavilla käpälillään. Sammal ja jäkälä vain tuprusivat ilmaan. Akilles tähtäsi ja sai sijoitetuksi susihaulipanoksen tiikerin lapaan tämän kääntyessä. Se riittikin! Hiljaa, mutta majesteetillisena vielä kuolleenakin makasi mahtava kissa harmaalla jäkäläpeitteellä. Karrikaan ei uskaltanut heti lähestyä petoa. Vaisto sanoi sille, että kissaeläimiin ei voi luottaa heti niiden kaaduttua. Jos niissä on pienikin elonkipinä jäljellä, voivat ne viimeisillä voimillaan tehdä peloittavia tekoja mahtavilla kynsillään. Lopuksi uskaltautui Karri nuuskimaan petoa ja kävi lopulta sitä hampaillaan kurkkuun kiinni vihaisesti muristen. Nyt voitiin tarkastaa saalista. Jaakon luoti oli sattunut hyvin, aivan keskelle oikeaa lapaa, ja olisi ollut riittävä tappamaan tiikerin, joskaan ei aivan heti. Pentin luoti oli murskannut rintalastan ja Akilleen haulipanos oli sekin ollut kuolettava, sillä 6 mm:n haulit olivat murskanneet koko vasemman etulavan. Riemu oli suuri, ja nyt oli aika ottaa eväät esille. Aseenkantajan repussa oli savustettua lihaa ja leipää sekä hedelmiä. Sitten otti Pentti repustaan termospullon ja kolme sisäkkäin olevaa bakeliittimukia ja tarjosi kahvia. Akilles ei voinut käsittää, että kahvi saattoi pysyä kuumana pullossa, mutta loistavan hyvää se vain oli. — Aseenkantaja lähetettiin viemään sanaa linnaan ja hakemaan miehiä ja hevosia tiikerin kuljettamiseksi. Pojat jatkoivat metsästystä, ja nyt sai Karri juosta vapaana. Ei aikaakaan, kun jo raikuva haukku ilmaisi ajon alkaneen. Jäljistä huomattiin, että liikkeellä oli hirvi. Ajo kulki pitkin rinnettä, väliin pysähdellen ja joskus mutkitellen. Kukin koetti seurata ajoa parhaansa mukaan. Akilleen aseeseen oli pantu hirviluodit, mutta selitettiin, ettei niilläkään saanut ampua kuin aivan läheltä. Ajoa oli seurattu jo tunnin ajan. Se kulki vaikeassa maastossa ja ääni häipyi usein kallioiden taakse. Lopulta hirvi kääntyi ja ajo alkoi lähetä. Hirvi juoksi hienoista hölkkää erään aukion yli aivan Pentin editse. Hyvin tähdätty laukaus kaatoi hirven paikalleen. Kun veri oli laskettu pois ja paikka merkitty muutamilla riu’uilla, alkoi kotimatka. Metsästys oli ollut elämys kaikille pojille. Pentille ja Jaakolle ennen kaikkea puhtaan metsästyksen kannalta — Akilleelle lisäksi sen takia, että hän oli saanut käyttää tuliasetta. Matkalla tavattiin hevosmiehet, jotka ajoivat tiikeriä kotiin, ja metsästäjät liittyivät kuljettajien joukkoon. Pentti otti nyt useita valokuvia ja lupasi myöhemmin selittää Akilleelle, mitä valokuvaus oli. Miehet saivat määräyksen vaihtaa hevosia perille tultaessa ja lähteä hakemaan hirveä, jonka paikan Akilles osasi hyvin selittää ajomiehille.

Ritarit kokoontuivat ihailemaan kaadettua tiikeriä. Erikoisesti heitä kiinnostivat luotien jäljet ja he ihmettelivät, että niin pienet haavat saattoivat tappaa sitkeähenkisimmän otuksen. Suurella kunnioituksella katseltiin nuoria erämiehiä, kun he ilmoittivat kaataneensa vielä komean hirven. Päällikkö tarkasteli miettiväisenä eri aseita ja pyysi vielä saada tarkastaa pieniä, taskussa pidettäviä aseita. Jaakko repäisi muistikirjastaan lehden, kiinnitti sen tulitikulla puun kylkeen ja ampui peräkkäin viisi laukausta ottamatta pistoolia tähtäysasennosta. Se vasta oli ihmeitten ihme! Luodit olivat sattuneet melkoisen hyvään ryhmään ja menneet syvälle puuhun. Päällikkö sanoi, että hän halusi saada sellaisen aseen ja tietysti myös metsästysaseita. Hän lupasi ystävillemme palkita heidät ruhtinaallisesti, jos he luovuttaisivat hänelle aseensa tai vaihtoehtoisesti kävisivät »linnullaan» sellaisia hakemassa. Hän ilmoitti saaneensa selville, että nuorukaiset olivat ystäviä — profeetan kanssa oli ollut pitkä keskustelu — ja lupasi iltapäivällä näyttää aarrekammionsa, jotta voitaisiin suunnitella mitä voitaisiin ostaa.

Jos ystävämme olivat tähän saakka saaneet moneen otteeseen hämmästyttää ritareita, joutuivat he nyt itse aivan mykistyttävän hämmästyksen valtaan, kun he päällikön opastamina astuivat aarrekammioon. Kultaa hiekkana, kultaa palasina, möhkäleinä, harkkoina! Kultaa nahkasäkeissä, nassakoissa ja tynnyreissä! — Eikä vain raakaa kultaa, vaan myöskin mitä kauneimpia maljakoita, pikareita, lautasia ja kynttiläjalkoja. Muutamissa esineissä näkyi joitakin selittämättömiä kirjoituksia. Siinä näkyi nuolenpääkirjoitusta, hieroglyfejä ja merkillisiä koukeroita, jotka varmaankin olivat hepreaa. Jossakin maljakossa oli kreikkalaisiakin kirjaimia. Ystävämme havaitsivat, että tässä oli kysymys sellaisesta kultamäärästä, joka järkyttäisi koko maailman talouselämää ja suurpolitiikkaa ja joka voisi aiheuttaa kokonaan uuden maailmansodan. Ensi hämmästyksestään toinnuttuaan Jaakko sanoi:

— Tämä kultamäärä on niin suuri, että sitä ei voi päästää liikkeelle kuin aivan vähitellen — pitkien aikojen kuluessa.

— Jos saan luvan sanoa — Pentti lisäsi — ei tätä kultamäärää saa edes näyttää kellekään sivulliselle. Näillä te voitte ostaa mitä ikänä haluatte.

— Näyttäkää kultamäärä, joka tarvittaisiin hyvän metsästyskiväärin ostamiseen — päällikkö sanoi.

Jaakko etsiskeli eräästä keosta palasen, joka painoi muutamia kymmeniä grammoja, ja arveli sen riittävän. Päällikkö riemuitsi. Hän otti raskaan nahkapussin ja antoi sen pojille. — Ostakaa tällä harkintanne mukaan tavaraa niin paljon kun voitte kuljettaa »linnullanne». Palattuanne saatte toisen samanlaisen korvaukseksi — tai enemmänkin. Mutta älkää unohtako kahvia, tupakkaa, tulitikkuja ja valkeata leipää. Muistakaa myös valkeita kuppeja ja kaikkea, mitä suinkin keksitte. Aseet kuitenkin ovat tärkeimmät. Toivon, että lähdette huomenna ja palaatte niin pian kuin mahdollista.

— Tulemme viimeistään kolmen päivän kuluttua — Jaakko sanoi. — Ellei meitä silloin kuulu, olemme joutuneet jonkun onnettomuuden uhriksi.

— Teillähän on hyvät aseet. Ei teitä mikään voi vahingoittaa — päällikkö tuumi.

Loppupäivä kului monenlaisessa puuhassa. Pentti kehitti valokuvat ja jakoi niitä ihaileville ritareille. Jaakko harjoitti maaliinammuntaa Akilleen kanssa. Berenice hiipi hiljaa Pentin luo, solutti hänen käteensä pienen kultaisen maljan ja sanoi, että hän halusi kaikkea sellaista, mitä ulkomaiden tytöillä oli, ja sitten vielä sellaisen ruskean makean levyn, jonka Pentti oli hänelle antanut, ja sitten vielä yhden »serkalon» äidille. Pentti selitti, että hän voi tuoda ne ilman tuota maljaakin. Hänellä on itselläänkin millä maksaa ja hän haluaisi lahjoittaa tavarat Berenicelle.

Aamulla aikaisin lähdettiin. Ilmatar ohjattiin ensin pohjoiseen ja vasta sitten kaukana Mustallamerellä käännyttiin länteen. Ankaraan saavuttiin tällä kertaa pohjoisesta päin ja laskeuduttiin eräälle vuorelle pilvien yläpuolella. Pukeuduttiin beduiiniviittoihin ja lähdettiin ostoksille. — Ensin oli tietysti vaihdettava kulta rahaksi. Tässä täytyi menetellä varovasti, sillä oli luultavaa, että kullan näkeminen voisi aiheuttaa »kultakuumeen», Voitaisiin ajatella, että heillä olisi tiedossaan kultalöydös, ja sen perusteella ryhtyä heitä varjostamaan. Päätettiin vaihtaa kulta hyvin pienissä erissä ja eri paikoissa. Mentiin erääseen kultaseppään ja myytiin muutamia kymmeniä grammoja kultaa. Kauppiaan silmät alkoivat kiilua ja hän tarjosi hyvin pienen maksun. Sitten tingittiin ja lopuksi saatiin seteleitä ehkä puolet kullan todellisesta arvosta. Kuljettiin paikasta paikkaan ja opittiin pitämään yhä paremmin puoliaan ja lopuksi saatiin kokoon sellainen summa, että ostokset voivat alkaa. Ensin hankittiin aseet. Ostettiin pari englantilaista haulikkoa — hienointa merkkiä. Aseet olivat hienossa mahonkikotelossa ja aivan samanlaiset. Ystävämme ajattelivat samalla Akillesta — isä ja poika saisivat kumpikin aseensa. Sitten löydettiin pari suurriistakivääriä. Ne olivat hanattomia kaksipiippuisia ja 9,3 mm:n väljyisiä aseita, jotka olivat tarkoitetut puolivaippaluoteja varten ja olivat varustetut voimakkailla panoksilla sekä kiikaritähtäimillä. Panoksia hankittiin riittävästi. Puhdistusvälineitä, koteloita ynnä muita lisätarpeita ei myöskään unohdettu. Paperia, täytekyniä, kirjoja — pääasiassa englanninkielisiä kuvateoksia — harjoja, kampoja, saippuoita ym. mitä vain satuttiin löytämään, ja vasta nyt ystävämme havaitsivat, mitä kaikkea kulttuuritarvikkeita oli hankittava sellaiselle, joka oli saanut olla kaiken puutteessa. — Ostokset ottivat siksi paljon tilaa, että ne oli useaan otteeseen vietävä Ilmattareen. Samalla täytyi ruokkia Karria, joka oli jätetty konetta vahtimaan. Sitä ei uskallettu viedä kaupunkiin, sillä se olisi helposti tunnettu ja olisi muutenkin voinut aiheuttaa vaikeuksia.

Lopuksi ostettiin Berenicen tavarat. Ne tahtoi Pentti itse valita, mutta kun tultiin kaupungin hienoimpaan »muotisalonkiin», menikin Pentille »jauhot kurkkuun». Siellä oli todella sellaiset valtavat määrät mitä erilaisimpia ja toinen toistaan hienompia pukuja ja muita asusteita, puhumattakaan kauneudenhoitovälineistä, käsilaukuista ym., että niistä oli mahdotonta valita mitään ilman suurta asiantuntemusta. Sen vuoksi kääntyi Pentti erään myyjättären puoleen ja koetti selittää sekä viittomalla että sormillaan laskemalla liittäen väliin jonkun oppimansa turkkilaisen sanan, että hän halusi täydet asusteet suunnilleen 15-vuotiaalle, noin pitkälle tytölle — Pentin käsi näytti melkein hänen korvansa korkeutta — ja ne saisivat maksaa suunnilleen noin monta puntaa — hän vilautti setelinippua. — Myyjä innostui asiaan. Poikien eteen ladottiin arkipukuja, juhlapukuja, turkisviittoja, sukkia, peilejä, käsilaukkuja, kenkiä ym., ja pian siitä kaupat syntyikin. Kun ystävämme kantoivat valtavia kantamuksiaan, Jaakko sanoi:

— Kylläpä nyt keitit aika sekavan keiton laakson naisille! Olen varma siitä, että naisten kateus on herätetty heti, kun Berenice pukee saamansa hepeneet päälleen. Toiselta puolen luulen, ettei hän osaa niihin edes pukeutua ja ettei hän edes tiedä, mihin tarkoitukseen kaikkia »vetimiä» ja »vekottimia» käytetään.

— En tullut sitä ajatelleeksi, mutta kyllä Berenice ainakin ihastuu, ja se kuitenkin on tärkeintä. Aavistan, että naisellinen vaisto ja synnynnäinen väri- ja muotosilmä auttavat paljon, ja lopuksihan on aivan samantekevää miten hän niitä käyttää. Ympäristö ei ainakaan pysty arvostelemaan, jos hänen päähänsä pälkähtäisi käyttää vaikka »monoja» pitkän iltapuvun kera tai muuta sellaista. — Nyt vielä kultaseppään ostamaan rannekello ja muutamia koruja, ja sitten voimmekin lähteä paluumatkalle, sillä käsittääkseni on Ilmattareen jo kuljetettu kalkki, mitä ritarit olivat toivoneet ja paljon muuta lisäksi.

Kun ostokset kultasepän liikkeessä oli tehty ja ystäväimme piti tarttua myyntipöydän viereen lattialle laskettuihin kantamuksiinsa, kohtasi heitä paha säikähdys, — Jaakon tavarakäärö oli kadonnut.

— Tuhannen sarvipäätä! — Jaakko huusi. — Ota sinä tavarat, minä juoksen rosvon jäljille.

Kauppias koetti selittää puutteellisella saksankielellä jotain, että kaupasta ei ollut poistunut muita kuin herra Courakopulos — tunnettu ja kunnioitettu mies — — —. Kadulle päästyään näkivät ystävämme kovaa vauhtia kiitävän auton kääntyvän etäisestä kulmauksesta oikealle. Heidän onnekseen oli kadulla pysäköitynä vuokra-auto. — Pentti vilautti kuljettajalle suurehkoa seteliä ja osoitti kiihtyneenä suuntaa ja teki eleitä, jotka ajaja aivan oikein käsitti, että oli koetettava saavuttaa eräs auto, joka juuri oli lähtenyt liikkeelle. Onneksi tunsivat pojat tien »kuolemankauppiaan» huvilalle ja nyt, kun olivat kuulleet hänen nimensäkin, alkoi asiayhteys heidän alitajunnassaan vähitellen selvetä. Toistaiseksi ei joudettu asioita sen enempää pohtimaan — ei edes laatimaan tarkempaa toimintasuunnitelmaa — pääasia oli päästä vinhasti ajavan Cadillacin edelle. Jos Courakopulos ennättäisi huvilalleen saaliineen, olisi tavarakäärön takaisin saaminen jokseenkin mahdotonta. Jos he taas ehtisivät huvilalle ensin, olisi ehkä jonkinlainen mahdollisuus siepata paketti häneltä ja paeta. Helppoa se ei sekään varmasti olisi, sillä ystävämme aavistivat, että anastaja käyttäisi häikäilemättömästi mitä keinoja tahansa heidän tuhoamisekseen. Cadillacilla oli muutaman minuutin etumatka, ja jollei anastaja huomaisi olevansa takaa-ajettu, olisi mahdollista, että se ei ylläpitäisi mitään luvatonta nopeutta. Heidän täytyi puolestaan uskaltaa ylittää kaikki nopeusmääräykset maksoi mitä maksoi. — Kaupungin ulkopuolella saatiinkin Cadillac näkyviin ja ajajan vieressä istuva Pentti näytti ajajalle 100 punnan seteliä ja koetti viittilöiden selittää, että oli ajettava edellä ajavan vaunun ohi. Ajaja painoi kaasupolkimen pohjaan, pojat riisuivat hetkeksi turbaaninsa ja antoivat beduiiniviittojen solua alas harteiltaan, ja autojen välimatka alkoi lyhentyä aivan silmissä. Nopeusmittarin osoitin alkoi heilahdella 100:n, 110:n ja lopuksi 120:n vaiheilla, mutta silloin oltiin jo aivan Cadillacin takana. Ajaja ajoi aivan tien äärimmäistä reunaa Cadillacin ajaessa keskellä tietä — äkkiä töräytti ajaja torveaan ja ikäänkuin säikähtäneenä kampesi Cadillac hiukan vasempaan — tosin vain sekunnin murto-osaksi, mutta se riitti. Kun Cadillac palasi takaisin keskelle tietä, oli ystäväimme vaunu sen edellä. Courakopulos ei varmaankaan arvannut, mikä kiire ohittaneella vaunulla oli, muuten olisi siitä tullut kilpajuoksu, jossa Cadillac olisi varmasti perinyt voiton kahdeksine V-muotoon sijoitettuine sylintereineen. Ystäväimme ajaja aavisti saavansa jälkeenpäin ikävyyksiä huimasta ajostaan, mutta tarjottu summa oli liian houkutteleva. Cadillac jättäytyi sovinnolla jälkeen — sillä ei ollut tällä kertaa varaa joutua mahdollisen liikennepoliisin pidättämäksi. Pojat saivat täten tarvitsemansa etumatkan. Huvilalle saavuttiin; ajaja sai palkkionsa, ja Pentti vilautti toista seteliä, jonka ajaja saisi, kun odottaisi ystäviämme seuraavan tienkäänteen takana. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi — beduiiniviitat vain kerran hulmahtivat tuulessa, kun ystävämme olivat keveästi kuin aaveet hypänneet muurin yli ja kätkeytyneet pääoven vieressä kasvavien tuuheitten jasmiinipensaitten taa. Tämä ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin, sillä samassa pysähtyi Cadillac portin taa, jonka muodostivat pystyt tapparakeihäitten muotoiset rautatangot. Autotorven annettua kolme perättäistä lyhyttä merkkiä aukenivat portin puoliskot kuin taikavoimalla ja äänettömästi liukui loistovaunu ympyränmuotoiselle pihakäytävälle pysähtyen hiirenhiljaa pääoven eteen.

Silmä kovana ja kyyryssä kuin kaksi sadan metrin starttikuopista hitaasti kohoavaa lähtölaukausta odottavaa pikajuoksijaa vartioivat ystävämme vaunun jokaista liikettä. Nyt astuu kuljettaja etuovesta ja tarttuu kunnioittavalla käden liikkeellä takaoven salpaan. Ovi avautuu hitaasti ja arvokkaana astuu viiksiniekkamme ulos. Kuljettaja aikoo kurottaa auton pohjalta pojille niin tuttua kääröä, mutta Courakopulos tekee ehkäisevän liikkeen ja kumartuu itse ottamaan käärön kuljettajan pitäessä ovea auki. Juuri kun viiksiniekka suoristuu käärö kädessään, kuiskaa Jaakko Pentille jotakin. Salaman nopeudella ovat »beduiinit» hyökänneet pahaa aavistamattoman anastajan kimppuun. Jaakko tempaisee käärön, samalla kun Pentti huitaisee nyrkillään »kuolemankauppiasta» leukaan pistäen samalla sukkelasti jalkansa tämän säärien taakse. Rankana kaatuu vahva mies suoraan kuljettajan syliin, mutta samassa ovat ystävämme muurin juurella ja yhdellä loikkauksella — tiellä. Pian istuvat he autossaan, jonka kone on koko ajan »kehrännyt». Kuljettaja saa »satasensa» ja viittauksen painua maantietä eteenpäin. Tien vierellä kasvaa harvassa suuria puita. Nekin näyttävät pian loppuvan ja tie painuu laajalle tasangolle. Ystävämme ovat selvillä siitä, että heillä on vain muutaman minuutin etumatka. Sen vuoksi pysäyttävät he auton ja selittävät kuljettajalle — kellosta näyttämällä — että hän saapuisi puolen tunnin kuluttua heitä noutamaan ja hyppäävät autosta ottaen kaikki tavaratkin mukaansa. On pieni työ kiivetä tuuheaan tammeen ja piiloutua oksien sekaan. Pian ajaakin Cadillac esiin ja tällä kertaa hirmuisella vauhdilla. Se on päästänyt kaikki »hevosvoimansa» irti. Matalana, virtaviivaisena, joka soluaan myöten sopeutuen vaativaan tehtäväänsä se tulee kuin hirmumyrsky. Toiselta puolen se näyttää tuskin koskettavan maata, mutta toisaalta taas se näytti jollain tavoin imeytyneen tiehen kiinni. Se on ilmestynyt kuin aave, se on vain suhahtanut ohi ja kaukana tasangolla se jo näkyy ajavan aivan heidän autonsa »kannoilla». Heidän ajajallaan ei näytäkään olevan erikoisempaa kiirettä.

Molemmat autot näyttävät pysähtyneen, ja miehet seisovat maantiellä viittilöiden. Arvatenkin heidän ajajansa on joutunut uhkausten ja houkutusten kohteeksi. Olisi kohtalokasta jos kuljettaja taipuisi kavaltamaan heidät. Courakopuloshan voi tarjota melkeinpä mitä summia vain. Poikien jännitys kohoaakin huippuunsa, kun Cadillac kääntyy ympäri ja lähestyy heidän lymypaikkaansa ja — pysähtyy aivan heidän kohdalleen. Courakopulos astuu autosta ja siirtyy kuljettajan viereen ja kauhukseen huomaavat ystävämme hänen pitävän konepistoolia kourassaan. Ilkeästi välähtää pistoolin rengasmainen suu auringon kilossa ja uhkaavan näköisenä riippuu musta panoskiekko sen alapuolella suojakaaren edessä. Sitten jatkaa auto taas matkaansa. Pojat huokaavat helpotuksesta. Heidän kuljettajansa ei ole heitä kavaltanut. Pentti muistaa jostain lukeneensa, että useat näistä etelän kansoista ovat täysin uskollisia sille, jonka palveluksessa he ovat, vaadittiinpa heiltä melkein mitä tahansa, mutta sitten kun palvelussuhde on loppunut, saattavat he taas siirtyä entisten vastustajain palvelukseen ja olla uskollisia taas heille. — Liekö niin — mutta pääasia oli, että heitä ei oltu kavallettu. — Puoli tuntia on pitkä aika, jos täytyy istua hiljaa, ja erityisen pitkältä se tuntuu, kuin istuin on epämukava, ja tammen muhkuraiset oksat eivät suinkaan olleet liialla mukavuudella pilattuja.

Pojat olivat selvillä siitä, että pian olisi koko kaupunki hälytetty. Heidän tuntomerkkinsä ilmoitettaisiin kaikissa lehdissä ja radiossa ja palkintoja luvattaisiin. Nyt heidät oli nähty beduiiniviitoissa, joten tämäkään valeasu ei enää auttaisi. Niinpä sullottiinkin beduiinivarusteet reppuihin ja samalla kaivettiin esille vähän syötävää. Tuntui vähän jännittävältä odottaa, tulisiko heidän autonsa sovittuna ajankohtana vai olisiko se ehkä joutunut pidätetyksi. Courakopulos oli tietysti ottanut auton numeron muistiinsa ja ilmoittanut järjestysviranomaisille. — Melkein minuutilleen saapui auto, ja tyytyväisinä astuivat ystävämme jo tutuille paikoilleen ja käskivät ajamaan vuoristoon. Matkalla ylitettiin pieni joki ja pojat heittivät beduiinivarusteensa virtaan. Niitä ei tarvittaisi enää ja toiselta puolen olisi ehkä hyötyä siitä, että nämä varusteet löytyisivät jostakin ja veisivät löytäjänsä väärille jäljille. Tultuaan vuoristoon pysäyttivät he auton mahdollisimman lähellä Ilmatarta. Siitä ei voinut olla mitään vaaraa, sillä he kyllä kykenisivät pakenemaan lennokillaan, jos maaltapäin joku vaara uhkaisi, vaikka se ei olisikaan luultavaa. Ilmasta käsin ei heillä toistaiseksi olisi pelättävää, sillä Ilmatar oli siksi hyvin kätketty. Taivas oli pilvetön, ja siksi ei uskallettu heti lähteä liikkeelle. Toverukset päättivätkin sen tähden lepäillä vähän, mikä olikin sangen tarpeellista, sillä he olivat saaneet rientää koko ajan liikkeestä toiseen ehtimättä edes kunnolla syödä. Kun Karri oli saanut jonkin aikaa vapaasti hyppiä ja haukahdellen tuoda ilmi ilonsa isäntien saapumisesta, asettuivat kaikki »teloilleen», ja kun vielä oli vähän haukattu eväitä, Jaakko sanoi:

— Taisipa olla viimeinen kerta, kun meillä oli asiaa tähän kaupunkiin. Siellä viipyisi mielellään kauemminkin, mutta se Courakopulos näyttää aina joutuvan tiellemme.

— Mutta voisihan sinne mennä ilman näitä vaarallisia eristysvaatteita. Niitähän sen mieli tekee eikä meitä — Pentti vastasi.

— Luuletko ettei se silti tekisi hankaluuksia? Meillähän ei ole mitään papereita, ja kyllä hän toimittaisi meidät pidätetyiksi ja koettaisi tavalla tai toisella kiristää tietoja.

— Lentokone! — Pentti huudahti. — Se on saanut varmasti määräyksen partioida! Saa nähdä, niin meille tulee vielä kuumat paikat.

— Näyttääpä lentävän korkealla! Jos illaksi tulee pilviä, kuten luulen, näyttää kone jäävän niiden yläpuolelle.

— Se ei liene luultavaa. Nyt kun on kirkasta, on sillä sieltä korkealta hyvä näköala, mutta pilvisellä sen on vaikea partioida pitkiä aikoja pilvien yläpuolella. Parasta kun tulisi sumua. Silloin se ei ainakaan uskaltaisi olla ylhäällä — maihinlasku kävisi vaaralliseksi.

— Parasta kun nukumme iltayön ja starttaamme heti auringon nousun aikaan. Silloin kaikki ihmiset yleensä nukkuvat ja silloin on alavilla mailla vielä yöusvaa, jos ilma on kirkasta. Jos taivas taas on pilvessä, niin sitä parempi.

Näin päätettiinkin, ja pian olivat ystävämme unen helmoissa. Karrikin makasi mättäitten välissä keräksi käpertyneenä, mutta se nukkui varmasti vain »koiranunta», sillä sen korvat nousivat välillä hyvin terävästi pystyyn ja kurkusta kuului joskus tukahdettua murinaa.

Herätyskelloa ei ollut, mutta pojat luottivat siihen, että varmasti heräisivät määräaikana, kun on tärkeä tehtävä edessä. Ehkäpä sekin joskus auttaa — mutta ystävämme heräsivät viluun. Auringon nousun hetki on yön kylmin ja siis myös kostein — olisi ollut lisättävä puita pieneen nuotioon, mutta samalla he muistivat matkan. Pentti oli ensiksi valveilla ja selvillä tilanteesta ja sanoi:

— Nousepas Jaakko katsomaan, millaisen matkailman olemme saaneet. Laaksot ovat kaikki pilvien peitossa, aurinko paistaa täällä ylhäällä, mutta näkyy meidän yläpuolellammekin pilviä. Ne kai lienevät niitä altocumuluksia, koska muodostavat tuollaisen ikäänkuin pienistä palloista kootun yhtenäisen maton.

— Ja partioiva kone on kadonnut! Eläköön! Nyt ainakin saa Courakopulos nuolla näppejään.

— Nyt nämä pojat starttaa. Me emme ainakaan tahdo kavaltaa ritarien laaksoon kulkevaa tietä. Ei muuta kuin »paattiin vaan, sano Pakkaleeni».

Mutta heti kun Ilmatar oli noussut ilmaan, alkoi laaksosta kuulua vaimeaa jyryä, jonka voi helposti erottaa oman koneen heikon surinan läpi. Ystävillemme valkeni, että lentokentällä olivat ilmalaivaston »korvat» — tutkalaitteet valvoneet läpi yön. Nyt siellä sai kone toisensa jälkeen siirtyä kiitoradalle ja nousta ilmaan. Ne nousisivat jonkin aikaa kaarrellen ylös, kunnes pääsisivät pilvien yläpuolelle ja sitten etsisivät heidät käsiinsä. Heillä oli kaksi mahdollisuutta — joko ohjata myötätuuleen ja saavuttaa Ilmattaren valtavan kiihtyväisyyden kautta sellainen nopeus ja etumatka, että takaa-ajajat jäisivät armotta jälkeen, tai sitten nousta jyrkästi ylös ja saavuttaa niin suuri korkeus, ettei heitä huomattaisi, ja alkaa siellä purjelento, jolloin heitä ei voisi millään radiopeilauksella tai muulla havaita. Valittiin jälkimmäinen vaihtoehto ja päätettiin lentää samalla aurinkoon päin, jotta vaikeutettaisiin havaintojen tekoa. Matka itään olisi heille päämääränkin takia edullinen, mutta toiselta puolen vaarallinenkin, jollei ajoissa saataisi karistetuksi vainoojia kantapäiltä.

Alettiin nousta melkein pystysuoraan ylös. On muistettava, että Ilmattarelle ei suunta merkinnyt mitään — se saavutti saman nopeuden ylös kuin alaspäinkin lennettäessä. Onneksi vallitsi vielä heikko länsituuli ja ilmanpaine oli alenemaan päin, joten ilma samalla kohosi ylös. Näin ollen heillä oli myötätuuli ja siis kaikki edut puolellaan. Tuskin nousu oli alkanut, kun ensimmäiset koneet sukeltautuivat pilvimeren yläpuolelle. Ne olivat onneksi kaukana ja takanapäin, mutta ajoivat suurella nopeudella suoraan kohti. Oli koetettava saada Ilmattarelle riittävä nopeus, ennenkuin välimatka lyhenisi liikaa. Joka tapauksessa saatiin korkeus nousemaan sellaiseksi, että takaa-ajajienkin oli noustava, ja siinä ne menettivät nopeutta. Yht’äkkiä nousi pilvimerestä näkyviin toinen lentokonemuodostelma heidän etupuolellaan. Nekin ajoivat kohti ja niillä oli varmasti parempi näköala, kun aurinko oli niiden takana. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Ilmatar joutuisi pakostakin lentämään näiden viimeisten koneiden yli, mutta kuinka korkealta? — Pentti ohjasi ja Jaakko, joka hoiti tähystystä, sanoi:

— Kone vaakasuoraan vähää ennen, kuin vastaantuleva laivue on kohdalla!

— Selvä on!

Täten tuli Ilmattaren ja alapuolella vastaan tulevan laivueen suhteellinen nopeus hirvittävän suureksi. Konekiväärisarja toisensa jälkeen pääsi valloilleen, mutta mitään ei sattunut. Nyt muutettiin suunta taas hyvin jyrkästi nousevaksi, mikä olikin edullista, kun kaikki koneet olivat takana. Molemmat laivueet alkoivat jäädä tuntuvasti ja olivat lopulta vain pieniä pisteitä taivaanrannalla. Oli jouduttu jo vähän liian korkealle, joten alkoi tuntua kylmältä, vaikka vaatteita olikin lisätty, ja hengitys tuntui vaikealta. Sitäpaitsi nopea nousu, jossa ilmanpaine aleni koko ajan, aiheutti huimausta ja pahoinvointia. Sen tähden pysäytettiin moottori ja suunnattiin kone hyvin loivasti alenevaan liukulentoon. Nyt alkoi matkan teko sujua hauskemmin ja täysin turvallisesti. Koneet olivat kertakaikkiaan jääneet ja pian ei niitä näkynytkään enää.

On vaikea kuvata riemua, millä ritarit ottivat Ilmattaren vastaan. Jo se, että he saivat vieraansa takaisin, oli suurta, mutta ehkä ennen kaikkea nuo odotetut tarvikkeet. Päällikkö sai tilaamansa aseet ja Akilles sai — aivan kuten oli suunniteltu — omansa. Sitten seurasivat muut tavarat, pöytäkalustoista lähtien kahviin ja tupakkaan asti. Kaiken huipuksi muodostui kuitenkin Berenicen ilo, kun hänen eteensä levitettiin puku toisensa jälkeen, sinikettuviitta, korut ym. Hän huudahteli, hypähteli ja taputti käsiään. Pian siirtyivätkin naiset Berenicen kera omalle puolelleen ja miehet ystäväimme kanssa alkoivat pitkän neuvottelun. Kahvia keitettiin ja juotiin välillä — toisinaan pidettiin tupakkatauko, mutta laakson tulevaisuus oli tärkeän pohdinnan alaisena. Tulevaisuus ja menneisyys. Laakson historia oli pitkä ja kunniakas, ja nyt näytti sen historiassa tapahtuvan ratkaiseva käänne. Sen tähden olivat neuvottelut tärkeät ja vasta nyt, kun uusiin tulokkaisiin voitiin suhtautua täydellä luottamuksella, voitiin toden teolla keskustella. Ystävämme tunsivat omanarvontuntonsa kasvavan ja ajattelivat pienellä ylpeydellä sitä, että he, nuorukaiset, saivat näytellä tärkeää osaa näissä »aikamiesten» neuvotteluissa ja että juuri he olivat tuoneet uuden ajan koitteen tuohon tuntemattomaan ja unohdettuun maahan.

— Muistatkos Pentti vanhan tarinan Kasanin tohveleista? Jaakko kysyi, kun neuvotteluhuoneeseen saapui pitkäpartainen, kumaraselkäinen vanhus nuoranpätkällä köytettyine kaapuineen jalassaan ikivanhat helmillä kirjotut kiperäkärkiset tohvelit.

— Tottahan toki, mutta ukossa taitaa olla vähän muutakin kun saiturin vikaa. Katsopas vaan hänen hienoa sivukuvaansa, sielukkaita silmiään ja ylevää otsaansa!

Pian kävikin selville, että vanhus oli laakson historioitsija, muinaistutkija ja ehkä ainoa tiedemies. Hän selosti ystävillemme laakson historian ja sen geologiset ja ilmastolliset erikoisuudet sekä paljon muuta — muun muassa yhteiskunnalliset olosuhteet, ritarien sukulaisuussuhteet aina hovijuoruja myöten. Ystävämme saivat ukon kertomuksista, joita he tavan takaa kysymyksillään katkaisivat, seuraavan kuvan laakson vaiheista.

— Kullan kimallus ja taisteluissa vuotaneen hurmeen puna luovat laakson esihistorian ylle sen tarunhohtoisen ruskotuksen, jonka läpi vain välähdyksittäin voi nähdä joitain tapahtumia ja todellista historiaa. Kulttuuri ja barbaria, romantiikka ja raakuus, ihanteet ja intohimot ovat täällä voimakkaina lyöneet yhteen. Laakso on se maa, johon argonauttat suuntasivat retkensä hakiessaan kultaista oinaan taljaa. Kultaa on täältä aina etsitty ja löydetty. Kaikki Kreikan eri kulttuurikaudet ovat sitä täältä hakeneet. Jo kreetalainen ja mykeneläinen kulttuuri toi aarteensa täältä. Troiaan vietiin täältä kultaa ja Ateenan temppelien koristeina ja rikkaitten koruina on laaksomme kultaa käytetty. Silloin oli laaksoon pääsytie — kapea sola, joka oli vaikea löytää ja vallata, mutta helppo puolustaa. Täällä isännöivät välillä villit paimentolaiset — laakso on mahdollisimman ihanteellista laidunmaata — ja toisinaan sen taas valloittivat »sivistyskansat» tappaen paimentolaiset sukupuuttoon tai alistaen ne orjikseen. Välillä näyttää se ollen täysin unohdettuna ja saaneen metsittyä ja olla villien eläinten asuttamana.

Nykyiset ritarit ovat erään ristiretkeläisjoukon jälkeläisiä, joka taisteluissa turkkilaisia vastaan joutui eristetyksi ja pitkän aikaa harhailtuaan joutui laaksoon vallaten sen ja puolustautuen urhoollisesti yhtä mittaa laaksoon pyrkiviä paimentolaisheimoja vastaan. Laaksosta, jota nimitämme »Kultaiseksi Taljaksi», tekivät ritarit ryöstöretkiä sangen kauaksikin tuoden saaliinaan, paitsi kalleuksia ja orjia, ruhtinaitten tyttäriä vaimoikseen. Ritarit ovat siten puhdasverisimpiä ylimyksiä mitä maailmassa lienee. Esi-isät olivat, kuuluen Rikhard Leijonamielen lähimpiin miehiin, Englannin hienointa aatelia. He ovat pitäneet huolta siitä, että vaimot ovat olleet joko kuninkaallista tai muuten ylhäistä verta. Nyt alkaa tuo veri jo heiketä sikäli, että ritarit ovat jo liian läheistä sukua toisilleen. Avioliitot alkavat olla hedelmättömiä, ja ellei laaksoon saada uutta verta, sammuu ritarien suku vähitellen. Toisin on työväen laita. He ovat aikanaan kootut mitä erilaisimmista kansallisuuksista ja he ovat vielä täysin elinvoimaisia. Työväestö olisikin aikojen kuluessa lisääntynyt tavattomasti, joten laakso piankin olisi tullut ylikansoitetuksi, ellei joku kulkutauti silloin tällöin vähentäisi heitä. Heidän hygieeniset olonsa ovat hyvin alkeelliset, joten taudit helposti leviävät. Ritarit säästyvät niiltä tavallisesti.

Laakso sulkeutui erään maanvieremän kautta noin sadan vuoden kuluttua siitä, kun ritarit tulivat tänne. Täällä on rikkauksia, maa äärettömän hedelmällistä, ilmasto mitä ihaninta, mutta kuitenkin on kaiken yllä jonkinlainen vankilan tuntu. Ritarien aika kuluu aseharjoituksissa, metsästyksessä ja urheilussa. Se vähä kirjallinen tietous, mitä täällä on, on pian omaksuttu. Onneksi kuuluu yleissivistykseen latinan kieli, vanha runous ja musiikki, muuten rappeutuisi sivistys pian, sillä näin pieni joukko ei juuri voi luoda mitään uutta. Siihen tarvittaisiin voimakasta kulttuurivaihtoa. Vain nerot voivat luoda jotain uutta, ja neroja on harvassa. Jotain täällä sentään on tehty. On kehitetty sangen hyvä ja yhtenäinen hevosrotu useista eri hevoskannoista, joita aikoinaan on tänne saatu. Hedelmänviljelyn alalla on myös tehty onnistuneita kokeita, jotka ovat johtaneet hyviin tuloksiin. On opittu levittämään oksastamalla jokin määrätty hyvä omenalaatu laajalle, kun havaittiin, että siemenestä kylvämällä saatiin aina eri laatuja.

— Oksastaminen tunnetaan kyllä muuallakin — pojat huomauttivat, tiedustellen samalla jotain ilmastosta ja sen sopivaisuudesta hedelmien kasvattamiseen.

— Ilmasto — ukko sanoi — on erittäin edullinen kaikelle kasvillisuudelle. Enhän tosin paljon tiedä muiden maiden ilmastosta, mutta tämän oman ilmaston tunnen sitä paremmin. Päivät ovat luonnollisesti jonkin verran lyhyempiä, koska vuoret varjostavat aurinkoa aamuin ja illoin, mutta keskipäivällä sen sijaan eivät pilvet juuri koskaan estä päivänpaistetta.

— Mutta sittenhän ei täällä sada koskaan! — Kuinka kasvit voivat kasvaa ilman vettä?

— Pelloille ei tosin sada juuri koskaan, mutta vuorille kyllä — ja vuoripurot halkovat taajana verkostona laaksoa yhtyen sitten suuremmaksi joeksi, joka virtaa ympäröivän vuorijonon alitse. Lisäksi on kaivettu muutamia kanavia ja pellot on ojitettu. Maa saa kosteutensa niin sanoakseni alhaalta päin. Tästä on se etu, että maasta ei huuhtoudu mitään pois, sillä veden haihtuessa pelloilta jäävät muut aineet jäljelle. Siten pysyy maa hyvin hedelmällisenä.

— Mistä sitten johtuu, että vain vuorilla sataa?

— Sitä en ymmärrä, mutta niin vain on. Esimerkiksi etelätuulella on laakson eteläisellä rinteellä ja itse laaksossa kirkasta, mutta pohjoisen puoleisella rinteellä on pilviä ja usein sadetta. — Pohjatuulella taas on päinvastoin.

— Ahaa, nyt ymmärrän — Pentti sanoi. — Ilmavirta laskeutuessaan rinnettä alas lämpiää ja kuivaa samalla. Noustessaan rinnettä ylöspäin pääsee ilma laajenemaan, jäähtyy ja kostuu. — Näin meille on koulussa opetettu.

— Laaksomme on hedelmällinen ja voisi elättää paljon enemmän ihmisiä, kuin täällä on. Ottaisimme enemmän viljelyskasveja, hedelmiä, vihanneksia ym., jos vain saisimme jostain siemeniä. Sitäpaitsi voitaisiin täällä kasvattaa karjaa huomattavasti. — Jos vain joskus saadaan yhteys ulkomaailmaan, olisi meillä paljon kauppatavaraa. — Jos voisitte rakentaa paljon ja suurempia »lintuja», voisi yhteyttä pitää ilmateitse.

— Sitä juuri olen aikonut ystävillemme esittää — päällikkö sanoi. — Tehkäämme valmis sopimus. Olen varma, että siitä on etua molemmin puolin. Me tarvitsemme melkein kaikkea, mitä muualla on keksitty ja rakennettu. Olen katsellut kuvia tuomistanne kirjoista ja jonkin verran ymmärrän kirjoitusta myös ja olen todella ihmetellyt, mitä kaikkea maailmassa onkaan keksitty sillä aikaa, kun olemme olleet suljettuina tähän laaksoon. — Niin — ne kirjat ovat todella ihmeellisiä. Niitä tahtoisimme rajattomasti. Nehän ovat englannin kieltä — siis tavallaan meidän kieltämme — mutta se on muuttunut näköjään paljon — kuten luonnollisesti meidän oma kielemmekin. Mehän olemme aikoinaan saaneet tänne paljon erikielisiä ihmisiä — nimenomaan naisia, ja äidithän opettavat lapsensa puhumaan. Siten on kieleemme tullut paljon uusia sanoja, mutta vanhatkaan eivät ole unohtuneet. Tämän takia on monilla esineillä useita nimiä ja siksi ymmärrämmekin useampia kieliä. Mutta asiaan. On kysymys yhteistyöstä, ja sen tähden ehdotan, että otatte jonkun meistä mukaan ulkomaille tutustumaan maailmaan, jotta voimme paremmin suunnitella tulevaisuuttamme. Sitäpaitsi tahtoisin, että tänne asettuisi joku ulkomaalainen, joka pystyisi opettamaan meitä.

— Nämä asiat voitaneen järjestää — Jaakko sanoi, — mutta ennen kaikkea on ajateltava maanne itsenäisyyttä. Ei ole mahdotonta, että joku muukin löytäisi maanne ja valtaisi sen. Pyydän teidän suhtautumaan mitä suurimmalla varovaisuudella jokaiseen henkilöön, joka tänne saapuu. Tosin tämä on syrjässä tunnetuilta lentoreiteiltä ja luultavasti useimmat lentäjät kiertävät vuoriston, mutta eihän koskaan voi tietää — — —.

Courakopuloskaan ei ollut heittänyt kirvestään järveen. Ystäväimme ollessa toista kertaa Ankarassa oli hän järjestänyt tutkaverkoston, joka alkaisi toimia heti hänen annettuaan määräyksensä. Laivueen ajaessa Ilmatarta takaa rekisteröivät tutkalaitteet koko ajan suuntia. Ilmattaren kone — siinä oleva sähkösytytys — antoi muista täysin erillisen aaltoliikkeen, joten se oli helposti tunnettavissa. Suunnat ja ajat merkittiin joka asemalla karttaan, ja niin oli Ilmattaren asema täysin selvillä sinä hetkenä, jolloin se pysäytti koneensa. Paikka merkittiin kartalle ja koneen korkeuskin voitiin osapuilleen arvioida. Nyt, kun tunnettiin pisin välimatka, jonka tavallinen kone voi suorittaa liukulennolla, voitiin piirtää todennäköinen ympyrä kartalle, jonka sisäpuolella Ilmattaren täytyi olla. Ei tosin tunnettu Ilmattaren kykyä suorittaa purjelentoa, mutta ottaen huomioon silloin vallitsevat tuulisuhteet voitiin siitäkin tehdä summittainen arvio ja piirtää kartalle edellisen kanssa samankeskeinen, laajempi ympyrä, jossa kone voisi mahdollisesti sijaita, ellei sitä löydettäisi pienemmästä ympyrästä. Pian oli retkikunta valmis, Courakopulos itse, mekaanikko, joka samalla oli radiosähköttäjä, tutkalaitteitten erikoistuntija, taitava ampuja jne. sekä varsinainen ohjaaja. Kulkuneuvoksi valittiin nelimoottorinen pitkän matkan kone, joka oli varustettu melkein pallomaisilla matalapainerenkailla maastoon laskeutumista varten, ja aseistuksena oli koneeseen sijoitettu konekivääri, jotapaitsi joka miehellä oli uudenaikainen konepistooli — sekä luonnollisesti taskuaseet, metsästysvälineitä unohtamatta. — Ajettiin kartalle merkityn todennäköisyysympyrän keskipisteeseen ja siitä lähtien alettiin tutkia maata spiraalikierteisesti, tarkkaan ja vääjäämättä. Noustiin huippujen yli, mitään esteitä ei kierretty, kiikaroitiin, tähystettiin, valokuvattiin ja tutkittiin. Oli luonnollista, että jotain täytyi löytyä — — —.

Ystävämme olivat päässeet neuvotteluissa päällikön kanssa tyydyttäviin tuloksiin. Vietettiin leppoisaa joutenoloa. Oli esitetty gramofonilevyjä ja kuunneltu radiota, soitettu huuliharppua ja — ihmetelty. Gramofoni tuntui ritareista kaikkein ihmeellisimmältä. Siinä oli säilössä aikoja sitten soitettua ja kuultua musiikkia. Radiohan oli vain laite, jolla oli kuuluvaisuuden rajaa jatkettu. (On mainittava, että radion kuuluvaisuutta haittasivat vuoret.) Huuliharppu oli myös ihmeellinen. Siinä oli saatu täydellinen soittokone taskukokoon. Ritareilla oli kitara ja torvia. — Heidän musiikkinsa oli yksinkertaista. Marsseja ja vanhoja balladeja.

Kesken rauhallisen seurustelun hätkähti Jaakko ja huudahti: — Lentokone! Ja todellakin — kuului jyrinää, joka palautti ystäväimme mieliin sodan. Ääni oli samanlaista kuin raskaan pommikoneen ääni — ja sellainen kone itse asiassa olikin. Riennettiin ulos ja nähtiin kiikarilla kone, joka sivuutti pari etäistä vuoren huippua. Ystävämme aavistivat, että kone etsi heitä ja risteillessään löytäisi ennen pitkää laakson, vaikkei ehkä löytäisikään heitä ja heidän pienoista lennokkiaan. Tuntui jollain tavoin juhlalliselta olla sellaisen huomion kohteena ja toiselta puolen tuntui kammottavalta ajatella, että he joutuisivat taistelemaan, sillä he aavistivat, kuka heitä ajoi takaa ja että taistelu elämästä ja kuolemasta odotti heitä aivan lähimpinä hetkinä.

Minuutit olivat kalliita. Heidän täytyi koettaa selittää ritareille, mistä oli kysymys ja miten oli meneteltävä nykyaikaisessa taistelussa. Muutama sana »avoimesta järjestyksestä», »maastoutumisesta», »tulisuojasta» jne., mutta ennen kaikkea — taistelua oli vältettävä, oli neuvoteltava ja turvauduttava enemmän diplomatiaan kuin strategiaan ja taktiikkaan — enemmän viekkauteen kuin voimaan. Heidän itsensä täytyisi heti lähteä tarkastamaan Ilmattaren naamiointia ja luvata myöhemmin yhtyä ritareihin — tai jos taistelu olisi käynnissä, hyökätä vihollisen selkään. Akilles liittyi ystäväimme joukkoon, mutta muut ritarit kiiruhtivat aseistautumaan. He tuntuivat nauttivan tilanteesta. Vuosikausia he olivat harjoitelleet sotataitoa, ja nyt vihdoinkin koittaisi heidän suuri hetkensä.

Ystävämme ehtivät töin tuskin sen rinteen juurelle, jolle Ilmatar oli kätketty, kun lentokone palasi takaisin kierrokseltaan. Pojat piiloutuivat metsään ja seurasivat silmä kovana konetta, joka alkoi kierrellä laakson yläpuolella laskeutuen yhä alemmaksi ja alemmaksi. Maastoa tutkittiin ilmeisesti sangen tarkkaan ja sopivaa maihinlaskupaikkaa etsittiin. Pian alkoikin kone lähestyä maan pintaa — muutaman kerran tapasivat pyörät jo maata, ja lopulta oli pysyvä tuntuma maahan saavutettu. Pakeneva ilmavirta vapisutti syksyistä kulottunutta ruohoa ja lennätti kuivia lehtiä ja korsia tieltään, ja pyörät tupruttivat kuivaa pölyä ilmaan. Potkurien pyörintä vaimeni vähitellen, ja ennen pitkää pysähtyi kone poikain kohdalle, paikalle, johon Ilmatarkin oli ensimmäisen kerran laskeutunut. Koneesta laskettiin alas portaat, joita myöten ensimmäisenä asteli maahan yleväryhtinen, harmaaviiksinen Courakopulos pitäen vasemman kyynärvartensa varassa konepistoolia oikean käden nojatessa paksuun, koukkupäiseen ruokokeppiin. Toisena asteli näkyviin nuorempi tummaihoinen upseerinnäköinen mies, jonka vyöllä riippui karttalaukku, kaulassa prismakiikari ja kupeella pienoiskamera. Kainalossa oli hänelläkin konepistooli ja pari panoslipasta pisti esiin takin valtavasta sivutaskusta. Kolmantena seurasi suuri, sudenvärinen paimenkoira, joka sai käskyn vartioida konetta. Kolmas mies jäi istumaan koneen ohjaamoon, josta hän tähysteli valppaana ympäristöään imaisten silloin tällöin juuri sytyttämäänsä savuketta. Akilles ehdotti, että ammuttaisiin väijytyksestä — kolme ampujaa ja kolme maalia. Tulos olisi selvä ja saaliiksi saataisiin suuri lentokone arvaamattomine aarteineen. Akilleella oli juuri saamansa suurriista-ase, joten hänen sormensa syyhyivät. Pentti kielsi kuitenkin ehdottomasti. Toverusten kesken olisi voinut syntyä riita, ellei tilanteen jännittävyys ja ehdoton piilossa pysymisen välttämättömyys olisi pakottanut tyyneen harkintaan. Pian häipyivätkin kaksi ensimmäistä »vihollista» pienen pensaikon taakse matkallaan »linnaan», kolmannen jäädessä koiran kera vartioimaan konetta ja suojaamaan mahdollista peräytymistä. — Akilles ehdotti, että vallattaisiin kone, mutta ehdotus oli mahdoton toteutettavaksi, koska koira istui koneen vieressä, valppaana, korvat pystyssä tarkkaillen pienintäkin liikettä ja risahdusta. Onneksi Karri oli jäänyt Berenicen seuraan — sitä olisi ollut mahdoton hillitä. Pojat ajattelivat kuumeisesti, mutta yritys näytti mahdottomalta. Pentti ja Jaakko olivat jyrkästi verenvuodatusta vastaan, mutta pitivät kyllä viisaana katkaista vihollisen peräytymistien ottamalla lentokoneen tavalla tai toisella haltuunsa. He eivät halunneet alkaa vihollisuuksia, vaikka tunkeilijoitten käynti ilmeisesti koskikin juuri heitä — he eivät olleet omalla maallaan. Jos taistelu syntyisi, olisi sen alkaminen ritarien tai Courakopuloksen asia. Mietteet keskeytyivät kuitenkin äkkiä. Tilanne oli jollain tavoin muuttunut. Jaakko sen ensinnä huomasi ja pian muutkin olivat siitä selvillä. Jos jotain haluttiin tehdä, tarjoutui siihen odottamaton tilaisuus, jota ei varmasti kestäisi kauan. Arpa oli heitetty — toiminta voi alkaa!

— Minä lähden — Pentti sanoi.

Ritarit olivat kokoontuneet linnan pihaan ottamaan vastaan »vieraita». Tällä kertaa heillä ei ollut rengaspaitoja, kuten silloin, kun ystävämme heidät ensi kertaa kohtasivat. Samoin he eivät seisoneet suljetussa rivistössä, vaan makasivat matalan kiviaidan suojassa päällikköä lukuunottamatta, joka seisoi lähellä porttia. Miekkansa ja kiväärinsä oli hän asettanut käden ulottuville portin pylvään sisäpuolelle ja seisoi käsivarret rinnalla ristissä ylpeänä ja uhkaavana »vihollisten» lähestyessä. Kun nämä olivat saapuneet viidenkymmenen askeleen päähän, päällikkö kohotti kätensä pysähtymisen merkiksi. Courakopulos laski konepistoolinsa maahan, ja hänen toverinsa siirtyi istumaan alaslasketuin asein vähän matkan päässä olevan kiven kupeelle. Courakopulos otti taskustaan nenäliinan heilauttaen sitä pari kertaa ilmassa ja asteli päällikköä kohti pysähtyen kiviaidan ulkopuolelle noin kymmenen askeleen päähän ja tiedusteli jotakin käyttäen kaikkia tuntemiaan kieliä. Päällikkö pudisti vain päätään — hän joko ei ymmärtänyt tai ei tahtonut ymmärtää. Courakopulos näytti aluksi epävarmalta, mutta hänen silmänsä saivat äkkiä pahaenteisen välähdyksen. Berenice oli äkkiä juossut pihamaalle jostakin Karrin seuraamana. Karri oli se, jonka Courakopulos ensiksi tunsi, ja sitten — jokin seikka Berenicen puvussa palautti hänen mieleensä poikain ostokset heidän viime käynnillään Ankarassa. Nyt hän oli asiasta varma! Hän komensi jotain seuralaiselleen, joka otti heti suojan kiven takaa, josta vain uhkaava konepistoolin piippu pisti näkyviin, sitten hän pui nyrkkiään päällikköä kohti ja karjuen ja viittilöiden selitti, että kaksi poikaa ja lentokone on heti luovutettava hänelle — muuten! (Hän osoitti toveriaan ja selitti paljon puhuvilla liikkeillä, että — ta-ta-ta — pistooli alkaisi puhua.) Nyt tapahtui jotain odottamatonta. Huutaen Berenicelle jotain syöksyi päällikkö äkkiä sylipainiin Courakopuloksen kanssa. Hän sai lujan ristiotteen ja oli ilmeisesti harjaantuneempi painimaan kuin vastustajansa. Berenice oli äkkiä hävinnyt näyttämöltä. Kaikki muut näyttivät kadonneen, kuin maa olisi heidät niellyt — vain molemmat päälliköt punnersivat ja väänsivät. — Ritarille oli äkkiä selvinnyt, että häntä ei voinut ampua, niin kauan kun hän pysyi tarpeeksi lähellä vihollistaan, ja Courakopulokselle ja hänen apurilleen oli samaten käynyt selväksi, että painin ratkaisusta riippuisi taistelun tulos. Jos ritarien päällikkö saataisiin vangituksi, olisi Courakopuloksella kaikki valtit käsissään — ja tietysti myös päin vastoin. Apumies ajatteli ankarasti. Jos hän heittäisi aseensa ja rientäisi auttamaan päämiestään painissa, olisi varmaa, että ritari saisi heti apua ja varmasti ylivoiman. Ampua hän ei voinut ja muuri, jonka takana muut ritarit olivat, oli liian lähellä. Hän ei ennättäisi käydä auttamassa päämiestään ja tarttua sitten aseeseensa ennen, kuin muut olisivat heidän kimpussaan. Hän makasi ojassa suuren kiven suojassa ja koetti parhaansa mukaan siirtyä lähemmäksi henkensä edestä kamppailevaa paria. Asettaan hän ei uskaltanut laskea kädestään, sillä muurin takaa voisi joku hyökätä taistelijoiden avuksi ja silloin olisi ehdottomasti avattava tuli. Silmä kovana hän odotti hetkeä, jolloin painijat hetkeksikin irtoaisivat toisistaan. Silloin olisi hänen puututtava leikkiin. Olisi pieni työ suunnata tulisuihku, jossa kolmekymmentä luotia sekunnissa seuraisi toisiaan yhtenä nikkeliryöppynä, ritaria kohti. Jos näin kävisi, olisivat he »kukkoina tunkiolla».

Ritari oli pitempi ja kevyempi — Courakopulos hartiakkaampi ja tanakampi. Ritari suonikas ja sitkeä — Courakopulos voimakkaampi ja seisoi juurevammin maassa kiinni. Nyrkkeilyssä oli Courakopulos harjaantuneempi — painissa ritari. Ritari näytti noudattavan joitain sovittuja painisääntöjä — Courakopulos taas puolestaan yritti »vapaata» painia. Ritarin katse uhkui tarmoa, kylmää terästä ja säälimätöntä uhkaa — Courakopuloksen katse taas viekkautta ja raivoa. — Kamppailu oli jo kestänyt tuokion. Moneen kertaan olivat painijat pyörähtäneet ympäri, ja pian oli sammaleiseen ruohikkoon polkeutunut pyöreä tanner. Ritari oli ilmeisesti selvillä siitä, että irroittaminen hetkeksikin olisi hänen varma tuhonsa. Sen tähden hän imeytyi tiukasti vastustajaansa ja koetti saada tämän väsymään. Taistelu näytti pintapuolisesti katsottuna liian tasaväkiseltä — liian toivottomalta, mutta tarkempi havainnontekijä olisi huomannut, että poljettu, pyöreä tanner alkoi vähitellen muuttua soikeammaksi, taistelu siirtyi hitaasti, mutta vääjäämättömällä varmuudella porttia kohti. Kysymys oli siitä, kumpi jaksaisi kauemmin. Ritarin tyyni harkinta ja määrätietoinen pyrkimys veisi varmasti tulokseen, jos hänen voimansa riittäisivät. Courakopuloksen hillitön raivo saattoi hänet sokeaksi toisen pyrkimykselle siirtää taistelualuetta. Hän koetti keksiä keinoa toisen äkilliseksi tuhoamiseksi. Useamman kerran hän oli turhaan yrittänyt jalkakoukkua ja kerran toisensa jälkeen oli hän koettanut tavoittaa taskuaan, mutta aina valpas ritari oli toistaiseksi saanut torjutuksi nuo yritykset. Molempien otsalle alkoi ilmestyä hikikarpaloita, jotka vähitellen kasvoivat ja herahtivat juoksemaan poskia alas. Molemmat punoittivat ja hengitys alkoi muuttua läähättäväksi. — Sormi liipasimella seurasi Courakopuloksen apuri taistelua. Hän odotti omaa hetkeänsä.

Tilanteen muutos, minkä Jaakko oli havainnut, oli hyvin vähäpätöinen. Sen aiheutti kaniini, joka pujahti vikkelänä pensaasta toiseen aivan vartiokoiran nenän editse ja sukelsi lopuksi rinteessä olevaan reikään. Koiran huomio kiintyi tuohon reikään ja hetken sitä tuijotettuaan alkoi se hitaasti siirtyä reiän luo ja ennenkuin itse aavistikaan, kaivoi se täyttä päätä reikää suuremmaksi pehmeän, hiekansekaisen mullan suihkutessa ja pölistessä vikkelästi kuopivien etujalkojen alta kauas taakse. Pian sen kuono oli reiässä ja hetken kuluttua oli sen pää ja kaula aina lapaluita myöten hävinnyt näkyvistä. Tätä hetkeä Pentti käytti hyväkseen. Hän oli kiertänyt koneen taakse, jonne vartiomies ei voinut nähdä, ja ryömi hitaasti lähemmäksi ja lähemmäksi. Hän ei tuntenut koneen rakennetta, mutta arveli voivansa keksiä jonkun keinon sellaisen häiriön aiheuttamiseksi, että kone ainakin vähäksi aikaa tulisi käyttökelvottomaksi. Kopeloidessaan koneen metallinhohtoista kylkeä hän huomasi pienen hanan, joka oli ovelalla sulkulaitteella varmistettu, jotta se ei pääsisi tärinästä aukeamaan, mutta joka ei ollut mitenkään lukittu. Hän keinotteli hanan auki, ja hänen suureksi ilokseen lähti siitä ohuena kaarena virtaamaan kirkasta nestettä kulottuneeseen heinikkoon. Kastettuaan sormensa siihen ja haisteltuaan sormeaan hän totesi nesteen bensiiniksi. Hän oli vähällä kiljaista riemusta. Nyt oli eräs päämäärä saavutettu! Koneen elämänneste vuotaisi vähitellen kuiviin! — Verta he eivät halunneet vuodattaa, mutta sitä mieluummin — bensiiniä. Nopeasti hän vetäytyi askel askeleelta taaksepäin pitäen tiukasti silmällä koiraa, joka yhä edelleen kaivoi koloa rinteeseen. Hän puristi lujasti maasta löytämäänsä kepakkoa, jolla hän puolustautuisi koiraa vastaan, jos tämä huomaisi hänet ja syöksyisi kimppuun. Hän tiesi, että toverit antaisivat aseitten puhua, jos häntä uhkaisi vaara vartiomiehen taholta. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja pian liittyi hän tovereitten seuraan. Riemu oli rajaton. Nyt he tiesivät todella tehneensä jotain suurenmoista. — He eivät kuitenkaan tienneet sitä, ettei tämä ollut koneen ainoa bensiinitankki — vain pieni säiliö, josta nestettä voitiin mukavasti ottaa puhdistus- ym. tarkoituksiin koneen seisoessa kentällä.

Toverukset pitivät lyhyen neuvottelun. He tiesivät — tai ainakin luulivat tietävänsä — että heidän työnsä koneen suhteen oli päättynyt. Vartiomies tuskin voisi huomata vuotoa — niin valppaasti hänen täytyi tähystää seutua, ja koira ei varmasti ymmärtäisi hälyttää palattuaan luvattomasta kaniininmetsästyksestä. Toverusten hallussa oli huomattava osa »linnan» tuliaseista — ainakin taito sellaisten käyttämiseen, ja siksi heidän täytyi rientää ritarien avuksi, mutta siten, ettei heitä voitaisi havaita koneesta eikä myöskään »linnasta», sillä he olivat selvillä siitä, että Courakopulos antaisi konepistoolinsa puhua heti nähtyään heidät. Tässä täytyi turvautua Akilleen apuun. Hän tunsi kapean, kuivuneen puronuoman — tai oikeammin sarjan sellaisia ja niiden välillä olevia tiheitä pensaikkoja, joita myöten voi tuon matkan tehdä täysin huomaamatta, kunhan vain pysyi tarpeeksi matalana ja osasi käyttää tiettyä varovaisuutta. Pian olivatkin ystävämme matkalla ja äänettömästi hiipien kuin kolme intiaania tai ehkä paremminkin kuin kolme varjoa he samosivat salaperäistä reittiään myöten »linnaa» kohti. Jännittyneinä he kuuntelivat jotain merkkiä alkavasta taistelusta. Pieninkin risahdus säikäytti heitä. Heistä tuntui, että konepistoolit alkaisivat »puhua» minä hetkenä tahansa, ja se taas tietäisi lopun alkua laakson historiassa. Heidän täytyi päästä nopeasti ja huomaamatta perille ja heidän täytyi vielä viime hetkessä antaa ritareille ohjeita nykyisessä sodankäynnissä ja — mikäli mahdollista — estää sodan syttyminen.

Kierrettyään »linnan» taitse tulivat toverukset metsikköön, josta saattoi nähdä »taistelutantereelle». — Ensin he havaitsivat uupuneen painijaryhmän aivan kiviaidan vieressä lähellä porttia. Siinä painiskeli Courakopulos päällikön kanssa; oli ilmeistä, että päällikkö halusi viedä vihollisensa muurin taakse ja tämä ei tahtonut suosiolla tulla. Mutta missä oli saattaja — varamies? Jaakko tähysteli tähtäyskiikarilla ja pian hän keksikin apurin. Pellolla olevan kiven takaa pisti esiin konepistoolin piippu, joka uhkaavana suuntautui henkensä edestä painiskelevaan ryhmään. Silmänräpäyksessä Jaakko käsitti tilanteen. Jos painijat hetkeksikään irtautuisivat toisistaan tai jos joku muurin takaa ilmestyisi näkyviin, alkaisi pistooli laulaa surman säveltä. Poikain oli puututtava asiaan! Jaakko kiinnitti kiikarin kivääriin ja alkoi madella pensaitten suojassa eteenpäin. Lopulta hän pääsi sellaiseen paikkaan, josta saattoi nähdä kiven takaa esiin pistävän konepistoolin aina pyöreää, kiekkomaista panoslipasta myöten. Ohut, vaakasuora piippu oli liian pieni maali, mutta panoslipas oli jo tavoitettavissa oleva maalitaulu. Hän tähtäsi huolellisesti ja laukaus kajahti.

Lentokoneen tähystäjä ja vartija kaivoi uuden savukkeen taskustaan, sytytti sen edellisen jäännöksestä, rutisteli tämän palavan pään sammuksiin koneen laitaa vasten ja heitti sen huolettomasti laidan yli. Savukkeen pätkä ei ollut kuitenkaan täysin sammunut, vaan pieni punainen piste sen toisessa reunassa olisi riittänyt ilmaisemaan, että täysin vaaraton se ei vielä ollut. Se putosi bensiinin kostuttamaan kulottuneeseen ruohikkoon. Hetkisen näytti siltä, kuin tuo pieni kiiltävä piste yhä pienenisi, mutta pieni viriävä tuulenpuuska auttoi tuon pienoisen kipinän kasvua, itsestään palava rikkipitoinen paperi alkoi myös hehkua ja lopuksi kohosi pieni kiemurteleva savupatsas ilmaan ilmaisten, että savukkeen pätkä hehkui »täyttä häkää». Lähellä ollut kori alkoi kuumentua ja pian leimahti liekkiin. Muuta ei tarvittu. Humahtaen levisi liekki laajalle alalle koneen alle ja kohosi silmänräpäyksessä korkeaksi rovioksi, joka nousi koneen yli sen kummaltakin puolen. Liekki alkoi leviämisensä koneen peräpään kohdalta, ja siksipä vartiomies ennätti heilauttaa itsensä laidan yli ja loikata turvaan, ennenkuin liekki olisi hänet saartanut. Hän ei ennättänyt pelastaa aseitaan, eväitään tai mitään muutakaan. Epätoivoissaan hän katseli, miten pyörien renkaat syttyivät ja paukahtaen halkesivat, miten liekki leimusi koneen kyljessä olevasta hanasta ja miten kuumentuneen koneen sisäpuolelta savu alkoi tuprahdella. Vartiokoira oli paennut ulvoen paikalta ja myös vartiomies katsoi viisaimmaksi ottaa jalat alleen. Se ei todellakaan tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin, sillä pian kuului huumaava räjähdys ja valtavan savupatsaan kohotessa satojen metrien korkeuteen koneen viimeiset jäännökset paloivat jättiläismäisenä roviona. Hehkuvat, vääristyneet metallilevyt ja tangot vain siirottivat kaikkiin ilmansuuntiin loimuavien liekkien keskeltä ja silloin tällöin räsähti sarja teräviä paukauksia, kun joku panoslipas oli kuumuudesta syttynyt.

Heti kun Jaakon laukaus oli kajahtanut, alkoivat tapaukset seurata nopeasti toisiaan. Helähtäen lensi konepistooli kiven takana väijyvän vihollisen kourista. Salamannopeasti juoksi hän ottamaan Courakopuloksen maahan jättämää asetta, ja samassa silmänräpäyksessä syöksyi muurin takaa kaksi ritaria päällikkönsä avuksi. Kolme ritaria raastoi, veti ja laahasi kiroilevaa, huitovaa ja potkivaa Courakopulosta portille. Konepistoolimies oli saanut aseen käteensä ja suuntasi sitä riehuvaa ryhmää kohti. Akilles ja Jaakko tähtäsivät vihollistaan kiikarikivääreillään sormi liipaisimella. Taistelu oli todella alkanut. Kysymys oli vain siitä, kuka ehtisi ensin laukaista. Samassa sai tilanne kuitenkin uuden käänteen. Kuului kumea jyrähdys ja valtava savupatsas nousi taivaalle sieltä, missä lentokoneen tuli sijaita. Konepistoolimies kääntyi hölmistyneenä sinne — vain hetkeksi, mutta tuo hetki oli kohtalokas. Pentti oli muiden huomaamatta ryöminyt metsiköstä aukealle käyttäen suojanaan heinikkoa, kiviä ja pieniä katajia. Kun konepistoolimies kääntyi laskien samalla aseensa, oli Pentti salaman nopeudella syöksynyt pystyyn ja heittäytyi koko voimallaan takaapäin miehen kimppuun iskien tätä taivutetulla kyynärpäällään lapaluiden väliin. Tuskasta ulvahtaen lensi mies suulleen aseen singotessa kauaksi hänen käsistään. Pentti hyökkäsi aseen luo asettaen jalkansa sen päälle ja tähdäten vihollista taskuaseellaan pakotti paljonpuhuvalla vasemman käden liikkeellä tätä nostamaan kätensä. Mies totteli, ja pian olivat Akilles ja Jaakko paikalla ja komensivat miehen kulkemaan edellään linnan portille. Ritarit sitoivat parhaillaan Courakopulosta köysiin, kun ystävämme saapuivat paikalle vankeineen. Akilles ja Jaakko kulkivat vangin vieressä kumpikin puolellaan, ja perässä asteli Pentti pitäen taskuaseensa piippua painettuna vangin selkää vasten.

Molemmille vangeille oli selvinnyt, että heidän lentokoneensa oli tuhoutunut. Oliko vartiomies hävinnyt koneen mukana vai ei, ei heitä paljoakaan liikuttanut. Vangiksi joutuminen oli heille nyt melkoisen yhdentekevää, kun paluutie oli katkaistu. Nyt täytyisi saada pojat puolelleen hinnalla millä hyvänsä. He olivat ainoat olennot maan päällä, jotka kykenivät auttamaan. Courakopulos ajatteli suunnatonta omaisuuttaan ja valtaansa kaikkialla maailmassa ja toiselta puolen sitä, että joutuisi viettämään lopun ikäänsä laaksossa. Hän olisi valmis luovuttamaan koko omaisuutensa, jos niikseen tulisi, päästäkseen laaksosta. Olisi helppo asia ansaita uusi omaisuus siinä maailmassa, jonka hän tunsi, mutta joka ei tuntenut häntä. Täällä laaksossa voisi hän näytellä vain toisarvoisen ihmisen osaa. Vaikka hän saisi olla vapaanakin, olisi hän tavallaan aina vartioitu ja aina epäilty. Vaikka eihän sitäkään voinut varmaan tietää. Ehkäpä täälläkin oli olemassa kastijako. Ehkäpä täälläkin löytyisi sorrettuja ihmisiä, joiden keskuudessa voisi herättää tyytymättömyyttä, saada aikaan kapinan ja kiivetä itse johtoon? — Toistaiseksi tuli näytellä katuvaa ja nöyrää ja saada osakseen niin paljon myötätuntoa ja luottamusta kuin suinkin. — Tällaisia mietteitä liikkui hänen mielessään hänen astellessaan saattajineen kohti vankilaa — odottamaan tuomiotaan, joka hänen mielestään ei voisi olla raskas, koska mitään »rikosta» ei todellisuudessa ollut tapahtunut. Hetkeksi haihtui kuitenkin nöyryys Courakopuloksen mielestä. Ennenkuin kulkue oli ehtinyt vankilaan, liittyi joukkueeseen lentokoneen vartiomies taluttaen hihnasta koiraa tai oikeammin kai koira opastaen miestä pitkin Courakopuloksen jälkiä. Mies antautui sovinnolla vangiksi ja luovutti koiran ritarien päällikölle. Courakopulos sähähti kuin kiukkuinen tiikeri ja alkoi syytää suustaan erikielisiä haukkumasanoja, mutta hänet käskettiin vaikenemaan. Oli selvää, että molemmat osapuolet olivat menettäneet — sekä ritareita vastaan lähtenyt aseistettu retkikunta että konetta vartioimaan jäänyt »osasto», mutta kumpikin halusi vierittää syyn toiselle. — Missään tapauksessa ei viimeksi saatua vankia voisi sijoittaa toisten kanssa samaan »koppiin».

Korkea oikeus istui. Itse päällikkö jakoi oikeutta. Mitä Courakopulokseen tulee, oli tuomio selvä. »Väkivalloin tunkeutuminen Kultaisen Taljan laaksoon rangaistakoon kuolemalla», kuului ankara laki. Tämän mukaan tuomittiin Courakopulos kuolemaan, mutta julistettiin tuomio ehdonalaiseksi kahden vuoden koeajalla. »Jos syytetty on elänyt maassa kaksi vuotta täysin nuhteettomana ja hyödyllisenä kansalaisena, peruutetaan tuomio, ja jos syytetty tämän jälkeen joutuu tuomituksi rikoksesta lakia vastaan, tuomittakoon hänet raskauttavien asianhaarain vallitessa tehdystä rikoksesta.» Apumiehet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, mutta lievennettiin heidänkin tuomionsa ehdonalaiseksi samoin kuin heidän päällikkönsäkin tuomio. Näiden kahden koevuoden kuluessa heillä ei ollut oikeutta käyttää mitään aseita. Mikäli he eivät ennestään olleet naimisissa, saivat he luvan mennä naimisiin täällä — ei kuitenkaan aatelissäätyyn kuuluvien kanssa. — Tuomiota kuullessaan kalpeni Courakopulos aluksi, mutta tyytyväinen hymy levisi hänen kasvoilleen hänen kuultuaan, että hän saisi elää kaksi vuotta vapaana. — Kahdessa vuodessa ehtisi hän tehdä paljon — sen ajan kuluttua hän olisi päällikkö ja sitten hänellä ainakin olisi mahdollisuus päästä muun maailman yhteyteen. Luultavasti jo aikaisemminkin, sillä nyt hänellä olisi tilaisuus tutustua »poikien» keksintöön. Parempaa tilaisuutta tuskin saattoi toivoakaan. Sekä hän että hänen takaa ajamansa »pojat» olivat nyt suljetut ikäänkuin samaan karsinaan. Oli vain meneteltävä viisaasti — —.

— Mitä arvelet tuomiosta Pentti? — Jaakko kysyi.

— Sitä vain — Pentti vastasi — että meidän on ajateltava koulua.

— Senhän olin aivan unohtanut! — Jaakko sanoi. — Rehtorikin oli määrännyt, että saisimme ylimääräistä lomaa korkeintaan kuukauden. Meidän on pidettävä kiirettä, jos haluamme siirtyä ylemmälle luokalle, jonne suoritimme jo tutkinnon.

— Olisi tosiaan vähän noloa palata entisten luokkatoverien joukkoon, — Pentti myönsi — mutta on vähän uskallettua jättää Courakopulos tänne »huseeraamaan». Olen varma, että hän selviytyy täältä pois tavalla tai toisella ja silloin on laakson itsenäisyys mennyt.

— Sitähän minäkin tässä tuumin — Jaakko arveli. — Hän kykenee arvioimaan laakson taloudelliset mahdollisuudet ja hän kyllä osaa ottaa ne haltuunsa ja raivaa tavalla tai toisella pääsyn ulkomaailman yhteyteen.

— Meidän on puhuttava ritareille järkeä — Pentti sanoi. — Emme uskalla jättää laaksoa juuri nyt, vaikkapa sitten emme pääsisikään ylemmälle luokalle. Ensin on meidän saatava varmuus siitä, että ritarit ovat turvatut vihollisiltaan!

— Totta puhuen tuomio oli liian lievä Courakopulokseen nähden, mutta on ehkä vähän uskallettua puuttua asiaan — Jaakko arveli. — Katsotaanpa pari päivää — ehkäpä joku tilaisuus tarjoutuu meidänkin puuttua asioitten kulkuun.

Heidän keskustellessaan oli Berenice liittynyt mukaan ja keskustelu sai aivan itsestään toisen suunnan.

— Tahtoisin, että näkisitte maamme keväällä ja aikaisin kesällä! — Berenice huudahti. — Kun lumi on lähtenyt, peittyvät rinteet mitä erivärisimpiin verhoihin. Toiset rinteet ovat sinisiä, toiset punaisia ja valkoisia, ja kun atsaleat kukkivat, ovat monet rinteet mitä hienoimman kukkamaton peitossa. Ne aivankuin vaahtoavat valkeita ja korallinpunaisia kukkia. Auringon noustessa vuoren harjan takaa ja sumun noustessa ylemmäksi ja vähitellen haihtuessa on valojen ja värien leikki aivan huumaava. Lintujen laulu täyttää avaruuden, hyönteismaailma herää ja ahkerat mehiläiset lentävät kukasta kukkaan. — Loistavanvärisiä perhosia leijailee ilmassa, ja minusta tuntuu silloin, että Eedenin yrttitarha ei ole voinut olla kauniimpi. Monasti ajattelenkin, että se on ollut juuri täällä. Sen tähden tuntuu ikävältä, että kaikki ritarit vain uneksivat sodasta ja valmistautuvat sotaa varten. — Miksi eivät kaikki ihmiset ole ystäviä keskenään! Minusta oli eilinen taistelu julma, vaikka se onneksi menikin ilman veren vuodatusta. Jännää se kyllä oli! Olin ihan pakahtua jännityksestä, kun muurin raosta katselin isän ja Courakopuloksen painia. — En ymmärrä, miksi tuo Courakopulos tulee tänne sotaisissa aikeissa? Jos oikein käsitin, etsi hän teitä. Miksi olette hänen vihamiehiään ja mikä mies hän oikein on? — Mielestäni ei hän saisi olla vapaana ainakaan niin kauan, kun te olette täällä. Olen monta kertaa pelästynyt hänen katsettaan — etenkin kun jompikumpi teistä on lähettyvillä. Aionkin sanoa isälle, että jotain ikävyyksiä vielä varmasti sattuu.

Bereniceä huudettiin naisten puolelle, ja ystävämme jäivät jatkamaan tilanteen pohtimista. Keskustellessaan he olivat edenneet metsäpolulle asti, ja äkkiä Jaakko sanoi:

— Nyt meidän on kiireesti palattava takaisin. Muista, että Courakopulos on vapaana, ja jos hän tapaisi meidät metsässä, niin silloin — —.

— Siinä paha, missä puhutaan! Tuollahan Courakopulos tulee vastaamme muina miehinä — käännytään äkkiä ympäri.

— Ja siellä tulee ystävämme pikakiväärimies — tosin ilman asetta, mutta varmasti heillä on jotain mielessä. Olemme juosseet ansaan.

— Ei hätää, kun vain olemme kylmäverisiä — Pentti kuiskasi. — Muista, että he eivät pysty meitä tavoittamaan, jos vain itse emme juokse umpikujaan. Tässä oikealla on metsä harvaa heti pensaiden takana. Poiketaan sinne.

Ja niinpä ystävykset pujahtivat polulta pensaikkoon ja pian olivat he saaneet turvallisen etumatkan käyttäen hyväkseen painovoimaa eristäviä vaatteitaan. He kuulivat, kuinka heitä ajettiin takaa, mutta lopuksi jäivät takaa-ajajat kokonaan jälkeen ja kadottivat tuntuman nuorukaisiin. Seikkailu oli oikeastaan hauskaa piilosilla oloa. Pujahdettiin metsiköstä metsikköön ja pensaikosta toiseen ja odoteltiin takaa-ajajia. Lopulta tultiin aukealle ja ystävämme käsittivät olevansa turvassa.

Seuraavana aamuna heitä kuitenkin odotti vähemmän miellyttävä yllätys. Päällikkö ilmestyi aikaisin aamulla heidän huoneeseensa kalpeana ja uhkaavan näköisenä. Hän seisoi vähän aikaa aivan hiljaa kuin ukkospilvi — katsoi salamoivin silmin vuoroon kumpaiseenkin ja hengitti kuuluvasti. Hänen suunsa oli suorana ja ohuena viivana kasvoissa kuin puukon piirto valkeassa tuohessa. Sieraimet olivat luonnottomasti laajentuneet, ja omituinen kalpeus levisi nenänpielistä alaspäin pitkin poskijuonteita ja itse poskipäissä paloi kaksi punertavaa kuumeista täplää. Lopuksi hän sanoi rauhallisella, mutta jäätävän kylmällä äänellä:

— Kumpi teistä on yöllä tunkeutunut aarrekammion etuhuoneeseen ja vienyt sieltä vanhan kreikkalaisen korun? Vai oletteko ehkä molemmat syyllisiä?

— Ei kumpikaan! — molemmat pojat vastasivat yhteen ääneen.

— Uskoisin teitä mielelläni ja avoin ja kirkas katseenne puhuukin puolestanne. Mieltäni pahoittaakin eniten se, että minun on epäiltävä teitä, vaikka olette jo ehtineet valloittaa sydämeni. Mutta tosiasiat puhuvat teitä vastaan. Tämä löytyi huoneesta. — Kenen se on?

— Kyllä se on minun — Pentti sanoi ja ojensi kätensä ottaakseen mustan »baskerin», jota ritari piti kädessään.

— Ei niin nopeasti, poikaseni. Se löytyi aarrekammion etuhuoneesta. Ristikko oli murrettu ja lakki oli lattialla akkunan alapuolella. Mitään muuta ei ole kadonnut kuin pieni koru, mutta lakimme tuomitsee kuolemaan sen, joka omavaltaisesti tunkeutuu aarretaloon. Minun täytyy tutkia tavaranne, ja jos koru löytyy täältä, on sitä pidettävä riittävänä todistuksena.

Tavarat tutkittiin. Pojat saivat itse avata reppunsa ja ottaa esille hyllyille sijoitetut esineet, avata laatikot ja tyhjentää taskunsa. Kaikki kolme huokasivat jo helpotuksesta, kun tavarat oli tutkittu, mutta sitten havaitsi ritari akkunasyvennyksessä pienen hopeisen kukkamaljakon, jossa oli vaatimaton kimppu syksyn viimeisiä kukkia, joita Berenice usein toi tuliaisina pojille yksinäisiltä kävelyretkiltään. Aivan kuin ajatuksissaan tarttui hän maljakkoon, helisti sitä kädessään ja kalpeni äkkiä. Maljakosta oli kuulunut epäilyttävää rapinaa. Hän sieppasi kukkakimpun käteensä, kaatoi varovasti veden pois ja hetken päästä oli hänen kädessään kaivattu koru.

Toverukset istuivat tyrmässä. Ilta alkoi jo hämärtää, mutta siitä huolimatta oli ruoka koskemattomana yksinkertaisella pöydällä — oli ollut jo aamusta alkaen. Tapausta oli pohdittu moneen kertaan, ja ajatukset tahtoivat kiertää yhä samaa noidankehää. He tiesivät, kuka oli syypää tähän, mutta heillä ei ollut pienintäkään mahdollisuutta todistaa mitään. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Pentti sanoi:

— Voi tuhannen tuhatta turkkilaista! Miksi en huomannut sitä lakin putoamista. Se siitä tuli, että leikittiin piilosilla sen Courakopuloksen kanssa. Aatteensa sai hän varmasti vasta sen jälkeen, kun oli löytänyt lakin. Mutta me pilaamme vain asiamme, jos koetamme syyttää häntä. Saa muuten nähdä, kuinka kauan meitä kiusataan täällä. Harmi, että sedän keksintö menee tuollaiselle roistolle — en paremmin sano.

— Ei mene! Ilmatar on sellaisessa paikassa, ettei sinne niin vain päästä, ja toisekseen olen varma, että me vielä selviydymme. Akilles ei ainakaan usko meistä mitään pahaa ja hän koettaa varmasti tutkia, miten Courakopulos on menetellyt. Sillä pojalla on päätä ja hyvät »hoksottimet».

— Unohdat Berenicen! Hän saa varmasti aikaan lykkäyksen ja sitten me saamme tilaisuuden tutkia asiaa. — Olen jo suunnitellut sormenjälkitutkimusta, ja elleivät ritarit olisi sotkeneet jälkiä, voitaisiin Karria käyttää poliisikoirana.

— Virhe oli oikeastaan siinä, että lähdimme uudelle retkelle Ankaraan. Silloinhan Courakopulos pääsi jäljillemme.

— Ja meidän kun piti jäädä tänne ritareita suojelemaan ja varoittamaan. — Niin — entiselle luokallemme jäämme joka tapauksessa. Ei tämä asia ainakaan muutamaan päivään selviä. — Mutta selvitä sen täytyy!

Toverukset koettivat vakuuttaa itselleen ja toisilleen, että asia selviää, mutta sisimmässään tunsi kumpikin outoa levottomuutta. Kurkussa tuntui tuollainen katkera pala, ikäänkuin kappale hapanta omenaa olisi nieluun tarttunut. Joskus tuntui kaulan ympärillä vähän kihelmöivä kuristava tunne. Se sai mieleen karkean hamppuköyden, ja silloin kävivät kylmät ja kuumat väreet ruumiin läpi ja iho nousi kananlihalle. Mutta nuoruus on joustava. Hetken päästä nukkui kumpikin lavitsallaan sikeässä unessa ja »veteli hirsiä» täyttä päätä.

Aamulla istui oikeus. Huomattavammat ritarit muodostivat lautakunnan, päällikkö hoiti tuomarin tehtäviä apunaan lakimies, joka toimi kirjurina ja jolla oli vanhan juhlallisen pergamenttikäärön muodostama lakikirja. Hämmästyksekseen ja suureksi ilokseen näkivät pojat Akilleen ritarien joukossa. Hän nyökkäsi ystävällisesti ja hänen tuskin huomattavasta silmän vilkutuksestaan pojat saivat uutta rohkeutta. He tiesivät, että heillä oli lämmin puolustaja. Itse asiassa he tiesivät ritarien yleensä ja päällikön erityisesti toivovan heidän syyttömyyttään, mutta laki on laki.

Ensiksi luovutti päällikkö puheenvuoron eräälle vanhalle ritarille, joka ensimmäisenä oli havainnut, että aarretalossa oli käyty. Hän oli aikaisin aamulla kulkenut talon ohi ja havainnut jotain outoa eteishuoneen akkunassa. Mentyään asiaa tutkimaan oli hän huomannut, että ikkunaristikkoa oli väännetty ilmeisesti jollakin pitkällä kangella, joten tangot olivat vääntyneitä ja niitä peittävässä ruosteessa ja pölyssä oli merkkejä väkivallasta. Myös pieniä puunsiruja ja puun kuoresta lähtenyttä nöyhtää oli tarttunut tankoihin. Eräs tangoista oli toisesta päästään irtautunut seinästä. Ristikon takana oleva pergamentti oli viilletty irti siten, että yksi sivu piteli sitä paikoillaan. Haettuaan päällikön käsiinsä hän oli tehnyt ilmoituksen asiasta. He olivat menneet sisään ja todenneet ensiksikin, että varsinaiseen aarrekammioon ei oltu tunkeuduttu ja että eteishuoneesta oli viety vain pieni koru sekä että lattialla, aivan akkunan alapuolella oli musta päähine. Tämä oli sellainen, jota nuoret muukalaiset käyttivät ja jollaista ei laakson omilla asukkailla varmastikaan ollut ja — mikäli hän saattoi päätellä — ei myöskään myöhemmin saapuneilla muukalaisilla. Enempää hän ei asiasta tiennyt.

Päällikkö tiedusteli sitten kokoontuneilta ritareilta, oliko kukaan nähnyt joko nuoria muukalaisia tai joitain muita henkilöitä liikkuvan aarretalon läheisyydessä, mutta kukaan ei ollut havainnut mitään epäilyttävää. Sen sijaan ilmoitti eräs ritari löytäneensä aarretalon läheltä ruohikosta kangen, jota ilmeisesti oli käytetty ristikon murtamiseen. Sitten ilmoitti päällikkö, että hän oli löytänyt korun — nuorten muukalaisten huoneesta.

Ilmoitus herätti tavatonta mielten kuohua. Uhkaavaa murinaa kuului eri tahoilta, ja eräs ritari huusi, että asia on siten täysin selvä ja että rikolliset on viipymättä tuomittava ja, koska he lisäksi ovat käyttäneet väärin heille osoitettua luottamusta, on käytettävä ankarinta lain määräämää rangaistusta.

— Päällikkö vaati hiljaisuutta ja antoi pojille tilaisuuden selittää asiaa omalta kannaltaan sanoen:

— Te ymmärrätte, että epäilyt mitä raskaimmasta rikoksesta ovat kohdistuneet teihin. Tahdomme viimeiseen asti toivoa, että voitte torjua nämä epäilyt ja puhdistaa maineenne, mutta jos — vastoin luuloamme — olette syylliset, niin kehoittaisin teitä tunnustamaan ja selittämään. Nuoren henkilön hairahdus, jos hän sen katuen tunnustaa, on ymmärrettävää ja voi oikeuttaa lievennystä tuomioon ja, jos selitys on hyväksyttävä, jopa vapauttaakin rangaistuksesta. Kehoitan teitä tarkoin harkitsemaan vastausta, jota teiltä odotamme. Koska lakki, joka on otettu talteen, on Pentin, on hänen annettava ensin selityksensä.

— Miten lakkini on joutunut aarretaloon, on minulle täysin tuntematonta. Käytin sitä eilen illalla viimeksi ollessani Jaakon kanssa metsässä kävelemässä ja lienen sen pudottanut juostessamme pakoon Courakopulosta ja hänen apuriaan.

— Minkä tähden juoksitte pakoon? — Jos teitä täällä joku ahdistaa, on siitä luonnollisesti heti ilmoitettava minulle — päällikkö sanoi. Maassahan on rauha ja yleisen turvallisuuden säilyttäminen on tietysti ensimmäinen velvollisuutemme. Selitys tuntuu siksi oudolta, että se tulee näin myöhään. Ehkä Jaakko voi selittää pakenemisenne syyn.

— Courakopulos on vainonnut meitä ennenkin ja meidän tähtemme hän on tänne tullutkin. Kävisi pitkäksi selittää, mitä hän vainoamisellaan tarkoittaa, mutta sen verran voi sanoa, että hän ainakin epäilee, että meillä on tiedossamme eräs keksintö, jonka hän koettaa pakkokeinoilla saada tietoonsa. Käydessämme hankkimassa teille ulkomaisia tavaroita hän pääsi jäljillemme ja sai määrätyksi suunnilleen paikan, missä laaksonne sijaitsee. Sitten hän on määrätietoisesti etsinyt laakson ja hyökännyt tänne toivossa saada meidät käsiinsä. — Eilen illalla keskustelimme juuri siitä, että meidän pitäisi ilmoittaa hänen aikeistaan jotakin ja että hän on muutenkin vaarallinen henkilö. Siinä jutellessamme jouduimme metsään ja kohtasimme Courakopuloksen polulla. Käännyimme ympäri ja näimme entisen konepistoolimiehen seuranneen perässämme — lähdimme juoksemaan metsään, jolloin molemmat miehet ajoivat meitä takaa kuitenkaan saavuttamatta meitä. Kotiin tullessamme tapasin Akilleksen ja juostuamme vielä tavanmukaisen iltakierroksemme menimme nukkumaan. En kiinnittänyt huomiota Pentin lakkiin, mutta pidän todennäköisenä, että hän hukkasi sen metsässä juostessamme pakoon vainoojiamme.

— Olette siis tavanneet Akilleksen illalla! Hän voinee siis todistaa jotain puheestanne ja annankin puheenvuoron hänelle.

— Lausun ensiksikin ihmetykseni siitä, että ystäviäni voidaan epäillä — Akilles huudahti polttavin poskin. — Tapasin todellakin toverini illalla ja juoksimme tavallisen kierroksemme. Jaakko mainitsi myöskin siitä, että he Pentin kera olivat »leikkineet piilosilla» Courakopuloksen kanssa metsässä. En tullut silloin kiinnittäneeksi huomiota Pentin lakkiin, koska hän yhtä usein kulkee paljain päin kuin lakki päässäkin. — Olen miettinyt asiaa paljon ja olen varma, että »rikos» on tahallaan järjestetty, jotta ystäväni joutuisivat epäillyiksi. — Koru ei ole sen arvoinen, että se houkuttelisi ketään rikokseen, ja toiseksi en voi käsittää, että lakki olisi voinut »pudota» ikkunan sisäpuolelle, sillä kenenkään pää ei mahdu ristikon aukosta. Koru on ongittu seipäällä ja lakki on pudotettu tahallaan lattialle. Sitä vain en ymmärrä, miten koru on saatu maljakkoon, sillä sinne sitä ei ole voitu saada millään seipäällä ja huoneeseen tuskin kukaan on yöllä päässyt ja tuskinpa päivälläkään ilman, että sitä olisi huomattu. Minusta tuntuu kuitenkin siltä, että aarretalossa on käyty jo aikaisemmin iltapäivällä. Siellähän on melko yksinäistä, joten se ei ole mahdotonta — pimeässä ei siellä olisi voitu tuota korua nähdäkään. Luulisin, että koru on pantu maljakkoon sillä välin, kun toverini seikkailivat metsässä — sen jälkeen siihen ei nähdäkseni ole ollut tilaisuutta.

Seurasi hetkisen hiljaisuus, jonka aikana kaikki tuntuivat miettivän ankarasti. Lopuksi pyysi eräs vanha ritari puheenvuoron ja sanoi:

— Tässä on esitetty väitteitä, arveluita ja syytöksiä, ja lisään — todistamattomia syytöksiä. Nuoret muukalaiset tietävät hyvin, että Courakopuloksen sanoihin ei voi luottaa, ja siksi on häntä helppo syyttää, mutta voidaanko heidän omiin sanoihinsakaan luottaa paljon enemmän? — Aseet käsissä hekin saapuivat tänne ja jos he eivät olisi kohdanneet ylivoimaa, on luultavaa, että aseita olisi käytettykin. Mielestäni ei heidän väitteilleen ole annettava mitään arvoa, elleivät he voi niitä todistaa. — Akilles on lausunut kylläkin järkeviä ajatuksia, mutta ellei voida todistaa, miten koru on joutunut heidän haltuunsa, ovat he syyllisiä. Vaadin tuomiota.

Hyväksyvää mutinaa kuului joukosta, päällikkö vaati hiljaisuutta koputtaen nuijalla pöytään, sihteeri kirjoitteli ahkerasti pergamenttiliuskalle jotakin. Jännittävää odotusta oli ilmassa — tuntui, että asia oli ratkaisuvaiheessa, ja ystävämme tunsivat »nahoissaan», että yleinen mielipide oli heitä vastaan. Äänestyksessä voittaisi varmasti heille vihamielinen suunta. Juuri kun päällikkö avasi suunsa puhuakseen, lensi ovi auki ja Berenice juoksi sisään hengästyneenä, tukka hajallaan ja silmät kauhun laajentamina. Toisissa oloissa hän tällä kertaa olisi näyttänyt vähän naurettavalta »golffareineen» ja bulgarialaisine, käsin kirjailtune puseroineen, mutta nyt hän vaikutti pikku raivottarelta ja — suurelta sankarilta. Hengitettyään muutaman kerran kuuluvasti rinta aaltoillen ja luotuaan leimuavat silmänsä isäänsä, päällikköön, hän huusi:

— Olette väärässä kaikki! — Pentti ja Jaakko eivät ole voineet tehdä mitään pahaa — kaikki on tuon Courakopuloksen syytä. Olen vihannut häntä siitä hetkestä lähtien, jolloin painit hänen kanssaan. Hänen silmissään oli silloin murhanhimoa, petosta ja raivoa. Voi miten vihaan hänen katsettaan! — Kun illalla näin hänet metsässä, kun hän pyöritti etusormensa ympäri Pentin mustaa lakkia ja kun hänen suunsa vetäytyi murhanhimoiseen hymyyn ja hänen silmistään uhosi jäätävää kylmyyttä ja vahingoniloa, olin varma, että Pentille oli tapahtunut jotain hirveää. Jalkani eivät tahtoneet totella, mutta minun oli tultava kotiin ja minä juoksin. — Kun sitten näin poikain juoksevan iloisina ja huolettomina, putosi kivi sydämeltäni, mutta sitten alkoi jalkojani todella heikottaa. Minun tarvitsi pinnistää kaikki voimani voidakseni hakea kaivon kannelta maljakon, jonka olin kiilloittanut ja jättänyt siihen hakeakseni metsästä kauniita oksia ja lehtiä; vein sen poikain huoneeseen ja lähdin nukkumaan. — Ensiksi en saanut unta ja kun vihdoin nukuin, näin kauheita unia. En tiedä mitä on tapahtunut — minulle ei koskaan kerrota mitään, mutta olen kuullut sanan sieltä, toisen täältä ja onneksi pääsin tänne. — Te ette saa tehdä mitään Pentille ja Jaakolle! Jos jotain on tapahtunut, on se Courakopuloksen työtä. Minä tiedän!

Kiihkeää sanatulvaa seurasi pian vastavaikutus. Kyyneleet silmissä vaipui Berenice lähimmälle tuolille — hänen hennot hartiansa nytkähtelivät hieman — näki, että hän taisteli itkua vastaan, mutta rauhoittui sitten vähitellen. — Ritarit olivat hetken vaiti — ensimmäisenä tointui päällikkö, astui Berenicen luo ja, laskien hyväillen kätensä hänen päälaelleen, sanoi hiljaa:

— Emme me tee ystävillesi mitään — he ovat meidän kaikkien ystäviä. Me olemme olleet sokeita, mutta sinä olet — ehkä täysin tietämättäsi — selvittänyt koko kysymyksen. — Lausun kai meidän kaikkien yksimielisen käsityksen, kun julistan nuoret ystävämme vapaiksi ja valitan syvästi syntynyttä väärinkäsitystä.

— Oikein! — kuului ritarien hyväksyntä kuin yhdestä suusta.

— Courakopuloksen tuomio lienee selvä — päällikkö sanoi. — Hän on ehdonalainen, ja tämä lisä riittänee hänen tuomionsa täytäntöön panoon. Hänet on heti tuotava tänne elävänä tai kuolleena.

Sali tyhjeni äkkiä. Jännittävä takaa-ajo oli alkamassa. Pentti ja Jaakko eivät halunneet olla mukana ihmismetsästyksessä, ja Akilles tahtoi jäädä heidän seuraansa — vaikka hän tunnustikin ystävilleen, että kiusaus oli suuri. Ehkäpä hän näin menetti ainutlaatuisen tilaisuuden uuden kiväärinsä koettelemiseen todellisessa käytössä. Pentti ja Jaakko ehdottivat vielä yhteistä metsästysmatkaa vuorille, ennenkuin heidän oli pakko lähteä laaksosta. Pian olivatkin ystävykset syventyneet retken suunnitteluihin. Matkasta ei tulisi vain metsästysmatka, vaan yhtenä päämääränä — ehkäpä tärkeimpänä, olisi eräitten vuorten tutkiminen. Akilles sanoi rinteillä näkyvän merkkejä vanhasta kaivostoiminnasta. Ritareita ei sellainen suuresti kiinnostanut, koska heillä, rautaa lukuunottamatta, oli metalleja tarpeeksi ja rautaa ei vanhoissa kaivoksissa ollut. Vanhanajan kansat eivät silloisin välinein olleet voineet tunkeutua kovinkaan syvälle vuoreen, joten siellä ehkä riittäisi työmaata tarpeeksi sille, jolla olisi nykyajan välineet käytettävissä. Jaakko ja Pentti olivat kertoneet timanttiporista, paineilmamoottoreista, dynamiitista ym., ja nyt suunniteltiin laakson tulevaisuutta, kun kerran yhteys ulkomaailmaan oli saatu. — Siitä huolimatta, että keskustelu oli vilkasta — ehkäpä liiankin vilkasta — oli toverusten alitajunnassa jotain jännittävää ja pingoittunutta. Kukaan ei halunnut kosketella äskeistä oikeudenkäyntiä. Jotain painostavaa oli kuitenkin jäänyt jäljelle.

Nuorukaisten istuskellessa kehään asetetuilla neuvottelukivillä suuren tammen varjossa pohtien seuraavan päivän retkeä lähestyi heitä oudon näköinen saattue. Sen muodosti viisi ritaria ja — Courakopulos. Viimeksimainittu kulki pystypäisenä, ylimielinen hymy huulillaan kahden ritarin välissä, kummankin pitäessä käsissään hihnaa, jonka silmukka oli lujasti kiristetty vangin ranteisiin. Courakopuloksen kädet olivat sidotut selän taakse kaikkien yllätysten välttämiseksi, ja päällikkö käveli aivan hänen takanaan kaksipiippuinen suurriistakivääri kainalossaan. Päällikön kummallakin puolen asteli ritari paljastettu miekka kädessä. — Nähdessään Jaakon ja Pentin Courakopulos hätkähti. Hän pysähtyi ja hänen mukanaan pysähtyi koko saattava joukko — niin voimakas oli hänen otteensa sekä fyysillisesti että ennen kaikkea henkisesti. Hän jäi tuijottamaan nuorukaisiin silmät tapillaan, ja vähitellen veri pakeni hänen kasvoiltaan — lopuksi olivat huuletkin aivan valkeat ja äkkiä näytti siltä, että hänen luustonsa oli hänet hylännyt. Pehmeänä kuin riepu hän vaipui kokoon. Courakopulos oli luullut juonensa onnistuneen ja saaneensa raivatuksi nuorukaiset tieltään. Hän oli varma, että saisi tavalla tai toisella käsiinsä poikain lennokin ja sitä tietä pääsisi käsiksi keksintöön. — Vangitsemistaan piti hän vain jonkinlaisena varotoimenpiteenä, ja ehkä häntä tarvittaisiin todistajana. Nyt kun hän näki pojat vapaina ja rauhallisesti keskustelemassa päällikön pojan kanssa, tiesi hän asiansa menetetyksi. Hän oli monissa liemissä karaistunut mies — omisti rautaiset hermot ja rautaisen terveyden, mutta nyt kuitenkin hänen hermonsa pettivät. — Jos ritareilla — tai jollakulla heistä — olisi vielä ollut jotain epävarmuutta poikain syyttömyydestä, hälveni se nyt lopullisesti. Kovakouraisesti kiskaisivat saattajat vankinsa pystyyn. Oli todella säälittävää katsella murtuneen ja ikäänkuin kokoon lysähtäneen miehen astelevan saattajainsa välissä. Courakopulos oli ollut kuin voiman ja tarmon ruumiillistuma, mutta nyt hän näytti raihnaiselta vanhukselta. Hän tiesi mikä häntä odotti. Hän olisi mennyt rohkeana loppuaan kohti, jos se olisi tapahtunut »tasapäässä taistelussa» — tyynesti hän olisi asettunut maalitauluksi, jos hänen tuomiokseen olisi tullut seistä silmä silmää vastaan tuliasein varustettujen tuomion täytäntöönpanijoiden kanssa, mutta hän aavisti, että hänen loppunsa tulisi olemaan häpeällinen hamppuköysi — —.

Varhain aamulla lähdettiin metsään. Karri juoksenteli vapaana jälkiä etsiskellen, mutta kolmea toverusta ei tällä kertaa kovinkaan paljon kiinnostanut itse metsästys. Pyssyt riippuivat hihnasta olalla, mutta mielen täyttivät monenlaiset mietteet. Tämä oli viimeinen päivä, minkä he voivat viettää laaksossa, ja huominen lähtö tuntui haikealta. Sitten heidän täytyi tutustua laakson kaikkiin taloudellisiin mahdollisuuksiin voidakseen talvella suunnitella, miten niitä voisi käyttää hyödyksi. Hyödyn täytyisi olla molemminpuolista. Ritarien täytyi päästä nykyajan sivistyksestä ja sivistysvälineistä osallisiksi ja saada mahdollisimman suuri taloudellinen hyöty maastaan. Toiselta puolen täytyi heidän edustamansa osapuolen myös hyötyä. Mikä tämä osapuoli tulisi olemaan, sen saisi setä ratkaista. Ehkä tulisi muodostettavaksi suuri yhtymä — ehkäpä valtiovalta tulisi ottamaan kaupan haltuunsa — kukapa sen vielä voisi arvata. Olisihan komeaa, jos Suomellakin olisi siirtomaa. Sitten olisi vielä laakson salassa pysyminen varmistettava. — Ilmattaren kaltaisella lennokilla ei uskaltaisi ylläpitää yhteyttä — sen oli Courakopulos jo ehtinyt osoittaa. Setä pystyisi varmasti ratkaisemaan kaikki liikennekysymykset. Kuljetuskoneitten täytyi olla suuria ja kantavia, ja siinä suhteessa olisi painovoiman eristysaine tärkeä. Itse koneet — moottorit — täytyisi tehdä sellaisiksi, että ne eivät synnyttäisi mitään elektromagneettisia aaltoja, joita voitaisiin tutkalaitteilla seurata. Ehkäpä joku reaktiokone tai moottoriturbiini, jossa ei tarvittaisi kipinäsytytintä, olisi tarkoitukseen sovelias. Reaktiokoneita oli jo olemassa, mutta soveltuisivatko ne tarkoitukseen, oli ystävillemme tuntematonta. Moottoriturbiinia ei heidän tietääkseen oltu vielä keksitty, mutta ehkäpä setä pystyisi senkin asian ratkaisemaan. Tällaiset asiat askarruttivat Jaakon ja Pentin mieliä. Akilles taas mietti lähestyvää eroa. Hän puolestaan tuumi, miten voisi päästä toverusten mukana ulkomaille. Miten Jaakko ja Pentti suhtautuisivat asiaan ja miten hänen isänsä? Hän olisi halunnut opiskella, nähdä maailmaa, luoda jotakin, mutta toiselta puolen tuntui ulkomaailma jo niin ihmeelliseltä, niin valmiilta ja niin vaikeatajuiselta. Täällä hänestä aikanaan tulisi päällikkö, mutta sellaisenakin hän pian joutuisi alakynteen ulkomailta tulevien kauppamiesten kanssa asioidessaan, ellei saisi vastaavaa kasvatusta. Hänen siis täytyi pyrkiä ulkomaille, mutta suuria vaikeuksia hänellä varmasti tulisi olemaan, kun täytyisi alkaa uusien aineitten opiskelu hänen iällään. — Mietteet keskeytyivät äkkiä. Karrin kiihkeä haukunta ilmaisi, että riistaa oli löytynyt. Toverukset hajaantuivat ja alkoivat seurata alkanutta ajoa.

Lähtöpäivän aamu koitti. Pojat heräsivät raukeina huonosti nukutun yön jälkeen. Heidän hitaasti pukeutuessaan Pentti sanoi:

— Ennätämme juuri parhaiksi kouluun, ellei matkalla satu uusia seikkailuja, mutta tunnen luissani, että jotain tapahtuu. Minusta on sangen ikävää lähteä pois niin pitkäksi aikaa.

— Niinpä tietysti! Etenkin kun emme voi talvella kertoa tovereille mitään. Meistä tehtäisiin tavattomasti pilaa — kuvia ja lauluja toverikunnan lehteen, jos vain vetäisimme henkeämmekin tästä laaksosta ritareineen ja vanhoine sivistyksineen.

— Taikka keksinnöistä ja lentämisestä vanhalla perämoottorilla, taikka Courakopuloksesta ja tulitaisteluista. Mutta metsästyksestä voimme kertoa — onhan meillä voitonmerkkejä!

— Kömpelösti väärennettyjä tai kullalla taikka hopealla ostettuja. — Ei poika, emme voi puhua sanaakaan koko retkestä — koulussa. Sedälle ja kotiväelle tietysti voimme kertoa.

— Ei auta! Valutaan alakertaan hyvästelemään ja syömään ja sitten Ilmattareen. Kuono päin pohjoista ja lusikka pohjaan. Ollaan reippaita nyt, muuten ei matkasta tule mitään.

Akilles ja Berenice näyttivät surullisilta. Berenice jopa itkettyneeltäkin. He olivat koettaneet taivuttaa isäänsä päästämään heidät mukaan ulkomaailmaan, mutta olivat saaneet päättävän kiellon.

— Ymmärrän — oli päällikkö sanonut — että teidän tekee mielenne matkustamaan, ja tunnustan, että itsekin lähtisin kovin mielelläni, mutta tällä kertaa emme voi. Meidän täytyy ensin saada kirjallisuutta ja opiskella paljon, ennenkuin tulisimme toimeen maailmassa, jossa joka askel ja joka silmäys tuo uutta eteemme. Teidän molempien täytyy päästä — ehkäpä pitkäksikin ajaksi opiskelemaan, ja sanon teille suoraan, että toivon teidän tuovan aikanaan uutta ja hyvää verta tähän laaksoon, mutta ensinnäkin teidän täytyy tutustua uuteen yhteiskuntajärjestykseen, kokonaan uusiin käsitteisiin, joita en ymmärrä, mutta joiden tunteminen on välttämätöntä.

Hyvästit oli sanottu haikein mielin, evästä oli saatu ja päällikkö oli antanut muistoksi painavan käärön, mutta riemu täytti nuorukaistemme mielen, kun Ilmatar kohosi yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Pian oli rengasvuorten huiput sivuutettu ja vielä luotiin viimeinen kaihoisa silmäys laaksoon, jolla oli niin pitkä ja monivaiheinen historia. Sieltä oli peräisin suuri osa muinaisten temppelien aarteita. Sinne olivat »argonautit» tehneet retkiä. Siellä olivat isännöineet milloin Troian kuulut urhot, milloin ristiritarit ja välillä villit paimentolaislaumat ja tuntemattomat heimot. Varmastikaan eivät ystävämme olleet ensimmäiset suomalaiset, jotka olivat tuossa kattilamaisessa laaksossa käyneet. — Pian keinui Ilmatar »pumpulilaineilla» — oli noustu pilvien yläpuolelle. Suunta oli selvä ja kone kävi. Hiljaisuuden rikkoi Jaakko.

— Ajattelin juuri, olisiko argonauttain nimitys jossain yhteydessä hopeaan. Argentum on hopea ja nauta merimies — siis argonautit hopealaivureita.

— Tuskinpa vain! Eiköhän nimitys tule Argos-kaupungin nimestä. Mutta miten tosiaan siihen on saatu se nauta! Olisiko kysymyksessä samantapainen sanaleikki kuin munkkikunnan nimessä dominicanes = domini canes, herran koirat, vaikka nimitys tiettävästi tulee Dominicus-nimestä.

— Ainakin tiedämme nyt, että kultainen talja oli oinaan talja, jolla kultaa huuhdottiin — ja paljon sitä on huuhdottu. Ajatteles niitä aarteita, jotka näimme! — Ja se on vain pienen pieni murto-osa kaikesta, mitä on viety pois ja joka on sitten aikakausien vaihdellessa viety ryöstösaaliina maasta toiseen ja lopuksi lienee hävinnyt.

— Ei mikään aine lopullisesti häviä. Siitä tehdään aina uutta ja uutta, ja metalli voi joskus pitkiäkin aikoja lojua erämaan hiekassa tai raunioissa taikka sitten haudoissa ja katakombeissa.

— Mutta osa on varmasti merten pohjassa ja siellä pysyy.

— Selvä se! Mutta olemassa sekin on vaikkei ihmisten omistuksessa. Muistathan aineen häviämättömyyden lain?

Pian nähtiin Dardanellit, Kultaiset sarvet ym. paikat, ja taas sukelsi matkamiesten mieleen historiallisia näkyjä. He kuvittelivat, miten persialaislaumat ylittivät salmet senaikaisen pioneeritieteen loistavimmilla saavutuksilla — ponttoonisilloilla — ja miten silloin jo käytettiin savuverhoja ylityksen suojana. Mielikuvituksen siivittämin katsein he katselivat suurta sotalaivaa, jota useat pienemmät ympäröivät, ja olivat näkevinään kolmikertaisen airorivistön pistävän laivan kyljestä esiin ja mielikuvituksellisen keulakuvan olevan varustettuna huikealla pronssikärjellä vihollislaivan upottamiseksi. Näky oli kaunis veden pinnan välkkyessä auringon kilossa ja kultaisten kupoolien heijastuessa veteen salmen toisella puolella olevien valkoisten temppelien yltä. Ilmatar laskeutui alemmaksi tehden pientä kierrosta, jotta tuo ihmeellinen näky ei liian nopeasti haihtuisi. Näyn lumoamana Pentti virkahti kuin itsekseen:

— Tuo leveä kolmisoutu on kuin sorsaemo tyynen lahden poukamassa pienten untuvapoikasten ympäröimänä.

Tuskin hän tämän oli sanonut kun näky muuttui. »Kolmisoutu» sai äkkiä uudet kasvot. Sen »selästä» nousi äkkiä piikkejä, kuin siilin selästä. Onneksi Jaakko, joka hoiti ohjausta, oli heti tilanteen tasalla, kun muodon muutos alkoi. Hän käänsi Ilmattaren keulan niin ylös kuin saattoi, ja alkoi nousta. Muistamme, että Ilmatar oli suunnista riippumaton, ja »höyrysi» täyttä häkää melkein pystysuoraan ylös. Tämä ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin, sillä pian oli »Barrabas irti». — Putket syytivät tulta ja terästä ja pian heidän allaan rätisi, paukkui, räiskyi ja vonkui. Kranaatit räjähtelivät, valojuova-ammukset piirtelivät komeita tulikaariaan ilmaan, ja heidän korviaan huumasi ammusten vonkuminen, luotien vihellykset, sirpaleitten repivät, epäsointuiset äänet, ja taustamusiikkina kuului räjähdyksiä, kumeita laukauksia ja automaattiaseitten tikitystä ja papatusta. Heidän tuhonsa olisi ollut täysin varma, ellei Ilmatar olisi kohonnut niin nopeasti. Tämä kohoaminen sai aikaan sen, että tulenjohtolaitteiden etäisyysmittaus jäi aina tuntuvasti jälkeen. Yhtäkkiä ammunta taukosi — samoin kuin oli alkanutkin. Ilmatar oli joutunut liian korkealle ja kauaksi sivulle.

Hiljaisuus tuntui huumaavalta ja kammottavalta, vaikka meteli oli kestänyt ehkä vain pari minuuttia. Ilma alkoi olla liian ohutta ja kylmää, ja siksi saikin lennokki luisua hiukan vinoon alaspäin. Nopeus oli melkoinen, joten kone pysäytettiin ja alettiin purjelento. Tämä oli tärkeää jo siitäkin syystä, että muut laivat tai linnakkeet eivät voisi tutkan avulla seurata heitä. Muistamme, että Ilmatar muistutti leijailevaa haukkaa ja voisi tällä tavoin välttää huomion.

— Enpä haluaisi joutua uudelleen elämään noita hetkiä — Pentti sanoi.

— En minäkään, mutta leikki on leikittävä loppuun, kun kerran on alettu.

Laskeuduttiin yöksi samalle suosaarekkeelle, jolla menomatkalla oli tavattu visenttejä. Tiedettiin, että täällä ei heitä voinut yllättää mikään vaara — metsän petoja lukuunottamatta, mutta sitä vartenhan heillä oli Karri, joka tekisi ajoissa hälytyksen, ja hyvät aseet. Tehtiin rakovalkea, levitettiin telttakankainen seinämä tuulen puolelle ja muodostettiin sen yläosa katokseksi yöllä mahdollisesti laskeutuvaa kosteutta vastaan, pantiin kattila ja kahvipannu tulelle ja heittäydyttiin havuvuoteelle odottamaan ilta-aterian valmistumista.

— Olisi nyt radio — Pentti huokasi — mutta se jäi niin monen muun esineen mukana ritareille.

— Sanopas muuta! Haluaisin kuulla jotain siitä tulituksesta. Olen varma, että radiot kautta. maailman pauhaavat rajaloukkauksista, kummituslentokoneista, sotalaivan sankarillisesta puolustautumisesta ym. roskaa.

Ja niin ne pauhasivatkin ja vielä enemmän seuraavan päivän sanomalehdet.

Times — kirjoitti: — ». . . ennen kuulumattomalla röyhkeydellä on eräs tuntematon ja vahvasti naamioitu lentokone hyökännyt laivasto-osastomme kimppuun pudottaen kokonaisen pommiryöpyn, joka ei kuitenkaan saanut aikaan suurempaa tuhoa. Ennenkuin ilmatorjuntamme alkoi toimia, hävisi kone kuin taika-iskusta. Vaadimme, että asia otetaan esille tulevassa kansainvälisessä — — konferenssissa — — —.»

Chicago Tribune: »Valitettava välikohtaus. Vartioivan laivasto-osastomme saapuessa — — salmiin tulitettiin sitä toistaiseksi tuntemattoman laivasto-osaston taholta. Onneksi oli etäisyys laskettu väärin, joten ammusryöppy meni yli. Merien vapaus on turvattava ja valittava hallitukseen miehiä, jotka pystyvät tähän. U. S. A. ei ole turhaan uhrannut suunnattomia summia atomipommeihin ym. — — —.»

Suomen lehdet tyytyivät vain mainitsemaan jotakin huhuista, että joku tuntematon lentokone oli sumussa ylittänyt rajan siellä ja siellä sekä että muutamat It:n ampumat varoituslaukaukset olivat saaneet sen palaamaan takaisin.

Lähinä oikeassa oli Grönköpings Veckoblad, joka kirjoitti:

»Kallista harjoittelua. Eräät sotalaivat harjoittivat ilmatorjuntaa ampumalla koko putkistollaan korkeuksissa liitelevää — varpushaukkaa. Haukkaparka oli helisemässä, vaikka täytyy sanoa, että se taitavasti väisteli ammuksia. Sen kylmäverisyyden tiliin on luettava se, ettei siltä »vahingossa» päässyt yhtään »pommia» vastamaalattujen laivojen kansille eikä sinisille ja valkoisille upseeritakeille. Upseerimessissä tarjotuilla päivällisillä oli kilpikonnan lientä, jossa sattumina uiskenteli haukkafrigadellejä. Puheitten sarjan aloitti — — —.»

Tämä selostus tapahtumasta kierteli sitten kaikkien maitten lehdissä ja vapauttava nauru kirvoitti Euroopan uuden sodanuhkan aiheuttamasta jännityksestä. Mikäli tiedetään vaiettiin asiasta kaikissa kansainvälisissä konferensseissa.

Kello 6:n aikaan eräänä maanantaiaamuna heräsi Taava siihen, että joku hiljaa koputti hänen akkunaansa. Säikähtyneenä kurkisti hän verhojen raosta, ja suuri oli hänen ilonsa ja hämmästyksensä, kun hän tunsi pojat. Hän nyökkäsi ystävällisesti ja kehoitti odottamaan hetken. Hän ei kotvaan aikaan tiennyt mitä tekisi ensin: pukeutuisiko vai panisi kahvin tulelle, päästäisikö vieraat sisään vai herättäisi sedän. Joka tapauksessa tuli tämä kaikki tehdyksi, ja hetken kuluttua istuivat väsyneet, mutta onnelliset nuorukaiset sedän kera kahvipöydässä. Pitkälti ei ollut tarinoimiseen aikaa, sillä yhdeksän aikaan täytyi ystäväimme olla koulussa.

Tärkeimmät asiat kerrottiin ensin. Metsästykset ja seikkailut saivat jäädä toiseen kertaan. Tärkeintä oli se, että oli löydetty Kultaisen Taljan laakso, joka oli ollut unohdettuna ristiretkien päivistä saakka. Laakso maantieteellisenä paikkana oli löytö sinänsä, mutta sen mielenkiintoa lisäsi suunnattomasti sinne jäänyt ritariasutus, joka oli säilyttänyt kappaleen vanhaa kulttuuria, ajatustapoja ja yhteiskunnallisen maailmankatsomuksen, joten voitiin saada suoranainen vertauskohta sille kulttuurin lisäykselle, minkä muu maailma oli viimeisinä vuosisatoina saanut. Sitäpaitsi oli laaksoon jäänyt »alempaa kansaa» vieläpä eri heimoja, jotka olivat säilyttäneet omien kansallisten ja kielellisten kulttuurien rippeitä. Sivistyshistorian tutkijat, kansatieteilijät ja vertailevan kielitieteen tutkijat saivat nyt koekentän teorioilleen ja alueen uusiin tutkimuksiin. Laakson taloudelliset mahdollisuudet olivat luku sinänsä ja metallit luku erikseen. Oli selvää, että nykyaikaisella kaivostekniikalla päästäisiin käsiksi metalleihin satojen metrien syvyydellä, jossa ne ovat saaneet odotella räjähdysaineitten keksimistä, timanttiporia, paineilmakompressoreja ym. Vähäksi ei myöskään ollut arvioitava laakson maanviljelyksellisiä mahdollisuuksia, kun sinne vietäisiin jalostustyön kautta kehitetyt hedelmät, viljalajit ja muista maanosista tuodut kasvit. Työkenttää oli paljon ja suuria suunnitelmia oli tehtävä, mutta niistä ei voitu päättää vielä mitään. Pääasia oli, että kaiken ylle vedettiin toistaiseksi salaperäisyyden verho — mitään ei saanut päästää julkisuuteen.

Ilmattarella olisi ollut mukava tehdä tuo peninkulmainen matka kouluun, mutta sitä ei uskallettu. Setä tahtoi saattaa heidät moottoriveneellä, joten hän saisi kauemman aikaa jutella nuorukaisten kanssa. Vasta moottorimatkalla saa setä enemmän suunvuoroa. Tähän asti on hän kysellyt, kuunnellut ja miettinyt, nyt hän sanoo:

— Arvasin, että pystyisitte saamaan todella jotain aikaan Ilmattarella, mutta en voinut uneksiakaan, että menestyksenne olisi niin täydellinen. Te olette saaneet katsoa vaaroja silmiin monta kertaa ja olette löytäneet jotain uutta ja arvokasta. Sitäpaitsi olette oppineet moninkertaisesti sen, mitä koulussa olisitte voineet oppia pitkinäkin aikoina. Omakohtainen harkinta, työ ja johtopäätösten teko kasvattaa ja kehittää meitä enemmän kuin päähän ajettu tieto siitä, mitä muut ovat ajatelleet ja tehneet. En kyllä ollenkaan aliarvioi jälkimmäistäkään, sekin on välttämätöntä, muutenhan kehitys ja sivistyksen jatkuvaisuus pysähtyisi, mutta kullekin asialle on annettava oma sijansa.

— Tällä hetkellä en halua vielä mainita mitään siitä, mitä olisi tehtävä ritarien ja laakson hyväksi — unohtamatta tietysti muitakaan siellä asuvia ihmisiä. Meidän tulee koko talvikausi pohtia asiaa — ja varmaan pohditaan sitä siellä laaksossakin. Asia on joka tapauksessa suunnattoman vaikea ja arkaluontoinen. Laakson olemassaolo on pidettävä ehdottomasti salassa! Muuten sinne voi pesiytyä Courakopuloksen kaltaisia seikkailijoita, jotka pyrkivät vain itse hyötymään ja tuottavat tuhon laakson oikeille omistajille. Toiseksi voisi se olla sodan aiheena — ei niinkään paljon itse maan takia kuin sen mineraalirikkauksien ja siellä löytyvien suunnattomien aarteiden tähden. Olin suorastaan järkyttynyt nähdessäni Feidiaan omakätisen veistoksen! Sen suunnaton metalliarvo ja vielä suurempi historiallinen kuriositeettiarvo kalpenevat täysin sen taiteellisuuden rinnalla. Se yksin olisi sodan arvoinen — mutta kaikki tämä: kulta, kulttuuri ja taide on jotain, mitä arvostellaan vielä »vanhanaikaista» mittapuuta käyttäen. Ne näytteet, joita toitte viimeiseltä »metsästysmatkaltanne», ovat luullakseni jotain, jota mitataan »moderneilla» arvoilla. En tiedä, olenko vielä oikeutettu lausumaan teillekään aavistuksiani, vaikka ne eivät varmastikaan ole perusteettomia. — Hm — ehkä sentään. Näytteet sisältävät käsittääkseni rikkaimman prosenttimäärän actino-urania, mitä mikään tähän asti tunnettu malmi on sisältänyt! — Ajatelkaapas sitä seikkaa, pojat! Silloin tiedän, että haluatte pitää asian niin pyhänä salaisuutena, ettette sitä kuiskaa edes metsän yksinäisyydessä. Jos tämä tulisi tietoon, olisi maailma hetken päästä uusi »hullunmylly». Aine täytyy saada ihmiskunnan hyödyksi — eikä tuhoksi, mutta miten? Ymmärrätte, että asiaa täytyy perin pohjin miettiä. — Muuten kuiskaan rehtorille, että opettajat eivät kovasti utelisi matkaanne — keksin kyllä jonkun sopivan verukkeen. Pojista saatte selviytyä parhaan taitonne mukaan. Luulen muuten, että tekevät teistä valehtelijoita, jos kerrotte liikaa tiikereistä, visenteistä ym. — parasta kehua kohtuullisesti. Ja sitten — itse Ilmatar. Kuvailkaa se miksi pikakiitäjäksi tahansa, mutta ei henkäystäkään mistään painovoiman eristäjästä. — Muuten olen sitä mieltä, että Ilmatar on poltettava. Tiedän, että se on teille raskasta, mutta niin on varmasti parasta. — Sitten talvi-iltoina alamme opiskelun todenteolla.

Mitä hurjimmat huhut olivat levinneet koululaisten keskuuteen ystäväimme matkasta. — Vaikka asia oli pidetty salassa, oli jostain saatu jotain vihiä ja pienistä arveluista ja vihjeistä oli paisunut kokonainen sankaritarina. Oli saatu selville, että pojat olivat matkustaneet johonkin, ja lisäksi, että matka oli tapahtunut lentokoneella. Siihen oli yhdistetty toisia tietoja aseista, joita oli hankittu ennen matkaa. Olipa vedetty tuimat kierteet kaksipiippuiseen haulikkoon. Karhukoiran mukaanotto ei myöskään voinut pysyä salassa jne.

Sedän moottori saapui kaupungin rantaan jo tuntia ennen koulun alkamista, ja tänään täytyi poikain viimeistään olla koulussa. He ehtisivät töin tuskin käydä kotonaan ennen kouluun menoa. Oli selvää, että kummankin vanhemmat alkoivat jo olla levottomia, ja tuollainen pikakäynti kotopa olisi vain omansa saamaan kuumeista odotusta ja hämminkiä aikaan, mutta sittenkin oli parasta täyttää tuo mieluisa ja vaikea tehtävä. Tavarat ja Karri oli jätetty Säikkään, joten pojat saivat heti laiturilta pinkaista kumpikin kotiinsa. He eivät tällöin huomanneet erästä toveriaan, joka saapui aamulaivalla kaupunkiin ja jäi suu auki ja silmät »tapillaan» tuijottamaan ystäväimme menoa. Se oli kyllä todellista juoksua, sillä »eristävät» vaatteet oli jo täytynyt jättää pois.

Oli luonnollista, että ystävämme saapuivat kouluun aivan viimeisellä minuutilla, mutta ei edes presidentin tulo koululle olisi voinut herättää suurempaa sensaatiota kuin ystäväimme saapuminen. Tieto koululle oli saapunut tarpeeksi ajoissa, ja tiedon leviäminen pienimmästä ensi luokan nallikasta aina ylimmän luokan »herroille» ja »daameille» saakka oli tapahtunut salaman nopeudella — tietysti oli tieto joutunut jo opettajainkin korville ja rehtori oli sen saanut puhelimitse suoraan sedältä. — Koulun pihalla oli kuhinaa kuin muurahaispesässä, johon on kepillä sohaistu. Koulun pihalla joutuivat nuorukaiset kaikkien ympäröimiksi ja kysymyksiä sateli joka puolelta. Kukaan ei kuullut kellon soittoa ja näytti jo siltä, että täydellinen anarkia saisi vallan. Äkkiä ilmestyi rehtori pihalle ja vasta kolmannella yrityksellä hän sai äänensä kuuluville. Vaadittuaan ehdotonta hiljaisuutta hän sanoi:

— Pentti ja Jaakko saapuvat rehtorin kansliaan, ja muut menevät järjestyksessä luokkiinsa!

Oppilaat kiirehtivät riveihinsä, ja siten pääsivät ystävämme hälisevästä tungoksesta. Päät kumarassa seurasivat he ankaraa rehtoria, ja heidän mieliinsä hiipi salainen epäilys siitä, olivatko he sittenkin erehtyneet ajanlaskussaan kuin Jukolan veljekset, jotka kirkkomatkallaan joutuivat huutokauppaan, missä nimismies pani »vasaran alle» Tammiston Kyöstin karjan. He olivat matkallaan joutuneet monta kertaa katsomaan kuolemaa silmänvalkuaisiin ja saaneet osakseen vihaa, epäluuloa ja kateutta, joten olisi luullut heidän karaistuneen kestämään mitä vaaroja tahansa. Ja ehkä he olivatkin. Mutta rehtorin lyhyet sanat olivat sittenkin jollain tavoin järkyttäneet heitä. Pian he kuitenkin huomasivat, että pelkoa se ei ollut — pikemminkin kunnioitusta rehtoria ja koulun järjestystä kohtaan. He olivat astuneet jälleen järjestyneihin oloihin, ja heidän kunnialleen kävi epäily siitä, eivätkö he ehkä olleetkaan täysipainoisia ja kunniaa ansaitsevia yhteiskunnan jäseniä.

Heidän kiivaasti pamppailevien sydäntensä tahti harveni ja kylmät väreet lakkasivat kulkemasta heidän selässään, kun rehtori, kanslian oven suljettuaan, kääntyi hymyssä suin, ojensi kätensä ja toivotti kaukomailla käyneet matkamiehet tervetulleiksi. Hän kertoi kuulleensa heidän yhteiseltä tohtoriystävältään, että Pentin ja Jaakon tutkimusmatka toisi aikanaan julkisuuteen aivan valtavasti hämmästyttäviä löytöjä, jotka olisivat verrattavissa moniin historian mainitsemiin löytöretkiin — sitäkin suuremmalla syyllä, koska maailma alkoi jo olla kauttaaltaan tunnettu alue jonka ei enää luulisi sisältävän mitään kätkettyä ja tutkimatonta, muuta kuin syvällä maan uumenissa. Lopuksi lausui hän, että ystävämme saavat kertoa myöhemmin hänelle sellaisia kohtia retkestään, joita itse haluavat. Nyt halusi hän vain lausua heidät tervetulleiksi takaisin kotimaahan ja koulun muurien sisälle ja onnitella heitä ennen kaikkea onnistuneen matkan johdosta ja siitä, että näki pojat edessään terveinä ja reippaina, sekä huomautti ikäänkuin ohimennen:

— Näen päältänne, että olette saaneet paljon kokea ja kamppailla vaaroja vastaan. Näen, että katseistanne loistaa miehekäs ja viisas harkinta. Olette menneet kehityksessänne paljon edelle siitä, mitä milloinkaan olisitte pelkästään koulun penkeillä voineet saavuttaa. Yhtä seikkaa haluaisin kysyä, ja voitte siihen vastata tai olla vastaamatta harkintanne mukaan. Tahtoisin näet tietää tulevista opintosuunnitelmistanne. Varmaankin on teille valjennut jokin päämäärä, johon pyritte?

— Ei vielä lopullisesti — Jaakko vastasi. — Meille on selvinnyt, miten vähän tiedämme ja miten paljon meidän tulisi tietää. Meidän tulisi olla selvillä vuorityöstä kaikessa laajuudessaan. Meidän tulisi tuntea kemiaa, fysiikkaa ja metallurgiaa. Maanviljelys ja kasvien jalostus olisi meille yhtä tärkeää kuin kauppatieteet, teollisuus sekä suuret liikenneprobleemat. Todennäköisesti jaamme keskenämme tutkimusten kohteet, ja mahdollista myös on, että opiskelemme eri aineita suorittamatta mitään varsinaista tutkintoa.

— Ehkäpä olette oikeassa. En voi todellakaan sanoa mitään täsmällistä, kun en tiedä, mitä aiotte ruveta tekemään. Tosiasia on, että tiedot ja pätevyys on tärkeämpää kuin tutkinnot. Mutta nyt saatte olla lopun päivää kotonanne. En voi kiusata vanhempienne oikeutettua halua olla kanssanne. Ja — luulen, että työ sujuu sekä opettajilta että tovereiltanne paremmin, kun olette täältä poissa — rehtori lisäsi hymyillen.

Kotimatkalla kulkivat pojat äänettöminä, mutta erottaessa Jaakko sanoi:

— Tulen ehkä eniten kaipaamaan Akillesta tänä talvena.

— Et suinkaan ole unohtanut Bereniceä? — Pentti vastasi peittäen pienen huokauksen.

*) kirjassa Atomivene Aave. ↩︎

*) Faretra = viini, nuolikotelo. Sagitta = nuoli. ↩︎

*) Anser = hanhi ↩︎