KOHTALON KOLMAS HETKI
SUOMEN JA VENÄJÄN SOTA VV. 1967—68
KIRJOITTANUT JA KUVITTANUT
AARNO KARIMO
HELSINKI
HOLGER SCHILDTIN KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ
HELSINKI
1926
O. Y. F. TILGMANNIN KIRJAPAINO
Eikö olisi jo aika sotien olla ohi? Eikö miekkoja voitaisi jo takoa sirpeiksi ja tykkejä auroiksi? Eikö ihmiskunta olisi jo ottanut opikseen ja taipunut ikuisen rauhan puoleen?
Ei ole vielä aika. Ihmismieli on vielä ennallaan. Tarvitaan poliisi kadulla pitämässä järjestystä ja käräjätupa riitojen ratkaisemiseksi ja vankila rikollisien eristämiseksi. Ken kykenee poistamaan poliisin, käräjätuvan ja vankilan, siis uusimaan ihmismielen, hävittämään sen jokaisesta yksilöstä omanvoitonpyynnin, kateuden ja pahansuopaisuuden sitkeät synnit — hän poistaa samalla sodat. Yksilöiden kesken vallitsee ulkonainen oikeus nykyisin epäilemättä enemmän kuin ennen, mutta se ei vallitse kansojen kesken. Niiden välillä vallitsee ja hallitsee vielä luonnon rautainen sääntö: vahvemman oikeus ja voiman laki. Ken ei jaksa olemassaolonsa oikeutta puolustaa, sortuu.
Yleinen aseistariisuminen on kaunis haave. Vain haave, ei enempää. Ottakaamme väitteen todistamiseksi esimerkki.
Venäjän valtakunta on koottu monista kymmenistä eri kansoista, väkivalloin valtakuntaan liitetyistä. Otaksukaamme, että Venäjä yhteissovussa kaikkien muiden suurien valtakuntien kanssa riisuisi aseensa. Miten kävisi silloin Venäjän? Se hajoaisi kohta kymmeniksi pieniksi valtakunniksi. Se menettäisi samalla kivihiilensä, öljynsä, metsänsä, suuren osan jaloista metalleistaan ja raudastaan, kaikki kalastuspaikkansa sekä jokaisen satamansa, sillä kaikki nämä hyölyalueet sijaitsevat vieraiden kansojen alueilla. Jäljelle jäisi vain suurehko läiskä huonosti viljeltyä ja melkein tyhjäksi imettyä maata sekä eristetty, lukutaidoton ja tyytymätön isovenäläinen kansa. Hyötyalueet ovat Venäjälle välttämättömät ja siksi se ei riisu aseitaan. Vaikka venäläinen onkin suulas selittämään asioita omaksi edukseen, ei hän kuitenkaan pelkällä suupuheellaan saisi ainoatakaan vierasheimoisia kansaa uskomaan, että Venäjän hallitus on maailman paras hallitus ja että vierasheimoiselle itselleen on edullisinta antaa venäläisen kaikessa sovussa nylkeä juuri hänet itsensä putipuhtaaksi. — Saman luontoinen on kaikkien suurvaltojen elämisen ehto. Aseistariisuminen merkitsisi jokaiselle niistä siirtomaittensa menetystä, vapaaehtoista valtasuoniensa katkaisemista — itsemurhaa. Neekerin ja keltanaamaisen nyrkit ovat luonnostaan vahvemmat kuin heidän eurooppalaisen isäntänsä nyrkit ja heitä on paljon enemmän. Eikä heistä kukaan rakasta isäntäänsä. He pelkäävät vain hänen konekivääriään.
Minkälainen on tulevaisuuden sota?
Jotkut toivorikkaat väittävät sen olevan entistä inhimillisemmän. Tulevaisuuden sotavälineet muka tekisivät sen inhimillisemmäksi. Tuskinpa vain näin on asianlaita. Yhtä vähän kuin maailmansodassa käytetty nälkiinnyttäminen oli inhimillistä, yhtä vähän on sitä rintamantakainen siviiliväestön tappaminen kaasuilla. Sodan tarkoitus on tuhoaminen eikä tämän päämäärän saavuttamiseksi ole koskaan valikoitu keinoja.
Entä tulevaisuuden sotavälineet?
Kukaan ei kykene antamaan asiasta täsmällistä selvitystä. Kehitys kiitää nykyisin nopeammin eteenpäin yhdessä vuodessa kuin muinoin vuosisadassa. Mistä tänään sanotaan: »mahdotonta», se voi jo huomenna olla täysin mahdollista. Tulevaisuuden sotavälineitä luonnostellessamme voimme, ottaa lähtökohdaksi vain tähänastiset saavutukset ja viitteet ja täyttää loput mielikuvituksellamme. Saatamme joutua tuloksiin, joille kohautetaan olkapäitä ja sanotaan: »mahdotonta» — mutta niinhän on tehty aina ennenkin. Johtakaamme mieleemme muutamia hauskoja esimerkkejä:
Kun Kopernicus kuudennellatoista vuosisadalla ilmoitti, ettei maapallo ollutkaan litteä pannukakku, jonka ympäri aurinkokunta kiersi, vaan aurinkoa nöyrästi kiertävä, akselinsa ympäri pyörivä pallo, olisi hänet poltettu kerettiläisenä, ellei hän olisi pyörtänyt pyhiä sanojaan. Leonardo da Vincin suunnitellessa vähän myöhemmin ensimmäistä lentokonetta pitivät viisaammat ihmiset hänen puuhiaan selvänä hourupäisyyden merkkinä. Kun v. 1801 Fulton tarjosi suurelle Napoleonille vedenalaisen veneensä, hymyiltiin mies paralle säälivästi. Kun Wright-veljekset ja monet muut ennen heitä kuluvan vuosisadan alussa rakentelivat lentokoneitaan, surkuteltiin heidän hukkaan kuluttamaansa aikaa ja todistettiin koko homma mahdottomaksi. Ja kun Marconi v. 1897 tiedoitti maailmalle langattoman lennättimen keksimisestä, julkaisi m. m. eräs huomattava suomalainen lehti siitä kyllä uutisen, mutta varusti sen sillä valaisevalla huomautuksella, että — mätäkuu oli kulumassa.
Jos joku olisi Suomen sodan aikana 1808—09 sanonut, että lähes kolme vuosisataa erinomaisesti tehtävänsä täyttänyt piilukkokivääri oli oikeastaan sangen vanhanaikainen museoesine ja ettei kuluisi sataakaan vuotta, ennen kuin ammuttaisiin konekiväärillä, joka lennättää 600 luotia minuutissa kilometrien päähän, olisi häntä pidetty vähintään pähkähulluna. Ja ikiliikkujan keksijöiden erikoiseen hullujen korkeimpaan luokkaan olisi laskettu kuuluvaksi se, joka niin aikaisin kuin v. 1914 olisi julkisesti puhellut, että parin vuoden kuluttua Pariisia pommitetaan tykillä yli sadan kilometrin päästä.
Tämän mielikuvituksen tuotteen, »Kohtalon kolmannen hetken,» jotkut luvut hahmottuivat tekijän ajatuksissa muutamalla pitkällä matkalla kaakkoisella rajallamme. Ne kirjoitettiin muistiin tarkoittamatta niitä muuksi kuin korkeintaan Karjalan kannaksen suojeluskuntalaisten illanviettojen ohjelman joksikin ajanvietenumeroksi. Myöhemmin kuitenkin luvut lisääntyivät. Niitä on täydennetty, karsittu ja parsittu, ja niistä sukeutuikin pitkä juttu. Varsin monet sivut käsitettäköön vallan kernaasti vain ajanvietesivuiksi, mutta toisissa on pyritty — onnistuminen on eri asia — kuvittelemaan, minkälainen tulisi olla hengeltään ja tahdoltaan tämän meidän kansamme, silloin kuin sen kohtalo taas kerran asetetaan vaakalaudalle.
Vuodesta 1293, jolloin Viipurin linna perustettiin, on kulunut yli kuusi pitkää vuosisataa. Tästä ajasta on joukon toistasataa vuotta ollut sotavuosia. Venäjän kanssa on käyty kymmenen eri sotaa ja tehty kymmenen eri rauhaa. Kuka takaa kymmenennen rauhan ikuisuuden?
— Niin, vakoilua on aina pidetty ja pidetään osittain vieläkin kunniattomana tehtävänä. Epäilemättä vakoilu onkin kunniatonta, js sitä harjoittavat palkatut kätyrit vain rahan vuoksi, ja varsinkin, jos he harjoittavat sitä oman isänmaansa vahingoksi vieraan maan laskuun. Toisin on asianlaita, jos siihen ryhtyy oman maansa hyväksi ja vapaaehtoisesti maan oma kansalainen. Hänen työnsä vieraassa maassa tuhansien vaarojen ja ainaisen hirsipuun uhkaamana on yhtä kunniallista kuin konsanaan urheus avoimessa taistelussa. Se on myöskin tärkeämpää, sillä sen tuloksista voi kerran riippua tuhansien omien miesten henki, jopa koko maankin kohtalo.
Yleisesikunnan tiedusteluosaston päällikkö, eversti Tarhola vaikeni. Sikarin savu nousi hitaina kiemuroina kattoon Viipurin upseerikerhon sivuhuoneessa, jossa eversti istui kolmen muun upseerin seurassa muutamana elokuun iltana v. 1966.
— Tunnen luonnollisesti yliluutnantti Kajavan töiden tulokset, virkkoi toisen armeijakunnan tiedustelutoimiston päällikkö, majuri Peltola. — En kuitenkaan ole milloinkaan kuullut tarkemmin, miksi yliluutnantin oli pakko palata Suomeen ennen aikojaan. Sopisiko pyytää kertomaan?
Nuori mies, jolle kysymys kohdistettiin, näytti miettivän.
— Yhdyn pyyntöösi, sanoi seuraan kuuluva eversti Karhumaa. — En ole milloinkaan joutunut tekemisiin tämän luontoisten asiain kanssa ja haluaisin minäkin kuulla seikkailunne.
— Ne eivät ehkä aseta minua juuri parhaaseen valoon, mutta herra everstin käskystä . . .
— Pyynnöstä, oikaisi eversti naurahtaen.
Yliluutnantti Kajava alkoi kertoa:
— Herätti jonkun verran huomiota, kun minut kuusi vuotta sitten yht’äkkiä erotettiin armeijasta. Asiahan tehtiin mahdollisimman julkiseksi. Matkustin ulkomaille ja hävisin pelini loppuun pelanneena oliona entisten ystävieni näköpiiristä. Matkustin Etelä-Amerikkaan, Chileen. Olin siellä lähes puoli vuotta ja matkustin sitten Venäjälle. Osasin täydellisesti venäjää jo ennestään. Venäjälle tullessani oli passissani ja monissa suosituskirjeissäni nimi Sergei Wladimirovitsh Paulov. Olin venäläisen siirtolaisen poika ja äskettäin Valparaison teknillisessä korkeakoulussa loistavat loppututkintoni suorittanut kemisti-insinööri. Olin sitäpaitsi palvellut vapaaehtoisena vuoden Chilen armeijan lentojoukoissa, mistä minulla myöskin oli täydelliset todistukset, ja tullut chileläiseksi reserviupseeriksi. Palava halu isieni maalle oli vetänyt minut vastustamattomalla voimalla takaisin Venäjälle. Isäni muuttaessa sieltä olin ollut kuusivuotias poikanen.
Oltuani kuukauden, pari Venäjällä, pyrin Moskovan sotaopistoon. Paperini tunnusteltiin hyviksi, mutta kehoitettiin odottamaan. Ymmärsin hyvin, että haluttiin ottaa selko henkilöllisyydestäni ja antamieni tietojen todenperäisyydestä, mutta se ei minua huolestuttanut. Antogafastan — josta olin kotoisin — poliisipäällikkö oli lahjottu ja siellä asui myöskin tarkoituksiani varten ostettu tilapäinen isäni, muuan ukrainalainen siirtolainen. Tietoni osoittautuivat kai oikeiksi, koskapa minut otettiin oppilaaksi sotakoulun ylimmälle luokalle. On huomattava, että Venäjän armeijaa tähän aikaan alettiin suuresti laajentaa ja tarvittiin upseereja. Vuoden kuluttua pääsin hyvillä arvosanoilla upseeriksi. Vanhan venäläisen tavan mukaan oli parhailla oppilailla oikeus valita rykmenttinsä. Erinäisistä syistä valitsin Voroneshin kaartinrykmentin Etelä-Venäjällä, jonne minut komennettiin aliluutnanttina. Palveltuani lähes kolme vuotta ja oltuani välillä komennettuna erilaisille täydennyskursseille, ylenin luutnantiksi, sainpa erään tekaisemani vakoiluyrityksen ilmisaamisesta neljännen luokan stanislaikankin.
Näihin aikoihin muutti rykmenttini komentajan apulaiseksi muuan everstiluutnantti, nimeltään Jakov Ivanovitsh Sheluhin. Heti ensi hetkestä tuntemamme vastenmielisyys oli molemminpuoleinen. Everstiluutnantti ei voinut sietää minua, vaan rakenteli parhaan taitonsa mukaan tielleni kaikenlaisia vastuksia. Minä suorastaan vihasin häntä. Näin kului taas vuosi ja lähes puolet toisesta, josta ajasta kuitenkin suurimman osan olin komennuksella.
Everstiluutnantilla oli hyvin kaunis ja nuori rouva, venäläistynyt saksatar, vanhaa balttilaista sukua. Paitsi nuori ja kaunis, oli hän myöskin helposti syttyvä ja tulinen. Kerrottiin hänet naitetun Sheluhinille vasten hänen omaa tahtoaan, rahojen vuoksi, sillä Sheluhin oli rikas. Mies oli mahdottoman mustasukkainen. Väitettiin rouvan vihaavan ja halveksivan miestään ja kernaasti etsivän sopivaa lohdutusta muualta — ja muutamana kauniina päivänä satuin minä hänen tielleen. En ollut mikään erikoinen pyhimys enkä sulamaton jäämöhkäle. mutta varsin viatonta laatua oli välillemme syntynyt suhde. Asia joutui kuitenkin Sheluhinin korviin ja nostatti hänen kiukkuaan.
Muutamana iltana oli upseerikasinossa juhlat. Suuriruhtinas Igor Paulovitsh, kaartinjoukkojen päällikkö, oli tarkastamassa rykmenttiä ja hänen kunniakseen juhlittiin. Illan kuluessa lähenteli suuriruhtinas, tunnettu elostelija, huomattavalla tavalla Olga Petrovna Sheluhinaa, everstiluutnantin itsensä katsellessa kiukkuisena ja voimattomana syrjästä.
Puolihämärässä käytävässä tuli Olga Petrovna myöhemmin illalla sattumalta vastaani, tarrautui käsivarteeni ja, ennen kuin arvasinkaan, kietaisi käsivartensa kaulaani — se tapahtui ensi kerran, vakuutan — ja kuiskasi kiihkeästi korvaani:
— Pelastakaa minut. Suuriruhtinas ajaa minua takaa ja päihtynyt mieheni on juuri häväissyt minua törkeästi upseerien läsnäollessa. Luotan vain teihin ja te yksin voitte minut pelastaa . . .
Samassa ilmestyi Sheluhin käytävän päähän. Hän aikoi kai hyökätä kimppuuni, mutta silloin näyttäytyi suuriruhtinaskin parin upseerin seurassa. Hän tarjosi käsivartensa Olga Petrovnalle lähtien kävelemään puistoon. En tiedä, ehtikö hän nähdä mitään, mutta joka tapauksessa arvasi hän asian.
Istahdin sisälle muutaman pelipöydän ääreen. Sinne ilmestyi myöskin Sheluhin, asettui vastapäätä minua ja alkoi tiiroittaa minua vihreillä, humalaisilla silmillään. En jaksanut sietää miestä ja nousin lähteäkseni kävelemään puutarhaan. Ovella pysäytti minut rykmentin ajutantti, kapteeni Asmaj-Darjanov, syntyjään tataari, ja kuiskasi:
— Älä luota Sheluhiniin. Hän vaanii vain tilaisuutta hyökätäkseen kimppuusi.
Jatkoin matkaani. Astellessani ruohomatolla tenniskentän läheisyydessä kuulin äkkiä pensasaidan takaa suuriruhtinaan äänen. Pysähdyin tahtomattani — tai ehkä pakotti vakoojan vaisto pysähtymään, en tiedä.
— Uskokaa minua, rakastan teitä, rakastan tulisesti, puhui suuriruhtinas jollekin. — Tulkaa kanssani Pietariin. Laitan siellä teille hyvät oltavat — palatsin asuttavaksi — palvelijoita — loistoa — rahaa — kaikki annan, jos vain lähdette. Lähdettehän?
— Teidän keisarillinen korkeutenne, ette saa puhua noin, vastasi puhuteltu. Tunsin äänen Olga Petrovnan ääneksi. — Olen kunniallinen nainen ja aviovaimo.
— Ei haittaa, naurahti suuriruhtinas. — Sen parempi. Päätetty siis?
— Ei, en voi.
— Pelkäättekö miestänne? No, toimitamme hänet pois tieltä, sehän on helppoa. Vai rakastatteko tuota vanhaa apinaa, mitä? —
— En, en rakasta häntä . . .
— Häntä? Ketä sitten — ahaa, tuota nulkkia, Paulovia, maan matosta, vai mikä hänen nimensä olikaan! Hänet poistetaan vielä helpommin. Olinpa äsken näkevinäni teidät hänen käsivarsillaan. Häntäkö rakastatte? Vastatkaa!
Kurkistin pensaan takaa, sillä keskustelu alkoi jo käydä minulle kiintoisaksi. Näin Olga Petrovnan nousevan penkiltä ja pureskelevan nenäliinaansa. Suuriruhtinas nousi myöskin katsellen häntä puoleksi ivallisesti, puoleksi voitonvarmana.
— Vastatkaa!
Olga Petrovna silmäili suuriruhtinasta uhkamielisen näköisenä ja vastasi:
— Jos teidän keisarillinen korkeutenne haluaa sen välttämättä tietää, niin — rakastan häntä. En häpeä sanoa sitä.
— Vai niin! Aiotte kai mennä hänen kanssaan ehkä naimisiinkin?
— Miksei.
— Rakastaako nulkki teitä, mitä?
— Se ei kuulu tähän . . .
— Kuuluu se, kivahti suuriruhtinas. — Kuuluu, koska sinäkin kuulut tai tulet kuulumaan minulle. Et tuolle nulkille tai apinalle, vaan minulle, minulle . . . Muista se, kaunoiseni. Tuletko hyvällä Pietariin?
— En.
— Tulet sitten pahalla. Minulla on voima ja valta ja minä osaan sitä myöskin käyttää. Olisi parempi itsellesi, jos tämän ymmärtäisit ja käyttäytyisit sen mukaan.
Hän kietaisi kätensä naisen ympärille, jolta pääsi tukahdutettu huudahdus.
Pienen avonaisen kentän reunaan ilmestyi ympärilleen pälyilevä mies. Huomattuaan Olga Petrovnan valkoisen puvun ja miehen häntä syleilemässä, alkoi hän lähetä juoksujalkaa. Tunnettuaan suuriruhtinaan pysähtyi hän epäröiden, mutta tuli sitten lähemmäksi. Suuriruhtinas päästi naisen irti.
— Kaunis kuutamo, teidän keisarillinen korkeutenne, alkoi tulija, Sheluhin, puhua mielistellen. — Etsin ystävääni, luutnantti Paulovia. Kuului lähteneen kävelylle, raitista ilmaa hengittämään, hä-hä . . .
— Ei ole näkynyt. Nuoret luutnantit innostuvat joskus enemmän kuin on terveellistä ja tarvitsevat rauhoittumista, sanoi suuriruhtinas heittäen syrjäsilmäyksen Olga Petrovnaan.
— Aivan niin, teidän korkeutenne, aivan, myönteli Sheluhin.
Suuriruhtinas mietiskeli jotain ja sanoi sitten:
— Muistaessani, everstiluutnantti, teidän pitäisi jo vähitellen saada rykmentti. Ansioitunut mies, palveluksessa innokas. Pidän muistissani . . . jaa, kolmas turkestanilainen onkin vapaa, kuulin. Järjestän sen teille — ihastuttava Olga Petrovnakin jo ansaitsee ylennyksen. Lähempänä Pietaria ei ole vapaata rykmenttiä, mutta kyllä myöhemmin . . .
Sheluhin kiitti ja kumarsi mielissään.
— Voitte ottaa rykmentin vastaan jo ylihuomenna, jatkoi suuriruhtinas. — Kuuluu olevan hieman levotonta Turkestanissa ja rykmentti tarvitsee lujaa kättä. Matkustatte siis sinne jo huomenna.
Sheluhin kumarsi.
— Rouvan ei kuitenkaan sovi matkustaa sinne juuri nyt, jatkoi suuriruhtinas, — kun siellä on hieman levotonta. Ja ensinhän pitää aviomiehen laittaa pesä — koti, tarkoitan — jonkinlaiseen kuntoon. Matkustatte siis huomenna Pietariin suuriruhtinattaren, puolisoni, luo. Hän on ottava entisen hovineitinsä avosylin vastaan. Siellä voitte viipyä toistaiseksi. Eikö niin, Sheluhin, mainiota . . .
— Mainiota, teidän keisarillinen korkeutenne, mainiota, kertasi Sheluhin. — Kiitä sinäkin hänen keisarillista korkeuttaan, Olga Petrovna.
— En halua lähteä Pietariin, vastasi tämä kalpeana.
— Vai et, rakkaani! Hänen keisarillisen korkeillensa esitys on käsky, jota on noudatettava, maanitteli Sheluhin näkemänsä perusteella hyvin arvaten, että kyseessä oli vaihtokauppa — rouvan vaihtaminen rykmenttiin.
— Olga Petrovna muuttaa kyllä vielä mieltään, hymähti suuriruhtinas. — Ainahan naiset ensin vastustelevat. Haluatteko saada ketään upseereista mukaanne Turkestaniin?
— Kiitän nöyrimmästi, mutta kenenkä heistä oikeastaan ottaisin, vastasi Sheluhin tietäen hyvin, ettei hänellä rykmentissä ollut ainoatakaan ystävää.
— No, tutuista upseereista on aina hyötyä, kiusoitteli suuriruhtinas. — Luutnantti Paulov esimerkiksi näyttää olevan kunnollinen upseeri.
— Epäilemättä, teidän keisarillinen korkeutenne. Vaikka . . .
— No?
— Vaikka sivumennen sanoen on minulla aina ollut se tunne, ettei hän olisi oikein luotettava. En luonnollisesti halua häntä panetella — olemmehan ystäviä — mutta katson olevani velvollinen siitä mainitsemaan . . .
— Tarkoitatte — —?
— Olen jo pitkät ajat pitänyt häntä silmällä. Hän utelee mielestäni liikaa ja ottaa kaikista asioista tarkan selon, sellaisistakin, jotka eivät kuulu hänen virkatehtäviinsä. Hänellä on kaikista aselajeista tarkemmat tiedot kuin kenelläkään muulla koko rykmentissä. Äsken oli hänellä kuukauden loma. Missä luulee teidän korkeutenne hänen viettäneen lomansa? Ei suinkaan kylpylaitoksissa tai huvittelupaikoissa kotiseudulla maalla, niin kuin venäläisen luutnantin tulee, vaan Poljesnoin ilmalaivatehtailla ja Repkinan kaasutehtailla. Oli muka kadettitovereitaan tervehtimässä ja tutustui tehtaissa kaikkeen. Epäilyttävää.
— Teillä on tarkat tiedot.
— Kuulin tutuilta upseereilta. Olen sitäpaitsi kirjeellisestikin ottanut asioista selon; pitää valvoa alaistensa parasta. On vielä enemmänkin epäilyttäviä asioita. Pistäytyessäni kerran Paulovin asuntoon vierailulle, näin häntä odotellessani — hän ei ollut sovittuun aikaan kotona — minkä mitäkin kummallista. Siellä oli paljon tarkkoja valokuvia ja ilmalaivojemme sekä tankkiemme eri osien piirustuksia. Sitten siellä oli koko joukko kemistien kojeita, sellaisia, joita käyttävät vain insinööriupseerit. Pöydällä oli levällään muistikirja ja siinä oli salakirjoituksella tehtyjä merkintöjä ja kemiallisia kaavoja. Nurkassa oli kone, jota en tuntenut, mutta jota epäilin ulkomaalaiseksi pitkän matkan langattomaksi puhelimeksi. Paljon oli muutakin kamaa. Ja lisäksi oli siellä tusinan verran paksuhkoja silmälaseja, vaikkei Paulov käytäkään silmälaseja minun tietääkseni. En ymmärtänyt niidenkään tarkoitusta.
— Arvelette siis?
— Arvelen, teidän keisarillinen korkeutenne, että Paulov, Amerikassa kasvanut —
— Vai niin!
— voi hyvin olla jonkun ulkovallan palkkaama vakooja, vaikka esim. Yhdysvaltojen lähettämä.
— Tai Englannin. Annan huomenna ottaa miehestä selon. Jos hän on syyllinen, loppuu asia lyhyeen, jos syytön, lähetämme sittenkin johonkin kaukaiseen rykmenttiin. Mitä arvelee rouva esimerkiksi Siperiasta? kysyi suuriruhtinas merkitsevästi hymyillen.
Olga Petrovna ei vastannut mitään. Suuret, tummat silmät katselivat vain kaihomielisinä puiston pimentoihin.
— Lähtekäämme, meitä kaivataan jo. Saanko? sanoi suuriruhtinas tarjoten käsivartensa Olga Petrovnalle, johon tämä vastenmielisesti tarttui. — Aavistaako Paulov mitään?
— Ei vähintäkään.
— Hyvä, ei sanaakaan kenellekään. Eversti matkustaa siis huomenna Turkestaniin ja rouva Pietariin . . .
Äänet kuoleutuivat etäisyyteen. Vai oli Sheluhin käynyt asunnossani urkkimassa! Kaunis juttu! Ja nähnyt minkä mitäkin, joka huomenna tulisi ilmi. Mitä oli tehtävä — hävittäväkö jo tänä yönä — mutta miten?
Näiden ajatusten risteillessä aivoissani juoksin kiertoteitse kasinolle ja istuin jo korttipöydän ääressä suuriruhtinaan seurueineen astuessa huoneeseen. Sheluhin tuli pöytäämme ja istuutui imelän makeana viereeni.
— Sergei Wladimirovitsh, häviätte noilla korteillanne, leperteli hän. — Häviö pelissä — onni rakkaudessa, sanotaan, hä-hä-hä. Maljanne. Sergei Wladimirovitsh, olemme ystäviä. Vielä toinenkin naukku, veliseni, pohjaan — kas noin — ähhääh — hyvää on tämä fransuskien konjakki, hä-hä. Menkääpä hieman jutteluttamaan Olga Petrovnaa, tuolla istuu raukka ihan yksinään — ahaa, hänen keisarillinen korkeutensa näkyy jo saapuvankin seuraksi — no, saapukoon, piruliste. Kolmannelle jalalle, veliseni — taitaa olla suuriruhtinas hieman pihkassa Oljenkaan — hä-hä-hä . . .
En jaksanut kauemmin kuunnella Sheluhinin äitelää lörpötysta. Nousin lähteäkseni yksinäisyyteen miettimään asemaani, kun samassa Darjanov löi minua olalle.
— Olga Petrovna pyytää sinua saapumaan vihreän huvimajan luo hetkisen kuluttua.
Lupasin saapua. Kävelin aikani puistossa ja tulin huvimajalle.
Olga Petrovna saapui pian.
— Menkäämme sisään, kuiskasi hän ja veti minut sisään.
— Ette voi hyvin, Olga Petrovna?
— Kauheata, kauheata, nyyhkytti hän. — Tiedättekö, aiotaan tehdä kauheata, kerron . . .
— Ei tarvitse. Tiedän.
— Tiedätte? Miten?
— Seisoin pensaan takana ja kuulin kaikki.
Olga Petrovna kohottautui ja katsahti minua kummissaan kyynelten kimaltaessa pitkissä silmäripsissä. Hän oli kieltämättä kaunis istuessaan siinä pää ikkunasta tulevan kuunvalon hopeoimana. Tunsin vereni lämpenevän.
Äkkiä sukeltautui hän syliini ja hänen kuumat huulensa painuivat omiini.
— Pelasta minut, rakas, pelasta, pelasta! En kestä enää tätä elämää, joka päivä päivältä tulee yhä kauheammaksi — en, en! Pelasta minut — sinä olet viisas ja väkevä ja itseäsikin uhkaa vaara. Paetkaamme yhdessä jo tänä yönä — minne tahansa — pois vain täältä sinun kanssasi . . . Vain sinua olen minä ajatellut päivin ja öin ja sinua odottanut — ja nyt ovat kohtalomme yhtyneet iäksi, niinhän . . .
Kuiskaukset tulivat hänen huuliltaan katkonaisina, kiihkeinä ja palavina, ja hän puristautui rintaani vasten. Pehmeät, pyöreät käsivarret kiertyivät yhä lujemmin kaulaani, täyteläinen povi painui aaltoillen omaani vasten, hoikka vartalo värisi sylissäni, suuret silmät paloivat tulena, poskilla hehkuivat punertavat läiskät, tuuhea, silkinhieno tukka hyväili kasvojani ja pieni, kaareva suu oli puoliavonaisena, houkuttelevana, ottavana . . . Ja oli etelän huumaava, yllättävä yö, ja minäkin olin vain ihminen, en enempää kuin ihminen . . .
Kuului askelten rapinaa ulkona hietikolla. Ikkunaan naputettiin hiljaa.
— Täällä Darjanov. Joutuin pois — suuriruhtinas ja Sheluhin ovat tulossa — joku on nähnyt ja kannellut —
Darjanov poistui. Kiersin oven auki ja käsi vaistomaisesti Olga Petrovnan vyötäisillä astuimme ulos kuutamoon. Huvimajan edessä seisoivat suuriruhtinas ja Sheluhin.
Seurasi hetken äänettömyys. Olga Petrovna tarrautui minuun lujemmin, mutta sysäsin hänet armotta syrjään, sillä samassa vetäisi Sheluhin miekkansa ja syöksyi kimppuuni päästäen eläimellisen mölähdyksen. Hän oli valmis myymään vaimonsa suuriruhtinaalle, mutta minun vieressäni ei hän kärsinyt vaimoaan nähdä.
Tanssi ei ollut vielä alkanut, joten kaikilla meillä oli vielä miekat vyöllä. Vetäisin miekkani tupesta ja kaksinkamppailu alkoi. Kuin jostakin kaukaa kuului suuriruhtinaan ääni hänen sanoessaan Olga Petrovnalle:
— Vai niin — viaton karitsaiseni — luutnantti ja huvimaja kelpasivat — suuriruhtinas ja keisarillinen palatsi eivät . . .
Sotamiehet järjestivät parhaillaan soihtukulkuetta suuriruhtinaan kunniaksi ja muutama heistä kulki soihtuineen ohi. Suuriruhtinas viittasi heidät luokseen käskien sitten heidän seisoa paikoillaan. Lepattava punainen valo valaisi huvimajan edustaa, jossa kamppailimme. Suuriruhtinas seisoi kädet selän takana, huulillaan ivallinen hymy, ja hänen vierellään Olga Petrovna käsiään väännellen.
Katselin vastustajaani ja hän minua. Näin hänen silmissään selvän murhanhimon. Se poisti kiihkeyteni. Pääsin hermojeni herraksi.
Sheluhin nyökkäili kiivaasti. Annoin hänen hyökkäillä ja tyydyin puolustautumaan aikoen väsyttää hänet. Kiersimme piiriä ja silmänräpäyksen kohdistui katseeni Olga Petrovnaan ja paikalle jo juokseviin upseereihin.
Tämän silmänräpäyksen ehti Sheluhin jo käyttää hyväkseen. Tunsin kylmän teräksen vihlaisevan piston vasemmassa olkavarressani . . .
Naarmu ei ollut minkään arvoinen, mutta menestys sai Sheluhinin älähtämään voitonriemusta. Hän kävi yhä rohkeammaksi hyökkäyksissään. Näin, miten vuotava veri kiihoitti häntä kuin punainen vaate kalkkunaa.
Puolustauduin yhä. Sheluhinin hengitys kävi yhä läähättävämmäksi ja valkoista vaahtoa valui hänen punaiselle parralleen.
Annoin hänen tehdä kiivaan hyökkäyksen ja samassa silmänräpäyksessä tein vastasyöksyn. Miekkani tunkeutui hänen oikean korvanlehtensä läpi repien sen pahanpäiväisesti. Mies horjahti ja oli laskevinaan miekkansa. Minäkin laskin omani, mutta samassa teki Sheluhin salakavalan hyökkäyksen, jonka hädin tuskin ehdin sivulle hyppäämällä väistää.
Kuului paheksumishuutoja ja upseerit aikoivat rientää väliin.
— Antakaa jatkaa, virkkoi suuriruhtinas.
Jatkettiin. Miekat risteilivät soihtujen valossa kuin sinkoilevat salamat ja punertava hohde valaisi meidät sekä katsojat.
Ryhdyin nyt hyökkäämään jättämättä vastustajalleni hetkenkään levähdysaikaa. Tunsin olevani paremmalla puolella. Sheluhin sohi miekallaan kuin mielipuoli ja yhä läähättävämmäksi kävi hänen hengityksensä. Annoin hänelle hyökkäystilaisuuden ja samalla pistin miekkani hänen vasempaan olkaansa, vetäisin sen nopeasti takaisin ja syöksin sen uudelleen vähän alemmaksi, sydämen yläpuolelle.
Sheluhinilta putosi miekka ja hän vaipui maahan. Upseerit ympäröivät minut.
— No, kuinka on? kysyi suuriruhtinas rykmentin lääkäriltä tämän tutkiessa tajutonta haavoittunutta.
— Välitöntä hengenvaaraa ei ole. Kuukauden kestävä juttu, ellei muuta satu.
Sheluhin kannettiin pois. Olin lähtemäisilläni, kun rykmentin komentajan ääni pysähdytti minut:
— Luutnantti Paulov. Hänen keisarillinen korkeutensa käskee luutnantin poistumaan suoraan asuntoonsa, pysymään siellä ja ilmoittautumaan aamulla kello kymmenen virkahuoneessani.
— Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne, vastasin jäykästi.
Samassa kulki Olga Petrovna ohi suuriruhtinaan ajutantin seuraamana. Hän aikoi rientää luokseni, mutta ajutantti esti hänet siitä jyrkästi, vaikka kohteliaasti.
— Hänen keisarillisen korkeutensa käskystä on minun saatettava teidät suoraan kotiinne, sanoi hän tarjoten käsivartensa.
Ohikulkiessaan katsoi Olga Petrovna minuun. Hänen silmistään kuvastui tuska ja epätoivo.
— Lähtekäämme mekin, sanoi Darjanov.
— Onko sinut pantu minua vartioimaan? ärähdin kiukuissani.
— Ei, veliseni, saatan sinua ystävänä. Luulen sinun nyt tarvitsevan ystävää enemmän kuin ehkä koskaan ennen . . .
kuljimme äänettöminä kasarmialueen laitaan naimattomien upseerien asunnoille. Yhtä äänettöminä heittäydyimme asunnossani nojatuoleihin.
Ajatukset myllersivät yhä päässäni, kun Darjanov keskeytti hiljaisuuden:
— Paulov, sinun on lähdettävä. Ei ole hyvä jäädä tänne.
Katselin häntä kummastuneena.
— Tiedät, etten ole venäläinen, jatkoi hän. — Olen tataari, muinoin suuren ja mahtavan, nyt olemassaolostaan kamppailevan, sorretun kansan jäsen. Olen upseeri Venäjän armeijassa, mutta siitä huolimatta tataari. Luota minuun.
Katselin häntä epäröiden. Luottaa täysin häneen, uskoa hänelle salaisuuteni — ei, sitä en voinut tehdä. Venäjä on salaisen poliisin ja ilmiantajien maa, jossa ystävä ilmiantaa ystävänsä — rahasta.
— Näen, ettet luota. Hyvä niinkin. Paras olla luottamatta täällä kehenkään. Ehkä kuitenkin muutat vielä mielipiteesi. Haluat todistuksia. Hyvä — saat niitä. — Olen rykmentin ajutantti. Ajutantti tietää aina sellaista, jota muut eivät tiedä, sillä hänen kauttaan kulkevat salaisimmatkin asiat. No, sinulle on koko täälläolosi ajan tullut suuria rahasummia ja kirjeitä. Ei kukaan ole sinun nähnyt näitä summia käyttävän. Et pelaa, et elä loisteliaasti, et tuhlaa niitä naisille. Et ole vienyt niitä myöskään pankkiin, sillä siellä ei sinulla ole tiliä. Olet siis joko säästänyt ne kotonasi tai käyttänyt — toisiin tarkoituksiin. Ja vielä kummallisempi asia: kaikki sinulle tulevat kirjeet ovat olleet salakirjoituksella kirjoitettuja ja ilman nimellistä allekirjoitusta.
— Mistä sen tiedät? kivahdin tahtomattani.
— Olen avannut jokaisen niistä.
— Sinä roisto!
— Rauhoitu, jatkoi Darjanov hymyillen — ja kuuntele loppuun. Sitten vasta voit sanoa minua roistoksi. No niin, Sheluhin. rykmentinkomentajan apulainen, käski minun avata kirjeesi. Hän epäili sinua, en tiedä, mistä syystä. Kirjeesi saapuivat milloin Englannista, milloin Yhdysvalloista, joskus Skandinaviastakin. Olen huvikseni tutkinut — ja käyttänytkin — paljon salakirjoitusta. Muutamien sinun kirjeittesi kieli ei ollut englantia, vaan . . .
— Mitä? huudahdin tahtomattani kylmien väreiden karmiessa selkäpiitäni.
— No niin. Olen aikoinani opiskellut kieliä Angoran ja Budapestin yliopistoissa ja harrastanut melkoisesti niin sanottua turaanilaisuutta. Näistä harrastuksistani eivät ryssät täällä tiedä. — Muistatko, kun viime kesänä olimme sotaharjoituksissa ja nukuimme kerran yöllä metsässä viitat peittonamme? Nukuimme vieretysten. Minä valvoin ja ajattelin ja sinä — sinä puhuit unissasi. Puhuit samaa kieltä kuin muutamissa kirjeissäsi on ja se on — suomea.
— Piru vieköön! huudahdin, tuntien asiani menetetyksi.
— Niin, juuri tuota samaa kieltä puhuit, sanoi Abdullah, ja nyt vasta älysin kironneeni suomeksi.
— Jatka vielä. Kaikki sinulle lähetetyt kirjeet ja rahat ovat saapuneet sinulle, vai —?
Nyökkäsin myöntävästi ja nousin kävelemään selvittääkseni ajatukseni.
— Luuletko, että ne olisivat saapuneet, jos Sheluhin olisi nähnyt ne? Ei, kirjeet santarmille ja rahat Sheluhinin taskuun ja sinä vankilaan, se olisi ollut tulos. Järjestin asiat toisin. Avasin kirjeet, kirjoitin väärennetyllä käsialalla toiset venäjäksi ja pistin ne kuoreen mukana pieni summa rahaa. Läsnäollessani tutki Sheluhin ne sitten ja sai tietää, että sinua suuresti rakastava ja sinusta aina huolehtiva sekä paljon matkusteleva sisaresi — naimisissa amerikkalaisen miljoonamiehen kanssa — lähetteli sinulle hieman taskurahoja milloin New Yorkista, milloin Lontoosta, milloin Skandinaviasta ja hellällä huolella tiedusteli vointiasi. Sheluhinin tutkittua kirjeet muutin jälkeenpäin kuoriin taas oikeat kirjeet ja rahat, ja niin saapuivat ne sinulle. Tiedän minkä mitäkin muutakin, mutta pidän tietoni omana salaisuutenani, kuten olen salannut kirjeesikin. En ole venäläinen enkä aio siksi tullakaan. Luotatko nyt minuun?
Olin voitettu. Puristin vaiti ollen hänen kättään.
— Nyt on tilanne seuraava: suuriruhtinas on päättänyt tehdä Olga Petrovnasta rakastajattarensa. Sheluhin on sinun miekanpistosi ansiosta poissa tieltä. Sinut poistetaan tieltä joko vangitsemalla tai lähettämällä johonkin kaukaiseen rykmenttiin. Luultavasti sinut vangitaan. Sinun on parasta hävitä jo sitä ennen omasta aloitteestasi.
— Olen tullut samaan päätökseen.
— Hyvä. Autan sinua. Järjestä kuntoon välttämättömät matkatarpeet. Käväisen noutamassa pari paperia.
Vilkaisin Darjanoviin. Hän kai huomasi silmissäni epäluulon hivenen, koskapa virkkoi:
— Turhaan epäilet, en ilmianna. Annan siitä tataarin sanani, joka merkitsee sata kertaa enemmän kuin ryssien kunniasana.
Hän riensi ulos. Riisuin juhlapukuni ja pukeuduin palvelustamineisiin. Siviilipuvun ja muut vähäiset tarpeet sekä salaiset paperini ja vehkeeni työnsin matkalaukkuun.
Darjanov palasi.
— Onko sinulla rahaa? kysyi hän.
— On.
— Tarvitset Turkin rahaa. Tässä on, ota, maksa tavattaessa — jos tavataan. Onko passi? Näytä tänne.
Näytin hänelle muutamia kaiken varalta hallussani pitämiäni vääriä passeja.
— Ei kelpaa yksikään. Tässä on passi Englannin alamaiselle sir Allan Verastonille, maailmanympärimatkustajalle. Siviilipukuisen valokuvasi otin kokoelmastani ja leima oli minulla — sattumalta. Tässä on komennustodistus, jolla sinut komennetaan Sevastopoliin kiireellisissä virkatehtävissä — suuriruhtinaan käskystä. Tässä käsky, jolla saat pikakoneen ilmahallista n:o 4. Koneen saatuasi ohjaat Krimille tai Mustanmeren itärannikolle. Laskeudut jollakin tekosyyllä maahan maaseudulla. Kun kohtaat ensimmäisen vastaasi tulevan tataarin, niin sanot hänelle »Khanin käskystä» ja näytät hänelle tämän sormuksen — Darjanov pisti sormeeni oudon smaragdisormuksen, kannan sisäänpäin — kääntämällä sen kannan hitaasti näkyviin. Jos hän vastaukseksi nyökkää päätään kolmesti, voit luottaa häneen. Ilmoitat haluavasi salateitse Turkin alueelle. Jos Turkin alueelle päästyäsi joudut ikävyyksiin, niin vaadi jyrkin sanoin toimittamaan sinut Angoraan Turkin yleisesikunnan viidenteen osastoon. Siellä on sinun kysyttävä Kara Mustafa beytä tai Osman Mirza beytä. Heille voit kertoa seikkailusi ja he toimittavat sinut eteenpäin. Sano terveisiä kapteeni Darjanovilta.
Katselin häntä ihmetellen.
— Kuka olet sinä, jolla on sellainen valta!
— Tällä hetkellä toverisi ja auttajasi, kapteeni Venäjän armeijassa. Lähtekäämme. Sinulla ei ole enää puoltakaan tuntia aikaa.
— Kuinka niin?
— Rykmentin päivystäjältä kuulin, että on annettu käsky vartijoiden asettamisesta asuntosi eteen. Kohta ovat he täällä.
— Entä Olga Petrovna. Minun on haettava hänet mukaani.
— Hänen ovellaan seisovat jo vartijat.
— En lähde ilman häntä. Pelastan hänet. Se on velvollisuuteni.
— Rakastatko paljon Olga Petrovnaa?
— Ehkä. En tiedä itsekään. Tiedän vain, että velvollisuuteni käskee pelastamaan hänet.
— Rakastatko maatasi?
Katsahdin Darjanoviin kummastuneena.
— Sinun on valittava Olga Petrovnan ja maasi välillä, sanoi hän totisena. — Muuta keinoa ei ole.
Tartuin matkalaukkuuni. Darjanov meni kaihtimien luo ja veti niitä sen verran ylös, että sisällä palavan lampun valo kapeana viivana näkyi ulos.
— Lähtekäämme nyt, sanoi hän sitten. — Teen kaikkeni Olga Petrovnan hyväksi, ystäväni. Jos tienne vielä joskus kohtaavat toisensa, niin olkoon Allah teille armollinen. Minusta muuten tuntuu siltä, että kansojen taivaalle keräytyy ukkospilviä ja että rajuilma on kohta puhkeava, ehkä tänä vuonna, ehkä muutaman vuoden kuluttua. Ehkä silloin joudumme eri puolille, mutta vihollisia emme ole. Eikö niin, Paulov, vai mikä sinun nimesi lieneekään.
— Arvo Kajava, luutnantti Suomen armeijassa.
— Niin, Kajava, sinun maasi on vapaa, minun ei vielä ole. Se on kuitenkin tuleva vapaaksi. Kun aika on täyttynyt, häviän minäkin, samoin kuin sinä nyt. Minun kansani ei ole sinun kansasi vihollinen. Vihollinen on yhteinen molemmilla.
Hänen katseensa näytti suuntautuvan kauas etäisyyteen.
Astuimme äänettöminä yöhön. Kuului askeleita. Pensaan takaa näimme, miten upseeri toi vartioston, asetti sotilaan oven eteen ja toisen nurkan taakse ikkunaa vartioimaan. Kurkisti sitten ikkunaan, näki valoa sisällä ja poistui.
Erosimme. Menin yksinäni hallille ja näytin molemmat todistukseni päivystävälle aliupseerille.
— Ei käy laatuun, teidän jalosukuisuutenne, vastasi tämä. — On tullut kielto, ettei saa antaa konetta kenellekään ilman komendantin erikoista käskyä.
— Mutta tässähän on komendantin allekirjoitus.
— On, mutta ei käy laatuun sittenkään. Suvaitkaa olla suuttumatta, teidän jalosukuisuutenne, mutta käsky on käsky.
Nousiko tie jo tässä pystyyn? Silmäilin ajatuksissani todistuksiani.
— Milloin annettiin kielto?
Päivystäjä katsoi kirjastaan.
— Klo 2,05 tänä aamuna.
— Mutta tähän todistukseen on merkitty aikamäärä klo 2,15 ap. Kielto ei siis koske tätä.
— Teillä on oikein, teidän jalosukuisuutenne. Mishka, hoi, herätä nopeasti 152:n miehet, nopeasti, vetelys!
Miehistö kömpi esiin puoliunisena. Nousimme pieneen tiedustelukoneeseen.
— Pitänee, teidän jalosukuisuutenne, minun käydä vielä ilmoittamassa päivystävälle upseerille koneen lähdöstä, tuumi päivystäjä partaansa haroen.
— Menkää.
Päivystäjä lähti. Käskin panna koneen käyntiin. Aluksen päällikkö, vääpeli, epäröi ja tuumi, että hänen pitäisi odottaa päivystäjän paluuta.
— Joutavia. Meni vain ilmoittamaan lähdöstäni ilmoitusta varten hänen keisarilliselle korkeudelleen. Olen suuriruhtinaan asialla, kiireellisellä, ymmärrättehän.
Aliupseeri epäröi yhä.
— Haluatteko saada niskoillenne suuriruhtinaan vihat turhalla viivytyksellä, mitä?
Tämä tepsi. Kone rupesi käymään. Luisuimme ulos hallista ja kohosimme ilmaan. Katsoessani koneen laidan yli näin päivystävän upseerin yhdessä aliupseerin kanssa juoksevan hallille. Älytessään meidät pysähtyivät he alkaen hurjasti viittoilla.
Aluksen miehistö ei huomannut mitään. Jatkoimme matkaa. Kuljettiin kolmensadan kilometrin tuntinopeudella etelään. Näin aluksen merkkilyhtyjen palavan. Se ei saanut tapahtua. Salavihkaa jouduttauduin paikkaan, missä johtoihin pääsi käsiksi, ja katkaisin johdot. Lyhdyt sammuivat.
Aliupseeri tuli luokseni ehdottaen palaamista takaisin ja toisen koneen vaihtamista, kun lyhdyittä kulkeminen oli sääntöjen vastaista.
— Ei ole aikaa. Ajamme valoitta. Nopeinta vauhtia, kuuluu suuriruhtinaan käsky ja sitä on toteltava.
Aliupseeri totteli, mutta näin hänen kuiskuttelevan miestensä kanssa. Vilkaisin taaksemme. Voroneshin suunnalla kohosi ilmaan valonheittäjän sädekimppu merkkejään antaen. Sen kirkkaassa valossa näin myöskin, miten pieniä pilkkuja — koneita — nousi nopeasti ilmaan.
— Toimivat nopeammin kuin luulinkaan. Takaa-ajo on alkanut. Puhelin! välähti samassa aivoissani.
Syöksyin puhelimen luo. Sen kello pärisi ja se antoi merkkejä: »B, M. 152. Huomio.» Näin sitä hoitavan miehen juuri olevan aikeissa ryhtyä vastaamaan. Sieppasin häneltä kuulotorvet ja huusin puhelimeen:
— B. M. 152.
— Täällä rykmentin päivystävä upseeri. Kutsukaa puhelimeen vääpeli Mistshenko.
— Puhelimessa.
— Suuriruhtinaan käsky: »Luutnantti Paulov karannut koneellanne mukanaan salaisia papereita. Väärennetty komennustodistus. On vakooja. Vangittava heti ja tuotava tänne elävänä tai kuolleena». Toistakaa.
— Pyydän ilmoittamaan hänen keisarilliselle korkeudelleen, että täytän täsmällisesti hänen antamansa käskyt. Kuljemme nopeimmalla vauhdilla, huusin puhelimeen.
— Mitä piruja! Kuka siellä oikeastaan puhuu? kirkui päivystävä upseeri.
— Luutnantti Paulov pyytää esittää nöyrimmät tervehdyksensä, huusin vastaukseksi ja suljin puhelimen. Samalla kiersin irti pari pientä, mutta tärkeää osaa ja sujautin ne taskuuni. Langaton oli nyt käyttökelvoton.
Miehet olivat kuulleet keskusteluni ja mahdolliset epäluulot olivat heistä hävinneet. Kului neljännestunti. Seisoin mietteissäni katsellen etelän tähtien jo himmenevää loistetta, kun katseeni osui aluksen perään. Takana, vain muutaman peninkulman päässä, annettiin valomerkkejä. Valokeilat tunkeutuivat korkealle pimeälle taivaalle, sammuivat ja välähtivät taas uudelleen. Ja aluksen peräkannella seisoi vääpeli Mistshenko kaukoputki silmillään ja lähettyvillään pari muuta miestä. Hiivin hiljaa lähemmäksi ja ymmärsin asian. Vääpeli saneli valomerkkien kirjaimet ja toinen miehistä kirjoitti ne muistiin. Viiva — piste — viiva — piste — seurasi toistaan. Hiivin hiljaa lähemmäksi:
— v-a-k-o-o-j-a-v-a-n-g-i-t-t-a-v-a-h-e-t-i-j-a-
Aliupseeri otti vastaan puhelimessa kuulemaani käskyä. Saatuaan vastaanottamansa käskyn selväksi, ryhtyisi vääpeli heti toimenpiteisiin ja silloin olisin auttamattomasti hukassa. Syöksyin keulakajuuttaan, kiersin oven lukkoon ja tutkin nopeasti G-säiliön. Tätä kaasua käytettiin harjoituksissa opetettaessa miehille kaasusuojusten käyttöä. Se oli kaasua, jota suurempien kaupunkien poliisi vieläkin käyttää vangitessaan vaarallisia ja vastustelevia rikollisia. Se löi vain miehen tainnoksiin, mutta oli vaaratonta. Säiliön mittari osoitti säiliön olevan melkein kaasua täynnä — suuriruhtinaan eilisen tarkastuksen ansiosta. Sieppasin seinältä kaasunaamarin, kiinnitin sen ja sidoin säiliön selkääni. Asetin sormeni valmiiksi hanan päälle ja astuin ulos.
Vääpeli oli jo tulossa keulaan molempien miesten seuraamina. Nähtyään minut kaasunaamiossa ja letku käsissä pysähtyivät miehet ällistyneinä. Annoin heille kaasusuihkun päin naamaa. Vääpeli avasi suunsa komentaakseen miehet kimppuuni, mutta kellistyi samassa tiedottomana kannelle. Perämies yritti vetäistä kiinni ohjaushytin oven, mutta hänkin sai osansa kaasusta. Menin sisään ja sidoin ohjauspyörät kiinni. Tasankojen tyynessä yöilmassa kulkisi alus jonkun aikaa samaa suuntaansa ihmiskäden ohjaamattakin. Sitten kurkistin konehuoneeseen. Tilanne lienee ollut tunnettu jo sielläkin, koskapa kolmisen hätääntynyttä naamaa tuijotti vastaani. Kaasusuihku lopetti tuijotuksen.
Nyt oli minulla aikaa silmäillä takaa-ajajia. Ne antoivat yhä valomerkkejään. Päätin rauhoittaa heitä hieman, laitoin puhelimen kuntoon ja tiedoitin: »B. M. 152. Vääpeli Mistshenko ilmoittaa nöyrimmin: vakooja vangittu, alus matkalla Voroneshiin». Valomerkit lakkasivat. Kävin silmäämässä suuntaa ja korkeutta. Muutin suunnan idemmäksi ja nousin korkeammalle. Käväisin konehuoneessa ja lisäsin rasvoja koneisiin. Sitten lähdin tutkimaan miehistön tilaa. Kaikki olivat vielä tiedottomina, mutta saattaisivat pian herätä. Annoin sen varalta säiliöstäni itsekullekin uuden ja vahvemman annoksen. Poistin keulahytistä kaasunaamiot ja raahasin heidät sinne.
Antamaani ilmoitusta oli hetkisen uskottu, mutta nyt oli ajojahti taas käynnissä. Valokeilat halkoivat ilmaa ja puhelin pärisi. Kuunnellessani sain tietää Odessan ja Rostovin lähettäneen vastaani koneitaan. Olin saarroksissa.
Riensin taas ohjaajanhyttiin. Valoja näkyi ylt’ympäri ilmassa, vaikka tosin kaukana. Matkan Krimille arvioin kahdeksisadaksi kilometriksi.
Käänsin koneen vielä korkeammalle. Pääsin edessä olevien valojen yli ja iloitsin jo mielessäni, kun yht’äkkiä ohitseni suhahti vastaantuleva alus. Minut oli huomattu, koska alus heti ampui perätykillään laukaussarjan ja pani valonheittäjänsä toimimaan. Tilanne alkoi näyttää ikävältä.
Silmäsin sumusäiliön mittariin. Suuriruhtinaan tarkastuksen vuoksi oli se täynnä keinotekoista sumua. Kiersin säiliön hanat auki ja syöksyin sumupilvessä melkein kohtisuoraan alas. Vasta noin viidenkymmenen metrin korkeudessa sain koneen jälleen tasapainoon ja lähdin ajamaan sumupilven ympäröimänä. Takaa-ajajista ei ollut pelkoa enää toistaiseksi, sillä niin alhaalle ei toki kukaan uskonut minun uskaltavan laskeutua. Jos eteeni sattuisi vuori tai korkea tehtaanpiippu, olisin myyty mies.
Aamu rupesi sarastamaan ja maasto muuttui yhä korkeammaksi. Kauempana edessä näkyi vaalea viiva: meri. Ryhdyin kartan avulla ottamaan selkoa olinpaikastani, kun samalla koneet alkoivat reistailla ja vihdoin pysähtyivät.
Edessäni näin vihreän, tiheältä ja pehmeältä näyttävän pensaikon ja sinne annoin huristaa. Aluksen syöksyessä maahan lennähdin ohjaushytin seinää vasten ja menin tainnoksiin. Kun heräsin, makasi alus tiheän pensaikon reunassa ja avonaisella kentällä seisoi joukko tataareja. Keulakajuutan ovi oli lennähtänyt auki ja sieltä tirkisteli nyt silmiään hierovan vääpelin tyhmännäköinen naama. Kaasusäiliö oli yhä selässäni ja annoin aliupseerille sekä muillekin taas annoksensa. Sitten kapusin alas aluksesta.
Alusta kohden asteli jo virkapukuinen santarmi.
— Missä olen? oli ensimmäinen kysymykseni.
— Jedigein kylän lähistöllä Asovanmeren rannalla.
Selitin olevani matkalla Jaltaan ja sumussa eksyneeni. Toverini olivat pyörtyneet koneen syöksyessä alas. Pyysin santarmia mukaani alukseen. Siellä sai hänkin osansa kaasusäiliöstä.
Otin matkalaukkuni ja menin tataarijoukon luo. Minua katseltiin vihamielisesti. Kysymyksiini vastattiin vain päätä pudistamalla. Joukon keskellä seisoi arvokkaan näköinen mies. Vein hänet vähän syrjemmälle, sanoi Darjanovin taikasanat ja pyöräytin näkyviin sormuksen kannan.
— Tunnuksesi ovat oikeat, muukalainen, vaikka pukusi onkin väärä. Uskon sinua ja autan. Mitä haluat?
Selitin asiani.
— Hyvä on. Sinut saatetaan Turkin alueelle.
Neljännestunnin kuluttua istuin tataarilaisen kalastajan puvussa keikkuvassa veneessä Asovanmerellä. Näin kuljin edelleen. Välillä poikettiin rantakyliin ja saattajat vaihdettiin. Kun tarjosin saattajille maksua, ei sitä otettu. — Khanin käskystä, sanottiin vain.
Kierrettyäni Krimin itärannikon ja kuljettuani salakuljettajien purressa yli Mustanmeren saavuin vihdoin Turkin alueelle. Siellä minut pidätettiin, mutta vietiin vaatimuksestani Angoraan.
Istuessani Kara Mustafa beyn virkahuoneen turkkilaisella sohvalla tuntuivat Venäjällä vietetyt vuodet kuin oudolta unelta. Bey selaili puhellessaan papereitaan.
— No luutnantti, palvelus palveluksesta. Autamme tietysti teidät kotimaahanne, mutta vastapalvelukseksi voitte kertoa erinäisiä Venäjän armeijaa koskevia seikkoja, jotka meitä suuresti huvittavat.
Ajattelin, ettei olisi vahingoksi, vaikka turkkilaisetkin saisivat hieman tietoja, ja kerroin minkä mitäkin beyn tehdessä muistiinpanoja.
Nuori upseeri toi beylle pinkan papereita. Tämä silmäili ne tarkkaan läpi ja ojensi ne sitten minulle. Hämmästyin. Nehän olivat minun matkalaukkuni kaksinkertaisen seinän välissä olleiden paperien ja piirustusten jäljennöksiä, vaikka hieman toisenlaiselle paperille kopioituja!
Bey hymyili.
— Näette, ettemme kuluta täällä Vähässä-Aasiassa aikaamme hukkaan. Tahdoimme vakuuttautua siitä, että tosiaankin olette se, joksi sanotte itseänne, ja myöskin tietojenne paikkansapitäväisyydestä. Ne sopivat yhteen meidän tietojemme kanssa ja kertomuksessanne on paljon meille arvokasta, samoin kuin muistiinpanoissannekin.
— Muistiinpanoissani?
— Niin. Ne ovat tässä edessäni, tärkeimmät kohdat turkiksi käännettyinä.
— Mutta nehän olivat kirjoitetut suomeksi ja salakirjoituksella.
— Aivan oikein, mutta tässä meidän vaatimattomassa osastossamme osataan sekä suomea että salakirjoituksien selitystä, sanoi bey kuivasti ja painoi soittokellon nappulaa.
Lähetti tuli sisään.
— Tuokaa tänne tämän herran tavarat.
Myönnän olleeni koko lailla nolona. Kädenkäänteessä oli minut tutkittu ja tietoni urkittu.
— Pyydän tarkoin katsomaan, että kaikki tavaranne ovat tallella, kehoitti bey tavaroitteni saavuttua. — Sanokaapa minulle, mitä teette kaikilla noilla silmälaseillanne?
— Käytän niitä lukiessani.
— Ei, sitä ette tee.
— En tosiaankaan. Niissä on kaksinkertaiset lasit ja niiden välissä venäläisten kaasujen näytteet.
— Soo! Sitäpä emme huomanneetkaan. Aina jotain opitaankin. Meikäläiset tulevat kai pian likinäköisiksi ja tarvitsevat lasit, hymähteli bey. — Muuten pyytää yleisesikunnan päällikkö, kenraali Hafid pasha luokseen aamiaiselle. Tulen mukaanne.
Kenraali otti minut ystävällisesti vastaan ja kiitti »hyväntahtoisesti antamistani arvokkaista tiedoista». Näytin ehkä hieman happamelta, mutta hän vain hymyili ja taputteli minua olalle sanoen:
— Älkää olko millännekään, käytämme tietojanne samaan tarkoitukseen kuin tekin.
Tietoni taisivat olla turkkilaisille aika tervetulleita, koskapa minulle muutamaa kuukautta myöhemmin tulla tupsahti Suuren Osmanin kunniamerkki. — Niin, tällainen oli vakoojan tarina, lopetti yliluutnantti Kajava kertomuksensa.
Kuulijat istuivat vaiti.
— Entäpä Olga Petrovna? kysäisi majuri.
— Sain Darjanovilta tiedon, että suuriruhtinas oli vienyt hänet seuraavana aamuna Pietariin. Kohta sen jälkeen kierteli maailman kaikissa lehdissä uutinen, jossa kerrottiin murhayrityksestä suuriruhtinasta vastaan — hänhän haavoittui vaikeasti. Olga Petrovna sen teki ja surmasi sitten itsensä.
Kajava puhalsi sikaristaan savurenkaan. Se kiemurteli aikansa, kohosi korkeammalle ja haihtui.
— Niin, sellainen oli hänen tarinansa.
Upseerit istuivat taas hetkisen mietteissään, kunnes eversti Tarhola katkaisi vaitiolon:
— Tunnette meistä kolmesta parhaiten Venäjän. Sanokaa, yliluutnantti, onko Venäjän kansa mielestänne halukas hyökkäyssotaan?
— Venäjän kansa tekee, mitä sitä käsketään tekemään. Venäläinen luonne on näyttelijäluonne, joka mukautuu mihin tahansa. Maailman parhaimmat näyttelijät eivät suotta ole venäläisiä. Mutta venäläinen pystyy näyttelemään vain silloin kuin muukalainen hoitaa ohjauksen. Katsoessamme Venäjän suunnattoman valtakunnan karttaa ja kaikkia siihen aikojen kuluessa liitettyjä vieraita maita, saattaa näennäisesti näyttää siltä kuin olisi Venäjän kansa hallitsijakansaa. Näin ei kuitenkaan ole asianlaita. Omasta aloitteestaan ei venäläinen pysty tekemään valloituksia. Eipä hän pysty edes pitämään järjestyksessä omiakaan sisäisiä asioitaan. Muukalaiset ovat aina hallinneet Venäjää. Hämärässä muinaisuudessa tulivat varjagit ja jakoivat Venäjän. Heidän jälkeensä hallitsivat sitä tataarit kaksi ja puoli vuosisataa. Ja kaikki voimakkaammat yksilöt, jotka ovat Venäjän alueita lisänneet, ovat ollet vierasrotuisia. Iivana julma, joka vapautti heidät tataareista, ei ollut venäläinen, ja yhtä vähän oli sitä ensimmäinen Romanov. Pietari suuressa, Elisabetissa, Katariina toisessa ei ollut tippaakaan venäläistä verta eikä kenessäkään heidän jälkeläisessään. Kommunistiorjuuttaja Lenin oli tataari ja hänen apurinsa olivat juutalaisia, samoin kuin tsaarienkin aikojen johtavat miehet olivat saksalaisia, puolalaisia, puolitataareja tai muita vierasheimoisia. Harva heistä oli puhdas venäläinen. Ja nykyinen — hänethän tunnetaan. Venäjällä ei kansalla milloinkaan ole ollut mitään sanomista, sillä se on orjakansaa. Se ajetaan sotaan kuin karjalauma teurastuspaikalle. Venäjän kansa ryhtyy hyökkäyssotaan silloin kuin sitä siihen käsketään. Aikaa vain ei arvaa kukaan.
Eversti Tarhola nyökäytti päätään ja sanoi:
— Minä luulen myöskin, että Venäjä tosiaankin on arvaamattomien mahdollisuuksien maa, kuten sanotaan. Se saattaa ryhtyä hyökkäyssotaan milloin tahansa ja sen hyökkäys saattaa tavalla tai toisella koskea meitäkin. Paras olla varuillaan. Ken tuntee mahdollisen vihollisen aikomukset, voittaa jo paljon. Yliluutnantti Kajava — haluaisitteko tehdä vielä toisen matkan Venäjälle?
Yliluutnantti epäröi silminnähtävästi ja vastasi sitten:
— Kyllä muuten, mutta asiassa on muuan este. Aion nimittäin erota armeijasta, mennä naimisiin ja ryhtyä viljelemään maata.
— No, sitten emme puhu enää asiasta enempää. En tosiaankaan tiedä, kenet sinne lähettäisimme. Kysymyksessä on sikäläisen asiamiesverkon uudelleen järjestäminen ja ainoa mies, joka kykenee sen menestyksellä suorittamaan, olette te. Vahinko . . .
Eversti syventyi ajatuksiinsa ja miettiväiseltä näytti myöskin yliluutnantti Kajava. Toiset polttelivat äänettöminä.
— Herra eversti, virkkoi vihdoin Kajava. — Jos valittavakseni asetetaan taaskin kaksi vaihtoehtoa: yksityiset asiani tai maani, niin — lähden.
— Kiitos, sanoi eversti Tarhola puristaen nuoren miehen kättä. — Tiesinhän minä sen. Tässä maassa on miehillä sydän oikealla paikallaan. Lähdette jo huomenna. Arvelen matkan kestävän puolisen vuotta. Jos joudutte Venäjällä kiinni, ei henkenne ole penninkään arvoinen — tiedätte sen hyvin itsekin. Sotilaalla ei ole valitsemisen varaa, kun on kysymys velvollisuudesta. Yksilö uhrautuu, kansa elää. Toivon hartaasti, että palaatte. Kohtalonsa hetken kerran taas koittaessa tarvitsee tämä maa jokaisen poikansa. Ja se hetki on kerran koittava.
Toisen armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Kataja katseli syvissä mietteissään työhuoneensa ikkunasta Viipurin vanhassa linnassa.
Aurinko oli jo painumaisillaan Tervaniemen taakse. Se heitteli kultaisia sädekimppujaan ilmatorjuntapatterien solakkapiippuisten tykkien lomitse, joiden putkirivit pitkinä jonoina ojentuivat iltataivasta kohden.
Oli kesäkuun kolmaskolmatta päivä vuonna 1967.
— Juhannusaatto, mietiskeli kenraali. — Kesän ja nuoruuden, leikin ja lemmen, toivon ja onnen suuri juhla luonnossa ja ihmismielissä. — Ihmismielissäkin? Niin, niinpä kai — —
Hänen katseensa seurasi myöhästyneitä, viime tingassa maalle kiiruhtavia kaupunkilaisia, jotka matkatarpeineen, kääröineen ja onkineen kihisivät vehrein koivuin koristeltujen matkustajalaivojen ympärillä. Näihin työntyivät kuitenkin vain ne, jotka halusivat päästä oikean vanhanaikaisen juhannustunnelman tuntuun vesillä kulkevan aluksen avulla. Muut kiiruhtivat Neitsytniemen tai muille lentoasemille, joista jokaisen puolituntisen kuluttua lähti ilmoille ja joka taholle suuria matkustajakoneita ja joista myöskin sai vuokrata ilma-ajureita, pieniä, parin hengen istuttavia koneita maksusta, jonka vaatimattomuus olisi hämmästyttänyt edellistä sukupolvea. Jotkut olivat valinneet kulkuneuvokseen olemassaolonsa oikeudesta ankarasti kamppailevan auton, koristaneet sen kukilla ja koivunoksilla ja huristivat nyt Turun sillan yli juhannuksenpitoon maaseudun rauhaan. Mutta liikemiehet, joilla aina, arkena ja pyhänä, on olevinaan hirmuinen kiire, halkoivat ilmaa omilla pikakiitäjillään samoin kuin monet muutkin varoillaan rehentelijät.
Silmäiltyään aikansa maallelähtijöitä siirsi kenraali katseensa sataman Tervaniemen puoleiseen rantaan. Siellä näkyi pitkä kaksoisrivi oudonnäköisiä aluksia, jotka pääksytysten asettuneina lojuivat hiljaa väreilevässä vedessä täyttäen koko pitkän laiturin reunan Pyhän Annan torin perukasta aina Tervaniemen kärkeen saakka.
Aluksien kyljissä ja kannella sijaitsevista isoista ja monilukuisista ikkunoista olisi voinut hyvinkin nähdä aluksien sisuksiin, elleivät eteen lasketut kaihtimet olisi peittäneet sisäpuolen nähtävyyksiä uteliailta katseilta.
Uteliaina silmäilivät outoja aluksia kesken kiireitään maallelähtijätkin, sillä vasta parisen tuntia sitten oli niitä muutama aina kerrallaan ilmestynyt Viipurin yläpuolelle, ja sieltä olivat ne laskeutuneet satamaan. Viime aikoina oli tosin niitä silloin tällöin nähty kiitävän korkealla ilmassa kaupungin kohdalla, mutta olivat ne heti jälleen hävinneet vakinaiseen oleskelupaikkaansa, jota ei tarkemmin tiedetty, mutta jonka kerrottiin sijaitsevan jossakin asumattomassa saariryhmässä Suomenlahden itäosissa. Tällaista parvea ei ollut vielä koskaan nähty koolla. Eikä ollut myöskään nähty näitä salaperäisiä aluksia näin kivenheittomatkalta. Ei siis ihmetyttänyt näiden nyt herättämä huomio.
Omissa ajatuksissaan katseli kenraali Kataja laiturilla alusten takana edestakaisin kävelevää vartiosotilasta. Useasti saattaa ihminen olla vallan muihin ajatuksiinsa syventynyt, mutta saattaa hän samalla selvästi vaistota toisen, aivan irrallisen ilmiön. Näin kävi kenraalillekin. Hänen kaikki ajatuksensa olivat keskittyneet asioihin, joilla ei ollut mitään tekemistä vartiosotilaan kanssa, mutta siitä huolimatta laski hän samalla askeleet, jotka sotilaan oli otettava sivuuttaessaan yhden tuollaisen aluksen. Askeleita oli täsmälleen neljäseitsemättä ja oli siis kunkin aluksen pituus suunnilleen viisikymmentä metriä. Edelleen ajatuksissaan laski kenraali alusten lukumäärän. Niitä oli kaikkiaan kahdeksanviidettä. Alukset olivat Suomen puolustuslaitoksen viimeisiä uutuuksia ja tunnettiin ne lentosukeltajien nimellä harvoissa ja valituissa piireissä. Kunkin aluksen kyljessä näkyivät isokokoiset, siniset kirjaimet L. S. valkoisella pohjalla sekä aluksen numero. Kunkin perässä riippui vienon tuulenhengen tuskin liikuttamana Suomen tasavallan sotalippu.
Kenraali silmäili vielä hetkisen lentosukeltajien teräsharmaata riviä, asteli sitten työpöytänsä luo ja painoi soittokellon nappulaa.
Ajutantti kiiruhti sisään seisahtuen jäykkään asentoon.
— Ovatko Helsinkiin menevät paperit jo valmiit? Tarkoitan saapuneita ilmoituksia venäläisten vakoiluyrityksistä ja lentoretkistä Viipurin lähistöllä viime yönä ja Karjalan kannaksella sekä Suomenlahden rannikolla tänään iltapäivällä. Jahah — kapteenilla ovatkin ne jo mukanaan. Antakaa tänne.
Kenraali selaili asiapapereita. Hänen katseensa viivähti hetkisen sanoissa: »ja kaikista näistä enteistä päättäen on minusta todennäköistä, että jotain vakavaa on tekeillä rajan takana. Viitaten yllätyksen mahdollisuuteen ja siihen nopeuteen, jolla vastapuoli voi suorittaa ensimmäisen ankaran, ehkä tuhoisankin iskunsa, katson välttämättömäksi, että armeijakuntani ainakin saa määräyksen viipymättä valmistautua sodanuhkan varalta, ellei suoranaista liikekannallepanokäskyä katsota voitavan vielä antaa.» — Paksuin, jäykin vedoin piirsi hän sitten nimensä erittäin salaisten asiapaperien alle.
Saavuttuaan huoneeseensa sinetöi ajutantti asiakirjat, avasi seinässä olevan luukun, pisti kuoren sinne, painoi sähkönappulaa ja puolen minuutin kuluttua oli sinetöity kirje Tervaniemellä. Lyhyt määräys laivueen päivystävälle upseerille langattomalla puhelimella ja yksi lentosukeltajista lähti parin minuutin kuluttua viemään tärkeitä papereita sotavoimain päällikölle Helsinkiin.
Armeijakunnan komentaja silmäili taas ulos ikkunastaan naputellen ruutuun armeijan vanhaa rumpumarssia. Toiseen ikkunanpieleen nojaten seisoi äsken sisääntullut armeijakunnan esikuntapäällikkö, eversti Kelola, katsellen vastapäisellä seinällä riippuvaa valtaisen suurta itäisen naapurimaan karttaa, johon oli eri tavoin hankittujen tietojen mukaan erivärisillä paperipaloilla merkitty naapurivaltakunnan sotavoimien sijoitus, aselajit ja vahvuudet. Aikansa katseltuaan syventyi hän silmäilemään viereistä seinää, jossa oli oman armeijakunnan alueen kartta samanlaisine, mutta paljon tarkempine merkintöineen.
— Luuletko sinä todellakin sodan olevan ovella? kysyi hän kenraaliin päin kääntyen.
Kenraali ei kuullut kysymystä, naputteli vain edelleen: tram-tara-trampam-ta-ra-ra-ra-tram . . .
Esikuntapäällikkö uudisti kysymyksensä.
— Luulenko? En, en luule. Minä tiedän, tunnen sisimmässäni, vaistomaisesti, sodan olevan ovella — tram-tram-tra-tra-tra-tra-tram . . .
Vallitsi hetken vaitiolo. Marssin tahti ikkunassa vain kiihtyi. Sitten käännähti kenraali ja sytytti piippunsa.
— Rajan ylittämisen ja kahden vakoilijan kiinnijoutumisen ei tarvitse merkitä sotaa, jatkoi hän. — Sellaista on tapahtunut ennenkin ja tapahtuu vastakin, niin kauan kuin Venäjä on Venäjä ja ryssät ryssiä. Eikä myöskään sen, että Venäjä on tänään jättänyt huvilakysymyksessä jonkunlaisen puoliuhkavaatimuksen, jonka vastausaika päättyy ylihuomenna. Kun ryssät nyt vaativat, että venäläisten huviloillaan asuvien oikeudet Terijoella, Kuokkalassa ja koko huvilaseudulla ovat turvattavat siten, että ryssät saavat ostaa ja omistaa kiinteimistöjä, että paikallisten virkamiesten on osattava venäjää, että passipakko ja tullitarkastus on poistettava, että Venäjän rahaa tulee näillä seuduilla ottaa vastaan yhtä käypänä rahana kuin Suomenkin rahaa, ja että Venäjän on saatava omat miehensä valvomaan Pietariin sähkövoimaa toimittavan Imatran voimalaitoksen toimintaa, on se jo kaiken röyhkeyden huippu, mutta se on oikein — meille. Miksi meillä asetettiin sellainen typerä ja järjetön hallitus, joka laski venäläisen huvilaväestön uudelleen pesiytymään Kannakselle, kun se jo kerran, vuonna 1918, oli onnellisesti kyyditty Rajajoen yli ja sen pesät vuosien kuluessa mädäntyneet? Kun Venäjä nyt tästä asiasta etsii rettelöimisen syytä, on se oikein meille kirotun tyhmyytemme vuoksi, mutta sotaan ei tämä kysymys johda — ei vielä. Uhkavaatimus merkitsee ainoastaan mielialan muokkaamista Venäjällä sotaa varten, mutta sodan syyt ovat toiset. Ne ovat syvemmällä.
Kenraali naputteli taas hetkisen marssiaan ja jatkoi sitten:
— Venäjä on jo täysin selvinnyt vuoden 1917 vallankumouksen sekasorrosta ja sen jälkimainingeista. Sen vanhat laajentumispyrkimykset ovat jälleen heränneet. Se on epäonnistunut näissä pyrkimyksissään etelässä ja idässä. Etelässä on yhä vahventunut Turkki edelleenkin Dardanellien herrana; idässä on Venäjä menettänyt Japanille ja Kiinalle Tyynenvaltameren rannikon ja koko Kaukaisen Idän. Keski-Eurooppaan sillä ei ole asiaa eikä Intian suunnalle myöskään, mutta täällä luoteessa on sen laajentumishalulla vanha uomansa. Pietari on sen ainoa merisatama. Vaikka merisatamat ilmalaivojen kehityksen vuoksi ovatkin menettäneet osan merkitystään, on niillä ja vapaalla pääsyllä valtamerelle edelleenkin ja tulee aina olemaan kaupallisessa suhteessa ääretön merkitys. Ja tämän ainoan sataman ja samalla pääkaupungin porteilla, vain vaivaisen kolmen peninkulman päässä, olemme me. Me voimme tunnissa hävittää Pietarin raunioiksi ja sen tietävät ryssät hyvin. Venäjän on turvattava pääkaupunkinsa ja avattava tie valtamerelle. Tie sinne kulkee Suomen yli. Ellei päästä hyvällä, on päästävä väkisin.
— Balttian maatko, sanot sinä? Ei, ei ole vielä niiden aika. Vaikka Venäjä valtaisikin Viron ja Latvian selvittyään voittajana sodasta niiden ja niiden liittolaisten Puolan ja Liettuan kanssa, mikä on epävarmaa, ei se sittenkään pääsisi merelle, sillä Itämeri ei ole valtameri. Suomenlahden suu voidaan sulkea milloin tahansa niin kuin Tanskan salmetkin. Pietari jäisi edelleenkin turvattomaksi. Ja jos Venäjä ryhtyisi sotaan mainittuja valtoja vastaan, muodostaisimme me täällä liian vakavan sivustauhkan eikä meidän pysymisemme puolueettomina ryssien mielestä ole mitenkään taattu. Tällaisen mahdollisuuden varalta rakensi Venäjä jo 1940-luvulla vahvan linnoitusketjun Pietarin pohjoispuolelle Suomenlahdesta Laatokkaan, mutta se on nyt osittain merkityksetön, ilmalaivathan eivät piittaa siitä vähääkään. Ei, ensin on meidän vuoromme, sitten vasta toisten. Kun meidät on raivattu pois tieltä, putoavat hedelmät Suomenlahden eteläpuolella nälkäisen kitaan helpommin. Ja vielä lisäksi: Kauko-Karjalassa, Aunuksessa ja Inkerissä on veri osoittautunut vettä sakeammaksi. Sinne aikoinaan siirtyneiden ja siirrettyjen suomalaisten punaisten pojat ja pojanpojat ovat karistaneet päältään vieraan karstan ja heittäneet romuläjään kaikkinaiset veljeyshaihattelut ryssien kanssa samoin kuin kaikenlaisen maailmanparannushölynpölyn. He tuntevat itsensä suomalaisiksi. He pyrkivät maineen mantuineen Suomen yhteyteen haluamatta kuulua Venäjään, joka vieläkin on puoliaasialainen maa ja tulee sellainen olemaankin, ja jossa vallitsee vanha nagaikkakomento, jota ilman ryssä ei osaa elää, mutta joka ei ensinkään sopeudu suomalaiseen luonnonlaatuun. Tämän tietävät Venäjän vallanpitäjät aivan yhtä hyvin kuin mekin, samoin kuin senkin, ettei meillä ole halua kaataa vettä kytevään hiillokseen.
Kenraali latasi piippunsa uudelleen ja jatkoi sitten:
— Kun luet Venäjän historiaa, niin huomaat Venäjän käyneen sodan aina muutaman vuosikymmenen kuluttua. Aika on taas täyttynyt. En lue sodiksi Aasiassa käytyjä kapinoiden kukistamisia enkä sisäisiä sotia. Ja me jatkamme yhä loistavaa eristäytymispolitiikkaamme seisten ypöyksin Venäjän pääkaupungin porteilla ihan kuin tahallamme härnäämässä Venäjää sen mielestä ehkä helppoon sotaan ja hyvään saaliiseen. Meidän sotavoimamme ovat vain neljännes pienimmän Venäjää vastaan suunnatun liittoutuman sotavoimista. — Nämä ovat minun käsittääkseni tulevan sodan todelliset syyt.
— Ja hetki sodan alkamiseen on sopiva. Venäjä on saanut armeijansa uudistuksen valmiiksi ja on kärkäs käytännössä koettamaan aikaansaannoksiaan. Meillä on teknillinen uudistuksemme aivan keskeneräinen — senhän on suunniteltu valmistuvan vasta kolmen vuoden kuluessa, kuten hyvin tiedät. Venäjä kykenee antamaan yllättävän, nopean ja ankaran iskun meidän sitä aavistamatta. Venäjän armeija on parhaillaan koolla suurissa kesäharjoituksissa mukanaan kaikki sodassa tarvittavat varustukset. Saamiemme tietojen mukaan — katso vain tuota karttaa — on siitä suuria osia siirtynyt Luoteis-Venäjälle. Keisarin kynänveto vain ja — hyökkäys tapahtuu. Lyhyt, voittoisa sota on vahvistava hänen asemaansa ja hän on kynänvetonsa tekevä. Ja ota myöskin huomioon: Venäjälle on sodankäynti Suomessa monin verroin edullisempi kesällä kuin talvella. Se on myöskin alettava kevätkesällä, kelin aikana, ei syksyllä. Ja vielä: ne, joilla on päättämisvalta tässä maassa, ne ovat poissa: presidentti ulkomailla, valtioneuvosto kesälomallaan, eduskunta hajalla. Hetki on sopiva. Vakoilijain kiinnijoutuminen, ilmaristeilijäin retkeily täällä ja uhkavaatimus ovat vain vähäpätöisiä ulkonaisia merkkejä, joihin ei osata kiinnittää liiaksi huomiota. Uhkavaatimuksen tarkoituksena on, paitsi mielialan valmistamista Venäjällä, suomalaisten tuudittaminen rauhaan — täyteen juhannustunnelmaan — ainakin ylihuomeniltaan saakka, jotta yllätys olisi täydellinen. Isku annetaan jo sitä ennen — huomenna, tänä yönä, kuka tietää . . . Sota on ovella.
Kenraalin piipusta pöllähteli paksuja savupilviä, jotka ajelivat toisiaan kuin harmaat ukkospilven lonkareet myrskyn edellä.
— Ja minun käteni ovat sidotut. En saata tehdä mitään ilman lupaa ja käskyä Helsingistä. Eikä Helsingissä uskota sodan mahdollisuuteen. Kukaan ei sellaista siellä edes ajattelekaan. Eletään ja hummataan ja nukutaan hyvässä uskossa ja hakataan vimmatusti käsiä ryssäläiselle balettidiivalle, joka viskoo likaisia kinttujaan balalaikkaorkesterin säestyksellä — saatana!
Tavallisesti tyyni ja harvapuheinen kenraali oli nyt kiihtynyt. Rauhoittuakseen ryhtyi hän jälleen hetkiseksi naputtamaan rumpumarssiaan ja jatkoi sitten.
— No, oli miten oli, teen, minkä voin. Montako maalentäjää on vartiossa rajalla?
— Kuusi. Kaikki tänä aamuna lähetettyjä.
— Anna käsky vartioston vahvistamisesta. Kuusi lentosukeltajaa lisää linjalle Hamina—Terijoki—Metsäpirtti. Ei ainoatakaan yli rajan, sillä ei sodan syy eikä tekosyy saa olla meidän. Pysytelkööt kylliksi ylhäällä, saavuttamattomissa. Eikö tietoja Venäjältä vieläkään?
— Ei. Sitten eilisillan emme ole päässeet yhteyteen asiamiestemme kanssa, eikä yleisesikuntakaan ole päässyt. Kummallista.
— Luonnollista. Eivät ryssät ilmoita meille joukkojensa siirrosta. No siis: hiljainen tiedoitus kaikille joukoillemme, että pitävät silmänsä auki ja valmistautuvat kaiken varalta muina miehinä — ymmärrät. Eikä pitempiä iltalomia kuin yhdeksään, vaikka onkin juhannusaatto. Maalla tulee koko upseeriston olla tavattavissa. Ei myöskään ole pahaksi vihjaista asioista hieman kaupunkilaisillekin — painukoot huviloihinsa, sillä kaasua tänne kuitenkin tulee — hitonmoisesti. Turhaa sitä on nieleksiä, kun voi kuolla kunniallisemminkin. Muista vielä: esikunnissa kaikki paikoillaan. Ei muuta. Kiitos.
Kenraali jäi yksin. Hän istahti työpöytänsä ääreen ryhtyen tarkastamaan papereitaan, mutta hänen ajatuksensa kulkivat muualla. Mielessä pyöri tilanteen vakavuus ja sodan mahdollisuus, hänen mielestään varmuus, johon eivät vielä uskoneet muut kuin hän yksin ja ehkä joku harva hänen läheisistään. Ja sitten siirtyivät mietteet menneisiin vuosiin ja asioihin keskittyen Suomen vapaussotaan vuonna 1918, jolloin hän oli ollut kahdeksanvuotias poikanen ja juossut lähettipoikana eräässä paikallisessa esikunnassa.
Hän muisti, mitä hänen vapaaehtoisena sotaan osaaottanut isänsä oli sodasta ja sen tapahtumista kertonut. Isän kertomukset ja omat vähäiset elämykset olivat painuneet syvälle mieleen. Yhtä elävinä kuin eilen elettyinä vyöryivät ne nyt lähes kuusikymmenvuotiaan kenraalin sielun silmien editse.
Miten olikaan kaikki silloin toisin kuin nyt. Tyhjästä luotu talonpoikaisarmeija, joka ilmestyi kuin maasta poljettuna suurimman hädän hetkellä, otti aseensa vihollisilta, oppi sodankäyntinsä kuulien viheltäessä, näki nälkää ja kärsi vilua ja kuitenkin uskoi asiaansa sekä voitti.
Hän näki yksinkertaisten sarkapukuisten miesten ja poikain lähtevän outoon leikkiin, sotaan, hymy huulillaan. Näki avonaisen haudan kotipitäjän kirkkomaalla ja papin heittävän kolme lapiollistaan jäätynyttä multaa taisteluissa kylmentyneiden miesten ja nuorukaisten valkoisten arkkujen kansille, huurteisten koivujen seisoessa kunniavartiona ja vakaisen kansanjoukon totisena kuunnellessa putoavan mullan kolkkoja kumahduksia. Usein uusiutui tämä toimitus, sillä yhä tuotiin toisia valkoisia arkkuja, joissa kussakin lepäsi tehtävänsä täyttänyt mies. Ja väliaikoina vallitsi epätietoisen odotuksen, jännittyneen mielialan, hurjien huhujen ja hartaiden toiveiden aika.
Vuosi vuodelta kulki edelleen tapahtumien pitkä sarja.
Hänen harmaa päänsä painui alemmaksi hänen muistaessaan, miten vapaussodan jälkeisinä vuosina keskinäiset riidat yrittivät sotkea asiat, miten puolueet ja yksityiset asettivat omat etunsa yläpuolelle isänmaan edun ja miten kalliita vuosia kulutettiin hukkaan pikkumaisissa riidoissa, politikoimisessa ja saamattomuudessa. Ja hänen päänsä painui vielä alemmaksi hänen muistaessaan, miten kansa jälleen oli hajoittanut vähäiset voimansa jakaantuen kahteen vastakkaiseen leiriin samoin kuin vapaussodankin aikoina, ja mitä polttavaa häpeää oli tunnettu, kun osa toisen leirin miehiä oli toiminut ikivihollisen tahdottomina välikappaleina sekä kuuliaisina kätyreinä ja Juudaksen penningeistä myynyt isäinsä maan ja oman kansansa. Näiden päitä oli aikansa yhtäältä silitetty ja toisaalta koetettu selittää vähäiseksi heidän tekojensa merkitystä, kunnes herättiin täydellisesti vasta silloin kuin kavaltajat yrittivät saattaa maan jälleen alennuksen tilaan ja venäläisin pistimin viljeltäväksi, ja yritys oli tukahdutettava verellä ja raudalla. Hän muisti Venäjän aseellisen toiminnan maailmanvallankumouksen aikaansaamiseksi ja sitä seuranneen Venäjän saarron sekä ne vaatimattomat sotatoimet, joissa Suomikin oli ollut mukana ja joihin hänkin nuorena upseerina oli joutunut ottamaan osaa. Sitä aikaa oli seurannut taloudellinen ahdinkotila ja puolinälän synkkä kausi.
Sitten kirkastui hänen otsansa jälleen ajatuksien siirtyessä niihin vuosiin, jolloin keskinäiset riidat olivat painetut unhoon ja kaikki suomalaiset monien koettelemusten jälkeen ja monien pitkien vuosikymmenien kuluttua olivat tunteneet olevansa suomalaisia ja muodostavansa yhden kansan, sekä kerääntyneet yhden yhteisen lipun, isänmaan värejä kantavan lipun ympärille mielissään luja tahto tehdä kaikkensa maansa ja kansansa hyväksi. Työnantaja oli oppinut ymmärtämään, että työmieskin on ihminen, jolla on elämisen ja toimeentulon oikeus, ja työmies oli lopultakin oivaltanut, ettei keskinäinen luokkaviha ja toisen piruna pitäminen johda päämäärään. Maattomat olivat saaneet maata ja työmiehet hyvän toimeentulon. Ja oli ymmärretty, että saavutuksia oli myöskin puolustettava. Se oli ollut pyhän innostuksen, uupumattoman työn ja määrätietoisen toimen aikaa. Suomalaisen jäykkään mieleen kerran iskeytynyt ajatus maan asujaimilleen asettamista velvollisuuksista oli siitä lähtien pysynyt vankkana ja yhä vahvistunut. Ja niin, rauhanvuosien jatkuessa, elinkeinojen kukoistaessa, taloudellisen aseman yhä parantuessa, oli jo päästy siihen, että maa oli kerännyt ja melkeinpä jo täysin kasvattanut kaikki käyttökelpoiset voimansa yhteisen asian lujaksi turvaksi.
Pitikö nyt kaikki näiden vuosien saavutukset hävitettämän? Pitikö heilimöivät vainiot maahan tallattaman, talot poltettaman, onnelliset kodit hajoitettaman, polut täytettämän leskien, orpojen ja raajarikkoisten turvattomilla laumoilla? Pitikö kukkeimmassa kukoistuksessaan riemuitseva keskikesä muutettaman synkeäksi syksyksi? Eikö olisi jo aika sotien olla ohi, eikö miekkoja voitaisi jo takoa sirpeiksi ja tykkejä auroiksi? Eikö ihmisluonto olisi jo ottanut opikseen ja taipunut ikuisen rauhan puoleen?
Ei, ei ollut. Ihmisluonto oli entisellään. Vaikkapa yksilöiden kesken vallinneekin oikeus ja oikeudentunto enemmän kuin ennen, ei se vallitse kansojen ja valtakuntien kesken. Niiden välillä vallitsee ja hallitsee yhä luonnon rautainen sääntö: vahvemman oikeus ja voiman laki. Ken ei jaksa itseään puolustaa ja omalla voimallaan oikeutta hankkia, sortuu . . .
Puhelin soi. Kenraali heräsi mietteistään ja tarttui langattoman kuulotorveen. Ilmoitettiin sotavoimien päällikön haluavan puhua kenraalin kanssa.
— Täällä sotavoimien päällikkö. Sain paperinne. Minun mielestäni ei mikään välitön vaara uhkaa ja samaa mieltä ovat muutkin, hallituskin.
— Ulkoministerikin?
— Myöskin, vaikka hieman epäröi. Lienee kuullut joitakin hämäräperäisiä huhuja, diplomaatithan aina valavat kannuja, tavallisesti pohjattomia, he-he. Ei kuitenkaan hänkään usko sodan mahdollisuuteen. Huvilaseutukysymys ei vielä johda sotaan — luulen siinä piilevän tulevaisuudessa sodan siemenen — eivätkä muutkaan. Vielä eivät ne sotaa aiheuta. Nootti ei sitäpaitsi ole uhkavaatimus. Luulen, että epäluulonne ovat aivan aiheettomia. Venäjän lähettiläs vakuuttaa viimeöisen ja tämänpäiväisen rajan ylittämisen johtuneen eksymisestä — jos sitä nimittäin on ollenkaan tapahtunut. Ehkä ovat meikäläiset luulleet omia aluksiamme — jahah, eikö mitenkään — no, joka tapauksessa vakuuttaa lähettiläs Venäjän vilpitöntä rauhanrakkautta. — Mitä, etteikö pitäisi muka uskoa? Kuitenkin uskomme täällä ainakin toistaiseksi ja menettelemme sen mukaan. Kun siis sodan vaaraa ei ole, ei ole myöskään syytä hermostumiseen. Mitä — ohjeitako? En luule tarvittavan — no, asettakaa pari ilmapartiota rajalle herkän omantuntonne rauhoittamiseksi, jos haluatte. — Lomatko? Ei, ei huoli peruuttaa lomia, antaa poikien viettää juhannuksensa rauhassa.
— Ilmoitan olevani vakavasti edelleenkin sitä mieltä, että vaara on lähellä ja että kaikkiin toimenpiteisiin on viipymättä valmistauduttava.
— Soo, vai olette sitä mieltä edelleenkin. Turhuuksia. Ei mitään erikoisia toimenpiteitä. — No, voittehan, jos mahdottomia tapahtuisi, ottaa ensi iskun vastaan omilla voimillanne. Kyllä sitten apuun tullaan, jahka ehditään. Näkemiin siis — syömme päivälliset tavattaessa. Hauskaa juhannusta.
— Narrit, ärähti kenraali Kataja itsekseen pantuaan torven pois. — Heräävät — »jahka ehtivät» —
Ajutantti tuli sisään ilmoittaen salaisia papereita vieneen L. S. 16:n lähteneen paluumatkalle Helsingistä jo tunti takaperin, joten sen olisi pitänyt olla Viipurissa viimeistään puoli tuntia sitten. Se ei ollut kuitenkaan vielä saapunut. Laivaston esikunnan saamien tietojen mukaan oli se viimeksi nähty Suursaaren koillispuolella ja sitten hävinnyt tietymättömiin. Laivueen esikunnan päivystäjä oli ottanut vastaan seuraavan L. S. 16:n langattoman ilmoituksen: »Paluumatkalla Helsingistä kohdannut Narvin pohjoispuolella viisi venäläistä ilmaristeilijää. Sukell —». Tähän oli ilmoitus katkennut.
— Kummallista, mutisi kenraali. — Jokohan — niin, niin se on — luonnollisesti . . .
Auringon laskiessa ei alus ollut vielä palannut. Eikä se palannut koskaan, sillä se lepäsi Suomenlahden pohjassa.
Saatuaan käskyn lähteä viemään armeijakunnan komentajan kirjelmää Helsinkiin nousi L. S. 16:n päällikkö, yliluutnantti Virta, viipymättä aluksensa komentokupuun. Kupu oli pyöreä ja läpinäkyvä lasitorni aluksen keskikannella. Siitä oli oiva ja avoin näköala joka taholle.
Silmäten satamaan ja todeten tien olevan vapaana, tarttui yliluutnantti oikealla kädellään komentokellon kampiin siirtäen sen osoittajan sanalle »Hälyytys!» Kimeän merkinantokellon soitto kuului heti kaikkialla laivan sisuksissa. Viipymättä kiiruhti jokainen mies paikoilleen. Kaikki luukut sulkeutuivat, koneet alkoivat käydä, alus irtautui vierustoveristaan ja lipui pitkin sataman tyvenen veden pintaa. Sen vauhti kiihtyi kiihtymistään. Tervaniemen kärjen kohdalla kulki se jo huimaavaa vauhtia jättäen jälkeensä kaksi vaahtoharjaista, sivuille leviävää aaltoa, joiden harjoilla mailleen painuvan auringon säteet ilakoivat matkien sateenkaaren kaikkia värejä, kunnes aallot levitessään pienenemistään pienenivät murtuen lopuksi kauppalaivojen korkeisiin kylkiin ja lentosukeltajien panssariteräkseen.
Aluksen päällikkö ei kuitenkaan joutanut tätä hänelle tuttua näkyä ihailemaan. Hänen katseensa oli suunnattu eteenpäin ja käsi piteli edelleen komentokellon kammesta. Aluksen saavutettua suurimman vedessäkulkunopeutensa siirsi hän osoittajan sanalle »Ilmaan!» Tasaisesti, loivasti ylöspäin kaartaen nousi lentosukeltaja ilmaan.
Yliluutnantti määräsi suunnan ja korkeuden vieressään seisovalle peränpitäjälle, joka kahta pienoista, päällekkäin sijaitsevaa ohjauspyörää käsittelemällä ohjasi aluksen määrättyyn suuntaan ja korkeuteen. Aluksen nopeus oli nyt kolmesataa kilometriä tunnissa, mutta yhdellä komentokellon osoittajan liikkeellä siirsi yliluutnantti sen viiteensataan, joka oli aluksen korkein nopeus.
Istahtaen mukavaan korituoliin sytytti Virtala sikarin ja silmäili ympärilleen. Näköala alaspäinkin oli komentotornin kohdalla aivan vapaa, sillä pohja, kansi ja välikannet olivat täynnä suuria, soikeita ikkunoita. Niiden lasi oli murtumatonta, kristallinkirkasta panssarilasia.
Alla ja ylt’ympäri levisi tuhattilkkuisena mattona Suomenlahden saaristo. Sen lukemattomat saaret, luodot ja karit kiitivät alitse yhtenä suunnattomana rykelmänä ja niiden väliköt täytti syvänsininen meri. Kellertävinä ja punertavan ruskeina pilkkuina kuulsivat vedenalaiset karit. Mantereen puolella levisivät loppumattomiin äärettömät, tummat metsät, joiden pehmoiselta sametilta näyttävän vehreyden keskeltä erottautuivat erivärisinä läiskinä siniset järvet, kullanruskeat suot ja ihmiskäden aikaansaannokset, vihreät pellot ja niityt ja tulitikkulaatikon kokoiset, naurettavat leikkitalot, sekä kapeat, vaaleat viivat, maantiet ja yksiraiteiset radat, joita pitkin kulkivat maan matosten kokoiset sähköjunat. Ja leikkitalojen seutuvilla hääräili pienen pieniä kääpiöolentoja. Joissakin paikoissa kihisi niitä kuin muurahaisia. Kun yliluutnantti huvikseen käänsi suuren tähystyskaukoputkensa niitä kohden, huomasi hän niiden tavatkin samanlaisiksi kuin muurahaisten. Ahkerasti ahertaen retuuttivat ja laahasivat ne metsistä risuja ja oksia aukealla sijaitsevaan kekoonsa.
— Niin, nythän on juhannusaatto ja kokkojen ilta, hymähti yliluutnantti muurahaisten toimekkaalle puuhalle, ja hänenkin mielensä täytti kaikkea tätä katsellessa sanomattoman kesärauhan, juhannuskoivujen ja hämärtyvänä kesäyönä tyyneen vedenkalvoon kuvastuvien kokkojen tunnelma. Sitä eivät pystyneet häiritsemään ohitse suhahtavat postialukset eivätkä myöskään hitaampikulkuiset, satahenkiset matkustaja- ja pikatavaralaivatkaan, jotka olivat ottaneet suorittaakseen entisaikojen junien, laivojen ja autojen kiireisemmät ja kevyemmät tehtävät. Eivätkä myöskään yksityisten piskuiset koneet, joilla omistajansa ajoivat asioillaan, maalaiset omissaan ja kaupunkilaiset omissaan, kauppamiehet liikeasioissaan ja ostajat ostoksillaan, lautamiehet manausmatkoillaan ja poliisit järjestystä valvomassa, papit henkeä ja lääkärit ruumista parantamassa. Vaikka hurjasti eteenpäin kiiruhtava aika olikin viimeisinä vuosikymmeninä valtavasti muuttanut oloja ja elämää, olivat kuitenkin ihmisten niin ruumiin kuin hengenkin tarpeet pysyneet samoina. Samat olivat inhimilliset ilot ja murheet, samat paheet ja hyveet, samanlainen oli vanhurskaus ja yhtä sitkeä synti.
Yliluutnantti sytytti sammuneen sikarinsa uudelleen. Hän ei tähän tarkoitukseen käyttänyt tulitikkuja, sillä niitä ei hänellä ollut eikä saanutkaan olla. Oli palattu esi-isien tulineuvoihin, tuluksiin, sillä tulitikuilla oli omat, vaaralliset puolensa. Tuluksilla sytytti yliluutnantti nyt sikarinsa. Hänen tuluksensa olivat vain monin verroin kätevämmät isien välineitä, mutta kuitenkin perusajatukseltaan samat.
Yliluutnantin isoisänisä olisi tuntenut ja hyväksynyt hänen tuluksensa, mutta sitävastoin suuresti kummastellut hänen alustaan, sen rakennetta ja kuljetusvoimaa nähdessään sen myrskytuulen nopeudella halkaisevan ilmaa. Ja vielä enemmän olisi hän kummastellut silmäillessään ulos sen suurista ikkunoista tai lasisesta komentotornista näkymättömien koneiden kuljettaessa alusta ja pitäessä sitä ylhäällä ilmassa ja koneiden aiheuttaessa vain tuskin huomattavaa surinaa, jota ei voitu kuulla alas maahan edes viidensadankaan metrin korkeudesta. Ja jos hänelle olisi selitetty ikkunain olevan murtumatonta panssarilasia, yhtä vahvaa kuin rungossa, koneissa ja tykeissä käytetty ruostumaton timanttiteräs, ja yhtä kevyttä kuin berylliumi, joka on kuusi kertaa aluminiumia kevyempää, ei hän olisi uskonut, ennen kuin olisi niin lasin kuin teräksenkin kestävyyden käytännössä itse koettanut.
Teräs oli englantilaisen Hawthornen keksintöä: murtumattoman ja samalla kristallikirkkaan lasin isä oli amerikkalainen O’Donnel. Koneiston ja kuljetusvoiman keksijöistä ei juuri kenelläkään, paitsi muutamilla harvoilla ja valituilla, ollut tarkempaa tietoa. Tiedettiin keksinnön olevan syvän salaisuuden ja käytännössä vain Suomen sotalaitoksessa. Mies mieheltä nimettiin sen isiksi eräs aikaisemmin melkein tuntematon koneinsinööri Poltinora ja tunnettu geologi ja kemisti, tohtori ja professori Kallio. Huhuttiin Kallion keksineen menetelmän, jolla otettiin sähköä ilmasta, melkeinpä rajattomia määriä. Jotkut arvelivat professorin keksineen jonkun uuden, ennen tuntemattoman alkuvoiman. Muutamat taas epäilivät voimalähteen olevan sukua Curie-puolisoiden jo 1900-luvun alussa käsittelemille radioaktiivisille aineille, joiden tuloksena oli radium. Arveluissaan varma ei ollut kukaan. Jos yliluutnantilta tai ylikonemestarilta olisi kysytty: Mikä voima kuljettaa alustanne? — olisivat he vain hymyillen pudistaneet päätänsä ja ehkä viitanneet pienehköön, varmuuslukoilla ja sineteillä suljettuun osastoon, jossa sijaitsivat koneiston salaisimmat ja tärkeimmät osat, ja jonne vain aluksen päälliköillä ja ylikonemestarilla oli tarpeen vaatiessa oikeus mennä.
— Enempää emme voi asiasta sanoa. Tämä tieto riittäköön.
Emmekä tiedä paljon enempää mekään, vaikka lähes vuosikymmen on jo kulunut tämän tapahtuman päivistä. Keksintö on yhä vieläkin sotalaitoksen syvin ja tärkein salaisuus. Voimme vain lisäksi arvata sen seikan, että sähkön saanti ilmasta lienee tosiseikka, koskapa alus voi kulkea ilmassa tuhansia kilometrejä tarvitsematta välillä voimalähteidensä täyttämistä maasta käsin. Ja tämän voi se tehdä ollenkaan välittämättä ilman suuremmasta tai pienemmästä sähköpitoisuudesta. Voidaan myöskin otaksua sen ilmassa kulkiessaan varastoivan sähköä vedenalaista liikkumistaan varten.
Koneistosta tiedettiin suppeammissa piireissä vain sen verran, että se perustui erään saksalaisen insinöörin Flettnerin jo vuonna 1924 tekemään keksintöön tuulen käyttämisestä kuljetusvoimana niin sanottujen roottorien avulla. Keksinnöstä oli jäljellä vain itse perusajatus, tuulen käyttäminen, mutta sekin oli tavallaan muuttunut aivan toiseksi asiaksi. Kun Flettner tarvitsi luonnon tuulta saadakseen roottorinsa toimimaan, synnyttivät lentosukeltajien roottorit, pyörimöt, salaisen koneiston avulla itse tuulta sikäli kuin tarvitsivat pysyäkseen määräkorkeudella ilmassa ja kulkeakseen määränopeudella. Kun Flettnerin roottorit olivat aluksen kokoon verrattuina suhteettoman isot, olivat lentosukeltajien pienet, mutta niitä oli sen sijaan runsaammin. Niiden suut näkyivät vain panssaroitujen suojustensa yhdeltä sivulta ja ylhäältä käsin. Niitä oli sekä pystyssä että vaakasuorassa asennossa ja niiden välissä näkyi kummallisten rataslaitosten ja potkurien osia. Niiden ja molemmilla sivuilla olevien omituisten potkurilaitteiden avulla saattoi alus pysyä myöskin liikkumattomana paikoillaan ilmassa, samoin kuin se myöskin saattoi nousta ja laskeutua aivan kohtisuoraan. Selitettiin, että aluksen koneisto imi suunnattomia ilmamääriä, jotka se sitten painoi aluksen alle. Tämä onkin uskottavaa. Kun koneet imemällä nostivat alusta ylöspäin puristaen samalla alla olevan ilmakerroksen monin verroin tiheämmäksi, on luonnollista, että tämä menettely helpotti aluksen kohtisuoraa nousua.
Kun koneisto oli aluksessa sijoitettu vain alun kolmattasataa kuutiometriä ottavaan tilaan ja pyörimöt sijaitsivat suureksi osaksi yläkannella, jäi sitä runsaammin tilaa asestukselle.
Asestuksena olivat tykit. Niitä oli aluksessa viidentoista senttimetrin tykeistä alkaen aina neljän senttimetrin pikatykkeihin saakka, yhteensä kaksikolmatta. Niillä saattoi ampua joka suunnalle, yhtä hyvin sivuille kuin eteen ja ylös sekä alaskin. Pohjassa sijaitsivat pomminheittokoneet, joilla suotuisalla ilmalla säättoi 3,000 metrin korkeudesta pudottaa pommin kymmenen neliömetrin tarkkuudella. Keulassa oli torpedoputki ja perässä toinen.
Lentosukeltajilla oli vielä eräs ominaisuus, josta johtui niiden nimen toinen osa: ne saattoivat sukeltaa veteen ja kulkea veden alla. Ne korvasivat siis täydelleen vedenalaiset veneet, mutta tämä ei ollut sukelluksen päätarkoitus, sillä vedessä kulkevien sotalaivojen päivät olivat päättymäisillään, vaan päätarkoitus oli se, että ne sukeltamalla saattoivat päästä taattuun piiloon, kulkea veden alla pitkiä matkoja ja ilmestyä näkyviin aivan toisella seudulla, missä niitä ei osattu ollenkaan odottaa.
Tällainen oli pääpiirteissään Suomen puolustuslaitoksen ilmavoimien viimeinen saavutus ja samalla, mikäli tiedettiin, koko maailman ilmailutekniikan viimeinen sana. Ja alus oli ainutlaatuinen maailmassa. Oli olemassa paljon suurempia, kooltaan hirvittäviä ilmapanssarijättiläisiä, mutta ei tiedetty olevan ainoatakaan, joka olisi pystynyt voittamaan lentosukeltajaa koneistonsa paremmuudella, nopeammalla tai läheskään yhtä äänettömällä kulullaan sekä suhteellisella kantokyvyllään. Ja sukeltamaan ja kulkemaan yli viidenkymmenen kilometrin tuntinopeudella veden alla — siihen ei pystynyt mikään muu ilma-alus. Suomen sotalaitos ei siis syyttä pitänyt alusta tärkeimpänä salaisuutenaan, niin tärkeänä, ettei aluksen tärkeimpiä osia päässyt tekemään edes tavallinen luotettava mies, vaan toimittivat nämä työt kaukana pohjoisessa Lapin rautakaivosten läheisyydessä ja asumattomien erämaiden keskellä ja moninkertaisen vartioinnin alaisina elinkautiset vangit tai miehet, jotka olivat vapaaehtoisesti loppuiäkseen sitoutuneet työhön. Hekin olivat tavallaan elinkautisen vangin asemassa, sillä sitoumuksen tehneellä miehellä ei enää ollut poispääsyn mahdollisuutta. Hän sai määrätyillä alueilla liikkua vapaasti, seurustella toisten samanlaisten kanssa, huvitella työnsä lomassa, asua ja elää mukavasti ja olla varma vanhuudenpäiviensä hyvästä huollosta, mutta pois — ei.
Suomessakin oli jo vihdoin opittu säilyttämään sotilassalaisuuksia.
— Kunpa näitä olisi enemmän kuin on, ajatteli yliluutnantti Virta siirtyen juhannustunnelmoimisessaan ihailemaan alustaan. — Ei ole vielä sataakaan ja pitäisi olla kolmesataa. Niiden saantiin kuluu vielä kolmisen pitkää vuotta. Vahinko, jos tarvittaisiin jo sitä ennen.
Alus lähestyi Helsinkiä. Edessä näkyi yhä selvempänä varma suunnanmerkki, ilmassa leijaileva valtava savupilvi. Ilta-auringon valaisemana oli se väriltään kullanruskea ja sen ympärillä näytti häärivän suunnaton määrä hyttysiä. Ne olivat kuitenkin vain helsinkiläisten lentokoneita, pieniä, muutaman hevosvoiman potkurikoneita, vaikka ne kaukaa katsoen näyttivätkin leikkivältä hyttysparvelta.
— Kuulkaapa, kersantti, virkkoi yliluutnantti perämiehelleen, — eikö olisi vaihteen vuoksi hauska viettää tämä juhannusilta Helsingissä?
— Kyllä vain, herra yliluutnantti. Sieviä tyttölapsia ja leikkisä kaupunki . . .
— Paikalleen arvioitu, mutta ei riitä aikaa. On heti käännyttävä takaisin ja kuljettava pitkin Suomenlahtea Suursaarelta Koivistolle tunnustelemaan, miten ryssät viettävät juhannustaan.
— Taitaapa sitten olla käryä ilmassa muuallakin kuin Helsingin yläpuolella?
— Ehkä, vastasi yliluutnantti hymähtäen ja määräsi ohjattavaksi yleisesikunnan katolle.
Neljännestunnin kuluttua oli L. S. 16 jo paluumatkalla mukanaan salainen posti ja muuan yleisesikunnan majuri, jonka sotavoimien päällikön käskystä oli »lähdettävä katsomaan, ettei toisessa armeijakunnassa hermostuta turhan vuoksi liikaa eikä häiritä ihmisten juhlarauhaa».
Yliluutnantti Virta ja majuri istuivat komentotornissa poltellen ja jutellen. Oli jo ihailtu Suursaaren komeita kohoutumia ja lähestyttiin Narvin majakkaa Kotkan ulkopuolella, kun ylhäältä käsin muutamien pilvenhattaroiden takaa äkkiä ilmestyi näkyviin viisi valtavaa alusta, jotka kulkivat samaan suuntaan L. S. 16:n kanssa, kolme ylhäällä tämän etupuolella ja kaksi taempana. Niihin verrattuna näytti tämä pieneltä kääpiöltä, pääskyseltä haukan rinnalla. Ilmestyessään olivat ne vain muutaman sadan metrin etäisyydessä.
Majuri huomasi ensimmäiseksi alukset ja huudahti tahtomattaan. Hän näki tällaisen ilmajättiläisen ensi kerran elämässään, josta totta puhuen suurin osa oli kulunutkin virastopöydän ääressä.
Yliluutnantti silmäili aluksia pystyyn nousten.
— Venäläisiä ilmaristeilijöitä! Mitä on niillä täällä tekemistä? Kas, nehän kulkevat yhdensuuntaisesti meidän kanssamme ja tulevat yhä lähemmäksi. Nythän ne ovat jo aivan päällämme ikään kuin aikoisivat laskeutua kannellemme. — No, mitä kummia?
Yliluutnantti sai samalla vastauksen kummasteluihinsa. Kahdesta yläpuolella olevasta ilmaristeilijästä laskeutui mustekalojen kiemurtelevien ulottimien tavoin yht’äkkiä alas joukko pitkiä, valtavia, koukuilla varustettuja teräslonkeroita, jotka etsien tarttumakohtaa rapisivat lentosukeltajan kannella ja pitkin kylkiä.
— Nyt on piru merrassa — meidät aiotaan pyydystää! huudahti yliluutnantti majurin katsellessa ällistyneenä ja silmät renkaina odottamatonta leikkiä.
Huudahtaessaan tarttui yliluutnantti komentokellon kampiin pannen osoittajan näyttämään ensin: »Valmis sukeltamaan!» ja heti kohta: »Nopea sukellus!» Sitten heitti hän silmäyksen risteilijöihin.
Kaksi niistä oli laskeutunut lentosukeltajan tasalle aivan kuin estääkseen tätä pääsemästä pakoon kahden yläpuolella olevan tartutellessa siihen koukkujaan. Viides kulki perässä. Yliluutnantti näki selvästi, miten sen suuret keulatykit suunnattiin lentosukeltajaan.
— Tykkien luo!
— Ampukaa! antoi hän komennon.
Tykkien alkaessa paukkua syöksyi L. S. 16 jo vettä kohden. Yliluutnanttin mieleen välähti äkkiä, että hänen oli asiasta myöskin ilmoitettava. Hän tarttui langattoman torveen ehtien huutaa siihen muutaman sanan, kun aluksen keula jo samassa työntyi kohisten veteen.
Muuan kalastaja, joka sattui istumaan veneessään tapahtumapaikan lähettyvillä, kertoi myöhemmin illalla kuulusteltaessa näkemästään:
— Katselin tapausta kaukoputkella ja näin kaikki. Lentosukeltajan tasoissa olivat toisen ryssän koukut kiinni. Kun meikäläinen rupesi ampumaan, katkesi kai teräsköysi ja koukut irtaantuivat. Mutta toisen ryssän koukut olivat tarttuneet lujasti lentosukeltajan keulan alle ja pysyivät. Suomalainen syöksyi alaspäin ja ryssä seurasi mukana. Suomalainen sukelsi veden alle, ryssä jäi pinnalle. Ja nyt näin jotakin samanlaista kuin kerran pikkupoikana. Näin silloin, miten iso haukka iski kyntensä pinnalla kellottelevan hauen selkään. Syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta hauen pyrkiessä veden alle ja haukan pyrkiessä ilmaan. Haukka ei jaksanut nostaa haukea mukanaan ilmaan eikä saanut myöskään kynsiään irti. Räpyttävin siivin oli haukan seurattava haukea syvyyteen, jossa kai molemmat kuolivat. Näin kävi nytkin. Ryssä kamppaili vastaan, mutta sen oli painuttava mukaan. Korkeasta vaahtoharjasta näkyi, miten viejä ja viety kulkivat veden alla Koivistolle päin, mutta sitten sekin asettui ja meri tuli tyveneksi. Muut neljä ryssää seurasivat vaahtoharjaa, kaksi matalalla pinnan lähellä ja haroen koukuillaan omaansa takaisin, ja kaksi korkeammalla. Sitten ne kiertelivät vielä puolisen tuntia hävinneitä etsien, mutta kun eivät löytäneet, kääntyivät Pietariin päin kadoten näkyvistä.
Näin teki L. S. 16 viimeisen matkansa säilyttäen Suonien salaisuuden. Otaksuttiin sen törmänneen vedenalaiseen kariin tai panssariristeilijän painollaan takerruttaneen sen pohjaan. Tarkemmin ei sen kohtaloa tunneta. Suomenlahti osaa säilyttää salaisuutensa.
Äänettömänä kuunteli kenraali Kataja myöhemmin illalla selostusta L. S. 16:n tuhosta. Sitten käski hän toimittamaan puhelun yleisesikuntaan.
Puhelimessa tavattiin vain päivystävä upseeri, muuan kapteeni. Hän ilmoitti eversti Kelolalle sotavoimien päällikön lähteneen kesäasuntoonsa maalle ja lupasi toimittaa hänelle heti ilmoituksen L. S. 16:n kohtalosta.
— Mitä uutta Helsingistä? kysyi eversti Kelola kapteenilta.
— Ei erikoista. Niin, sehän on totta, äsken saapui ilmoitus, että Venäjän sotilasasiamies, eversti Popostov, on äkkiä matkustanut Pietariin ja että Venäjän lähettiläs on kutsunut lähetystön koko henkilökunnan ja sikäläisen venäläisen siirtokunnan täksi illaksi kesähuvilalleen saaristoon. Kai juhannuksen viettoon. On saatu selville lähetystön olleen koko iltapäivän yhtämittaisessa langattomassa yhteydessä Pietariin, mutta keskusteluista ei ole saatu selvää.
— Sotavoimien päällikölle on kai ilmoitettu nämä seikat?
— Kyllä. Hän oli silloin juuri aikeissa käydä levolle.
— Oliko hänellä mitään erikoista sanottavaa ilmoitusten johdosta?
— Ei. Hän sanoi rupeavansa nukkumaan määräten samalla, ettei häntä saa häiritä joutavilla asioilla. Ei muuta.
— Vai ni-iin. Kiitos. Hyvää yötä, kapteeni.
— Hyvää yötä, herra eversti.
Kuultuaan keskustelun tuloksen kysyi kenraali Kataja:
— Eikö vieläkään yhteyttä asiamiehiimme Venäjällä?
— Ei.
Kenraali vaikeni jälleen. Tuuheat kulmakarvat vetäytyivät vain lähemmäksi toisiaan ja pitkien viiksien viereen muodostui kaksi syvää vakoa. Harmaat silmät katselivat totisina etäisyyteen ikään kuin koettaen nähdä kauas läpi kesäyön hämärän.
Kello läheni yhtätoista. Kenraali lopetti vaitiolonsa:
— Kutsukaa tänne kaikki osastopäälliköt. Yhdistäkää puhelimet divisioonain, prikaatien ja rykmenttien komentajille.
Käsky täytettiin. Armeijakunnan esikunnan ylemmät upseerit seisoivat jäykkinä kenraalin edessä katsellen esimiestään suoraan silmiin. He arvasivat jotain tavallisesta poikkeavaa olevan tulossa.
Kenraalin ääni oli tyyni ja rauhallinen hänen lausuessaan:
— Olen erinäisten seikkojen nojalla, jotka herratkin tuntevat, tehnyt sen johtopäätöksen, että Venäjä ryhtyy yllätykselliseen hyökkäykseen. Minun käsitykseeni ei kuitenkaan ole pääkaupungissa yhdytty. Siitä huolimatta ryhdyn toimeen. Katson sen velvollisuudekseni maatani kohtaan. Sitä vaatii omantuntoni ääni. Olosuhteet pakottavat minut toimimaan vastoin selviä ohjeita ja rikkomaan sen lain, joka on jokaisen sotilaan ensimmäinen, kuuliaisuuden lain. Syyn ja seuraukset kannan minä yksin. Onko herroilla mitään lisättävää?
Upseerit kumarsivat äänettöminä. Heidän kasvoissaan kuvastui vain syvä luottamus johtajaansa.
— Herra kenraali, virkkoi esikuntapäällikkö, — toverieni ja omasta puolestani ilmoitan, että olemme valmiit edesvastuusta osallistumaan.
— Kiitän. Minun on käskynvalta ja minun on myöskin edesvastuu.
Kenraali kumarsi keveästi. Tinkimättömänä kaikui sitten hänen äänensä:
— Odotan hyökkäystä tänä yönä ennen aamunkoittoa. Käsken: armeijakunnan kaikki joukot hälyytetään ja asetetaan liikekannalle viipymättä. Sotatila julistetaan heti, kun ensimmäinen venäläinen sotilas ilmassa tai maassa on ylittänyt rajan. Kaikki toimenpiteet suoritetaan suunnitelmien n:o 3:n mukaisesti, paitsi että L. S.-laivuekunta siirtyy Uuraan ulkopuolelle ja odottaa siellä käskyjä veden alla. Käkisalmen L. S.-laivue piiloutuu Konevitsan itäpuolelle odottamaan. Siviiliväestön on kaikkialla kiiruhdettava turvapaikkoihinsa mukanaan elintarpeet. Ilmoitukset rajalta minulle heti saavuttuaan. Armeijakunnan esikunta jää tänne. Ei muuta.
Upseerit poistuivat. Esikuntapäällikkö toi kenraalin allekirjoitettavaksi liikekannallepanokäskyn.
— Käskeekö herra kenraali antamaan ilmoituksen toimenpiteistä Helsinkiin?
— Ei, ei vielä. Käskisivät peruuttamaan. Mutta kohta . . .
Kenraali jäi yksin. Koneisto toimi jo saatuaan käyntiinpanosysäyksen. Käskyjä tiedoitettiin langattomilla kaikkialle ja kaikkialla syntyi heti kiireellistä, määrätietoista touhua.
Kenraali siirtyi ikkunan ääreen.
— Tämä sota tulee kumoamaan kaikki laaditut puolustussuunnitelmat, mutta miten — miten? mietti hän. — Ja tämä sota tulee olemaan kauhujen ja hirmun aikaa. Ihmisparat . . .
Lentosukeltajat nousivat kaksittain ilmaan häipyen kesäyöhön. Sillalla marssivat, maajoukkoja välissään, kilpikonnia muistuttavat tankit.
— Sisään!
Muuan esikuntavääpeli tuli sisään miestensä seuraamana, sulki kaikki ikkunat ja ilmanvaihtoreiät, käänsi luukut niiden eteen ja lukitsi ne.
— Jättäkää nämä kaksi ikkunaa luukuitta, haluan nähdä.
— Käskystä, herra kenraali, vastasi vääpeli jättäen määrätyt ikkunat luukuitta, mutta napsautti ne kuitenkin lukkoon siten, ettei niitä voinut avata, ja pisti avaimet taskuunsa.
Yksi sotilaista ripusti seinälle kaasupuvun.
Ilma huoneessa tuntui käyvän viileämmäksi. Neitsytniemen ilmanpuserruslaitos oli jo ryhtynyt toimimaan. Tästä hetkestä alkaen ei linnan ilmatiiviisiin huoneisiin eikä mihinkään muuhunkaan suljettuun suojakammioon, varikkoon tai laitokseen koko kaupungissa päässyt ilmaa muualta kuin ilmanpuserruslaitoksen putkijohtojen kautta. Kaikki muut pääsymahdollisuudet, pienimmätkin raot, olivat ilmatiiviisti suljetut.
Oli jo kesäyön melkeinpä pimein hetki, mutta sittenkin tuntui huone äkkiä entisestäänkin pimenevän. Vanhan Torkkelin linnan yli levittäytyi omituinen huntu. Näkymättömien koneistojen liikuttamina työntyi linnantornin ikkunoista vinosti alaspäin pitkiä, nivelikkäitä rautasalkoja. Maasta linnan ympärillä kohosi pystysuoraan ylös toisia samanlaisia. Molempien päät yhtyivät ja salkoja pitkin alkoi ikkunoista työntyä ulos ja levittäytyä vahva, mutta joustava teräslankaverkko. Kun tämä oli valmis, työntyi sen alle toinen salkojen rivi ja toinen tiheämpi verkko. Ja sitä seurasi vielä kolmas. Tervaniemen, Kolikkoinmäen ja Papulan ilmatorjuntapattereiden yli levittäytyi samanlaisesti suojaava huntu. Ja samoin muidenkin tärkeimpien sotilaslaitosten yläpuolelle.
Seinäkello oli jo yli yhdentoista. Esikuntapäällikkö käväisi sisällä ilmoittamassa liikekannallepanon kulusta. Kenraali kuunteli ilmoitusta äänettömänä. Hänen silmänsä seurasivat hitaasti matelevaa kellonosoittajaa.
Lähettiupseeri toi ilmoituksen, jossa tiedoitettiin rajalla olevan haudanhiljaista. Ei ainoatakaan vihollisalusta eikä edes vartiosotilasta ollut siellä näkyvissä.
— Luonnollista, mutisi kenraali.
Kello löi puolikahdentoistalyöntinsä. Kenraalin katse viipyi yhä osoittajissa. Hänen piirteensä olivat kylmän rauhalliset, mutta pöydällä lepäävät kädet olivat puristuneet nyrkkiin ja ikuinen piippu oli vierähtänyt syrjään sammuneena ja unohtuneena.
— Niiden aikahan on kahtakymmentä minuuttia edellä meidän ajastamme — niin, niinhän se onkin. Pimein hetki on tullut. Jos ne hyökkäävät, on niiden hyökättävä nyt hämärimmän yön aikana, jos mielivät käyttää sitä hyväkseen, mutisivat hänen tiukasti yhteenpuristuneet huulensa.
Ovelle koputettiin, mutta kenraali ei kuullut.
Neljännestä vaille kaksitoista syöksyi esikuntapäällikkö huoneeseen mukanaan salaisen tiedusteluosaston päällikkö.
— Herra kenraali, vartioalukset ilmoittavat: klo 11,40 ip. on vahva vihollislaivasto ylittänyt rajan suuntanaan Viipuri. Toinen laivasto kulkee Kivennavan yli Äyräpäätä kohden. Kolmas vielä suurempi laivasto on lähtenyt Oranienbaumista ja kulkee luoteeseen Kotkan suuntaan.
— Edelleen, sanoi kenraali muistaen piippunsa ja ryhtyen sitä lataamaan.
— Suomenlahden ja Laatokan välillä ovat vahvat vihollisen maavoimat samanlaisesti kaikkialla ylittäneet rajan. Tarkempia tietoja ei vielä ole, lisäsi tiedusteluosaston päällikkö.
Armeijakunnan yleisesikuntaupseeri, muuan majuri, riensi sisään.
— Viipuria kohden matkaava laivasto kuljettaa mukanaan maahanlaskujoukkoja suunnilleen divisioonan. Äyräpäähän kulkevalla laivastolla on mukanaan maahanlaskujoukkoja arviolta puoli divisioonaa. Kuljetusaluksia suojaavat panssarilaivat ja risteilijät, toistasataa alusta. Kannaksella hyökkäävien maavoimien vahvuus tuntematon, mutta liikehtii siellä nähtävästi ainakin armeijakunta.
Tuotiin uusia tietoja:
— Suomenlahden itäosia vartioiva L. S. ilmoittaa: Pietarin länsipuolelta on lähtenyt liikkeelle suuri ilmalaivasto länttä kohden mukanaan kuljetuslaivasto, jossa on suunnilleen divisioonan verran maajoukkoja. Kronstadtista kulkee länteen merilaivasto kuljettaen vahvuudeltaan tuntemattomia, mutta sangen suuria maajoukkoja. Laatokan pohjoispuolella kulkee länteen suuri laivasto ja maajoukot ovat samalla ylittäneet rajan.
— Edelleen?
— Muita tietoja ei ole vielä saapunut.
Eversti Kelola oli ilmoituksen aikana tehnyt laskelmiaan. Hän ojensi paperin kenraalille.
— Puhelu sotavoimien päällikölle — heti, virkkoi kenraali kuivasti naurahtaen. — Kiskokaa hänet, esiin pehmeästä vuoteestaan — toivotamme hänelle hauskaa juhannusta.
Hetkisen kuluttua oli sotaväen päällikkö puhelimessa.
— Täällä toisen armeijakunnan komentaja. Olen pakotettu häiritsemään herra kenraalin yörauhaa ilmoittamalla kuuliaisimmin, että Venäjä on ryhtynyt yllättävään hyökkäykseen ja täsmälleen klo 11,40 ip. ilma-, maa- ja merivoimillaan ylittänyt rajat. Armeijakuntani alueella on tällä hetkellä jo yli satatuhatta vihollissotilasta. Ilmoitan samalla, että Helsinkiin päin on matkalla suuria vihollisjoukkoja. Ovat siellä tunnin kuluttua. Hyvää juhannusta, herra kenraali.
Seinällä löi kello kaksitoista kumeata lyöntiään.
Vene karahti rantahiekkaan.
Särjenpoikasten arat parvet pyrähtivät kapeina hopeajuovina nopeaan pakoon. Harakka päästi läheisestä niemestä ilakoivan naurunsa, mutta häpesi samalla äänensä soinnuttomuutta, kun rantaniityn koivikossa alkoi konserttinsa satakielten mainehikas kuoro.
Nuori mies hyppäsi veneestä hietikolle, ojensi kätensä siinä keikkuvalle nuorelle naiselle, kiepsautti tämän kainaloonsa ja laski sitten varovasti viereensä hiekalle. Käsi unohtui vyötärölle ja niin jäivät molemmat seisomaan. Nuoren miehen katse sukelsi naisen kirkkaiden silmien syvyyksiin. Nainen nojasi miehen olkaa vasten kultakiharaisen päänsä.
Sanattomina seisoivat molemmat. Silmät vain puhuivat ja kumpikin ymmärsi.
Vieno tuulenväre kohisutti rantahaapojen herkkiä lehtiä ja kuoro koivikossa yltyi yhä yltäkylläisemmän elämänonnen riemuun. Jo mailleen painuva päivänkehrä heitti viimeisiä kultaisia sädekimppujaan taivaanrannalla ajelehtivan pilvenhattaran reunaan, joka kai tunsi olonsa tarpeettomaksi, koskapa häipyi yhä etäisemmäksi ja epäselvemmäksi.
Rantahaassa kalahti pari kertaa lehmänkello ja kaislikossa ilmaisi joku myöhästynyt hauki mahtailevan olemassaolonsa posauttamalla rikki vedenkalvon.
Nuori mies vetäisi yhdellä tempauksella veneen teloilleen ja istahti sitten puuntyngälle. Nainen soluttautui hänen polvelleen.
Äänettöminä katselivat molemmat kuultavaa vedenkalvoa, jossa vastapäisen saaren solakat koivut ihailivat hienoa hipiäänsä ylempänä kallion kupeessa kasvavien känkkyräpetäjien ja ylhäiseleisten kuusien muhoillessa vanhan ja viisaan vakaisaa hymyä.
— Kunpa olisi aina näin, Arvo, virkkoi nainen puoliääneen, siirtäen katseensa yli siintävän selän taivaanrantaan, joka jo ryhtyi muuttamaan väriään oranssinpunaisesta kelmeämpään keltaiseen. — Kunpa olisi . . .
— Niin, kunpa olisi, yhtyi nuori mies, hänkin puoliääneen. — Ja miksi ei olisi. Meistä itsestämmehän se riippuu, meistä kahdesta. Sanotaan ihmisen olevan kuin lastun lainehilla — toisinaan se tyynen veden pinnalla kelluu ja huomaamattaan siitä rantaan ajelehtii, loisinaan sitä myrskyt viskelevät. Ja toisinaan se vettyy ja uppoaa. Ehkäpä on niinkin, ehkä on ihmisen kohtalo kuin lastun lainehilla, luonnon ikuisten tuntemattomien lakien määrättävissä. Mutta en minä sitä usko. Jotakin, paljonkin on siinä sanomista lastulla — ihmisellä — itselläänkin. Ei ihmistä sentään heittele kohtalo kuin tuulenpuuska lastua. Jokainen on oman onnensa seppä. Ken lastuksi laittautuu, se lastuna laineiden omana keikkuu, ken itse määrää polkujensa suunnan, se myöskin omiaan kulkee . . .
Nuoren miehen suupieliin puristui hänen näin puhuessaan pari jyrkkää viivaa ja tukeva leuka ulkoni loitommaksi.
— Kunpa olisi onnemme aina tällainen, kuiskasi nainen.
— Kohtalomme ja onnemme riippuu meistä itsestämme. En näe kohtalomme taivaanrannalla pienintäkään pilveä — tuokin tuolla hupeni jo pois — kaikki on yhtä leppoisen tyyntä ja suvisen rauhaisaa kuin tämä juhannusilta. Minä olen tekevä kaikkeni sinun elämänpolkusi tasoittamiseksi ja tiedän sinun tekevän samoin. Ja kun kumpikin ajattelee vain toisensa parasta, niin mikäpä meitä heittelisi lastuna laineilla. Eivät muut heittele, ellei itse heittele.
Nuori nainen käänsi taas kasvonsa miehen puoleen ja hänen silmistään loisti suuri rakkaus.
— Niin, tehkäämme niin, Arvo. — Rakastakaamme toisiamme aina yhtä paljon ja yhtä syvästi kuin nyt. Mitäpä voisi silloin tapahtua. Vaikka maailma kääntyisi nurin, niin olisimme osaltamme onnelliset, sillä maailma on meissä itsessämme. Tunsin tänä iltana sen niin elävästi rovastin liittäessä meidät yhteen iäksi.
— Ja kun rovasti sanoi aamenensa, tunsin samalla sen olleen aamenen koko entiselle elämälleni. Tunsin päässeeni turvalliseen satamaan — ajelehtimasta lastuna lainehilla.
— Kulkuripoika, kerro itsestäsi, kerro!
— En. Tunnet jo sitä puolta tarpeeksi.
— En, kulkuripoika, se on minulle aina uutta. Odotahan, aloitan, lisäsi nainen veitikkamaisesti ruveten laskemaan sormillaan. — Ensiksi: kymmenvuotiaana karkasit koulusta ja kasvatusvanhempiesi luota. Sinut tuotiin takaisin. Kahdentoista ikäisenä karkasit uudelleen — se oli toiseksi. Kolmanneksi läksit neljätoistavuotiaana kiertämään vieraita maita ja mantereita. Olit Euroopassa ja Amerikassa ja Aasiassa ja —
— ja join pohjaan saakka ilojen ja surujen kalkin.
— Ei niin. Tulit mieheksi —
— Minusta koetettiin väkipakolla sorvata miestä —
— Ja sinusta tuli täysi mies, kulkuripoika. Ylenit nopeasti armeijassa —
— Johon jouduin pakosta tuhlattuani kaikki perimäni varat.
— Jo riittää. Tiedätkö, mitä eversti sanoi minulle kihlajaisissamme?
— En.
— Koeta arvata.
— En osaa. Tai näin hän sanoi: saatte nyt sen taakan niskoillenne, neiti. Kantakaa ristinne.
— Eipähän, vaan näin hän sanoi: neiti, minun pitäisi olla teille julman vihainen, kun ryöstätte, suorastaan ryöväätte yhden parhaista upseereistani.
— Vai muka sanoi.
— Sanoi varmasti. Isäni sen kuuli ja siitähän se sinuun lopullisesti ihastui, herra kapteeni, ja kertoo nyt everstin puheita jokaiselle, ken vain haluaa kuulla. Ja lisää vielä omasta puolestaan: sellaiselle pojalle minä jätän mielelläni tyttöni ja maatilani ja rupean tästä lähtien ruotilaiseksi.
— Soo. Kovallepa se kuitenkin ensin otti.
— Niin, kulkuripoika. Vaikka johan se ukko oli salassa suostunut sinuun jo aikaisemminkin, silloin kuin sanoit isälle: suostukaa tai olkaa suostumatta, mutta tyttö on minun ja minä hänet otan.
— Kuulitko sinä — ?
— En, mutta ukko kertoi Pekka enolle lähdettyäsi. Lisäsi vielä, että tuntuu siinä olevan miestä sanojensa takana — parasta suostua sovinnolla, kun tuo tyttökin sinnepäin pälyilee. Yhtä asiaa se sentään kummeksi kovin.
— Mitä sitten?
— Sitä, jota et ole kertonut minullekaan. Sitä, mitä varten sinut aikaisemmin yht’äkkiä erotettiin armeijasta ja mitä varten sinut myöhemmin taas otettiin takaisin ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja missä sinä olit sillä välin! Vaimollesi voit kertoa sellaista, jota et kertonut morsiamellesi — kerro, rakas.
— On totta, että minut erotettiin armeijasta, asiahan oli julkinen. On totta myöskin, että minut otettiin takaisin, koskapa eilen sain pyynnöstäni eron kapteenina.
— Ja sillä välin?
— Sillä välin, sanoi nuori mies hitaasti — mitä sillä välin tapahtui, sitä en voi kertoa.
— Et minullekaan, vaimollesi?
— En sinullekaan. Minulla ei ole siihen oikeutta. Mutta isäsi on jo saanut siitä täyden selvyyden.
— Sinulta?
— Ei, everstiltä.
— Nyt tiedän. Ennen kihlaustamme puhelivat isä ja eversti isän huoneessa. Ikkuna puutarhaan päin oli auki ja ohikulkiessani kuulin tahtomattani muutamia sanoja. Arvo, sano minulle, olitko — Venäjällä?
Nuori mies oli vaiti.
— Näen kasvoistasi, että olit. Sano, Arvo, eihän siinä vain ollut mitään — kunniatonta?
— Maansa palvelemista muodossa tai toisessa en katso kunniattomaksi, vastasi nuori mies jurosti.
— Arvaan, että olit siellä viime talvenakin, vaikka sanottiinkin sinun olleen Amerikassa sotatarvetehtaassa.
— Jossain olin. Lähtekäämme kartanolle, meitä jo varmasti odotetaan. Sytyttänevät jo kokonkin.
Heittäen vielä silmäyksen pieneen saareen, jossa ensi kerran olivat toisensa tavanneet, josta oli tullut heidän kihlausaikansa lempipaikka ja johon he vihkimisen jälkeen olivat tahtoneet vielä kerran vieraiden hälinästä palata viettämään pienen kahdenkeskisen hetken, lähtivät he käsikädessä kulkemaan pitkin rantaniityn polkua noustakseen siitä lepikkotörmälle, jossa lainehtivien peltojen ympäröimänä ja ikivanhojen puiden varjostamana sijaitsi valkea häätalo, Savikummun kartano.
Satakielten kuoro viritti taas laulunsa kauneimpaan huippuunsa ja pienestä saaresta, leikin ja lemmen saaresta, kysyi yli tyvenen veden yksinäinen kuhanheittäjä alakuloisella äänellään: minne menet — minne menet?
Kokon lieskat nousivat korkealle. Ne ojentelivat käsivarsiaan kuin tuskassa kiemurrellen. Päästyään kylliksi ylös nuoleskelivat ne hetkisen ahnaasti ilmaa, sammuivat, leimahtivat vielä kerran ja sammuivat taas lähettäen taivasta kohden loistavan kimpun säkeniä, jotka aikansa tummanvihertävää taustaansa vasten iloisina kierreltyään putosivat maahan tomuna ja tuhkana.
— No, vanha veikko, eikö tunnu oudolta olla tänään viimeistä kertaa asetakissa sitä yli kymmenen vuotta jo kannettuasi? kysyi sangen iloisella tuulella oleva yliluutnantti Purtilo, Arvo Kajavan entinen toveri. — Minä en sitä vain yltäni heittäisi. Minä olen siihen rakastunut kuin — no, kuin morsian sulhaseensa, jatkoi iloinen yliluutnantti huomattuaan Arvon vierellä hänen vastavihityn vaimonsa.
Tämä hymyili ja punastui. Hän tunsi hyvin yliluutnantin, piintyneen vanhanpojan, tavat ja ikuisen leikinlaskun. Hän painautui vain lähemmäksi miestään täydellisen, eheän onnensa huumauksessa.
— Yhtä hyvä on maanmöyrijänkin asetakki, virkkoi Savikummun isäntä, morsiamen isä, pyylevähkö, harmaapartainen, jo kuudennellakymmenellä oleva mies. — Vai mitä, yliluutnantti? Ja sinä, Aino, etkö sinä ajattele myöskin niin, koska annat miehesi vaihtaa aselakin työmekkoon?
— Niinpä niin, molemmat tarpeellisia, vaikka omastaan jokainen pitää, Jumala jokaisesta, myönteli yliluutnantti vilkuillen samalla tarjoilupöydän puoleen, johon oli kasattu hyvyyttä kaiken karvaista.
— Oikein puhuttu. Vielä lasi nuorten kunniaksi, sanoi isäntä älyttyään yliluutnantin ovelasti esitetyn ajatuksenkulun.
— Lapset, sanoi Savikumpu lasinsa saatuaan. — Sinä Aino, tyttäreni, ja sinä Arvo, poikani. Tätä kumpua, jolla nyt seisomme, ovat ennen meitä viljelleet lukemattomat sukupolvet. Minä olen sen perinyt isältäni, hän isältään. Kun saat sen nyt hoitoosi, Arvo, niin hoida sitä ja paranna sitä, sillä se on palanen sitä maata, joka meille jokapäiväisen leipämme antaa ja jota me rakastamme parhaana maailmassa. Jätä se näillä sanoilla pojallesi silloin kuin minä olen jo kauan maannut maan mullassa ja sinun on vuoro minua seurata. Teidän nuori elämänne on nyt kirkasta ja poreilevaa kuin tämä kuohuva viini tässä. Nauttikaa elämästänne aikananne, sillä elämäkin saattaa väljähtyä. Silloin, jos näin tapahtuu, ja muutenkin, olkoon teidän ilonne uudessa nousevassa polvessa. Ohjatkaa sen poreileva ja kuohuva elämä rakastamaan tätä isiemme kumpua, sen hyväksi työtä tekemään ja sitä iäti puolustamaan. Lapset, mitatkoon Hän, joka kaiken onnen säätää, teille elämänonnea ja rakkautta tähän maahan ja kansaan täyden mitallisen.
Savikummun isännän hiljaa puhuessa oli häävieraiden sankka parvi vähitellen kiertynyt piiriin isännän ja nuorten ympärille äänettöminä kuunnellen puhetta. Lasit tyhjennettiin.
Vieraiden parven läpi tunkeutui muuan palvelija kysyen vanhinta upseeria.
— Kutsutaan kiireesti puhelimeen.
Eversti Karhumaa lähti puhelimeen.
— Taas joku myöhästynyt onnentoivotus, tuumi yliluutnantti Purtilo kohennellen jo hiipuvan kokon jäännöksiä, jonka ympärille nuoret kerääntyivät tanssimaan.
Eversti palasi.
— Pyydän kaikkia herroja upseereita heti tulemaan tänne, sanoi hän äänessään vakava sointu.
Upseerit kokoontuivat.
— Hyvät herrat. Saamani tiedon mukaan on yleinen kiireellinen liikekannallepano juuri käsketty. Odotettavissa Venäjän yllättävä hyökkäys vielä tänä yönä. Kaikki upseerit lähtevät joukko-osastoihinsa heti. Pahoittelen, että isänmaa kutsuu sulhasenkin näistä häistä puolustajiensa riveihin. Ulkopuolella garnisonien asuvat hätyyttävät viipymättä joukkonsa ja toimivat tehtyjen suunnitelmien mukaisesti. Lähdemme kymmenen minuutin kuluttua.
Kaikki seisoivat tyrmistyneinä. Oli kuin olisi salama iskenyt kirkkaalta taivaalta. Ei olisi uskottu, ellei everstin vakava muoto olisi todistanut mahdottoman olevan totta. Yliluutnantti Purtilo vain ei ollut niinä miehinäänkään, vaan tarjosi itselleen vielä lasin samppanjaa.
— Ties, koska tätä seuraavan kerran saa, tuumi hän. — Kylläpä valitsivatkin ylen sopimattoman ajan. No, aika aikaansa kutakin.
Vieraat nousivat koneisiinsa ja lähtivät. Arvokin seisoi koneen ääressä valmiina lähtemään, muisti sitten jotakin ja sanoi:
— Ei koskaan tiedä, mitä sodassa saattaa tapahtua. Tämä seutu ja monet muut saattavat joutua venäläisten haltuun. Siksipä sanon sinulle, Aino, erään asian: jos missä ja milloin tahansa tapaat venäläisen everstin, jonka nimi on Sheluhin, niin pakene, pakene heti —
— Miksi niin, Arvo?
— Siksi, että silloin on paha henki läheisyydessäsi. Muista: Jakov Ivanovitsh Sheluhin, laiha, pitkä mies, kaljupää, oikea korva rikkirevitty, punainen parta, tiiroittavat silmät ja kavala hymy —
— En tiedä, miksi minun se pitäisi muistaa, mutta saatanhan sen tehdä — sinun vuoksesi, rakas. Luotan sinuun kaikessa. Hyvästi, Arvo.
Kone nousi ilmaan ja Arvo vilkutti kädellään viimeisen hyvästin. Silmät avonaisina, kosteina, kummastelevina nojasi hänen vastavihitty vaimonsa portinpieleen seuraten katseellaan pientä pistettä, joka pienenemistään pieneni häipyen viimein juhannusyöhön, etäisyyteen, tuntemattomuuteen — —
— Olisiko, olisiko ihminen sittenkin vain lastu lainehilla —?
*
Rajasyrjän talossa oli jo käyty levolle. Aikaisin nukkumaan, aikaisin työhön, sellainen oli talon tapa. »Aamuhetki kullan kallis», kuultiin vanhan vaarin usein sanovan sikeämpiunisia poikiaan herätellessään.
Talo sijaitsi Kivennavalla rajapitäjässä, korkean petäjikkömäen kupeessa. Päivänpuoleisen rinteen hiekkaperäiset pellot vaativat kyntäjiltään lujaa työtä ja pitkää työpäivää, usein auringon noususta sen laskuun saakka. Vain tällä ehdolla ne viljelijänsä elättivät, ja sittenkin piti olla apuna entinen hallanpesä, syvänteessä uinailevan lammen rantamilla oleva mutasuo. Siitä oli jo melkoinen osa lohkaistu pois ja vedetty pellolle hiekan höysteeksi.
Rajasyrjän mäeltä avautui monelle suunnalle silmänkantaman mittainen näköala. Kaukana idässä häämötti harvaa suopetäjää kasvava, peninkulmainen Karhusuo ja etelässä pysäyttivät katseen Venäjän puoleisen Inkerin korkeat vaarat.
Niin, Rajasyrjässä nukuttiin jo. Oli kylvetty juhannussauna, asetettu mutasuon reunasta noudetut nuoret koivut ovien pieliin, katseltu aikansa muilla korkeilla mäillä leimuavia kokkoja ja vetäydytty koville vuoteille, vaari piirakoiden leivonnasta vielä lämpimän tuvanuunin kylkilavitsalle, vanhempi poika emäntineen ja lapsineen vakinaiseen makuupaikkaansa toiseen peräkamariin ja naimaton nuorempi poika aittaan.
Hyvä omatunto ja kova työ antavat sikeän unen. Siksipä ei kukaan kuullut langattomien puhelimien pärinää, joista toinen riippui tuvassa, toinen nuoren isännän kamarissa, molemmat harmaiden varuskaappien kyljissä, eikä kukaan siis älynnyt myöskään pientä punaista valomerkkiä, joka rupesi vilkuttamaan pärinän alkaessa.
Vaari kuorsasi ja valkoinen leuanalusparta tärisi. Puhelimet soivat pienin väliajoin.
Viidennellä pärinällä lakkasi vaari kuorsaamasta, köhi tupakkayskäänsä, kuunteli ja hieraisi kämmenensä syrjällä silmiään. Kohottautui hitaasti lavitsaltaan ja meni puhelimeen.
— Halloo, Rajasyrjä, ärisi hän koneeseen.
— Täällä vääpeli Mäkinen. Valmistauduttava vastaanottamaan kymmenen minuutin kuluttua komppanianpäällikön käsky. Loppu.
Vaari meni peräkamariin ja herätti Matin, vanhemman poikansa. Sitten otti hän sauvansa ja astua köpitteli pihan yli aittaan, tarttui vuoteessa nukkuvaa olkaan ja puisteli.
— Jussi!
Nuori uni on raskasta. Ja Jussi oli vasta äsken täyttänyt seitsemäntoista.
Vaari hymähti ja asetti suunsa melkein nukkujan korvaan sekä ärähti:
— Hälyytys!
Jussi kimposi äkkiä istualleen. Vaari sanoi sanottavansa ja köpitti pois.
Kymmenen minuutin kuluttua seisoivat molemmat veljekset kuulotorvet korvissaan.
— Sillä on taas se tavallinen hälyytyskokeensa, kapteenilla, arveli Matti.
— Saattaa olla.
Puhelimet pärähtivät. Kumpikin vastasi:
— Numero 32, korpraali Rajasyrjä.
— Numero 197, alokas Rajasyrjä.
— Odottakaa, sanoi puhelimessa vääpelin tuttu ääni.
Kuului, miten vääpeli hetken kuluttua teki ilmoituksensa: »Herra kapteeni, puhelimessa 98, matkoilla 4, vastaamatta 16.»
Kun miehet seisoivat kotonaan puhelimissaan ja puhelin oli asetettu määrätyllä tavalla, saattoi komppanianpäällikkö antaa käskynsä kaikille yht’aikaa. Tämä oli langattoman suuri etu. Kohta kuuluikin komppanianpäällikön ääni:
— Kapteeni Nuotio puhuu. Venäjä on juuri alkanut yllättävän ja salakavalan hyökkäyksen rikkoen julkeasti kaikki sopimukset. Vihollislaivasto on tulossa matkalla pohjoiseen. Maajoukot ylittävät pian rajan. Taistelu elämästä ja kuolemasta on alkanut. Liikekannallepano on käsketty. Joukkueet kokoontuvat kiireellisesti salaisiin määräpaikkoihinsa metsiin. Ellei joku ehtisi kokoontumispaikkoihin, on piilottauduttava ja yhdyttävä myöhemmin. Jokaisella mukanaan viikon muona. Siviililentokoneet tehtävä käyttökelvottomiksi. Siviiliväki lähetettävä turvapaikkoihinsa. Karja siirrettävä metsiin. Teille jätettävä merkkejä, ikään kuin olisi kiireesti paettu pohjoiseen. Olinpaikkani toistaiseksi viisisataa metriä Lintulan sillasta itään joen pohjoispuolella. — Tiedän, että jokainen teistä tekee velvollisuutensa, tulkoon mitä tahansa.
Näin hälyytettiin komppania neljännestunnissa. Kohta sen jälkeen oli jokainen mies täysissä varustuksissa ja valmis lähtöön.
Matin vaimo ja lapset olivat jo pukeissaan, suuremmilla elintarvekantamus selässään. Hevoset seisoivat valjaissa ajoneuvot kuormattuina. Etumaisten rattaiden perään oli köytetty karjan kellokas, jota muu karja oli valmis seuraamaan.
— Lähtekää jo matkoihinne, murahti vaari sotilaiksi muuttuneille pojilleen. — Myöhästytte. Tulemme ilman teitäkin jo toimeen.
Lyhyet hyvästit heitettiin. Ei kukaan itkenyt, ei voihkinut, vaikka ehkä sisimmässä myllersikin. Rajan läheisyys ja ainainen uhka oli totuttanut ottamaan järkkymättä vastaan pahimmatkin. Tunnettiin ankaran ajan olevan jo kynnyksellä tulossa eikä tuhlattu aikaa eikä voimia valituksiin.
Nopein askelin lähtivät miehet astumaan pellonpiennarpolkua, jonka toisella puolella seisoi pitkänä ja lupaavana heilimöivä ruis ja toisella vielä vihanta kaura. Saunasta tuoksahti illalla kylvetyn löylyn ja nuorilehtisten kylpyvihtojen hyväilevä tuoksu. Jossain narisi ruisrääkkä tuttua narinaansa.
Aidan yli hypätessään heilautti Matti vielä kerran kädellään jäähyväiset. Maija huiskautti huivillaan vastauksen pihamaalta ja kuorman päälle nostettu kaksivuotias Inkeri vilkutti »isille» pyöreällä kätösellään. Mukaan tullut Musti loikkasi aidan yli yhdellä loikkauksella ja vilisti metsäpolulle. Säikähtynyt metsäkana pyrähti lentoon ja äkäisellä haukahduksella lisäsi Musti sen vauhtia.
— Vaari, joutukaa jo, kiirehti Maija. — Teidän on ajettava toista hevosta.
Vaari oli istahtanut pihakivelle tavallisissa pukimissaan, piikkopaidassaan ja samanlaisissa housuissa, virsut jaloissa. Kädet olivat ristiytyneet ryhmysauvan kiiltäväksi kuluneesen päähän.
— Menkää, jään tänne, vastasi vaari.
— Mutta on käsketty kaikkien lähteä, tiukkasi Maija tuoden tuvasta vaarin pitovaatteet. — Saattavat jo olla heti täällä vainolaiset.
— Käskekööt ja olkoot, en jätä taloani.
— Tappavat vielä.
— Tappakoot, jos tahtovat. Kullakin on aikansa, ja kun se on täyttynyt, siirrymme täältä pois. Tunnen aikani täyttyvän.
Maija huomasi houkuttelun turhaksi. Vaari oli vanhan kansan visaisia tervaskantoja, harva sanoissaan, luja päätöksissään.
Vanhin poika pantiin ajamaan toista hevosta Maijan ottaessa toisen ohjat. Vaari oli köpittänyt rattaiden luo ja silitteli tutisevalla kädellään nelivuotiaan Oivan, lemmikkinsä, kullanruskeita kiharoita. Sitten auttoi hän pojan rattaille, antoi kättä jokaiselle ja jäi sauvaansa nojaten katsomaan, kuinka rattaat kääntyivät navetan takaa riihen luo ja sen vieritse syrjäiselle metsäpolulle.
Tupaan tultuaan meni hän tavalliselle paikalleen päivänpuoleisen ikkunan luo, otti nurkkakaapista puukantisen, isokirjaimisen raamattunsa, sovitteli nenälleen vaskisankaiset ja verkkorihmalla sidotut lasinsa, selaili kirjaa hetkisen ja alkoi lukea ääneensä. Uuninpankolla torkkui kissa ainoana kuulijana.
»Pelasta meitä ja anna meille synnit anteeksi Sinun nimes tähden.
Miksi sallit pakanain sanoa: kussa on nyt heidän Jumalansa?
Ilmoitettakoon pakanain seassa, meidän silmäimme edessä, Sinun palwelijoittes weren kosto, joka vuodatettu on!
Sinua etees tulla wankein huokaukset: Sinun suuren käsiwartes kautta, korjaa kuoleman lapset.
Ja kosta meidän läsnäasuwaisillemme seitsemän kerroin heidän helmaansa.
Heidän pilkkansa, jolla he —»
Ovi lennähti auki ja sisään työntyi puolikymmentä ryssää. Ikkunoista pilkisteli toisia.
— Suu kiinni, äijä! ärjäisi pöydän luo tullut upseeri sivaltaen kädessään pitämällään koivuvitsalla pöytään.
»— Sinua, Herra, pilkanneet owat.»
Vaari pani sankalasinsa kokoon ja katsahti ryssiin.
— Missä ovat miehet? karjui ryssä.
Vaari katsoi rauhanhäiritsijää tiukasti silmiin.
Ryssä uudisti kysymyksensä jatkaen sitä kolmisanaisella, törkeällä kirouksella, jollaisia ainoastaan venäläiset taitavat, läjäyttäen sanojensa vahvistukseksi toistamiseen vitsallaan pöytään.
— En ymmärrä, virkkoi vaari yksikantaan, vaikka rajalla asuvana hyvin ymmärsikin ryssän puheet.
— Tulkki, käski upseeri.
Pelokkaan näköisenä astui miesjoukosta esiin tulkin toimeen matkan varrella väkipakolla raahattu inkeriläinen poika ja suomensi kysymyksen.
— Sano sille, jotta mitä se hänelle kuuluu, vastasi vaari.
Tulkki käänsi venäjäksi, ettei vaari tiedä.
— Valehtelet, senkin elukka! ärjyi ryssä.
— Ja vaikka tietäisinkin, en sanoisi, kivahti vaari, jonka vilkas karjalaisveri jo kuohahti.
— Opetan sanomaan, piru periköön! kiljaisi ryssä sivaltaen vaaria vitsallaan päin kasvoja.
Vaarin huulet puristuivat tiukasti yhteen ja tuuheat kulmakarvat vetäytyivät kokoon. Ennen kuin sotamiehet ehtivät väliin, kohosi vaarin jykevä ryhmysauva ja putosi mäiskähtaen ryssän päälakeen. Ääntä päästämättä kaatui tämä permannolle.
Sotamiehet karkasivat vaarin kimppuun. Sauvallaan kaatoi vaari vielä yhden, mutta sortui sitten teräaseiden lävistämänä. Ohimosta pursuva veri punasi pitkät, valkoiset hapset. Silmät aukenivat vielä kerran, mutta sulkeutuivat jälleen. Suupieliin jähmettyi vaatimaton hymy.
— Tarkastakaa talo perin pohjin, ärjyi pihamaalla komppanianpäällikkö kuultuaan luutnanttinsa kuolemasta.
— Eiköhän pistetä sitä röyhyämään, teidän jalosukuisuutenne, esitteli parrakas ja melkoisesti humalainen vääpeli.
— Ei. Vastaanhangoitteleva väki surmataan, talo säästetään, sellainen on käsky. Tyhjiin taloihin muuttaa venäläistä väkeä Venäjänmaalta. Tsaari-isäsemme on viisas mies.
*
Viipurissa vietti kauppaneuvos Ruhvana tyttärensä kihlajaisia. Salissa tanssittiin. Oli syöty pienten pöytien ääressä, jotka, samoin kuin koko kihlajaishuoneustokin, olivat arkkitehti Viivalan tunnetulla taidollaan koristamat. Muutamissa myöhästyneissä pöytäseuroissa oli vielä syönti kesken. Niinpä järsi itse kauppaneuvoskin kananpojan reisiluuta huuhtoen irtisaamansa alas kuohuvalla samppanjalla niin kuin oli huuhtonut puna- ja valkoviinillä aikaisemmat syötävät.
Hänen turpea, kahdella juhlallisella leualla koristettu nauriinnaamansa punoitti jo vahvasti. Ehkä rasitti osaltaan se pieni puhekin, jonka hän äsken oli työllä ja vaivalla pitänyt ilmoittaessaan vierailleen kaupungin kaikkien kahvitätien jo kauan toisilleen uskoman julkisen salaisuuden: tyttärensä Ellin ja konsuli Järvelän kihlauksen.
Kihlautuneiden häät piti vietettämän jo kolmen viikon kuluttua.
— Mitäpä turhista venyttelemisistä, oli kauppaneuvos tuuminut. — Kun on kerran tehty vetosolmu, niin pitää vetäistä umpisolmukin mahdollisimman pian.
Ja nyt selitteli hän pöytänaapureilleen tulevan häämatkan eri vaiheita. Nuoret matkustaisivat Valkean tähden jättiläisilmalaivan loistohyteissä Amerikkaan ja sieltä yli mantereen Friscoon ja edelleen Etelämeren ihanille saarille, Japaniin, Kiinaan ja Intiaan.
— Niinpä niin, jatkoi kauppaneuvos. — Nuorena sitä elää pitää ja nauttia. Nauttikaamme mekin, kun vielä armonaikaa on. Terve!
Ties, monesko samppanjalasillinen jo valui edellisten seuraksi hänen laveaan, sylissä mukavasti lepäilevään vatsaansa.
— Kumma, ettei täällä enää näy yhtään upseeria, ihmetteli morsian. — Minne ne ovat hävinneet? Olihan monta kutsuttu.
— Lähtivät pois jo aikaisemmin. Puhuivat jotain lomakiellosta ja siitä, että »ukko» kai aikoo taas panna toimeen hälyytyksen tai harjoituksen, selitti hänen veljensä.
— On sekin tuuma — harjoitus keskellä juhannusaaton viettoa! Omituinen äijä, se ukko Kataja.
— Käydessäni äsken ulkona näin lentolaivueen nousevan ilmaan ja sotaväkeä marssivan kaupungilla, virkkoi kunnallisneuvos Kokkinen.
— Ja minä kuulin kahden upseerin äsken keskenään puhuvan jotain muka alkavasta sodasta, lisäsi tuomari Peitturi. — En tullut sitä aikaisemmin maininneeksi, pidin jonkinjoutavana huhuna, kai armeijakunnan komentajan tavallisista yöllisistä harjoituspuuhista johtuneena.
— Ääh, mitä joutavia, mitä sotaa nyt syttyisi, lallatti kauppaneuvos. — Kaikkien kanssa elämme syvimmässä rauhassa. Kauppa kukoistaa, kaikki kukoistaa, ei pelkoa mistään. Jos olisi, niin tottapahan olisivat viranomaiset aikanaan ilmoittaneet ja tiedettäisiinhän se muutenkin. Hölynpölyä — nauttikaamme siis, kun armonaikaa on. Nuorten terveydeksi — mi-mitä se oli?
Kaupungilta kuului joukko peräkkäisiä räjähdyksiä, toiset kovempia, toiset hiljaisempia, etäisempiä. Puolen sekuntia oli hiljaista, sitten alkoi kamala räjähdysten sarja.
Konsuli Järvelä hyppäsi ikkunan luo ja vetäisi syrjään uutimet. Yhdellä silmäyksellä näki hän, miten taivaalta tipahti alas iso möhkäle, suhahti maakuntaoikeuden talon katosta sisään ja räjähti siellä singoten ikkunat, lakikirjat ja asiapaperit kauas kadulle. Tuskin ehti tämä tapahtua, kun jo ammattikoulun katolle romahti alasammuttuna valtava, ennennäkemätön ilmapanssarihirviö murskaten painollaan kaksi ylintä kerrosta. Kuului hirmuinen räjähdys laivan pommivarastojen ja ilmasäiliöiden musertuessa. Ihmisiä — laivan satalukuista miehistöä — viskautui korkealle ilmaan ja sieltä torille ja kadulle, joille jäivät virumaan muodottomina läjinä. Sitten peittyi koko ympäristö kellertävään sumuun, jonka läpi välähtivät yhä uusiutuvat räjähdykset. Suuri koulurakennus syttyi palamaan.
Konsuli Järvelä seisoi hetken kuin kivettyneenä. Sitten heitti hän silmäyksen taivaalle. Siellä leijaili satoja aluksia ja kaikista niistä syöstiin alas kauhua ja kuolemaa.
Järvelä juoksi takaisin pöydän luo. Hänen morsiamensa tarrautui kiinni häneen. Kauppaneuvos istui yhä lasi toisessa kädessään. Useat vieraista olivat nousseet ylös kuitenkaan vielä ymmärtämättä tapahtumaa. Salissa jatkui orkesterin soitto, särähti sitten pahaan epäsointuun ja katkesi sellon haikean äänen jäädessä väreilemään viimeisenä.
— Hirmuista! sai Järvelä töin tuskin sanotuksi. — Kaupunkia pommitetaan, ne ovat hyökänn — — —
Enempää ei hän ehtinyt sanoa, kun samassa tanssisalin lasikatto murtui kuin paperi ja sisään humahti tonnin painoinen pommi, jysähti lattiaan ja räjähti. Koko huoneuston täytti tappava myrkky.
— — —
Ei yksikään kihlajaisjuhlan yli kahdestasadasta vieraasta pelastunut.
Kun palosammutuskunta ensimmäisen hyökkäyksen tyynnyttyä tunkeutui huoneistoon, näki se siellä hirvittävän sekamelskan ruumiita, silvotuita jäseniä . . .
Vain ne, joihin kaasupommin sirpaleet olivat sattuneet, olivat silpoutuneet tai haavoittuneet. Kaikki muut oli surmannut kaasu. Kuolema tuli silmänräpäyksessä ja myrkky kangisti heti ruumiin samaan asentoon, missä kuolema oli tavoittanut. Kuka istui vielä pöytänsä ääressä, kuka nojautui seinää vasten; jotkut olivat juuri lopettaneet tanssinsa, mutta seisoivat pylväisiin nojautuneina ja jalka ikään kuin uutta tanssia aloittamassa.
— Sääli tuotakin paria. Niin nuoria ja kauniita, puheli itsekseen kaasunaamionsa takana nuori palokomennuskunnan sotilas katsellessaan niitä kahta, joiden kihlajaisia oli vietetty.
Konsuli Järvelä seisoi toisella kädellään pöytään nojaten, toinen oli morsiamen vyötäröillä. Tämän pää oli painunut sulhasensa olkaa vasten ja avoimet, lasittuneet silmät katselivat sulhasta selko selällään, kysyvinä, tuskaisina . . .
Pöydän ääressä istui kauppaneuvos kädessään puoliksi kaatunut lasi. Hänen suupielissään leikki hymyn väre ja puoliavoin suu tuntui yhä hokevan:
— Nauttikaamme, kun armonaikaa on.
Korkeista kaari-ikkunoista katseli sisään kaasun ja savun lävitse kelmeä päivänkehrä, alkavan juhannuspäivän aurinko. Lattialla lojuvien ruumiiden ja jähmettyneiden verilätäkköjen lomissa kiilteli märkiä, kellertäviä juovia — samppanjaa.
Hieman ennen puoliyötä alkanut ilmahyökkäys kesti vain puolituntisen. Tämän ajan kuluessa heitettiin kaupunkiin toistatuhatta kaasupommia, joiden kaikkien vaikutussäde oli noin viisisataa metriä. Jokainen loukko, jokainen rako oli täytetty tappavalla kaasulla. Sitten siirtyi vihollislaivasto ulommaksi alkaen kiivaan heittopommi- ja tykkitulen ilmatorjuntapattereita ia sotilaskeskuksia vastaan. Laivaston toinen puoli oli ryhtynyt pommittamaan näitä samaan aikaan kuin toinen puoli kaupunkia.
Lukemattomia tulipaloja leimusi. Suomalaisten koneiden juuri ennen hyökkäystä kaupungin yläpuolelle laskema sumuverho ei ollut auttanut mitään. Sen olivat viholliset melkein tyystin haihduttaneet jo omilla vastakeinoillaan ja loput hajoitti tulipalojen kuumentama ilma.
Hyökkääjien ilmakuljetuslaivoistaan maahan kaupungin ympäristölle laskemat 40,000 miestä ryhtyivät hyökkäykseen. Hyökkäys tapahtui yht’aikaa Kivisillan, Papulan, Säiniön ja Koiviston tien suunnilta. Se näytti aluksi onnistuvan vastarinnan ollessa heikkoa. Mutta sitten tapahtui yllätys: kun hyökkäysjoukot olivat ehtineet mäkirinteiden läheisyyteen, avautuivat niihin syvimmässä salaisuudessa äskettäin rakennetut patterit alkaen syöstä hyökkääjien päälle edestä ja sivuilta tonneittain terässirpaleita ja kaasua. Teräväsärmäiset, tulikuumat sirpaleet repäisivät vain pienen reiän hyökkääjäin kaasupukuihin ja aukoista heti sisääntunkeutuva kaasu teki tehtävänsä. Hyökkääjät vetäytyivät takaisin, mutta ajettiin uuteen rynnäkköön. Pattereiden edustat täyttyivät ruumiskasoista. Haavoittuneita ei ollut, sillä kaikki tappoi kaasu heti.
Kolmattasataa tankkia ryhtyi sitten hyökkäämään, mutta nyt syöksivät suomalaisten tykit kidoistaan panssariteräsammuksia, jotka porautuivat tankkien panssarin lävitse, räjähtivät sisällä ja repivät miehistön kaasupuvut. Ja taas teki kaasu tehtävänsä.
Ilmalaivat ryhtyivät pommittamaan kiivaasti pattereita. Turha vaiva, ne kestivät. Neljäs hyökkäys torjuttiin. Pommitusta jatkui.
Varusväen huomion ollessa kiintynyt ulkovarustusten pommitukseen, keskitti vihollinen kaupungin suurempien torien ja aukeamien yläpuolelle toistasataa ilmaristeilijää ja panssarilaivaa. Näiden välissä oli kuljetuslaivoja. Sotalaivat laskeutuivat parinsadan metrin korkeudelle ja muodostivat suojavartion toreille ja aukeamille johtavien katujen yläpuolelle valmiina peittämään kadut pommeillaan, jos joku niille ilmestyi. Kuljetuslaivat laskeutuivat niiden välitse maahan ja niistä alkoi purkautua miehiä pataljoonittain, rykmenteittäin. Tilanne oli arveluttava ja yritys oli jo vähällä onnistua, kun suomalaiset pienet tankit ehtivät paikalle. Ne tulivat nyt ensi kerran päivänvaloon maanalaisista kätköistään, kiertelivät tarkan paikallistuntemuksensa avulla kujien ja pihojen läpi kaduille menemättä ja syöksyivät yht’äkkiä vihollisten kimppuun ruhjoen alleen hämmästyneitä vihollislaumoja ja ampuen vimmatusti kartessejaan joka suunnalle. Vihollistankkien suurin osa oli vielä maahanlaskematta ja sotalaivat eivät voineet puuttua asiaan, sillä alhaalla taistelevien valtava enemmistö oli heidän omiaan. Ne alkoivat kuitenkin laskeutua alemmaksi.
Kenraali Kataja katseli Viipurin linnan tornin ainoasta avoimesta ikkunasta taistelun kulkua, mikäli sitä savun ja kaasun täyttämän ilman läpi saattoi nähdä. Esikuntapäällikkö seisoi vieressä langattoman puhelimen torvi kädessään ja selosti kenraalille tankkien hyökkäyksen tehoa.
— Tankit takaisin, koettakaamme uusia sotasalaisuuksiamme ensi kerran tositoimessa, vaikka haluaisinkin vielä säästää niiden salaisuuden toistaiseksi, suurempiin tehtäviin, virkkoi kenraali sytyttäen sammuneen piippunysänsä. — Lähettäkää L. S:iä kuljetuslaivojen kimppuun. Katsokaamme.
Kenraali nosti kaukoputken silmilleen ja ryhtyi tarkastelemaan vihollislaivastoa. Esikuntapäällikkö antoi langattomallaan lyhyen käskyn.
Suomalaisten tankkien olo oli jo käymäisillään tukalaksi. Sotalaivat alkoivat tiputella pommejaan niiden niskoille.
Äkkiä, kai saamaansa käskyä noudattaen, hävisivät tankit näyttämöltä. Korkealta ilmasta kuului kiivasta ammuntaa. Kahdeksantuhannen metrin korkeudesta syöksyi hirvittävää vauhtia alas kaksitoista uusinta suomalaista lentosukeltajaa, jotka suhahtivat nuolennopeudella venäläisten sotalaivojen ketjujen läpi, pudottivat sadan metrin korkeudesta kahden tonnin pomminsa maassa oleviin kuljetusaluksiin ja hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin.
Räjähtävien ja hajoavien jättiläisten, kahdentoistatuhannen tonnin kantoisten kuljetusalusten hävitys oli kamala. Miehet lähistöllä, mikäli niitä vielä oli pystyssä, sinkosivat kuin akanat tuuleen. Ne, jotka kykenivät, juoksivat pakokauhun valtaamina porttikäytäviin, puistoihin ja mikä mihinkin, missä vain näytti suojaa olevan. Mutta suojaa ei ollut. Näyttämölle ilmestyivät taas vuorostaan odotelleet tankit. Armoa ei kysytty, ei annettu.
Neljätoista kuljetuslaivaa, kussakin pataljoona maajoukkoja, oli laskeutunut keskikaupungille. Näistä ei ainoakaan palannut. Kuusi liian alas laskeutunutta ilmaristeilijää ja kaksi panssarilaivaa olivat ilmatorjuntapatterit ampuneet samaten alas.
Ulkovarustuksilla oli torjuttu viides raivoisa rynnäkkö.
Kaupungilla ryhtyivät palokomennuskunnat työhönsä. Yläpuolella tarkasteli puuhaa jokunen risteilijä. Muut olivat uutta yllätystä peläten vetäytyneet kauemmaksi ja yhtyneet isoihin laivastoihin.
Huomattuaan sammutustöiden edistyvän, kutsuivat risteilijät paikalle useampia tovereitaan. Sitten rupesivat ne pudottamaan alas suurehkoja, melko hitaasti laskeutuvia palloja. Kaduille ja katoille laskeuduttuaan hajosivat pallot ja niistä purkautui valtavia, mustanharmaita savupilviä, jotka pian peittivät kaupungin läpinäkymättömään verhoonsa.
Nyt olivat palokomennuskunnat voimattomia. Sotilaat eivät nähneet käsivarren pituudelta eteensä ja eksyivät toisistaan. Ja kaiken lisäksi kasaantui kaasunaamioiden pinnalle yhtä mittaa mustaa, rasvamaista nokea. Pyyhkiminenkään ei auttanut, sillä uutta kertyi sijaan ja kädet olivat yhtä rasvaisen nokiset kuin naamiokin.
Sitten tekivät ilmaristeilijät pirullisen tempun. Pikatykeillään alkoivat ne ampua alas umpimähkään tuhansittain kartesseja, joiden kuulat rapisivat kuin raekuurot seiniin ja kattoihin kimmoten niistä kaduille, joilla turvattomat ihmiset pimeässä ja tulipalojen kuumuudessa harhailivat avuttomina edestakaisin löytääkseen kuolemansa, ellei kaasusta, niin liekeistä.
— Lähetämmekö taas lentosukeltajia noiden kimppuun? kysyi esikuntapäällikkö katsellessaan vihollisristeilijäin tihutöitä.
— Ei. Emme voi ihmisparkoja kuitenkaan auttaa ja lentosukeltajia odottavat suuremmat tehtävät. Niitä on vähän ja niitä on säästettävä, sillä vain ne voivat ehkä pelastaa tämän onnettoman maan, vastasi kenraali Kataja.
— — —
Kun läheni tavallinen juhannuskirkkoon menon aika, oli Viipuri savu- ja tulimerenä. Sattunut rankka ukkossade laimensi sentään tulen voimaa, ja silloin vasta nähtiin hävityksen kauhistuksen koko kolkko laajuus. Kaikki suuremmat julkiset rakennukset olivat soraläjinä. Tuomiokirkon korkea torni oli sortunut Agricolan patsaan viereen peittäen patsaan tiilenkappaleilla ja muurilaastilla. Mutta soraläjän keskellä näkyi nokinen ja mustunut piispan pronssinen pää, ja yhtä hartaana kuunteli suomenkielen aakkosien alkeita hänen alapuolellaan vanhus. Ja sortuneen temppelin toisella sivustalla kohosi raunioista vuoden 1918 uhrien muistomerkin valaa vannova käsi ja järkkymättömästi itään käännetty pää. Nämä uhrit olivat nyt saaneet tuhansia seuralaisia.
Viipurissa oli tähän aikaan lähes satatuhatta asukasta. Ehkä parikymmentätuhatta oli näistä maalla.
Oli tosin viime aikoina ollut puhetta siitä, että siviiliväestökin olisi mahdollisen vihollishyökkäyksen varalta varustettava kaasupuvuilla, mutta aikomusta ei ollut kuitenkaan — ties, mistä syystä — toteutettu. Sen sijaan oli sotilasviranomaisten painostuksesta kaikkien uudempien ja osaksi jo vanhempienkin talojen kellarit rakennettu ja tiivistetty kaasua pitäviksi, ja oli kussakin tällaisessa myöskin ilmanpuhdistuskojeet. Harva ehti kellareihin kiiruhtaa, niin täydellinen oli yllätys. Ne, jotka niihin ehtivät, ja ne, jotka asuivat talojen viidennessä tai sitä ylemmissä kerroksissa, pelastuivat, elleivät joutuneet pommien ja tulipalojen uhreiksi. Kaasu ei noussut viidettä kerrosta korkeammalle. Pelastuneita lienee ollut noin kymmenes osa. Muut kaikki oli kaasu tavoittanut, ketään ei se armahtanut. Vanhempien oli kuoltava vuoteisiinsa, sylilapsien kehtoihinsa, kaduilla kävelevien kaduille, ravintoloissa iltaansa istuvien pöytiensä ääreen, puistojen penkeillä kuhertelevien penkeilleen ja kaupungin ympäristöön, Jumalan vapaaseen luontoon vaeltaneiden sinne, metsiin, poluille, rantakallioille . . .
Entisten aikojen sodat olivat inhimillisiä ruudilla ampuvine leikkitykkeineen ja lapsellisine konekivääreilleen sekä naurettavan tehottomille kaasuyrityksineen. Maailmansota vuosina 1914—18 oli varsin viatonta huvittelua.
— — —
Kaupungin yllä yhä leijaileva savu laski vain säästäen kelmeätä auringonvaloa kuoleman kaupunkiin. Taistelu ulkovarustuksillakin oli toistaiseksi lakannut, kaupungissa vallitsi haudanhiljaisuus. Ei kuulunut ihmisten puheensorinaa, ei ajoneuvojen tärinää, eivät laulaneet linnut keskikaupungin kauneudestaan kuulussa puistossa. Ruohokentät olivat muuttuneet ruskeiksi, kukat olivat penkeistään lakastuneet ja puiden lehdet olivat keltaiset kuin myöhäissyksyn tullen. Alakuloisina heikossa tuulenväreessä lepattaen varisivat ne maassa lojuvien ruumiiden päälle, jotka vielä eilen olivat olleet ahertavia, toivovia, rakastavia ihmisiä ja nyt — maan tomua ja tuhkaa.
Kaakkois-Suomeen hyökänneen venäläisen armeijan komentaja, kenraaliluutnantti Ivan Arkadjevitsh Protopatov käveli kiroillen edestakaisin loistohytissään ilmapanssarilaiva Borodinon yläkannella.
Päästyään pöydän luo kaatoi hän joka kolmannella kierroksella pöydälle asetetusta viinapullosta naukun, kaatoi sen roikkuvien viiksiensä alle, pyyhkäisi kämmenensä selkämyksellä paksuja huuliaan, ähkäisi ja kirosi vielä kerran. Lopetettuaan yhdeksännen kierroksen ja otettuaan kolmannen ryypyn seisahtui hän ovensuun puolessa seisovien korkeimpien upseeriensa eteen ja ärjäisi:
— Sanokaa minulle kaikkien syntyneiden ja syntymättömien pirujen nimessä, miten valloitamme tämän päivän kuluessa tämän kirotun kaupungin? Miten — hah? Sano sinä, Pjotr Andrejevitsh, ärjyi hän punanenäiselle esikuntapäällikölleen töykkien tätä samalla etusormellaan rintaan.
— Mietin sitä parhaillaan, teidän ylhäisyytenne Ivan Arkadjevitsh, selitti esikuntapäällikkö neuvottoman näköisenä. — Oikeastaan se olisikin hänen ylhäisyytensä, divisioonan komentajan Pavel Ivanovitshin tehtävä, hänen joukkonsahan ovat saartaneet Viipurin, puolustautui esikuntapäällikkö heittäen samalla syrjäsilmäyksen kenraaliluutnantti Koreviniin, jonka osalle oli langennut kunniakas tehtävä: Viipurin valloittaminen jo ensimmäisen sotapäivän aamuna.
— No, sano, divisioonan komentaja, ärähti Protopatov. — Hah?
— En saata tietää, teidän ylhäisyytenne Ivan Arkadjevitsh, vastasi Korevin. — Parhaillaan mietin.
— Sinun pitää tietää, kuuluu virkaasi, piru vieköön — hah?
Korevin teki vastaukseksi vain sen ikuisen liikkeen, jolla venäläinen aina ilmaisee avuttomuutensa: kohautti olkiaan.
— No — mitä vietävän vehkeitä ne olivat, jotka hyökkäsivät kuin lemmot kuljetuslaivojemme kimppuun, kun olimme jo saamaisillamme kaupungin haltuumme?
— Uusia suomalaisia koneita, teidän ylhäisyytenne, vastasi armeijan ilmavoimien komentaja Lasarev. — Emme vielä tunne niiden rakennetta, ovat osanneet pitää salassa. Yritys Suomenlahdella eilen meni myttyyn.
— No, montako niitä ammuttiin alas, hah?
— Ei ainoatakaan. Liian nopeita meille. Syöksyvät esiin, tekevät tekonsa — häviävät, selitti Lasarev kohauttaen hänkin puheensa tueksi olkapäitään.
Ivan Arkadjevitsh Protopatov teki taas kolme kierrosta ja otti yhden naukun. Sitten kääntyi hän upseeriensa puoleen.
— Mitä nyt teemme, herrat? Antakaa neuvonne. Viipuri on valloitettava tänään, se on hänen keisarillisen korkeutensa, suuriruhtinas-ylipäällikön käsky.
Herrat katselivat toisiaan ja miettivät.
— No?
Divisioonan komentaja ehdotti, että odotettaisiin iltaan saakka, jolloin Kannaksella hyökkäävät joukot ehtisivät Viipuriin, ja sitten hyökättäisiin kaksinkertaisin voimin. Yksin ei divisioona jaksaisi hyökätä, sillä se oli jo menettänyt lähes puolet miehistään.
Esikuntapäällikkö ehdotti, että Imatralle lähetetyt 30,000 miestä kutsuttaisiin Lakaisin Viipuriin ja heti niiden saavuttua ryhdyttäisiin ratkaisevaan hyökkäykseen.
— Ei käy päinsä, murahti Protopatov. — Imatran voimakeskus on valloitettava myöskin tänään.
— Ehkä pyytäisi teidän ylhäisyytenne lisäjoukkoja Venäjältä —
— Sinä olet hullu, Pjotr Andrejevitsh! Mitä sanoisivat, jos jo nyt pyytäisin apua! Nauraisivat. Kykenemätön — sanoisivat — ja ties, mitä tekisivät. Ei sovi pyytää apujoukkoja.
Protopatov siirtyi ikkunan ääreen ja silmäili synkkänä puolen peninkulman päästä näkyvää Viipuria, jonka yläpuolella savupilvet vielä leijailivat ja joissakin paikoissa leimusi tulipalo.
— Teidän ylhäisyytenne, virkkoi Lasarev. — Minun neuvoni olisi seuraava: kun näillä maavoimilla uusi hyökkäys on nähtävästi tuloksia tuottamaton ja rajalta marssivat maajoukot ehtivät Viipuriin vasta iltamyöhällä — jos ehtivät edes aamuksikaan — niin pitää tehdä toisin. Pitää valloittaa kaupunki ilmasta käsin. Hyökkäyssuunnitelmaanhan sisältyi, että Viipuri on vallattava nopeasti ja siksi säälittä murskattava myöskin kaupunki, jotta siellä olevat sotavoimat samalla tuhoutuisivat. Kaupunki on nyt hävitetty, mutta sotavoimat näyttävät siitä huolimatta olevan tallella ja toimintakykyisiä. Piilevät maanalaisissa suojissaan, joihin ei kaasu pääse. Meidän pommimme eivät kykene suojakammioita murtamaan. Pitää siis käyttää toista keinoa, pitää savustaa ne ulos kuin ketut pesistään.
— Miten savustat, hah? Sano.
— Niiden suojakammioiden ovet ja ampuma-aukkojen suojukset ovat kai teräksestä. Ne ovat niin syvällä, ettemme pysty niitä tykeillämme ampumaan ja heittopommeilla emme niihin pääse käsiksi. Pitää laittaa sellainen kuumuus, että ne sulavat vaikkapa vain liitoksistaan ja päästävät kaasun sisään. On tuotava isot määrät puuta, pikeä, kivihiiltä, öljyä, naftaa — kaikkea, mikä palaa ja synnyttää kovan kuumuuden, ja heitettävä ne patterien ympärille ja päälle monen sylen korkuisiksi röykkiöiksi. Niiden palaessa syntyy sellainen kuumuus, että teräs sulaa. Ja vaikka ei sulaisikaan, niin eivät suomalaiset tulen ja savun vuoksi näe ampua. Tankit hyökkäävät yli ja otamme kaupungin.
— Hyvä on, Ilja Iljitsh, neuvosi on hyvä — savustamme ne kuin ketut luolistaan — ha-ha — ja otamme kaupungin. Pidä huoli, Ilja Iljitsh, että kuljetat laivoillasi tänne heti puuta, öljyä, terästä — no, mitä kaikkea se nyt olikaan, Hae Kronstadtista, Pietarista, mistä vain saat. Kaikkea kuljetat ja savustat ne kuin ketut luolistaan — ha-ha-ha, iloitsi armeijakunnan komentaja hieroskellen käsiään.
— Määrään sotaneuvottelun päättyneeksi, jatkoi hän sitten. — Kiitän, herrat — pieni ryyppy aamutuimaan, hah? Semjon — Semjoshka — tänne joutuin, tolvana! kiljui hän sitten palvelijasotilastaan, joka arastellen avasi oven ja läheni nöyränä, matelevin ilmein. — Miksi et tule heti, kun käsken, elukka? Vietävä — tuo heti viinaa ja laseja herroille — no, kiiruhda, penikka . . .
Haukattuaan herrojen kanssa pari naukkua lähti hänen ylhäisyytensä rajalle armeijansa pääjoukkojen luokse. Siellä olikin hän oikeastaan tiedoittanut olevansa, mutta olikin kesken kaiken lähtenyt komentajalaivallaan vahvan saattueen suojaamana Viipuriin nähdäkseen taistelun kulun ja voidakseen sieltä käsin lähettää ylipäällikölle ja tsaarille ensimmäisen ilosanoman: tiedon Viipurin nopeasta ja loistavasta valloituksesta. Ja oli kai hänen laskelmiinsa myös pujahtanut joltinenkin omanvoitonpyynnin pisara, sillä haluttua Yrjönristiä jaettiin vain taistelussa osoitetusta urhoollisuudesta, eikä hänen ylhäisyydelleen ollut aikaisemmin vielä sattunut sopivaa tilaisuutta urhoollisuutensa julkituomiseen.
Ilmalaivasto lähti noutamaan aineksia, joilla ketut oli savustettava luolistaan. Viipuria vartioimaan jäivät vain maajoukot ja kymmenkunta ilmaristeilijää. Risteilijäin päivät ja tunnit olivat kuitenkin jo luetut, sillä heti päälaivaston häivyttyä näkymättömiin hyökkäsivät niiden kimppuun lentosukeltajat, tuhosivat ne melkeinpä silmänräpäyksessä, ja laskivat maahan Viipurin linnoitusjoukkojen vahvistukseksi kolme maaseudulta yöllä kokoonkerättyä rykmenttiä. Sitten hävisivät ne jälleen omille salaperäisille teilleen.
Saartojoukot leiriytyivät ja odottivat. Ei laukaustakaan ammuttu. Joukot lähettivät tiedustelupartioita muutamien kilometrien päähän joka suuntaan. Nämä partiot eivät kuitenkaan aavistaneet, että heidän jokaista askeltaan oli seuraamassa silmäpari ja että kaikkialle metsiin venäläisten selän taakse kokoontui pataljoona ja rykmentti toisensa jälkeen jääden määräpaikkoihinsa odottamaan vuoroaan.
Venäläinen laivasto palasi. Viipuria suojaavien pattereiden päälle heitettiin ilmasta suunnattomia määriä aineita. Hyökkäyskohdaksi valittiin Säiniön puoli, jossa vesi ei ollut esteenä. Aineröykkiöt sytytettiin palopommeilla tuleen ja liekit kohosivat korkealle ilmaan.
Patterien tykkimiehet työskentelivät helvetillisessä kuumuudessa, jota kaasupuvut vain lisäsivät. Ymmärrettiin uuden hyökkäyksen olevan tulossa, mutta ei tiedetty, miten ja mistä. Tuli ja savu sulkivat kerta kaikkiaan kaiken näkemismahdollisuuden. Ammuttiin umpimähkään läpi liekkien. Tilanne pattereilla alkoi jo näyttää toivottomalta. Ja samanlainen oli tilanne ilmatorjuntapattereillakin. Venäläinen laivasto oli peittänyt ne mustalla savuverhollaan.
Kahden maapatterin luukut irtaantuivat ja kaasu tunkeutui sisään. Sen mukana seurasi myöskin yhä hirveämpi kuumuus, joka sulatti miesten kaasupukujen saumat. Miehet tavoittivat kohtalonsa. Toiset patterit kestivät, mutta aukko linnakeketjuun oli jo murrettu. Venäläiset maajoukot lähtivät hyökkäykseen. Ilmalaivoista lasketuilla vastakeinoilla vaimennettiin näiden kahden vaienneen patterin ympärillä yhä riehuvaa tulta. Venäläiset tankit syöksyivät aukkoon ja sen läpi kaupunkiin. Ne pääsivät vastuksetta Kolikkoinmäen laitamille saakka, mutta siellä kävivät suomalaiset tankit niiden kimppuun. Ne hyökkäsivät milloin mistäkin syrjäkaduilta ja niiden onnistui keskeyttää venäläisten eteneminen. Tankkeja kertyi suuriin rykelmiin ja yhä uusia vyöryi murretusta aukosta kaupunkiin. Venäläiset olivat siirtäneet voimiensa pääosan Säiniön suunnalle, muualla oli vain rippeitä. Ilmalaivasto otti osaa taisteluun heittämällä pommejaan sinne, niissä vain suomalaisia joukkoja saattoi havaita. Laivaston toiminta oli kuitenkin melkein tehotonta, sillä palavista öljyistä ja muista aineksista lähtevät mustat savupilvet peittivät niiltä näköalan.
Taistelu Kolikkoinmäen seudulla oli kiivaimmillaan, kun yht’äkkiä venäläisissä hyökkäysjoukoissa syntyi hämminki. Niiden kimppuun oli hyökätty takaapäin. Metsiin kokoontuneet suomalaiset joukot olivat vuorostaan käyneet hyökkäykseen. Ne tuhosivat helposti kaupungin länsi- ja pohjoispuolilla olevat heikot vihollisosastot ja keskittyivät sen jälkeen kaikki Säiniölle. Kahden tulen väliin joutuneista venäläisistä maajoukoista pelastui vain pieni osa siten, että venäläiset ilmalaivat laskeutuivat maahan toisten kiivaan tulen turvaamina ja ottivat joukot aluksiinsa.
Näin päättyi ensimmäisen sotapäivän ensimmäisen taistelun toinen vaihe. Elämästä ja kuolemasta taistelevat Viipurin puolustajat tiesivät hyvin, ettei onnen pyörä ole nelikulmainen ja ettei viipyisi montakaan hetkeä, ennen kuin Viipurin ympärille taas ilmestyisi monta vertaa vahvempi vihollinen, mutta tämä tieto ei saattanut ketään epätoivoon. Ruumisröykkiöt poistettiin, venäläisiltä jääneet tankit sijoitettiin sopiviin kohtiin linnakeketjun vahvistukseksi, murtuneet patterit pantiin kuntoon ja odotettiin, mitä seuraavat päivät mukanaan toisivat.
Hänen ylhäisyytensä Ivan Arkadjevitsh Protopatov ei saanut Yrjönristiä, vaan sen sijaan pikaisen erokirjan, jossa hänen monia ansioitaan ei millään tavoin tunnustettu.
Toisen armeijakunnan esikuntapäällikkö, eversti Kelola, valmistautui vastaanottamaan tietoja päämajasta. Eversti istui työpöytänsä ääressä korvissaan langattoman kuuntelulaitteet. Langattomaan oli yhdistetty kone, joka myöskin vastaanotti jokaisen langattomasta kuuluvan sanan ja piirsi sen vaharullaan. Kone muistutti entisajan sanomalehtien toimituksissa käytettyä parlografia, mutta oli herkempi ja luotettavampi. Puhelu voitiin siis milloin tahansa kuulla uudelleen koneen toistamana ja voitiin se myöskin kirjoittaa sen sanelemana puhtaaksi. Pääasia oli, että johtavat upseerit saivat tiedot asioiden kulusta nopeasti; tietojen paperille jäljentämisen saattoivat hyvin toimittaa jälkeenpäin henkilöt, joilla oli enemmän aikaa ja vähemmän huolia.
Työpöydän ääressä oli vielä kolmaskin laite. Sen merkillisyyksistä pisti ensimmäisenä silmään kiillottomaksi hiottu, ohut lasilevy, jonka korkeus oli noin kaksi metriä ja leveys samoin. Sen takana oli outo koneisto, jonka muodostivat erilaiset johdot, säiliöt ja heijastimet.
Everstillä oli edessään pöydällä värillinen, pienehkö Suomen kartta. Hän aikoi juuri painaa erästä viimeksimainitun koneiston nappulaa, kun kenraali Kataja samassa astui huoneeseen. Sanaakaan virkkamatta otti kenraali toiset kuulotorvet, sovitti ne korviinsa, istahti tuolille, ryhtyi lataamaan rakasta piippuaan ja nyökkäsi.
Eversti painoi nappulaa. Lasilevy tuli valoisaksi.
— Valmis. Antakaa tulla, virkkoi hän sitten puhelimeen.
Lasilevylle ilmestyi viivoja, kirjaimia ja värejä. Niistä muodostui täsmälleen samanlainen, vaikka suurempi kartta, jollainen everstillä oli edessään pöydällä. Ja tässä kohtaamme 1960-luvun mullistavimpia keksintöjä: värillisten elävienkuvien langattoman lennättimen.
Lasilevyllä näkyi nyt kynää pitävä käsi. Eversti otti myöskin kynän käteensä ja teki merkintöjään pöydällä olevaan karttaansa sikäli kuin käsi Helsingissä piirsi viivoja ja vahvuuslukuja omaansa. Sanallinen tiedoitus jatkui samanaikaisesti.
— Tilanne ensimmäisen armeijakuntamme alueella: vihollisen ilmaristeilijät ja panssarilaivat pommittivat kiivaasti Hangon seutuja ja laskivat ilmakuljetuslaivoistaan maahan 60,000 miestä. Samanaikaisesti tekivät ilmaristeilijät hävitysretkiä kaikkiin Lounais-Suomen kaupunkeihin ja suurempiin keskuksiin. Linjalle Kotka—Heinola—Päijänteen länsiranta—Keiteleen länsiranta—Pihtipudas laskettu pommituksen jälkeen ja yllättäen maahan suunnilleen 160,000 miestä. Ahvenanmaa miehitetty ja Merenkurkun saaret samoin. Kronstadtista on matkalla suuntanaan Kyminjoen suu merikuljetuslaivasto mukanaan arviolta 80,000 miestä. Helsinkiin heitetty vain muutamia pommeja, kaupunki vahingoittumaton. Suomenlinnaa pommitettiin, merilentolaivue tuhottu. Samoin Hangon ja Turun laivueet. Lahden maalentäjälaivue tuhottu heikon vastarinnan jälkeen. Kaikki julkiset sotilaskeskukset osittain jo tuhottu, osittain palavat.
— Toisen armeijakunnan alue: Vapautunut Viipuri saarrettu uudelleen. Hangosta vapautuneilla kuljetuslaivoilla tuodaan uusia saartojoukkoja Venäjältä. Imatralla hyökkää voimalaitosta vastaan noin 30,000 miestä maajoukkoja. Karjalan kannaksella marssii rajalta käsin suunnilleen 100,000. Laatokan pohjoispuolella hyökkää linjalla Salmi—Ilomantsi arviolta 60,000 miestä maajoukkoja. Lappeenranta, Hamina, Käkisalmi, Kurkijoki ja Mikkeli palavat, samoin useat suuremmat kylät. Vihollisristeilijät jatkavat hävityksiään. Suursaari vallattu. Koivistoa pommitetaan ilmasta käsin.
— Kolmannen armeijakunnan alue: linjalla Ilomantsi—Lieksa etenee rajalta käsin noin 20,000 miestä. Ilmakuljetuslaivoista laskettu maahan vesistön Kuhmoniemi—Kajaani eteläpuolelle suunnilleen 15,000 miestä ja rajalta etenee linjalla Lieksa—Kuhmoniemi noin 30,000 miestä. Linjalle Pihtipudas—Oulunjärvi on laskettu maahan 70,000, ja Oulunjärvestä Pohjanlahteen Oulunjoen eteläpuolelle noin 40,000 miestä. Oulu ja Kajaani vihollisen hallussa, Joensuu tulessa, Iisalmea ja Kuopiota pommitetaan, samoin kaikkia keskuspaikkoja, joista suuri osa hävitetty.
Pohjolan divisioonan alue: Vihollislaivastot pommittaneet rajavartioston asemapaikkoja sekä suurempia keskuksia. Kemin kaupunki palaa, Tornioon heitetty räjähdyspommeja. Kantalahdesta käsin tuotu ilmakuljetuslaivoilla ja laskettu maahan Pokan ja Laanilan kaivoksille suunnilleen 25,000 miestä. Taistelut käynnissä. Rajalla pari pienehköä maahantunkeutumisyritystä.
— Kaikkiaan on rajan ylittänyt tai kuljetuslaivoista laskettu maahan yli 800,000 miestä maajoukkoja. Laivastojen miehistöä lasketaan olevan lähes 200,000, joten maassa on tällä hetkellä miljoona vihollissotilasta.
— Vihollisen päämääränä näyttää olevan kaikkien sotilaskeskuksiemme, ilma-alustemme, varikkojemme ja sotatarveteollisuutemme nopea hävittäminen voidakseen sitten, joukkojemme ollessa vielä hajaantuneina, ylivoimallaan tuhota heikot osastomme ja valloittaa viipymättä maa. Keskuksien siviiliväestön säälimättömällä tuhoamisella pyrkii vihollinen heikentämään joukkojemme toimintakykyä.
— Tasavallan presidentti on lähtenyt viipymättä paluumatkalle Rivieralta ja luovuttanut korkeimman vallan saapumiseensa saakka sotavoimien päällikölle. Hallitus ja päämaja ovat siirtyneet Suomenlinnan maanalaisiin suojiin.
Langaton vaikeni. Kenraali mietti hetkisen ja kysyi sitten:
— Omat ja vihollisen tappiot?
— Tarkkoja tietoja puuttuu. Suurempi taistelu on ollut toistaiseksi Viipurissa, mutta kahakoita kaikkialla. Omien voimien tappiot arvioidaan 57,000 mieheksi. Aineelliset vahingot suunnattomat. Siviiliväestöstä lasketaan saaneen surmansa lähes 300,000 henkeä, sillä varoitusta ei ehditty antaa ja väestö yllätettiin nukkuessaan tai juhannusillan juhlissa. Vihollisen lasketaan toistaiseksi menettäneen taisteluissa vain osapuilleen saman verran.
— Onko muita tietoja?
— Ei, herra kenraali.
Herrat heittivät kuulotorvet pois. Kenraali sytytti piippunsa, katseli hetkisen esikuntapäällikkönsä karttaa ja sanoi:
— Näyttää selvältä. Kaakkois- ja itärajalla hyökkää noin 330,000 miestä maajoukkoja. Linjalle Kotka—Päijänne—Keitele—Oulunjärvi—Oulu on laskettu maahan suunnilleen 350,000 miestä. Suomi on halkaistu kahtia. Näillä joukoilla on selkänsä takana Kyminjoki ja Keski-Suomen järvialue, pohjoisessa Oulunjoki. Ne varmistavat selkäpuolensa ja lähtevät sitten etenemään Hangossa olevien tukiessa etelästä. Samanaikaisesti lähdetään lakaisemaan maata Oulunjoelta etelään. Länsi-Suomen joukot aiotaan yksinkertaisesti ajaa Pohjanlahteen. Itä-Suomen joukot tungetaan Keski-Suomen vesistöalueelle ja edelleen Kotkan—Oulunjärven linjaa vasten. Maa puhdistetaan sikäli kuin kuljetaan eteenpäin. Ja jos tarvitaan apujoukkoja, niin riittäähän niitä laajassa Venäjänmaassa. Pohjois-Suomessa ei nähtävästi tehdä mitään muuta kuin yritetään vallata Lapin kaivokset. Oulunjärven vesistön miehitys estää pohjoisessa olevia suomalaisia joukkoja hyökkäämästä etelään. Merenkurkun, Ahvenanmaan, Hangon ja Suursaaren miehitykset estävät kaiken mahdollisen ulkomaisen avun saapumisen. Näihin kohtiin laitetaan kai parhaillaan ilmavoimien tukikohtia, joista on hyvä iskeä kerta toisensa jälkeen Suomeen, minne vain tarvitaan, ja näyttää torahampaita myöskin ulkomaille. Suomi on kukistettu ja täydellisesti valloitettu muutamassa päivässä, muutamassa viikossa — ryssien laskelman mukaan. Meikäläisten tilanne näyttää toivottomalta, perikato varmalta.
— Luuletko — luuletko tosiaan niin?
— Äskeisten tietojen nojalla saattaisi luulla. Ylivoima maalla on kaksinkertainen, ilmassa monikymmenkertainen. Reservit loppumattomat. Laskelmat näyttävät suunnilleen oikein tehdyiltä ja niiden tärkein osa — äkkiyllätys — on jo onnistunut. Maailma tulee pitämään näistä tiedon saatuaan perikatoamme varmana. Mutta sittenkin — sittenkin . . .
Kenraali silmäili taas karttaa ja mietti.
— Sittenkin?
— Sittenkin luulen, että laskelmissa on nytkin virhe, niin kuin kaikissa ryssien laskelmissa on aina ollut hamasta muinaisuudesta alkaen. Kaikki riippuu meistä itsestämme, jokaisesta miehestämme. Uskon jokaisen tekevän velvollisuutensa. Jos kykenemme häätämään ryssät maasta, on se maailman kahdeksas ihme. Ellemme siihen kykene, tulee tästä maasta, Rajajoelta Ruijaan, Helsingistä Petsamoon, Suojärveltä Merenkurkkuun, yksi ja yhtenäinen hautausmaa. On koittanut kohtalomme kolmas hetki, sen vaikein hetki?
— Kolmas? Miksi kolmas?
— Siksi, että kaksi on ollut jo aikaisemmin. Ensimmäinen oli Isoviha, jolloin kahden vuosikymmenen aikana tämä maa tehtiin jälleen erämaaksi ja kansasta jäi jäljelle vain rippeet. Se pelastui perikatonsa partaalta, jo toisella jalalla hautaan astuttuaan, mutta nämä kaksi vuosikymmentä olivat sille kohtalokkaat. Ilman Isoavihaa olisi tämä maa nyt viisitoistamiljoonainen valtakunta, joka käsittäisi Äänisjärvet, Vienanlahdet, Ruijansuut. — Toinen kohtalon hetki oli vuosi 1918, johon luettakoon myöskin kaksi vuosikymmentä sen edellistä aikaa. Minusta tuntuu siltä, että tämä aika oli tavallaan vaarallisempi kuin sen loppunäytelmä vuonna 1918. Se jäyti kansamme olemassaolon henkistä pohjaa. Pahoin jäyti, mutta toinen puoli oli terve ja jaksoi kääntää kohtalonsa. Ja nyt on kolmas edessä, pahin kaikista. Jaksammeko sitä uhmata . . . sen suunnattoman ylivoiman voittaa . . .
Kenraali oli lämmennyt. Oltuaan tuokion vaiti, kysyi hän jälleen esikuntapäälliköltään:
— Tilanne Imatralla?
— Heti, herra kenraali.
Eversti soitti ja huoneeseen astui muuan majuri
— Piirittävien vihollisten hyökkäykset jatkuvat. Vihollinen ei käytä räjähdyspommeja, vaan kaasua, ihmisvoimaa ja käsiaseita. Haluavat nähtävästi saada voimalaitoksen haltuunsa eheänä, selitti majuri.
— Niin, Pietarihan lienee pimeässä ja monet tehtaat seisovat, arvelen.
— Nähtävästi, herra kenraali. Eversti Tarvaalla on puolustusjoukkoja kaksi pataljoonaa ja ilmatorjuntatykistö. Hän ilmoittaa pitävänsä puoliaan kaksi viikkoa, elleivät ryssät ryhdy tehokkaampiin toimiin.
— Ryhtyvät. Asettukoon eversti Tarvas yhteyteen lähimpien joukkojemme kanssa. Hyökkäys piirittäjien selkään, läpimurto, ja hän saa lisävoimia. Muuhun emme Imatran ympäristön joukkoja toistaiseksi tarvitse. Missä on vihollisen merilaivasto?
— Sivuuttanut äsken Koiviston, herra kenraali.
— Hyvä on. Käsky L. S.-laivuekunnan komentajalle hävittää se heti. Ei muuta, majuri.
Majuri poistui. Kenraali kääntyi esikuntapäällikkönsä puoleen:
— Kannaksella ja itärajalla on jatkettava sissisotaa. Vielä teroitettava upseerien mieliin: avointa taistelua ehdottomasti vältettävä, häirittävä vain mahdollisimman tehokkaasti, mutta ihmisvoimaa säästäen vihollisen etenemistä. Pääasia on, että joukkojamme jää piiloutuneina niin paljon kuin suinkin vihollisen selän taakse. Ei muuta.
Kenraali lähti omalle puolelleen ja esikuntapäällikkö syventyi tehtäviinsä.
Tultuaan huoneeseensa seisahtui kenraali Venäjän kartan eteen ja katseli sitä kauan. Sitten kutsui hän luokseen tiedustelutoimiston päällikön, majuri Peltolan.
— Miten toimii tiedustelulaitoksemme Venäjällä?
— Heikosti, herra kenraali. On saapunut vain muutamia harvoja ja vähäarvoisia tietoja. Asiamiehemme eivät nähtävästi pääse tietolähteille tai istuvat vangittuina.
— Mitä arvelette?
— Tuntuu siltä, ettei asiamiesverkkomme Venäjällä pysty toimimaan ilman uutta järjestelyä.
— Olen samaa mieltä. Se on järjestettävä uudelleen, sillä tietoja on välttämättä saatava.
— Herra kenraali. Olen neuvotellut asiasta päämajan tiedoitusosaston päällikön kanssa ja hän on myöskin sitä mieltä, että on vain yksi mies, joka pystyy asian menestyksellä suorittamaan.
— Kuka?
— Kapteeni Kajava.
— Tiedän. Hänhän palvelee toimistossanne. Kutsukaa hänet tänne.
Hetkisen kuluttua saapui Kajava.
— Olette ollut jo kahdesti Venäjällä vakoilumatkalla rauhan aikana?
— Kyllä, herra kenraali.
— Palasitte viimeksi — — ?
— Viime huhtikuussa, herra kenraali.
Kenraali silmäili nuorta miestä kauan ja miettiväisenä.
— Olette naimisissa?
— Olen, herra kenraali. Juhannusillasta saakka.
Kenraali nyökkäsi.
— Niin, kohtalo iskee meitä itsekutakin omalla tavallaan. Missä on nuorikkonne?
— Isänsä luona Savikummussa, luullakseni.
— Olen kutsunut kapteenin luokseni antaakseni teille tehtävän, vaarallisen, mutta välttämättömän tehtävän. Teidän on lähdettävä kolmannen kerran Venäjälle.
— Käskystä, herra kenraali.
— En lähetä teitä mielelläni, mutta olette ainoa, joka pystyy tehtävänsä suorittamaan. Tänä iltana hämärän tultua noutaa teidät lentosukeltaja ja vie Viron rannikolle. Sieltä saatte hoitaa itsenne edelleen. Teidän on saatava asiamiesverkkomme Venäjällä jälleen toimimaan. Tiedoittakaa, paitsi sotatoimista, myöskin yleisestä mielialasta Venäjällä. Ja koettakaa saada erityisen tarkka selko siitä, mitä vierasheimoiset kansat siellä puuhaavat ja miten he suhtautuvat Venäjän nykyiseen valtiovaltaan ja tähän sotaan. Käyttäkää rahoja runsaasti. Majuri ilmoittaa lähdöstänne päämajaan ja sopii asiasta.
Majuri kumarsi. Kenraali meni Kajavan luo ja laski kätensä hänen olalleen.
— Työnne tuloksista riippuu paljon, hyvin paljon, virkkoi hän. — Tiedän teidän tekevän parhaanne. Tunnette vaarat — se merkitsee jo paljon. Toivotan onnea ja toivon onnellista jälleennäkemistä. Ja vielä, nuori mies, koetan parhaani mukaan huolehtia vaimostanne. Aika on arvaamaton, tehkäämme kaikki parhaamme. Näkemiin.
Samana iltana laski muuan lentosukeltaja huonosti puetun ja kohtalaisesti humalaisen merimiehen salaa maihin Viron rannikolle. Merimies puhui sujuvaa venäjää ja kyseli lähintä venäläistä konsulaattia. Hänet neuvottiin Tallinnaan.
Leppoisana aaltoilevan meren pinnasta nousivat lentosukeltajat ilmaan toinen toisensa jälkeen. Suojaksi laskettu sumuverho esti mahdollisesti lähettyvillä olevat vihollisalukset niitä näkemästä.
Kaikki eivät sentään nousseet ilmaan. Kaksitoista alusta jäi kulkemaan veden alla.
Edeltäpäin lähtenyt tiedustelualus ilmoitti venäläisen merilaivaston olevan kahdenkymmenen meripeninkulman päässä suoraan lounaiseen ja käsittävän 60 suurta merikuljetusalusta. Alukset kulkivat parittain noin sadan metrin etäisyydellä jäljessä seuraavista. Laivaston yläpuolella seurasi noin kuudensadan metrin korkeudessa 20 ilmaristeilijää ja kymmenkunta pientä tiedustelukonetta saattojoukkona. Kaksi risteilijää toimi noin puolentoistatuhannen metrin korkeudessa tähystäjinä ja tiedustelukoneet tekivät laajoja kaaria ympäri laivaston.
Suomalaisen laivuekunnan amiraali jakoi aluksilleen tehtävät. Koko laivasto nousi lähes viidentuhannen metrin korkeuteen häipyen ohueen pilvikerrokseen, jota vielä keinotekoisesti lisättiin.
Kymmenen minuutin kuluttua oli venäläinen merilaivasto lentosukeltajien alapuolella. Pilvikerroksen läpi saattoi nähdä sen ja sitä suojelevat risteilijät.
Amiraali aikoi juuri antaa hyökkäyskäskyn, kun hän älysi merilaivaston kahden puolen parikymmentä pienempää samansuuntaisesti ja yhtä nopeasti kulkevaa pistettä.
— Katsopahan vain, noita en totisesti tiennyt olevan enää olemassakaan, sanoi hän ajutantilleen antaen samalla käskyn, joka sai kaukana, syvällä veden alla jo häämöttävät kaksitoista lentosukeltajaa heti tuntuvasti hidastuttamaan vauhtiaan.
Merilaivasto oli oudon näköinen. Ylhäältä katsoen näytti siltä kuin olisi suuret laivat käännetty kulkemaan ylösalaisin köli taivasta kohden. Kupeet kaartuivat vain jyrkemmin ja siellä täällä oli loiva ulkonema, josta ammotti tykkiputken suu. Kannella törrötti merkinantomasto ja sen juurella ohjaushytti. Siellä täällä oli ilmanvaihtolaitteita.
— Ei, ei noille ilmasta käsin mahdeta mitään, jos niiden panssari vain on kunnollista tavaraa, tuumi amiraali. Sitten antoi hän hyökkäyskäskyn.
Lentosukeltajat olivat jakaantuneet neljään yhdensuuntaiseen riviin. Savuverhon suojassa laskeutuivat ne tuhannen metrin korkeuteen.
Vihollisaluksista oli jo kuitenkin huomattu niiden laskeutuminen ja tulisella kiireellä valmistauduttiin siellä taisteluun.
Lentosukeltajat alkoivat työnsä. Kaksi uloimmaista riviä ampui vinosti alaspäin vihollisristeilijöitä ja merilaivoja, kaksi sisimmäistä pudotteli pommeja niiden päälle. Amiraalialus oli hieman ylempänä johtaen taistelua.
Taistelu ilmaristeilijäin kanssa oli pian päättynyt. Ne olivat jo alusta alkaen joutuneet huonompaan asemaan, alapuolella olevina, ja pommit sekä ammukset sattuivat erehtymättä niiden arimpiin kohtiin. Lentosukeltajat sitävastoin eivät kärsineet juuri mitään vahinkoja, sillä risteilijäin alhaaltapäin ammutut ammukset kimmosivat tehottomina niiden soukkenevista pohjista ja kuperista kyljistä.
Kun toistakymmentä vihollisristeilijää oli joko räjähtäneinä tai siipirikkoina pudonnut mereen, lähtivät loput pakoon muutamien lentosukeltajien takaa-ajamina. Ne hylkäsivät laivaston oman onnensa nojaan.
Merilaivojen tykit alkoivat risteilijöiden poistuttua tieltä ampua kahta kiivaammin suomalaisia koneita. Nämä puolestaan ampuivat merilaivoja vain harvakseen ja kiinnittivät kaiken huomionsa vedenalaisiin pudottaen niitä kohden pommin toisensa jälkeen.
Näytelmää seurasivat merilaivojen yläikkunoista tuhannet kalvenneet kasvot.
Vedenalaisten koko huomio oli nyt kiintynyt ylhäällä oleviin lentosukeltajiin ja niiden pommien välttelemiseen. Äkkiä tärähti monen kylkilevyyn torpedo. Veden alla toimivat lentosukeltajat olivat alkaneet työnsä.
Torpedon kärjessä oleva timanttiteräspora porasi silmänräpäyksessä melko heikkoon kylkilevyyn reiän, josta poraa edellään työntäen tunkeutui sisään ohut ammus. Tämä suurensi räjähtäessään reiän ja sitä seurasi välittömästi itse torpedo. Mitä ei jo ensimmäisestä ammuksesta sisääntunkeva kaasu ollut suorittanut, sen täydensi nyt torpedon räjähdys. Vedenalaisten kohtalo oli ratkaistu. Vain pari kolme ehti laukaista vanhanaikaiset torpedonsa, mutta ne menivät — ties, minne lienevätkään menneet.
Kuljetuslaivat olivat nyt turvattomat. Vedenalaisina toimivat lentosukeltajat kävivät nyt niiden kimppuun. Torpedot tekivät tehtävänsä. Keula edellä, perä korkealle ilmaan kohoten, muutaman hetken luonnottomassa asennossaan seisottuaan, syöksyivät merijättiläiset syvyyteen jättäen jälkeensä pian asettuvan kurimuksen ja mahtavat aaltorenkaat.
Muutamat jäljellä olevat nostivat valkoisen lipun.
— Minne ne panemme, jos otamme vangiksi? mietti amiraali. — Emme voi viedä niitä mihinkään satamaan, emme voi niitä vartioida. Ei, menkööt muiden mukana. Meille ei armoa annettu — emme anna mekään.
Jättiläiset painuivat pohjaan toisten seuraksi.
Näin hävitettiin mahtava merilaivasto. Sen mukana upposi Suomenlahteen kaksi divisioonaa maajoukkoja ja merilaivaston sekä pudotettujen ilmaristeilijäin miehistöt eli yhteensä yli 80,000 miestä.
— Nyt on L. S. 16 kostettu, sanoi amiraali ajutantilleen silmäillen totisin katsein syvyyteen. Sitten lähetti hän toisen armeijakunnan komentajalle ylpeän ilmoituksensa:
»Vihollisen merilaivasto käskyn mukaisesti tuhottu. L. S.-laivue vahingoittumaton.»
Tämä ilmoitus ei kuitenkaan pitänyt täysin paikkaansa, sillä amiraalin juuri annettua ilmoituksensa syöksyi kaksi lentosukeltajaa mereen. Venäläisten kevyet tiedustelukoneet olivat nousseet korkealle niiden yläpuolelle, syöksyneet huimaa vauhtia melkein niihin kiinni ja ampuneet pikatykeillään muutamia laukaussarjoja lentosukeltajien pyörimöihin. Alukset kadottivat tasapainonsa, putosivat keula edellä kohtisuoraan mereen ja jäivät sinne. Kiusanhenget ammuttiin heti alas, mutta yksi niistä pääsi livahtamaan karkuun vieden mukanaan tärkeän tiedon: ilmoituksen suomalaisten ihmealuksien arimman kohdan keksimisestä.
Merilaivasto ei uponnut aivan kokonaan. Yksi laivoista nousi jälleen puoliksi pinnalle.
Paikalla viimeksi viivähtänyt L. S. 12 laskeutui sen viereen. Yliluutnantti Purtilo ja muutamia miehiä murtautui sisään. Siellä lojuivat kuolleet vieri vieressä. Kahdessa osastossa ei ollut vettä ollenkaan. Miehet menivät erääseen hyttiin, jonka ovi oli auki. Siellä makasi kelmeänä permannolla turpea kenraali, toisen maihinnousudivisioonan komentaja. Hänen hyttinsä pöydällä oli levällään joukko papereita ja karttoja. Yliluutnantti silmäili niitä pikaisesti ja otti ne mukaansa. Papereiden joukossa oli keisarin nimessä edellisenä iltana erittäin salaisena annettu käsky, josta kävi selville, miten sodan syy oli vieritettävä suomalaisten niskoille ja miten säälittä Suomessa oli meneteltävä. Lisäksi löytyi Keski-Suomessa toimivan armeijan täydellinen sotasuunnitelma ja muiden armeijain suunnitelmat yleispiirteissään.
— Tämän aluksen »ylösnousemus» on vaikeasti selitettävissä, selitteli yliluutnantti miehilleen. — Tuolla keskimmäisessä osastossa kuljetettiin kai tankkeja ja muuta raskasta tavaraa. Upotessaan on alus kallistunut kyljelleen ja tankit riuhtautuneet toiselle seinämälle. Siinä on kai ollut pari torpedonosumaa. Tankit ovat reväisseet kyljen auki, kuten näette, ja vyöryneet mereen. Kun alus näin keventyi, jaksoi se vedenpitävien osastojensa avulla kohota jälleen pinnalle. Muuta selitystä en tiedä. Ei, emme kehtaa enää tätä roskaa upottaa — ajelehtikoon tuulen mukana, minne sattuu.
Ja niin jäi alus hiljalleen liikkuvaa, harmaata karia muistuttavana ajelehtimaan aaltojen mukana. Viikon viipyi se Koiviston kohdalla ja kuukauden kuluttua ajautui se harjallaan istuvine, kylläisine lokkeineen matalikolle Yhinmäen linnoitusten kohdalle.
Samana päivänä ja melkein samalla hetkellä kuin Suomenlahdella upotettiin myös Laatokalla kulkeva venäläinen merilaivasto ja sen mukana yli 20,000 miestä.
Raasulista Kiviniemeen marssivien venäläisten joukkojen kärki oli jo sivuuttanut Raudun ja saapunut Petäjärven kylän laajoille aukeamille Sakkolan pitäjään. Komennettiin pysähdys ja ruokailuaika.
Komennuskuntien kierrellessä Petäjärven taloissa tihutöiden teossa tutkittiin seudun kaasupitoisuus. Ilma huomattiin kaasuttomaksi ja miehet saivat hypätä tankeista sekä niiden vetämistä kuljetusvaunuista, riisuu kuumat kaasunaamionsa ja ryhtyä syömään.
Tiheinä rykelminä työntyi yhä uusia tankkijoukkoja laajalle aukeamalle, jota rajoittivat korkeat mäet ja tiheät metsät.
Upseerit söivät omissa ryhmissään, aliupseerit ja miehet omissaan.
— Näin pitkälle on siis jo päästy, virkkoi nuori Chevalierkaartin monin rasvoin voideltu ja hajuvesille tuoksahteleva aliluutnantti, jota hänen miehensä oman ainaisen ja asiaan kuuluvan ryssänhajunsa vastapainoksi nimittivät »pomadapurkiksi».
— Aivan, Sergei Jetimovitsh, vastasi saman kaartin kapteeni Paulutskin kallistaen kurkkuunsa toisen ryypyn — prosit! Huomenna näihin aikoihin syömme Käkisalmessa.
— Saattaa olla teillä, Wladimir Ivanovitsh, oikein, vaikka kohtaamamme vastarinta minua suoraan sanoen ihmetyttää, jopa huolestuttaakin, puuttui puheeseen kolmella vielä säilyneellä etuhampaallaan ruokaansa mutusteleva vanhahko everstiluutnantti Gaidamanov. — Tulevat, pirut, kuin vihuri silmille sieltä, mistä et arvaa odottaakaan, kellistävät miestä kymmenen — viisikymmentä — sata, ja ovat taas tipotiessään. Irralliset sivustapartiot, olkootpa sitten marssivia miehiä tai keveitä tankkeja, häviävät vähän väliä. Ja kun niitä etsitään, on jäljellä vain ruumiita ja rikottu tankki tai ei niitäkään. Tuolla näyttäytyi äsken metsän reunassa kymmenkunta suomalaista, ja mitenkä kävi? Kun kaksi tankkiamme syöksyi niiden perään, hävisivät tshuhnat kuin tina tuhkaan ja molemmat tankit upposivat pohjattomaan suohon. Siellä ovat. Ja isot tankkimme eivät pääse liikkumaan muualla kuin maanteillä. Marssirivistö venyy pitkäksi ja ohueksi. Kirottua maastoa tämä täällä, toista kuin meillä Venäjällä. Siellä on laajat tasangot, pellot, vähän metsää, laaja näköala joka puolelle — anna huhkia vain. Tankkimme ovat täällä kelvottomia. Entä nämä suomalaiset sitten! Olette itse nähneet — aha, vieläkö kolmas ryyppy, terveeksi — miten ne riivatut käyttävät kaikkia kujeita ja metkuja. En oikeastaan kehtaisi puhua mitään siitä, miten ne olivat laittaneet rajalle kahden kilometrin levyisen kaasuvyöhykkeen, johon meidänkin kulkemallamme tiellä sortui lähes tuhatkunta miestä ennen kuin se keksittiin. Ja sen jälkeen on vastuksia ollut koko ajan. Nyt kulkee aina kaasukomennuskunta edellä tutkimassa, onko tie kaasuvapaa. Mitä saavat selville? Eivät mitään. Kun ovat onnellaan päässeet ohi kaikkialla väijyvien suomalaisten heitä nujertamatta ja juuri ilmoittaneet tien kaasupuhtaaksi, on tie ja ympäröivä metsä jo kohta kaasua täynnään. Mitenkäkö mahdollista? No, siten, että kaivavat pieniä, voimakkaita kapseleita tien pinnan alle ja tasoittavat pinnan, niin ettei huomaa mitään. Ylikulkevat tankit murskaavat kapselit ja myrkkyä riittää loppumattomiin. Miesten on pidettävä koko ajan hiostavat kaasunaamiot päällään tässä helvetin kuumuudessa. Ja kun olet päässyt vähän rauhoittumaan, niin jo on taas paholainen kimpussasi. Muutamat miehet pysäyttävät koko marssirivistön. Olemme tällä neljänkolmatta kilometrin pituisella taipaleella pysähtyneet jo lähes neljäkymmentä kertaa. Tätä vaivaista matkaa olemme rämpineet yli kuusitoista tuntia, vaikka se olisi pitänyt kulkea kolmessa tunnissa. Ja yhä pahempaa tästä kai tulee. Olemme tavanneet vain suomalaisten partioita. Missä ovat pääjoukot? Paenneetko pohjoiseen? Piru tietäköön! Eikä taloissa ja kylissä ole ketään ja ruokatavarat ovat ne vietävät hävittäneet tai piilottaneet. Ei, ei tämä vetele — anna neljäs ryyppy, Wladimir Ivanovitsh.
— Ja sisukkaita ne vietävät ovat, virkkoi kapteeni von Knollendorff. — Äsken kaivettiin tien lähettyviltä sammalikosta keskenkasvuinen pojanvekara. Oli niin täydellisesti peittäytynyt katajapensaaseen — pääkin oli sammalmättään sisällä — ettei pari miltei päälleastuvaa miestä mitenkään huomannut. Vasta kun kolmas sattui pudottamaan jonkun esineen ja kumartui sitä ottamaan, näki mättäässä kaksi mustikkaa. »Mitä — mustikoita jo tähän aikaan!» sanoi ja rupesi ottamaan — pojan silmät ne siellä kiiluivat, eivätkä mustikat. Vakoilemassa oli, pakana, ja aikamiehen kaasupuku yllään. Kun sitten pöyhöteltiin ylös, iski se kirottu puukollaan kahta miestä vatsaan. Tutkin sitä vintiötä tulkin avulla. Kun kysyin, mitä suomalaisia joukkoja seudulla on, sanoi se vain: »Mitä sinä sillä tiedolla teet, ryssä?» Ja kun asetin puuta vasten ammuttavaksi, nauroi se ryökäle minulle päin naamaa ja sanoi vain: »Kohta ne tappavat sinutkin, ryssä.» Niin sanoi, sika, lopetteli kapteeni kertomustaan punoittaen kiukusta ja viinasta. — Ties hitto, missä ne kulloinkin piileskelevät. Saattavat hyvin olla täälläkin! Esimerkiksi tuolla metsänreunassa tai tuolla pensaikossa tai maassa tässä ruokien alla.
Kaikki vilkuilivat vaistomaisesti ympärilleen »pomadapurkki» alleenkin.
Eikä kapteeni von Knollendorff pahasti erehtynytkään. Jyrkän ja tiheämetsäisen harjanteen reunassa tuskin kolmensadan metrin päässä istui kapteeni Partio tankissaan katsellen kaukoputkellaan ryssien ruokailupuuhaa. Tankki oli kaivettu puoliksi soran sisään. Sen päälle oli ladottu niin taitavasti turpeita, sammalia ja kanervia, ettei sitä mitenkään olisi voinut älytä muuten kuin äärimmäisen tarkasti tutkimalla. Kaikki jäljet oli tarkoin peitetty. Sen edessä kasvoi muutamia pienehköjä koivuja ja kolme muhkeata, laajalle oksiaan levittelevää katajapensasta rehoitti sen katolla.
Naamioiminen oli maksanut paljon vaivaa ja työtä, mutta niinpä olikin tankki piilotettu niin hyvin, etteivät useamman kerran muutaman metrin päästä ohi kulkeneet ja tarkkaan tähystelleet venäläiset vartiomiehet ollet huomanneet vähintäkään epäilyttävää. Kaukoputkea varten katajan juurien väliin jätetty aukko ei sekään pistänyt silmään. Yksitoista muuta tankkia oli samalla tavoin kätkeytynyt Petäjärven aukeaman ympäristölle.
Kapteeni Partio oli asettunut väijyksiin hyökätäkseen vihollisen marssirivistön kylkeen. Hän oli juuri antamaisillaan hyökkäyskäskyn, kun vihollinen arvaamatta pysähtyi ja rupesi syömään.
— Kun ryssä on syönyt, rupeaa hän nukkumaan, kuiskasi kapteeni vääpelilleen. — Sitä hetkeä odotamme.
Kapteeni jäi edelleenkin katselemaan kaukoputkellaan. Hänen kasvonsa olivat synkät ja silmissä paloi outo tuli.
Tankki oli kokonaan panssariteräksestä rakennettu. Sen suuret ikkunat olivat yhtä vahvaa ainetta kuin panssariteräskin ja yhtä kevyttä eli kymmeniä kertoja entistä terästä kevyempää. Sitä kuljettivat telaketjut, mutta voitiin se sopivassa maastossa kohottaa leveille, pienikokoisille pyörilleenkin. Sen kärki ja perä olivat suipot ja sen seinissä oli myöskin telaketjut. Näiden avulla saattoi se selviytyä hyvin tiheässä metsässäkin. Kyljet olivat kuperat ja katolla sijaitsi koroke, josta saattoi nähdä vapaasti ympärilleen. Oli aivan samantekevää, kulkiko se eteen vaiko taaksepäin. Pyörillä kulkiessaan saavutti se neljänkymmenen kilometrin tuntinopeuden, mutta telaketjuilla vain kolmekymmentä. Molempia voitiin myöskin käyttää yht’aikaa. Kuljetusvoimana oli sähkö.
Kaksinkertaisen pohjan välissä sijaitsivat voimalähteet ja melkein koko yksinkertainen koneisto. Sen jälkeen kuin sähkön käytön teho oli suuriarvoisten keksintöjen avulla saatu moninkertaiseksi ja sen helppohoitoiset, luotettavat ja kestävät voimakehdot vain verrattain vähän tilaa vaativaksi, oli tankeista tullut välttämätön väline kaikkien maiden armeijoissa. Laatu vain vaihteli kunkin valtakunnan maastosuhteiden mukaan. Asestus oli myöskin eri maissa erilainen.
Suomalaisten tankkien asestus oli sovellettu olosuhteiden mukaiseksi. Asestuksena oli tankissa neljä 50 mm:n pikatykkiä ja miinanheittäjä. Tykkien putket olivat lyhyet ja niiden kantokyky siis melkoisen pieni, vain kolmisen kilometriä. Enempää ei Suomen metsäisessä maastossa katsottu tarvittavan. Pikatykki oli pääase, käsiaseet vain apuaseita. Oli luonnollisesti myöskin raskasta, tankeilla kulkevaa tykistöä, joka vahvoilla ammuksillaan ampui kauas, mutta sitä ei Petäjärvellä ollut mukana.
Pikatykit olivat rakenteeltaan kokonaan toisenlaisia kuin entisajan kömpelöt tykit. Tankista voitiin yht’aikaa ampua neljään eri suuntaan, mutta voitiin myöskin kääntää kaikki tykit niin, että ne saattoivat ampua kummalle sivulle tahansa. Tämä suoritettiin liikkuvien lavettien avulla. Saatettiin ampua myöskin ylöspäin.
Ammukset riippuivat seinillä, kuusi aina sarjassaan. Tarvitsi vain pienen vivun avulla vetäistä etumainen ammus panospesään, loput viisi syötti itsetoimiva vipu. Kukin tykki voi tarpeen tullen ampua noin viisikymmentä laukausta minuutissa. Ammuksia oli erilaisia. Oli tavallisia kaasuammuksia ja myöskin sytytyskaasuammuksia, joista heti niiden räjähdettyä purkautui öljymäistä, nopeasti leviävää, mutta hitaasti palavaa nestettä. Poragranaateiksi nimitettiin ammuksia, joiden tehtävänä oli porata reikä teräkseen, avata siis aukko kaasulle ja vasta sitten räjähtää sirpaleiksi. Oli myöskin shrapnelleja, joiden kuoret sisälsivät parisensataa teräväsärmäistä terässirpaletta. Sirpaleet piti kuoressa tiukasti paikoillaan puristettu kaasu. Shrapnellin purkautuessa kuumensi kaasu sirpaleet tulikuumiksi. Sirpaleet tekivät reiän miehen kaasusuojukseen ja veivät kuolettavan kaasun mukanaan. Kartessit, jotka räjähtivät heti tykkiputkesta päästyään, olivat samantapaisia, mutta oli niissä sirpalemäärä suurempi.
Miinanheittäjä oli nerokas laite. Erinäisten itsetoimivien ohjauslaitteiden avulla saatiin sen ampuma ilmatorpedo määräajan suoraan ilmassa kuljettuaan kääntymään sivusuuntaan. Se saattoi siis kulkea vaakasuoraan esimerkiksi jyrkän mäen taakse ja iskeä sivulta vihollisen kylkeen.
Tankin kaksinkertaisten seinien välissä säilytettiin ammustarpeet, kuoret ja kemialliset aineet, joilla ammusvarastoa voitiin tarvittaessa täydentää. Siellä sijaitsivat myöskin ilmanpuhdistus- ja puserruskojeet. Kun tankki voitiin sulkea aivan kaasutiiviiksi, tarvittiin raitista ilmaa miehistöä varten. Se saatiin aikanaan täytetyistä puristetun ilman säiliöistä. Sitä tarvittiin myöskin tykkien käyttöön.
Kun kaukosytyttäjä, joka saattoi sytyttää ruudin ja räjähdysaineet kymmenien kilometrien päästä sähkön avulla, oli keksitty, olivat ruudin ja räjähdysaineidenkin päivät luetut. Kaikki räjähdysaineet oli uusittava. Ammuksissa oli tarkoin toisistaan eristettyjä kemiallisia aineita, joita ei erillisinä voitu sähköllä sytyttää, mutta jotka yhtyneinä salamannopeasti muodostivat vahvan räjähdysaineen. Ne olivat suljetut kukin omiin koteloihinsa, mutta määräaikana rikkoutuivat kotelot ja räjähdys tapahtui. Tykkiputkessa antoi ammukselle alkusysäyksen puristettu ilma. Ammuksen peräosaan sijoitetut, kemiallisia aineita sisältävät, vauhtia lisäävät kotelot särkyivät samalla ja muodostivat entisaikojen ruutia vastaavan kokoomuksen.
Suomalaisten matalissa tankeissa saattoivat miehet vain istua tai maata pitkällään. Nukkumapaikkana käytettiin matolla peitettyä permantoa ja riippumattoja. Katossa riippuivat käsiaseet, varastossa olevat kaasusuojukset ja ruokatarpeet ilmatiiviissä säiliöissään. Miehistöä oli kussakin tankissa kolme aliupseeria ja neljä miestä, johtajatankeissa lisäksi upseeri.
Aurinko paistoi täydeltä terältään. Ryssät vetäytyivät pelloille ja nurmikoille pitkäkseen kaasunaamiot avonaisina. Vartiomiehet torkkuivat unisina kuunnellen tovereidensa kuorsausta. »Pomadapurkki» oli äskeisten puheiden hereilläpitämänä vielä istuallaan ja katseli auringon säteiden ilkamointia Gaidamanovin punaisella parralla, mutta viimein ummisti hänkin silmänsä ja nukahti.
Kapteeni Partio heitti vielä kerran silmäyksen nukkuviin joukkoihin, mietti hetkisen ja antoi sitten käskynsä. Hän jakoi alueen kahdentoista tankkinsa kesken. Kunkin tankin oli heti käskyn saatuaan syöksyttävä esiin, ammuttava viisi kaasuammussarjaa ja heti sen jälkeen viisi kartessisarjaa, siis kuusikymmentä laukausta tykkiä kohden, sekä kiireesti poistuttava ja ammuttava poistuessaan kaikilla tykeillä ja miinanheittäjillä.
Tankeissa järjestettiin kaikki käskyn mukaisesti. Johtajat istuivat kuulotorvet korvissaan. Kului muutamia minuutteja.
— Syöksyyn!
Tankit pyrähtivät piilopaikoistaan aukealle. Yhtämittaiset räjähdykset täyttivät ilman. Herkempiuniset ryssät hypähtivät pystyyn, toiset, lopen väsyneet, kuorsasivat edelleen. Vartiomiehet ja unestaan heränneet hapuilivat kaasunaamioitaan, mutta ennen kuin hämmennyksissään ehtivät saada ne kiinnitetyiksi, oli kaikkialle leviävä kaasu jo paikalla. Toiset vaipuivat maahan, toiset retkahtivat tankkeja vasten nojalleen. Nukkuvat eivät enää heränneet. Kaasu muutti unen kuolemanuneksi.
Kartessien sirpaleet rapisivat tankkien terästä vasten ja kimposivat siitä miehiin, jotka jo olivat ehtineet vetäistä naamiot paikoilleen ja tuijottivat hölmistyneinä ympärilleen. Tulikuumat sirpaleet repäisivät rikki kaasupuvun ja tunkeutuivat sähisten ihoon perässään tappava kaasu. Ohut, kellertävä savu peitti kentän ja esti ylhäällä vartioivia ilmaristeilijöitä näkemästä tarkemmin tapahtumaa. Pienet suomalaiset tankit puikkelehtivat venäläisten suurikokoisten tankkien lomitse ja ampuivat paljon runsaammin kuin käsketty oli. Ne ampuivat poragranaattejaan vihollistankkien niihin kohtiin, joissa tiesivät ammusvarastojen sijaitsevan, ja saivat monet niistä räjähtämään.
Etäisen metsän reunaan ilmestyi jo ampuvia venäläisiä tankkeja. Suomalaiset poistuivat kiireesti koko ajan ampuen ja lähettäen jälkeensä tuhoa tuottavia ilmatorpedojaan. Neljä tankeista jäi kuitenkin kentälle vahingoittuneina. Ilmaristeilijät tekivät niistä lopun pommeillaan. Muut kahdeksan yhtyivät kokoontumispaikallaan, metsäisen kukkulan luona parin kilometrin päässä. Ryssät eivät yrittäneetkään takaa-ajoa.
Kapteeni Partio ajoi tankillaan ylös kukkulalle. Tuuheat petäjät suojasivat ilmaristeilijöiltä. Kirjavaksi, maastoon sopeutuvaksi taitavasti maalattua ja paikallaan seisovaa tankkia oli vaikea keksiä muutaman sadankaan metrin korkeudesta.
Kaukoputkellaan katseli kapteeni eteensä leviävää Petäjärven laaksoa. Ryssät ryhtyivät jo kiireesti raivaamaan tietä avoimeksi. Vioittuneet tankit sysättiin syrjään ja tuhatkunta miestä ryhtyi kaivamaan pitkiä hautoja. Vastamyrkyillä ja tulella oli ilmassa leijaileva kaasu jo poistettu. Miehet työskentelivät avopäin.
Kapteeni Partio antoi langattomalla ilmoituksensa pataljoonan komentajalle. Hän keskusteli kauan komentajan kanssa koettaen nähtävästi saada komentajaa vakuutetuksi jostakin asiasta.
— Tunnin kuluttua on tie auki, ruumiit haudattu ja ryssät jatkavat etenemistään. Meillä on metsissä tien molemmilla puolin kolmisenkymmentä tankkia. Tuuli puhaltaa pohjoisesta, ehdotan vieläkin — —
Näin kuulivat miehet hänen puhuvan. Sitten asetti hän kuulotorven pois, käski miesten täyttää nopeasti ammussarjat ja sen jälkeen ruveta syömään.
Hänelle tarjottiin ruokaa, mutta hän pudisti vain päätään ja katseli synkin katsein laaksoon. Puolen tunnin kuluttua ilmoitettiin rykmentinkomentajan, eversti Karhumaan, haluavan puhutella häntä. Kapteeni otti kuulotorven korviinsa.
— Kyllä, kyllä minä voin vielä pysäyttää kärjen tähän ainakin tunniksi, kuultiin hänen vastaavan. Sitten käski hän kaikkien tankkien nousta mäelle. Käsky täytettiin viipymättä. Kapteeni tarttui taas kaukoputkeensa ja katseli laaksoon.
Joukkohaudat olivat jo valmiit. Niiden ääreen astuivat rykmenttien papit pitkissä kauhtanoissaan ja pyhää savua suitsuttaen. Heidän oli siunattava maahan Chevalierkaartin sekä Preobrashenskin ja Ismailovin henkivartiokaartien sortuneet rykmentit, Venäjän kukkein väki ja Venäjän vanhan aateliston kerma.
Kapteeni Partion piirteet kovenivat kivikoviksi ja synkät olivat hänen mietteensä.
— Eivät he ketään säästäneet, eivät viattomia lapsia, eivät turvattomia naisia, eivät Jumalaansa rukoilevia tutisevia vanhuksia, jotka eivät sotaa käy eivätkä pakoon kykene. Maksettakoon heille silmä silmästä, hammas hampaasta — monin verroin . . .
Hän kätki päänsä käsiinsä. Hän ajatteli perhettään, jonka keskuudessa hän vielä äsken oli elänyt onnellista elämäänsä Raudussa kauniin Mäkräjärven rantatilalla ja jonka piilopaikan hän tiesi jo löydetyksi, lapsensa murhatuiksi, vaimonsa ennen kuolemaansa häväistyksi . . . Hänen rinnastaan tunkeutui ilmoille raskas huokaus ja hänen huulensa mumisivat:
— Silmä silmästä, hammas hampaasta — tuhatkertaisesi . . .
Sitten katsahti hän jälleen laaksoon. Oliko hänen katseessaan enää hituistakaan sääliä? Ei, ei enää. Teräsharmaat silmät katselivat hautaustoimitusta kylminä ja tunteettomina ja kylmällä äänellä antoi hän muutamia lyhyitä komentoja. Tankit käännähtivät hieman ja miehet seisoivat valmiina tykkien luona.
— Ampukaa!
Valittavasti ujeltaen kiitiväl shrapnellit laaksoon ja räjähtivät hautausväen päiden yläpuolella. Kaukoputkellaan näki Partio, miten hautaa siunaava pappi suistui siunattaviensa joukkoon ja miten ristinmerkkejään tekevät avopäiset upseerit ja miehet vaipuivat maahan vierien siitä valmiiseen hautaan. Ei lihaskaan hänen kasvoissaan värähtänyt.
Hän antoi uuden komennon. Tankit käännähtivät taas.
— Sytytyspommeja!
Nyt ymmärsivät miehet, mitä kapteeni oli äsken majurin ja everstin kanssa puhunut. Aiottiin sytyttää tuleen Petäjärven ja Raudun välinen tiheä metsä, joka pitkien poutasäiden jälkeen oli rutikuiva! Melkein jokaisella oli sielläpäin maatilkkunsa, talonsa ja perheensä. No, ajattelivat miehet, perheet ovat turvassa maanalaisissa piilopirteissään. Talot ja tavarat? Menkööt, jos ovat mennäkseen.
Kapteeni silmäili kelloaan, puhui komentajan kanssa ja odotti. Tuli määrähetki.
— Ampukaa!
Yli kolmekymmentä tankkia alkoi yht’aikaa ampua kiivaasti Raudun ja Petäjärven välistä tietä, jolla seisoi tiheään sulloutunut vihollisen marssirivistö, pataljoona pataljoonan, rykmentti rykmentin takana. Tuli suunnattiin noin kilometrin etäisyydelle kahden puolen tietä. Ällistyneet ryssät eivät ensin ymmärtäneet ammunnan tarkoitusta, mutta pian oppivat he sen ymmärtämään. Korkealle kohoavat liekit ja katajapensaissa räiskyvä tuli läheni lähenemistään maantietä ja sulki sen vihdoin syleilyynsä.
Tuliketjun takana liikkui suomalaista jalkaväkeä ehkäisemässä tulen levenemistä sivuille ja ottamassa vastaan jokaista hätääntynyttä vihollista, jonka onnistui livahtaa kamalan metsäpalon lävitse. Tankit ampuivat yhä tulimereen.
Vuonna 1918 sai eräs Raudun laaksoista nimen Kuolemanlaakso. Nyt tuli niitä useampia, tuli Kuolemantieksi koko pitkä tie Raudusta Petäjärvelle. Uhrien lukumäärää ei kukaan laskenut.
Kapteeni Partio heitti viimeisen pitkän silmäyksen Petäjärven laaksoon ja siitä alkavaan tulivyöhön.
— Silmä silmästä, hammas hampaasta — tuhatverroin! mutisivat taaskin hänen yhteen puristuneet huulensa tankin sukeltaessa kukkulalta alas metsään hakemaan uusia verikoston tilaisuuksia.
Pakolaiset ryhtyivät piilopirteissään elämään uutta, outoa elämäänsä.
Oli jo monet vuodet ja vuosikymmenet aavistettu sodan syttyvän ennemmin tai myöhemmin. Tiedettiin myöskin sodan muodostuvan sellaiseksi, ettei mitään sen tapaista ollut aikaisemmin koettu. Uusimmat taisteluvälineet muuttaisivat sodankäynnin koko luonteen. Pidettiin selviönä, että siviiliväestö tulisi kärsimään yhtä paljon, ellei enemmänkin kuin varsinainen sotavoima. Sotilasviranomaisten painostuksesta olikin sen vuoksi jo vuosikausia ennen hyökkäyksen tapahtumista ryhdytty järjestämään sodanaikaisia turvapaikkoja sille väestön osalle, joka ei ottanut osaa varsinaisiin sotatoimiin ja jota äkillisen hyökkäyksen sattuessa ei voitu siirtää turvallisemmille seuduille. Heitä varten rakennettiin piilopirttejä.
Rajamaakuntien väestö oli uhatuimmassa asemassa, muiden maakuntien kaupunkeja ja suurempia keskuksia lukuunottamatta, ja oli luonnollista, että työt aloitettiin ensiksi rajaseuduilla. Yllätyksen tapahtuessa olivatkin rajaseudut jo tässä suhteessa melkoisen hyvin turvatut, mutta kauempana olivat työt vielä keskeneräiset.
Piilopirtit olivat maan sotavoimien rakentamia. Työssä oli käytetty kunkin paikkakunnan reserviläisiä, palvelusvelvollisen nostoväen miehiä ja alokkaita sekä myöskin pionieerijoukkoja, jotka näissä töissä saivat mainiota kokemusta. Työt suoritettiin niin salaisesti, ettei hyökkäävillä venäläisillä ollut piilopirttien olemassaolosta aavistustakaan ennen kuin sattumalta keksivät niistä muutamia.
Pirtit sijaitsivat kaukana kylistä ja teistä rämeissä ja soissa. Niiden paikaksi oli valittu mahdollisimman luoksepääsemätön seutu. Ne olivat syvällä maan alla. Pirtin valmistuttua tasoitettiin maan pinta jälleen samanlaiseksi kuin se oli ollutkin. Niitä ei voinut helposti huomata. Ne olivat 10—50 hengen asuttavia.
Kustakin pirtistä johti maan päälle johonkin ryteikköön tai pensaikkoon kaksi pitkää, moniovista käytävää, joiden suut olivat naamioidut. Katossa sijaitsivat ilmanvaihtoputket, jotka voitiin pitää joko auki tai sulkea kokonaan. Putkissa oli kaasujen suodatuslaitteet, mutta kaiken varalta oli pirtissä myöskin puserretun ilman säiliö, jota oli käytettävä vain äärimmäisen hädän vaatiessa. Syvällä maan alla sijaiten eivät pirtit talvenkaan sattuessa kaivanneet minkäänlaista lämmitystä. Kunkin pirtin seinällä oli langaton puhelin. Ruokasäiliöt ja muut tarpeelliset laitokset olivat sivukomeroissa.
Kaikkialla oli piilopirttien yhteydessä sotalaitoksen pieniä, salaisia varikkoja, joista voitiin tarpeen tullen täydentää joukkojen ruoka- ja ammusvaroja sekä vaatetusta. Näissä pirteissä täyttivät naiset ja nuoret poikaset ikänsä takia sotaan kykenemättömien ukkojen johdolla ammuksia sekä valmistivat kaasupukuja ja muita varustuksia, joten niitä aina oli valmiina salaisissa kätköissään. Varastoissa oli myöskin käsiaseita.
Milloin vihollisia ei ollut läheisyydessä, pidettiin käytävät avoinna. Käytävien suulla vartioivat pikkupojat, jotka heti vihollisen lähestyessä sukelsivat käytäviin kuin myyrät koloihinsa ja laskivat suojaavan luukun paikoilleen.
Eräässä tällaisessa piilopirtissä, joka sijaitsi asumattoman korven ympäröimässä suosaarekkeessa Sakkolan ja Valkjärven pitäjien välimailla kaukana kylistä, piti vanha pastori parhaillaan jumalanpalvelusta. Sitä oli kuulemassa nelisenkymmentä henkeä piilopirtin väkeä sekä osasto ammusvarastoaan täydentävää sotaväkeä.
Hartaana ja lempeänä kaikui vanhan pastorin ääni ahtaassa ja puolipimeässä pirtissä:
»— katso, tästä lähtien kaikki sukukunnat minua autuaaksi kiittävät, sillä Voimallinen on tehnyt suuria ihmeitä minua kohtaan, ja hänen nimensä on pyhä, ja hänen laupeutensa pysyy sukukunnasta sukukuntaan niille, jotka häntä pelkäävät. Hän teki voimallisen työn käsivarrellaan; hän hajoitti ne, jotka ovat ylpeät sydämensä mielessä. Hän kukisti voimalliset istuimelta ja korotti nöyrät; isoovaiset hän täytti hyvyydellä, ja rikkaat hän lähetti pois tyhjinä.»
Tekstin luettuaan ryhtyi hän selittämään sitä vähäiselle kuulijakunnalleen. Ja hänen äänensä lämpeni yhä hänen puhuessaan lohdutuksen, rohkaisun ja toivon sanoja.
Rahilla hänen edessään istui leveänä ja tukevana 32. jalkaväkirykmentin komentaja, eversti Karhumaa. Everstin takana istui hänen kuuluisa vääpelinsä ja varjonsa Kärnä.
Everstin vankkatekoista, aivan kuin vanhasta kelohongasta silittelemättä veistettyä naamaa koristivat puolilyhyiksi saksitut, kaikkiin ilmansuuntiin törröttävät viikset. Mahtavien leukaluiden alla kukoisti rehevä ja karhea, jo harmahtavaksi muuttunut leuanalusparta, vanhaa ja hyvää suomalaista perua. Tukka harotti pystyssä kuin piikkisian harja. Sekaisin sotkeutuneiden kulmakarvojen alta, jotka olisivat varsin hyvin riittäneet tavallisen luutnantin viiksiksi, katseli maailmaa kaksi tuikeaa silmää, jotka nyt olivat ylen totiset, mutta joiden ympärillä risteilevät ohuet juovat kavalsivat niiden sangen usein tarkastelevan oloja ja elämää leikillisen hyvänsuopeasti.
Everstin vieressä istui pää käsien varaan painuneena kapteeni Partio.
Eversti kuunteli korvillaan saarnaa, mutta mietti mielessään omia sotaisia asioitaan. Hän harkitsi kapteeni Partion äsken antamaa selostusta Petäjärven tapahtumista. Tuon tuostakin kiintyivät hänen silmänsä varsin huolestuneina kapteeniin, joka painoi päänsä yhä syvempään ja jonka hartiat hiljaa nytkähtelivät.
— Ystäväni, näin selviää meille kaikki vastukset voittava ikuisen oikeuden laki ja siitä johtuvat ikuisen valon ja armon lähteet, puhui pastori.
— Armoa ei ole, eikä valoa eikä oikeutta! kivahti paikoiltaan kapteeni Partio kohottautuen samalla hetkiseksi, mutta painautui jälleen käsiensä varaan hartioiden nytkähdellessä yhä kiivaammin.
Eversti Karhumaa taputteli häntä hiljaa olalle.
— Ei, ei niin, ystäväni, jatkoi pastori. — Tuntuu ehkä monesti ja etenkin nyt siltä, ettei maailmassa ole armoa, ei valoa, ei oikeutta. Kaikki näyttää kietoutuneen synkkään ja toivottomaan pimeyteen, mutta sittenkin on olemassa ikuinen oikeus, joka valvoo ja joka aikanaan sanansa sanoo sekä muuttaa toisiksi kansakuntien ja yksilöiden kohtalot. Hän, joka kaikkien kohtalot säätää, Hän näkee hyväksi nyt koetella kansaamme ja itsekutakin meistä niin ankarilla koetuksilla, ettei sellaisia ole milloinkaan ennen nähty eikä kuultu. Mutta niin kuin Hän ennenkin on jakanut oikeutta koettelemuksien ajan päätyttyä, on Hän yhtä varmasti sen nytkin tekevä. Ja Hänen oikeuttaan seuraavat armo ja valo. Valmistautukaamme sitä odottaessamme tyynin, alttein mielin, lujina luottamuksessa kantamaan ne monet ja raskaat koettelemukset, jotka vielä osaksemme tulevat. Ja valmistautukaamme kantamaan raskaat, raskaimmat uhrimme. Tiedämme tuhansien tuolla ylhäällä maan pinnalla taistelevain veljiemme, poikiemme, isiemme ennen huomisen päivän koittoa astuvan iäisyyteen, emmekä tiedä hetkeä, milloin meidänkin on lähdettävä. Rukoilkaamme heidän puolestaan, rikkiraastetun maamme ja kansamme puolesta. —
Hopeahapsinen pastori laskeutui polvilleen permannolle lausuen värähtelevin äänin Herran siunauksen. Hänenkin viisi poikaansa olivat sodassa ja kaksi heistä tiesi hän jo kaatuneiksi.
Eversti Karhumaa pyyhkäisi jotakin silmänurkastaan karhealla kämmenellään. Partio istui yhä hartiat vavahdellen. Hänen ajatuksensa liikkuivat hämärinä Mäkräjärven kauniilla rannoilla rakkaidensa parissa, joita hän ei ollut enää koskaan näkevä.
Mahtavana kaikui pienessä pirtissä Martti Lutherin vanha sotavirsi: Jumala ompi linnamme, varustus vahva aivan — —
Pastori jakoi haluaville ehtoollisen. Hänen toistettuun kysymykseensä, halusiko kapteeni Partio ehtoollista, vastasi tämä vain päätään pudistaen. Hänen silmänsä harhailivat tuijottavina pitkin permantoa.
Ehtoollisen jaettuaan vei pastori everstin syrjemmälle ja sanoi Partioon päin nyökäten:
— Näyttää olevan huonosti ystävämme laita tuolla. Tunnen nuo merkit. Ne tietävät pahaa.
— Niin on, vastasi eversti ja kertoi lyhyesti Partion onnettoman tarinan pastorin nyökytellessä hiljaa valkoista päätään. — Ehkä kestää, ehkä ei. Ruumiin lääkäriä ei täällä ole ja tuskinpa hänen apunsa auttaa silloin kuin sielu on sairas.
— Tuskin. Luulisin olevan parasta jättää hänet toistaiseksi tänne. Koetan hoitaa ja lohduttaa häntä parhaani mukaan.
Eversti mietti hetkisen.
— Ei, en luule sen olevan parasta. Partio ei ole tehty sellaisista aineksista — kiitos vain tarjouksesta. Hänen mieltään hallitsee nyt vain kaksi ajatusta: murtava suru ja kosto. Antakaamme hänelle sellaista tehtävää, joka täyttää kaikki hänen ajatuksensa ja estää hänet miettimästä vain omaistensa menetystä. Se on nähdäkseni ainoa keino, jolla voimme estää hänen järkensä pimenemästä.
— Ehkäpä on paras niin. Kosto on minun, sanoo Herra, mutta ehkä on kovasti koeteltu ystävämme juuri hänen välikappaleitaan. Kiitos käynnistänne, eversti. Minua ilahduttaa syvästi se, ettei Suomen armeija kohtalokkaalla hetkellään ole unohtanut isiensä Jumalaa. Vaikka tiesinhän minä sen. Olkoon onni matkassanne. Jos milloin ja missä tahansa haluatte minua puhumaan miehillenne tai haavoittuneitanne lohduttamaan, olen aina valmis lähtemään.
— Meillä ei ole haavoittuneita — on vain terveitä tai kuolleita, vastasi eversti Karhumaa yksikantaan. — Näkemiin ja kiitos.
Miten oli yllättävä hyökkäys ollut mahdollinen? Miksi eivät sitä aavistaneet valtiomiehet ja miksi tuli se yllätyksenä myöskin mielestään kaikkitietävälle tiedustelulaitokselle?
Saadaksemme asiasta selvyyden on meidän palattava ajassa hieman taaksepäin eli kesäkuun 3. päivään, jolloin kaikkien oikeauskoisten tsaari Pietari IV Paulovitsh oli jo muuttanut kesäpalatsiinsa Pietarhoviin virkistyäkseen siellä hallitusvaivoistaan Suomenlahden tuulien vapaasti puhaltaessa ja keväisen auringon paistaessa.
Pyhän Venäjänmaan valtias, Siperian ja (menetetyn) Kaukaisen Idän suuriruhtinas, Kaukasian, Turkestanin ja Mongolian ruhtinas, Khivan, Bukharan ja Tashkentin kaani, Vienan ja Aunuksen herra y. m., y. m., y. m. loikoili aamutakissaan ja itämaiset tohvelit jaloissaan leposohvalla tsaarien vanhassa kesäpalatsissa Pietarhovissa silmäillen edessään puoliympyrässä seisovia herroja, itsekutakin erikseen. Hieman erillään nojatuolin selkämykseen veltosti nojaten istui savuke hampaissaan kaartin armeijakunnan komentaja ja sotaneuvoston varapuheenjohtaja, kenraaliajutantti, suuriruhtinas Igor Aleksejevitsh, keisarin velipuoli ja tunnettu enemmän etevänä elostelijana kuin sotilaana. Toisella tuolilla istui perintöruhtinas Aleksander Petrovitsh, laiha, kalpea, ennen aikojaan elämästä liiaksi nauttineen näköinen, parikymmenvuotias nuorukainen. Hänen näkyvänä tehtävänään oli tällä hetkellä hyvin hoidettujen ja ruusunpunaisiksi kiilloitettujen kynsiensä katseleminen. Sohvan takana seisoi päivystävä kenraali.
Itämaisella loistolla sisustetun huoneen täytti äitelä hajuvesien tuoksu, joka sai herrat itsekseen — hyvin itsekseen — tekemään sen aivan oikean johtopäätöksen, että huoneesta oli äsken lähtenyt nainen.
Tarkastakaamme hieman herrojen koreaa riviä. Siinä nähtiin valtakunnan pääministeri, ruhtinas Shtshemshurov ja ulkoministeri, vapaaherra von Rüder-Aluhin, sotaministeri, kenraali Ljubovsky, yleisesikunnan päällikkö, kenraaliajutantti, kreivi Shirakov, sotavoimien ylitarkastaja, kenraaliajutantti, ruhtinas Bahmatovsky-Shismakov, maajoukkojen tarkastaja, kenraali Savelinov-Turkestanskij, ilmavoimien päällikkö, kenraali Petshenko ja hoviministeri sekä samalla santarmikunnan päällikkö ja keisarin tietty suosikki, kenraaliajutantti, ruhtinas Bjeloserskij-Valikov, kaikki loistavissa, kullalla ja hopealla ylellisesti silatuissa virkapuvuissaan ja rinnoillaan, osaksi vatsoillaankin, runsas tähtisato.
Hänen majesteettinsa keisari leikki mielellään toista Pietari suurta. Tältä oli hän lainannut hallitsijanimensä ja suuren Pietarin tapaan kulki hänkin melkoisen huolimattomasti puettuna sekä rakasti viiniä ja naisia. Hänen tukevassa, pyöreänaamaisessa ulkomuodossaan olikin epäilemättä paljon ensimmäistä Pietaria muistuttavaa. Näköisyyttä tehostivat vielä ohuet, suoraan sivuillepäin harjatut viikset. Hänen katseessaan ei kuitenkaan ollut kuuluisan edeltäjänsä häikäilemätöntä rohkeutta eikä myöskään entiselle Pietarille ominaista ilkamoivaa naurua. Niissä nähtiin vain väijyvä, pistävä ilme. Suuresta ruhostaan huolimatta ei hän lähestulkoonkaan vetänyt ruumiinvoimiltaan vertoja hevosenkenkiä murtavalle kaimalleen. Päättävä, vaikka jo koko lailla veltostunut suu osoitti sentään tarmoa, ja aistillisten huulien takana välkkyivät runsaalla kullalla paikatut rottamaiset hampaat. Lihavissa, valkoisissa sormissa kiilsi liiallisia sormuksia ja niiden välistä pisti näkyviin merenvahainen, kullalla ja jalokivillä koristettu imuke, jossa paloi tuoksuvilla aineilla höystetty turkkilainen savuke.
Hänen keisarillisen majesteettinsa sukuperää koskevat tiedot olivat erilaisia. Virallisesti tiedettiin hänen olevan jaroslavilaisen talonpojan pojan, joka tieto kylläkin saattoi pitää paikkansa siksi, että kaikki jaroslavilaiset ovat tunnetusti hyvin eteensäkatsovaa väkeä. Pahat kielet sitävastoin kertoivat hänen olevan juutalaisen komissaarin äpäräpojan. Ja jos oikein tarkkaan ja asiantuntemuksella katseli keisarin ulkomuotoa, huomasi kiharassa tukassa ja viiksissä sekä turpeissa huulissa ja ennen kaikkea lihakkaiden korvien seemiläisessä sijoittelussa merkkejä, jotka panivat arveluttavasti epäilemään pahojen kielien kuiskaavan totuuden. Hänen majesteettinsa piti lujasti kiinni jaroslavilaisesta ja talonpoikaisesta syntyperästään, sillä valtakunnan asujaimiston suuri enemmistö oli talonpoikia ja keisari näytteli mielellään itsevaltiaan ohella myöskin kansanvaltaista.
Oli miten oli, niin joka tapauksessa hän oli alkanut loistavan uransa tshekan — valtiollisen poliisin — asiamiehenä bolshevikivallan aikana. Hän rupesi tähän siivoon hommaan jo kaksitoistavuotiaana nulikkana kommunistikoulussa, jossa hän ilmiantoi opettajiaan ja samanikäisiä tovereitaankin joskus syystä, mutta useimmiten syyttä. Tätä tuottavaa puuhaansa jatkoi hän siirryttyään aikanaan »työläisten ja talonpoikain yliopistoon» Moskovaan. Lukuhommat eivät häntä nähtävästi miellyttäneet, koskapa hän rupesi harrastamaan sotilaallisia opinnoita Leninin punaupseerikoulussa. Hän läpäisi kurssin huomattavalla menestyksellä, mutta pahat kielet väittivät hänen täälläkin kiristäneen opettajiltaan hyvät arvosanat uhkaamalla heitä erinäisten Venäjällä hyvin yleisten syntien, kuten lahjustenoton, kähveltämisen, poliittisen epäluotettavuuden ja muiden saman tapaisten ja epämukavain asiain ilmiannolla, Olipa taaskin miten oli, niin yleni hän aikanaan ja omilla taatuilla keinoillaan komppanian-, pataljoonan- ja rykmentinkomentajaksi sekä myöhemmin, suoritettuaan yleisesikuntakurssin sekä otettuaan osaa joihinkin sotaretkiin sisäisiä vihollisia ja Aasian alati kapinoivia kansanheimoja vastaan, prikaadin- ja divisioonankomentajaksi ja vihdoin sotilaspiirin päälliköksi. Ei kukaan väitä hänen milloinkaan osoittaneen erikoista huomiota herättävää henkilökohtaista rohkeutta, mutta ei väitetä myöskään hänen olleen auttamattoman pelkurin. Hän nähtävästi kulki hyväksi havaittua kultaista keskitietä pistämättä päätään leijonankitaan. Hänellä oli mainio juonien punomiskyky ja niiden lankojen edelleenhoitamistaito, sekä lisäksi ennenkuulumaton moukanonni, jota hän pyöritteli eteenpäin erinomaisella oveluudella osaten aina käännellä asiat siten, että kyseessä näytti olevan vain valtakunnan etu, vaikka olikin vain hänen oma etunsa. Hän piti mielellään puheita talonpojille ja puheenaiheena oli aina sama juttu: viljelysmaiden lisääminen, karjan enentäminen, verojen lieventäminen ja yleensä sellaisen paratiisin luominen, jossa musikalla olisi aivan kylläkseen lämmintä ja läskiä, hanurinsoittoa ja viinaa — muusta ei musikan mielestä ollut väliäkään.
Kommunistien ensimmäisessä kukistumisessa joutui hän pois pelistä ja aikoi jo kääntää viittansa tuulen mukaan, mutta hillitsi sentään itsensä ajoissa ja tyytyi odottamaan. Tämä oli hänen onnensa. Kun kommunistien kukistajat luonteensa ikuisen saamattomuuden mukaisesti tyytyivät vain kiilloittamaan kynsiään, kadehtimaan toisiaan venäläisen lavean luonteen koko laajuudella ja loikoilemaan selällään, ei muutamien häikäilemättömien kommunistien toimeenpanema uusi vallankaappaus kohdannut kovinkaan suuria esteitä. Nähdessään heidän voittavan, yhtyi onnenonkija viipymättä heihin ja auttoi joukkoineen tehokkaasti yleisessä suursiivouksessa. Hän julisti pitävänsä talonpoikain puolta ja todistaakseen sanansa teoilla hirtätti hän sotilaspiirinsä alueella monet kirotut »burshuit». Kun sitten kommunistien oli pakko laajentaa äänioikeutta, valitsivat musikat hänet sota-asiain kansankomissaariksi. Hänellä oli nyt sotavoima käsissään. Kansankomissariaatin puheenjohtajan Rylakov-Goldsteinin saatua surmansa raivostuneen sotilaan kädestä tuli Jermolai Paulovitsh Babushkinista, jota nimeä hän silloin käytti, puheenjohtaja eli pääministeri. Nyt olivat hänellä vallan johtolangat käsissään. Ja kun presidentti sai surmansa tuntemattomalla tavalla, tuli Babushkinista presidentti. Nyt oli hänellä maa kaikkine voimineen käsissään.
Tutkittuaan ahkerasti Napoleonin elämäkertaa ja huomattuaan taipumustensa sekä Pyhän Venäjän tulevaisen onnen vaativan hänen toimiensa matkimista, vangitutti hän, vakuuttauduttuaan sotajoukkojen uskollisuudesta, kansankomissariaatin ja julisti itsensä ylimmän vallan yksinomaiseksi haltijaksi, kutsuen samalla koolle kansalliskokouksen. Hän antoi tietää keisariuden ikimuistoisista ajoista olleen Venäjälle sopivimman hallitusmuodon ja valitutti itsensä keisariksi. Kun vaalihuoneuston ulkopuolella samanaikaisesti seisoi muka edustajain kunniaksi paraatia pitämässä viisikymmentätuhatta hampaisiin saakka asestettua sotilasta, vahvisti tämä seikka hyvin monen edustajan mielestä sangen kouraantuntuvasti ylimmän vallanpitäjän vakuutuksia keisariuden eduista. Vaali tapahtui valtavalla enemmistöllä. Hänen mahdollisuuksiaan oli suuresti lisännyt vielä sekin asia, että hän korkeimman vallan haltijana oli katsellut läpi sormiensa, jopa salassa avustanutkin ylt’ympäri Venäjää toimeenpantuja juutalaispogromeja. Hänellä nähtävästi ei ollut mitään sitä vastaan, että hänen entiset työnantajansa ja hallitustoverinsa yksi toisensa jälkeen päättivät maallisen vaelluksensa vähemmän luonnollisella tavalla tai vaelsivat edelleen selkä vereslihalla.
Valtaistuimellenousemismanifestissaan julisti hän ottaneensa hallitsijanimen Pietari, neljäs järjestyksessä. Hän lupasi kansalle hyvää ja oikeudenmukaista kohtelua sekä kaikkea muutakin hyvää ja kaunista.
Toisessa, erittäin salaisessa manifestissa käski hän hirttää tai lievemmässä tapauksessa karkoittaa Pohjois-Siperiaan kaikki ne, jotka olivat julkisesti vastustaneet hänen vaaliaan. Syylliset katosivat pimeinä öinä ja kansa tunnusti laillisen järjestyksen vallitsevan taas valtakunnassa niin kuin entistenkin tsaarien aikana.
Hän oli kyllin viisas sulattaakseen yhteen tsaarillisen ylimystön rippeet ja kommunistiylimystön. Edelliset olivat kiitollisia siitä, että pääsivät entisiin »asemiinsa», jälkimmäiset taas siitä, että saivat säilyttää »asemansa».
Ja kun hän uudenvuodenpäivänä ja pääsiäisenä valoi uusia »jalosukuisuuksia», »ylhäisyyksiä» ja »korkeaylhäisyyksiä» sekä ripusteli entisten rantajätkien ja kyläkulkureiden rintaan komeita koristuksia, olivat uudet ylimykset ja koko virkakunta hänelle kiitollisia ja — uskollisia. Ja virkakunta komensi kansaa, jonka siis myöskin oli oltava uskollinen.
Rahaylimystön suhteen menetteli hän samoin.
Apunaan oli hänellä varjoduuma ja varjoministeristö. Todellisuudessa oli hän yksinvaltias.
Talonpoikien ja koko maan olot olivat tosiaankin huomattavasti parantuneet. Ulkomaisilla pääomilla oli hän tuottanut maanviljelyskalustoa, panettanut kuntoon radat ja tiet ja rakennuttanut tehtaita. Taitavissa ulkomaisissa käsissä olivat laajan Venäjän suunnattomat luonnonrikkaudet tulleet tuottoisiksi. Valtio hyötyi samalla kuin väestökin hyötyi. Hyötyipä keisarikin, sillä taaskin pahojen kielien kertoman mukaan oli hän isältään Mooses Kirschbaumilta perinyt myöskin rahan ansaitsemisen vaikean taidon.
Armeijan uudistamista ja järjestämistä ajan vaatimalle tasolle oli hän tarmokkaasti edistänyt.
Maa oli tyytyväisempi nyt kuin seitsemään vuosikymmeneen. Pietari IV Paulovitsh, ensimmäinen Babushkinin sukua, tunsi istuvansa lujasti satulassa.
Ja nyt loikoili hän leposohvallaan Pietarhovissa hiostavana ja tyynenä aamupäivänä tarkastellen edessään seisovia valtakuntansa johtomiehiä.
— Olemme käskeneet teidät tänne kuullaksemme mielipiteenne tärkeistä ja valtakuntamme menestykselle välttämättömistä asioista, alkoi keisari rämisevällä äänellään, joka hänen kiukustuessaan saattoi kohota korkeaan falsettiin. — Olemme harkinneet valtakuntamme tarvitsevan arvonsa tehostamista ulkomaiden silmissä, tehostamista, joka samalla vahvistaa kansammekin luottamusta valtavaan voimaansa ja erikoiseen pyhään kutsumukseensa maailman kaikkien kansojen joukossa. Sotavoimiemme järjestely on suoritettu loppuun. Joudumme ehkä joskus vakavasti uhatuiksi — Kiina on viime aikoina tullut yhä röyhkeämmäksi ja Englanti pöyhkeilee yhä meidän vaatiessamme vanhoja historiallisia oikeuksiamme ja arvoamme vastaavan jalansijan Etu-Aasiassa. Meidän on siis oltava varuillamme. Meidän kunniakkaan armeijamme tulee saada sopiva tilaisuus näyttääkseen, miten pelättävä se on voimassaan. Haluamme toimeenpanna pienehkön, lyhyen ja voittoisan sodan. Missä ja milloin, siitä haluamme kuulla neuvonne.
Herrat katselivat toisiaan. Tätä oli jo pari vuotta odotettu. Pääministeri otti puheenvuoron:
— Teidän keisarillinen majesteettinne voi olla varma siitä, että koko Venäjänmaa hartain mielin kuuntelee teidän majesteettinne viisaita ja armollisia päätöksiä ja yhtyy niihin. Mitä tulee kysymykseen, missä ja milloin, niin — öhööm — pääministerin paksua kaulaa vaivasi kankea kultakaulus — niin ajattelen alamaisimmin — öhööm — tällä hetkellä valtakunnalle varsin tarpeellista aluelisäystä Persiassa — öhööm —
— Ei käy, keskeytti keisari, — joudumme ennenaikaisiin selkkauksiin Englannin kanssa.
Pääministeri pinnisti vastahakoista järkeään keksiäkseen paremman ehdotuksen, mutta keisari katsahti jo kysyvästi sotaministeriin, joka olikin heti valmis vastaamaan ehdottaen pientä kävelyretkeä Romaniaan ja edelleen Välimeren rannikolle, jolloin samalla lohkeaisi Dardanellien toinen ranta, josta ei matka olisi pitkä toisellekaan.
Keisari mietti hetkisen ja katsahti sitten ulkoministeriin. Tällä oli vastaväitteensä valmiina. Sotkeuduttaisiin tietenkin sotaan Romanian ja myöskin Turkin kanssa, eikä sota Bulgarian ja Kreikankaan kanssa ollut mahdoton, joka olisi arveluttavaa. Ne kyllä helposti voitettaisiin, mutta lopputilissä saattaisivat länsivallat jälleen sekaantua pyytämättä asiaan samoin kuin olivat tehneet vuonna 1879. Siinä tapauksessa ei sodasta olisi toivottua hyötyä.
— No, sinä, sanoi keisari silmäten yleisesikunnan päällikköön, — mitä sinä neuvot?
— Teidän majesteettinne. Pääsymme Itämerelle voidaan katkaista milloin tahansa Suomenlahden suussa vähäisillä voimilla. Sekä kaupalliset että sotilaalliset näkökohdat puoltavat Viron ja Latvian viipymätöntä valtausta, jolloin myöskin teidän majesteettinne saisi haltuunsa valtakunnalle välttämättömät Tallinnan, Libaun ja Riian hyvät satamat sekä Itämerta hallitsevat saaret Viron länsirannikolla —
— Ja Puolan niskaansa. Nehän ovat puolustusliitossa, keskeytti kenraali Savelinov-Turkestanskij. — Siitä tulisi jo liian vankka aamiainen, murahteli hän edelleen haroen pitkää partaansa ja ajatuksissaan muistellen Medvjed ravintolan lihavia kananpoikasia.
Keisari rypisti ensin kulmiaan, mutta muisti sitten Savelinovin kuuluisan ja ainaisen nälän ja hymähti.
Syntyi hetken hiljaisuus. Keisarin hyvä tuuli näytti vaihtuvan huonompaan.
Ulkoministeri von Rüder-Aluhin ryhtyi puoltamaan sotaretkeä Viroon ja Latviaan Puolan sekaantumisen uhallakin — ehkäpä onnistuisi hän samalla saamaan takaisin sukunsa vanhan ritarilinnan Kuurinmaalla, ajatteli hän — mutta katsoi keisarin heitettyä häneen tyytymättömän silmäyksen viisaimmaksi vaieta.
Suosikki Bjeloserskij-Valikov oli jo kauan tarkannut keisarin kasvojen ilmeitä. Hän osaksi aavisti, osaksi tiesi keisarin salaisimmat ajatukset ja otti puheen vuoron:
— Teidän majesteettinne. Kerrotaan korkeasti autuaan edeltäjänne, suuren Pietari tsaarin jättäneen jälkeensä testamentin. Tässä testamentissa mainitaan hänen asettaneen jälkeläistensä tehtäväksi hänen työnsä jatkamisen ja valtakunnan alueiden laajentamisen länsipohjoiseen aina Atlantille saakka. Hän itse suoritti suuren alkutyön valloittamalla Suomen, joka kuitenkin on irtaantunut Venäjästä — kirotut olkoot ne, jotka saattoivat Venäjän häpeään. Testamentti on yhä täyttämättä. Teidän keisarillisella majesteetillanne on nyt tilaisuus liittää nimeensä korkean edeltäjänsä lisänimi »suuri» täyttämällä hänen testamenttinsa. Alamaisen ajatukseni mukaan olisi Suomen jälleenliittäminen keisarikuntaan nyt suoritettava. Se on yksin, ilman liittolaisia. Kun Suomi on kukistettu, seuraa muu itsestään. Suojamuurinsa sorruttua ovat Ruotsi ja Norja teidän majesteettinne armoilla. Teidän majesteettinne, antakaa voittamattoman armeijanne liittää Suomi jälleen laajaan valtakuntaanne ja jälkimaailma on teitä siunaava.
Keisarin silmät olivat välähtäneet suosikin ja imartelijan mainitessa Suomen. Siihen oli hän pyrkinytkin.
— Sinä et tiedä Suomen olevan salaisessakaan liitossa minkään valtakunnan kanssa? kysyi keisari ulkoministeriltä.
— En, teidän majesteettinne.
Keisari kysyi vielä muidenkin mielipidettä. Huomattuaan, mistä tuuli puhalsi, kumarsivat kaikki äänettöminä myöntymisensä merkiksi. Kaikki muut paitsi Savelinov, joka syrjemmässä seisten murisi tuskin kuuluvasti partaansa: saakeli soikoon, siinä ampiaispesässä luulen olevan muutakin kuin pelkkää mettä, kunnes vieressään seisova kenraali Petshenko tyrkkäsi häntä kyynärpäällään kylkeen ja kehoitti pitämään suunsa kiinni.
— Käskemme siis sotaretken Suomea vastaan tehtäväksi ja maan liitettäväksi jälleen valtakuntaamme, sanoi keisari seisoalleen nousten, jolloin hänen valtava ruhonsa oikeni täyteen pituuteensa. — Käskemme sinut, yleisesikunnan päällikkö, ja sinut, sotaministeri, sekä sotavoimien ylitarkastajan ja maa- ja ilmajoukkojen päälliköt jäämään luoksemme aamiaiselle pohtiaksemme vielä tarkemmin asiaa. Käskemme valtakunnan sotaneuvoston kokoontumaan huomenna klo 12 Talvipalatsiin. Ja te kaikki, muistakaa, mitä tapahtui kenraali Anastasjeville.
Kolmannen Kaukasian kapinan aikana oli kenraali Anastasjev päissään ollen kertonut kapakassa ystävilleen joitakin keisarin salaisia suunnitelmia. Hänet oli hirtetty seuraavana aamuna.
Sotaneuvosto piti istuntoaan keisarin puheenjohdolla.
Seinälle oli ripustettu suureen kokoon piirretty Suomen kartta. Siihen oli merkitty Suomen sotavoimien otaksutut keskityspaikat ja Venäjän armeijan hyökkäyssuunnitelmat pääpiirteissään.
Yleisesikunnan päällikkö lopetteli juuri esitystään Suomen sotavoimista ja tehdyn suunnitelman toteuttamisesta.
— Nämä ovat siis vastassa olevat voimat. Sitäpaitsi lienee suomalaisilla joku uusi ilma-alus, jota nimitetään lentosukeltajaksi, en tiedä, mistä syystä.
— Pitää tietää, jyrähti keisari. — Montako niitä on?
— En saata varmuudella sanoa, teidän majesteettinne. Korkeintaan satakunta. Alus on, kuten mainitsin, aivan uusi ja suomalaiset ovat osanneet varjella sen salaisuuden. Nykyisin ei suomalaisia voi enää lahjoa tai ostaa, niin kuin aikaisemmin.
— Mikä merkitys on aluksella?
— Lukumäärältään pienenä tuskin sanottavaa merkitystä, kun me voimme asettaa koko Suomen ilmavoimia vastaan, nämäkin mukaanluettuina, yli kymmenkertaisen ylivoiman.
— Jatka.
— Ehdotan hyökkäykseen käytettäväksi vain vakinaisia joukkoja ja Sisä-Venäjällä vasta sodan puhjettua kutsuttavaksi aseisiin kaiken varalle 500,000 miestä neljän ensimmäisen ikäluokan reserviä. Yllättävää hyökkäystä ja nopean tuloksen saavuttamista varten tarvitaan sotaretkeen miljoona miestä. Ylivoimamme ilmassa tuhoaa Suomen ilmavoimat ja tärkeimmät sotilaalliset laitokset kahdessatoista tunnissa. Maavoimamme marssivat nykyisten kuljetusvälineiden avulla noin kahdeksankymmentä kilometriä päivässä puhdistaen samalla seudut. Suomalaiset eivät ehdi kokoontuakaan. Täydellisesti yllätettyinä eivät he voi tehdä muuta kuin sangen heikkoa ja hajanaista vastarintaa mitättömillä voimilla. Kolmessa viikossa on Suomi täydellisesti kukistettu ja liitetty teidän majesteettinne valtakuntaan ikuisiksi ajoiksi. Teidän majesteettinne vallassa on päättää, jatketaanko hyökkäystä samalla kertaa myöskin valtamerelle saakka. Täydellisen yllätyksen ehtona on kuitenkin valmisteluiden ehdoton salaisuus. Sotavoimat kokoontuvat piakkoin kesäharjoituksiinsa. Ehdotan alamaisimmin, että tarpeellinen määrä joukkoja kootaan Pietarin sotilaspiiriin tekosyynä tavallista suuremmat manööverit. Joukkojen on kuitenkin otettava mukaansa täydet sota-ajan varustukset.
Läsnäolijat yhtyivät yleisesikunnanpäällikön ehdotukseen. Vain Savelinov murahteli pitkään partaansa: »älkää nuolaisko, ennen kuin tipahtaa. Minä panisin vielä puoli miljoonaa lisää ja lähtisin marssimaan rajoilta kolmen vahvan maahanlaskujoukon avustamana.» Mutta hänen sanojaan ei kuunnellut kukaan eikä niistä olisi välitettykään, sillä häntä pidettiin syntyjään mongolisekaisena siperialaisena puolirotuisena.
Keisari hyväksyi suunnitelman määräten armeijan ylipäälliköksi suuriruhtinas Igor Paulovitshin monen läsnäolijan suureksi pettymykseksi. Moni olisi halunnut helpolla sotaretkellä hankkia mainetta ja kunniaa.
Kesäkuun puoliväliin mennessä kokoontui suuria venäläisiä joukkoja kesäharjoituksiinsa Pietarin sotilaspiiriin Novgorodin, Inkerin ja Venäjän Karjalan eri seuduille. Joukoilla oli mukanaan tosisodassa tarvittavat välineet. Niille tiedoitettiin tavallista suurempien sotaharjoitusten olevan tulossa, harjoitusten, jotka mahdollisimman suuressa määrässä muistuttaisivat todellista sotaa. Keisari tulisi sitäpaitsi henkilökohtaisesti tarkastamaan joukot ja niiden varustukset ja koko ajan seuraamaan harjoitusten kulkua.
Kesäkuun 20. päivänä koottiin joukot yhä suppeammalle alueelle ja pohjoisemmaksi. Upseeristolle tiedoitettiin kysymyksessä olevan suuripiirteisen sotaharjoituksen, jossa kokeiltaisiin Pietarin ja sen maanäärien puolustusmahdollisuuksilla Suomesta ja Virosta käsin tulevan voimakkaan hyökkäyksen tapahtuessa, johon hyökkäykseen oletettiin osallistuvan myöskin erään nimeltä mainitsemattoman suurvallan. Vihollisen hyökkäysjoukkoina toimisivat Suomen ja Viron rajojen lähistölle sijoitetut valtavat sotavoimat. Joukkojen vahvuutta ei pystytty arvaamaan, mutta suunnitelmista päättäen arvelivat upseerit harjoituksiin ottavan osaa puolitoistamiljoonaa miestä.
Ulkovaltojen sotilasasiamiehille tiedoitettiin harjoituksien toimeenpanosta sekä annettiin ymmärtää päätaistelujen tapahtuvan linjan Peipusjärvi—Narva—Pietari—Laatokka itä- ja eteläpuolella. Heidät kutsuttiin harjoituksia seuraamaan ja ilmoitettiin keisarin asettaneen heidän käytettäväkseen yhden salonkipikajunistaan, joka lähtisi Pietarista kesäkuun kolmantenakolmatta päivänä klo 6 illalla ja olisi Narvan lähistöllä kahdeksan tienoissa, jolloin perintöruhtinas tarjoaisi herroille junassa päivälliset. Annettiin lisäksi ymmärtää, että kaikkien mukaantulo olisi keisarin toivomus ja siis erikoinen suosionosoitus, mikä diplomaattimaailmassa merkitsi melkein samaa kuin suoranainen käsky.
Lähetystöjen korkeamman siviilihenkilökunnan suvaitsi hänen keisarillinen korkeutensa, suuriruhtinatar Jelisaveta Petrovna, keisarin ainoa tytär, kutsua samanaikaisesti syntymäpäivänsä viettoon Bjelaja Derevnjan huvilinnaan Nishnij-Novgorodin lähistölle. Toinen keisarillinen loistojuna asetettiin diplomaattien käytettäväksi. Keisari tulisi myöskin olemaan tilaisuudessa saapuvilla ja salamyhkäisesti hymyillen antoi kutsuja välittävä hoviministeri kautta rantain ymmärtää, että tilaisuudessa mahdollisesti julkaistaisiin suuriruhtinattaren jo kauan salassa puhuttu kihlaus erään suurvallan perintöprinssin kanssa — seikka, joka toteuduttuaan tulisi ehkä huomattavasti siirtämään Euroopan tasapainon painopistettä. Diplomaatit olivat vihjauksesta kiitollisia.
Juhannusaaton edellisenä iltana vangittiin yht’äkkiä kaikki vähänkin epäilyttävät henkilöt ja perheet Pietarissa sekä joukkojen kokoontumispaikoilla. Seuraavan aamun Pietarin lehdet sisälsivät ylimalkaisen, vähän sanovan, sotaministeriössä tehdyn uutisen, jossa kerrottiin erinäisillä paikkakunnilla pidätetyn joitakin henkilöitä, joukossa ulkomaalaisiakin, jotka olivat sekaantuneet erääseen suunniteltuun, jo vaarattomaksi tehtyyn salaliittoon. Vangitsemiset eivät siis herättäneet mitään huomiota. Sellaista oli tapahtunut ennenkin. Eivätkä venäläiset yleensä tulekaan toimeen ilman enemmän tai vähemmän hatarasti punottuja salaliittoja, joten asia oli aivan luonnollinen. Hieman suurempaa huomiota herätti Pietarin katuja kulkeva, keisarin kuvaa kantava ja keisarihymniä laulava kulkue, jonka salaisen poliisin asiamiehet olivat kiihoittaneet kokoon keisarin vaarastapelastumisen kunniaksi ja häntä jumaloivan kansan uskollisuuden julkituomiseksi.
kello 7 juhannusaattoiltana saivat korkeammat johtajat tiedon aiotusta tosihyökkäyksestä sekä asianvaatimat käskyt. Klo 8 tuli alemmalle upseeristolle ja miehistölle tiedoittaa, että suomalaiset olivat salakavalasti ja eri kohdilla rajat ylittäen heittäneet ilma-aluksistaan kaasupommeja mitään pahaa aavistamattomien ja rauhallisissa harjoituksissaan huolettomasti askartelevien venäläisten joukkojen sekaan ja samalla tavoin maalaiskylissä raa’asti murhanneet viattomia vanhuksia, naisia ja lapsia. Tsaari oli käskenyt ryhtyä heti ankarasti rankaisemaan tällä julkealla teollaan kaikkia kansainvälisiä lakeja ja hyvää naapurisopua vastaan rikkoneita röyhkeitä tshuhnia, jotka kaiken tämän lisäksi vallan epäinhimillisellä tavalla olivat viime aikoina ryhtyneet sortamaan Suomessa kesäänsä viettäviä oikeauskoisia venäläisiä — eivätpä edes sallineet näiden pitää oikeauskoisia jumalanpalveluksiaankaan. Rauhaa rakastava tsaari oli lopultakin suuttunut ja julistanut Suomelle sodan.
Juttu meni sotamiehiin kuin terva kuivaan puuhun, etenkin kun sitä vielä viinakullalla edesautettiin.
Vähän yli kello kahdentoista julkaisivat Pietarin lehdet lisälehden, jossa suomalaisten ennenkuulumaton röyhkeys ja keisarin sodanjulistus tehtiin tiettäväksi. Uutistoimistojen välityksellä tiedoitettiin asia samanaikaisesti myöskin ulkomaille.
Diplomaatit viettivät Bjelaja Derevnjassa keisarin tyttären syntymäpäiviä. Aamuyöstä venähtivät tanssivien valtiomiesten nenät verrattain pitkiksi, kuri saapui tieto sodanjulistuksesta. Nyt vasta viisaimmat heistä ymmärsivät, mihin koira oli ollut haudattuna.
Balttian liiton edustajat ja useimmat muutkin pyysivät saada sanoa kunnioittavat jäähyväisensä.
— Ikävä kyllä, mutta valitettavasti mahdotonta, selitti hoviministeri koettaen mukauttaa punertavaa ja pöhöttynyttä naamaansa mahdollisimman osaaottavaan ilmeeseen.
— Mahdotonta . . . ?
— Niin. Hänen majesteettinsa lähti äsken hovijunalla Pietariin eikä palaa enää tänä yönä.
— Siinä tapauksessa matkustamme heti Pietariin . . .
— Valitettavaa, mutta hovijuna palaa vasta kello 4 aamulla. Muita junia ei kulje.
— Voisikohan mahdollisesti päästä langattomalla yhteyteen Pietarin kanssa? tiedustelivat huolestuneet diplomaatit.
— Vielä valitettavampaa, hyvät herrat, mutta selittämättömästä syystä ovat täkäläiset koneet menneet äkkiä epäkuntoon. Niitä korjataan parhaillaan, selitti hoviministeri olkapäitään kohautellen.
Diplomaatit jäivät odottamaan ja odottaessaan syömään erinomaista jäätelöä melkoisen happamin naamoin.
Keisari joi sillä aikaa lähimpien uskottujensa ja rakastajattarensa, ruhtinatar Tauritskajan kanssa kuohuvia voitonmaljoja eräässä tarkoin eristetyssä sivuhuoneessa. Langattomat välittivät hänelle tietoja moitteettomasti.
Lähetystöjen taloissa ja lähettiläiden yksityisasunnoissakin pärisivät ja vilkuttivat turhaan valomerkkejään langattomat koneet Euroopan hallitusten pyrkiessä edustajiensa kanssa kiireellisiin neuvotteluihin.
Keisarillisessa loistojunassa Narvan lähistöllä söivät sotilasasiamiehet yhä päivällistään, vaikka kellonosoittaja oli jo siirtynyt yli yhden aamulla. Herrat myönsivät perintöruhtinaan erinomaiseksi isännäksi, vaikka suuresti surkuttelivatkin sitä seikkaa, että hän oli »sammunut» ennen aikojaan ja kannettu miehissä vuoteeseensa. Isännyyttä hoiti nyt viransijaisena perintöruhtinaan ensimmäinen ajutantti, eversti, kreivi Dumbin. Epäilemättä oli hänen kestävyytensä suurempi kuin isäntänsä, vaikka rajansa olivat silläkin.
Palveleva henki toi perintöruhtinaalle osoitetun suljetun puhelinsanoman, jonka Dumbin siekailematta repäisi auki ja luki vahvasti hämärtävillä silmillään.
— Onko ikävyyksiä? kysäisi lähellä istuva Ranskan sotilasasiamies. — Vai ovatko harjoitukset jo alkaneet?
— O-ovat alkaneet — hik — tai o-oike-a-astaan pi-pieni — hik — so-sota, lallatti Dumbin retkahtaen tuolin selkämystä vasten nukkumaan.
Toinen ajutantti, kapteeni Kopinsky, rupesi nyt vuorostaan virkaatekeväksi isännäksi.
Kahden tienoissa silmäsi venäjää ymmärtävä Puolan sotilasasiamies sattumalta pöydälle pudonnutta puhelinsanomaa. Hän kavahti äkkiä pystyyn ja päästi kuuluvan kirouksen.
Mutta herrat eivät joutuneet Pietariin, ennen kuin vasta kello viisi aamulla, sillä junamiehistölle oli annettu lomaa. Eivätkä puhelimet selittämättömästä syystä junassakaan toimineet.
— Käskyä on noudatettava, sanoi kenraali Kataja esikuntapäällikölleen. — Ylivoima maalla on enemmän kuin kaksinkertainen. Ilmassa emme tällä kerralla voi asettaa vastaan mitään. En haluaisi millään ehdolla antautua tähän taisteluun, mutta käsky on käsky. Toistamiseen en voi enää toimia vastoin selviä määräyksiä. Se olisi melkein kapinoimista keskellä sotaa. Tee tarpeelliset lisäykset ja lähetä käsky — semmoisenaan — edelleen Marttiselle.
Armeijakunnan komentaja antoi kädessään olevan puhelinsanoman esikuntapäällikölle, joka poistui. Kenraali syventyi katselemaan Sortavalan seudun karttaa.
Rajalta Salmin kautta marssivat venäläiset joukot olivat matkallaan kohdanneet vain vähäisiä suomalaisosastoja. Nämä olivat hidastuttaneet tuntuvasti etenemistä, olivatpa aiheuttaneet tuntuvaa mieshukkaakin, mutta nyt lähenivät etujoukot jo Impilahden ja Suistamon rintamaita. Ja sieltä oli Läskelänjoelle matkaa vain parikymmentä kilometriä.
Suojärven kautta marssivat olivat sitävastoin vasta Ägläjärvellä ja odotettavissa Värtsilään ja Pälkjärvelle viikon kuluttua. Salmin kautta marssi suunnilleen 40,000 ja Suojärven kautta 30,000 miestä.
Laatokan pohjoispuolella toimi venäläisten hyökkäysvoimia vastaanottamassa kuudes divisioona. Sortavalan—Värtsilän linjalla ja Laatokan—Jänisjärven välisellä, Läskelänjokeen saakka ulottuvalla kannaksella oli divisioonan joukkoja koolla lähes 20,000 miestä. Loput olivat hajanaisina osastoina vihollisen selän takana Salmin ja Kitelän pitäjissä sekä osa ehkäisemässä etenemistä Suojärveltä.
Laatokan ja Jänisjärven välinen kannas oli linnoitettu. Linnoitusalueen itäreunaa rajoitti Läskelänjoki. Näitä linnoituksia ei pidetty enää ensiluokkaisina, vaan jo osittain vanhentuneina. Niiden avulla aikoi kenraali Kataja kuitenkin divisioonan komentajan tekemän suunnitelman mukaisesti pysäyttää Salmista marssivan vihollisen etenemisen. Kaikessa hiljaisuudessa aikoi hän keskittää suurimman osan joukkoja edullisiin asemiin Jänisjärven länsipuolelle, odottaa siellä Suojärveltä saapuvaa, pienten osastojen koko ajan hätyyttämää ja väsyttämää vihollista, sekä tuhota sen hyökkäämällä sitä vastaan edestä ja takaa. Vasta sitten tuli käydä Läskelänjoella seisovien vihollisjoukkojen kimppuun samalla tavalla. Neljässä päivässä ehdittäisiin sisämaasta tuoda myöskin apujoukkoja noin 10,000 miestä. Taistelu olisi, ellei odottamatonta tapahtuisi, melkein tasaväkinen.
Tällainen oli suunnitelma. Sitä ei sotavoimien päällikkö kuitenkaan hyväksynyt. Hän oli puuttunut asiaan antamalla käskyn, että Salmista marssivaa vihollista vastaan oli hyökättävä Läskelänjoen itäpuolella, työnnettävä se erämaihin ja tuhottava. Hyökkäyksen tuli tapahtua viipymättä. Sotavoimien päällikkö ei uskonut linnoituslinjan kestävyyteen, sanottiin. Kenraali Katajan vastaväitteet eivät auttaneet ja raskain mielin käski hän hyökätä.
Tämä hyökkäys oli ensimmäinen suurempi sotatoimi, jonka sotavoimien päällikkö määräsi suoritettavaksi. Näihin saakka oli hän pysynyt melkeinpä toimettomana, yllätyksellisen ensi iskun maahan lyömänä. Jos vihollinen tunkeutuisi Läskelän linnoitusketjujen läpi, olisi tie Savonlinnaan ja Keski-Karjalaan avoinna. Tämä tietoisuus saattoi hänet tarttumaan tapausten kulkuun.
Sortavalan seutu ja lähimaasto siitä itään on korkeaa ja vaihtelevaa. Laatokan rannikolta suuntautuu pohjoiseen jyrkkärinteisiä vuori- ja kukkulajonoja, joiden välillä on kapeahkoja, syviä laaksoja. Näillä kukkuloilla kävi kuudes divisioona avoimeen taisteluun kolminkertaista ylivoimaa vastaan.
Venäläiset eivät odottaneet hyökkäystä. Se tuli heille yllätyksenä. Taistelun kestettyä viisi tuntia olivat venäläiset perääntyneet jo lähes kymmenen kilometriä. Silloin kävivät heidän kimppuunsa takaapäin metsissä piileskelleet suomalaiset partiot. Venäläiset hätkähtivät ensin, mutta huomasivat pian näiden ahdistajiensa vähälukuisuuden ja ajoivat ne takaisin.
Läskelän suunnalta jatkoi kuudes divisioona yhä hyökkäystään. Käytiin vimmattua taistelua. Jyrkillä vuorenrinteillä oli tankkien vaikea liikkua. Taistelu kehittyi yhä enemmän jalkaväkitaisteluksi.
Suomalainen jalkaväkisotilas liikkui kevyesti. Hänen varustuksensa eivät painaneet paljon. Hänellä oli puuvillasilkkiset, kotimaan mäntyjen antamista raakaaineista valmistetut alusvaatteet ja samoista aineista valmistettu paksumpi puku, johon kuului pusero ja housut. Tämän päällä oli kaasupuku, ohuesta, läpinäkyvästä, mutta kirjavaksi värjätystä ja erinomaisen kestävästä puuvillasilkistä tehty. Se ei laskenut lävitseen kaasua eikä ilmaa. Sen päällä oli vielä toinen samanlainen, mutta hieman paksumpi ja hyvin väljä kaasupuku siltä varalta, että jos toinen rikkoutuisikin, niin toinen ehkäisisi kaasun pääsyn ihoon. Pukuun liittyivät tiiviisti keinotekoisesta, kaasua läpäisemättömästä nahasta tehdyt paksupohjaiset, yli nilkan ulottuvat jalkineet ja samasta aineesta valmistetut käsineet. Kokonaisuudessaan muistutti puku jonkun verran entisaikojen lentäjien pukua, jotka kuitenkin kenttäpukuun verrattuina olivat raskaita ja kömpelöitä.
Taistelupäähineenä oli kevyestä teräksestä tehty kypärä. Sen kaksinkertaisten seinämien sisällä oli kaasunaamio. Takaa pidettiin se tavallisesti kaasupuvun reunaan tiiviisti kiinnitettynä. Etupuolta saattoi sitävastoin parilla kädenliikkeellä nostaa joko ylös kypärän sisään tai laskea alas, jolloin kauluksessa olevat laitteet heti puristivat sen tiukasti pukuun kiinni. Naamioksi ei alaslaskettavaa osaa oikeastaan voisi nimittää, sillä se oli kokonaan läpinäkyvää, silkkimäistä ainetta. Sekin oli väritetty kirjavaksi. Vain silmien kohdalla oli näköala vapaa.
Tällaiseen kuoreen sulkeutuneena ei mies ollut enää missään yhteydessä ulkoilman kanssa. Hengitysilmaa saadakseen oli hänen turvauduttava omiin vehkeisiinsä. Sitä varten oli hänellä rintansa päällä ikään kuin päällekkäin nostetuista ohuista laatikoista tehty, saumakohdiltaan taipuva panssarihaarniska. Tämän haarniskan eri osastoissa oli erilaisten kaasujen suodatuslaitteita, jotka avattiin pientä hanaa kiertämällä ja jotka laskivat lävitsensä vain puhdasta ilmaa. Käytetty, pilaantunut ilma poistui toisten laitteiden avulla. Tuntemattomien kaasujen varalta oli sotilaalla vielä samassa haarniskassa ja myöskin selässä puristetun ilman säiliö. Näillä vehkeillään saattoi hän tulla toimeen 56 tuntia kaasunaamiotaan avaamatta. Jos puristettu ilma loppui, voi hän noutaa sitä pahimmassakin kaasupilvessä lähimmästä tankista. Yksinkertaisella johdolla siirrettiin ilma tankin säiliöstä miehen haarniskaan ja selkäsäiliöön.
Täydessä kaasupuvussaan ei mies luonnollisesti voinut kuulla minkäänlaista puhetta eikä mitään komentoja. Tämän pahan haitan poistamiseksi oli hänellä kypäränsä reunan alla pieni langaton puhelin, jolla voi puhua ja kuunnella aina viidenkymmenenkin kilometrin etäisyydestä. Puhelimessa oli pieni moninumeroinen taulukko. Eri numerot merkitsivät ryhmän-, joukkueen-, komppanian- ja pataljoonanpäällikköä. Siirtämällä mukavasti asetettua osoittajaa saattoi hän siis kuulla kaikkien edellämainituiden antamat, miehistölle tarkoitetut käskyt ja tarvittaessa vastata kysymyksiin sekä antaa ilmoituksensa. Siirtämällä osoittajan ykköseen saattoi hän puhella lähimpien vierustovereidensa kanssa. Nollaan siirrettyään ei hän kuullut ulkomaailman melusta juuri mitään.
On myönnettävä, että tämä pieni, nerokas laite oli jo tämän sodan alkaessa saavuttanut täydellisyyden, jota ei vieläkään ole kyetty edistämään. Joukostaan eksynyt sotamieskin saattoi olla vihollisen kuulematta yhteydessä omiensa kanssa. Partiolle oli tämä väline mitä tärkein. Ja niin se oli jokaiselle. On oikeastaan naurettavaa, ettei tätä yksinkertaista laitosta kyetty keksimään aikaisemmin, vaan aina vuoteen 1952 saakka tyydyttiin kuuntelemaan hirvittäviä radiovehkeitä, jotka toitottivat salaisimmatkin asiat kaikelle maailmalle — silloin kuin toimivat.
Saatuaan kaatuneelta langattoman puhelimen, saattoi vihollinen tietenkin ryhtyä sillä kuuntelemaan. Tämän estämiseksi käytettiin komentoina aika-ajoin vaihtelevaa merkkikieltä, mutta voitiin koneetkin asettaa toimimaan siten, ettei niiden salaisuuksia tuntematon pystynyt saamaan niistä hevillä selvää.
Ruokansa kantoi sotilas selkärepussaan. Ruokana käytettiin hyvin pieneen tilaan mahtuvia ja hyvin keveitä säilykkeitä, jotka kaasun varalta oli puristettu ilmaa pitäviin rasioihin. Osan ruoastaan säilytti sotilas sisäpukunsa taskuissa, joten hän saattoi syödä kaasunaamiotaan avaamatta. Mukautuva kaasupuku ei estänyt käsien liikkeitä. Yhtä hyvin kuin saattaa syödä ruokapöydässä kädet silkkiliinaan kiedottuina, yhtä hyvin saattoi sotilaskin syödä ja käsitellä langatontaan kaasupukunsa estämättä. Mukana oli säilykkeinä viikon muona.
Hevosten ja niiden muonan suojeleminen kaasulta oli mahdotonta. Kaasu lopetti monituhatvuotisen ratsuväen kunniakkaat päivät. Tankki otti hoitaakseen hevosen tehtävät.
Sotilaan asestus oli yksinkertainen. Ruudilla ampuva kivääri oli tullut mahdottomaksi. Sijalle oli otettu vahvalla kierrejousella ampuva, lyhyt ja kevyt, pienireikäinen kivääri. Sotilas ei enää kantanut mukanaan patruunia, vaan pelkkiä luoteja. Niitä mahtui hänen kiväärinsä säiliöön kerrallaan kymmenen. Luotejaan kantoi hän vyötaskuissaan ja repussaan.
Kiväärin kantomatka oli lyhyt, vain noin kahdeksansataa metriä, ja luodin lävistämisvoima vähäinen. Kiväärit olivatkin likitaistelua varten. Luodin tarvitsi lävistää vain vihollisen kaasupuku, ei enempää. Tämä riitti, kaasu suoritti loput. Lyhyemmältä matkalta jaksoi joustinkiväärin luoti lävistää miehenkin. Kivääriin liittyi pitkä, melkein miekkamainen pistin. Vyöllä riippui lisäksi puukko, kirves ja lapio.
Venäläisten kiväärit kantoivat kauemmaksi, mutta olivat myöskin paljon raskaampia. Kaasupuku oli heillä myöskin toisenlainen, raskaampi, hankalampi käsitellä ja suojana epävarmempi. Venäläinen sotamies saattoi syödä vasta avattuaan naamionsa.
Suomalaisen upseerin varustus oli samanlainen kuin sotilaankin. Kivääri oli kuitenkin vaihdettu joustinpistoliin, pistin oli sama. Puhelimia oli kaksi.
Pukuineen, aseineen, kaikkineen painoi sotilaan täysi kenttävarustus vain kuusitoista kiloa. Raskaimpana osana olivat siinä luodit, jotka täytyi valmistaa raskaammasta teräksestä. Täyteen kenttävarustukseen kuului niitä viisisataa kappaletta.
Tämä varustus pienensi jälkikuljetusvaikeudet lähes kymmenenteen osaan entisistä ja teki jalkaisin marssivien joukkojen liikuntakyvyn tuntuvasti suuremmaksi. Mutta melkeinpä suhteellisesti samat edut olivat myöskin vihollisilla.
Taistelu jatkui.
Kuudennella tunnilla järjestyivät venäläiset vastahyökkäykseen. Tankit nousivat kukkulaharjanteille ja toimivat siellä liikkuvina pattereina. Ne pommittivat vastapäisiä, suomalaisten valtaamia harjuja ja tekivät olon niillä mahdottomaksi. Ne eivät voineet ampua kuolleisiin kulmiin kukkuloiden alapuolella, mutta näistä pitivät ilmaristeilijät huolen. Joukkojen mukana seuraavat risteilijät saivat apua pohjoisemmasta ja kylvivät laaksot pommeja täyteen. Suomalaisten rivit harvenivat harvenemistaan. Hyökkäys oli auttamattomasti epäonnistunut.
Divisioonan komentaja, kenraalimajuri Marttinen, antoi perääntymiskäskyn. Oli vetäydyttävä takaisin linnoituslinjalle ja pysäytettävä vihollinen sen edustalle. Hän pyysi apua armeijakunnan esikunnasta, mutta apua ei voitu antaa. Kauempana olevia suomalaisia joukkoja ei ehdittäisi kuljettaa taistelutantereelle ennen kuin muutamien päivien kuluttua. Divisioonan oli pidettävä puolensa omin voimin.
Hän pyysi lähettämään avuksi lentosukeltajia, vapautuakseen ilmaristeilijöistä.
Ei, niitä ei armeijakunnan komentaja lähettäisi tähän taisteluun. Niiden suhteen oli hänellä omat aikomuksensa.
Taistelu oli alkanut iltahämärissä. Aamulla oli kuudes divisioona jälleen palannut linnoitusten turviin ja räjäyttänyt sillat. Ryssät seurasivat kiinteästi. Linnoituksia pommitettiin maasta ja ilmasta käsin. Vihollinen näytti valmistelevan joen ylimenoa.
Yön taistelussa oli divisioonan miesluku vähentynyt lähes puoleen. Kenraali Marttinen ilmoitti kuitenkin voivansa pitää puolensa, mutta oli pakotettu heti sen jälkeen tarkistamaan ilmoituksensa. Saapui outoja tietoja.
Venäläiset olivat äkkiä täysin yllättämällä laskeneet maahan Sortavalan—Kirjavalahden—Vahvajärven seuduille lähes kolmekymmentätuhatta miestä. Jälkeenpäin selvisi, että kohta taistelun aikana, venäläisten perääntyessä, oli lähetetty kuljetusaluksilla Keski-Suomesta nämä joukot. Niillä piti muserrettaman suomalaisten vastarinta Jänisjärven kannaksella ja sitten piti ne jälleen kuljetettaman takaisin varsinaiseen määräpaikkaansa.
Nämä joukot hyökkäsivät suomalaisten selkään. Linnoitukset olivat rakennetut torjumaan idästäpäin tulevaa hyökkäystä. Niiden selkäpuoli oli melkein turvaton.
Kenraali Marttinen jätti vain osan joukostaan puolustautumaan idästä tunkevia venäläisiä vastaan ja käänsi päävoimansa länteen. Viimeksimainituilla joukoilla ei ollut enää apua linnakkeista. Niiden oli taisteltava maastossa.
Syntyi taistelu kahdella rintamalla, tämän sodan sitkeimpiä, verisimpiä ja pisimpiä taisteluita.
Kenraali Marttinen tiesi joukkonsa kuolemaantuomituksi. Hän halusi kuitenkin pelastaa, mitä pelastettavissa mahdollisesti oli. Hän ehdotti muutamien tuntien aselepoa ajatellen väsyneiden joukkojensa välttämätöntä lepoa ja avunsaantia. Mistä sitä olisi saatu, sitä hän ei tiennyt, mutta ehkä ihme tapahtuisi, ehkä jokin keino vielä keksittäisiin. Venäläiset epäsivät aselevon jyrkin sanoin. He tiesivät saaliin olevan käsissään.
Upseerit, aliupseerit, miehet saivat silloin tietää, ettei enää ollut kysymys pelastuksesta ja elämästä, vaan kuolemasta. Kuolemasta mahdollisimman kalliilla hinnalla. Antautumisesta ei maininnut kukaan.
Suomalaiset pysyttelivät metsissä. Sinne eivät ilmaristeilijät voineet kylvää pommejaan, sillä metsä peitti taistelevat. Monet pataljoonat, jopa komppaniatkin taistelivat jo viimeistä taisteluaan toisistaan eristettyinä. Ylhäällä ilmassa ei tiedetty, missä olivat venäläiset, missä suomalaiset. Ristelijäin oli pakko pitää silmällä ja pommittaa vain metsättömämpiä kohtia. Alas ei ollut terveellistä laskeutua.
Silloin lähettivät venäläiset toimeen pienet tiedustelukoneensa. Ne kiitivät nopeasti metsien yli melkein puiden latvojen tasalla ja saivat selvän tilanteista, tiedoittivat toisille ja pyrähtivät taas parvena yli, ampuen nopeasti pienillä pikatykeillään sekä heittäen pommejaan. Ja ne osoittivat myöskin suurille risteilijöille paikat, joihin pommeja oli heitettävä. Suomalaiset tankit eivät voineet niitä ampua, sillä puiden latvat peittivät ampuma-alan ja nopeasti kiitäviin pieniin aluksiin oli vaikea osata.
Tilanne oli kokonaan toivoton, kun korkealta yläilmoista äkkiä alkoi kuulua kiivasta ampumista. Suuria ilmaristeilijöitä putosi jysähtäen ja räjähtäen maahan, hyökkäävien venäläisten maajoukkojen sekaan alkoi sataa ilmasta terästä ja kartesseja ja taisteluonni näytti taas kääntyvän. Suomenlahdelta oli saapunut lentosukeltajaosasto ottamaan osaa taisteluun.
Kenraali Marttinen oli vieläkin kerran pyytänyt apua armeijakunnan esikunnasta. Vastenmielisesti ja vasta saatuaan nimenomaisen käskyn päämajasta lähetti Kataja taisteluun osallistumaan kuusitoista lentosukeltajaa.
— Meillä ei ole varaa menettää niistä ainoatakaan, kerrotaan hänen sanoneen. — Tunteeni vaativat lähettämään ne avuksi, mutta järkeni kieltää. Suomenlahden tapahtumien jälkeen luulen niitä kohtaavan nyt ikävän yllätyksen.
Ja niin kävikin. Lentosukeltajat olivat jo tehneet selvän risteilijöistä ja olivat selvästi voiton puolella, kun niitä vastaan hyökkäsi uusi vihollinen: pienet venäläiset tiedustelukoneet. Niitä tuli satoja jokaiselta ilmansuunnalta. Ne nousivat lentosukeltajia korkeammalle ja syöksyivät sitten parvittain näiden kimppuun.
Nähtiin jälleen yksi tämän sodan monista yllätyksistä. Lentosukeltajat olivat aikansa parhaita ilma-aluksia. Niille ei kukaan mahtanut mitään alhaalta eikä sivulta käsin, mutta ylhäältä ne voitiin murskata. Merilaivastoa tuhottaessa pakoon päässyt venäläinen tiedustelukone vei mukanaan tiedon niiden heikoista puolista. Tätä tietoa käyttivät venäläiset nyt hyväkseen. Ja niin tapahtui, että pieni, turvaton, vaarattomana pidetty kone voitti voittamattomana pidetyn. Syynä oli yksinkertaisesti se, että keveät tiedustelukoneet saattoivat nousta korkeammalle kuin raskaammat lentosukeltajat. Ylhäältä kiitivät ne kuin nuolet lentosukeltajia kohti, pyyhälsivät ohitse ja ampuivat kaikilla pikatykeillään näiden arkoja kohtia: pyörimöiden suita. Sadoista ammuksista tarvitsi vain yhden sattua. Se riitti. Lentosukeltajan koneisto joutui epäkuntoon, alus menetti tasapainonsa, syöksyi alas ja räjähti. Lentosukeltajat pudottivat kymmeniä ja satoja tiedustelukoneita, mutta siitä ei ollut apua. Yhä uusia tuli tilalle.
Taistelu maaperällä laimeni joksikin ajaksi. Kumpikin puoli seurasi jännittyneenä taistelua ilmassa. Siitä riippui lopullinen tulos.
Viisi lentosukeltaiaa oli jo pudonnut, kun laivueen komentaja ilmoitti asiasta armeijakunnan esikuntaan. Hän sai käskyn irtaantua kiusanhengistään ja palata jäljelläolevien kanssa takaisin.
Lentosukeltajat käänsivät keulansa Laatokalle. Niitä seurasivat yhä ahdistajien parvet pöristen kuin paarmat haukan ympärillä. Lentosukeltajat olivat nopeampia, mutta tiedustelukoneet pudottivat niistä vielä kaksi ennen kuin ne pääsivät lopullisesti irtaantumaan. Jättäen jälkeensä korkean vesipatsaan syöksyivät nämä kaksi hautaansa Laatokan laineisiin.
Valamon. kohdalla erkani jäljelläolevasta laivueesta yksi alus omille teilleen. Oli saatu tieto, että venäläiset kuljetusalukset makasivat suojattomina maassa kaukana maajoukoista. Niitä kohden lähti nyt lentosukeltajista yksi. Sumuverhon suojassa hiipi se niiden lähettyville, tuhosi niistä kahdeksan ja poistui ennen kuin jälleen maajoukkoja vastaan taistelevat tiedustelukoneet ehtivät hätään.
Suomalaisten maajoukkojen kohtalo oli nyt selvää selvempi. Yhä kapeammaksi supistui heidän hallussaan oleva vyöhyke. Joukot taistelivat toivotonta taisteluaan epätoivon vimmalla. Eristetyt osastot ja yksityiset miehet tekivät ihmeitä, mutta pelastusta ei ollut. Kului iltapäivä.
Linnakkeet vaikenivat. Ensin yksi, sitten toinen, kolmas . . . Vihollinen tuli yli Läskelänjoen ja tunkeutui yhä syvemmälle linnoitusalueelle. Linnake toisensa jälkeen vallattiin puolustajien kaatuessa viimeiseen mieheen.
Auringon heittäessä kultaisia säteitään suomalaisten vielä hallussaan pitämälle viimeiselle harjanteelle, johon jo kohdistui kiivas kahdenpuoleinen tykkituli maalta ja kolmas ilmasta, astui kenraali Marttinen ulos tankista, josta hän oli johtanut taistelun viimeisiä vaiheita, ja silmäili ympärilleen. Tankki oli ammuttu rikki eikä päässyt enää kulkemaan. Häntä seurasi vain esikuntapäällikkö ja ajutantti.
Kenraali katseli ympärilleen. Parisensataa miestä, apunaan muutamia tankkeja, uhmaili vielä kuolemaa. Laaksoissa vyöryi jo harjannetta kohti venäläisen jalkaväen monituhantinen joukko. Tykkituli lakkasi. Pian olisivat vihollisjoukot harjanteella.
Kenraali antoi lyhyen käskyn. Miehiä alkoi kerääntyä hänen ympärilleen. Kohta olivat jo melkein kaikki lähettyvillä.
— Toverit, haastoi kenraali puhelimeensa. — Olemme kuudennen divisioonan viimeiset. Vain pohjoisessa on pieni joukko päässyt murtautumaan läpi. Ken teistä haluaa antautua ryssille, nostakoon kätensä.
Muuan vanha, kuolemanväsynyt mies nosti puoleksi kätensä, mutta laski sen sitten hämillään alas. Hän oli ainoa, mutta hänkin peruutti aikomuksensa.
Kenraali hymyili. Sitten otti hän kaatuneelta mieheltä kiväärin ja puhui:
— Täytimme velvollisuutemme. Täytämme sen loppuun saakka. Ryssä ei saa kehua suomalaisen kenraalin ja hänen viimeisten miestensä antautuneen. Olemme hävinneet taistelun. Hävisimme sen kunnialla. Tappiomme on kerran muuttuva voitoksi. Sitä päivää emme näe, mutta se on tuleva. Ja se on oleva veremme kostopäivä. Seuratkaa!
Kenraali asetti kiväärin tanaan ja syöksyi alas harjanteelta. Miehet seurasivat. Ryssät nousivat jo harjanteen reunalle. Pieni joukko murtautui heidän lävitseen, mutta alempana rinteellä oli toisia ja laaksossa vielä enemmän. Kuin venyvä rengas kiertyi joukon ympärille vihollislauma. Pistimien nähtiin välähtelevän, kiväärinperien kohoavan ja laskevan, ympäröivä rengas kiristyi yhä tiukemmalle ja supistui vihdoin olemattomiin.
Kuudetta divisioonaa ei ollut enää olemassa.
Oli kulunut jo lähes kaksi viikkoa sodan alkamisesta. Valtioneuvosto piti presidentin puheenjohdolla istuntoaan syvällä Suomenlahden pohjalla. Erityisestä kutsusta olivat istunnossa saapuvilla eduskunnan puhemies, sotavoimien päällikkö ja armeijakuntien komentajat.
Istunto pidettiin lähes sadan metrin syvyydessä Hangosta lounaiseen erään lentosukeltajan keskiaukiossa. Istunnon sotaista luonnetta tehostivat tykit kummallakin sivuseinämällä ja katossa riippuvat ammukset. Ikkunat olivat peitetyt verhoilla, joten ulkopuolella parveilevat uteliaat ahvenetkaan eivät päässeet tirkistämään neuvottelupöydän salaisuuksiin.
Salassa oli istunto pidettävä ja paikassa, jossa minkäänlainen yllätys ei voinut tulla kysymykseen. Turvallisin paikka oli merenpohja. Lentosukeltajat kuljettivat osanottajat kohtauspaikalle. Presidentin aluksen saavuttua asettui toinen sen viereen tasaiselle merenpohjalle, aluksesta työntyi toisen kylkeen kiinni harmonikkaa muistuttava teräslaite, joka kiinnitettiin tiiviisti seinään, ovet avattiin, ja lyhyt käytävä aluksien välillä oli valmis. Vieraansa jätettyään irtaantui alus jälleen jättäen tilaa toiselle, ja poistui kauemmaksi vartiopaikalleen mahdollisten venäläisten vedenalaisten varalta, joiden täällä päin liikuskeleminen ei kuitenkaan ollut luultavaa. Paras oli sentään pitää varansa.
Ulkoministeri lopetteli juuri laajahkoa selostustaan yleisestä poliittisesta tilanteesta ja ulkomaisen avunsaannin mahdollisuuksista.
— Kaikesta edellämainitsemastani voimme siis tehdä seuraavan yhteenvedon: Balttian liitto olisi nähtävästi halukas yhtymään sotaan käsittäen sodan taisteluksi Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan olemassaolosta, mutta yhtymisen estää Saksa, Venäjän liittolainen. Skandinavian maista ei ole avunsaannin toivoa. Näiden maiden yhä pienemmiksi supistetut armeijat, oikeammin poliisijoukot, eivät ole mitenkään sotaan valmiit ja sitäpaitsi ratkaisee asian se, että hallituksien sekä myöskin yleinen mielipide on ehdottoman puolueettomuuden kannalla, puolueettomuuden, joka ei salli edes aineellista apua aseiden tai elintarpeiden kuljetuksen muodossa. Ranska ja Italia tukevat asiaamme vain siveellisellä tuellaan; sotatarpeiden saanti voisi myöskin olla mahdollinen. Balkanin maat eivät tule kysymykseen. Euroopan valtakunnista on siis jäljellä vain Englanti. Sotatoimiin Venäjää vastaan ei Englanti kuitenkaan ryhdy, sillä se merkitsisi sotaa myöskin Saksan kanssa, ja Intiassa on levotonta. Kuten Englannin lähettiläs sir Doyle on minulle ilmoittanut, on ainoa tapa, millä Englanti katsoo voivansa julkisesti tällä hetkellä meitä avustaa, jyrkkäsanainen nootti, jossa Englanti yhdessä niiden valtioiden kanssa, joiden alamaisia surmattiin yllättävässä hyökkäyksessä, vaatii Venäjältä selitystä ja hyvitystä. Nootti ei kuitenkaan missään tapauksessa saa johtaa sotaan, lisäsi lähettiläs, mutta voi se tuntuvasti kääntää maailman yleistä mielipidettä meille suopeaksi. Onhan tunnettua, että venäläinen valtiotaito on keinoillaan osannut salata hyökkäyksen todellisen luonteen, ja monissa maissa on lehdistö — joko rahan vaikutuksesta tai muuten — vielä sitä mieltä, että syy sotaan on Suomen. Yleisen mielipiteen meille suopeaksi muokkaaminen on tärkeätä, jos, kuten ajattelen, lainojen ottaminen ulkomailta on tarpeellista.
Presidentti nyökkäsi.
— Minulle on myöskin vihjaistu, jatkoi ministeri, — että Englanti mahdollisesti yksin tai yhdessä Yhdysvaltain kanssa olisi ehkä halukas myöntämään meille huomattavan lainan verrattain edullisilla ehdoilla, jos maa osoittautuu kestäväksi. Myöskin japanilaiselta taholta on annettu samanlainen, jopa vieläkin selvempi vihjaus. Henkilö, joka minulle asiasta tiedoitti ja jonka nimeä en ole oikeutettu ilmaisemaan, sanoi suoraan, että Japani mielellään näkee Venäjän heikontuvan ja että Japanin koko kansan myötätunto on meidän puolellamme.
Presidentti nyökkäsi taas. Ministeri jatkoi:
— Lisäksi sain kautta rantain tietää, että Japani on jo kaikessa hiljaisuudessa lisännyt sotavoimiaan Mandshuriassa estääkseen Venäjää kuljettamasta pois Uraalin takaisia joukkojaan. Tämä toimenpide merkitsi yhden uuden ikäluokan kutsumista aseisiin Venäjällä, jonka taloudellinen elämä siitä epäilemättä taas jonkun verran kärsii. Myöskin Turkki on vahvistanut rajoillaan olevia voimiaan muka estääkseen salakuljetusta. Tämä on pakottanut Venäjän puolestaan sijoittamaan huomattavia joukko-osastoja sikäläisille rajoilleen sekä tataarialueilleen, joilla turkkilaisten mainitaan salassa puuhailevan jotakin. Kiinasta ei tiedetä muuta, kuin että se varustautuu jatkuvasti ja että tunnuslause: »Aasia aasialaisille!» kaikuu siellä yhä kovemmin. Olen tahallani jättänyt viimeiseksi Unkarin. Ollen slaavilaisten kansojen ja Saksaan yhtyneen Itävallan puristamana ei se luonnollisesti voi meitä suoranaisesti auttaa. Tänään sain sikäläiseltä lähettiläältämme ilmoituksen, että rahallista apua ollaan valmiit antamaan sikäli kuin voidaan, ja että vapaaehtoisina Suomeen lähteviksi on jo kirjoittautunut yli 20,000 miestä. Sodan johdon päätettäväksi jää tämän avun käyttäminen. Tällainen on tilanne, lopetti ministeri, kumarsi kevyesti ja istuutui.
— Kuten herrat kuulivat, olemme ja jäämme siis yksin. Ja yksin on meidän kestettävä, sanoi presidentti.
Presidentti oli jykevätekoinen ja suorasukainen, vaatimaton mies, harvasanainen puheissaan, mutta päätöksissään ja teoissaan järkkymätön. Väitettiin hänen olemukseltaan ja kasvonpiirteiltään muistuttavan itsenäisen Suomen ensimmäistä valtionhoitajaa Pekka Svinhufvudia.
— Ulkoministerin lausunnosta on se kohta, jossa mainittiin lainansaannin mahdollisuuksista, otettava huomioon. Mitä on valtiovarainministerillä tässä suhteessa sanottavana? — jatkoi presidentti.
— Koska Englannin edut vaativat meidän tukemistamme tavalla tai toisella, pidän lainansaantia sieltä mahdollisena. Yhdysvallat ja Japani tulevat myös kysymykseen, mutta puollan viimemainittua, sillä silloin emme joudu tekemisiin Wallstreetin juutalaisten kanssa. Laatimieni laskelmien mukaan — ministeri otti salkustaan numeroilla täytetyn paperipinkan — tarvitsemme omien varojemme lisäksi neljän miljaardin lainan. Nämä varat käytetään kokonaan sotalaitoksen tarpeisiin. Hallinnollisiin ja muihin menoihin seka avustuksiin riittävät toistaiseksi omat varamme edellyttäen, että yksityispankkien kaikki käteisvarat ovat käytettävissä.
— Luonnollisesti, sanoi presidentti — ne otetaan.
— Herra presidentti, kuului kitisevä ääni sivupöydän äärestä, josta nousi seisaalleen kuivettunut, kumaraselkäinen, kaljupäinen ja likinäköinen herra — oikeuskanslerina on minun huomautettava, että tällainen toimenpide on laiton.
— Nyt on sota-aika, vastasi presidentti hymähtäen — ja sitäpaitsi ovat pankit itse tarjonneet ryssien pelosta varansa valtiolle lainaksi.
— Jahah, se muuttaa asian, muuttaa asian — hm.
Oikeudenkäytön korkein valvoja istuutui.
— Ehdotan siis lainan otettavaksi, kolme miljaardia Englannista ja yhden Japanista, jatkoi oikeudenvalvojan keskeyttämä ministeri. — Vakuudeksi tulisi nimetä Imatran voimakeskus ja rautatiet.
— Laina päätettäneen otettavaksi? kysyi presidentti jo valmiina nuijimaan päätöksen.
— Panen vastalauseeni, narahti taas sivupöydän äärestä ääni kuin rasvaamaton sarana. — Valtion lainanotto on eduskunnan päätettävä.
— Kansleri ehkä käsittää, että eduskuntaa on nyt mahdoton kutsua koolle?
— Jahah, saattaa olla, mutta lain vaatimus on täytettävä.
— On hankittu puhelimitse edustajain enemmistön suostumus. Tapa on tosin epätavallinen eikä lainkirjaimen mukainen, mutta ainoa mahdollinen, selitti presidentti. — Edustajat ovat valtuuttaneet minut kaikissa sotaa koskevissa asioissa toimimaan harkintani mukaan yhdessä valtioneuvoston kanssa.
— Tapa on laiton ja pyydän ottamaan kohta sanelemani perustellun lausuntoni pöytäkirjaan, narisi ovensarana istuutuen samalla muovailemaan lausuntoaan.
— Otetaan, otetaan, myönteli presidentti. — Laina siis hankitaan?
Nuija kalahti pöytään ja siirryttiin seuraavaan asiaan.
Maatalousministeri selosti elintarvetilannetta. Viljaa ja säilykkeitä riittäisi neljäksi kuukaudeksi. Jos neljänneskään sadosta saataisiin korjatuksi, päästäisiin tammi- tai ehkä helmikuuhunkin. Elintarpeita olisi kuitenkin jo ajoissa ryhdyttävä hankkimaan ulkomailta. Balttian maista saataisiin niitä varmuudella ostaa, mutta niiden kuljetus ja jakelu tulisi tuottamaan arvaamattomia vaikeuksia, kun vihollisen ilmalaivat epäilemättä koettaisivat ehkäistä kaiken elintarpeiden saannin.
Ministeri valtuutettiin ryhtymään viipymättä elintarvehankintaan ja sopimaan niiden kuljetuksesta ja jakelusta viranomaisten kanssa.
Oikeuskansleri oli saanut lausuntonsa valmiiksi ja halusi sanella sen pöytäkirjaan.
— Meillä ei ole aikaa muodollisuuksiin, jyrähti presidentti.
— Jahah, mutta lakia on noudatettava. Samalla haluaisin esittää erinäisiä muitakin seikkoja, jotka muodostuvat — ovat jo muodostuneet — valitettaviksi epäkohdiksi. Läheskään kaikkialla eivät oikeudet ole voineet kokoontua — on hävitetty istuntohuoneustojakin — eikä myöskään jo lainvoiman voittaneita ulosottotuomioita ole voitu panna täytäntöön. Ja myöskin — — —
— Nythän on sota, keskeytti presidentti toisten hymyillessä. — Istukaa alas ja laittakaa vastalause.
Lainvalvoja vaipui huoaten tuolilleen ja siveli hajamielisenä otsaansa. Sitten näytti hän muistavan jotakin ja nousi taas.
— Herra presidentti. Ottaen huomioon nykyisen laittoman ajan vaikeuden kuin myös sen, että lainkirjain siitä huolimatta täytettäisiin, ehdotan myönnettäväksi kuuden kuukauden moratorion, joka olisi määrättävä taannehtivaksi sodan alkamispäivään saakka. Lain mukaan on presidentillä yhdessä valtioneuvoston kanssa oikeus — —
Presidentti vilkaisi toisiin herroihin ja napautti nuijan pöytään.
— Myönnetty.
— se tehdä sodan tai siihen verrattavan vaikean ahdinkotilan aikana, jatkoi säikkymätön oikeudenvalvoja.
Käsiteltiin joukko muita asioita, jonka jälkeen presidentti kääntyi tähän saakka äänettöminä syrjässä istuneiden kenraalien puoleen.
— Tunnemme sotatapahtumien kulun, mutta pyydän siitä huolimatta sotavoimien päällikköä selostamaan tilannetta pääpiirteissään.
Kenraali nousi pystyyn ja astui seinälle ripustetun kartan ääreen. Hän oli lihava, punakka, iältään jo joukon seitsemättäkymmentään elävä mies. Edestäpäin peitti toista leukaa pujoparta ja kaljulle päälaelle oli silmänlumeiksi kammattu poikittain joitakin harvoja haivenia. Kasvonpiirteet eivät ainakaan tällä hetkellä osoittaneet erikoista tahdonlujuutta, ja katse oli epäröivä ja neuvoton. Hän oli etevän kouluttajan ja järjestelijän maineessa, mutta monesti, useimmiten, tapahtuu niin, että hyvä ja mallikelpoinen rauhanaikainen upseeri on sodan sattuessa kykenemätön ratkaisemaan tosisodan asettamia kysymyksiä. Näin oli käynyt kenraalinkin. Hänen korkealla loistanut tähtensä oli auttamattomasti laskemassa.
Kenraalin selostus oli lyhyt. Karjalan kannaksella oli vihollinen ilman suurempia taisteluita edennyt Vuokselle. Viipuria ja Imatran voimakeskusta piiritettiin edelleen. Laatokan pohjoispuolella oli vihollinen kuudennen divisioonan tuhoutumisen jälkeen edennyt Savonlinnaa kohden, mutta pysäytetty Parikkalassa Simpeleen vesistön eteen. Pohjoisempana oli vihollisen käsiin joutunut Joensuu, Lieksa ja Nurmes. Kyminjoelta oli vihollinen edennyt länteen noin kolme peninkulmaa ja suunnilleen saman verran, paikoitellen enemmänkin, linjalla Heinola—Oulunjärvi. Hämeenlinna ja Tampere olivat uhattuja. Vilppulan itäpuolella oli ryhdytty suurehkoon taisteluun, jossa eteneminen hetkeksi pysäytettiin, mutta menetettiin siinä lähes kolme rykmenttiä. Oulunjoelta etelään etenevä vihollinen oli murtanut sitkeän vastarinnan Siikajoella ja Pyhäjoella sekä saapunut jo Kalajoelle. Oulunjärven itäpuolella olevan vesistön ja Pielisjärven—Iisalmen välinen alue oli kokonaan vihollisen hallussa. Hangossa maihin nousseet joukot olivat jo vallanneet Lohjan. Taistelu Karjalla oli päättynyt suomalaisille onnettomasti. Venäläisten Suomenlahteen nojaava itäinen siipi oli jo edennyt puolimatkaan Helsinkiä kohden. Lapissa piiritettiin kaivoksia yhä. Ahvenanmaalla ja Merenkurkussa olivat maahanlaskujoukot paikoillaan, mutta tekivät vihollisen ilmalaivat niistä käsin, niin kuin kaikkialla muuallakin, alituisia hävitysretkiä kauas sisämaahan, etenkin seuduille, joissa suomalaisia joukkoja tai varikkoja oletettiin olevan.
Kenraali lopetti. Herrat istuivat äänettöminä. Sotavoimien päällikkö hypisteli käsissään karttakeppinä käyttämäänsä kynää ja näytti nololta.
— Kuinka suuret ovat tappiomme? kysyi presidentti hetken kuluttua.
— Kaatuneina ja kadoksiin joutuneina olemme menettäneet tasaluvuin 112,000 miestä, vastasi kenraali vastahakoisesti.
— Mutta sehän on jo suunnilleen neljännes koko sotavoimastamme! huudahti oikeuskansleri, hermostunut herra.
Ministerit katselivat kenraalia kauhistuneina. Aikaisemmin oli heille ilmoitettu varsin toivorikkaita tietoja, eivätkä he tunteneet tappioiden koko laajuutta. He eivät vähästä hämmästyneet, mutta nyt he säikähtivät.
Vallitsi hiljaisuus. Kuului vain kynän hiljainen naputus presidentin ajatuksissaan naputtaessa sillä pöytää. Hänen katseensa oli kiinteänä ja tutkivana kohdistettu kartan ääressä vielä seisovaan kenraaliin.
— Miten arvostelee kenraali tilanteen? kysyi hän vihdoin.
Kenraali näytti kiusaantuneelta ja epäröi.
— Hm, vastasi hän vältellen — vihollisen ylivoima on suuri . . .
Presidentti odotti jatkoa, mutta sitä ei tullut.
— Kauanko kenraali arvelee sodan kestävän? uudisti hän kysymyksensä hieman toisessa muodossa.
— Hm, hyvin vaikea sanoa, vaikea sanoa — riippuu tulevista tapahtumista . . .
— No, Herran nimessä, uskooko kenraali meidän kestävän vai ei? pamautti presidentti käyden jo kärsimättömäksi. Toiset kuuntelivat jännittyneinä.
— Jos joku ulkovalloista yhtyy sotaan, saatamme kestää, vastasi kenraali viivytellen. — Muuten — korkeintaan kolme kuukautta . . .
— Kolme viikkoa, virkkoi kenraaliluutnantti Kataja tyynesti paikoiltaan kenenkään kysymättä. — Ei enempää tällä menolla.
— Mitä kenraali sillä tarkoittaa?
— Sitä, mitä sanoin.
— Kenraalin käsitys on siis se, ettemme kestä kolmea viikkoa kauempaa? sanoi presidentti.
— Ei tällä menolla. Kolmen viikon kuluttua ei riveissämme ole enää neljättä osaakaan. Olemme silloin niittäneet kunnian, mutta menettäneet sodan.
Presidentti naputteli yhä kynällään pöytään ja kääntyi sotavoimien päällikön puoleen.
— No, kenraali. Kumpi on oikeassa?
— Herra presidentti, vastasi tämä. — Kenraali Kataja saattaa ehkä nähdä selvemmin. Voi tapahtua, ettemme kestä kolmea viikkoa kauempaa.
Ministerit tulivat yhä levottomammiksi ja kuiskailivat keskenään.
— Haluaisin kuulla armeijakuntien komentajain mielipiteet.
Kenraalit katsahtivat toisiinsa. Sitten pysähtyi heidän katseensa toisen armeijakunnan komentajaan. Hänen oli puhuttava.
Kenraali Kataja nousi ylös.
— Herra presidentti, alkoi hän ja hänen äänessään oli kuin kaukaisen surumielisyyden sointu. — Olen sotilas ja olen tottunut noudattamaan minulle annettuja käskyjä silloinkin kuin ne ovat tuntuneet oudoilta. En ole tottunut arvostelemaan esimieheni toimenpiteitä. Jos nyt olen sen pakotettu tekemään, on siihen yksinomaisena syynä isänmaani epätoivoinen tila ja huutava hätä. Sota ei ole vielä kestänyt kahta viikkoa. Yli satatuhatta urhoollista, maalleen välttämätöntä miestä on uhrattu jo tänä lyhyenä aikana, ja heistä lähes puolet taisteluissa, joiden tulos on ollut jo etukäteen selvä. Jos näin jatkuu, on armeijamme kolmessa viikossa sulanut melkein loppuun ja neljän viikon kuluttua on se kaatunut viimeiseen mieheen. Mielipiteeni on, että tätä sotaa alusta alkaen ei ole johdettu siten kuin sitä olisi pitänyt johtaa. Vihollinen voi täydentää rivinsä, me emme voi. Suurissa taisteluissa vihollisen suunnaton ylivoima voittaa meidät maassa ja ilmassa. Jos mieli jatkaa tätä sotaa, on sitä käytävä kokonaan toisien periaatteiden mukaan, joita en ryhdy tässä tarkemmin selittämään. Ellei sotaa haluta jatkaa toisella tavalla, niin — tarjotkaa viholliselle rauhaa jo tänään ja ilman ehtoja.
— Neuvotteko rauhaa? kysyi sotavoimien päällikkö.
— En. Rauha toisi mukanaan orjuuden, pahemman kuin orjuuden. Se hävittäisi kansamme kansakuntien joukosta. Puollan sotaa.
Seurasi taas hetken äänettömyys. Sitten nousi ensimmäisen armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Auer pystyyn.
— Herra presidentti, sanoi hän. — Yhdyn kaikessa kenraali Katajaan. Haluaisin lisätä vielä jotakin, mitä kenraali Kataja ei ole esiintuonut kai väärinymmärrystä peläten. Toinen armeijakunta on toiminut omien, ei armeijan ylijohdon laatimien suunnitelmien mukaan. Seurauksena on ollut, että armeijakunta on toimintakykyinen, on menettänyt väkeä vain suhteellisen vähän, vaikka se onkin koko ajan taistellut moninkertaista ylivoimaa vastaan ja lisäksi vaikeammissa olosuhteissa kuin muut. Se on estänyt vihollista saamasta mitään aikaan. En laske mukaan Sortavalan onnetonta taistelua, sillä siihen se pakotettiin vastoin tahtoaan. Se on jo tuhonnut vihollisia kaksi kertaa itseään suuremman määrän. Sen sodankäynnin periaatteet ovat osoittautuneet teoissa oikeiksi. Nämäkin lyhyesti mainitsemani seikat osoittavat kenraali Katajan mielipiteen oikeutetuksi ja sodan toisella tavalla jatkamisen mahdolliseksi.
Kolmannen armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Sinkko yhtyi annettuihin lausuntoihin.
Komentajain sanat tekivät vaikutuksensa. Sotavoimien päällikkö istui äänettömänä tuijottaen eteensä, mutta nousi sitten pystyyn ja pyysi lyhyesti vapautusta virastaan.
— Myönnetään, virkkoi presidentti totisesti. — Siirrytte jäseneksi sotaneuvostoon siksi, kunnes uusi sotavoimien päällikkö antaa teille toisen tehtävän.
Eronsaanut kumarsi ja poistui luvan saatuaan viereiseen kajuuttaan. Hän lähti kalpeampana kuin tavallisesti tietäen osansa näytellyksi loppuun.
Presidentti neuvotteli hetkisen sotaministerin kanssa hiljaisella äänellä. Sitten kääntyi hän kenraali Katajan puoleen.
— Pyydän kenraalia vielä selittämään, minkälaiseksi arvioitte tilanteen ja mahdollisuudet.
Kenraali selitti. Lyhyesti ja asiallisesti. Sitten kysyi presidentti ministerien mielipidettä sodan jatkamisesta.
Niin suuri oli kenraali Katajan sanojen vaikutus, ettei ainoakaan epäröinyt.
— Sotaa on siis jatkettava. Tiedän vihollisen suostuvan rauhaan vain ilman minkäänlaisia ehtoja. Siihen emme alistu. Sotavoimien on saatava uusi päällikkö. Nimitän teidät, kenraali Kataja, tästä hetkestä alkaen kaikkien sotavoimien ylipäälliköksi.
Kenraali Kataja nousi pystyyn.
— Herra presidentti. Olen katsonut velvollisuudekseni lausua suoria sanoja ja olen ehkä niillä aiheuttanut esimieheni eronpyynnön. En näin ollen katso voivani ryhtyä hänen toimeensa. Ehdotan kenraali Aueria.
Tämä kieltäytyi jyrkästi ehdottaen kenraali Katajaa, joka uudelleen kieltäytyi.
— Olette sotilas, sanoi presidentti, — ja sotilaan on toteltava.
Kenraali Kataja kumarsi, mutta virkkoi:
— Tottelen. Otan päällikkyyden vastaan. Sellaisessa tehtävässä ja nykyisessä tilanteessa on kuitenkin eräs edellytys, jota ilman en katso voivani menestyksellä toimia.
— Mikä?
— Diktaattorin valtuudet.
Molemmat voimakkaat miehet, presidentti ja kenraali, katselivat toisiinsa tiukasti silmiin.
— Hyvä on, minä alistun, sanoi presidentti totisena. — Onko herroilla mitään sanottavaa?
Eduskunnan puhemies otti puheenvuoron:
— Suomen perustuslaki ei tunne diktaattoria. Lain mukaan voi presidentti siirtää sotavoimien ylipäällikkyyden sopivaksi katsomalleen henkilölle. Näen tilanteen kuitenkin sellaisena, että kaikki valta on sodan ajaksi keskitettävä yhden miehen käsiin. Muuta keinoa ei ole.
Oikeuskansleri lausui mielipiteensä:
— Asia koskee perustuslakia ja olisi siis eduskunnan ratkaistava. Ymmärrän, ettei eduskuntaa saada nyt mitenkään koolle. Laki ei tunne diktaattoria, mutta ei tunne myöskään tällaista hätää. Oikeudenkäytön korkeimpana valvojana on minun vaikea neuvoa hituistakaan poikkeamaan lain selvältä tieltä, mutta en näe muuta pelastusta. Kansan olemassaolo on tärkeämpi kuin laki. Pyydän, että tämä lausuntoni tarkoin merkitään pöytäkirjaan, voidakseni siitä vastata asianomaisessa paikassa ja aikana.
Uusi ylipäällikkö ja kaikkinaisen vallan yksinomainen haltija ryhtyi heti käyttämään valtaansa.
— Valtioneuvoston äskeinen päätös lainanotosta muutetaan. Ei oteta neljää, vaan kahdeksan miljaardia. Puolet Englannista, puolet Japanista. Vakuudeksi annetaan myöskin Lapin kaivokset. Lainanantajat saavat lähettää maahan valtuutettujaan — jos haluavat. Maatalousministeri lähettää jo tänään Viroon ja Latviaan konsuleille määräyksen ostaa viljaa ja säilykkeitä yhdeksi vuodeksi.
— Vuodeksi?
— Niin, vuodeksi. Sota kestää ainakin vuoden.
— Mutta elintarpeiden kuljetus ja jakelu?
— Ostatte ne ensin, puhutte jakelusta vasta sitten. Ilmoitatte minulle, milloin tavarat ovat valmiit kuljetettaviksi.
Ylipäällikkö jätti ministerin tuumimaan ja kääntyi sotaministeriin.
— Tarvitsen kolmesataa lentosukeltajaa. Niissä tehdään erinäisiä parannuksia, jotka kuitenkin vain helpottavat työtä. Kuinka pian voitte ne valmistaa?
Sotaministeri mietti.
— Kiireimmässä tapauksessa vuodessa.
— Saatte aikaa kahdeksan kuukautta.
— Mutta Lapin kaivokset ja tehtaathan ovat piiritetyt!
— Ne vapautetaan. Annatte käskyn töiden alkuunpanemisesta jo tänään. Tilaatte Englannista vähemmän tärkeät osat. Ne kuljetetaan sitten myöhemmin paikkaan, jossa alukset pannaan kokoon. Kolmekymmentä alusta tulee olla valmiina syyskuussa, loput maaliskuussa. Samalla annatte rakentaa viisikymmentä vesitiivistä tankkia, jotka ovat varustetut kahta vertaa tavallista leveämmillä telaketjuilla ja pyörillä kuin entiset. Asestusta ei tarvita, mutta niiden sijaan asetetaan vahvat valonheittäjät.
— Mihin kummaan —?
— Elintarpeiden kuljetukseen Virosta. Kun vihollinen ei anna meidän kulkea ilmassa eikä veden pinnalla, kuljemme veden alla, pohjassa. Matkaahan on vain kahdeksan peninkulmaa.
Ministerit katselivat ihmeissään uutta käskijää tämän jaellessa vastaansanomattomalla äänellä määräyksiään. Heidän ällistyksensä oli tuleva vieläkin suuremmaksi.
— Kaikki muut, paitsi sota-, ulko-, valtiovarain- ja maatalousministeriöt lakkautetaan sodan ajaksi. Ette voi kuitenkaan toimia. Lähettäkää virkamiehenne armeijaan. Siellä heistä nyt on suurempi hyöty.
Monet ministerit avasivat suunsa yht’aikaa sanellakseen tavanmukaisen eriävän mielipiteensä, mutta ylipäällikön tuima katse sai heidät ne viipymättä sulkemaan.
— Pakatkaa tärkeimmät paperinne laatikkoihin ja kaivakaa vaikka maahan. Äsken mainitsemani ministeriöt muutetaan ensi yönä Viipurin seuduille mukanaan vain neljäs osa virkamiehistään. Valitkaa kelvollisimmat. Kaikki valtion käteisvarat ja arvopaperit viedään myöskin Viipuriin. Kello yksi yöllä on kymmenen lentosukeltajaa Suomenlinnassa valmiina vastaanottamaan herrat sihteereineen ja tavaroineen. Ne kuljettavat teidät Viipuriin.
— Mutta —
— Ylihuomenna marssivat ryssät Helsinkiin — sitä ei voida asiain näin ollen estää. Suomenlinnaa ei ehkä voida puolustaa, en vielä tunne tätä asiaa tarkemmin. Ryssät haluavat tietysti kernaasti saada vangiksi maan hallituksen. Etsikööt sitä Helsingistä eikä Pietarin porteilta. — Minulla on myöskin kunnia pyytää herra presidenttiä saapumaan vieraakseni Viipurin vanhaan linnaan. Toivon samalla, että herra presidentti hyväntahtoisesti ottaa käsiinsä hallinnollisten ja yleensä siviiliasiain johdon. Toivon, että ymmärrätte minut oikein. Tiedän suuresta kokemuksestanne ja arvovallastanne koituvan asiallemme korvaamatonta hyötyä.
— Mielihyvällä autan, myönteli presidentti, joka koko ajan oli itsekseen hymähdellyt herrojen ällistykselle. — Miksi juuri Viipuriin, valtakunnan rajalle, vaaranalaisimpaan paikkaan?
— Se on tällä hetkellä Suomen turvallisin paikka. Siellä tulee sijaitsemaan päämaja ja se on ensi talven sotatoimien luonnollisin johtopaikka.
— Kuinka niin?
— Tätä sotaa ei lopeteta Suomessa. Se lopetetaan ja voitetaan aikanaan Venäjällä, vastasi ylipäällikkö ja otti lakkinsa.
Ylipäällikön vaihdoksen seuraukset näkyivät pian. Sodan luonne muuttui. Suomalaiset joukot saivat uutta uskoa ja viholliset hermostuivat. Yhden ainoan miehen taipumattomasta tahdosta, loppumattomasta voimasta ja järkkymättömästä uskosta riitti pisara jokaiselle. Kaikkialla tiedettiin jo hänen ensimmäiset toimenpiteensä toisen armeijakunnan komentajana — liikekannallepano ennen yllätystä, Viipurin loistava puolustus, merilaivastojen tuhoaminen, tapahtumat Karjalan kannaksella ja Imatralla sekä monet muut — ja häneen luotettiin. Hänellä oli valta sellainen, joka vain harvoilla sotapäälliköillä oli ollut — valta, joka pakotti jokaisen tekemään kaikkensa ja muutti suunnitelmat teoiksi. Hän saattoi voittaa, mutta kärsiä tappioitakin arvovaltansa niistä kärsimättä.
Helsinki luovutettiin taistelutta. Ihmeissään marssivat ryssät joka suunnalta kaupunkiin. Siellä kohtasi venäläisten joukkojen komentaja Englannin, Ranskan, Yhdysvaltojen, Japanin, Turkin, Italian, Balttian maiden ja Skandinavian valtakuntien lähettiläät, jotka täsmällisin sanoin esittivät vaatimuksen, ettei kaupunkia siellä asuvien ja muualta maasta sinne rientäneiden monien ulkomaalaisten takia saisi vahingoittaa. Komentaja pyysi neuvoa Pietarista ja suostui sen jälkeen esitykseen.
Suomenlinnan uloimmat linnakkeet puolustautuivat. Ryssät pommittivat niitä ilmasta.
Ahvenanmaalla olevat 10,000 vihollissotilasta eivät olleet ampuneet vielä laukaustakaan koko sodan aikana. Siellähän ei ollut suomalaista sotaväkeä, sillä jo v. 1920 Ruotsin vaatimuksesta tehdyn sopimuksen mukaan oli Ahvenanmaan saaristo oleva vapaa sotaväestä. Nyt elelivät ryssät siellä Helsingin valtauksen jälkeen huolettomina ja rakentelivat linnoituksiaan.
Muutamana pilvisenä heinäkuun yönä sai heidän huolettomuutensa kaamean lopun. Joukko suomalaisia lentosukeltajia syöksyi nukkuvien ryssien kimppuun ja tuhosi melkein tyystin sekä nämä että kaikessa rauhassa maahan laskeutuneen ilmalaivaston.
Jo sitä ennen, uuden ylipäällikön toimeensa ryhtymisen neljännen päivän iltana, oli kaukana pohjoisessa näytelty samanlainen näytelmä. Kaukaa Venäjän puoleisen Karjalan ylitse kulkien saapui sinne muutamana yönä neljäkolmatta lentosukeltajaa, jotka viipymättä kävivät kaivoksia ja tehtaita piirittävien vihollisjoukkojen kimppuun. Samanaikaisesti hyökkäsivät piirittäjien selkään erämaihin kerääntyneet Pohjolan divisioonan vahvat osastot. Piiritetyt lähettivät omiakin joukkojaan leikkiin ja Pohjolan kirkkaan kesäyön muuttuessa jälleen päiväksi harhailivat asumattomissa erämaissa lyötyjen venäläisten joukkojen rippeet. Harvat näistä pääsivät enää rajan yli. Kun Tornion ja Oulun seuduilla oleskelevat venäläiset laivasto-osastot saapuivat apuun, ei autettavista näkynyt enää jälkeäkään. Eikä myöskään lentosukeltajista. Näkymättömän korkealla olivat ne jo kiitäneet takaisin, mutta poikenneet kotimatkallaan Kuollassa, Kantalahdessa ja Vienan Kemissä sekä hävittäneet sikäläiset ilmalaivastojen tukikohdat. Ryssien etsiessä suomalaisia tiedustelukoneillaan Aunuksesta olivat lentosukeltajat jo kulkeneet Suomen mantereen yli ja ilmestyivät Ahvenanmaalle.
Vihollisen Suursaarelle rakentama tukikohta hävitettiin.
Maalla pääsivät ryssät vain vaivoin etenemään. Vallattuaan jonkun seudun, tutkivat he sen perusteellisesti ja puhdistettuaan sen mielestään tarkoin lähtivät eteenpäin. Mutta aina ilmestyi heidän selkänsä taakse vähäisiä suomalaisjoukkoja, jotka hätyyttivät alinomaa, tekivät tekosensa ja hävisivät. Ja usein tapahtui, että perääntyvät suomalaiset jättivät sillat hävittämättä. Kun ryssät marssivat silloille, räjähtivät ne ilmaan, vaikka miinoituksesta ei sitä ennen tutkittaessa ollut huomattu jälkeäkään. Kun ryssät rakensivat uuden sillan, räjähti sekin. Kauan tutkivat ryssät tämän oudon ilmiön syytä, mutta vihdoin he sen keksivätkin: suomalaisten tankit kulkivat pitkin järvien pohjaa ja käyttivät räjähdyttämispuuhissaan ilmatorpedojaan, jotka toimivat veden alla yhtä hyvin kuin ilmassakin. Täten sai myöskin selityksensä suomalaisten partiojoukkojen alituinen ilmestyminen ryssien selän taakse, jo puhdistetuille seuduille.
Ryssät rupesivat harrastamaan samanlaista menettelyä. He ryhtyivät ajamaan raskaita tankkejaan järviin. Tuloksena oli yli sadan tankin jääminen ikuisiksi ajoiksi järvien mutapohjiin. Suomalaiset käyttivät kaikkialla tällaisissa tehtävissä apuna paikkakuntalaisia, jotka jo pikkupojista saakka olivat kalastelleet kotijärvissään ja tunsivat tarkoin jokaisen luodon, karin, matalikon ja pohjan maanlaadun. Suurena apuna olivat myöskin järvikartat, tarkkojen tutkimusten tulokset, joihin oli merkitty syvyydet ja pohjan laatu. Ryssillä ei näitä apuneuvoja ollut ja siksi upposivatkin heidän tankkinsa vetelään mutaan. He luopuivat yrityksestä, mutta kiirehtivät Venäjältä jo tilattujen keveiden tankkien valmistusta.
Suomalaisten puolella muuttui sota kuuropeittosilla oloksi, täydelliseksi sissisodaksi. He välttivät säännöllisesti suurempia taisteluita, mutta milloin venäläisjoukko joutui eristetympään tai tukalampaan asemaan ja taistelun tulos näytti taatulta, kokosivat he joukkonsa nopeasti ja antoivat kohtalokkaan iskun.
Missä piilopirttejä ei ollut, siellä väistyivät naiset, lapset ja vanhukset etenevän vihollisen tieltä metsiin. Hyvin monet joutuivat kuitenkin vihollisen käsiin. Kiukustuneet ryssät harjoittivat julmuuksia, jotka vetivät vertoja Isonvihan aikuisille hirmuteoille. Sota muuttui yhä säälimättömämmäksi.
Jotkut venäläiset joukko-osastot joutuivat kärsimään muonavarojen puutetta. Sisä-Suomessa oleville joukoille kuljetettiin muona ja ampumatarpeet Venäjältä ilmateitse. Suomalaiset lentosukeltajat rupesivat käymään sissisotaa ilmassa. Aluksista oli poistettu kaikki raskaimmat osat ja se asestus, jota aivan ehdottomasti ei tarvittu. Niiden kantotasoja levitettiin. Ne kykenivät nousemaan lähes kaksituhatta metriä korkeammalle kuin ennen, yhtä korkealle kuin pahimmat vihollisensa, keveät tiedustelukoneet. Korkeuksista syöksyivät ne venäläisten elintarvelaivojen kimppuun ja tekivät suurta tuhoa. Venäläiset johtivat kuljetuslaivastonsa aivan uusille reiteille ja vaihtoivat näitä tuon tuostakin, mutta pieniin partioihin jakaantuneet suomalaiset keksivät ne aina. Väliin hätyyttivät ne kuljetusaluksia kaukana Sisä-Suomen ilmoissa, väliin taas Venäjän puolella. Ryssien oli pantava kuljetusalusten suojaksi lukuisia ilmaristeilijöitä, mutta siitä kärsivät taas varsinaiset sotatoimet. Sotalaivojen vähennyttyä jollakin rintamalla ilmestyi sinne kohta suomalaisia heittämään pommejaan. Muutamankin päivän nälkä teki venäläisen sotamiehen haluttomaksi taisteluun. Tätä seikkaa käyttivät suomalaiset partiot hyväkseen. Lavantauti rupesi raivoamaan venäläisten keskuudessa. Ei tiedetä, edistivätkö suomalaiset sen levenemistä, mutta jonkinlaista tukea saa tämä arvelu muutaman korkean suomalaisen lääkintäupseerin samanaikaisesta, lavantautia koskevasta muistiinpanosta: »Tautien levittäminen vihollisen keskuuteen ei ole inhimillisimpiä sodankäyntitapoja, mutta milloin on vihollinen osoittanut inhimillisyyttä meitä kohtaan? Sodassa ovat kaikki keinot luvallisia, paitsi ne, jotka eivät johda päämäärään.»
Venäläinen miljoona-armeija suli arveluttavasti.
Ylipäällikkö kuunteli päämajan tiedusteluosaston päällikön esittelyä venäläisten joukkojen tilasta Suomessa. Kuultuaan sen loppuun, nyökäytti hän päätään ja kysyi sitten:
— Mitä tietoja Venäjältä?
— Herra kenraali, tiedusteluverkkomme siellä alkaa toimia yhä paremmin. Kapteeni Kajava on jo osittain järjestänyt asiamiesverkon uudelleen. En tiedä, mitä keinoja hän käyttänee, mutta tiedot ovat ensiluokkaisia, aivan suurenmoisia.
Esittelevä eversti näytti olevan ylen tyytyväinen ja jatkoi:
— Tähän sotaan ei Venäjällä olla tyytyväisiä. Saavutetut tulokset eivät vastaa odotuksia eivätkä ole läheskään oikeassa suhteessa kustannuksiin. Tällainen on yleinen mielipide. Sanomalehdistö vääristelee uutisia venäläisille edullisemmiksi ja salaa paljon asioita. Sensuuri toimii ankarasti. Siitä huolimatta leviää yleisön keskuuteen tosiakin tietoja. Pietarissa ilmestyy jo salainen vallankumouksellinen lehti. Poliisin on onnistunut takavarikoida joitakin numeroita, mutta painopaikkaa ei ole löydetty. En erehtyne suuresti otaksuessani, että tässäkin asiassa ovat kapteeni Kajavan sormet pelissä. Jokaisen numeron sisältö tiedoitetaan langattomalla meille tänne. Eräistä meidän kapteeni Kajavalle antamistamme tiedoista päättäen, jotka ovat painetut »Isvestijaan» vain hieman muuteltuina, päättelen lehden päätoimittajaksi tai ainakin työteliääksi avustajaksi juuri kapteeni Kajavan.
Kenraali hymyili ja sytytti piippunsa.
— Kapteeni Kajava lienee oikea mies oikealla paikalla, virkkoi hän sitten.
— Epäilemättä, herra kenraali. Tänään saadut tiedot ovat kuitenkin tärkeimmät. Eilen illalla on Talvipalatsissa pidetty sotaneuvoston kokous keisarin puheenjohdolla. Kapteeni Kajava on lähettänyt siitä tarkan selostuksen.
Ohoh!
— Niin, herra kenraali. Keisari on ollut raivoissaan ja haukkunut kaikki neuvonantajansa. Päätökseksi on tullut, että sotaa on jatkettava entistä suuremmalla tarmolla ja saatettava se syksyyn mennessä loppuun. Suuriruhtinas Igor Aleksejevitsh saa eron. Ylipäälliköksi nimitetään kenraaliajutantti Savelinov-Turkestanskij — ainoa, joka ensimmäisessä salaisessa neuvottelussa on vastustanut tätä sotaa. Hän ottaa ylipäällikkyyden vastaan vasta syyskuun loppupuolella, jolloin hänen vaatimansa lisävoimat, puolimiljoonaa miestä, ovat kootut marssivalmiiksi Pietarin sotilaspiiriin. Suunnitelmistaan on hän neuvottelussa ilmaissut vain sen verran, että hän aikoo rajoilta marssien kerta kaikkiaan murskata kaiken vastarinnan. Muualla Suomessa olevat joukot saavat jatkaa tähänastisia sotatoimiaan.
— Vai Savelinov-Turkestanskij, virkkoi kenraali puoliääneen. — Tunnen hänet hyvin, olimme aikoinamme sotilasasiamiehinä Tokiossa. Hän on vaarallisin kaikista. Hän ei ole tyhmä. Edelleen?
— Keisari on määrännyt, että lisäjoukkoja Suomeen lähetettäessä on etupäässä lähetettävä vierasheimoisia rykmenttejä, tataareja, kaukasialaisia, kalmukkeja, syrjäänejä ja muita samanlaisia sekä myöskin ukrainalaisia. Isovenäläistä verta ei saa vuotaa liiaksi, on hän sanonut.
— Onko everstillä kokousselostus kirjoitettuna?
— Tässä, herra kenraali.
— Otan sen luettavakseni. Ryhdymme jo ajoissa toimenpiteisiin. Tunteeko esikuntapäällikkö asian?
— Kyllä, herra kenraali.
— Hyvä on. Käsittelemme huomenna kello 2 tätä asiaa. — Onko everstillä aavistustakaan siitä, miten kapteeni Kajava on hankkinut nämä tiedot?
— Voin sen vain arvata. Kapteeni on Venäjällä ollessaan jo kuluttanut kolme miljoonaa ruplaa, siis yli seitsemän miljoonaa markkaa. Hän pyytää lisäksi viittä miljoonaa ruplaa.
— Toimittakaa ne hänelle viipymättä. Onko muuta?
— Kapteeni Kajava ilmoittaa saaneensa käsiinsä — tapaa ei hän ilmoita — joukon suurempien venäläisten setelirahojen alkuperäisiä painatuslaattoja ja kysyy, mihin hänen tulee ne lähettää.
Kenraali nousi kävelemään, tuprutti piippuaan ja hymyili. Sitten seisahtui hän everstin eteen.
— Katsohan vain poikaa! Sillä pojalla on pääkoppa täynnään pelkkää järkeä! Huomaa kaiken ja tekee kaiken. No, mitä arvelette, eversti?
— Herra kenraali. Venäläinen setelipaperi tehdään osittain Venäjällä, osittain Tshekko-Slovakkiassa. Joku osa tulee myöskin Saksasta, vastasi eversti hienosti hymyillen.
— No niin, toimittakoon laatat sopivaan paikkaan, jonka te etsitte, samantekevää, mistä. Hankkikaa kustannuksista välittämättä alkuperäistä setelipaperia ja painattakaa ruplia miljoona miljoonan jälkeen, miljaardi — kaksi — enemmän. Täyttäkää koko maailma oikeilla venäläisillä seteleillä, mutta muistakaa painattaa joukkoon aina joku vääräkin. Vääriä vasta sitten kuin olette ensin levittäneet muutaman miljaardin oikeita. Ymmärrättehän, eversti?
— Täydellisesti, herra kenraali, vastasi eversti hymyn paisuessa yhä mehevämmäksi.
— No, ei muuta tällä kerralla. — Tosiaankin, vielä eräs seikka. Lupasin kapteeni Kajavalle pitää huolta hänen nuoresta vaimostaan. Hän asuu isänsä luona Savikummussa. Huolehditte, eversti, siitä, että hänet saatetaan tänne turvaan. Sen olemme velkaa kapteenille — ei, majurille.
Kenraali painoi nappulaa. Ajutantti tuli huoneeseen.
— Kapteeni Arvo Kajava ylennetään seuraavalla päiväkäskyllä majuriksi. Ensimmäinen ylennys tässä sodassa.
Kenraali nyökkäsi ja eversti sekä ajutantti poistuivat.
Rakasta piippuaan yhä imeksien siirtyi kenraali tapansa mukaan ikkunan ääreen miettimään. Viipurin ulkovarustuksilta kuului ammuntaa. Vereksillä voimilla koettivat ryssät valloittaa Viipuria keinoilla millä tahansa. Tehtyään monia tuloksettomia rynnäköitä tyytyivät he nyt yhtämittaiseen pommitukseen raskaalla tykistöllään toivoen linnoituksen kukistuvan. Ellei teräs auttaisi, niin auttaisi nälkä.
Savikummun väki eli omaa elämäänsä. Sodan alussa oli tosin paettu piilopirtteihin, mutta kun vihollisia ei niillä tienoin kuulunut eikä näkynyt, toi Savikummun isäntä väkensä — naiset, lapset ja ne äijänkäppyrät, jotka eivät kelvanneet sotaan — töihin ikään kuin hyvänkin rauhan vallitessa. Korkealla yläilmoissa näkyi tosin silloin tällöin yksinäisiä vihollisaluksia, jopa kokonaisia laivastojakin, ja silloin komensi ukko vanhana sotilaana akka-armeijansa heti ottamaan täyden suojan. Kummempia ei tapahtunut. Savikumpu sijaitsi syrjässä sodan polttopisteistä.
Kesä oli ollut kuiva ja lämmin. Vähäisilläkin työvoimilla oli heinänteosta suoriuduttu osapuilleen aikanaan. Käytiin käsiksi rukiiseen. Kullankeltaisina ja täyteläisinä lainehtivat laajat vainiot. Puolisensa syönyt leikkuuväki loikoili pientareella koivujen katveessa. Äijät vetelivät hirsiä ja naisväki rupatteli tapansa mukaan asioita ja asiattomia. Talli-Pekka, Savikummun ylimmäinen hevostenhoitaja, toista, tapaturmassa loukkaantunutta jalkaansa liikkaava ja kärttyisen näköinen äijä, istui mättäällä hieman erillään toisista piippuansa imeksien. Hänen katseensa vaelteli pitkin peltoja ikään kuin arvioiden viljan leikkuuseen vielä tarvittavaa aikaa, kun pelloille äkkiä ilmestyi joukko kiitäviä varjoja. Ne hyppelivät kuhilaalta kuhilaalle, pysähtyivät vihdoin ja suurenivat. Pekka silmäsi ylös taivaalle tutkiakseen pilviä, jotka muodostivat niin outoja varjoläiskiä. Pilviä ei näkynyt, mutta kylläkin suuri laivasto, josta jo laskeutui hyvää kyytiä valtavia aluksia pellolle kuhilaiden sekaan. Säälittä painoivat ne kauniin viljan alleen maahan.
— Ryssiä! huudahti Pekka ällistyneenä. — Piruko ne nyt yht’äkkiä tänne lennätti! Ylös ja pakoon joka sorkka ja äkkiä! ärjyi hän sitten leikkuuväelle alkaen samassa löntytä kartanolle isäntää ja muuta väkeä hätyyttämään.
— Perkele! ärjäisi hän päästyään pihamaalle, josta saattoi nähdä kolmelle taholle avautuville pelloille, joille oli laskeutunut ilmalaivoja ja yhä laskeutui toisia. — Jo on noita vietäviä kerääntynyt tänne ihan tarpeeksi asti, mörähti Pekka vahvistaen jälleen puheensa toisella yhtä tukevalla manauksella. Sitten löntysti hän keittiöön, ärjäisi sivumennessään siellä puuhaileville naisille: »Korjatkaa luunne, ryssä on täällä!» ja painui sitten yhä noituen ruokasalin ja salin läpi isännän kamariin, jossa ukko Savikumpu lojuen paitahihasillaan veteli lavealla nahkasohvalla tavallisia ruokauniaan.
— Herätkää, isäntä, huusi Pekka nykien isäntäänsä olkavarresta. — Herätkää! Nyt ne senkin korvennettavat ovat täällä.
— Ketkä? kysäisi Savikumpu vielä makeassa unenpöpperössä.
— No ne ryssät, saatanat, selitti Pekka. — Laskeutuvat parhaillaan pelloille. Ja ilma on niitä täynnään kuin sontiaisia. Ruvetaanko tässä tappelemaan, vai?
Ukko Savikumpu kiepsahti äkkiä jalkeille ja vilkaisi ulos ikkunasta. Totta oli Pekka puhunut. Yhä laskeutui aluksia pelloille ja miesryhmiä asteli jo kartanoa kohden.
— Tappelemaanko? — Ei, siihen emme pysty, virkkoi Savikumpu arvelevan näköisenä ja veti hartioilleen helletakin.
— Miks’ei pystytä? Onhan meitä puolikymmentä äijää — kyllä me niistä ainakin saman verran nutistetaan ensi hätään, ryökäleistä, esitti Pekka toimessaan.
— Ei, ei mitään vastarintaa, määräsi ukko. — Se olisi turhaa ja siitä olisi seurauksena vain murhia ja kartanon polttaminen. Mennään katsomaan, mitä kartanolla tapahtuu.
Salissa tuli kuitenkin jo vastaan kymmenisen sotilasta, jotka nuuskivat joka nurkan. Isäntä ja Pekka vangittiin heti ja heidän kummallekin puolelleen asettuivat vartiosotilaat paljastetuin asein.
Hetkisen kuluttua tuli sisään joukko upseereita, etumaisena lyhyt ja lihava, tihrusilmäinen ja suuriääninen kenraali.
— Ahaa, puhkui hän huomatessaan molemmat pidätetyt. — Arvattavasti talon isäntä ja, no, vouti. Pyydän anteeksi, että täytyy hieman häiritä — he-he-heh. Puhutteko saksaa? kysyi hän sitten Savikummulta.
Tämä myönsi puhuvansa.
— Sitten tulemme mainiosti toimeen, jatkoi kenraali heittäytyen pehmoiseen nojatuoliin. — Täytyy vaivata, sota kuin sota — heh-heh — ja hiukan häiritä somaa maalaiselämäänne. Suonette anteeksi. Viekää ulos tuo, murahti hän sitten vartiomiehille venäjäksi ja viittasi Pekkaan. Tämä vietiin viipymättä ulos, mutta muljautteli viejiään kaikkea muuta kuin ystävällisellä katseella.
— Somaa elämää, röhähteli kenraali. — Elonkorjuu menollaan, näen. Vähän työväkeä, vai? Taitavat olla sodassa kaikki nuoremmat miehet, heh-heh-heh. Viljat ovat kai kasvaneet hyvin? Lämmin kesä, vietävän lämmin kesä, jatkoi kenraali lörpötystään avaten ahtaan kauluksensa hakaset. — Aa, mitä tämä on? kysyi hän sitten sotamiesten raahatessa sisään Savikummun molempia, kovasti vastaanhangoittelevia tyttäriä, Ainoa ja Kerttua.
— Löysimme nämä yliskamarista, teidän ylhäisyytenne, ilmoitti aliupseeri. — Toimme tänne.
— Oikein, Mihailitshenko, aivan oikein, naisväki on aina tervetullut. Talon tyttäriä, arvaan. Herttaisia. Palvelijanne, kaunokaiseni, nöyrin palvelijanne. Istukaa tänne sohvaan, pyydän. Naisväki aina kunniapaikalle — heh-heh-heh — olkaa hyvä, löpisi kenraali paikaltaan kohoamatta ja avasi asetakkinsa selkoselälleen.
Tyttäret jäivät seisomaan. Savikumpu katseli kohtausta synkeän näköisenä. Kenraali jatkoi lörpötystään:
— Kaunista täällä maalla, suurenmoista. Ihana maa, tämä teidän Suomenne, pidän siitä paljon. Ette ymmärrä omaa parastanne, suomalaiset. Liittyisitte suureen Venäjään, niin olisi hyvä ollaksenne. Teillä ei olisi hätää milloinkaan, suojaisimme, pitäisimme hyvänä, melkein vertaisina. Asuisimme täällä kesät, toisimme kiliseviä kultaruplia — heh-heh-heh — kuormittain. Olen ollut Terijoella, Vammelsuussa — aah, ihanaa, verratonta! Meri — ranta — kasino — kauniita naisia — vapaata elämää — samppanjaa — aah! Suurenmoista! Viihdymme siellä hyvin. Hyvä olisi teidänkin ollaksenne, kun osaisitte olonne järjestää. Ette osaa, ette tahdo. En ymmärrä. Vapaus pitää muka olla ja itsenäisyys. Hölynpölyä, sanon minä. No, mitä siinä töllötätte? rähähti hän sitten salissa vielä oleville sotamiehille. — Matkoihinne siitä ja jättäkää kunnioitettu isäntämme rauhaan. Kas niin, istukaa, pyydän, ja keskustelkaamme — kas vain, tuollapa näkyy tepastelevan ihan eläviä kananpoikasia — ja vattupensaat ovat marjoja täynnään — aah! Sotamiehellä on aina nälkä ja nuo kirotut säilykkeet maistuvat puulta, pelkältä puulta. Kaunokaiseni, tarjoottehan meille kananpoikapaistia ja vattuja, tietysti tarjootte, ihanaiseni. Pjotr Sergejevitsh, sanokaa, olkaa hyvä, Aljoshalle ja Kirilille, kokeille, tiedättehän, että tulevat tänne keittiöön ja laittavat meille puolisen — isännän luvalla, tietysti — heh-heh-heh — kananpoikasista ja muusta, mitä talossa sattuu olemaan. No, kiiruhtakaa jo. Pyydän kanssamme syömään teidät, kyyhkyläiseni, ja teidät, isäntä. Pjotr Sergejevitsh — hoi, Pjotr Sergejevitsh! — älkää millään muotoa unohtako sanoa, että tuovat myöskin naukut — no, nalifkaa ja subrofkaa ja punaviiniä ja kaikkea, mitä tarvitaan kananpoikia syödessä. No, Semjon Valentinovitsh, ottakaa paperinne. Käymme käsiksi asioihin syötävää odotellessamme.
Pitkä alikapteeni levitti pöydälle joukon papereita ja karttoja. Kenraali silmäili niitä aikansa ja kääntyi sitten Savikummun puoleen.
— Tulemme suorittamaan täällä erinäisiä sotatoimia lähtökohtana nämä seudut, sanoi hän. — Tunnette olot täällä kotinurkissanne. Haluan nyt tietää, onko täällä missä ja minkä verran suomalaista sotaväkeä?
— En tiedä. Enkä katso olevani velvollinen ilmoittamaan, vaikka tietäisinkin, vastasi Savikumpu rauhallisesti katsellen kenraalia silmiin.
— No-no, pitää sanoa, jos tietää, muuten ei ole hyvä olla. Omien tietojemme mukaan ei täällä pitäisi nyt olla sotaväkeä. Sitten haluan eräitä tietoja näistä suurista soista — kenraali pisti lihavan etusormensa kartalle — näistä täällä. Niidenhän pitäisi näkyä tästä ikkunastakin — aivan oikein, tuolla kaukana näkyvät. Voiko niiden yli kulkea? No?
— Kun koettaa, niin tietää, vastasi Savikumpu.
— Älkää ruvetko pullikoimaan vastaan, kun kysyn. Niin on paras itsellenne. No, vastatkaa!
Kenraalin lihava nyrkki jysähti pöytään ja tihrusilmät katselivat vihaisina. Savikumpu pysyi äänettömänä.
— Herra kenraali, suon yli ei voi kulkea, puuttui kuulusteluun muuan matalakasvuinen, jo harmahtava eversti Nahimov. — Tarkastin sitä ylikulkiessamme kaukoputkellani. Suo on aivan vesiperäinen.
— No, sitten seuraava asia. Kuinka syvä on tuo salmi tuolla ja minkälainen pohja siinä on?
— En osaa sanoa muuta, kuin että menkää mittaamaan, niin sittenpähän tiedätte, vastasi Savikumpu.
— Opetan vielä sanomaan, jumal’aut! kiljaisi kenraali paukuttaen nyrkillään pöytää. — On teillä sisua, mutta kyllä vielä kiskon vastauksen suustanne. Kiskon, jumaliste!
Savikumpu katseli kenraalia kylmästi. Tyttäret olivat vetäytyneet nurkkaukseen. Toisiinsa painautuneina katselivat he sieltä suurin silmin isänsä ja viholliskenraalin välistä kohtausta, kun samassa muuan hämmästynyt huudahdus käänsi kaikkien katseet laihaan everstiin, joka sivupöydän ääressä istuen silmäili aikansa kuluksi talon valokuvakokoelmaa.
Eversti nousi, vei valokuvakirjan Savikummun eteen, osoitti sormellaan nuorta, juhlapukuista upseeria esittävää kuvaa ja kysyi huonolla saksankielellä:
— Kuka on tämä?
— Tämäkö? Vävyni, vastasi Savikumpu.
— Ja nimi? Mikä on hänen nimensä?
— Kapteeni Arvo Kajava.
— Oh! sanoi ryssä. — Ooh! sanoi hän vielä toisenkin kerran älyttyään viereisellä sivulla toisen, suurempikokoisen valokuvan, jossa nähtiin nuori aviomies ja vastavihitty vaimo, viimemainitulla morsiuspuku yllään. Silmäiltyään kuvaa hetkisen kääntyi hänen katseensa nurkkauksessa seisovaan Ainoon ja pilkallinen hymy levisi hänen ohuille huulilleen.
Nuori nainen katseli ryssää ihmeissään. Sitten tunsi hän, miten kylmät väreet puistattivat häntä ja miten sydän rupesi hakkaamaan rinnassa hänen muistaessaan Arvon sanat: »Muista: laiha, pitkä mies, kaljupää, oikea korva rikkirevitty, punainen parta, ilkeät, tiiroittavat silmät ja kavala hymy —».
Miten selvästi hän nyt nämä sanat muistikaan! Ja myöskin sanat: »Pakene, pakene heti.» Ja sitten muisti hän kysyneensä: »Miksi?» johon Arvo oli vastannut: »Siksi, että silloin on läheisyydessäsi paha henki.»
Ja nimi, nimikin muistui vähitellen mieleen: She-Sheljosh — ei Sheluhin se oli, Sheluhin, Jakov Ivanovitsh Sheluhin, niin se oli . . .
— Herra Jumala, pyörivät ajatukset salamannopeina hänen päässään, — tuo tietää kaiken! Ymmärsin sen Arvon puheista. Onkohan tuo varmasti sama mies? On — on . . .
— No, Jakov Ivanovitsh, virkkoi kenraali aivan kuin nimen maininnalla kumotakseen Ainon viimeisetkin epäilykset — mikä on nyt hätänä?
— Teidän ylhäisyytenne Stepan Jefreimovitsh, kummia asioita on. Isäntä tässä väittää tämän valokuvassa olevan miehen vävykseen, nimeltään — no, mikä se nyt taas olikaan — Kajava, niin Kajava —
— No, eikö sitten ole?
— Ei. Minä väitän hänen olevan luutnantti Sergei Wladimirovitsh Paulov, joka vielä pari vuotta sitten palveli Venäjän armeijassa Voroneshin kaartinrykmentissä ja karkasi —
— Mitenkä mahdollista?
— Siten, teidän ylhäisyytenne Stepan Jefreimovitsh, että Paulov ei ollutkaan mikään Paulov, vaan vakooja, kirottu urkkija, lähetetty varastamaan Venäjänmaan salaisuuksia. Epäilin häntä jo kauan, puhuin asiasta hänen keisarilliselle korkeudelleen, suuriruhtinas Igor Paulovitshillekin, mutta silloin juuri pääsi roisto karkaamaan. Ei saatu kiinni, väitettiin hänen päässeen Turkin alueelle. Tässä on nyt sama mies suomalaisessa upseerinpuvussa. Ja eikö ole rinnassaan — katsokaapa, Pjotr Sergejevitsh, ajutanttina tiedätte — eikö tuo ole turkkilainen kunniamerkki?
— On, Suuren Osmanin ritarimerkki, vastasi ajutantti vilkaistuaan kuvaan.
— Asia on siis selvää selvempi. Mies on sama konna, riemuitsi Sheluhin ja katseli Ainoa peittelemätön vahingonilo kiiluvissa silmissään.
— Kartanossanne näyttää kasvavan muutakin kuin kananpoikasia, röhisi kenraali. — Tutkin asiaa myöhemmin. Toimittakaa vangit säilöön, Jakov Ivanovitsh. Pankaa jokainen eri huoneeseen, etteivät puhele keskenään, ja asettakaa vartijat. — Joko kananpojat ovat pian valmiit, Pjotr Sergejevitsh?
— Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne.
Sheluhin toimitti vangit säilöön varmistautuen samalla siitä, ettei ollut pakoonpääsyn mahdollisuutta. Salvattuaan Ainon yliskamariin, meni hän itse perästä huoneeseen, työnsi iljettävän naamansa aivan nuoren naisen kasvojen eteen ja kähisi harvojen hampaidensa lomitse:
— Löysin kerran vaimoni sinun miehesi sylistä. Kohta saat sinä tottua olemaan minun sylissäni . . .
Sitten meni hän ulos paiskaten oven kiinni ja kiertäen sen lukkoon. Nuori nainen lysähti tahtomattaan permannolle.
Tuli ilta ja yö.
Suurin osa upseereista oli poistunut kartanosta määrätyille asemapaikoilleen. Kenraali jäi taloon yöksi esikuntineen ja sinne jäi myöskin eversti Sheluhin ja osa hänen rykmentistään, samoin eversti Nahimov.
Syötyään kuulusteli kenraali vankeja saamatta heiltä kuitenkaan mitään selvyyttä.
— Vaikka tiedettäisiinkin, ei sanottaisi, järäytti isä Savikumpu vanhaan tapaansa, sillä kaikkinainen valehteleminen, vaikkapa vihollisellekin, oli hänen mielestään häpeällistä.
Tyttäret olivat yhtä lujia.
— Kerro sinä, piskuiseni, sanoi kenraali makeasti mairitellen seitsentoistavuotiaalle Kertulle. — Puhu, kyyhkyläiseni, niin tulee sinulle sitten hyvät oltavat.
— En tiedä, enkä puhu, vastasi Kerttu punoittavin poskin.
Kenraali katseli häntä pitkään ja myhäili sitten itsekseen.
Vangit vietiin huoneisiinsa. Illallisen syötyään rupesi kenraali ryypiskelemään Sheluhinin ja muutamien muiden upseerien kanssa.
Sivuhuoneissa palveluttivat nuoremmat upseerit ja ulkorakennuksien luona aliupseerit itseään talon muulla väellä. Nuotioiden äärestä kuului meteliä ja juopuneiden hoilausta sekä kauempaa naisten hätähuutoja, jotka kuitenkin pian tukahdutettiin. Talli-Pekka kompuroi ulkopihalla ja noitui ryssiä päin naamaa. Nämä eivät ymmärtäneet hänen puheidensa syvintä tarkoitusta ja antoivat hänen olla toistaiseksi omissa oloissaan. Mutta kun hieman myöhemmin eräs humalainen aliupseeri suuteli väkisin Liisaa, Pekan sisarentytärtä, ja lähti retuuttamaan häntä heinävajaan, suuttui Pekka silmittömästi, juosta lönkytti luo ja läjäytti vankalla kämmenellään aliupseeria korvalle, niin että tämä lennähti selälleen.
— Vetäkää hirteen se sika! Uskaltaakin lyödä venäläistä aliupseeria! Hirteen heti! kuului huutoja. Humalainen joukko olisi kaikesta päättäen lopettanut Pekan puuhat lyhyeen, ellei juuri silmukkaa hänen kaulaansa köytettäessä olisi paikalle sattunut eversti Nahimov. Hän esti murhan.
— En salli elämöitävän tällä tavain, sanoi hän. — Vankejakin pitää kohdella ihmisinä. Mitä teki mies?
— Löi minua, sika, valitteli Pekan kämmenen kohtaama aliupseeri. — Syyttä löi.
— Asia tutkitaan huomenna ja syyllinen rangaistaan, olkoon teistä kumpi tahansa syyllinen. Viekää mies yöksi talteen johonkin ja tyttö myöskin. Käsken päivystäjän asettamaan vartion, määräsi eversti ja poistui.
— Tuo ei taida ollakaan ryssä, tuumi Pekka parin miehen kuljettaessa häntä välissään ja kolmannen potkiessa takapakaroille. — Ei sen tavat ainakaan ole ryssän tapoja.
Omilla ohjasperillään tiukasti köytettynä heitettiin Pekka tallinnurkkaan ja hänen viereensä Liisa.
Elämöiminen nuotiolla hiljeni miesten väsähtäessä.
— On jo aika lähteä nukkumaan, tuumi pöytätovereilleen kenraali. — Täällä ei toki huoli pelätä mitään, nukumme kuin kotona omissa vuoteissamme — heh-heh!
Hän tallusteli horjuvilla jaloillaan isännän työhuoneeseen ja retkahti sinne päästyään leveälle nahkasohvalle, johon oli laitattanut vuoteensa. Palvelijasotilas riisui häneltä liikanaiset vaatteet ja jalkineet. Päästyään kunnollisesti vuoteeseensa, röhisi kenraali sotamiehelle muutaman sanan. Sotamies kiiruhti ulos.
Talossa oli jo hiljaista. Ulkopuolelta kuuluivat vain vartiosotamiesten askeleet.
Hiljaisuuden keskeyttivät raskaiden sotamiessaappaiden askeleet salin permannolla, parin nurinpotkaistun tuolin kolahdukset ja muutamat tukahdutetut huudahdukset. Eversti Nahimov pisti päänsä ulos makuuhuoneensa ovesta ja nousevan kuun himmeässä valossa näki hän kolmen sotamiehen raahaavan Kerttua kenraalin huoneeseen. Lisäksi näki hän eversti Sheluhinin seisovan oven suussa ja hiljaa nauravan pirullista nauruaan. Kenraalin ovi sulkeutui ja salin vastaisella puolella hävisi Sheluhin pimeään käytävään. Eversti Nahimov veti oven kiinni, mietti hetkisen ja ryhtyi sitten vetämään vaatteita ylleen.
Pimeän vankihuoneensa sohvannurkassa istui Aino ja itki, itki yhä — ties, monettako tuntia. Hänen päässään risteilivät tuhannet sekavat ajatukset yht’aikaa — Arvo — kammottava Sheluhin — isä — pikku Kerttu — miten — miten oli kaikki päättyvä . . .
Äkkiä tuntui hänen sydämensä lakkaavan lyömästä. Ovi oli avautunut huomaamatta ja vasta valo ja kiinnikiertyvän lukon napsahdus sai hänet kääntymään. Hänen edessään seisoi Sheluhin.
— Kas näin, pienokaiseni, nyt ovat asiat kohdallaan, kähisi Sheluhin, asetti valoneuvot pöydälle, retkahti sitten istumaan sohvalle ja koetti kiertää käsivartensa pelosta puolilamaantuneen naisen ympärille. — Maksappa nyt herra miehesi, sen kirotun urkkijan ottama laina takaisin — hä-hä —.
Nainen hyppäsi seisoalleen ja syöksyi ikkunan luo. Sen alapuolella häämötti epäselvänä vartiomies ja kauempana toinen. Viinoilta löyhkäävä Sheluhin hoippui hänen viereensä.
— Et pääse karkuun, kaunokaiseni, eikä kukaan sinua auta. Otan lainan takaisin hyvällä tai pahalla — hä-hä. Parempi hyvällä — Sheluhin yritti taas käydä käsiksi, mutta Aino riuhtaisihen irti ja iski nyrkillään everstiä päin naamaa.
— Kas vain, kissanpenikka, opetan kohta . . .
Pienessä huoneessa syntyi vimmattu kamppailu epätoivon partaalla olevan naisen ja häijyn, juopuneen miehen välillä. Äkkiä keskeytti sen jostain kauempaa kuuluva kimeä parkaisu, jota säestivät kiireiset, juoksevat askeleet.
— Mi-mitä se oli? läähätti nuori nainen.
— Sisaresi siellä varmaan huvittelee kenraalin kanssa, pilkkasi Sheluhin. — Toimitin hänet kenraalin huoneeseen — hä-hä —
— Peto!
— Ja minä sinun kanssasi, ärjäisi raivostunut mies tarraten uudelleen kiinni naiseen, jonka voimat jo alkoivat pettää, vaikka hän vielä puolustautuikin epätoivon koko vimmalla repien ja raastaen ahdistajaansa ja huutaen apua.
Ovi reväistiin auki. Ovelle ilmestyi eversti Nahimov mukanaan joitakin sotilaita.
— Mitä tämä merkitsee? karjaisi hän nähdessään läähättävän nuoren naisen revityt vaatteet tämän lyyhistyessä nyyhkyttäen sohvalle. — Vai niin, vai te täällä olettekin, eversti Sheluhin! Kaunista puuhaa, totta totisesti . . .
Sheluhin seisoi kasvot naarmuisina, olkaimet revittyinä ja nolona.
— Piti minun se arvatakin, te — elukka —.
— Mitä te uskallatte sanoa! ärjyi Sheluhin.
— Totuuden.
— Kyllä näytän teille! Mitä teillä on minun asioihini sotkeutumista, sähisi Sheluhin päästellen ruokottomia kirouksia. — Jos minun haluttaa hieman huvitella tuon lutkan kanssa, niin mitä se teihin —
Enempää ei Sheluhin ennättänyt sanoa, ennen kuin jo eversti Nahimovin tukeva nyrkki kaatoi hänet maahan.
Kiroillen ja hampaitaan kiristellen kömpi hän pystyyn.
— Tämän saatte vielä maksaa, senkin mongolisikiö, ärhenteli hän sylkäisten pitkän verisen syljen ja sen mukana yhden hampaistaan. — Kostan, kerron kenraalille —
— Tapaistanne, vastasi eversti Nahimov tyynesti. — Tapahtuu vain liian myöhään, sillä kenraali on saanut surmansa.
— Mitä? huudahti sohvalla istuva nainen hypähtäen ylös. — Sisareni?
— Paennut.
— Te, te olette varmasti tappanut kenraalin! huusi Sheluhin.
Eversti Nahimov ei vastannut. Hän tyytyi vain potkaisemaan Sheluhinin uudelleen kumoon. Ovelle oli kerääntynyt näytelmää katsomaan joukko upseereita.
— Vanhimpana upseerina otan prikaadin toistaiseksi komentooni, virkkoi eversti Nahimov. — Koetan parhaani mukaan suojella teitä, lapsi parka. Eversti Sheluhin menee huoneeseensa eikä poistu sieltä ennen kuin aamulla. Menkäämme katsomaan kenraalia.
Hirvittävästi sotketulla vuoteella makasi kenraali. Hänen rintansa vasemmalle puolelle oli upotettu kahvaansa myöten pitkä suomalainen puukko. Ikkuna oli avoinna.
Eversti Nahimov pani viipymättä tutkimuksen toimeen. Siinä kävi vain selville, että kaksi ulkopuolella ollutta vartiomiestä oli surmattu ja että kenraalin sydämeen työnnetty puukko oli Savikummun isännän. Isäntä istui kuitenkin vartioituna yliskamarissa eikä hän vartijain ilmoituksen mukaan ollut päässyt huoneesta mihinkään. Kerttu, Pekka ja Liisa olivat kadoksissa. Kaikki etsiminen oli turhaa.
Eversti Nahimov käski jatkamaan etsintää, mutta hänen käskyvaltansa päättyi pian. Aamulla saapui määräys, jolla Sheluhin, vaikka olikin virka-arvoltaan nuorempi, määrättiin prikaadin komentajaksi. Hän lähetti Nahimovin heti kohta rykmentteineen Savikummusta. Suomalaisten oli muka nähty liikuskelevan järven toisella puolen.
Nahimov tahtoi vapauttaa Savikummun isännän ja Ainon, mutta Sheluhiri kielsi sen jyrkästi.
— Nyt on minulla käskynvalta ja minä osaan sitä myöskin käyttää, sanoi hän ja hymyili pirullista hymyään. — Teidän on jo aika lähteä, eversti Nahimov.
Sheluhin otti Savikummun kuulusteltavakseen. Vanha mies pysyi tyynenä, vaikka kuulustelija kiroili, räyhäsi ja uhkaili. Sheluhin käski sotamiesten kiertää nuorat tiukemmin hänen ranteittensa ympäri ja sitten vetää käsiä erilleen. Ukko Savikumpu kalpeni vain hieman, puri hammasta ja vaikeni.
Sheluhin tuotatti hänen tyttärensä katsomaan rääkkäystä. Savikummun päätä käännettiin vuoroin kummallekin sivulle niin kauas kuin se suinkin kääntyi. Silmät tahtoivat pullistua ulos kuopistaan, mutta yhä vaikeni vanhus. Aino kätki päänsä käsiinsä ja voihki.
— Kuumentakaa rautoja, ärjyi Sheluhin. — Kuuma rauta irroittaa kielen.
Raudat olivat jo kuumat, kun äkkiä tultiin ilmoittamaan, että suomalaiset hyökkäsivät takaapäin metsästä. Sheluhin ei ensin uskonut ilmoitusta, mutta pian saapui toinen, jota oli uskottava. Nahimovin rykmentti oli melkein kokonaan ajettu soihin, toinen sekä kolmas olivat ahtaalla. Suomalaiset painoivat niitä kartanoa ja järveä kohden.
— Viekää vanki yliskamariin, ärjyi Sheluhin. — Ukko vain, ei tytärtä.
Ukko Savikumpu talutettiin pois. Hänen nuorilla sidotuista ranteistaan tirskui veri. Aino aikoi rientää hänen jälkeensä.
— Ei, karjui Sheluhin. — Viekää lutka alukseen ja heittäkää sidottuna minun hyttiini.
Käsky täytettiin. Taistelun meteli läheni yhä kartanoa. Sheluhin juoksi yläkertaan, katsahti ukko Savikummun vankihuoneen ovesta sisään, käski vartiomiehen poistua, lukitsi oven ulkoapäin ja heitti avaimen nurkkaan. Sitten kiiruhti hän alakertaan, käski väkensä poistua aluksiin, sytytti kynttilään tulen ja juoksi huoneesta huoneeseen sytyttäen ikkunanverhot ja muun helposti palavan. Tulen jo nuoleskellessa välikattoa riensi hän alukselleen käskien sen nousemaan ilmaan ja ajamaan suorinta tietä Pietariin. Joukkojensa tähteet jätti hän oman onnensa nojaan.
Sheluhinin hytissä makasi Aino sidottuna ja puolipyörryksissä. Hän heräsi kuullessaan ahdistajansa kaamean naurun.
— Katso, sähisi Sheluhin osoittaen sormellaan hytin ikkunasta — katso käsieni työtä! Sinun ei tarvinnut kärventyä noissa liekeissä, sillä minä tarvitsen vielä sinua — kostaakseni, kostaakseni! Katso — häh-häh-hä . . .
Liekit pistäytyivät jo luikertelevina kielinä ulos Savikummun kartanon ikkunoista, nuoleskelivat ikkunanpieliä, kiipesivät ylemmäksi pitkin laudoitusta, tapasivat räystään, kiitivät yhä ylöspäin pitkin kattoa ja yhtyivät sen harjalla. Ja yläkerran ikkunoista syöksyi niiden avuksi toisia.
— Isäni, missä on isäni? kirkaisi Aino.
Sheluhin katsoi häntä irvottavin ikenin ja silmissään kuumeinen kiihko sekä alkoi taas nauraa innoittavaa nauruaan. Nuori nainen kaatui pitkäkseen sohvalle. Alus nousi yhä korkeammalle.
Ainon ja Arvon lemmensaaresta lähti vesille vene. Perää piti siinä Pekka, airoja hoiteli Liisa ja keskituhdolla istui Kerttu.
Sanaakaan sanomatta kompuroi Pekka rantaan päästyä veneestä ja alkoi astua kartanolle vievää polkua perässään molemmat naiset. Metsänreunassa hänet pysäytettiin ja vietiin vartion saattamana edelleen.
Taistelu oli jo päättynyt. Osa venäläisiä oli päässyt pakoon ilmalaivoillaan, mutta toiset laivat olivat vallatut ja niillä tulleiden tähteet olivat antautuneet vangiksi. Savikummun raunioista nousi vielä kitkerää savua. Puupölkyn päällä pihamaalla istui eversti Karhumaa jakamassa oikeutta. Kädet ristissä rinnoillaan seisoi hänen vieressään kapteeni Partio silmäillen synkin katsein vankien joukkoa. Eversti Karhumaan edessä seisoi aseettomana eversti Nahimov; Vyötäisiään myöten suohon uponneena oli hänet otettu vangiksi, samoin kuin muutkin, sillä paikalle oli sattunut itse eversti Karhumaa ja aseettomia ei hän sallinut tutkimatta surmattavan.
— Niin, lopetti eversti Nahitsev, — enempää en asiasta tiedä. Epäilen kuitenkin pahinta.
— Kuinka niin?
— Tunnen eversti Sheluhinin, vastasi kuulusteltava lyhyesti.
Talli-Pekka seurueineen saapui samassa pihamaalle. Pekkaa ja naisia kuulusteltiin.
— Kuinka pääsin pakoon? vastasi Pekka. — Sehän oli helppo asia. Tahtoivat ensin minut hirttää, korvennettavat, mutta eräs eversti pelasti — tuolla tuo näkyy seisovankin. Älkää ampuko sitä, se on hyvä mies ja oikeiden ihmisten rotua. No, heittivät sitten minut talliin omiin ohjasperiini köytettynä, vietävät, ja Liisan myöskin. Maattiin siinä ja odotettiin ja ajan kuluksi päästeli Liisa minun sidenuorani auki hampaillaan. Aiottiin jo hiipiä ulos, kun samassa joku tuli sisälle. »Ole alallasi nyt, Liisa», kuiskasin ja sitten oltiin hiljaa niin kuin kovin sidotut ainakin. Aliupseeri sieltä tuli, sama, joka oli ollut Liisan kimpussa aikaisemminkin, ja samaa se nytkin tähtäsi. No, annoin sen käydä Liisan kimppuun, mutta hiivin samalla lähemmäksi, vetäisin tupesta sen ryökäleen pistimen ja työnsin sen sille kurkkuun, juuri kun se perhana avasi kitansa huutaakseen. Siihen se mies asettui. Otin ohjakset ja pistimen mukaani ja niin hiivimme puutarhan puolelle. Eivät, korvennettavat, edes olleet muistaneet asettaa vartijaa tallin ovelle, vaikka tuo eversti käski. Puiden suojassa hiivin isännän ikkunan luo. Huoneessa oli valoisaa ja sieltä kuului ikään kuin ankaraa kamppausta. No, otetaanpa asiasta tolkku ja autetaan ajallaan, tuumin ja läksin ikkunalle, kun samassa äkkäsin sen vieressä vartijan. Se pakana kuunteli niin hartaasti, mitä sisällä tapahtui, ettei ollenkaan huomannut, ennen kuin heitin sille ohjasperät kaulaan, keikautin nurin ja käyttelin taas pistintä. Siihen hätään ilmestyi toinenkin vartiomies, mutta kun se piru oli kuin olikin humalassa, passitin sen helvettiin vielä nopeammin. Ja kun katsahdin ikkunanverhon raosta sisään, näin sen möhömahaisen kenraalinrötkön tämän Kerttu neidin kimpussa. Julmistuin jo — tämä kun on aina ollut minun silmäteräni, tämä Kerttu — ja ryhdyin avaamaan ikkunaa tappaakseni sen kenraalin, saatanan, kun tämä Kerttu neiti samassa tempaisi pöydältä isännän ison puukon ja iski sen möhömahan kylkiluiden väliin. Siihen se kellistyi kuin sika. Ja sika se olikin, korvennettava. Sitten hyppäsi Kerttu ikkunasta ulos ja minä olin siinä syli levällään vastaanottamassa. Hiivittiin rantaan — mitäpä nämä humalaiset ryssät huomasivat — otettiin vene ja soudettiin tuonne saareen. Siellä oltiin piilossa. Nähtiin kartanon palo — voi perkele, kun polttivat komean talon! — ja tultiin takaisin, kun huomattiin, että täällä olivat taas ihmiset päässeet vallan päälle.
Pekka katseli ympärilleen. Sitten otti hän taas puheenvuoron:
— Näkyy olevan, herra eversti, tuolla joukossa yksi piru, joka oli illalla sovittelemassa narunpätkää minun kaulaani. Kun sitä hirtetään, niin pyrkisin saapuville tekemään vastapalvelusta. Kai se sallitaan?
— Ei meillä hirtetä ketään. Syylliset ammutaan.
— No, päästättehän minut sitten ampumaan? tiukkasi Pekka. Eversti Karhumaata nauratti.
— No, katsokaamme ensin, onko mies syyllinen, sanoi hän.
— Syyllinen? Totta helvetissä on syyllinen, kun tahtoo hirttää syyttömän miehen! Ja tuo sama retkale se oli retuuttamassa Suikkos-Jussin tyttöä tuonne navetan ylisille, jonne sen tappoivat ensin tehtyään ilkivaltaa. Otan valalleni.
Everstin piirteet kovenivat. Ryssältä kysyttiin asiaa venäjäksi. Ensin kielsi, mutta myönsi lopuksi olleensa yhtenä tihutyön tekijöistä ja osoitti joukosta vielä kaksi muuta.
— Ammutaan, virkkoi eversti lyhyesti ja siirtyi muihin asioihin. Miehet vietiin pois, mutta Pekka kärsi mielestään suuren vääryyden saadessaan tietää tuomion täytäntöönpanon tapahtuvan vasta myöhemmin. Hän lähti kiukuissaan katselemaan talon savuavia raunioita. Häneen liittyi eversti Nahimov.
Tuttuun tapaansa noitui Pekka koko ajan raunioita kiertäessään. Tällä voimaperäisellä tavalla halusi hän osoittaa hyväksyvänsä everstin Nahimovin seuran. Äkkiä kumartui eversti, otti jotakin maasta ja näytti sitä Pekalle. Tämä katseli esinettä hetkisen, sitten vavahtivat hänen huulensa ja hän riensi eversti Karhumaan luo.
— Tässä on isäntäni vihkimäsormus. Tuo ryssäneversti löysi sen raunioista. Se ei irtaantunut milloinkaan hänen sormestaan. Ryssät ovat polttaneet hänet talonsa mukana, vanhan, turvattoman ja viattoman miehen!
Vallitsi äänettömyys. Pekka sen katkaisi huutaen nyrkit kohotettuina päin taivasta:
— Se on Seluhiini, se perkele ihmishahmossa! Arvaan sen, tiedän sen sisimmässäni. Hän on polttanut isännän ja vienyt Aino neidin mukanaan. Kun minä kerran vielä tapaan hänet, ja yhtä varmasti tapaan kuin tässä seison, sillä lieneehän toki vielä elossa Jumala ja hänen oikeutensa, niin näillä vanhoilla käsilläni revin sydämen hänen rinnastaan ja hänen mustan sielunsa irti hänen ruumiistaan. Sen vannon.
— Aamen, virkkoi kapteeni Partio synkällä äänellä toisten kuunnellessa sanattomina Pekan kaameaa valaa.
— Ette ole venäläinen, eversti Nahimov? kysyi eversti Karhumaa.
— En. Olen mongoli.
— Vangeissa on kai myöskin vierasheimoisia. Pyydän teitä, eversti, valikoimaan heidät erilleen.
Nahimov teki työtä käskettyä. Mongoleja, tataareja, kaukasialaisia, kalmukkeja ja muita kertyi kolmisenkymmentä miestä.
— Hyvä, virkkoi eversti Karhumaa. — Pyydän kysymään heiltä, haluavatko he tämän sodan ajan taistella meidän puolellamme ryssiä vastaan.
— Entä vaihtoehto?
Eversti Karhumaa virkkoi harvakseen:
— Ymmärrätte, ettemme voi elättää emmekä vartioida vankeja.
— Ymmärrän hyvin, virkkoi Nahimov ja naurahti. Sitten puhui hän miesten kanssa. Nämä suostuivat ennen kuin hän ennätti toisesta vaihtoehdosta mainitakaan.
— Entä te itse, eversti?
— Minäkö? Minä olen antanut sanani, vannonut upseerivalani, vaikkapa vain ryssienkin keisarille. Pidän sen, ellei minua siitä pätevästi päästetä. Olen valmis, jos haluatte minut ammuttaa.
Eversti Karhumaa katseli pitkään edessään seisovaa rohkeaa miestä. Sitten virkkoi hän:
— Ei teitä ammuta, eversti. Jäätte vieraakseni, vaikka mukavuuksia en voikaan tarjota. Antanette sananne, ettette yritä karkuun. Metsissämme pian menehtyisitte tai teidät tuossa puvussa kysymättä surmattaisiin. Olen sitäpaitsi kuullut, mitä olette viime yönä tehnyt turvattomien hyväksi. Ja luulen, että teidät kohta päästetään valastanne. Toivon, että jäätte.
— Jään, vastasi mongoli. — Mutta sanaani siitä, etten yritä karkuun, en voi antaa.
— No, siinä tapauksessa asetan teille vartijan. Pekka, virkkoi eversti hymähtäen, — täällä ei teillä enää ole mitään tekemistä. Vanhana kersanttina tulette taas palvelukseen ja saatte vartioitavaksenne eversti Nahimovin. Sopiiko?
— Käskystä, herra eversti. Kyllä näissä hyppysissä vielä yksi mies pysyy.
Sheluhinin risteilijä läheni jo rajaa, kun se korkealla yläpuolellaan näki yksinäisen suomalaisen lentosukeltajan. Painumalla alemmaksi, melkein puiden latvojen tasalle, koetti ryssä päästä huomaamatta pakoon. Taisteluun ei se tahtonut antautua, sillä sen tulos oli selvä. Paetessaan lähetti se koko ajan hätämerkkejä langattomallaan.
Havaittuaan pakenijan ryhtyi suomalainen heti takaa-ajoon ja läheni jo lähenemistään.
Sheluhin oli päästänyt Ainon siteistä ja kuljettanut hänet lasiseinäiselle kannelle, kun samassa tultiin ilmoittamaan uhkaavasta vaarasta. Aluksen päällikkö tiedoitti, ettei muuta pelastuksen mahdollisuutta ollut kuin laskeminen maahan ja pakeneminen jalan maitse. Suomalaiset eivät jättäisi alustaan eivätkä siis seuraisi.
Sheluhin pelästyi ensin, mutta antoi sitten suostumuksensa. Risteilijän päällikkö katseli sopivaa maahanlaskukohtaa. Suomalainen tuli yhä lähemmäksi kulkien sivummalla. Paljain silmin saattoi jo erottaa kirjaimet ja numerot sen kyljessä.
— L. S. 12, luki Aino. Sitten vavahti hän. Sehän oli sama alus, jossa Arvo oli aikoinaan palvellut! Olisikohan hän nytkin siellä? Ei, ei, hänethän oli komennettu jonnekin, hän ei saattanut olla aluksessa.
Lentosukeltaja valmistui ampumaan. Sen tykit olivat jo suunnatut ja valmiit laukaistaviksi, kun aluksen päällikkö antoi ampumakiellon.
— L. S. 12, oli Ainon päässä yhä pyörinyt. Siellähän — niin, sen päällikkönähän oli iloinen yliluutnantti Purtilo, Arvon entinen hyvä toveri ja sulhaspoika. Ja tuskin oli Aino tämän muistanut, kun hän jo sieppasi hartioillaan olevan liinan ja alkoi antaa sillä merkkejä. Sheluhin syöksyi heti hänen kimppuunsa ja painoi hänet permannolle, mutta merkit oli jo huomattu suomalaisessa aluksessa, joka nyt oli vain kolmisensadan metrin päässä suoraan sivulla.
Yliluutnantti Purtilo katseli kaukoputkellaan merkkien antajaa.
— Hei, veikkoseni, lyön vetoa palkkani ulosmittaamattoman osan tyhjää pulloa vastaan siitä, että tuo hameisiin puettu signalisti tuolla on nuori rouva Kajava, sanoi hän vieressään seisovalle luutnantti Palvelle. — Mutta miten helkkarissa on hän joutunut sinne?
Yliluutnantin pyöreät kasvot kävivät huolestuneiksi. Hän katseli yhä kaukoputkellaan.
— Näyttää totisesti siltä, että tuo hänen ympärillään hääräävä, haudankaivajalta karannut pitkä apina tietää jotakin siitä asiasta. Katsos pakanaa, se on ihan ryssäläinen eversti! — Mitä piruja? Harakka aikoo laskeutua maahan!
Venäläisiä ilmaristeilijöitä nimittivät suomalaiset harakoiksi.
Sheluhinin harakka aikoi tosiaankin laskeutua maahan, sillä sopiva paikka, avonainen peltotilkku, oli löytynyt. Yliluutnantti Purtilo antoi nopeasti muutamia komentoja. Lentosukeltaja nousi korkeammalle, siirtyi risteilijän kohdalle ja laskeutui suoraan sen päälle. Risteilijä ampui, mutta ammukset rapisivat kuin herneet sen kuperaa pohjaa vasten. Lentosukeltajasta ammutut muutamat laukaukset saattoivat risteilijän koneiston epäkuntoon. Alus pysähtyi keskelle peltoa. Lentosukeltaja laskeutui siihen kiinni.
— Avatkaa alaluukut. Niiden kautta harakan kannelle. Rikkokaa kansi ja tunkeutukaa alukseen. Tykkimiehet vartioivat, ettei kukaan pääse juoksemaan yli pellon pakoon. Nopeasti!
Käskyjä toteltiin silmänräpäyksessä. Venäläisistä valmistautuivat toiset vastarintaan, toiset avasivat sivuovet, hyppäsivät maahan ja riensivät pakoon. Mutta jokaisen heistä tavoitti hyvin tähdätty luoti.
Lentosukeltajan miehet työskentelivät kuumeisella kiireellä. Viitisen minuutin kuluttua olisi kanteen jo murrettu aukko ja käsikähmä alkaisi.
Aino oli vetäytynyt erääseen nurkkaan ja katseli sieltä miesten kiireistä ponnistelua jännityksestä vavisten. Sheluhin käveli viereisessä hytissä edestakaisin tarmottomana ja kyvyttömänä kirousten tulviessa hänen huuliltaan.
Äkkiä peitti varjo molemmat alukset. Aino vilkaisi ylös ja kirkaisi. Viereisen metsänreunan takaa tuli näkyviin kymmenkunta konetta käsittävä venäläinen risteilijälaivue.
Yliluutnantti Purtilo huomasi sen melkein samalla. Hänen ja kaikkien muiden huomio oli ollut kiintyneenä työhön. Laivue pääsi näin ollen yllättämään suomalaiset.
— Mitä on tehtävä? välähti ajatus yliluutnantin aivoissa. — Pelastettavako Kajavan nuori vaimo ja ehkä silloin uhrattava alus? Kumpi on tärkeämpi maalle, nainen vai alus? Alus, päätti hän empimättä ja antoi käskynsä.
Kauhukseen näki Aino, miten suomalaiset hyppäsivät alukseensa ja sulkivat luukut. Sen koneet rupesivat käymään vimmatusti ja kiivaasti ampuen sekä vihollistensa sitä ampuessa kiiti se pois. Hetkisen kuluttua näkyi se ja sitä takaa-ajavat viholliset vain pieninä, yhä pienenevinä pisteinä.
Kuin jähmettyneenä katseli nuori nainen etäisyyteen.
— Eikö, eikö enää ole mitään pelastusta ja Jumalaa? mutisivat hänen verettömät huulensa.
Ikään kuin vastaukseksi kuului kannelle astuvan Sheluhinin voitonriemuinen, pirullinen nauru.
Kuolemaantuomittu istui lavitsallaan pää käsien varassa. Hiljaisuuden rikkoi silloin tällöin vain käsissä ja jaloissa olevien kahleiden kilahdus.
— Näinkö päättyy kaikki — hirsipuussa? ajatteli hän. — Ampuisivat edes, mutta hirttävät . . . . Tukehtuu vähitellen — ruumis heiluu usvaisessa aamuilmassa — teloittajat ilkkuvat — säkkiin pantuna heitetään johonkin kuoppaan ja päälle luodaan joku lapiollinen multaa — ei minkäänmoista merkkiä haudalle omaisten ja ystävien opastukseksi — kolkko on vakoojan kuolema. Miten paljon parempi ja ihanampi onkaan sentään taistelukentällä kohtaava kuolema!
Tiiliseinässä kuului hiljainen naputus.
— Sähköttävät taas lörpötyksiään, ajatteli vanki välittämättä naputuksesta sen enempää. Ajatuksiaan ei hän kuitenkaan saanut enää kootuksi, sillä melkein katkeamatta jatkui naputus. Hän rupesi sitä tarkkaamaan ja verkalleen, kirjain kirjaimelta muodostuivat sanat:
— Kuka 185:ssä?
— Vastaan joutavalle, tuumiskeli vanki. Naputus oli kuulunut jo usein aikaisemminkin, mutta hän ei ollut siihen milloinkaan vastannut, vaikka hyvin ymmärsikin menetelmän. Nyt naputti hän käsirautojensa terävällä kulmalla vastakysymyksen:
— Kuka siellä?
— 187, Schultz, tuli vastaus. — Kuka siellä?
— Numero 185, Weber.
— Mikä sinä olet ammatiltasi?
— Koneteknikko.
— Entä sinä?
— Kauppamatkustaja. Saksalainen niin kuin sinäkin. Mistä istut?
Kuolemaantuomittu mietti hetkisen. Sitten naputti hän:
— Väärinpeluusta.
— Valehtelet. Istut vakoilusta, tiedän. Vartija sanoi.
— Entä sinä?
— Samasta syystä kuin sinäkin. Vakoilusta. Varastin tietoja.
— Provokaattori, ajatteli kuolemaantuomittu, mutta naputti:
— Kenen hyväksi?
— Suomen. Olin suomalaisten palkkaama niin kuin sinäkin. Tuomitsivat kuolemaan. Paetkaamme.
— Miten?
— Minulla on suunnitelma. Kerro kuitenkin ensin, kenen luo voimme täällä Pietarissa mennä turvaan, niin sitten ilmoitan.
— Varmasti provokaattori, päätteli kuolemaantuomittu, mutta naputti sitten:
— Pakenen, mutta en sinun kanssasi. Pakenen yksin.
— Milloin?
— Tänä yönä.
Naputus lakkasi.
— Taisi saada tarpeekseen, hymähti kuolemaantuomittu syventyen taas omiin asioihinsa.
— Niin, paeta, paeta pitäisi, mietti hän, — mutta miten, miten? Seiniä ei voi murtaa, vartijoita ei voi lahjoa, sillä rahat ovat otetut pois . . . Ei, ei ole mitään keinoa. Ja kuitenkin on minun päästävä täältä. Kun ystäväni edes aavistaisivat, missä olen, niin auttaisivat, mutta eivät aavista. Hirsipuuko siis sittenkin vain jäljellä?
Tuomittu nousi seisoalleen. Kahleet kilahtelivat hänen astuessaan pienen koppinsa päätyseinälle. Hän otti jakkaran, nousi seisomaan sille yhdellä jalalla, sillä toista piti nilkkojen välinen rautatanko kaukana, ja katseli rautaristikon läpi. Näkyi kaista ruskeankeltaista, loan ja öljyn rasvaamaa vedenpintaa. Ei mitään muuta. Ikkuna oli muurattu siten, ettei muuta voinut näkyä. Vedenpinta oli vain metrin verran ikkunan alapuolella.
Hän katseli hitaasti virtaavaa vettä. Sitten tarttui hän molemmin käsin rautaristikkoon ja tempoi sitä kaikin voimin. Se ei hievahtanutkaan.
— Niinpä niin — eivät Petro-Pavlovskin ristikot ole tehdyt käsin huojuteltaviksi, hymähti hän katkerasti. — Sadat ja tuhannet ovat riutuneet ennen minua täällä maan- ja vedenalaisissa kammioissa ja temponeet ristikoita epätoivon voimalla, mutta ne eivät ole hievahtaneet tuumaakaan.
Raudat kilahtivat hänen hypätessään permannolle. Jälleen istahti hän lavitsalle pää käsien varaan painettuna. Jossain kaukana löi kello yhdeksän.
— Kahdeksan tuntia vielä ja sitten tulee loppu . . . Vaimoni — missä mahtaa olla vaimoni? — Jossain kai harhailee . . . turvaton . . . jos elää . . .
Pää painui yhä syvempään käsien varaan. Ja niin istui hän kauan . . .
Oven tirkistysluukku siirrettiin syrjään ja sieltä katseli koppiin silmä.
Vanki kohotti päänsä ja katseli silmää. Se oli oudon näköinen siinä pyöreässä aukossa, herkeämättä tuijottava. Vain joskus rävähti silmäluomi. Sitten hävisi silmä ja luukku suljettiin.
— Taas oli uusi silmä, mietti vanki, — ei entinen vihertävä ja punareunainen, vartijan silmä. Mikä lieneekään ollut . . . Vai pyövelikö? Olisiko jo tullut katsomaan saalistaan . . . ? Tulkoon . . .
Avain kiertyi lukossa, tukeva rautasalpa nostettiin paikoiltaan, ja sitten kirahti avain kerran, toisenkin, lukon avautuessa. Punaluominen ja viheriäsilmäinen vartija astui sisään.
— Kas niin, poikaseni, nyt olette järjestänyt asioita. Mitä sähkötitte 187:ään?
— En erikoista.
— No, voi olla, mutta on lähetetty lisävartijoita. Meihin ei kai muka enää uskota. Heti sähkötettyänne kävi johtaja 187:ssä ja sen jälkeen saapui tänne upseeri ja joukkue sotilaita kasarmista. On asetettu kaksinkertaiset vartijat. Mihin te muka täältä pääsisitte — muualle kuin hirteen — he-he. Kas niin, tulkaahan jo.
— Mihin?
— En muistanut sanoakaan. Kansliaan. Mitä vielä tutkinevat. Siellä on tutkintotuomari ja sotaoikeuden jäseniä sekä joku äsken saapunut upseeri. Mennään.
Vanki astui ulos. Käytävässä ottivat hänet huostaansa upseeri ja kaksi asestettua sotamiestä ja saattoivat kansliaan.
Siellä istui tupakoiden ja iloista tarinaa pitäen joukko upseereita, sotaoikeuden jäseniä. Hieman syrjempänä jutteli tutkintotuomarin kanssa pitkä, laiha, kaljupäinen eversti, jonka oikea korva oli revitty riekaleiksi ja muodosti ilkeän arven. Hänet nähdessään hätkähti vanki huomattavasti ja asettui seisomaan suuren kattolampun alle pitääkseen kasvonsa varjossa. Päänsä painoi hän alemmaksi.
— Paikoillenne, hyvät herrat, kuului puheenjohtajan ääni.
— Kuolemantuomion on hänen keisarillinen korkeutensa suuriruhtinas-ylipäällikkö vahvistanut ja pannaan se tävtäntöön aamulla täsmälleen kello viisi. Hirttäminen tapahtuu vankilan pihalla asianomaisten virkamiesten ja vartioston läsnäollessa. Sotalakien mukaan ei vakoilusta tuomitulle tarvitse hankkia pappia.
Puheenjohtaja vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi sitten:
— Olen kutsunut teidät tänne kysyäkseni viimeisen kerran: ettekö nyt kuoleman ollessa jo silmäinne edessä halua ilmoittaa rikostovereitanne?
Tuomittu pudisti päätään.
— No niin, syyttäkää itseänne. Jos olisitte tunnustanut, on täällä saapuvilla henkilö, joka olisi saattanut tehdä jotain hyväksenne. Tässä, herra eversti, jatkoi puheenjohtaja kääntyen laihaan everstiin, — näette vakoilusta syytetyn ja tuomitun entisen Saksan alamaisen Weberin. Toissa iltana piirittivät santarmit ja salainen poliisi kokoushuoneuston, jossa joukko vallankumouksellisia parhaillaan piti kokoustaan, sekä vangitsivat kaikki osanottajat. Tuomittu Weber oli poliisin huoneustoon tunkeutuessa parhaillaan pitämässä kiihoituspuhetta. Häneltä tavattiin yhdeksän salaisen vallankumouksellisen Isvestijan juuri ilmestynyttä, vielä tuoretta numeroa, sekä nämä paperit, joissa on tarkat tiedot muutamien piakkoin Suomeen lähtevien divisioonien vahvuuksista, asestuksesta, mielialasta, kuljetuksesta, määräpaikoista ja niin edelleen. Tuomittu Weber, ei tunnusta lehtiä eikä papereita omikseen, vaan väittää poliisin panneen ne hänen taskuihinsa, sekä kieltää jyrkästi harjoittaneensa vakoilua. Sotaoikeus on pitänyt todistukset kiistämättöminä ja langettanut kuolemantuomion.
— Entä muut kokouksen osanottajat? kysyi laiha eversti.
— Istuvat täällä vangittuina. Ovat epäilemättä vallankumouksellisia, mutta aihetta vakoilusta epäilemiseen ei ole toistaiseksi ilmennyt. Tulemme tutkimaan heitä edelleen vielä tänä yönä.
Eversti nyökkäsi ja syventyi sitten papereihinsa silmäillen kuitenkin välillä tuomittua.
— Tuokaa sisään syytetty Jefim Gavrilovitsh Telegin, määräsi puheenjohtaja.
Arasti ympärilleen pälyilevä mies tuotiin sisään.
— Ollessanne kirjurina 46. divisioonan esikunnassa olette antanut salaisia tietoja urkkija Weberille. Weber on tuomittu kuolemaan ja hirtetään aamulla. Sama uhkaa teitäkin, ellette heti tunnusta kaikkea, ärjyi tutkintotuomari.
— Hirtätän teidät heti, ellette tunnusta, ärähti laiha eversti.
— Kyllä asia on niin, että annoin divisioonaa koskevat tiedot Weberille, joka maksoi niistä kolmetuhatta ruplaa, tunnusti pelästynyt kirjuri. — Weber toi myöskin salaisia lehtiä. Muuten luulen, ettei hänen oikea nimensä olekaan Weber.
— Kuinka niin? Mikä sitten?
— Kerran kuulin hänen puhuvan langattomaan vierasta kieltä. Hän ei tiennyt minun tulleen huomaamatta huoneeseensa. Olen ollut tekemisissä inkeriläisten kanssa ja ymmärsin hänen puhuvan suomea. Hän mainitsi nimensäkin, mutta sitä en jumal’auttakoon jaksa muistaa . . .
— Tulkaa lähemmäksi, ärjäisi laiha eversti Weberille. — Vielä — tähän pöydän ääreen, noin. Nostakaa päätänne — aah! Vai niin — hä-hä-hä — vai Weber! Jopa tapasin sinut, roisto — hä-hä — urkkijakonna! Nyt et pääse käsistäni, et, sinä pirunpenikka!
— Mikä on, herra eversti Sheluhin? kysyi puheenjohtaja.
— Mikäkö? Kaunis saalis on, herrat — hä-hä-hä — jonka olette pyydystäneet. Ei ole Weber, ei edes saksalainenkaan, vaan suomalainen on, upseeriurkkija, kirottu sikiö. Tunnen miehen. Palveli aikoinaan muka upseerina Voroneshin kaartissa, oli olevinaan luutnantti Paulov, todistettiin vakoojaksi — karkasi. Ja nyt on tullut uudelleen, saksalaisena muka, vakoilemaan, mutta tavoitinpa — hä-hä. Nyt sinut opetan, kirottu suomalaispenikka, ja kostan — kostan — hä-hä-hä . . .
Sheluhin oli noussut ylös ja pihisi nyt nyrkit pystyssä. Tuomittu katseli häntä kylmästi.
— Vai vielä näyttelet siinä, sika, etkä ole tietävinäsikään! Ääh — kerran revit sinä tämän minun korvani, mutta nyt revin minä sinulta molemmat — hä-hä-hä — molemmat! Polvillasi vielä edessäni kiemurtelet, retkale, ja armoa rukoilet itsellesi ja — hä-hä-hä . . .
Sheluhin näytti muistavan jotakin.
— Viekää vanki koppiin. — Vastaatte, luutnantti, hänestä hengellänne, komenteli hän. — Poistun puoleksi tunniksi ja palaan sitten. Merkitkää pöytäkirjaan, että tuomitun oikea nimi on Arvo Kajava, kapteeni Suomen armeijassa — hä-hä . . .
Sheluhin poistui ja vanki vietiin koppiinsa. Sotaoikeus ryhtyi tupakoimaan.
— Näyttää olevan kamala mies tuo Sheluhin, sanoi muuan kapteeni. — Millä oikeuksilla hän oikeastaan määräilee?
— Erikoisvaltuutettu, selitti puheenjohtaja. — Vakoilu on lisääntynyt, suomalaiset näyttävät saavan epäilemättä paljon tietoja. Päätettiin asettaa kaksi valtuutettua melkein rajattomilla valtuuksilla ehkäisemään vakoilua. Heidän käytettäväkseen alistettiin sotatoimialueella santarmisto ja poliisi, oikeuslaitos, kaikki. Toinen valtuutetuista on tämä Sheluhin. Tuli vasta toissapäivänä Suomesta. Kerrotaan hänen sikäläisestä toiminnastaan kummia juttuja, olipa jopa jättänyt joukkonsakin oman onnensa nojaan. Armeijakunnan päällikkö vaati hänelle rangaistusta, mutta mitäpä teki Sheluhin? No, meni suuriruhtinas Igor Paulovitshin luo eilen — taitavat olla vanhoja tuttuja, suuriruhtinaallahan oli Sheluhinin rouva rakastajattarena — ja palasi erikoisvaltuutettuna. Rankaisemisesta ei kysymystäkään. Ja nyt häärää täällä mielensä mukaan. Tunnen miehen — piru on miehekseen. — Jatkakaamme istuntoa, hyvät herrat.
Arvo Kajava istui taas kopissaan. Jossain löi kello yksitoista.
Viheriäsilmäinen vartija tuli upseerin ja kahden sotamiehen kanssa häntä noutamaan. Hänet vietiin käytävän läpi ja tyrkättiin huoneeseen, jonka yhtenä seinänä oli vain rautaristikko. Tämän ristikon takana oli parin metrin levyinen väli, sitten oli toinen samanlainen ristikko ja sen takana toinen huone.
Vartijat poistuivat ja Kajava jäi seisomaan keskelle lattiaa. Ristikkojen takainen huone oli tyhjä.
Kului hetkinen. Sitten kirahti viereisen huoneen ovi ja huoneeseen tuli nainen. Hän katseli hämillään ympärilleen. Kajava katseli naista ja hänen sydämensä lyönnit tuntuivat pysähtyvän.
Nainen tuli ristikon luo, siirsi vaistomaisesti syrjään kasvojansa puoleksi peittävän liinan, huomasi ristikkojen takana vangin, silmäili tätä hetkisen ja parahti:
— Arvo!
— Aino! tuli vastaus vangin huulilta.
Ristikkojen läpi ojensivat molemmat kätensä toisiaan kohden. Turhaan, sillä eivät sormenpäätkään ylttäneet hipomaan toisiaan.
— Arvo, näinkö se sittenkin oli päättyvä?
— Miten olet sinä joutunut pääpirun valtaan?
Aino kertoi lyhyesti Savikummun murhenäytelmän.
— Eikö paon toivoakaan! huokasi Aino.
— Ei. On parempi, että kuulet totuuden minulta kuin muilta: aamulla kello viisi minut hirtetään.
Kuin lamautuneena nojasi nuori nainen rautaristikkoon. Hänen ajatuksensa kieltäytyivät toimimasta ja kuin jostain kaukaa kuuli hän huoneeseen tulevan Sheluhinin käheän naurun.
— Siellä hän nyt on, kaunokaiseni, sinun rakastettu miehesi. Katso tarkkaan häntä — kuuden tunnin kuluttua olet leski — hä-hä-hä . . . Ellet sitä ennen . . .
Sheluhin kuiskasi jotakin Ainon korvaan. Siitä kuuli Arvo vain hajanaiset sanat: »voin pelastaa kuolemasta nyt — sillä ehdolla —»
— Älä suostu, älä suostu, vaikka se roisto ehdottaisi mitä tahansa, huusi Arvo.
— Suusi kiinni siellä, ärjäsi Sheluhin. Sitten mietti hän hetken, naurahti itsekseen, sujautti kätensä nuoren naisen vyötäisille, puristi tätä lujasti itseään vastaan ja yritti suudella. Nainen riuhtoi ja tempoi. Toisessa häkissä takoi nuori mies käsiraudoillaan ja nyrkeillään mielettömänä rautaristikkoa.
Vihdoin sai nuori nainen kätensä irti ja iski ahdistajaansa nyrkillä päin silmiä. Kiroten hellitti Sheluhin otteensa ja sähisi:
— Kaiken tämän kostan vielä, kaiken saat maksaa . . .
Sitten meni hän käytävän kautta Arvon häkkiin ja asettui seisomaan tämän viereen.
— Lupaan järjestää hirttämisesi toistaiseksi, jos suostut erääseen asiaan, sanoi hän sitten. — Et ole enää koskaan tapaava vaimoasi. Luovuta hänet minulle ja minä takaan sinulle henkesi.
Kajava, joka jo oli saavuttanut tasapainonsa, katseli häntä ylenkatseellisesti ja vastasi:
— Ehdotus on luonteellesi aivan sopiva, roisto.
— Kuole sitten, sähähti Sheluhin ja painoi seinässä olevaa soittokellon nappia. Vartija kiiruhti sisään.
— Viekää ulos tuo lutka tuolta, määräsi Sheluhin. — Portilla odottaviin vaunuihin. Heti. Onko sinulla tarvekalut valmiina?
— On, teidän jalosukuisuutenne.
— Tuo tänne.
Vartija vei Ainon ulos. Äänettömänä heitti hän viimeisen, epätoivon täyttämän katseen ristikon läpi.
Viheriäsilmäinen vartija palasi tuoden vasullisen työkaluja, joiden joukossa näkyi olevan runsaasti erilaisia pihtejä. Sitten toi hän kaksi tuolia. Oven avautuessa näki Kajava nuoren luutnantin, sotilasvartioston päällikön, silmäävän tarkkaavasti oviaukosta sisään.
— Istu, komensi Sheluhin.
Kajava istuutui. Sheluhin istahti toiselle tuolille ja rupesi itsekseen myhäillen tarkastelemaan ja hypistelemään työkaluja. Kajava seurasi tarkkaan hänen puuhiaan.
— Kuulehan, suomalaispenikka, sinä veit kerran korvani. Samana yönä veit vaimoni — hä-hä. Muistatko? Molemmat kostan nyt. Otan molemmat korvasi. Ensin toisen ja sitten toisen.
Hän viittasi vartijalle ja tämä tarttui kiinni Kajavan raudoitettuihin käsiin painaen niitä alas. Kasvoillaan pirullinen hymy ojensi Sheluhin Kajavan oikeaa korvanlehteä kohden tavalliset teräslankapihdit, sovitti korvanlehden niiden väliin ja painoi. Heikosti naksahtaen irtautui korvanlehdestä pieni pala. Haavasta pursusi verisuihku. Kajava kalpeni hieman, mutta istui huulet yhteen puristettuina ja aivot kuumeisen kiireesti työskennellen.
— Kas noin — hä-hä, kähisi Sheluhin mielissään, — pala palalta. Nyt näillä pihdeillä — ne repivät enemmän — hä-hä-hä . . .
Hän valikoi toiset pihdit. Kajava näki hänen silmissään mielipuolen himomurhaajan kiiluvan katseen.
— Sinulla on kaunis vaimo, sähisi Sheluhin hampaidensa välitse, — melkein yhtä kaunis kuin oli minulla. Vaihtokauppa sopii, hä-hä. Heti kun sinut on hirtetty, lupasi vaimosi — mielellään lupasi, hä-hä-hä — ruveta entisen vaimoni sijaiseksi, se kyyhkyläinen, hä-hä —
— Valehtelet! karjaisi Kajava, potkaisi syrjään vartijan, kohotti raudoitetut kätensä ja pudotti ne hirvittävällä voimalla Sheluhinin naamaan. Ääntä päästämättä kaatui tämä permannolle.
Ovi temmattiin auki ja kahden miehen seuraamana syöksyi vartiostoa johtava luutnantti koppiin.
Luutnantti sieppasi vanginvartijalta avaimet ja päästi auki Kajavan raudat tämän ymmärtämättä kerrassaan mitään. Sitten tarttui hän vartijaa niskasta ja sanoi muutaman oudon sanan sotilaille. Nämä nostivat yhä tainnoksissa makaavan Sheluhinin maasta.
— Seuratkaa, virkkoi luutnantti.
Omituinen kulkue marssi pitkän käytävän toiseen päähän. Pari sotamiestä seisoi vartiossa, mutta kulkueen nähdessään kääntyivät he kohta muualle.
Vartijan avainkimpusta ottamallaan avaimella avasi luutnantti erään kopin oven, potkaisi vartijan sinne ja antoi taas oudolla kielellä lyhyen käskyn. Kajava näki, miten muuan sotilaista meni koppiin ja rupesi siellä sitomaan vartijaa.
— Koppinne on numero 185, eikö niin? kysyi luutnantti Kajavaan kääntyen.
— Kyllä, mutta en ymmärrä — — —
— Ei tarvitsekaan vielä. Tehkää hyvin ja käykää sisälle.
Sotilaat raahasivat myöskin Sheluhinin sisään ja jysäyttivät lattialle. Hän rupesi jo näyttämään palaavan tajun merkkejä.
— Riisukaa eversti, käski luutnantti. — Tutkikaa taskut ja antakaa kaikki esineet minulle.
Sotilaat tekivät työtä käskettyä. Luutnantti silmäili nopeasti paperit ja pisti ne sitten taskuunsa. Sheluhin avasi silmänsä ja katseli tylsänä. Sitten sattuivat hänen silmänsä luutnanttiin ja hän nousi istualleen.
— Tämän saatte maksaa kalliisti, luutnantti, sopersi hän.
Luutnantin ainoana vastauksena oli leuan alle suunnattu potku, joka teki kaikista vastaväitteistä lopun.
— Pukekaa yllenne everstin virkapuku, sanoi luutnantti Kajavalle. — Luulen, että meidän on kiiruhdettava. Meitä odotetaan jo.
— Kuka ja missä?
— Saatte sen pian nähdä.
Muuan sotilaista haki Sheluhinin viitan ja päähineen. Kajava oli valmis lähtemään.
Luutnantti repäisi riekaleen Sheluhinin paidan helmasta, otti taskustaan pienen pullon, kostutti sen nesteellä vaateriekaleen ja tukki sen sitten everstin sieraimiin. Hänet nostettiin lavitsalle.
— Ei herää ainakaan kahteen tuntiin, naurahti luutnantti.
— Entä vartija?
— Ei herää enää milloinkaan. Näyttää huomenna epäilemättä siltä, että te olette hänet myrkyttänyt, mutta sen asian saavat viranomaiset tutkia. Lähtekäämme.
Aina tähän asti oli Kajava ollut kuin horroksissa. Nyt heräsi hän täyteen tajuntaansa ja kysyi:
— Minne aiotte minut viedä?
— Ystävien luo.
— Entäpä, jollen lähde?
— Vien väkisin. Luulen kuitenkin, ettei väkivaltaa tarvitse käyttää, sanoi luutnantti ja nosti Kajavan kasvojen eteen vasemman kätensä, jonka pikkusormessa kiilsi hopeinen, omituisilla koristeilla somistettu sormus. Hitaasti käänsi hän toisella kädellään näkyviin sormuksen kannan. Siinä kiilsi suuri, salaperäisiä merkkejä täyteen piirretty smaragdi.
— Khanin käskystä, virkkoi luutnantti.
Kajava katseli sormusta silmät pyöreinä. Sitten huokasi hän helpotuksesta. Jo toisen kerran pelasti hänet vaarasta outotunnuksinen sormus ja salaperäiset sanat: »Khanin käskystä».
— Olen valmis, mutta vielä yksi asia. Vaimoni on täällä.
— Oli täällä. Tuo roisto lähetti hänet jo aikoja sitten pois. Tiedämme hänen asuntonsa. Pian on vaimonne luonanne.
Oudolla kielellä antoi luutnantti taas joitakin käskyjä alaisilleen. Sotilaat jäivät vartiopaikoilleen ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kajava katseli heitä kummastuneena.
— Maanmiehiäni kaikki, virkkoi luutnantti huomattuaan Kajavan kummastuksen. — Tataareja. Tietävät asian. Ei ainoakaan heistä ole sotamies. He ovat puetut sotilaan pukuun vain tätä tarkoitusta varten. Lähdettyämme poistuvat hekin ja häviävät.
Portilla teki vartija jäykästi kunniaa, kun lakkinsa syvään silmille vetänyt eversti muassaan nuori luutnantti astui odottavaan autoon, joka lähti heti liikkeelle.
Auto oli umpinainen. Kajava koetti nostaa ikkunoita peittäviä verhoja, mutta ne eivät hievahtaneetkaan.
— Mikä vaunu tämä tällainen on?
— Venäjän salaisen poliisin panssaroitu vaunu, virkkoi luutnantti hymähtäen. — Tässä kulkevat vain salaisen poliisin korkeimmat virkamiehet ja suurimmat poliittiset rikolliset.
Ajo kesti neljännestunnin. Sitten pysähtyi vaunu ja sen ovi avattiin ulkoapäin. Kajava astui ulos ja näki edessään avoimen oven sekä sen takana pitkän, hämärän käytävän. Luutnanttia lukuunottamatta ei ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä.
— Menkäämme edelleen, virkkoi luutnantti. Molemmat astuivat käytävään. Sen päähän päästyään kääntyivät he toiseen samanlaiseen käytävään ja pysähtyivät vahvan oven eteen. Luutnantti avasi sen. Edessä oli taas monimutkainen käytävä ja kolme ovea. Vihdoin oli edessä raudoitettu tammiovi, jonka sivussa olevaa soittonappulaa luutnantti painoi. Hetkisen kuluttua avautui ovi kenenkään näkyväisen olennon sitä avaamatta ja he astuivat pienen eteisen läpi kirkkaasti valaistuun saliin, jossa istui joukko virkapukuisia herroja.
— Tervetuloa seuraan, majuri Kajava, virkkoi syvä, miellyttävä ääni ja pöydän äärestä nousi keskikokoinen, mustaviiksinen upseeri.
Kajava hieraisi kirkkaan valon häikäisemiä silmiään ja kysäisi hieman sekavana:
— Missä minä olen?
— Venäjän toimivan armeijan päämajan vastavakoiluosaston ensimmäisen toimiston päällikön virkahuoneessa, vastasi hymyillen pöydän luota noussut upseeri, jolla oli yleisesikunnan everstiluutnantin puku ja merkit. — Oletko sinä jo melkein hirsipuuhun ylennettynä tullut niin ylpeäksi, ettet enää tunne vanhoja ystäviäsi.
Kajava katsoi everstiluutnanttia tarkemmin.
— Asmaj-Darjanov! huudahti hän. — Sinäkö se tosiaankin olet?
— Niin, minä se olen, ystäväiseni, vastasi Darjanov ojentaen molemmat kätensä. — Olen iloinen, että olen voinut auttaa sinua.
— En tiedä, millä voin koskaan maksaa apusi, vastasi Kajava. — Mistä tiesit minun olevan Venäjällä ja kiinni.
— Hoitaessaan vakoiluasioita on tiedettävä minkä mitäkin. Kaksi sotaoikeuden jäsentä on meikäläisiä. Tiesin kuitenkin jo ennen heitä, kuka oli koneteknikko Weber.
— Miten ihmeessä?
— Työskentelytavoistasi. En tiennyt aivan varmaan, mutta arvasin. Sitäpaitsi oli eräs asiamiehistämme mainiossa vallankumouksellisessa kokouksessasi ja kuvasi minulle ulkonäkösi, äänesi ja eleesi tarkoin. Silloin tiesin.
Ovikello soi taas ja ovi avautui. Sisään tuli virkapukuinen santarmialiupseeri.
— Herra eversti, kyseessä oleva nainen on kadonnut.
— Kadonnut?
— Niin, heti yksin jäätyään on hän avannut ikkunan, hypännyt toisesta kerroksesta pihamaalle ja kadonnut. Tähän saakka ei etsintä ole vielä johtanut mihinkään tulokseen.
— Jatkakaa etsintää kaikilla tavoin, virkkoi Darjanov ja katsahti säälivästi Kajavaan.
— Kuka nainen —?
— Vaimosi, Kajava. Hän on paennut Sheluhinin asunnosta. Ystävä parkani! Aioin tuoda vaimosi tänne, mutta nyt on se mahdotonta — tällä hetkellä. Häntä etsitään ja varmasti hänet löydetään, ellei — —
— Ellei?
— Ellei hän ole katsonut elämää jo liian rasittavaksi ja paennut — itse elämää.
— Ei, ei hän sitä ole tehnyt. Johtuu mieleeni eräs ajatus: vaimoni tiesi, että minut piti hirtettämän kello viisi. Varmaan koettaa hän silloin päästä vankilan luo, jos vain tietää, missä se on.
— Tuskin, mutta ottakaamme huomioon sekin mahdollisuus. Muuta emme voi tällä hetkellä asiassa tehdä. Tule, esittelen sinut herroille täällä. He ovat ystäviäsi, sillä kukaan heistä ei ole ryssä.
— Herrat, sallikaa minun esittää teille tervetullut vieras, suomalainen majuri Kajava.
— Kapteeni, oikaisi Kajava.
— Ei, majuri. Koroituksesi on tapahtunut äsken. Se seikka onkin melkein ainoita suomalaisen päämajan asioita, joita olemme saaneet selville. Onnittelen.
Läsnäolijat yhtyivät onnitteluihin. Kaukasialainen eversti, ruhtinas Degeshwili oli tumma, kotkannenäinen, tulisieluinen mies. Kasakkajesauli Bulbin, ukrainalainen, oli tummaihoinen hänkin ja käytökseltään vilkas, jota vastoin kapteeni Kuismin, vienankarjalainen, esiintyi hillitysti. Hänellä oli vanhojen runolaulajien soikea varsi ja hienot piirteet ja heidän suoranainen jälkeläisensä hän olikin.
— Käytän ryssien Kuisminiksi vääristelemää isieni nimeä vain toistaiseksi, selitti hän Kajavalle.
Harmaapäinen salaneuvos Riekko, Rekoviksi väännetty, oli inkeriläinen, pääministerin yksityissihteeri, Selenko, teräväkatseinen, vaitelias mies, oli syrjääni, ja hoviministeriössä palveleva valtioneuvos Bahmakov väitti esi-isikseen entisiä Khivan ruhtinaita. Salaisen valtiollisen poliisin päällikön apulainen, todellinen valtioneuvos Dalnykov, oli selvä Urgan mongoli. Kookkaana ja itsetietoisena istui sohvannurkkauksessa valtava sikari suupielessään siperialainen Uralski. Hän väitti edustavansa uutta kansaa, sibirjakkeja eli siperialaisia, jotka olivat hänen puheidensa mukaan erittäin onnistunut sekoitus kaikista Venäjän valtakunnan ja lisäksi useista aasialaisista kansoista.
— Amerikan Yhdysvallat ovat muodostuneet kaiken maailman kansanaineksista, jotka suuressa sulatusuunissa ovat yhtyneet ja ovat nyt suuri ja mahtava kansa. Siperian kansan alkujuuret ovat yhtä sekalaiset, mutta maa, ilmasto ja elinehdot ovat niistä jo muokanneet yhtenäisen siperialaisen kansan, joka valtiollisesti on kehittyvä mahtavaksi valtakunnaksi, Siperian Yhdysvalloiksi, oli Uralskin tapana selitellä asioita.
Darjanov ja Kajava mukaanluettuina oli salissa koolla kymmenen eri kansakunnan jäseniä. Yhdeksän näistä kuului Venäjän laajaan valtakuntaan, kymmenettä, Suomea, koetettiin siihen parhaillaan yhdistää.
— Hyvät herrat, virkkoi Darjanov koputtaen kynällä pöytään. — Kansakuntien kohtaloita ei järjestetä sanoilla, vaan teoilla. Mielestäni on tullut tekojen aika. Suomalaiset ovat taistelullaan antaneet esimerkin siitä, mitä pienilläkin voimilla saadaan aikaan. Useimmat meistä täällä nyt olevista edustavat pieniä kansoja tai heimoja. Oletteko, hyvät herrat, laskeneet, että yhdessä edustamme seitsemääkymmentä miljoonaa Venäjän valtakuntaan kuuluvaa vierasheimoista?
Tätä seikkaa eivät herrat olleet ajatelleet ja katselivat nyt kummastuneina toisiaan.
— Niin, jatkoi Darjanov, — vain osa Venäjän vierasheimoisista on täällä edustettuna. Poissa ovat vielä lähes 30 miljoonan edustajat. Yhteensä on meitä siis yli sata miljoonaa 73 miljoonaa isovenäläistä vastaan. Meidän käsissämme on valtakunnan kohtalo. Meistä riippuu, pysyykö se koossa vai hajoaako. Minun kansani, tataarit, ovat sitä mieltä, että sen hajoamisen hetki on kohta koittava.
Läsnäolijat ilmaisivat olevansa samaa mielipidettä. Ryhdyttiin keskustelemaan toimenpiteistä. Keskustelu kesti kauan, mutta kun se oli päättynyt, oli myöskin päästy yksimielisyyteen. Oli muodostettu sodanjälkeisten tutkijain tyhjentymätön aarre ja paljon puhuttu »Kymmenen kansan salaliitto».
Liitto jakautui kolmeen pääryhmään. Ensimmäiseen kuuluivat kaikki suomensukuiset kansat ja sen keskeisenä henkilönä oli majuri Kajava, apulaisinaan Kuisma ja Riekko. Toiseen kuuluivat kaikki mongolit sekä kaukasialaissukuiset, päämiehenään Darjanov, ja kolmanteen ukrainalaiset Bulbinin johdolla. Tähän ryhmään piti liitettämän lisäksi vähävenäläiset ja Etelä-Venäjän saksalaiset, mikäli heillä oli halua ryhtyä toimintaan.
Pääryhmien kolme johtajaa muodostivat keskusjohdon, jolla oli ylin määräysvalta ja jota oli ehdottomasti toteltava. Suomi oli luonnollisesti keskusjohdon määräysvallan ulkopuolella, mutta vienalaiset, inkeriläiset ja syrjäänit tottelivat sen määräyksiä. Samalla kuin majuri Kajava osaltaan johti näiden heimojen toimintaa, oli hän myöskin Suomen edustajana liitossa ja tärkeän yhteistoiminnan aikaansaajana sekä yhteyden ylläpitäjänä.
Asiat oli käsitelty. Darjanov nousi pystyyn.
— Hyvät herrat, puhui hän, — kokous päättyy. Teen vielä lyhyen yhteenvedon tuloksista. Ensiksi: täällä hyväksymämme suunnitelman mukaisesti ryhtyvät Venäjän vierasheimoiset kansat järjestelmällisesti työskentelemään vapautuksensa hyväksi, jonka ehto on Venäjän nykyisen valtakunnan hajoaminen. Toiseksi: kukin kansakunta ja heimo järjestäytyy ja asestautuu tätä tarkoitusta varten. Kolmanneksi: Suomea autetaan sen nykyisessä sodassa kaikilla mahdollisilla keinoilla. Rintamille lähetettyjen vierasheimoisten on siellä antauduttava suomalaisille ja liityttävä näihin, jos nämä sitä haluavat. Neljänneksi: kaikki toiminta on oleva ehdottoman salaista. Viidenneksi: keskusjohdolla on ylin ja ehdoton käskyvalta, alempien elinten käskynvalta on määritelty erikseen. Kuudenneksi: kaikkinainen tottelemattomuus, liitosta luopuminen tai sen jäsenien tai toimien ilmiantaminen rangaistaan viipymättä kuolemalla. Ja seitsemänneksi: kaikki vierasheimoiset vapautuvat tsaarille vannomastaan uskollisuusvalasta, sillä tsaari ei ole pitänyt meille antamiaan lupauksia. Hyvät herrat. Meidän itsemme on ensimmäisinä vannottava uusi pyhä vala.
Kaikki nousivat. Oikea käsi ylhäällä lausuivat he valan, jonka rikkominen toisi mukanaan kuoleman. Kajava pysyi syrjässä, sillä häneltä ei valtakuntaan kuulumattomana ja jo taistelevan armeijan upseerina vaadittu valaa.
Kymmenen kansan salaliiton edustajat lähtivät. Vain Darjanov, Bulbin ja Kajava jäivät. He keskustelivat vielä tunnin ajan. Heidän viimeinen yksimielinen päätöksensä oli, että keisari oli vangittava ja pidettävä toistaiseksi piilossa.
Väsynein, laahustavin askelin kulki kalpea, nuori nainen muutamaa kujaa Kasanskajan kaupunginosassa Pietarissa. Vastaantulijat silmäsivät häntä ihmeissään. Pysähtyipä joku virkkamaan sanan, pari, mutta sai vastaukseksi vain toivottoman, melkein tylsän katseen. Jo kolmatta vuorokautta harhaili Aino Kajava tässä tilassa ympäri suunnatonta kaupunkia.
Päästyään ikkunan kautta ja vesikourua myöten laskeutumalla Sheluhinin asunnosta karkuun oli hän kuluttanut sen yön etsimällä Arvon vankilaa. Turhaan, sillä eihän hän, raukka, tietänyt edes vankilan nimeä eikä osannut sanaakaan venäjää voidakseen edes vastaantulijoilta tiedustella vankiloiden sijaitsemispaikkoja. Valkeneva aamu löysi hänet kaukaa Merikanavan lähistöltä. Vasta karkean miesäänen ärjyessä käsittämättömiä sanoja huomasi hän istuvansa muutaman talorähjän portailla ja miehen ajelevan häntä pois.
Seuraavana päivänä oli hän vain kulkenut, kulkenut loppumattomasti. Hän muisti vankilassa olleen kaksi korkeaa, tiilistä muurattua portinpieltä, suunnattoman rautaportin ja siinä tirkistysreiän sekä ulkopuolella seisoneen sotamiehen, ja sellaista porttia etsi hän nyt. Hän seisahtui kymmenien korkeiden porttien eteen, joiden ääressä seisoi sotamies, mutta heti hänen pysähdyttyään alkoi vartiomies joko häätää häntä pois, nauraa ivallisesti tai puhua sikamaisuuksia, kukin luonteensa mukaan. Ja portti jäi löytämättä.
Illan tullen oli hän loppuun väsyneenä istahtanut muutaman puistikon penkille. Kohta oli siihen kerääntynyt joukko humaltuneita tehtaalaisia, jotka ensin tyytyivät vain härnäämään, mutta kävivät lopulta jo hävyttömiksi. Viimeiset voimansa kooten iski hän pahimpaa härnääjää vasten suuta ja puri toista käteen. Sukeutui riita ja meteli, johon sekaantui läheinen poliisi. Juopuneet lähtivät pakoon. Nainen jäi poliisin saaliiksi.
— Putkaan siitä, lutka! Päissäsi taidat olla, kuvatus, kun tuskin pysyt pystyssä eikä edes kielesi käänny vastaamaan, ärhenteli poliisi, heitti Ainon paikalle viheltämänsä ajurin rattaille ja retuutti poliisikamariin.
— Heittäkää toisten joukkoon, murahti kamarin päivystävä komissaari. — Tutkitaan selvittyään.
Ahtaassa, vain pienen lampun valaisemassa, löyhkäävässä huoneessa oli jo joukon toistakymmentä naista. Joku kuorsasi lavitsalla tukkihumalassa, jotkut riitelivät, muuan puolihullulta näyttävä oli polvillaan nurkassa ulvoen ja rukoillen ja kiroten väliin kaameasti, eivätkä loput olleet paljonkaan parempia. Puolikymmentä kävi heti tulijan kimppuun. Häneltä kyseltiin, häntä härnättiin ja haukuttiin niin sikamaisin sanoin kuin ainoastaan Venäjällä osataan tehdä, häntä sysittiin, heiteltiin ja potkittiin, kunnes leikkiin kyllästyttiin uuden tulokkaan taas saavuttua, joka otettiin vuorostaan käsiteltäväksi. Permannolla seinää vasten kyyristyneenä vietti Aino yönsä.
Aamulla ei heitä vietykään kuulusteltaviksi. Yöllä oli poliisipiirin päällikkö käväissyt kamarilla ja jutellut hetkisen komissaarin kanssa. Aamun valjetessa työnnettiin naiset kadulle.
— Poliisimestari oli haukkunut piirin päällikköä siitä, että meidän piirissä on huono järjestys, kun on aina paljon pidätettyjä. Päällikkö on määrännyt, että pidätetyistä täytyy laskea puolet kuulustelematta ja kirjoihin viemättä, jotta järjestys näyttäisi kauniimmalta, kuiskivat poliisit toisilleen. Ja niin tehtiin.
Koko aamun ja aamupäivän oli Aino taas vaeltanut. Hän katsahti yhä portteihin, mutta katse ei ollut enää niin odottavan kiihkeä. Ruumiillinen väsymys, nälkä ja yhä enenevä mielenmasennus olivat jo vieneet kiihkeyden ja olivat jo viemäisillään kaiken toivonkin.
Hän oli näinä kahtena päivänä syönyt pari kadulta löytämäänsä, puolipilaantunutta omenaa. Rahaa ei hänellä ollut penniäkään eikä muutakaan, minkä olisi voinut vaihtaa ruokaan. Tuska helpotti nälän tuntua.
Jonkun asunnottoman talon pihamaalla vietti hän taas yönsä. Ja niin valkeni uusi toivoton päivä.
Harhaillessaan joutui hän keskikaupungille. Mojkan sillan kaiteeseen nojaten seisoi hän katselemassa Nevan likaista vettä, joka roskia ja laivojen koneöljyä pinnallaan kuljettaen hiljalleen siirtyi merta kohden. Limaisen, ruskean veden ei olisi pitänyt vetää puoleensa ketään, mutta nuorta naista se veti. Hyppäys vain siihen ja kaikki olisi hyvin, henki saanut ikuisen rauhan ja ruumis parka levon! Toivotontahan oli kuitenkin kaikki! Ihminen on kuin lastu laineilla, jotka sitä omanaan viskelevät vähääkään välittämättä sen omasta tahdosta . . . Kuka olikaan sanonut näin . . . oliko . . . se oli unta . . . Niin, Arvohan niin oli sanonut hääiltana Savikummussa . . .
Nyyhkyttäen puristi nuori nainen sillankaiteen kylmää rautaa.
— Liikkeelle siitä, lutka! karjui takana raaka ääni ja parrakas poliisi tarttui hänen käsivarteensa. — Ei saa vetelehtiä täällä. Mars matkoihisi, piru vieköön!
Poliisi heitti hänet menemään. Hän kulki hoippuen muutaman askeleen, kun jo toinen ääni karjaisi:
— Pois jaloista, nainen!
Hädin tuskin ehti hän hypätä syrjään hyvää vauhtia ajavan parivaljakon edestä. Vaunuissa istui kallisarvoinen viitta hartioillaan vanhahko, kyömynenäinen upseeri, ja tämän vieressä nuori, melkein kokonaan turkiksiin peittynyt nainen. Hevosia ohjasi kauhtanapukuinen, isovatsainen ajomies ja takimmaisena istui kaksi koreapukuista palvelijaa. Nähdessään hevosten jaloista hyppäävän naisen pääsi toiselta palvelijalta tukahdutettu huudahdus, joka sai upseerin katsahtamaan taakseen. Palvelija aikoi kaikesta päättäen hypätä alas vaunuista, mutta toinen pidätti häntä, ajomies lisäsi vauhtia ja vaunut hävisivät näkyvistä.
Kunniaa tehnyt poliisi silmäili ympärilleen haukkuakseen epäilyttävää naista vielä kerran, mutta tämä oli puikahtanut kulman taakse ja sieltä siirtynyt läheiseen puistikkoon.
Vaunut ajoivat pitkin Nevan etelärannan palatsiriviä ja pysähtyivät komean rakennuksen eteen. Palvelijat hyppäsivät nopeasti alas, avasivat vaunujen ovet ja ryhdikäs upseeri meni taloon taluttaen naista käsivarresta. Toinen palvelijoista teki tuskin huomattavan merkin. Upseeri nyökkäsi. Palvelija seurasi mukana taloon.
Eversti, ruhtinas Degeshwili tyttärineen oli tekemässä tavanmukaista vierailuaan hoviministerin, ruhtinas Bjeloserskij-Valikovin luona.
Kumartelevat palvelijat ottivat vastaan päällysvaatteet.
— Onko muita vieraita? kysyi ruhtinas harmaapartaiselta hovimestarilta.
— On, teidän korkeajalosukuisuutenne. Hänen korkeajalosukuisuutensa ruhtinatar Tauritskaja on sekä everstiluutnantti Darjanov ja muuan eversti Sheluhin — ensimmäistä kertaa on viimemainittu meillä. Ei muita.
— Hyvä on, Andrei Jefimovitsh. Ilmoita.
— Ja sinä, jatkoi ruhtinas kääntyen mukanaan tulleeseen palvelijaansa — sinä odotat täällä, kunnes kutsun, Pjotr Antonovitsh.
Palvelija kumarsi nöyrästi ja siirtyi ruhtinaan mentyä sisähuoneisiin eteishuoneen ikkunan ääreen. Siitä aukeni nähtäväksi leveä rantakatu, sen takana ruskeankeltainen Neva ja vastapäisellä rannalla Petro-Pavlovskin linna. Pietarin ainainen sumuinen ja savuinen ilma teki sen ääriviivat hieman epäselviksi, mutta selvästi saattoi kuitenkin erottaa muurit ja korkeuksiin kohoavan torninkin neulamaisen huipun.
— Niinpä niin, virkkoi Pjotr Antonovitsh itsekseen — pari päivää sitten tuolla, nyt täällä. — Vai olet sinä taas lähettyvillä, Jakov Ivanovitsh Sheluhin, tämän roistojen maan kaikkien roistojen ensimmäinen! En halua tavata sinua — vielä.
Pjotr Antonovitsh koetteli, oliko hänen komea partansa lujasti kiinni poskipielissä, katsahti vielä varmuuden vuoksi peiliin ja odotteli.
— Pjotr Antonovitsh, sanoi tuokion kuluttua hovimestari. — Isäntäsi, hänen korkeajalosukuisuutensa kutsuu. Istuu vihreässä salissa. Tätä tietä.
Hovimestari vei Pjotr Antonovitshin vihreään saliin. Molemmat seisahtuivat äänettöminä odottamaan, sillä hänen korkeaylhäisyytensä ruhtinas Degeshwili oli syventynyt selailemaan kultakantista Preobrashenskin kaartin kuvallista historiaa. Vasta teoksen viimeisen liitupaperilehden käännettyään suvaitsi hän katsahtaa odottajiin.
— Minä en ole sinuun tyytyväinen, Pjotr Antonovitsh, virkkoi hän ankaralla äänellä ja katsellen palvelijaansa alta kulmain. — Sinä laiskoittelet, vetelys. Et toimita kaikkia asioitani aikanaan. Lähtiessämme et sinä taaskaan ollut paikallasi vaunujen vieressä, vaan myöhästyit, kunnoton. Sinä — poistukaa, Andrei Jefimovitsh, haukun tämän lurjuksen parhaiten kahden kesken — sinä olet aasi.
Hoviministerin palkollisten pää poistui hitain askelin ja hymähteli itsekseen kuullessaan ruhtinaan yhä rähisevän palvelijalleen:
— Lähemmäksi, kelvoton! No, millä puolustaudut? Haluan kuulla sinua ennen kuin rankaisen.
Andrei Jefimovitsh painoi samalla oven kiinni. Syyllinen Pjotr Antonovitsh jäi yhä seisomaan nöyrään asentoonsa ja virkkoi kuiskaavalla äänellä:
— Olin näkevinäni hänet ajaessamme yli Mojkan sillan.
— Kenet?
— Vaimoni . . . onnettoman vaimoni. Seisoi sillankaiteen ääressä, poliisi heitti hänet keskikadulle . . . tuskin ehti hypätä hevosten jaloista. Olisin syöksynyt alas vaunuista, mutta Vasili Petrovitsh pidätti minua ja sitten oli jo myöhäistä.
— Oletko varma asiasta?
— Sellainen on minulla tunne ja vaimoni näköinen oli nainen tai oikeammin hänen haamunsa. Niin, haamulta hän näytti . . .
— Mitä voimme tehdä?
— En nähtävästi tällä hetkellä ja tässä puvussa voi lähteä vaimoani etsimään. Darjanov on täällä. Lähettäköön vainukoiransa heti liikkeelle.
— Hyvä, sanon hänelle, virkkoi ruhtinas. — Ystävämme Sheluhin on muuten myöskin täällä. Hän oli äsken poislähdössä, mutta tuskin lienee vielä ehtinyt lähteä. Haluatko vielä jotain?
— Kyllä. Haluaisin keskustella viisi minuuttia hänen korkeaylhäisyytensä hoviministerin kanssa.
— Mi-mitä? Tuossa puvussa! Palvelija haluaa keskustella kenraaliajutantin, ruhtinaan ja hoviministerin kanssa! Ehei, veliseni — olen jo nähnyt minkä mitäkin, mutta tämä ei käy enää päinsä!
Pjotr Antonovitsh, kultahetaleisiin puettu pitkäpartainen palvelija, istahti tyynesti pöydänkulmalle, valikoi turkkilaisista savukkeista parhaan, sytytti sen ja vastasi vaatimattomasti:
— Kyllä se käy. Sopii kuiskata hänelle vain: »Maa pyörii edelleenkin ja auringon kultaiset säteet valaisevat sen rataa», niin kyllä hän saapuu. Pidämme hetkisen hauskaa kahden kesken, hän ja minä. Tai oikeammin minä ja hän, sillä minulla on hauskempi.
Ruhtinas epäröi.
— Aika kiiruhtaa, virkkoi palvelijapukuinen toisen epäröimisen huomattuaan. — Minun on tosiaankin tavattava hoviministeri viipymättä.
— Mutta . . . Ei, se ei käy päinsä.
— Ei mitään muttaa. En enää pyydä, vaan vaadin.
Ruhtinas heitti nopean silmäyksen palvelijaansa ja poistui.
Hetkisen kuluttua saapui hoviministeri. Hän löysi ruhtinas Degeshwilin palvelijan seisomasta keskellä permantoa täysin moitteettomassa venäläisen ylhäisöpalvelijan asennossa.
— No? murahti ruhtinas.
— Neuvoisin teidän korkeaylhäisyyttänne lukitsemaan ovet.
— Mitä varten?
— Turvallisempaa, teidän korkeaylhäisyytenne, paljon turvallisempaa. Ajatelkaapa, jos hänen korkeaylhäisyytensä hoviministeri tavattaisiin — no, sanokaamme esimerkiksi tuttavallisessa keskustelussa alhaisen palvelijan kanssa, niin herättäisi se jonkun verran kiusallista huomiota.
— Äsh! murahti hoviministeri ja sulki ovet. — No?
Ministeri heittäytyi pehmeään nojatuoliin. Pitkäpartainen palvelija jäi seisomaan viereisen pöydän toiselle sivulle, ja avasi miettivän näköisenä valtavan suuren, pakotetusta hopeasta taidokkaasti tehdyn savukesäiliön kannen.
— Minulla ei ole ollut kunnia tavata teidän korkeaylhäisyyttänne kahteen viikkoon. Suvaitsitte kuitenkin tuntea soman tunnuslauselmani. Eikö olekin näppärä? »Kultaiset säteet valaisevat sen rataa» runollista . . .
— Lörpötyksiä. Mitä haluatte?
— Sotaneuvosto on pitänyt eilisiltana kokouksen hänen majesteettinsa puheenjohdolla.
— Mistä te sen tiedätte?
— Se on minun asiani. Olisin nyt sangen huvitettu kuulemaan, mitä hänen majesteettinsa ja korkeat herrat suvaitsivat kokouksessaan pohtia ja päättää.
Puhuessaan oli pitkäpartainen pistänyt käden povitaskuunsa, ottanut sieltä paksun setelipinkan ja hajamielisen näköisenä sujauttanut sen hopeiseen savukesäiliöön sekä edelleenkin ikään kuin huomaamattaan painanut kannen kiinni. Sitten oli käsi tarttunut pöydällä olevaan kullattuun kynään ja leikitellyt sillä hetkisen, jonka jälkeen laatikon himmeään hopeapintaan oli ilmestynyt outo, musta koristus:
Rpl. 250,000.
Savukettaan poltellen oli ministeri antanut katseensa välinpitämättömänä harhailla ympäri huoneen ja harhaillessaan oli se hetkeksi sattunut savukesäiliöönkin, jonka pinnasta pitkäpartaisen palvelijan syljellä kastettu peukalo heti sen jälkeen pyyhki pois mustan koristuksen.
— Niin, jatkoi palvelija, — siellä pohdittiin ja päätettiin kai sangen huvittavia asioita?
Ministeri näytti olevan kahden vaiheilla. Hän nousi ylös, käveli pari kertaa edestakaisin ja heittäytyi taas nojatuoliin.
— Entäpä jos en haluakaan kertoa teille kokouksesta! virkkoi hän sitten ylenkatseellisesti.
— Se on aivan teidän korkeaylhäisyytenne omassa vallassa. Miten haluatte. Emme siis puhu enää siitä. Keskustelkaamme muista huvittavista asioista. Mitä arvelette, teidän korkeaylhäisyytenne, Keisarillisen lentokerhon eilisestä peli-illasta? Muutamat kuuluivat kunniasanaansa vastaan hävinneen siellä parisataatuhatta — enemmänkin. Maksettava tänään, kuulin. No, mitäpä se minuun kuuluu — ajattelin vain, jotta ovatkohan muistaneet pistäytyä pankissa aikanaan. Ne näet suljetaan jo kymmenen minuutin kuluttua.
Ministeri kirosi ääneensä. Hän oli muuttunut kasvoiltaan tummanruskeaksi.
— Mistä pirusta te tiedätte kaikki! kirahti hän sitten.
— Kuuluu nykyiseen virkaani, joka ei ehkä ole miellyttävimpiä, mutta tärkeä — tahtoisin sanoa välttämätön, vastasi pitkäpartainen avaten samalla savukelaatikon kannen ja valmistautuen ottamaan sieltä jotain.
Ministeri heittelehti tuolillaan, avasi suunsa ja sulki sen taas. Sitten hypähti hän pystyyn, kalautti nyrkkinsä pöytään ja sähisi:
— Ei, minä en sano mitään! En sanaakaan kerro, jumal’aut! Minä olen venäläinen upseeri ja sitäpaitsi hänen majesteettinsa uskottu. En, en jumal’aut!
— Minä olen taas aivan toista mieltä, virkkoi pitkäpartainen hymyillen. — Teidän sijassanne minä kertoisin. Kun on kerrottu ennemmin, voidaan se tehdä nytkin. Ja on tehtävä.
— Suu kiinni, urkkija! Millä sinä minut muka pakotat, roisto? Häh? Mikä olet sinä puhumaan minulle tuolla tavoin, palkattu vakooja — epatto — kelmi — ääh!
Ministeri käveli raivoissaan ympäri huoneen ja seisahtui sitten palvelijan eteen.
— Vangitutan sinut! ärjäisi hän. — Heti vangitutan!
— Tuskin, teidän korkeaylhäisyytenne. En kehoittaisi teitä siihen.
— Mikä minua estää, häh?
— Minä, jyrähti vastaukseksi niin tiukalla äänellä, että ministeri naulautui paikalleen. — Minä estän. Samalla hetkellä kuin minut vangitaan, jätetään keisarin päivystävälle ajutantille, sotaministerille ja yleisesikunnan päällikölle seikkaperäinen kertomus kaikista toimistanne — ei vain näistä, vaan myöskin Ostrolenkan jutusta, kruununtimanttien vaihtamisista ja monista muista — sekä syyllisyytenne täydelliset todistukset. Vangituttaa minut! Ettekö te edes aavistakaan, että ympäristönne vilisee täynnään salaisia apulaisiani, jotka pienimmästä viittauksestani ovat valmiit auttamaan minua vaikka henkensä uhalla. Narri! Minä en osta teiltä tietoja ansaitakseni, vaan maani hyväksi, jonka kuoliaaksi kuristamisen olette panneet käyntiin te ja teidän kaltaisenne. Teiltä minä kiristän avun onnettomalle maalleni eikä teidän vallassanne ole enää sen asian päättäminen, haluatteko kertoa, mitä tiedätte, vai ettekö. Olette myynyt sielunne rahasta. Kärsikää seuraukset! Istukaa! Ja nyt, ruhtinas Bjeloserskij-Valikov, nyt haluan minä tietää tarkkaan ja täsmälleen, mitä keskusteltiin ja päätettiin sotaneuvoston kokouksessa Pietarhovissa eilen illalla kello seitsemän.
Hovimisteri oli kalvennut ja istui vavisten tuolillaan. Pitkäpartainen otti esiin muistikirjansa, istahti tuolille vastapäätä ministeriä ja valmistautui kirjoittamaan. Ja ministeri kertoi.
Suurhyökkäys, jonka kenraali Savelinov-Turkestanskij oli suunnitellut ja jota hänen piti johtaa ja joka lopullisesti kukistaisi suomalaisten kaiken vastarinnan, oli myöhästynyt jo kaksi viikkoa. Lisäjoukot, puolimiljoonaa miestä, eivät olleet valmiit. Hyökkäys tapahtuisi kuitenkin pian, lokakuun puolivälissä. Karjalan kannaksen kautta etenisi vastustamattomana vyörynä noin 250,000 miestä. Muut kulkisivat pohjoispuolitse. Edetessä puhdistettaisiin jokainen metsä, tutkittaisiin jokainen pensas. Ellei Viipurin ja Imatran linnoituksia saataisi antautumaan, jätettäisiin niihin vain tarpeelliset piiritysjoukot ja jatkettaisiin matkaa. Keveistä tankeista oli jo osa valmiina. Suomalaisten lentosukeltajien toimintaa ehkäisemään asetettaisiin kolme vertaa vahvemmat ilmavoimat kuin tähän asti oli ollut käytettävissä. Kenraali Savelinov laski sodan päättyvän lokakuun loppuun mennessä. Uusi sotaneuvoston kokous pidettäisiin tänä iltana, sillä eilisen oli keisari keskeyttänyt kiiruhtaakseen kreivitär Tauritskajan syntymäpäiville. Tänään määräisi kenraali Savelinov, joka ei vielä ollut ottanut vastaan ylipäällikkyyttä, hyökkäyksensä tarkan ajan ja tekisi erinäisiä lisäyksiä suunnitelmaansa.
Ruhtinas vaikeni ja sytytti veltoin liikkein savukkeen. Pitkäpartainen pisti muistikirjan taskuunsa ja virkkoi:
— Teidän korkeaylhäisyytenne sopii kai huomenna näihin aikoihin pistäytyä vieraisilla isäntäni luona? Hyvä. Isäntäni ilmoittaa teille silloin, missä minulla on kunnia jälleen tavata teidät — vierailun aikana luonnollisesti — ja kuulla erinäisiä uutisia tämän illan sotaneuvoston kokouksesta. Vielä muuan seikka: olen kuullut huhuja, että hänen majesteettinsa tulisi muuttamaan hovinsa kauemmaksi sotanäyttämöstä?
— Myöntänette, että Pietari ja Pietarhovi ovat suomalaisten käsien ulottuvilla. Hänen majesteettinsa tulee olemaan aika-ajoin Livadiassa Krimillä, Moskovassa ja Kasanissa, ehkä sitäpaitsi jossakin huvilinnassa.
— Kiitän. Minulla on kunnia sanoa näkemiin teidän korkeaylhäisyydellenne.
Palvelija kumarsi ja poistui ovelle. Hoviministeri meni toiselle ovelle, mutta siellä pysäytti hänet hyväntuulinen ääni:
— Teidän korkeaylhäisyytenne on unhottanut erään asian.
— Minkä sitten?
— Sen, etteivät pankit ole enää avoinna, virkkoi pitkäpartainen palvelija livahtaen samassa ovenraosta toiseen huoneeseen.
Hänen korkeaylhäisyytensä riensi kiireesti takaisin pöydän luo, avasi savukesäiliön, sieppasi sieltä setelipinkan ja tunki sen lukematta taskuunsa.
— Suomalaispiru on aina maksaessaan rehellinen, murahti hän ja riensi sitten vieraidensa luo selittämään, että hoviministerin virka hänen majesteettinsa palveluksessa vaati joskus poistumaan vieraidenkin läsnäollessa, joka poistuminen tietenkin oli äärettömän ikävää. Velvollisuus oli kuitenkin täytettävä.
Ruhtinas Degeshwili tyttärineen ja Darjanov poistuivat. Viimemainittu ajoi ruhtinaan vaunuissa, sillä hänellä oli vielä tälle juteltavaa. Eversti Sheluhin oli poistunut jo hieman aikaisemmin.
Vaunut vierivät pitkin Newskiä. Hevosten vetämiä vaunuja ja loistoautoja tuli vastaan yhtenä vilinänä, sillä olivat kulumassa ne päivän tunnit, jolloin ylhäisö liikkui vierailuillaan ja ostoksillaan. Vain kaikkein rikkaimmat ja komeilevimmat käyttivät hevosten vetämiä vaunuja. Ne olivat ylellisyyttä.
Muutamassa kadunkulmassa täytyi ruhtinas Degeshwilinkin vaunujen pysähtyä, siksi kunnes eräältä sivukadulta Newskille vyöryvä vaunujono olisi päässyt ohi. Sieltä tuli ajoneuvoja kaikenkaltaisia ja lopuksi iso, musta, umpinainen auto.
— Kas, Sheluhin, virkkoi Darjanov mustan auton kulkiessa ohi.
Sheluhin huomasi vastaantulijat ja tervehti hymyillen.
— Olikohan roisto autossa yksin? ihmetteli ruhtinas Degeshwili.
— Olin näkevinäni auton nurkkauksessa hänen takanaan jonkun, vastasi Darjanov. — Hitto hänen retkensä, seuralaisensa ja — uhrinsa tietäköön!
Darjanov oli viivähtänyt vain hetkisen Degeshwilin työhuoneessa, kun jo ilmoitettiin kahden miehen kysyvän häntä.
— Kutsukaa tänne.
Miehet tulivat. Darjanov tunsi heti heidät vastavakoiluosaston siviilipukuisiksi asiamiehiksi.
— No?
— Saimme puolisen tuntia sitten käskyn etsiä erästä hänen korkeajalosukuisuutensa, ruhtinas Degeshwilin vaunujen ohiajaessa Mojkan sillalla ollutta epäilyttävää naista, selitti vanhempi heistä. — Saimme pian asian selville.
— Odottakaa hetkinen, virkkoi Darjanov ja soitti. Pitkäpartainen palvelija tuli sisään. — Jatkakaa.
— Poliisia säikähtäneenä oli nainen ensin mennyt muutamaan puistoon, istunut siellä aikansa penkillä ja kierrätellyt sitten muutamien talojen pihojen kautta Potsdamskijn ja Gvardeiskijn kulmaan, jossa on autoasema. Eräs autonkuljettaja Tihanov, syntyään inkeriläinen, oli nähnyt naisen kulkevan ohi ja kiinnittänyt huomionsa häneen sen vuoksi, että nainen hoki itsekseen suomeksi: »Herra Jumala, eikö tästä milloinkaan tule loppua!» Tihanov oli huutanutkin jotain naiselle, mutta tämä oli vain vilkaissut häneen kauhistunein katsein, mistä Tihanov oli päätellyt, ettei naisella ollut järki ihan paikoillaan. Kulmassa oli nainen mennyt yli kadun, mutta samassa syöksähti näkyviin auto, joka kääntyi äkkiä ja ajoi naisen kumoon. Tihanov ja pari muuta autonkuljettajaa riensi hätään. Auto pysähtyi myöskin. Siitä laskeutui alas muuan eversti. Nähdessään tämän kirkaisi nainen ja painoi kädet silmilleen. Eversti tuli luo, katseli naista hetkisen ja virkkoi sitten nauraen: »Vai niin, kaunokaiseni, täältäkö sinut löydänkin. Et sentään katkaissut jalkaasi etkä kättäsi hypätessäsi toisesta kerroksesta. Nyt tulet mukaan.» Eversti yritti tarttua naiseen, mutta tämä koetti ryömiä syrjään, vaikka olikin loukkaantunut. Silloin käski eversti autonsa kuljettajan ja erään autossa olleen aliupseerin nostaa naisen autoon. »Mukaan sinun on tultava, lutka, sillä minulla on vielä sinulle asiaa», oli eversti taas ärjäissyt. Koetimme, kertoi Tihanov, selittää everstille, että pitäisi kutsua poliisi ja tutkia yliajo, mutta silloin suuttui eversti ja käski meidän pitää suumme kiinni, ellemme haluaisi tulla vangituiksi heti paikalla. No, siihen ei meillä ollut halua, sanoi Tihanov. Saatuaan naisen autoonsa, oli eversti noussut siihen ja sitten oli auto ajanut pitkin Gvardeiskija ja hävinnyt.
— Numero, mikä numero oli autolla? kysyi Darjanov.
— P 4360. Tihanov oli painanut sen mieleensä. Otimme rekisteristä selvän. Auton omistaa muuan eversti Sheluhin.
Oven pielestä kuului syvä huokaus. Kun Darjanov vilkaisi sinne, näki hän pitkäpartaisen palvelijan seisovan siellä seinään nojaten ja pää rintaan painuneena.
— Menkää osastoon ja odottakaa, sanoi eversti Darjanov vastavakoilijoille.
Näiden poistuttua meni hän palvelijan luokse, laski kätensä hänen olalleen ja virkkoi äänellä, josta ilmeni syvä liikutus:
— Niin on asia, Arvo Kajava, ystäväni, että vaimosi on taas verivihollisesi käsissä.
L. S. 12 kulki korkealla ilmassa Pietaria kohden. Vähän jäljempänä seurasi kaksi muuta lentosukeltajaa.
Kurkijoen yläpuolella olivat lentosukeltajat yllättäneet ja tuhonneet venäläisen muonalaivaston. Heti sen jälkeen oli asiamiehiltä Pietarista saatu tieto, että toinen, ampumatarpeita kuljettava ja vain heikosti suojattu laivasto oli lähdössä Suomeen. Sitä hävittämään matkasivat nyt nämä kolme alusta.
Oli kuulakka syyspäivä. Vain muutamat pilvenriekaleet vetelehtivät taivaalla heittäen sinisiä varjojaan syksyn väriloistossa heloittavaan maahan.
L. S. 12:n päällikkö ja osaston johtaja, iloinen yliluutnantti Purtilo antoi katseensa liitää yli laajan näköpiirin. Venäläisestä laivastosta ei vielä ollut tietoa. Odotettiin kohdattavan se vasta Inkerin puolella.
— Katsohan, Pälvi, virkkoi Purtilo vieressään seisovalle luutnantille, — eikö ole hauskan näköinen tämä meidän maamme syksyväreissään?
— On, on se.
— Maan peittää kuin syvänvihreä, pehmoinen matto, johon on kylvetty kultajyväsiä, keltaisia puita. Ja järvet ovat kuin hopeaa, kaunista, himmeäkiiltoista vanhaa hopeaa. Tuolla Suomenlahden puolella, missä aurinko kilottaa mereen, läikkyy hopea sulana. Ja tuolla kaukana, Laatokan puolella, muuttuu sen väri syvänsiniseksi ja siihen kuvastuvat valkoiset pilvet. Suomen värit — sininen ja valkoinen — vihollisinaan kohdalla! Uskotko sinä ennuksiin, Pälvi?
— Kuinka niin?
— No, en tiedä oikeastaan itsekään. Ajattelin vain, että tuo väriyhdistelmä on ennus. Jospa sen näkisi toteutuvan . . .
— Voi se toteutua. Ja toteutuukin . . .
— En minä sen toteutumista näe . . .
— Miksi sinä puhut noin?
— En tiedä. Tuntuu siltä. Syksy on kaunis, mutta se on alakuloinen. »Keltalehti, kultalehti syksyn puusta putoo . . .»
Purtilo vaikeni ja katseli alas. Hänen katseensa sattui tummiin, alastomiin aukeamiin, jotka katkaisivat metsien vihreän ja kullan.
— Katsohan, Pälvi, noita aukeamia. Ne ovat olleet kyliä, vainioita, niittyjä. Nyt ne ovat arvottomia ahoja. Kaasulla saastutettu vilja korjaamatta ja mädäntynyttä, talot poltetut, eläimet tapetut. Ja ihmiset säästävät henki parkaansa surkeissa suoluolissaan — mikäli heitä on vielä hengissä. Taas on koko Kannas Suomenlahdesta Laatokkaan erämaana — samoin kuin niin moni muukin Suomen seutu. Sota on järjettömyyttä, Pälvi, raivohulluutta, sanon minä. Miks’eivät ihmiset voi olla ja elää sovussa, raatelematta toisiaan!
— Niin, miks’eivät? jatkoi hän sitten ajatuksissaan. — Siksi, että me olemme eläimiä kaikki tyynni huolimatta silatusta sivistyksestämme ja muusta hölynpölystä, joka panee meidät rauhan aikana pokkuroimaan kuin apinan posetiivin päällä, mutta ei sodan sattuessa estä meitä iskemästä hampaitamme toistemme kurkkuun. Estääkö niin sanottu sivistys sodan? Ei. On elänyt kymmeniä ja satoja kansoja ennen meitä, jotka ovat olleet ainakin yhtä korkealla sivistystasolla kuin me luulottelemme olevamme, mutta onko heidän sivistyksensä heitä lainkaan auttanut? Ei. Kun he ovat tulleet niin sivistyneiksi, etteivät enää ole kyenneet tuntemaan mielessään edes itsepuolustusvaiston olemassaoloa, on tullut toinen kansa, vähemmän sivistynyt ja alkuvoimaisempi, ja lopettanut kituvan elämän. Kansoilla on elinkautensa samoin kuin ihmisilläkin. Toiset, hentomieliset, ja heikkovoimaiset, kuolevat jo lapsina, toiset elävät Metusalemin ikään. Kansojen iän määrää nyrkkien vahvuus ja tahdon lujuus.
— Etkö sinä usko, että ikuinen rauha olisi joskus mahdollinen?
— En. Se on hempeämielisten akkojen ja akkamaisten miesten lorua. Niin kauan kuin tarvitaan poliisi valvomassa järjestystä kadulla ja niin kauan kuin ihminen kadehtii lähimmäistään ja himoitsee hänen omaansa, niin kauan on myöskin sotia olemassa. Sodat ovat järjettömyyttä, mutta niistä päästään vasta sitten kuin ihmiset eivät enää ole ihmisiä, vaan enkeleitä. — No, mikä hätänä?
— Herra yliluutnantti. Vihollislaivasta näkyvissä etuoikealla. Kahdeksan kuljetuslaivaa, neljä ilmaristeilijää ja neljä tiedustelijaa, ilmoitti kaukoputken ääressä seisova tähystysaliupseeri.
— No, koska sotia ei vielä ole poistettu, niin sotikaamme. Meidän on tuhottava vihollisemme tai muuten tuhoaa se meidät. Tällainen on vielä toistaiseksi kaiken elämän ja olemassaolon järkkymätön laki, tarinoi jälleen iloinen, tasapainonsa saavuttanut yliluutnantti. — Kana syö madon, ihminen syö kanan, ja sitten syö mato ihmisen. Se on ikuinen kiertokulku — pankaa se mieleenne, pojat. — Valmiit taisteluun!
Lyhyen taistelun jälkeen oli venäläinen laivasto tuhottu, mutta myöskin L. S. 12 oli kärsinyt vaurioita. Se oli joutunut taistelussa erilleen toisista ja sen koneisto toimi epäsäännöllisesti. Suomen rajaa lähetessä seisahtui se kokonaan, alus syöksyi liukulennossa alas ja tömähti kannokkoiselle aholle.
— Kyllä tästä vielä kalu tulee, virkkoi yliluutnantti Purtilo tarkasteltuaan vauriot. — Kahden tunnin asia. Runko ei ole vioittunut vähääkään, vaikka töytäys maahan tullessamme oli pulskanpuoleinen. Nopeasti toimeksi, pojat!
Aluksen miehistö ryhtyi työskentelemään tulisella kiireellä. Uusia osia muutettiin ja vanhoja korjattiin. Yliluutnantti katseli työtä tyytyväisenä kävellen edestakaisin ystävänsä Pälven kanssa.
— Mitä sinä luulet ukko Katajan aikovan tehdä maalentäjillämme ja kuljetusaluksilla? kysyi Pälvi. — Niitähän on säilytetty ja piilotettu kuin silmäterää, vaikka ne ovat osoittautuneet taistelussa kokonaan kelvottomiksi. Eihän niitä, mikäli niitä ensi yllätyksessä säilyi, ole käytetty koko sodan aikana mihinkään.
— En tiedä, mitä ukko aikonee, mutta joku tarkoitus niiden säilyttämisellä on. Ukko ei tee mitään tarkoituksetta. Koko sodankäynti tuntuu muuttuneen ukon tartuttua peräsimeen. Luulen äijällä olevan taas piruja mielessä. Jonakin kauniina päivänä iskee hän ruutuässän pöytään ja silloin ei ryssällä taaskaan ole terveelliset oltavat. — Asiasta toiseen: oletko kuullut, että ryssät ovat pommittaneet Uuraan pattereita maastaohjattavilla?
— Älä hiivatissa! No?
— Roskaa. Eivät kelpaa mihinkään. Kulkea toljottavat viivasuoraa rataansa, jota sivutuuli tosin omin päinsä korjailee. Käännöksiä ja kaartoja sopii niillä ruveta teettämään vasta pommituspaikan yläpuolella, etteivät eksyisi suunnasta. Suoraa viivaansa määräpaikkaan kulkiessaan ovat ne mainioita maaleja ilmatorjuntapattereille. Sitäpaitsi pitää maassa olevalla ohjaajalla olla sangen tarkat kartat osatakseen panna pommit tippumaan paikalleen. Koneet eivät voi antaa mitään tietoja pommituksen tuloksista. Niitä ei myöskään voida käyttää yhdessä elävän miehistön hoitamien alusten kanssa, sillä eihän koskaan tiedetä, miten maassa oleva miehistöttömien alusten ohjaaja omiaan kääntelee — seurauksena olisi sarja yhteentörmäyksiä ja koko puuhan sotkeutuminen. Voisi tosin ajatella, että niitä johdettaisiin ylempänä tai takana olevasta miehistöaluksesta, mutta jos tämä tuhoutuu, menee taas koko homma helkkariin. Puolustautumaan eivät miehistöttömät alukset myöskään kykene vihollisen käydessä niiden kimppuun. Jättiläisammuksia ne ovat, eivät muuta. Uuraassa ampuivat meikäläisten patterit niitä alas kolmattakymmentä. Niiden toiminnan tuloksena oli vain joukko kuolleita Suomenlahden ahvenia.
— Ryssällä kuuluu kuitenkin olevan niitä enemmänkin.
— Olkoon. En usko Uuraan jutun jälkeen enää heidän niillä yrittävän. — Jahah, vääpeli, joko se puoli on selvä?
— Kymmenen minuutin kuluttua, herra yliluutnantti.
— Sitten päästäänkin pian lähtemään. Konemestari — hei! — onko teillä vielä korjaamattomia vikoja?
— Ei tietääkseni. Olen tarkastanut kaikki.
— Tykinputkien tiivistykset myöskin?
— Kyllä, herra yliluutnantti. Ne ovat jo korjatut.
— Hyvä on. Lähdemme siis kohta. — Kuulehan, Pälvi: mitenkä Lemmetyn, Kiurun ja Suden juttu oikeastaan tapahtui? Vahinko miehiä, kelpo sotilaita olivat kaikki.
— Olivat jättäneet kaasusuojuksensa raolleen. Kaikki kolme hoitivat samaa tykkiä, kun vihollisen ammus iski runkoon aivan tykinputken viereen. Tykkiaukon tiivike on kai laskenut kaasua lävitseen, koskapa kaikki kolme äkkiä kalpenivat, horjahtivat ja kaatuivat. Vilkaisin, samalla kuin riensin heidän luokseen, kaasumittariin. Se osoitti tykkikammiossa olevan muutamia murto-osia E—Z kaasua, jota ryssät käyttävät ammuksissaan. Miehiä ei voitu enää auttaa, sillä kuolema seurasi heti.
— Sääli. Hehän olivat muistaakseni täältäpäin kotoisin?
— Niin olivat. Lemmetty Kivennavalta, toiset Valkjärveltä.
— Sitten joutuivat he isiensä tanterille. Tiedätkö, missä olemme?
— En tarkemmin.
— Olemme Valkjärvellä Lipolan poltetun kylän reunassa. Näillä tanterilla, ehkäpä juuri tässä, kukapa sen tarkemmin tietää, kaatui muutamana kevätpäivänä vuonna 1703, Isonvihan alkaessa, Karjalan kuuluisa musta rykmentti viimeiseen mieheen. Näillä aukeilla lepäävät he kaikki, yli kuusisataa ratsumiestä. Seitsemänkolmatta vuotta aikaisemmin eli vuonna 1676 oli samainen musta rykmentti jo kerran kaatunut Lundin taistelussa viimeiseen mieheen pelastettuaan sitä ennen ruotsalaisille Lundin voiton. Mustan rykmentin miehet olivat näiltä seuduilta. Lemmetty, Kiuru ja Susi joutuivat isiensä seuraan. Ja niin meistä joutuvat vielä useat, virkkoi Purtilo silmäillen ahon reunaan äsken pystytettyä kolmea yksinkertaista puuristiä, joita koristi vain vaatimaton katajaseppele.
— Kaukana etelässä kuusi alusta matkalla tännepäin, kuului samassa vartiomiehen huuto.
— Hyppää katsomaan, mitä lajia ne ovat, virkkoi Purtilo luutnantti Palvelle. — Selvä lähtemään? huusi hän sitten alukseen.
— Kolmen minuutin kuluttua, tuli aluksesta vastaus.
— Vihollisristeilijöitä, ilmoitti Pälvi. — Kulkevatnoin kolmensadan nopeudella ja suunta hieman länteen meistä. Sivuuttavat meidät viiden minuutin kuluttua.
— Hyvä on. Ehdimme mainiosti, vastasi Purtilo nousten alukseen.
Kolmen minuutin kuluttua oli korjaustyö valmis. Kaikki luukut sulkeutuivat, konehuoneessa kilisi kello ja osoittaja näytti: »Nopein nousu!»
Vihollisalukset saattoi jo hyvin nähdä paljainkin silmin.
Lentosukeltajan koneet rupesivat käymään, alus nytkähteli, mutta ei liikahtanut paikaltaan. Yritys seurasi yritystä, mutta alus ei kohonnut maasta.
— Missä vika? tiedusteli yliluutnantti jokaiselta osastolta.
Ylikonemestari selitti syyn. Aluksen syöksyessä maahan olivat pyörät murtuneet ja niiden vankat tukitangot työntyneet syvälle maahan kantojen ja vahvojen juurien alle. Ne pitivät nyt alusta lujasti ankkurissa.
Koneet pantiin nyt vetämään kaikella voimallaan taaksepäin. Siitäkään ei ollut apua. Alus nytkähteli vain hieman.
— Jokohan jäimmekin tähän! tuumiskeli yliluutnantti pitäen samalla yhä läheneviä, mutta nähtävästi ohi ajavia vihollisia silmällä. — Koko miehistö kaivamaan alusta irti! antoi hän käskyn. — Ei, perhana, nyt ne älysivät meidät! Takaisin kaikki!
Vihollisalukset muuttivat suuntaa ja tulivat nyt suoraan L. S. 12:a kohden. Ne olivat huomanneet aukealla aholla lojuvan lentosukeltajan.
Merkkikellot kilahtivat ja osoittajat näyttivät: »Valmiit taisteluun!»
Viholliset olivat jo yläpuolella kierrellen kuin haukat ennen saaliinsa kimppuun iskemistä. Lentosukeltajan tykit suuntautuivat niitä kohden koneiden yhä käydessä vimmatusti.
— Ampukaa!
Tykit, alkoivat pauhata. Vihollinen ei ampunut laukaustakaan. Se tyytyi heittämään vain muutaman kaasupommin alas aholle.
— Miksi ei ryssä ammu eikä muni pommejaan? mietiskeli Purtilo. — Olisivatkohan munat loppuneet? Tuskin . . .
Kolme risteilijää erosi ryhmästä kolmen jäädessä edelleen kiertelemään ilmaan. Eronneet laskeutuivat metsikön taakse.
Purtilo seurasi tarkoin ryssien liikkeitä. Kolmen risteilijän laskeuduttua alas heräsi hänessä epäluulo. Hänen sormensa alkoivat kiireesti näppäillä komentokuvun pöydällä olevia koskettimia, joissa kussakin oli kirjain, kuten tavallisen kirjoituskoneen koskettimistossa. Aluksen jokaisessa eri osastossa olevaan tauluun ilmestyi sitä mukaa monta vertaa isompia kirjaimia, joista muodostui tavuja, sanoja ja lauseita, jotka jokainen mies saattoi lukea. Tämä koneisto oli olemassa pitempiä tiedonantoja varten, lyhyet käskyt annettiin toisella laitteella.
Ja nyt lukivat upseerit ja miehet tauluilta:
»Hyökkäys maitse odotettavissa. Tykkipari n:o 4 ampuu edelleen ilmaristeilijöitä. Muut valmiit ampumaan maahan kartesseja. Käsiaseet varalla.»
Hyräillen »Litteän pannukakun» iloista operettivalssia istahti yliluutnantti korituoliinsa ja odotti.
Kului neljännestunti, ehkä hieman enemmänkin. Silloin älysivät hänen vilkkaat pälyilevät silmänsä epämääräistä liikettä ympäröivän metsän pimennoissa.
— No, tapattakaa vain itsenne, naudat, naureskeli hän. — Liikaa teitä onkin.
Parisataa ryssää syöksyi aukealle ja kohden lentosukeltajaa. Tämän tykit alkoivat samassa toimia syösten kidoistaan kymmeniätuhansia kuumia terässirpaleita ja kaasua. Aukealla juoksevista miehistä kaatui heti lähes puolet ja loput heittäytyivät maahan kivien ja kantojen suojaan.
— No, nytpä aletaan olla pelistä perillä, virkkoi yliluutnantti. — Tarkoituksena on vallata L. S. 12 maasta käsin noiden kolmen vartioidessa tuolla ylhäällä, ettemme pääse livahtamaan, ja rosvota sitten lentosukeltajien salaisuus, viedä se tsaari-isälle, paksulle Babushkinille, ja sanoa: »laita samanlaisia, isäsemme, niin voitamme sodan». Ehei, poikaseni, ei tule siitä puuhasta mitään. Jahah — tuolla kivien takana liikkuu vielä saappaankorkoja. Ajetaanpa pois porsaat pellolta.
Iloinen yliluutnantti antoi asian vaatiman käskyn. Muutamat tykit suuntautuivat ylöspäin ja niiden pystysuoraan ampumien kartessien sirpaleet putosivat maassa lojuvien selkään. Saappaankannat lakkasivat liikkumasta.
Ryssät eivät enää uusineet hyökkäystään. Kaikki oli hiljaista; aluskin oli jo lakannut pyrkimästä irti. Hiljaisuuden houkuttelemana laskeutui yksi risteilijöistä alemmaksi, mutta maksoi sen kalliisti. Lentosukeltajan tykit pudottivat sen alas. Hetken horjui se ilmassa kuin juopunut, kohosi sitten pystyyn ja putosi keula edellä metsään, jossa räjähti kaataen joukon petäjiä.
Kului toista tuntia. Yliluutnantti lähetti miehiään kaivamaan alusta irti, mutta heti alkoivat risteilijät ampua ja miesten oli palattava kiireen kaupalla takaisin. Kolme vihollisristeilijää saapui Pietarista kai apuun kutsuttuina. Purtilo oli ilmoittanut tilanteesta esimiehelleen, mutta sai vastauksen, että apua voitaisiin lähettää aikaisintaan kolmen tunnin kuluttua. Kaikki lentosukeltajat olivat muissa kiireellisissä puuhissa. Hän koetti pyytää myöskin maajoukkojen apua, mutta ei päässyt niiden kanssa yhteyteen. Rajallahan piileskeli vain pieniä partioita.
Kolmen ilmaristeilijän saavuttua näkyi Pietarin suunnalla useampia, yhä suurenevia pisteitä. Purtilo tarkasteli niitä kaukoputkellaan ja huomasi ne vihollisen ilmapanssarilaivoiksi. Niitä oli neljä ja ne jäivät kiertelemään L. S. 12:n yläpuolelle.
— Ryssät haluavat olla varmoja siitä, että saavat meidät käsiinsä, sanoi Purtilo. — Mitähän ne nyt keksivät?
Panssarilaivat laskeutuivat lähelle lentosukeltajaa, jonka tykkien ammukset tehottomina kimposivat niiden kyljistä. Laivoista laskettiin alas koukkupäiset ketjut, jotka tartutettiin kiinni lentosukeltajaan. Panssarilaivat koettivat sitten nostaa lentosukeltajaa, mutta tämä ei hievahtanutkaan. Lentosukeltajan tykit suunnattiin nyt ketjuihin, jotka ammuttiin helposti poikki. Ryssien yritys raukesi tyhjiin.
Nyt koetti vihollinen toista keinoa. Panssarilaivoista laskettiin alas muutama savupalloja, jotka maata koskettaessaan hajosivat peittäen ympäristön läpinäkymättömään pimeyteen.
— Yötaistelu, naureskeli Purtilo. — No, koettakaamme sitä vaihteen vuoksi.
Lipolan aholla oli päivä tosiaankin muuttunut yöksi. Kolmisensadan metrin päässä paistoi aurinko, mutta lentosukeltajaa ympäröi syysyön pimeys. Vastamyrkyillä koetettiin pimeyttä hälventää, mutta ei onnistuttu. Umpimähkään pilkkopimeässä ampuminen ei vastannut tarkoitustaan. Jäätiin odottamaan, mitä tuleman piti.
Aluksen sisällä oli valoisaa. Alaslasketut kaihtimet estivät vihollista näkemästä sisään. Purtilo istui yhä komentokuvussaan harkiten tilannetta, jolle ei löytänyt muuta ratkaisua kuin avun odottamisen.
Ilmoitettiin vihollisen puuhaavan jotakin keskilaivan kohdalla, jossa sijaitsivat pääovet. Tuntui siltä kuin rakennettaisiin ulkopuolella pilkkopimeässä jonkinlaisia telineitä. Aivan rungon vieressä työskenteleviä ei voitu ampua.
Hetken kuluttua ilmoitettiin, että keskiovia koetettiin murtaa.
— Yrittäkööt, vastasi Purtilo. — Ei tänne noin vain kuokkavieraita päästetä.
Kun ei voitu tehdä muuta, ryhdyttiin ampumaan tykeillä umpimähkään. Häiritsisihän se ainakin jonkun verran vihollista.
Ylikonemestari tuli hengästyneenä Purtilon luo.
— Panssariseinät keskiovien ympärillä kuumenevat, ilmoitti hän.
— Mitä se merkitsee?
— Nähdäkseni sitä, että ryssät yrittävät polttolampuilla sulattaa terästä, kun eivät pysty sitä murtamaan.
— Onnistuvatko?
— En tiedä heidän työkalujaan, mutta luulen heidän tuoneen tehokkaita välineitä Pietarista. Luultavasti onnistuvat, sillä ei timanttiteräskään kestä 3,000:n asteen kovaa ja pitempiaikaista kuumuutta. Sitä ei kestä mikään.
— Käväiskää katsomassa ja ilmoittakaa sitten minulle.
Hetkisen kuluttua palasi konemestari.
— No?
— Noin viidentoista minuutin kuluttua retkahtavat ovet auki.
— Saakeli, sepä on et evästi toimitettu. Väitän, etteivät ryssät kuitenkaan ole tätä itse keksineet — tämä on näet toista kuin samovaarin keksiminen, joka sekin kuuluu olevan aikaisempi kiinalainen patentti. Lämmittelevätkö ryssät etuluukkujen kohdalla?
— Ei. Siellä on aivan rauhallista.
Purtilo katsahti kelloon. Avun saapumiseen kuluisi vielä ainakin yli puoli tuntia. Hän mietti hetkisen ja alkoi sitten hymyillen näppäillä tiedoituskoneen koskettimia. Eri osastoissa luettiin:
»Kaikki kokoontuvat viipymättä isoon keulakajuuttaan. Käsiaseet, kompassit ja kartat mukaan. Panoksia ja muonaa jokaisella niin paljon kuin jaksaa kantaa.»
Sitten lähetti hän ilmoituksen laivueen esikuntaan ja tuli alas.
Miehistö oli jo koolla keulakajuutassa.
— Vetäkää sähköjohdot kaasu- ja räjähdysainesäiliöihin, käski hän. — Nopeasti!
Hän valvoi itse työtä. Johdot vedettiin siten, että yhdistämällä kaksi langanpäätä sai aikaan lyhytsulku.
— Kaikki koneet käyntiin!
Kummissaan lakkasivat ryssät työstään tuntiessaan aluksen nytkähtelevän, mutta jatkoivat sitä kohta huomattuaan, ettei se liikkunut mihinkään.
Miehistö kokoontui taas keulakajuuttaan. Vilkaistuaan mittariin ja huomattuaan kajuutan kaasuvapaaksi, käski yliluutnantti kaikkien avata kaasusuojuksensa.
— Toverit, virkkoi hän sitten. — L. S. 12:n päivät ovat päättymäisillään. Muutaman minuutin kuluttua hyökkäävät ryssät sisään ylivoimaisina. Voisimme ehkä pitää hetkisen puoliamme, mutta se on epävarmaa. Lentosukeltajien salaisuus ei saa joutua ryssien tietoon ja käytettäväksi. Varminta on hävittää alus. Käsken siis: asetutte valmiiksi keulaluukkujen luo, avaatte merkin annettuani luukut, hyökkäätte ulos ja murtaudutte läpi. Jos eksytte toisistanne, kokoonnutte kukkulalle 123,5. Johdon ottaa minun jälkeeni vanhimpana upseerina luutnantti Pälvi. Kokoonnuttuanne yritätte hävittää tänne lähettyville maahanlaskeneet vihollisalukset ja yhdytte sitten lähimpään maajoukkoon. Kiitän teitä tinkimättömästä velvollisuutenne täyttämisestä ja hyvästä toveruudesta. Onnea matkalle!
— E-entä sinä? äännähti luutnantti Pälvi katsoen ystäväänsä ja esimiestään suoraan silmiin, vaikka arvasikin jo vastauksen etukäteen.
— Jään tänne, täytän velvollisuuteni. Tahdon olla asiasta varma. Salaisuuttamme ei varasteta.
Upseerit ja miehet seisoivat äänettöminä, silmät vain puhuivat. Harmaaviiksinen vääpeli kääntyi poispäin ja pyyhkäisi jotain silmännurkastaan.
— Minä jään myöskin! huudahti Pälvi vain vaivoin hilliten liikutustaan.
— Luutnantti, käskyä noudatetaan! kajahti Purtilon ääni harvinaisen tiukkana. Sitten tarttui hän ystävänsä käsipuoleen ja vei hänet syrjään.
— Kun sota on loppunut ja elämä alkaa uudelleen, niin käy tervehtimässä vanhaa äitiäni — yliluutnantin ääni värähti hieman — jos hän vielä elää. Ja, jatkoi hän entisellä iloisella äänellään, — käy myöskin tervehtimässä kaikkia vanhoja henttujani ja nai heistä yksi.
Ylikonemestari tuli ilmoittamaan, että ovet kestäisivät enää vain pari minuuttia. Toverukset puristivat lujasti toistensa kättä. Luutnantti komensi kiinnittämään kaasusuojukset ja asettui miehineen keulaluukuille.
Purtilo asteli keskikäytävään, jonka kahden puolen sijaitsivat kaasu- ja räjähdysainesäiliöt ja joka vei keskiaukioon. Hän asettui seisomaan seinää vasten, otti johtolangat käsiinsä ja katsahti oviin. Panssari ovenpielien ympärillä oli hehkuvan punainen ja seinät käyristyivät sitä mukaa kuin polttolamppuja kuljetettiin edestakaisin ulkopuolella.
Oikeanpuoleisen oven viereen ilmestyi äkkiä kiiltävä piste, toinen — kolmas. Purtilo vilkaisi taakseen keulakajuuttaan ja nyökkäsi. Miehet avasivat luukut ja syöksyivät peräkkäin ulos. Ryssät eivät huomanneet mitään.
Loistavat pisteet ovenpielissä tulivat yhä lukuisammiksi. Niitä ilmestyi jo vasempaankin oveen. Kaasumittarin osoittaja nousi kiivaasti. Purtilo asetti johtolangat siten, että niiden päät melkein koskettivat toisiaan. Sitten kohosivat hänen silmänsä harvinaisen totisina ylöspäin ja huulet lausuivat muutaman kuulumattoman sanan. Hymy palasi taas takaisin ja huvitetun näköisenä ryhtyi hän tarkastamaan vihollisten puuhaa.
Reiät järjestyivät jo loistaviksi, silmää häikäiseviksi viivoiksi, jotka nopeasti pitenivät ja vihdoin yhtyivät. Ovet retkahtivat paikoiltaan.
Puolisen minuuttia oli kaikki hiljaista. Mustaa savua tunkeutui sisään. Sitten syöksähti kajuutta täyteen ryssiä. Nähdessään yksinäisen, kädet ristissä rinnallaan seisovan ja iloista nauruaan nauravan upseerin hölmistyivät he ja pysähtyivät. Oviaukosta työntyi sisään yhä uusia.
Komentava upseeri liikahti syöksyäkseen iloisen yliluutnantin kimppuun. Tämä pisti lankojensa päät yhteen ja parin sekunnin kuluttua ei L. S. 12:sta ollut jäljellä muuta kuin joitakin hajanaisia sirpaleita Lipolan aholla ja sitä ympäröivissä metsissä.
— Tekemiemme kokeiden nojalla olemme siis täydellisesti vakuutetut suunnitelmamme onnistumisesta. Vihollinen ei aavista mitään. Valmistamme puolestamme ryssille sievän yllätyksen. Vuoroin vieraissa.
Tohtori, professori ja majuri Kallio lopetti selostuksensa ja naurahti kuivaan tapaansa. Sitten näytti joku toinen asia kiinnostavan hänen mieltään. Hän otti lasit silmiltään ja rupesi hankaamaan niitä kiivaasti nenäliinallaan.
Kenraali Kataja katseli professoria huvitettuna. Samoin kädet selän takana seisova insinööri ja kapteeni Poltinora.
— Oletteko samaa mieltä? kysyi kenraali kääntyen viimemainittuun.
— Ehdottomasti, herra kenraali. Pidän kysymyksen ratkaistuna. Siitä tulee ihme —
— Kaikkien aikojen sotilaallisten keksintöjen suurin ihme! huusi äkkiä kiihtynyt professori alkaen samalla kävellä edestakaisin ja hosua käsillään. — Niin se on, niin — niin — niin. Selvää selvempi — tietysti — tietysti! — Olisihan minun pitänyt se huomata jo aikoja sitten — — hullu mies — hullu mies — —
Kenraali ja insinööri katselivat professoria suurin silmin. He luulivat tämän tulleen äkkiä hulluksi.
— Mitä tarkoitatte? kysyi kenraali.
Professori mittasi vielä permannon kahteen kertaan ja pysähtyi sitten kenraalin eteen katsellen tätä niin tuijottavin silmin, että kenraali yhä vahvistui luulossaan.
— Mitäkö? virkkoi sitten professori kärsimättömästi. — En ainakaan lentäviä tankkeja ja palavaa maata ja muita yhtä vähäpätöisiä lapsellisuuksia, vaan kaikkien aikojen sotilaallisten keksintöjen suurinta ihmettä — oh — — ooh! — Mainiota — — ilmaa — ilmaa — — palaa parta — ha-ha-ha!
Professori nauroi täyttä kurkkua ja hosui taas käsillään. Sitten tarttui hän Poltinoran takin ylimmäiseen nappiin ja virkkoi hieman rauhallisemmin:
— Sinä olet tietysti samaa mieltä?
— Mistä asiasta?
— Siitä tietysti — — no, kaikkien aikojen suurimmasta — hirveimmästä — sotilaallisesta keksinnöstä, joka juuri välähti aivoissani. Se on mahdollinen — on — on — — mutta en vielä sano — en — en —
Professori heitti Poltinoran rauhaan ja vääntäytyi istumaan kenraalin työpöydälle juuri tärkeimpien asiakirjojen päälle. Hajamielisyyden puuskauksessa ei majurin asepuku häntä ollenkaan estänyt moisesta pyhyyden loukkauksesta. Eikä kenraalikaan pannut Kallion ottamia vapauksia millään tavoin pahakseen, sillä hänellä oli niihin oikeus — neron oikeus.
Päästyään onnellisesti pöydälle ja saatuaan jalat tuolille, nojasi professori leukansa molempiin kämmeniinsä ja syventyi ajatuksiinsa. Kenraali tarttui Poltinoran käsivarteen ja vei hänet syrjempään alkaen siellä keskustelun hiljaisella äänellä.
— Pidän siis ensimmäisen seikan ratkaistuna ja rakennan suurhyökkäyksen torjumisen sen varaan. Laskette raaka-aineiden riittävän?
— Kyllä, herra kenraali. Riittävät täydellisesti.
— Entäpä lentävät tankkinne?
— Meillä on niitä valmiina kaksi tusinaa. Viikon kuluessa valmistuu kolmas tusina. Niilläkin suoritetut kokeet ovat tyydyttävät. Ette tunne niiden rakennetta, herra kenraali? No niin, ne ovat yksinkertaisia laitoksia. Niiden esikuvana on pidetty tavallista koppakuoriaista, tarkemmin sanoen leppäterttua. Siivet mukautuvat kupeisiin ja selkään, avataan tarvittaessa ja niiden avulla voi tankki liitää ilmassa parinkymmenen metrin korkeudella korkeintaan kilometrin. Alkusysäyksen antaa perässä oleva joustinlaite, potkuri rupeaa samalla työskentelemään kiivaasti, ja maahan tullessa estää täräyksen toinen, keulassa oleva joustin. Muuten on tankki aivan kuin tavallinen tankki, paitsi että se voi myöskin munia pommeja ilmassa, lentäessään. Se voi kulkea maassa, vedessä ja ilmassa, tarvitsee vähän tilaa ja voi piiloutua niin kuin tavallinen tankki. Ilmaannousua ja maahanlaskua varten tarvitsee se pienen aukeaman, mutta niitähän on meidän maastossamme tarpeeksi. Tätä koppakuoriaistamme aiomme käyttää järjestäessämme palavaa vyöhykettä.
— Kaksi yllätystä siis samalla kertaa. Vanha ystäväni Savelinov-Turkestanskij taisi ryhtyä asiaan liian aikaisin tai — liian myöhään.
— Yllätys? Niinpä niin — se onkin ennenkuulumaton yllätys — ha-ha — ja ilmaa riittää — ha-ha-haa —, menosi professori pöydällään.
— Luuletteko tosiaankin —? kysyi kenraali hiljaisella äänellä Poltinoralta nyökäten merkitsevästi professoriin päin.
Insinööri vastasi naurahtaen:
— Ei sinnepäinkään. Olemme työskennelleet yhdessä kymmenen vuotta ja tämän tapaista se on ollut aina. Näin syntyivät lentosukeltajat, ilmassa kääntyvät torpedot, palava vyöhyke ja lentävät tankit. Nyt on kohtaus vain meluavampi. Luulen, että nyt on kysymyksessä suurempi keksintö kuin ainoakaan edellisistä.
— Minkälainen on oikeastaan teidän kahden suhde? Teitähän kutsutaan »kahdeksi erottamattomaksi».
— Aivan niin, herra kenraali. Suhde on sellainen, että professori keksii ja me yhdessä täydennämme. Asia on nimittäin siten, että saatuaan jonkun keksinnön ajatuksissaan valmiiksi, alkaa hän jo heti suunnitella toista. Hän on pää ja minä tavallani käsi.
— On onnellista, että kaksi miestä voi siten täydentää toisiaan. Jaha, herra professori, asia lienee selvä?
Professori oli jo laskeutunut alas pöydältä ja puhui nyt kiivaasti Poltinoralle:
— Joutuin — minulla on kiire — — se on saatava nopeasti paperille ja kokeilluksi! Tule pois — no, joudu jo, onneton — —
Piittaamatta kenraalista sen enempää veti professori insinööri Poltinoran mukanaan. Nauraen katseli ylipäällikkö ja diktaattori heidän menoaan, kutsuen samalla luokseen muutamia korkeampia upseereitaan, sillä saapunut salatieto tiesi kertoa kenraali Savelinov-Turkestanskijn määränneen suurhyökkäyksen alkamisajaksi lokakuun 16. päivän, ja sen varalta ryhtyi ylipäällikkö nyt ratkaiseviin toimenpiteisiin.
Neuvoteltuaan upseeriensa kanssa ja annettuaan erinäisiä määräyksiä päästi ylipäällikkö puheilleen ulkolaisten lehtien kirjeenvaihtajat.
Sanomalehtimiehet olivat olleet päämajassa jo yli kuukauden. He olivat saaneet tietää uutisia ja antaa langattomalla niitä lehdilleen ja tietotoimistoilleen. Olivatpa he saaneet katsella Viipurin piiritystä sikäli kuin sitä Viipurin linnantornista näkyi, mutta muualle eivät he olleet päässeet. Ja nyt olivat he ikävystyneitä.
— Kenraali, teidän on laitettava meitä varten kunnollinen taistelu, alkoi ensimmäisenä tarinan monokkelisilmäinen ja piippuleukainen mr. Morris, englantilaisen Reuterin uutistoimiston mies, tunnettu hyvänä sotakirjeenvaihtajana ja yhtä etevänä amatöörinyrkkeilijänä. — Tämä maistaa jo puulta.
— Yes, kenraali, yhtyi häneen amerikkalaisen uutistoimiston Associated Pressin asiamies Brinkley. — Te käytte sotaa pitkäveteisesti, kenraali, suorastaan ikävystyttävästi. Pieni taistelu vain silloin tällöin, ei mitään repäisevämpää. Makaamme täällä ja odotamme, päämme tulevat harmaiksi, matanemme totta totisesti, saakeli soikoon, teidän tähtenne, vain sulasta rakkaudesta teihin, ettekä te viitsi vuoksemme edes järjestää kunnollista taistelua, jossa kaatuisi vaikkapa vain viitisenkymmentätuhattakin miestä ja josta me saisimme pienen uutisen! Armahtakaa meitä, kenraali!
Amerikkalainen viskasi purukumipalan ilmaan, otti sen putoamismatkalla taitavasti suuhunsa, irvisti mielissään, tunki molemmat kätensä syvälle housuntaskultansa ja jäi katselemaan kenraalia peräti surkean näköisenä. Kaikki muut purskahtivat raikuvaan nauruun. He olivat kaikki jo alun pitäen asettuneet sangen tuttavalliselle kannalle kenraaliin nähden ja tämä ymmärsi heidät täydelleen. Ja kenraali Kataja tiesi myöskin sangen hyvin, että näiden kahdeksan miehen säiliökynien ontoissa varsissa oli kätkettynä maailman yleinen mielipide ja että he itse olivat poikia kääntämään sen puoleen tai toiseen parissa päivässä.
— Yhdyn tovereihini, kenraali, virkkoi sileäksi kammattu monsieur de Lanessan, ranskalaisen Havas’in edustaja. — Maailma on tällä hetkellä teidän suomalaisten puolella — olemme pitäneet siitä huolen. Mutta maailma saattaa helposti muuttaa mieltään tai unohtaakin. Nykyajan ihmiset tarvitsevat joka päivä uutta hermojen kiihoitusta. Sitä pitää heille antaa. Sota ilman repäiseviä, verisiä taisteluita ei heitä kauan tyydytä. Yhdyn toverini leikkipuheeseen ja sanon: teidän on järjestettävä kunnollinen taistelu, kenraali.
— Ja meidän on päästävä sinne mukaan, kiiruhti lisäämään vilkaseleinen italialainen Cartellieri, Agenzia Stefanin mies. — Ehdottomasti mukaan näkemään aivan läheltä, kenraali! Lupaattehan?
Kenraali nauroi. Sitten kääntyi hän pienikasvuisen, alati hymyilevän japanilaisen puoleen:
— Olette kai samaa mieltä, herra Fukuda?
— Aivan, vastasi Nipponin, nousevan auringon, edustaja. — Asianne riippuu tällä kerralla etusijassa Euroopasta ja Amerikasta. Näiden hermot vaativat kiihoiketta — Aasia jaksaa odottaa.
— Älä ylpeile hermoillasi, Fukuda! melusi Brinkley. — Itse odotat taistelun tulosta yhtä jännittyneenä kuin mekin. Älä teeskentele, veliseni!
Japanilaisen vastauksena oli hymy. Hyväksyvästikö vai moittivasti hän hymyili — sitä ei olisi osannut sanoa kukaan. Hymy oli kylmä, ajatuksia peittävä naamio.
Kenraali hymähti myöskin ajatellessaan pian tapahtuvaa vihollisen suurhyökkäystä, josta sanomalehtimiehillä ei luonnollisesti ollut aavistustakaan.
— Huomautan herroille, sanoi hän — etten millään tavoin ota vastatakseni herrojen hengestä, jos lähdette mukaan katsomaan taistelua — otaksukaamme nimittäin, että järjestän sellaisen — teitä varten.
— Bravo bravissimo! pauhasi signor Cartellieri paukuttaen käsiään. — Kenraali järjestää sen! Bravo!
— Pidä suusi, Cartellieri! Missä ja milloin, jos saan luvan kysyä? tiedusteli aina asiallinen Dawburn, afrikkalaisen tietotoimiston mies.
— Ilmoitan sen päivää ennen taistelua. Edellytän, että herrat pitävät asian silloin omana tietonaan taistelun alkuun saakka.
— Yes, yes! Kyllä, tietysti!
— Kuluttakaa aikaanne siihen mennessä, miten parhaiten voitte, sillä kuluu luonnollisesti joitakin päiviä joukkojen keskitykseen ja muuhun sellaiseen.
— Yes! Oui! Luonnollisesti!
— Sen, että olen luvannut järjestää suuren taistelun, sen seikan saatte tiedoittaa maailmalle jo nyt.
— Ooh! Mainiota?
Muistikirjat tulivat silmänräpäyksessä esille ja kynät rapisivat.
— Kirjoittakaa, että siitä on tuleva kaamein taistelu, mitä kaikkien aikojen sotahistoria tuntee. Sen uhrien lukumäärä on oleva hirvittävä. Ja kirjoittakaa myöskin varma vakuutukseni, että voitamme taistelun.
— Soo! Olette varma asiastanne, kenraali! Ettehän vain — sanontanne tuntui oudolta — ettehän vain huiputa meitä? tiedusteli Brinkley.
— Olenko minä ennen huiputtanut? Ei, asia on vakava. Voitte myöskin samassa uutisessa tiedoittaa, että ilmavoimamme tulevat aivan lähipäivinä pommittamaan Pietaria ja että kaikkien ulkomaalaisten on sen vuoksi hyvä poistua viipymättä johonkin pikkukaupunkiin.
— Pääsemmekö mukaan Pietarin pommitukseen? tiedusteli Saulep, balttilaisen lehdistön asiamies.
— Ette, hyvät herrat. Pietarin pommitus ei ole se taistelu, jonka teille lupasin. No niin, tämän enempää en voi nälkäänne nyt tyydyttää.
— Hyvä näinkin. Näkemiin, kenraali!
Yleinen mielipide riensi huoneustoonsa linnan kellarikerrokseen tiedoittamaan saamiaan uutisia maailmalle.
— Ukolta saa aina sentään puristetuksi jotakin. Meidän toimistostamme on Aston ryssien päämajassa eikä kuulu saavan sieltä muuta kuin hölynpölyä, jutteli Brinkley alasmennessä. — Vaikka hölynpölyä taitavat olla nämä ukonkin tämänpäiväiset tarinat. Suuria sanoja.
— En luule niin, vastasi mr. Morris heittäen monokkelin silmästään. — Luulen, että ukko pitää, mitä lupaa.
— Luuletko? Sittenhän siitä tulee vallan pirunmoinen juttu!
— Yes, niin tuleekin.
Lupauksensa mukaan pommitutti kenraali Kataja Pietaria, mutta siitä ei suinkaan koitunut erikoista julkista mainetta Suomen ilmavoimille. Tapahtuman kulku oli seuraava:
Muutamana pimeänä syysyönä ilmestyi Pietarin kohdalle nelisenkymmentä suomalaista maalentokonetta, joita ei vielä ollut nähty liikkeellä koko sodan aikana. Pimeän suojassa ja korkealla otettiin lentokoneiden miehistö yläpuolella liiteleviin lentosukellajiin. Ohjauspyörät sidottuina jätettiin sitten lentokoneet, jotka olivat räjähdysaineita täynnään, kiertämään ympyrää. Kahden koneen törmättyä yhteen huomasivat ryssät jotain olevan tekeillä ja avasivat kiivaan tulen ilmatorjuntapattereistaan sekä lähettivät ilmaan vahvan laivaston.
Seuraavan aamun venäläiset lehdet sisälsivät peukalon korkuisilla otsakkeilla varustetun laajan selostuksen »suomalaisten uhkarohkeasta, mutta kokonaan epäonnistuneesta yrityksestä tuhota Pietari ja valtavien suomalaisten ilmalaivastojen lopullisesta häviöstä, kiitos mainehikkaan, verrattoman armeijamme!» Samalla lausuivat lehdet vakaumuksenaan, että tuhottu ilmalaivasto oli suomalaisten viimeisiä ja yritys oli epätoivon aiheuttamia viimeisiä yrityksiä. Sota olisi parin viikon kuluttua lopussa.
Uutista uskottiin. Pietarissa oli kansa mielissään ja hurrasi keisarille, joka näyttäytyi julkisesti.
Mr. Morris asetti asiasta kuultuaan monokkelin huolellisesti silmännurkkaukseen ja näytti huolestuneelta. Brinkley pauhasi tapansa mukaan ja vannoi kenraali Katajan olevan täsmälleen autuaasti nukkuneen Barnumin veroisen humpuukimestarin.
— Vai mitä sanot sinä, Fukuda? kiljui hän japanilaiselle. — Barnum, uusi Barnum, sano minun se sanoneeni, hitto vieköön!
— Kysytään asiaa häneltä itseltään, vastasi pikkumies hymyillen.
Brinkley pysähtyi ällistyneenä.
— No, miksei? vastasi hän toinnuttuaan. Ja niin marssivat herrat taas ylipäällikön huoneeseen ja esittivät kysymyksensä.
— Herrat ovat aivan oikeassa, selitti kenraali Kataja. — Koko hyökkäys oli täydellisesti humpuukia.
— No, mutta miten —?
— Te ette tunne venäläistä luonnetta. Minä luulen sen tuntevani. Koko juttu on puhtaasti psykologinen asia. Totuttautukaa niihin, sillä saatte vielä tämän sodan aikana tutustua moneen psykologiseen seikkaan. No niin, Pietarin hävitys estettiin, suomalainen ilmaiaivasto tuhottiin kokonaan, ja tänään uskoo koko Venäjän kansa, että sota on päättymäisillään. Tähän olen tällä pommitusjutulla pyrkinytkin. Menetimme siinä vain nelisenkymmentä kokonaan kelvotonta alusta emmekä ainoatakaan ihmishenkeä. Venäjän kansa on siis tällä hinnalla tuuditettu täydelliseen huolettomuuteen — tsaari kyllä pitää sodan pikaisesta ja onnellisesta loppumisesta huolen, sanotaan. Venäläinen luonne heilahtelee äärimmäisyydestä toiseen. Mitä luulevat herrat venäläisten ajattelevan saadessaan muutaman päivän kuluttua tietää, että satojatuhansia heidän sotilaitaan on kaatunut Pietarin jutun jälkeen ja melkein Pietarin porteilla tapahtuneessa taistelussa, jonka tulos osoittaa sodan lopun olevan vielä kaukana ja voiton saannin epävarman? Selitän herroille, mitä he silloin ajattelevat ja myöskin sanovat. He sanovat, että heidän sanomalehtensä, herransa ja tsaarinsa ovat — ties, mistä syystä — salanneet totuuden, ovat heitä julkeasti pettäneet. Kaikille niille sadoilletuhansille, ei, miljoonille, jotka ovat menettäneet taistelussa poikansa, isänsä, veljensä, sukulaisensa, käy tämä sota vastenmieliseksi ja kirotuksi. He alkavat epäillä, ettei valtakunnan etu ja menestys ole vaatinutkaan sotimaan, vaan tsaarin ja herrojen omat pyyteet ja — venäläinen luonne heilahtaa äärimmäisyydestä toiseen. Muistakaa sitäpaitsi, että maa on kerran ollut kommunistinen maa ja että aina löytyy joitakin mätäpäitä, joille kommunismin aika kajastaa mieleen taivaan ihanuutena. Mitään vallankumousta ei tästä jutusta luonnollisesti synny, mutta minusta 40 vanhan aluksen uhraaminen on sangen halpa hinta siitä edusta, joka meille koituu mielialan muutoksesta Venäjällä.
Herrat olivat vaiti ja miettivät. Sitten otti Brinkley puheenvuoron:
— Mutta eikö iso maataistelu ilman hölynpölypommitusta olisi tehnyt samaa vaikutusta?
— Ei. Myöntänette, että näyttämölleasetus: »Sota päättyy pian ja voittoon» ja sen välittömänä vastakohtana: »Tappiot kamalat, sodan päättyminen, tietymättömissä, voitto epävarma», vaikuttaa järkyttävämmin.
— Yes, olette oikeassa, kenraali. Peruutan sanani. Ette ole mikään uusi Barnum, virkkoi suorasukainen Brinkley ja sai seuran taas hyvälle tuulelle.
— Näkemiin, hyvät herrat. Keskustelu oli luonnollisesti vain meidän keskeisemme. Muistaessani — ellen tapaisi herroja heti tulevan taistelun jälkeen, niin kai herrat eivät unhota tiedoittaa maailmalle sitä tärkeää seikkaa, että hirvittävä tappio on tehnyt Venäjällä järkyttävän vaikutuksen ja mieliala on kääntynyt sotaa vastaan?
— Ei tietysti unhoteta, lupasi Brinkley nauraen. — Sallikaa muuten minun sanoa, että te, kenraali, ette ollut kovinkaan kaukana silloin kuin ruutia keksittiin. Näkemiin, kenraali.
Tilanne Karjalan kannaksella oli omituinen. Siellä majaili venäläisiä joukkoja ja oli piileskeleviä suomalaisia, mutta maa ei oikeastaan ollut kenenkään maata. Päivällä saattoivat jollakin seudulla isännöidä ryssät, mutta yöllä suomalaiset tai päinvastoin. Vain radat ja maantiet olivat melkein aina vihollisten hallussa, sillä heillä oli niillä vahvahkot säännölliset vartiostonsa.
Hieman toistasataa kilometriä leveälle kannakselle oli piiloutunut suomalaisia joukkoja lähes 20,000 miestä. Venäläisiä vartiojoukkoja oli suunnilleen saman verran, lukuunottamatta Viipuria piirittäviä.
Tällainen oli tilanne lokakuun 16. päivän lähestyessä.
Rajalla valmistautui venäläisten armeijoiden uusi ylipäällikkö Savelinov-Turkestanskij marssimaan. Kannaksella ja Laatokan pohjoispuolella olevien suunnattomien joukkojen — »kivijyrien», kuten Savelinov sanoi — tuli lähteä liikkeelle 16. päivänä kello kuusi aamulla ja illalla piti niiden kärkien olla jo kolmenkymmenen kilometrin päässä ja maan sikäli tarkkaan puhdistetun kaikista suomalaisista sissijoukoista. Kenraali Savelinov varasi aikaa kahta vertaa runsaammin kuin edeltäjänsä.
Yöllä 15. päivää vasten hyökkäsivät ylivoimaiset suomalaiset joukot äkkiarvaamatta kaikkien niiden venäläisten vartiostojen kimppuun, jotka oleilivat järvien muodostamissa kapeikoissa tai teiden varsilla Koiviston—Pölläkkälän välisellä linjalla sekä edelleen Vuoksen varsilla aina Laatokkaan saakka. Vihollisosastot oli pian tuhottu. Kun hälyytetyt ilmalaivat ehtivät paikalle ja valaisivat valonheittäjillään maata, nähtiin niistä vain joitakin suomalaissotilaita, jotka nekin viipymättä hävisivät suojaavaan metsään. Risteilijät poistuivat, mutta silloin ilmestyivät suomalaiset heti jälleen näkyviin alkaen työskennellä vimmatusti. Miehet kaivoivat maata voimainsa mukaan, mutta kivettömässä maassa tekivät suurimman työn sentään pionieerijoukkojen tankit, joista paikalleen asettuneina tuota pikaa muodostui tehokkaita kaivukoneita — kansanomaisella nimellä sanottiin niitä »hulluiksi jusseiksi». Muutamassa minuutissa olivat ne vahvoilla leuoillaan haukanneet maasta pienen mökin suuruisen kappaleen. Paikalle ajoi silloin heti toisia tankkeja, joista nopeat kädet purkivat pelti- ja teräslevyjä, tykkejä ja ammuksia. Levyillä peitettiin maahaudan seinät ja niistä tehtiin katto. Joku tankki kuljetti betoniaineksia, joihin tarvitsi vain lisätä vettä, jolloin seos oli valmis valettavaksi ja kovettui tunnin kuluessa. Kun betoni oli valettu, kuljettivat hullut jussit suunnattomissa leuoissaan suojan päälle soraa, multaa ja turpeita. Miehet latoivat risuja ja kiviä väliin ja naamioivat suojan. Ja kun aamu valkeni, olivat suomalaiset suorittaneet jättiläistyön; rakentaneet tilapäisen linnakeketjun Suomenlahdesta Laatokkaan. Linnakkeita oli tosin harvassa; niiden väliä saattoi olla puoli kilometriä, jopa kilometrikin, mutta ketju oli kuitenkin yhtenäinen. Tykkitulellaan saattoivat linnakkeet hallita välillään ja edessään olevaa maastoa. Miehistöä oli linnakkeissa viidestä aina kahteenkymmeneen mieheen.
Seuraavana yönä rakensivat suomalaiset toisen samanlaisen linnakevyöhykkeen suunnilleen peninkulmaa tai puoltatoista kauemmaksi.
Yön kuluessa tai oikeastaan aamun sarastaessa oli tapahtunut muutakin: suomalaiset lentävät tankit olivat ilmestyneet sotanäyttämölle.
Ihmeissään olivat linnakkeiden miehistöt niitä katselleet. Ne kulkivat maassa kuin tavalliset tankit, mutta äkkiä saattoivat ne pysähtyä ikään kuin miettiäkseen jotakin, sitten levisivät niiden siivet kömpelösti, mutta tanakasti, ja ne lähtivät matalaan lentoon. Niiden esiintymisen ensimmäinen aikaansaannos oli pitkin koko linjaa kuuluva hillitsemätön naurunpuuska. Nehän jäljittelivät insinööri Poltinoran selityksen mukaan varsin somasti jättiläisleppäterttuja, mutta miesten mielestä muistuttivat ne auttamattomasti vallan tavallista, vaikkakin hieman likaantunutta esihistoriallisen ajan sontiaista — jos nimittäin sellaista silloin oli ollutkaan olemassa.
Nämä leppätertut tai sontiaiset käyttäytyivät varsin kummallisesti. Ne lentelivät ensin edestakaisin pitkin linnakeketjujen välivyöhykettä. Ja vatsastaan laskivat ne koko ajan sateena maahan jotakin tahmeahkoa nestettä, josta osa tarttui puiden oksiin ja osa satoi maahan häviten sinne. Tehtyään tällaisen, noin parisataa metriä leveän vyöhykkeen kummankin linnakeketjun lähistölle siirtyivät ne kauemmaksi linnakeketjun pohjoispuolelle ryhtyen lastaamaan ampumatarpeita.
Venäläiset kummastelivat suuresti suomalaisten puuhia, kokosivat joukkojaan ja yrittivät taistelulla avata jälleen radat ja maantiet, mutta kaikkialla oli vastassa suomalainen ylivoima. Vihdoin tulivat he siihen käsitykseen, että suomalaiset olivat saaneet tiedon suurhyökkäyksestä ja varustautuneet Koiviston—Äyräpään—Vuoksen linjalle tekemään vastarintaa. He rauhoittuivat, sillä nythän tavattaisiin suomalaiset kerrankin kiinteissä puolustusasemissa ja voitaisiin rusentaa heidät siihen. Kuljetusaluksilla kuljettivat he Viipuria piirittävistä joukoista tilapäisiä lisävoimia linnakelinjan pohjoispuolelle estämään suomalaisten mahdollista pakoa pohjoiseen.
Savelinov-Turkestanskijn puolimiljoonainen apuarmeija alkoi hyökkäyksensä. Puolet eteni Kannaksen kautta, puolet Laatokan pohjoispuolitse. Suomalaiset tekivät vain hyvin heikkoa vastarintaa ja perääntyivät suunnattoman ylivoiman edestä. Suunnitelman mukaisesti etenivät joukot ensimmäisenä päivänä määrätyt kolme peninkulmaansa ja kenraali Savelinov haroi tyytyväisenä pitkää partaansa.
Seuraava päivä, ikimuistettava lokakuun 17., oli kolea ja pilvinen. Taivaalla ajelivat raskaat, siniharmaat pilvet toisiaan, ja kylmä pohjoistuuli lennätteli puiden viimeisiä kellastuneita lehtiä.
Muolan pitäjässä Parkkilan kylän pohjoispuolella on puolen kilometrin levyinen kannas, jonka yli johtaa maantie. Tämä tie on vanhin Suomesta Venäjälle johtava, ja sitä pitkin ajoi kuningas Kustaa Vaasa käydessään tutustumassa Karjalan kannakseen. Hänen jälkeensä kulkivat siitä sotajoukkoineen Jaakko de la Gardie, Evert Horn, Kustaa II Adolf ja monet muut maineeltaan vähäisemmät. Sitä myöten on ratsastanut Pietari I matkallaan Viipuria ja Karjalaa valloittamaan, sekä ennen häntä ja hänen jälkeensä lukemattomat sotilaat laajan Venäjänmaan kaikilta ääriltä. Ja nyt marssivat sitä pitkin venäläisen apuarmeijan ydinjoukot ja niiden mukana itse ylipäällikkö.
Kello oli kahdeksan paikkeilla aamulla, kun ensimmäiset alkoivat laskeutua Parkkilan kylän pohjoisrinnettä.
Parkkilan kannaksen itäpuolella on kaunis Yskjärvi, jonka takana näkyvät korkeina äärikuvina Valkjärven mahtavat ja kuulut mäet. Länsipuolella on pieni lampi ja sen takana laaja suo. Pohjoiseen alkaa maa kohota ja jo kilometrin päässä tullaan Kyyrölän kylän reunaan, saman kylän, joka ennen, samoin kuin Parkkilakin, oli umpivenäläinen, mutta josta pari vuosikymmentä sitten venäläiset hajuineen ja torakoineen olivat muuttaneet pois ja sijaan oli tullut puhdas suomalainen väestö.
Kyyrölään kohoutuvan mäen reunassa, tarkoin naamioidussa maanalaisessa suojakammiossa istui nyttemmin jo majuriksi ylennetty Partio. Hänen pataljoonansa oli miehittänyt Parkkilan ja Kyyrölän seudut. Majuri piti silmällä Parkkilan puoleiselta rinteeltä laskeutuvia ryssiä ilmoittaen tilanteen kehittymisestä yhtä mittaa rykmentin komentajalle, eversti Karhumaalle, joka oleskeli toisessa suojakammiossa noin viisitoista kilometriä pohjoisempana, Äyräpään- ja Muolanjärven välisellä kannaksella.
— Vihollisen kärki on sivuuttanut juuri Parkkilan, ilmoitti majuri vaipuen jälleen omiin synkkiin mietteisiinsä, kunnes taas tunnin kuluttua ilmoitti:
— Parkkilan kannaksen yli kulkenut tähän saakka 120 tankkia ja noin 9,500 miestä. Tankit kulkevat maantiellä, jalkaväki osaksi tankeissa, mutta suurin osa metsässä leveänä rintamana. Arvioni mukaan on kärjen kohdalla jokaista neliökilometriä vartioimassa lisäksi ilmasta käsin yksi ilmalaiva.
— Hyvä on, vastasi eversti. — Vasta kolmen tunnin kuluttua on kärki täällä. Antakaa niiden vain edetä vähintäkään häiritsemättä.
— Kyllä, herra eversti.
Majuri syventyi taas katselemaan haarakaukoputkellaan, joka voitti edeltäjänsä siinä suhteessa, että se tarvittaessa saatiin automaattisesti kääntymään hitaasti vasemmalta oikealle, joten näkökulma saattoi suureta jopa kymmenkertaiseksikin. Yhä uusia vihollislaumoja purkaantui Parkkilan puolelta näkyviin. Vihollinen eteni yhtenä yhtenäisenä rintamana, jonka katkaisivat vain järvet ja ylipääsemättömät suot.
Majuri antoi suojakammiossa olevien miesten vuoroonsa katsoa kaukoputkella. Näky huvitti miehiä suunnattomasti. Ei vain kaukoputken lähentäminä, vaan todellisuudessakin kulki vihollisia ainoastaan muutaman askeleen päässä hyvin naamioidusta suojakammiosta.
— Näkyypä totta totisesti riittävän Venäjältä iivanoita vaikka kansainvaellukseen, vanhahko mies.
— Näkyy riittävän, jatkoi toinen. — Taas on sitten edessä se vanha kysymys.
— Mikä kysymys?
— No se, jotta mihin ne kaikki haudataan.
— Riittäähän tuota maassa syvyyttä, vaikka leveys loppuisikin.
— Riittää.
Kului yli kolme tuntia. Sitten tiedoitti eversti Karhumaan ajutantti ensimmäisten vihollisten saapuneen Ayräpäänjärven—Muolanjärven kannakselle. Taistelu alkaisi heti. Eversti käski vieläkin teroittamaan mieleen, etteivät majuri Partion joukot saisi puuttua taisteluun ennen erikoisen käskyn antamista.
— Hyvä on, murahti majuri ryhtyen taas tuijottamaan loppumattomia vihollisjoukkoja.
Suuresti ihmetellen sitä seikkaa, etteivät kohdanneet minkäänlaista vastarintaa, etenivät ryssät Äyräpään- ja Muolanjärvien väliselle kannakselle. Siellä loppui kuitenkin heidän ihmettelynsä, sillä tuskin olivat ensimmäiset saapuneet joen rannalle, kun jo tykit vastapuolella alkoivat jyskää.
Venäläinen johto lähetti tankit avaamaan tietä. Ne etenivät tykkitulesta huolimatta, vaikkakin vaurioita kärsien, mutta sitten avautui maa niiden edessä ja ne lensivät ilmaan maahan piilotettujen miinojen tuhoamina. Yhä uusia tunki takaapäin esiin, mutta nyt alkoi suomalaisten puolelta sitä kiivaampi tykkituli. Murskatut tankit muodostivat jo kapealle kannakselle epäsäännöllisiä röykkiöitä.
Taistelua oli kestänyt yli tunnin. Etumaiset vihollisjoukot olivat pysähtyneet, mutta takaa työntyi yhä uusia joukkoja. Saadakseen vastarinnan murretuksi ja ruuhkan puretuksi, käski venäläinen ylipäällikkö raskaan tykistön, joka vasta oli sivuuttanut Parkkilan, kiireesti etenemään, asettumaan tuliasemiin ja pommittamaan murskaksi suomalaisten varustukset.
Majuri Partion kammiossa kilahti puhelin.
— Täällä rykmentin ajutantti. Eversti haluaa tietää, kuinka suuret vihollisjoukot nyt ovat sivuuttaneet Parkkilan?
— Suunnilleen 23,000 miestä seisoo tällä hetkellä ahtautuneena Parkkilan ja Äyräpään kannaksen väliselle alalle. Joka hetki tulee lisää. Ryssät tuppautuvat loukkuun sokeina ja järjettöminä.
— Kiitän, herra majuri.
Venäläisten raskas tykistö oli juuri ehtinyt tuliasemaan, kun lähinnä Äyräpään kannasta olevat joukot valtasi kamala kauhu. Maa heidän jalkojensa alla paloi!
On näin jälkeenpäin asioita arvioidessa myönnettävä, että professori Kallion ja insinööri Poltinoran keksintö, palava maa, oli hirvittävä, suorastaan saatanallinen. Sen loukkuun langenneella ei ollut pelastuksen toivoa.
Edellisenä iltana olivat lentävät tankit laskeneet toisen osan palavan maan tarvikkeista. Toinen osa heitettiin vyöhykkeeseen tykkien ammuksien avulla. Kun tällainen ammus räjähti ilmassa, sinkosi se kauas ympärilleen tuhansittain nestepisaroita, jotka tankkien laskemaan aineeseen yhtyneinä heti syttyivät ja paloivat kirkkaina, sinertävinä liekkeinä monta tuntia yhtä mittaa. Maassa palavat liekit nousivat aukealla miehen vyötäisiin saakka, mutta metsässä saattoivat ne kiemurrella pitkin puiden oksia ja runkoja ja lentää kuihtuneiden lehtien mukana, jolloin tuli ylettyi puiden latvojen tasalle, jopa ylikin.
Voi hyvin ymmärtää ryssien kauhun. Räjähtävät tykinammukset ja maamiinat ovat pelättäviä, mutta niiden räjähtäessä on kysymys vain silmänräpäyksestä. Jalkojen alla syttyvä, yhä laajeneva, sinisiä helvetinlieskojaan nopeasti ojenteleva, kaikkeen tarttuva ja kaiken polttava ja silmin nähden vain maalla ja ilmalla itseään ravitseva, sammumaton tuli oli kuitenkin toista. Se herätti hyytävän kauhun.
Äyräpään kannaksen tulivyöhykkeeseen joutunut jalkaväki paloi paikoilleen. Vyöhykkeestä syöksyi takaisin tankkeja, joiden miehistöt oli vallannut kuolemanpelko ja pakokauhu. Tankit eivät palanneet takaisin samanlaisina kuin sinne mennessään, eivät siis harmaankirjavina, kylmää voimaa uhkuvina, muodottomina teräshirviöinä, vaan ne palasivat maata pitkin kiitävinä, palavina hirmuina. Tankkien teräkseen oli tarttunut tahmea, palava neste, joka kuumensi terässeiniä ja peitti ohjaajalta näköalan. Palavat tankit syöksyivät säälittä tiheään sulloutuneen jalkaväen joukkoon, ruhjoivat alleen puut, pensaat ja ihmiset ja herättivät ilmestyessään pakokauhua kauempanakin olevissa joukoissa.
Muutama tuhat oli jo saanut surmansa tulivyöhykkeessä, kun takana olevat joukot alkoivat mielettöminä tunkeutua Parkkilaa kohden. Sieltä tunki vastaan yhä uusia joukkoja matkallaan pohjoiseen. Syntyi hirvittävä sekasotku. Kolmattakymmentä tuhatta pyrki sitä tietä pakoon ja vieläkin suurempi joukko pakkautui näitä vastaan. Upseerit alkoivat käyttää aseitaan saadakseen miehensä tottelemaan ja sen seurauksena oli käsikähmä, jossa jokainen taisteli viereistään vastaan.
Kapteeni Partio katseli asioiden kulkua jännittyneenä. Heti käsikähmän alettua ilmoitti hän siitä eversti Karhumaalle.
— No niin, alkakaa leikki sitten, vastasi eversti.
Ja Partio alkoi kamalan leikin synkin katsein ja kostoa janoavin silmin.
— Silmä silmästä, hammas hampaasta — tuhatverroin!
Partion annettua komennon alkoivat rinteille vastapäätä Parkkilaa piilotetut patterit heti ampua. Ja sitä mukaa syttyi uusi helvetintuli petäjikköön Parkkilan kylän taakse, juuri niille kohdille, missä viholliset ottelivat keskenään.
Ryssät syöksyivät alas Parkkilan mäen rinteiltä, mutta alapuolella oli toisia sadoittain, tuhansittain. Taas ryntäsi joukkoon palavia tankkeja ja taas kaatui ihmisiä. Kuin suunnaton mielettömien lauma heittelehti venäläinen jalkaväki sinne ja tänne . . . Suurina, tulisina pisteinä piirsivät palavat tankit epäsäännöllisiä ratojaan, tärähtivät toisiinsa ja kiviin ja hyvin monet räjähtivät. Sokaistuina ja kuumuudesta hulluina ohjasivat toisten ajomiehet tankkinsa sinne, missä näkivät järven pinnan. Loistavina jättiläissoihtuina syöksyivät tankit aaltoihin, sihahtivat ilkeästi veteen joutuessaan ja jäivät järven pohjaan miehistöineen, kaikkineen . . .
Tulivyöhykkeiden väliin jääneen venäläisen jalkaväen, raskaan tykistön ja vielä taistelukykyisten tankkien sekaan alkoi tippua räjähtäviä ammuksia. Äyräpään kannaksen patterit ja niiden taakse keskitetty raskas tankkitykistö tekivät tehtävänsä. Kun ne olivat survoneet vihollista aikansa, nousi Partion pataljoona maanalaisista suojistaan ja täydensi työn.
Rajalta päin marssivat joukot kääntyivät tulivyöhykkeen kohdattuaan silmittömään pakoon. Välittämättä hituistakaan upseereistaan juoksivat sotamiehet hajanaisissa ryhmissä ja yksitellen takaisin rajaa kohden, jonne oli matkaa yli neljä peninkulmaa. Tuhannet luulivat jo pelastuneensa, kun he kaukana taistelulinjan takana äkkiarvaamatta kohtasivat suomalaisen tankkiketjun ja niiden välissä jalkaväkeä. Suomalaisia oli vähän, mutta väsyneille ja kauhun lamauttamille vihollislaumoille tekivät he, mitä tahtoivat. Nämä suomalaisjoukot olivat olleet piilossa vihollisarmeijan marssiessa pohjoiseen. Kenraali Savelinov-Turkestanskij oli tehnyt mielestään tarkkaa työtä, mutta siitä huolimatta jäivät suomalaiset selän taakse. Jalkaväki odotti ohimarssin loppumista piilopirtteihin ahtautuneena ja tankit viettivät aikansa järvien pohjalla.
Kenraali Savelinov-Turkestanskij raivosi ja repi isoja tukkoja muhkeasta parrastaan kuultuaan helvetintulivyöhykkeestä ja nähtyään omin silmin joukkojensa syöksyvän ohitseen. Hän oli ärjynyt, kiroillut ja rukoillut, mutta kalpeina, kauhun vääristämin kasvoin olivat pakenijat hänestä välittämättä jatkaneet matkaansa. Olipa pakokauhu tarttunut hänen korkeaan esikuntaansakin ja siksipä oli hänellä vain muutamia upseereja mukanaan istuessaan maantienojassa keskellä peninkulmaista hiekkakangasta.
Häntä oli lukemattomia kertoja jo kehoitettu nousemaan tiellä seisovaan tankkiin ja pakenemaan, mutta hän oli vain murissut vastaukseksi:
— En ilkeä enää näyttää naamaani Pietarissa.
Selän taakse piiloutuneiden suomalaisjoukkojen ilmestyminen näyttämölle oli masentanut hänet lopullisesti. Upseerit olivat neuvottomia.
Pohjoisesta kuului kummaa pörinää. Maantie jatkui sinnepäin pari kilometriä pitkänä suorana viivana. Se oli äsken vilissyt pakolaisia täynnä, mutta nyt oli se autio. Sieltä kuului nyt outo pörinä.
Korkeastioppineet yleisesikuntaupseerit käänsivät katseensa sinne. Puiden latvojen tasalla tuli sieltä näkyviin omituinen otus. Se lensi vähän matkaa ilmassa, laskeutui sitten maahan, kulki vähän matkaa tietä pitkin ja pyrähti taas ilmaan. Ja se läheni melkoisen hyvää vauhtia.
Upseerit tulivat levottomiksi. Savelinov katseli otuksen lähenemistä silmää räväyttämättä.
— Pyhä Rasputin — sehän näyttää tankilta, vai valehtelevatko silmäni? ihmetteli joku.
— Tankki se on — kuolleiden tankki — Herra Jumala! — anna anteeksi minun monet ja suuret syntini — voi, voi —
— Pitäkää suunne, pelkurit! ärähti Savelinov nousten seisomaan. — Kyllä piru korjaa teidät aikanaan paljain kynsinkin, ei siihen tankkia tarvita . . .
Savelinovin vielä äristessä tupsahti otus maahan parinkymmenen metrin päähän ja pysähtyi. Venäläisten seisoessa suu auki avautui sen etuluukku ja maahan laskeutui tanakkatekoinen suomalainen upseeri sekä hänen jäljessään saman tyylinen aliupseeri.
Upseeri silmäili huvitetun näköisenä venäläisten ällistynyttä ryhmää, tervehti sitten kohteliaasti ja virkkoi saksaksi:
— Tämäkö tie vie Pietariin — herrat osaavat kai neuvoa?
Ryssät katselivat yhä ällistyneinä. Suomalainen otti taas puheenvuoron:
— Nimeni on eversti Karhumaa. Herrojen arvomerkeistä ja asetakeista päättäen on minulla kunnia puhutella päämajaa — ehkä mahdollisesti itse ylipäällikköä? Minulla on kunnia pyytää herra kenraalia — muita myöskin — luovuttamaan minulle aseensa.
— Mi-mitä? ärähti Savelinov. — Millä oikeudella?
— Voittajan oikeudella, vastasi hyväntuulinen eversti. — Lähdin pienelle huvimatkalle koetellakseni näitä uusia koppakuoriaisiamme, mutta en mitenkään arvannut kohtaavani itse herra ylipäällikköä. Saanko pyytää miekkanne, herra kenraali.
Kenraali Savelinov oli koko ajan tarkastellut lentävää tankkia ja kuiskasi nyt jotain hiljaa upseereilleen. Eversti Karhumaa ei huomannut tätä, mutta kyllä hänen takanaan seisova ja venäjää ymmärtävä vääpeli Kärnä.
— Varokaa, kuiskasi tämä vuorostaan everstille. — Pitkäparta puhui jotain tankin valtaamisesta.
— Mitä joutavia, vastasi eversti valmistautuen ottamaan vastaan kenraali Savelinovin miekan, jota tämä viivytellen irroitteli vyöltään.
Kärnä kuiskasi pari sanaa tankin luukusta. Kuin huomaamatta alkoi keulatykki kääntyä ryssiä kohden.
— Pyydän kiirehtimään, herra kenraali, virkkoi eversti Karhumaa jo hieman kärsimättömämmin astuen samalla askeleen eteenpäin.
— Nyt! karjaisi Savelinov ja syöksyi everstiä kohden miekka kädessä. Toiset seurasivat perässä.
— Katsos perk—, huudahti eversti Karhumaa, mutta hänen lauseensa katkesi kesken, sillä keulatykki jyrähti samalla ja lähetti kartessipanoksen vihollisryhmään sekä viipymättä toisen ja kolmannen. Seulaksi ammuttuina kaatuivat ryssät maahan.
— No, ne laukaukset ammuttiin ihan oikeaan aikaan, tuumi eversti. — Kiitoksia vain, pojat. Ja nyt katsomme, miten tärkeitä asiapapereita pitkäpartainen kenraali ja hänen esikuntansa kuljetti mukanaan. — Ylipäällikkyys päättyi pian. — Tulkaa ulos, mr. Morris ja mr. Brinkley. Jahah olette — ottaneet filmin tästä lystistä, ikuistaneet koko kohtauksen. No, kiittäkää onneanne, että tuppauduitte väkisin tähän tankkiin. — Pojat, kaivakaapa hauta tuonne tienviereen. Sinne hautaamme venäläisen ylipäällikön ja — hänen mahtavan suunnitelmansa.
Sinertäviin helvetinvyöhykkeisiin murtui venäläinen suurhyökkäys kaikkialla Karjalan kannaksella sekä Laatokan pohjoispuolella. Vain muutamista paikoista, joissa laskelmiin oli pujahtanut erehdyksiä, pääsivät venäläiset murtautumaan läpi. Nämä irralliset joukot tuhottiin kuitenkin pian toisin keinoin. Eräillä rintamanosilla ei taistelua syntynyt ollenkaan, sillä kohdatessaan ensimmäisen vastarinnan nostivat monet rykmentit heti valkoisen lipun. Nämä rykmentit olivat vierasheimoisia. »Kymmenen kansan salaliiton» toiminnan ensimmäiset tulokset olivat näkyvissä. — Yli 80,000 miestä siirtyi suomalaisten puolelle. Pakoon Venäjän puolelle ei päässyt täyttä sataatuhatta.
Muutaman tunnin kuluttua levitettiin kaikkialla maailman keskuksissa miljoonittain lisälehtiä, jotka kertoivat taistelun tuloksen. Ja lehtien päiväpainokset sisälsivät jo tarkkoja, ylen määrin järkyttäviä kuvauksia taistelusta sekä sivumäärin kuvia sen kulusta. Tärisyttävin oli yleisen mielipiteen mukaan Brinkleyn kuvaus, joka päättyi sanoihin: »Ja näin löysi suunnaton venäläinen armeija kohtalonsa sinisten liekkien helvetissä.»
Ensimmäisenä numeronaan esittivät maailman kaikkien keskuspaikkojen elävien kuvien teatterit jo samana päivänä langattomalla lähetettyjä filmejä, joissa nähtiin monet tämän suurtaistelun kohtaukset. Filmejä olivat taistelusta ottaneet suuryhtiöiden asiamiehet sekä suomalaisen päämajan valokuvaajat.
Pörsseihin ehti tieto taistelun tuloksesta niiden parhaimpana aukioloaikana. Venäläiset arvopaperit laskivat kaikkialla yli 20 % ja suomalaiset nousivat vastaavasti. Tärkein oli kuitenkin se onnellinen sattuma, että samana päivänä oli lopullisesti allekirjoitettava sopimukset Suomen kahdeksan miljaardin lainoista. Sopimuskirjat olivat jo kirjoitetut valmiiksi, mutta ne täytyi kirjoittaa nopeasti uudelleen, sillä lainojen korko aleni äkkiä 6,4 prosentista 4,8 prosenttiin.
Maailman yleinen mielipide oli saanut runsaan annoksen sitä, mitä se toimittaja de Lanessanin sanojen mukaan oli kaivannutkin: hermojensa kiihdykettä. Suomalaiset olivat torjuneet voittamattomalta näyttävän suurhyökkäyksen, ja Venäjällä — niin, siellä hajoitti sotaväki mielenosoituksiin kokoontuneet joukot. Tappion suuruutta ei voitu kiihtyneiltä ihmisjoukoilta salata.
— Ei, en ole milloinkaan edes uneksinutkaan näkeväni sellaista taistelua kuin eilinen oli, virkkaa Puolan sotilasasiamies eversti Karhumaalle seuraavana päivänä heidän kävellessään Parkkilassa ja katsellessaan hävityksen kauhistusta. — Ja näin siitä kuitenkin vain hyvin pienen osan.
Ulkovaltojen päämajassa olevat sotilasasiamiehet ja luonnollisesti myöskin sanomalehtimiehet ovat katselemassa taistelun jälkiä. Heidät on lähetetty Kyyrölän kaistalle ja heitä on opastamassa eversti Karhumaa.
Virkkaen sanan vain silloin tällöin kulkevat katselijat edelleen. Tuhannet luonnottomissa asennoissa lasittunein silmin ja kauhun parahdukseen kangistunein kasvoin makaavat murskatut miehet ja kalman tuoksuiset ruumisröykkiöt eivät vilkastuta puhetta.
Katselijat saapuvat palavan maan vyöhykkeeseen. Mustina, aavemaisina törröttävät puunrungot, joiden juurilla on kummallisia kasoja.
— Mitä — mitä nuo ovat? kysyy Ranskan sotilasasiamies. — Ne, nehän ovat — — suuri Jumala! äännähtää hän sitten astuttuaan palaneelta puupökkelöltä näyttävän kasan päälle, josta jalka luiskahtaa liukkaasti ja jalan polkeman alta tulee näkyviin maksoittunutta verta sekä vihertävää, niljaista lihaa. — Voi kauheaa!
— Saatanallista, myöntää keppiinsä nojaava ja väkevää tupakkaa tuprutteleva englantilainen majuri. — Eversti, kuinka leveä on tämä kuolleiden vyöhyke? kysyy hän sitten.
— Yli sata kilometriä. Se ulottuu Suomenlahdesta Laatokkaan. Ja Laatokan pohjoispuolella on jatkoa.
— Yes. En ole ennen nähnyt tällaista, myöntää järkähtämätön englantilainen. — Toivoisin, että meillä olisi teidän helvetintulenne ja koppakuoriaisenne. No, saamme ne aikanaan.
— Jättäkäämme tämä kauhun metsä, esittelee ranskalainen.
Herrat kävelevät Parkkilan kylään tai oikeammin kylän raunioille, sillä jäljellä ovat vain talojen kivijalat. Kylästä kävelevät he edelleen Kyyrölään vievää, ruumisten kansoittamaa tietä. Parkkilan vastaisella mäkirinteellä seisoo ryhmä miehiä. He ovat nousseet maanalaisista suojistaan tarinoimaan ja katselemaan vieraita. Rinteeltä näkee taistelutannerta silmänkantamattomiin.
— Kuulkaapa, eversti, tiedustelee aina saapuvilla oleva mr. Brinkley, — mistä johtuu, että te suomalaiset viilaatte venäläisiä niin yksimielisesti ja sammumattomalla vihalla?
— Mistäkö johtuu? Vastaa sinä, Kärnä.
— Ka, siitä, tuumii Kärnä, — että ne pirut, ovat aina meidän kimpussamme kuin synti hurskaan kimpussa.
Tulkki kääntää vastauksen, joka herättää yleisen hymyilyn. Sanomalehtimiehet pyytävät nyt saada esittää muutamia kysymyksiä sotilaille. Eversti suostuu ja viittaa sotilaita lähemmäksi.
— Kauanko luulette sodan kestävän? kysyy mr. Morris eräältä nuorenpuoleiselta, laihalta ja parroittuneelta mieheltä, jonka nokisesta naamasta on vaikea päätellä mitään luonteenominaisuuksia.
— Kauanko? No, kestääpähän ainakin siihen asti, kunnes viimeinen ryssä on ajettu rajan taakse, vastaa mies yksikantaan. — Tai kauemminkin.
— Kuinka niin?
— No, pitäisi niitä kerran korventaa omassa maassaankin, jotta eivät aina tuppaisi silmille.
— Luuletteko jaksavanne senkin tehdä?
— Totta hiivatissa jaksetaan, kun vain riittää leipää ja luoteja.
— Ovatko omaisenne elossa?
— Ka, kukapa häntä tietänee. Saattavat olla elossa tai ovat kuolleet.
Pieni, melkein keskenkasvuinen pojannaskali katselee uteliaana vieraita.
— No, nuori mies, eikö sota ole kovaa puuhaa? tiedustelee toimittaja Cartellieri pojalta.
— Onhan tämä välistä aika rasittavaakin.
— Missä suhteessa?
— On näet noita ryssiä niin paljon haudattavana, selittää poika toimessaan.
— Sanokaapa te, virkkaa de Lanessan kääntyen vanhan, jo harmaapäisen miehen puoleen, — eikö teissä herää säälin tunne nähdessänne tuolla kentällä kaatuneina tuhansittain miehiä, jotka itseasiassa ovat viattomia, vaikka olivatkin vihollisianne?
— Herra, olen jo vanha mies ja olen nähnyt paljon. Sanotaan, että jokaisella maalla on sellainen hallitus, jonka se ansaitsee. Hallituksen laatu riippuu kansasta, sen jokaisesta jäsenestä. Nuo tuossa eivät ole viattomia, sillä itsekustakin heistä on osaltaan riippunut se tärkeä seikka, minkälainen on Venäjän hallitus. Kahtasataa miljoonaa ei ajeta ruoskalla sotaan, elleivät he itse sitä salli. Nuo eivät ole olleet miehiä, vaan akkoja. Ei pahaa kuolleista, sanotaan. En soimaa heitä, sanon vain totuuden. Tässä maailmassa palkitaan saamattomuus aina huonosti. Noiden saamattomuuden palkka on ollut kuolema. He ovat alistuneet edesauttamaan vääryyttä ja ovat kuolleet. En osaa sääliä heitä.
Ulkomaalaiset kerääntyvät kuuntelemaan vanhan sotilaan sanoja.
— Pidättekö siis saamattomuutta koko Venäjän kansan yhteisenä luonteenvikana?
— Pidän, herra. Olen nähnyt heidät ja tunnen heidät.
— Pyydän selittämään tarkemmin.
— Koetan, mikäli osaan. Venäläinen on erittäin hyvä tanssimaan ja näyttelemään, valehtelemaan ja varastamaankin. Hänellä on omien puheidensa mukaan »lavea luonto» — »shirokaja natura». Se saattaa olla ja onkin totta, mutta minusta on sen laveus sellaista, että se tanssittaa silloin kuin pitäisi kyntää, ja panee hoippumaan kyläkapakassa silloin kuin pitäisi kylvää. Venäläisellä on laaja ja rikas maa, jossa hänen olisi hyvä elää, jos osaisi asiansa järjestää. Mutta ei osaa, luonto on liian lavea. Hän on naapureilleen, joilla on tahto ja tarmo, kateellinen, ja koettaa tehdä heidätkin yhtä lavealuontoisiksi, jotta koko maailma olisi samanlainen ja kerrankin ryssä siinä ensimmäinen.
— Mutta onhan toki venäläisellä hyviäkin puolia!
— Saattaa olla, herra, mutta en minä ole niitä vielä huomannut. Saattaa siinä olla koreata edessä kuin numerot lukkarin taulussa, mutta kun pyöräyttää selkämystän esiin, niin on vain yhtä ja samaa mustaa.
— Mutta eikö naapurisopua kaikesta huolimatta voisi molemminpuolisella hyvällä tahdolla saada säilymään?
— Meitä on vähän, herra, vain kourallinen heihin verrattuna. Emme me ole häirinneet heidän rauhaansa. Milloin ovat he antaneet meidän olla rauhassa? Niin on ollut aina. Vielä muutamia kuukausia sitten muokkasimme otsamme hiessä jokapäiväisen leipämme vaimoillemme, lapsillemme ja itsellemme. Ei meistä kukaan kyntäessään aikonut lähteä valloittamaan Venäjää. Ja nyt, katsokaa, herra — minne vain silmänne käännätte, näette hävitettyjä vainioita, poltettuja taloja ja hajoitettuja koteja, joiden rauhalliset asukkaat ovat rääkätyt, raiskatut ja murhatut. Tämäkö tällainen, herra, on hyvää naapurisopua ja olemmeko me siihen syypäät? Pellot kylvetään joskus uudelleen, talot rakennetaan, kodit perustetaan, mutta älkää odottako, herra, että niissä kodeissa tunnetaan rakkautta hävityksen tekijää kohtaan. Ei, synkkää, sammumatonta vihaa niissä tunnetaan. Se viha kuolee meissä meidän kuollessamme, mutta se elää taas yhtä sammumattomana meidän pojissamme ja heidän pojissaan niin kuin se on elänyt kymmeniä sukupolvia ennen meitä.
— Ei vihalla, vaan rakkaudella rakennetaan, olen kuullut —
— Väitetään maailmaa hallitsevan kahden vastakkaisen voiman, rakkauden ja vihan. Katsokaa vielä kerran, herra, ympärillenne, ja ajatelkaa tätä raiskattua maata, joka on perin juurin ryöstetty ja hävitetty useammasti kuin kerran jokaisen sadan vuoden kuluessa, ja sanokaa: olisiko teillä meidän asemassamme voimaa rakastaa niitä, jotka tuhannen vuotta ovat maatamme ja kansaamme raastaneet? Me emme siihen pysty. Ja välimuotoa ei ole.
Vieraat katselevat pitkään vanhaa miestä, jonka muoto on tyyni ja totinen ja joka puhuu vaatimattomalla äänellä ilman minkäänlaisia eleitä. Mutta hänen äänestään saattavat he kaikesta huolimatta oivaltaa, että sen ja sanojen pohjasävyn muodostaa monien pitkien vuosisatojen ja monen, monien paljon kärsineiden sukupolvien perinnöksi jättämä pyhä viha.
— Oletteko kaikki samaa mieltä? kysyy japanilainen Fukuda.
— Kaikki.
— Uskotteko voittavanne sodan?
— Se on voitettava ja se voitetaan, järäyttää vastaukseksi muuan romuluinen, vääräsäärinen mies.
— Entä jos häviätte?
— Ei hävitä. Ja jos hävittäisiin, niin tulisipa tästä maasta vain yksi suuri hautausmaa, joka ulottuisi Rajajoelta Petsamoon ja jota ei ryssä kykenisi ikinä viljelemään.
— Miks’ei?
— Sillä ei ole siihen tarvittavaa sisua, tulee vastaus yksikantaan.
— Nyt minä vasta täysin ymmärrän, eversti, virkkaa de Lanessan, — miten te suomalaiset kourallisella miehiä voitte tehdä ihmeitä.
— Niin, vastaa eversti Karhumaa, — sotaa ei käydä vain miehillä ja koneilla, vaan tarvitaan siinä myöskin lannistumaton henki. Jatkakaamme matkaa, hyvät herrat.
Insinöörikapteeni Josef Merelä oli lähetetty Englantiin valvomaan sieltä tehtyjen suurten tilausten suorittamista. Hänen vakinainen asemapaikkansa oli Newcastlessa Selwyn & Atkinsonin terästehtailla.
Häntä pidettiin yleensä etevänä ja taitavana miehenä, alaansa täydellisesti hallitsevana. Jotkut olivat tosin epäröineet kuullessaan hänen tehtävästään Englannissa, mutta jättäneet pitemmät pään pudistelut, kun heille selitettiin insinöörikapteeni Merelän moitteeton upseerinura, loistavat tutkinnot kotona ja ulkomailla sekä tunnettu isänmaallinen mieliala. Hänellä oli tosin suonissaan joku pisara seemiläistä verta, mutta johan hänen isoisänsä, aikoinaan Saksasta Suomeen muuttanut värjätyn kahvin kauppias Isaac Meyer oli ollut kristitty, päässyt Suomen kansalaiseksi, nainut suomalaisen naisen — Helsingistä —, jopa vanhoilla päivillään muuttanut nimensäkin Iikka Mereläksi. Ja olihan vanhan Iikan poika ja Josefin isä, Jaakko Merelä, tehtyään huomattavan lahjoituksen vierailla mailla elävien suomalaisten heimojen kansallistunnon kohottamiseksi, ylennyt kauppaneuvokseksi ja tullut nimitetyksi Väinämöisen viikatteen ritariston ensimmäisen luokan komentajaksi, pienemmistä ansioista puhumattakaan. Ei, sanottiin, ei pidä nähdä peikkoja keskellä kirkasta päivää. Josef oli yhtä luotettava suomalainen kuin kuka toinen tahansa.
»Jumala antaa anteeksi, ihmiset unohtavat, mutta nenä jää», sanotaan kristityistä juutalaisista, mutta Josefille ei ollut jäänyt edes tarkoitetun kaltaista nenääkään. Kaksi äitien puolella ollutta peräkkäistä suomalaista nykerönenää oli karsinut Josefin nenästä kaiken kokkamaisuuden ja tehnyt siitä varsin tavallisen, huomiota herättämättömän ruumiinosan. Luonteessa oli sitävastoin jotain suomalaisesta poikkeavaa. Päivisin toimi hän kylmän asiallisesti, mutta illan tullen muuttui hän hellämieliseksi uneksijaksi.
Josef oli siis komennettu tärkeään tehtävään, oli asunut Englannissa jo kolmatta kuukautta ja oli jo toimillaan ansainnut lähettäjiensä täyden tunnustuksen. Hän oli tehnyt pari pientä keksintöä, joiden avulla työ tehtaassa saatiin sujumaan melkoista nopeammin, ja suunnitteli juuri kolmatta, kun sattui tapaus, joka muutti hänen elämänuransa ja oli vähällä muuttaa koko sodan kulun.
Muutamana lauantaiaamuna ilmestyi konepajojen pääkonttoriin, jossa Merelä työskenteli, komea, hyvinpuettu, kohtelias ja sulavaliikkeinen herra, jonka Merelä heti tunsi entiseksi toverikseen niiltä ajoilta, jolloin hän opiskeli insinööritiedettä muutamassa ulkomaisessa korkeakoulussa. Vain sivumennen vilkaisi hän käyntikorttiin, jossa luettiin: Edmond Girardon, diploomi-insinööri, Pariisi.
Istuttiin, tupakoitiin, muisteltiin muinaisia ja vihdoin pyysi vieras Merelää mukaansa aamiaiselle. Merelä suostui.
— Olen työskennellyt Schneiderin tehtailla Ranskassa — olenhan syntyjäni ranskalainen — ja sitten parissa saksalaisessa tehtaassa, selitti opintoveri, — mutta tehdas, jossa olin viimeksi työssä, lopetti toimintansa, ja niin tulin tänne etsimään työtä. Kuulin sinun olevan Selwyn & Atkinsonin puuhissa suurena herrana ja päätin kysäistä sinulta, vanha veikko, voisitko järjestää minulle toimen tai auttaa suosituksellasi. Tuossa ovat todistukseni, jos haluat nähdä.
— Mitäpä niistä, tunnen sinut. Auttaisin mielelläni miestä mäessä, mutta en tiedä, miten. Apua minä tarvitsisin ja on minulle luvattu apulainen, mutta — hm —
— Mutta?
— Apulaisen tulee olla Suomen kansalainen. Se on nimenomainen ehto.
— Mitä sinä sitten täällä oikeastaan puuhaat, jos saan luvan kysyä?
— Hm — Suomen sotalaitoksen tilauksia.
— Sehän on totta — teillähän on sota Venäjää vastaan. Suurenmoista, olen lukenut menestyksistänne. No, jos asia on niin, niin ei sovi tietysti silloin. Tottapahan jostain löytyy työtä ja leipää. Muistaessani — nythän alkaa tavanmukainen lauantaipyhä — week end — eikö niin? Ja maanantaina on joku juhlapäivä, tehtaat suljetut. Eikö lähdetä pikku matkalle Lontooseen ja Pariisiin? Katsohan, olen sattumalta saanut pienen perinnön ja siitä täytyy tietysti tasoittaa päältä kymmenykset, luonnollisesti. Olen ilman seuraa. Lähde mukaan.
— Niin, miksipä se ei sopisi, virkkoi Merelä. Hänhän ei ollut käynyt Pariisissa kuuteen vuoteen.
Ja niin lähtivät vanhat ystävykset ensin Lontooseen, jossa kului lauantai, ja sitten Pariisiin, joka vei sunnuntain ja vielä kokonaan maanantainkin. Chat noir, Moulin Rouge ja monet muut ovat paikkoja, joissa kuluu sekä aika että — rahat. Ja tapahtui muutakin.
Kun Merelä tiistaina aamupäivällä saapui suoraan matkaltaan konttoriin, huomasi hän tehtaan yli-insinöörin katselevan häntä hieman omituisesti. Hän meni huoneeseensa ja mr. Mac Carthy, yli-insinööri, seurasi perässä.
— Minua ihmetyttää suuresti se seikka, että jätätte paperinne ja salaiset piirustukset vetelehtimään niin kuin jätätte, virkkoi mr. Mac Carthy totisella äänellä.
— Kuinka niin?
— Jätitte lähtiessänne lauantaina tuon pöytälaatikkonne avoimeksi ja paperit näkyviin. Näin ne tuosta ikkunasta. Korjasin ne talteen kassaholviin, jossa niiden säilytyspaikka on, kuten hyvin tiedätte. Ellen olisi sitä tehnyt, olisivat piirustukset nyt — Venäjällä.
— Kuinka?
— Katsokaa tarkemmin. Kaikkiin laatikkoihinne ja kaappeihinne on murtauduttu.
Merelä hämmästyi. Ja tultuaan kotiinsa huomasi hän sielläkin kaikki tavaransa pengotuiksi. Hänen mieltään kuohutti hänen poissa ollessaan tapahtunut törkeä varkausyritys, mutta samalla askarrutti ajatuksia muuan toinenkin seikka, nimittäin eräs keskustelu Pariisissa. Se oli tapahtunut muutamassa pienessä kahvilassa, johon hän oli poikennut Girardonin seurassa ja jossa tämä oli — sattumalta — tavannut pari tuttavaa. Oli istahdettu hetkiseksi, hetki oli venähtänyt pitemmäksi, oli tullut ilta ja yö, ja yhä oli keskustelua jatkunut. Se oli koskenut, juutalaisia ja juutalaisuutta.
Keskustelua oli johtanut vanhahko mies, jonka kiharainen parta ulottui rinnalle ja jonka tutkimattomissa mustissa silmissä hehkui kiihkomieli, tosin salattu ja hillitty, mutta sitä vaikuttavampi.
— Maailmaan hajonneet palaavat omiensa luokse, oli vanha mies sanonut. — Goijimit kerskuvat valtaansa ja pitävät jalkaansa meidän niskallamme, mutta heidän valtansa on sortuva soraläjäksi silloin kuin Hän sanoo vain sanan. Ja silloin on meidän jalkamme polkeva raskaana goijimien niskaa. Luopiot palaavat, muukalaisiksi jo muuttuneet tulevat vierailta mailta kansansa helmaan, sillä veren ääni on voimallinen ja käsky käy Hänellä, jolla on valta. —
Tällaista ja paljon muutakin oli muukalainen puhunut. Sanat eivät olleet mitenkään kohdistetut häneen, Merelään. mutta ne tuntuivat sittenkin sattuvan häneen. Ennen eroamistaan oli muukalainen antanut Merelälle pienen kirjan ja sitä syventyi hän nyt lukemaan. Oudot ajatukset valtasivat hänen mielensä. Kuumina, järkeä sekoittavina kiersivät ne hänen aivoissaan. Hän hätisti ne pois, mutta ne palasivat yhä uudelleen.
Olisiko, olisiko hänkin muukalainen vieraalla maalla? Veren äänikö se juuri herätti nämä oudot, epämääräiset ajatukset? Ei, eihän hän ollut juutalainen. Pitikö kaikkien, joita ääni kutsui, palata kansansa helmaan? Palata, vaikka olivat kansastaan luopuneet, vieraantuneet? — Ei, ei hän palaisi — eihän hän ollut juutalainen — — miksi joutavat ajatukset kiusasivatkaan häntä — — hänhän oli vannonut valansa, pyhän sotilasvalan — — ei, ei — —. Mutta olisiko oman alkuperäisen kansansa luo palaaminen pahasta, rikkoisiko se valan? — Rikkoisi, sillä kirja vaati alistumaan — tinkimättä, ehdottomasti — —
Hän heitti kirjan luotaan, mutta otti sen taas hetkisen kuluttua käteensä ja jatkoi lukemistaan.
Tuli ilta ja yö, mutta yhä kiemurteli onneton mies hänessä herätettyjen ajatusten vankina.
Kolmen päivän kuluttua saapui Girardon hänen asuntoonsa. Kertoi saavansa piakkoin paikan Glasgowissa.
Puhe kiertyi Pariisin-matkaan ja vihdoin kahvilassa tapahtuneeseen keskusteluun.
— Kuka oli oikeastaan tuo seurassamme ollut vanha mies? kysyi Merelä. — Tiedän hänen nimensä, mutta —
— Hänkö? Hän on Pariisin synagoogien ylirabbiini ja koko maailman juutalaisten johtomiehiä. Sitäpaitsi on hän setäni.
— Setäsi! Oletko sinä juutalainen?
— Olen, vastasi Girardon melkein välinpitämättömästi.
Keskustelua jatkettiin. Merelä kyseli ja Girardon vastaili. Vihdoin ryhtyi hänkin puhumaan:
— Ei Israelin kansa ole tuomittu häviämään ja kuolemaan, vaan elämään ja voittamaan. Olimme jo kerran valloittamaisillamme maailman — silloin kuin maailmansota v. 1918 päättyi. Meikäläisiä oli jo kaikkialla johtavissa asemissa. Meidän täytyi kuitenkin vielä perääntyä. En tiedä, miksi. Ehkä emme olleet kyllin vahvoja tai ehkä ei aika ollut vielä täyttynyt. Nyt ovat asiat toisin. Suuria asioita tulee tapahtumaan. Me kiirehdämme historian kulkua, sillä — meillä on valta. Omia miehiämme on taas johtavilla paikoilla, valtakuntien presidentteinä, pääministereinä, ministereinä, diplomaatteina, puolueiden johtajina — langat kiertyvät kaikkialla meidän käsiimme. Venäjän keisari on meikäläinen, vaikka toistaiseksi luopio. Hänen on palattava kansansa helmaan, ei vielä julkisesti, vaan salassa. Sitä varten annamme teidän kääpiösotanne hieman järkyttää hänen valtaistuintaan. Kun aika on tullut ja hän on jälleen liittynyt meihin, hankimme hänelle voiton. Teidän mieltänne ei siinä asiassa kysytä, te piskuiset kääpiöt. Teidät muserretaan. Milläkö voimalla? — kysyt. Kullalla. Kolme neljännestä kaiken maailman kullasta on jo käsissämme. Me hallitsemme melkein kaikki rahalaitokset, teollisuuden, kaupan, sanomalehdistön. Neljäskin osa on virtaava meidän taskuihimme. Maailma on meitä varten ja goijimit — kristityt ja muut pakanat — ovat luodut meidän orjiksemme. Me riistämme ja raastamme heitä, käytämme petosta ja viekkautta silloin kuin sopii, ja väkivaltaa silloin kuin se edistää tarkoituksiamme. Niin säätävät pyhät lakimme.
— Se on väärin — —
— Se on oikein. Ken on meidän vertamme eikä noudata lakejamme, on koira, ja hän sortuukin kapisen koiran lailla.
Molemmat olivat hetkisen vaiti.
— Miksi kyselet näitä asioita? Ethän ole juutalainen, jatkoi sitten Girardon huulillaan tuskin huomattava hymy.
— En, enhän minä, vastasi Merelä sanojaan tapaillen.
Girardon lähti. Merelä vietti unettoman yön. Seuraavan aamun postissa sai hän uuden, paksumman kirjan, Pariisissa postiin pannun. Sinä päivänä ei hän käväissyt tehtaalla. Hän luki Talmudia ja sen selityksiä.
Parina seuraavana päivänä työskenteli hän konttorissa, lähetti ilmoituksia Suomeen, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Mr. Mac Carthy silmäili häntä huolestuneena.
Seuraavalla viikolla saapui ylirabbiini odottamatta tervehtimään veljenpoikaansa ja viipyi joitakin päiviä. Merelä oli kaiket illat hänen ja Girardonin seurassa, mutta päivät työskenteli hän tehtaassa. Mr. Mac Carthy näytti yhä huolestuneemmalta, mutta ei puhunut mitään.
Perjantaina jäi Merelä työskentelemään konttoriin työajan päätyttyäkin. Puoliyöhön saakka työskenteli hän vielä kotonaan. Girardon oli hänen luonaan. Ja tälle luovutti insinöörikapteeni Merelä vielä samana yönä suomalaisten lentosukeltajien piirustukset. Girardon pisti ne laajan päällystakkinsa sisätaskuun, hymyili ja lähti.
Pää käsien varaan painuneena jäi Merelä istumaan työpöytänsä ääreen. Sitten nousi hän henkisesti väsähtäneen miehen veltolla tavalla ja alkoi täyttää matkalaukkuaan.
Seuraavana aamuna ei häntä nähty tehtaalla. Mr. Mac Carthy halusi neuvotella hänen kanssaan ja lähetti hakemaan häntä kotoa. Hänen vuoteensa oli koskematon ja hotellin ovenvartija kertoi hänen poistuneen hotellista aamuyöllä kädessään pieni matkalaukku.
Mr. Mac Carthy siveli pitkiä viiksiään ja meni sitten neuvottelemaan asiasta pääjohtajan, mr. Selwynin kanssa. Viisi minuuttia kestäneen puhelun seurauksena oli asian ilmoittaminen poliisille, joka hälyytti heti jalkeille koko Englannin salaisen tiedustelulaitoksen Scotland Yardin salapoliisikunnan lisäksi.
Mr. Selwyn murratti viipymättä auki kaikki Merelän lukitut säiliöt ja hänen hallussaan olleen kassaholvin lokeron. Piirustukset olivat paikoillaan, mutta erinäisistä merkeistä voitiin heti todeta niistä otetun jäljennöksiä. Luultavasti oli ne myöskin valokuvattu.
Suomen Lontoossa oleva sotilasasiamies saapui paikalle nopeimmalla ilmalaivalla. Mitään ei ollut kuitenkaan tehtävissä.
— Luulen, ettei näiden piirustusten avulla saada vielä syntymään minkäänlaista alusta, tuumi Mr. Mac Carthy. — Tärkeimmät osat ja koko koneiston piirustuksethan puuttuvat.
— Aivan, vastasi sotilasasiamies, — mutta ottakaa huomioon, että roisto tunsi tarkoin aluksen jokaisen yksityiskohdankin ja on saattanut helposti täydentää piirustukset. On myöskin mahdollista, että hänellä on ollut valokuvia tärkeimmistä osista, ehkä piirustuksiakin, vaikka se onkin ollut luvatonta. Tiedetään hänen suunnitelleen innokkaasti eräitä muutoksia koneistoon.
Mr. Mac Carthy vihelsi pitkään. Se oli hänen tapansa osoittaa kummastusta jonkun tärkeän asian mennessä vinoon.
Kahden tunnin kuluttua antoi Scotland Yard tietoja: Girardon oli tunnettu kansainvälinen vakooja. Hän oli matkustanuut yöllä Pariisiin ja siellä johtivat hänen jälkensä Venäjän lähetystöön. Hän oli luultavasti vielä siellä täydessä turvassa, mutta heti hänen saavuttuaan oli ylimääräinen kuriiri lähtenyt Venäjälle.
— Merelä?
Nähty myöskin Pariisissa erään vanhan, pitkäpartaisen herran seurassa. Viimemainittu on edelleenkin Pariisissa, mutta Merelän otaksutaan täydellä varmuudella nousseen johonkin etelään menevään ilmalaivaan ja olevan matkalla kai Palestiinaan.
Mr. Mac Carthy vihelsi taas.
— Eikö pitkäpartaista voida vangita?
— Ei. Hän on Pariisin ylirabbiini, ja sisäministeri, korkein poliisipäällikkö, on hänen läheinen sukulaisensa.
— Ymmärrän hyvin, mitä näiden piirustusten katoaminen Suomelle merkitsee, virkkoi mr. Selwyn.
— Niin, virkkoi sotilasasiamies. — Ellei niitä pian saada takaisin keinolla millä tahansa, olemme auttamattomasti hukassa.
Tilapäisessä asunnossaan Pietarin Imperial hotellissa asetti majuri Arvo Kajava salaisen langattoman puhelimen kuulotorven paikoilleen matkalaukkunsa kaksinkertaisen pohjan väliin, istahti pöydän ääreen ja ryhtyi harkitsemaan hänelle juuri puhelimessa annettua tehtävää. Hän oli jättänyt palvelijanpaikkansa ruhtinas Degeshwilin luona ja eleli nyt meksikkolaisena miljoonamiehenä. Hän kertoi kaikille, jotka vain halusivat kuunnella, että hän oli tullut Pietariin pelaamaan, koska oli kuullut venäläisten olevan intohimoisia pelaajia. Ja hänen sanojansa uskottiin, sillä Don Miguel ei säästänyt miljooniaan.
Tehtävä oli vaikea. Hänen oli keinolla millä tahansa etsittävä Newcastlessa kavalletut lentosukeltajan piirustukset. Hän tunsi hartioillaan lepäävän isänmaansa kohtalon. Mietittyään aikansa rupesi hän muuttamaan muotoaan.
Puolen tunnin kuluttua nousi Mihailovskajan asemalla Moskovan matkustajalaivaan muuan vapaaherra von Weber. Arvonsa mukaisesti istui hän aluksen kalleimmassa loistohytissä.
Moskovassa kohtasi vapaaherraa pettymys. Hän oli luullut keisarin olevan Moskovassa, mutta samana aamuna olikin keisari matkustanut Tambovaan.
Vapaaherra von Weber matkusti myöskin Tambovaan.
Seuraavana aamuna istui vapaaherra ruhtinas Bjeloserskij-Valikovin huoneessa keisarillisessa huvilinnassa kaupungin lähistöllä.
— Piirustukset ovat tietysti täällä, sanoi vapaaherra. — Eikö niin, ruhtinas?
Ruhtinas myönsi asianlaidan niin olevan. Piirustukset olivat saapuneet aamulla ja nyt olivat ne keisarin työpöydän laatikossa. Päivemmällä aikoi keisari antaa ne erikoisen asiantuntijalautakunnan tulkittaviksi.
Vapaaherra veti taskustaan viisisataatuhatta ruplaa ja pani ne pöydälle. Ruhtinas katsoi mietteissään ulos ikkunasta, mutta hänen vasen kätensä korjasi taitavasti setelipinkan pöydältä ja solutti sen taskuun. Syrjäsilmällä näki hän, miten vapaaherra kaivoi taskustaan toisen yhtä paksun pinkan, pyöritteli sitä hetkisen käsissään ja pisti sen jälleen taskuunsa.
— Teidän on autettava minua, teidän korkeaylhäisyytenne, katkaisi vapaaherra vaitiolon. — Minun on saatava piirustukset.
Ruhtinas kohautti olkapäitään.
— Miten?
— Piirustukset voidaan ottaa pöytälaatikosta.
— Mahdotonta. Keisarilla itsellään on avaimet.
— Laatikko murretaan auki.
— En ryhdy uhkapeliin.
— Minä osaan sen tehdä.
— Mahdotonta. Ette pääse sisään. Etuhuoneessa on ajutantti ja päivystävä kenraali, ovella seisoo kaksi upseeria paljastetuin asein.
— Toisia teitä?
— Ei pääse. Työhuoneen toisella puolella on keisarin yksityishuoneusto ja toisella puolella ruhtinatar Tauritskajan — hm, tiedättehän — huoneusto. Ovilla seisovat henkivartiokasakat — pelätään keisarin henkeä.
— Ikkunoista?
— Huoneet sijaitsevat toisessa kerroksessa ja puisto on vartioitu.
— Saakeli! Ketkä kuuluvat asiantuntijalautakuntaän?
— Insinöörikenraali Vasiltsikov, everstit Stahl ja Petrovski, professori Nikolskij — Venäjän parhaimmat.
— Pitäisivätköhän herrat insinöörit — hm — pienestä tunnustuksesta?
— Mahdotonta. Piirustukset ovat aina keisarilla ja lautakunta istuu hänen työhuoneessaan keisarin ollessa saapuvilla.
— Niitä ei voi siis ottaa heiltä väkisinkään?
— Ei.
Vapaaherra vaipui ajatuksiinsa.
— Liittolaisvaltanne sotilasasiamieshän kuoli äskettäin, olen lukenut, sanoi hän sitten äkkiä. — Onko seuraaja jo saapunut?
— Ei vielä. Odotetaan millä hetkellä tahansa. Saapuu viimeistään huomenna. Mitä tarkoitatte kysymyksellänne?
— Johtuu mieleeni muuan ajatus. Mikä on saapuvan nimi?
— Eversti, kreivi von Langenburg.
— Ulkonäkö?
— Tuntematon. Niin, tosiaankin — viimeisessä »Die Wochessa» muistelen nähneeni hänen kuvansa.
— Onko teillä lehti?
Lehti haettiin. Vapaaherra silmäili kuvaa tarkkaan ja pani sitten lehden taskuunsa.
— Neuvokaa, teidän korkeaylhäisyytenne, mistä täältä saa saksalaisen yleisesikuntaupseerin puvun ja puolisentusinaa kunniamerkkejä?
Ruhtinas rähähti nauramaan.
— Ei, kuulkaapa, tuo on jo liian hurjaa. Naamiaiset — ei, kreivihän voi saapua millä hetkellä hyvänsä ja hänen ensimmäinen tehtävänsä on käydä ilmoittautumassa keisarille.
— Niin hän käykin, vastasi vapaaherra järkähtämättömän rauhallisena.
— No. Hänen majesteettinsa Pietari IV on Saksan armeijan kenraali, hänen pukuvarastossaan on myöskin saksalainen puku, virkkoi ruhtinas savukettaan katsellen.
Setelipinkka vaihtoi kaikessa hiljaisuudessa omistajaa.
— Tämä huvitus tulee sinulle kalliiksi, ukkoseni, ajatteli ruhtinas itsekseen.
— Jospa vain aavistaisitkaan, että kaikki nämä setelit ovat väärennettyjä, niin tuskinpa näyttäisit noin tyytyväiseltä, ukkoseni, ajatteli vapaaherra hymyillen itsekseen.
Kello kuusi iltapäivällä astui keisaripalatsin eteishuoneeseen jäykkärakenteinen, harmaaviiksinen, monokkelisilmäinen ja itsetietoisen näköinen saksalainen upseeri. Hän pyrki keisarin puheille ja kirjoitti nimikirjaan mahtipontisin, paksuin vedoin nimensä. Wilhelm, Graf von Langenburg und Döhlau, yleisesikuntaeversti ja keisarillinen sotilasasiamies, luki vuorossa oleva ajutantti.
— Kummastelette käyntini aikaa, näen, sanoi kreivi ajutantille helposti tunnettavalla, Berliinin ylhäisölle ominaisella murteella. — Keisarillisen hallitsijani käskystä on minun tänne saavuttuani viipymättä ilmoittauduttava hänen majesteetilleen Venäjän keisarille erittäin kiireellisten ja tärkeiden asioiden vuoksi, jotka eivät siedä hetkenkään viivytystä.
Pian suvaitsikin keisari ottaa everstin vastaan. Hänen astuessaan välihuoneen poikki poistui keisarin työhuoneesta juuri joitakin herroja. Keisari asetti parhaillaan työpöydälleen isoja sinisiä paperiarkkeja, kaikesta päättäen piirustuksia. Joukossa oli joitakin valokuvia.
Sotilasasiamiehet esittelee tavallisesti asianomaisen maan lähettiläs. Siihen ei kuitenkaan ollut nyt tilaisuutta. Keisari sanoi ymmärtävänsä hyvin tilanteen. Muutamien muodollisuuksien tultua suoritetuiksi kävi eversti suoraan asioihinsa.
— Teidän majesteettinne, sanoi hän. — Armollinen herrani, hänen majesteettinsa Saksan keisari on, osoittaakseen vilpitöntä liittolaisystävyyttään, päättänyt puolestaan avustaa teidän majesteettinne mainehikasta armeijaa sen nykyisessä taistelussa Suomea vastaan. Siinä tarkoituksessa on hänen majesteettinsa valmis jättämään teidän majesteettinne armeijan käytettäväksi erinäisiä tärkeitä sotasalaisuuksia, jotka teidän majesteettinne armeijassa sovellettuina ovat omiaan pian saattamaan sodan onnelliseen loppuun, jota hänen majesteettinsa, armollinen herrani, hartaasti toivoo.
— Olen kiitollinen hänen majesteettinsa osoittamasta liittolaisystävyydestä. Pyydän kreiviä selittämään asian tarkemmin.
— Teidän majesteettinne tiedossa on luonnollisesti, että suomalaiset vain erään tarkoin salassa pitämänsä keksinnön, niin sanottujen lentosukeltajien avulla ovat onnistuneet pitkittämään sotaa. Kun heidän salaisuutensa joutuu vastapuolueen tietoon ja samalla käyttöön, ovat heidän kaikki mahdollisuutensa lopussa. Erinäisin keinoin on Saksan yleisesikunta saanut haltuunsa lentosukeltajan piirustukset. Keisarillinen herrani on antanut tehtäväkseni ilmoittaa teidän majesteetillenne olevansa halukas luovuttamaan ne viipymättä teidän majesteettinne armeijan käytettäviksi.
— Erittäin ystävällisesti tehty, mutta puheenalaiset piirustukset ovat jo minulla, sanoi keisari hymyillen.
Eversti näytti lievästi kummastuneelta, mutta jatkoi sitten tyynesti:
— Teidän majesteettinne tiedossa on kai, että muuan suurvalta — Englanti — on kaikin tavoin koettanut saada haltuunsa nämä piirustukset ja onkin nyttemmin onnistunut.
— Mitä?
— Kuten mainitsin, on Englanti nyt saanut piirustukset haltuunsa. Asiassa on vain se heille erittäin ikävä puoli, että kalliit piirustukset ovat arvottomat, sillä ne ovat — väärennettyjä.
— Vai niin! Kreivillä näyttää olevan tarkat tiedot.
— Täsmälliset, teidän majesteettinne. Toivottavasti ovat teidän majesteettinne hallussa olevat piirustukset oikeat?
— Epäilemättä. Ne ovat saadut Newcastlessa eräältä suomalaiselta insinööriupseerilta, joka valvoi erinäisten osien valmistusta sikäläisissä tehtaissa.
— Kai nimeltään Merelä?
— Aivan, muistaakseni. Tunnette siis asian?
— Tunnen, teidän majesteettinne. Mies on sama, jolta englantilaiset ostivat väärennetyt piirustuksensa, vastasi eversti von Langenburg silmää räpäyttämättä.
Ällistyneenä tuijotti keisari everstin kasvoihin. Sitten sanoi hän:
— Mutta — niiden piti olla ehdottomasti oikeat. Tunnetteko piirustukset?
— Kyllä. Olen nähnyt molemmat Berliinissä, sekä oikeat että väärennetyt.
— Kas tässä, katsokaa näitä, sanoi keisari levittäen siniset paperiarkit työpöydälleen.
Eversti korjasi monokkeliaan ja tarkasti hetkisen piirustuksia.
— Väärennetyt, teidän majesteettinne, totesi hän sitten kuivasti. — Samat kuin englantilaisillakin.
— Mitä sanotte! Oletteko aivan varma asiastanne?
— Ehdottoman varma.
Keisari käveli edestakaisin huoneessa otsa syvissä rypyissä. Hoviministeri tuli sisään ja kuiskasi jotain keisarille.
— Hyvä, tulen heti, sanoi keisari. — Pyydän everstiä hetkisen odottamaan.
Keisarin mentyä sivuhuoneeseen katsahti von Langenburg ympärilleen. Välihuoneessakaan ei ollut ketään ja kaikki ovet olivat suljetut. Nopeasti otti hän piirustukset ja valokuvat pöydältä ja työnsi ne uuniin. Sitten otti hän taskustaan pienen pullon ja kaatoi siitä paperien päälle jotain nestettä, joka syövytti paperit jättäen jäljelle vain hieman valkean tuhkaa. Suljettuaan uuninpellit käveli hän välihuoneeseen ja syventyi siellä katselemaan kädet selän takana maalausta, joka esitti Pietari suurta Zaandamin veistämöllä.
Joku nainen pisti työhuoneen viereisen huoneuston ovesta päänsä sisään, mutta vetäytyi samalla takaisin huomattuaan everstin.
Keisarin astuessa sisään seisoi eversti von Langenburg yhä taulun edessä, joka kaikesta päättäen kiinnitti suuresti hänen mieltään.
— Korkea edeltäjänne muistuttaa suuresti teidän majesteettianne, virkkoi hän hymyillen keisarin pysähtyessä hänen viereensä.
— Niin väittävät, niin väittävät, hymähteli keisari mielissään. — Palatkaamme asioihimme. En epäile everstin sanoja, mutta kuitenkin on insinöörilautakunnan vielä annettava piirustuksista lausuntonsa.
Lautakunta kutsuttiin sisään. Keisari ojensi kätensä ottaakseen pöydältä piirustukset, pysähtyi epätietoisen näköisenä, silmäsi muille pöydille, permannolle ja lopuksi pöytälaatikkoonsa. Katsahti sitten Saksan sotilasasiamieheen ja sanoi:
— Kummallista — olin jättävinäni piirustukset tähän pöydälle — jätinkin varmasti — ja nyt niitä ei ole — — ehkäpä eversti —?
— Teidän majesteettinne!
Everstin ääni kajahti kylmänä ja ylpeänä. Keisari ja venäläiset upseerit katselivat häntä, keisari kummissaan, upseerit alta kulmainsa.
— Huomaan teidän majesteettinne —
Keisari ei kuunnellut, vaan tempasi eteishuoneeseen johtavan oven auki ja kysyi, oliko ketään käynyt huoneessa.
— Ei, teidän majesteettinne.
— Huomaan teidän majesteettinne epäluulojen kohdistuvan minuun. Olen liittovallan upseeri ja sotilasasiamies sekä hänen majesteettinsa keisarin, korkean hallitsijani, erikoisvaltuutettu. Olen kuitenkin tällä hetkellä valmis alistumaan siihen, mihin en muuten koskaan alistuisi: antamaan heti tarkastaa itseni.
Keisari katseli häntä epäröiden ja insinöörit hämillään.
— Teidän majesteettinne, pyydän tarkastusta kaikkien mahdollisten epäluulojen poistamiseksi nyt ja vastaisuudessa.
— No, koska itse sitä vaaditte, niin tapahtukoon, myöntyi keisari. — Mutta muistakaa, että kaikki tämä tapahtuu vain omasta pyynnöstänne. Eversti Stahl ja Petrovski, täyttäkää eversti von Langenburgin toivomus. No — voitte tehdä sen tuolla välihuoneessa.
— Ei mitään, teidän majesteettinne, ilmoitti eversti Petrovski hetkisen kuluttua keisarille, joka oli syrjäsilmällä seurannut ruumiintarkastusta.
— Kreivi voi nyt olla tyytyväinen. Käsken toimittamaan asiassa tarkan tutkimuksen, vaikka piirustukset kai olivatkin vääriä. Milloin voimme saada hänen majesteettinsa lupaamat piirustukset?
— Aamulla kello kymmenen ovat ne täällä.
— Mitä, eivätkö ne olekaan kreivin mukana?
— Eivät, teidän majesteettinne. Yksi mies voidaan ryövätä koska tahansa. Tällaisia salaisuuksia ei lähetetä yhden miehen mukana. Aikaisin aamulla lähtee erikoinen alus tuomaan niitä Berliinistä ja kello kymmenen on minulla kunnia jättää ne teidän majesteetillenne.
Kenraali Vasiltsikov oli silminnähtävästi epäluulolla tarkastellut saksalaista everstiä ja sanoi vihdoin:
— Sitten viime näkemämme on eversti suuresti muuttunut. Koko olemus on nuorentunut — ääni on toinen — hm —
— En tiedä minulla olleen aikaisemmin kunniaa tavata herra kenraalia.
— Kyllä, Berliinissä kaksi vuotta sitten, kreivi Stoltzenbergin tanssiaisissa. Puhelimme kauan.
— Herra kenraali on varmasti tavannut vanhemman veljeni, joka palveli silloin yleisesikunnassa minun ollessani rykmentinkomentajana Hannoverissa.
— Hm, saattaa olla —
— Mitä turhia lörpöttelet, Vasiltsikov, keskeytti keisari puolisuutuksissaan, — kreivi on oikea mies. Jos hän sattui olemaan täällä piirustusten kadotessa, niin minkä sille voi. Olitte kai koko ajan yksin?
— En, teidän majesteettinne.
— Kuinka?
— Ensin olin täällä teidän majesteettinne seurassa. Sitten saapui luullakseni hoviministeri, joka poistui teidän majesteettinne mukana.
— No, oliko muita?
— Hm — kyllä —
— Kuka?
— Teidän majesteettinne, sanoi kreivi silminnähtävästi vastenmielisyydellä, — kyllä —
— Kuka?
— Koska teidän majesteettinne vaatii sanoinaan, niin — joku nainen —
— Kuka?
— Minulla ei ole kunnia tuntea häntä.
— Mistä hän tuli?
— Tuosta ovesta, teidän majesteettinne, sanoi kreivi osoittaen kreivitär Tauritskajan, keisarin rakastajattaren, huoneuston ovea.
— Mitä, mitä uskallatte! — Vai olisikohan — haa! — Kyllä minä silloin näytän —
Keisari kääntyi mennäkseen kreivittären huoneeseen, mutta eversti von Langenburg pyysi samalla lupaa saada poistua.
— Menkää. Tuokaa piirustukset aamulla, puhisi keisari syöksyen kreivittären huoneustoon.
Kumartaessaan herroille näki eversti von Langenburg näiden huomion suuntautuneen kokonaan keisarin puuhiin. Vain kenraali Vasiltsikov oli siirtynyt uunin ääreen ja katseli sitä mietteissään. Astuessaan kynnyksen yli kuuli eversti keisarin viereisessä huoneustossa korkealla äänellä pauhaavan jotakin. Hänelle vastasi yhtä suuttunut, kimeä naisääni.
Keisarillinen sotilasasiamies hymähti itsekseen, antoi hovipalvelijan heittää viitan hartioilleen ja meni rauhallisesti ulos. Miekka kalisi kiviportailla ja vartiosotilaat tekivät kunniaa.
Juutalaisen räätälin Haim Molinovskyn luona riisui eversti von Langenburg kiireesti virkapukunsa, tempasi pois viikset, pesi ohimoiltaan tukan harmahtavan värin, muutti toiset vaatteet ja astui pian sen jälkeen vapaaherra von Weberinä hotelli Tambovskajan eteishalliin. Siellä ilmoitti hän kohta matkustavansa, maksoi laskunsa ja antoi ruhtinaalliset juomarahat.
Tultuaan huoneeseensa, riisui hän taas pukunsa, käsitteli kasvojaan erilaisilla väriaineilla ja muutti päälleen aivan toisenlaisen puvun. Entisen heitti hän ullakon ovesta sisään. Hän otti matkalaukuistaan uudet laukkujen päällysverhot, veti ne laukkujen päälle, ja kiinnitti kädensijoihin nimikortit, joissa luettiin: Jean Larouche, kemiallisten tarpeiden kauppias, Bordeaux, Ranska. Sitten katsoi hän, ettei käytävässä ollut ketään, avasi pihalle johtavan parvekkeen oven ja laskeutui vesikourua myöten pimeän suojaamana alas pihamaalle.
Hetkistä myöhemmin asteli hotelli Tambovskajan pääkäytävästä sisään jo päältäpäinkin ulkomaalaisen näköinen herrasmies, joka vaati hirvittävällä ranskan ja venäjän sekamelskalla ovenvartijalta huonetta, ei erikoisen kallista, mutta mukavaa.
Tunnin kuluttua oli monsieur Larouche jo syönyt päivällisensä ja istui nyt eteishallissa pohtimassa ovenvartijan kanssa tärkeää kysymystä, missä viettäisi parhaiten iltansa. Hän oli jo tullut siihen johtopäätökseen, että cabaret »Kiero peili» on hänen ikäiselleen herralle sopivampi kuin peliluola »Kullattu kopeekka», kun ovesta samalla työntyi sisään joukko santarmeja ja poliiseja. Ovenvartijan pöytään huolettomasti nojaillessaan kuuli hän tulijain tiedustelevan tältä, asuiko hotellissa eräs eversti von Langenburg.
Ei, sen nimistä ei asunut, sen muisti ovenvartija varsin tarkkaan.
Asuiko hotellissa muuan vapaaherra von Weber?
Kyllä, hän kyllä asuu. Hän on maksanut laskunsa ja mennyt toista tuntia sitten huoneeseensa.
Santarmiupseeri lähti miehineen ylös toisten jäädessä halliin. Monsieur Larouche käveli ovelle mennäkseen sopivaksi harkitsemaansa illanviettoon, mutta ovella seisova santarmi tyrkkäsi hänet takaisin ärjäisten:
— Ei ketään päästetä ulos!
— Miks’ei?
— Sellainen on käsky. Ketään ei lasketa ulos, sisääntulijat pidätetään.
Monsieur Larouche istuutui tuolille odottamaan ja polttamaan savuketta.
— Tarkastakaa kaikki huoneet ja komerot, kuului portailta santarmiupseerin komentava ääni. — Kaikki hotellissa oleskelevat tarkastetaan myöskin sekä heidän paperinsa ja matkatavaransa. — No, mikä te olette? kysyi hän sitten alas tultuaan monsieur Larouchelta.
Tämä veti rauhallisesti esiin nimikorttinsa ja pisti sen upseerin nenän eteen.
— Ei riitä. Passi, ärähti upseeri.
Monsieur Larouche rupesi hitaasti kaivamaan esiin passiaan. Samassa näki hän lasioven takaa jotakin, joka sai hänet puuhaamaan vieläkin hitaammin. Ovelle ja ovesta sisään asteli täydessä virkapuvussa, jäykkänä ja kopeana eversti, kreivi von Langenburg und Döhlau.
Santarmiupseeri älysi myöskin heti tulijan ja kiiruhti tämän luo.
— Seuratkaa minua, sanoi hän tulijalle lyhyesti venäjäksi.
Eversti katsahti vain häneen ja kääntyi sitten ovenvartijan puoleen tiedustellen saksaksi huonetta.
— Teidän on seurattava minua, uudisti santarmi vaatimuksensa saksaksi.
— Mitä?
— Olette vangittu.
— Mitä?!
— Keisarin käskystä. Lähtekäämme.
— Älkää hullutelko. Olen eversti von Langenburg, Saksan sotilasasiamies.
— Niin kai. Siksi teitä juuri etsimmekin. No, mukaan vain, lintuseni, älkää yrittäkökään vastustella.
— Mi-mitä te oikein puhutte? koveni eversti alkaen suuttua. — Vangita minut! Minut!! Olen keisarillinen sotilasasiamies ja diplomaattioikeuksilla varustettu. Menkää helvettiin!
— Itse menet sinne, komeljanttari! No, kauniisti mukaan vain — vai eikö muka — ahaa, ottakaapa kiinni! — Käsiraudat päälle — kas noin. No, suu kiinni ja mars matkaan!
Kaksi santarmia tarttui hangoittelevan ja julmasti manaavan everstin käsipuoleen. Toinen veti edestä ja toinen työnsi perästä ja niin lähti eversti von Langenburg venäläiseen putkaan ensimmäistä kertaa elämässään.
Monsieur Larouche, kemikaalioiden kauppias Ranskasta, Bordeaux’in kaupungista, livahti hetkisen kuluttua myöskin ulos.
Samana iltana tiedoitti kapteeni Arvo Kajava asiamiestensä välityksellä Suomeen:
»Piirustukset poltetut hänen majesteettinsa keisarin omassa uunissa.»
Pakolaiset elivät piilopirteissään omaa hiljaista elämäänsä. Osa pirteistä oli löydetty ja niiden asukkaat saaneet surmansa, mutta parhaimmin naamioidut ja luoksepääsemättömimmissä soissa ja rämeiköissä sijaitsevat olivat jääneet löytämättä.
Rajasyrjän emäntä lapsineen eleli tällaisessa pirtissä lähellä rajaa Kivennavan Karvalan kylän itäpuolella suuressa Karhusuossa. Hän oli pari kertaa vihollisten ollessa kuulumattomissa pistäytynyt kotonaankin Rajasyrjässä, mullannut maahan vanhan vaarin viimeiset jäännökset ja tuonut tullessaan lähtökiireessä piilottamiaan elintarpeita, joita ryssät eivät olleet keksineet. Niillä ja muilla samanlaisilla, lähikylästä salaa haetuilla elintarpeilla sekä varastojen säilykkeillä oli eletty.
Nyt oli tullut syksy ja kylmä, vaikka piilopirtissä riittikin lämmintä. Syksyn mukana oli tullut ensimmäinen lumi ja sen mukana kamala vieras — nälkä.
Lumi oli pian sulanut, mutta nälkä jäi jäljelle.
Miten olikaan Maijan sydäntä kouristanut pikkuisen Oivan tallustaessa tänä aamuna äitinsä luo, takertuessa helmoihin ja sanoessa:
— Äiti, minun on nälkä.
Äidin luo oli myöskin taapertanut äsken puhumaan oppinut pikku Inkeri, tarttunut helmoihin ja sopertanut:
— Äiti, minun on myötkin nälkä.
Ja Maijan silmiin olivat pusertuneet suuret kyynelkarpalot hänen vastatessaan:
— Ei äidillä ole leipää.
Molemmat lapsukaiset olivat katselleet häntä suurin, viattomin, ihmettelevin silmin ja vihdoin oli Oiva kysynyt:
— Olihan äidillä ennen, miks’ei ole nyt?
Niin, miks’ei —? Eikä äidin auttanut muuta kuin vastata:
— Ei ole enää. Pahat miehet tulivat ja ottivat kaiken, kaiken . . .
— Miksi tulivat ja ottivat? kysyi Oiva.
Niin, miksi —? Äiti ei osannut vastata Oivan kysymykseen. Hänen silmänsä olivat hämärtyneet runsaista kyynelistä ja kieli oli kieltäytynyt vastaamasta. Kaksi päivää sitten oli hänelle tuotu tieto, että Matti, hänen miehensä, oli mennyt isiensä luo.
Tämä asia oli taas johtunut mieleen — jos se oli unohduksissa ollutkaan. Kaiken olivat ottaneet, kaiken —. Ja miksi, miksi?
Näitä ajatteli Maija istuessaan ja paikatessaan lastentensa rääsyiksi kuluneita vaatteita näiden koettaessa puuhata leikkiä vanhemman veljen puusta vuolemien leikkikalujen, kömpelön hevosen ja koiran avulla, joista toisen nimi oli Jymy ja toisen Musti — ihan niin kuin kotona olivat oikean Jymyn ja oikean Mustin nimet.
Ei tahtonut leikki oikein luistaa. Pikku Inkeri katsoi vain herkeämättä äitiin ja alkoi pian kömpiä ylös mennäkseen äidin luokse.
— Älä mene, Inkeri, ei äidillä ole leipää, sanoi muka kuiskaamalla hänelle Oiva, mutta Maija kuuli sen hyvin ja hänen päänsä painui alas nyyhkytyksien vapisuttaessa hartioita.
— Soisi kaikkivaltias Jumala edes sen pojan tuoda jotakin, nyyhki hän.
Jo kaksi päivää takaperin oli viimeiset annokset jaettu. Eilen oli astiat kaavittu moneen kertaan ja koluttu kaikki nurkat siinä toivossa, että edes hivenen verran suuhun pantavaa sattuisi löytymään. Ja eilen olivat Pekka, Maijan vanhin, kahdeksanvuotias poika ja muut piilopirtin pojat punoneet pauloja, virittäneet ne iltamyöhällä ja olivat niitä nyt syysillan hämärtyessä kokemassa.
— Suokoon kaikkivaltias Jumala niiden tuoda edes jotakin, jotta saisi noille lapsi poloisille . . .
— Myöhäinen on jo aika pauloilla pyytöön, virkkoi Mutalammen vanhuuttaan tutiseva vaari itsekseen ikään kuin jatkoksi Maijan ajatuksille. — Lehti on jo karissut puista. Eivät linnut enää pauloihin mene, jollei ihmeitä tapahdu. Eivätkä mene jäniksetkään. Vasta talvella, hankikelin aikana, on jänisten pyyntiaika.
— Kun eivät sattuisi poika rukat vain vainolaisen käsiin, päivitteli Ahokankaan emäntä. — Niitä saattaa hyvinkin kuljeskella metsissä milloin sattuu.
— Ka, saattaa sattua, saattaa hyvinkin, vastasi Pellonpään vaari. — Vaikka ovat ne pojanvekarat siksi vikkeliä ja silmänsä aukipitäviä, ettei niitä käden käänteessä niskasta siepata. Pahempi on, kun talvi tulee ja jäljet näkyvät. Silloin ei sovi täältä pirtistä liikkua kerrassaan mihinkään. Vieläkö sinulla, Tuomas, on yhtään jäljellä sitä nurkantakaista? Pureksisi häntä vaikka sitä aikansa kuluksi ja vatsansa täytteeksi.
— On tuota vielä vähän. He, tuosta saat.
— Tokkopa tuota tarvitsee jälkien näkemistä enää talvella pelätä. Kukapa tässä silloin enää elänee, kun on niin sallittu. Herra korjaa aikanaan omansa pois, huokaili Teperilän vanha emäntä, luja uskossaan sanaan, mutta yhtä luja sallimukseen uskoja, niin kuin suurin osa Suomen kansaa on yhä, eikä vielä mitenkään halukas tyytymään kohtaloonsa.
— Älä löpise siinä joutavia, sanoi Pellonpään vaari. — Jos korjaa, niin antaa korjata, aikapahan on jo sinullakin. Hoh, hoh — jaksaa tätä sotaakin kestää, jaksaa. Kun riittäisi edes tuota tupakkaa. Se se on minun helma- ja perisyntini, tupakka. Sitä kun riittäisi, niin lulisi toimeen vähemmälläkin muonalla — ottaisi häntä vain ja kiristäisi tuota vatsaa lähemmäksi selkärankaa, se on pätevä keino tupakan ohella.
— Ei tuossa sinun vatsassasi ole enää paljon kiristämistä, johan tuo on itsestään vetäytynyt selkärankaan kiinni. —
Kuului merkkikellon kilahdus ylhäältä. Pojat tulivat ja rötkäyttivät permannolle ison jäniksen ja kaksi teertä. Naiset hyökkäsivät niiden kimppuun.
— Tämän otan niinä ja annan puolikkaan sinulle, annanhan toki, hoki Teperilän emäntä siepaten toisen teeren luisevilla kourillaan ja retuuttaen toisella miestään, Juoson Jussiksi sanottua.
— Pois akat sorminenne, ärähti Pellonpään vaari, pirtin järjestyksenpitäjä. — Tänne jumalanviljat.
Vastahakoisesti toteltiin. Oli totuttu alistumaan, kun Pellonpään vaarin komentoääni jyrähti. Hän oli entinen vääpeli, vaikka ravistunut jo ja iältään yhdeksissäkymmenissä.
— He tuossa, sanoi hän Maijalle ja parille muulle nuoremmalle naiselle. — Puhdistakaa ja keittäkää. Mutta ei tippaakaan kenellekään, ennen kuin minä jaan. — Lapsille ensin ja sitten naisille ja, sitten jos jää, meille miehille, jatkoi hän tietäen hyvin, ettei yhdestä jäniksestä ja kahdesta teerestä riittäisi yli kahdenkymmenen hengen ateriaksi.
— Tarvitsisi saada vanhojenkin, ruikutti Teperilän emäntä. — Anna edes teerenkoipi —
— Suu kiinni, akka! Saat, jos jää. Et sinä kuitenkaan enää tätä maata kansoita. Nuorempien se on tehtävä.
Teperilän emäntä siirtyi katsomaan keiton valmistumista.
— Antoi Herra kaikkivaltias armossaan, antoi lapsi paroilleni, mumisi tyytyväisenä Maija juottaessaan lientä pieninimälleen.
Ja antoipa enemmänkin.
Yöllä annettiin ylhäältä tulomerkki. Kun ensin oli kurkisteltu ja tirkistelty, kuultu tunnukset ja tunnettu tulijat omiksi, niin laskettiin sisään.
Puolenkymmentä miestä laski permannolle raskaat kantamuksensa.
— Säilykkeitä, sanoi joukon päällikkö, Mutalammen Eemeli, — teille hengenpitimiksi. Niiden täytyy riittää viideksi kuukaudeksi, sanottiin. Ottakaa, Pellonpään vaari, ne hoitoonne ja pitäkää tarkka jako.
Eemeli antoi vaarille tarkat ohjeet. Määrän mukaan sai itsekullekin jakaa päivittäin.
— Ja isommille lapsille on annettava saman verran kuin aikuisillekin, niin kuuluu itse ukkokenraali käskeneen, lisäsi hän.
— Se on viisas mies, se meidän ukkokenraalimme. Ymmärtää, että lapsista se on uusi vankka polvi kasvatettava tähän maahan. Pitää antaa niille kovanakin aikana lujasti ruokaa, että jaksavat aikanaan kyntää ja kylvää ja sadon korjata. Viheliäisiä ruippanoita niistä muuten tulisikin, sanoi Pellonpään vaari katsellen lasten jo ahnaasti annostaan syövää laumaa. — Siunatkaa jumalanvilja ennen syömistänne, mukulat.
— Mistä lienee tämä kaikkinainen hyvyys tullut? uteli Mutalammen vaari yrittäessään vapisevilla sormillaan murtaa säilykerasian kantta.
— Mistä lienee Virosta ja Latviasta ja taitaa olla Puolastakin asti, selitti Eemeli. — Se ukkokenraali se on nämä puuhannut, miten sitten lieneekin ne maahan saanut — höpisivät jotakin, että vesien alitse. Voi hyvin olla niinkin — sillä on näet, ukkokenraalilla, omat neuvonsa ja keinonsa kaikessa. Lentosukeltajat niitä viime yönä toivat metsiin ja näin niitä nyt jaetaan miesvoimalla pirtistä pirttiin. Olisi tuotu jo viime yönä, mutta ei jouduttu, tapeltiin.
— Mitenkä se sota nyt kehittyy? uteli Pellonpään vaari.
— Paljonko sitä näin aliupseerimies tietää, tappelee ja menee vain, minne käsketään. Mutta meidän luutnantti sanoi, että nyt kun se ukkokenraali johtaa armeijaa, niin kyllä nyt kynitään ryssän kotkalta höyhenet, ettei jää kuin ilkonainen kuvatus jäljelle. Nehän ne tietävät, upseerit, asian parhaiten, ja sitä mieltä mekin kaikki olemme, ettei hellitetä ennen kuin viimeinen Iivana on kyyditty omille kaalimailleen. Vai mitä, pojat?
— Joo. Ja sillä rytinällä, ettei jää hajuakaan jäljelle, vahvisti puheen Ketelän Antti.
— Paljon niitä taitaa olla, paholaisia, arveli puheita kuulemaan köpittänyt Juoson Jussi.
— Kymmenen ryssää ja yksi suomalainen — sehän on vanha taksa. — Hei, pojat, lähteä pitää, kaksi tuntia annettiin vain aikaa täällä käymiseen. Ottakaa säkit mukaan, niitä tarvitaan vielä monessa paikassa, komenteli Mutalammen Eemeli. — Muistakaa, vaari, viideksi kuukaudeksi pitää riittää.
Vasta keskiyöllä, pitkästä aikaa kylläisin vatsoin sekä kiitollisin mielin, käytiin tällä kertaa nukkumaan Karhusuon piilopirtissä.
— Taitaa olla oikealla paikallaan se mies, se ukko, ukkokenraali, jutteli vielä puoliunissaankin Pellonpään vaari. — Meistäkin vaivaisista vanhuksista, aikansa jo eläneistä, huolen pitää. Suokoon taivaallinen isämme hänelle onnen ja menestyksen . . .
— Niinpä suokoon, myönteli vieressä permannolla lojuva Mutalammen vaari köhien tupakkayskäänsä. — Mitäpä meistä enää, vanhoista, käsi jo tutisee ja toinen jalka on jo haudassa, mutta nuorten, nuorten on tulevaisuus ja heistä riippuu maan kohtalo. Jaksanevatko vain kestää, jaksanevatkohan — —
— Kestää pitää, murahti vastaukseksi Pellonpään vaari ja käänsi kylkeään. — Vielä kestää kauan koettelemuksien raskas aika. Ken auttaa itse itseänsä, sitä auttaa Jumalakin. — Nukutaan jo pois, Tuomas. Raukaisee syötyä niin mukavasti — —
Ei läheskään kaikissa piilopirteissä nukuttu yhtä tyytyväisin mielin ja kylläisinä kuin Karhusuolla. Vähät lentosukeltajat eivät mitenkään ehtineet kuljettaa muonaa kaikkialle, ja vaikka olisivat ehtineetkin, ei sitä parhaalla tahdollakaan voitu kaikkialla toimittaa perille. Oli laajoja alueita, jotka olivat vihollisen hallussa ja joihin ei päästy. Ja oli seutuja, joista omat, kotiseutunsa ja piilopirttien paikat tarkkaan tuntevat joukot oli siirretty pois tai kaatuneet, ja niissä odottivat pirttien asukkaat turhaan apua ja pelastusta. Ja sattui niinkin, että vihollinen yllätti jakelua toimittavat osastot, saarsi ja tuhosi ne.
Tuhannet odottivat turhaan. Kun heidän piilopirttinsä löydettiin viimein, muutamat vasta sodan loputtua, oli sodan kamala seuralainen, hitaasti hivuttava nälkä, jo aikoja sitten suorittanut työnsä.
Tuli runsasluminen ja erittäin kylmä talvi. Marraskuun alussa satanut lumi pysyi ja lisääntyi. Joulukuussa kohosi pakkanen Etelä-Suomessa yli kahdenkymmenen asteen ja tammikuussa pysytteli se yli kaksi viikkoa kolmenkymmenen tienoilla.
Lokakuun suurten taisteluiden jälkeen, joissa venäläinen hyökkäysarmeija tuhoutui, seurasi hiljaisuus. Kannaksella taistelleet suomalaiset joukot kokoontuivat Viipurin seuduille ja löivät tasapäisessä tappelussa Viipurin piirittäjät. Professori Kallion ja insinööri Poltinoran keksintöä, palavaa maata, ei voitu käyttää, sillä esteenä oli pakkanen. Nesteet eivät syttyneet yli neljän asteen pakkasessa. Ja vaikka olisivat syttyneetkin, niin puuttui nesteitä — suuri taistelu oli ne niellyt ja tarvittiin aikaa uusien valmistamiseen.
Keski-Suomessa oli vihollisen hallussa leveä kaista, joka ulottui Suomenlahdesta Oulunjärveen. Pohjois-Pohjanmaa Oulunjoesta etelään oli myöskin vihollisten miehittämä, sekä samoin Uusimaa ja osa Varsinais-Suomea. Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa oli vihollisjoukkoja. Maan kaikki muut osat olivat suomalaisten hallussa. Rajojen lähettyvillä Venäjän puolella majaili erisuuruisia vihollisjoukkoja. Tilanne oli omituinen.
Talven jatkuessa muuttui sodan luonne. Syvässä lumessa olivat venäläiset avuttomia. Suomalaiset liikkuivat ketterästi suksillaan. Oltuaan tähän saakka hyökkääjiä, oli venäläisten nyt alistuttava puolustautumaan.
Paljon suksia, niin sotalaitoksen omia kuin yksityistenkin, oli tuhoutunut ainaisissa tulipaloissa kesän ja syksyn kuluessa. Säilyneet sukset eivät riittäneet joukkojen tarpeisiin. Tämä seikka oli otettu huomioon aikanaan ja jo kesällä oli lukuisien piilopirttien ja miehittämättömien seutujen ukot ja pojat pantu tekemään uusia. Koivuja oli metsissä, tervaa kaikkialla, muutamilla yksinkertaisilla työkaluilla tultiin toimeen, ja niin nousivat sotilaat suksille, jotka tosin eivät läheskään kaikki olleet ensiluokkaisia, kesällä ja syksyllä kaadetuista puista kun olivat tehdyt, mutta niillä pääsi kuitenkin hiihtämään.
Tankit olivat piilossa ja talviteloillaan luoksepääsemättömissä paikoissa. Niistä oli irroitettu kevyemmät tykit, asetettu ne suksilaveteille ja miesvoimalla kuljetettuina kulkivat ne joukkojen mukana. Ammukset kuljetettiin kätevissä, umpinaisissa pulkissa.
Miesten varustus oli sama kuin kesälläkin, mutta aseistukseen oli tehty pieni lisä, joka sai Venäjän panemaan muka ihmisyyden ja sivistyksen nimessä ankaran vastalauseen. Puolueettomissa maissa herätti vastalause jonkun verran sanomalehtiväittelyjä, mutta sen enempiä toimenpiteitä ei se aiheuttanut. Vastalause aiheutui siitä yksinkertaisesta tosiseikasta, että suomalaiset olivat myrkyttäneet kuulansa.
Pakkanen oli tehnyt kaasun käytön mahdottomaksi. Ilman kaasua oli silloisen käsiaseen kuula melkein tehoton. Se toimitti maailmaan vain joukon lievästi haavoittuneita; tuhoamaan se ei kyennyt. Asiasta neuvoteltiin suomalaisessa päämajassa. Ylipäällikkö ratkaisi asian.
— Myrkyttäkää kuulat, sanoi hän. — On samantekevää, tungetaanko tappava aine ruumiiseen kaasun vai tavallisen myrkyn muodossa.
Sotaministeri esitti epäilyksiään. Myrkytetyt kuulat olivat kielletyt kansainvälisissä sopimuksissa.
— Onko tässä sodassa vihollisen puolella milloinkaan noudatettu kansainvälisiä sääntöjä? kysyi ylipäällikkö. — Eivätkö säännöt ja sopimukset kiellä murhaamasta turvatonta siviiliväkeä? Eikö yllättävä hyökkäys siviiliväestön kimppuun ole näissä sopimuksissa kielletty? Missä olivat hyökkäyksen ja murhien tapahtuessa näiden sopimuksien vartijat? Sodassa ovat kaikki keinot luvallisia, paitsi ne, jotka eivät johda päämäärään. Ei sitä, joka voittaa pelin keinoilla millä hyvänsä, kukaan hauku jälkeenpäin, mutta kylläkin sitä, joka saamattomuudessaan antaa voittaa itsensä, vaikka hänellä on keinot käsissään. Tämä on kylmä ja alaston totuus. Myrkyttäkää kuulat ja ampukaa!
Näin varustettuna kävi Suomen armeija talvitaisteluun. Kehityksen kummallinen kulku oli johtanut siihen, että taisteltiin melkeinpä vain esi-isien aseilla. Lumi ja pakkanen oli tehnyt tehottomiksi mullistavat keksinnöt — tällä kertaa.
Suomalaisia lentosukeltajia nähtiin vain harvoin. Ne hävisivät jonnekin tietymättömiin. Mutta ylhäällä Lapin tehtaissa tehtiin työtä hiki otsassa yötä ja päivää. Jokaisena viikonpäivänä lähti sieltä ainakin yksi, välistä useampikin, juuri valmistunut lentosukeltaja. Päästyään ilmaan käänsivät ne kaikki heti keulansa länteen ja hävisivät Jäämerestä nousevaan ja eteläänpäin ajelehtivaan sumuun. Minne? Se oli kysymys, jonka monet tekivät, mutta johon ei kukaan vastannut.
Suomessa olevat venäläiset joukot olivat tyytymättömiä. Ne saivat ruokaa epäsäännöllisesti ja ankara pakkanen vaivasi niitä hirvittävästi. Joukot kaivautuivat maan alle, mutta kosteissa maaluolissa yllättivät yhä uudet kulkutaudit. Hiihtävät suomalaispartiot napsivat pois vartiomiehen toisensa jälkeen, mutta eivät milloinkaan tehneet varsinaista hyökkäystä.
Kenraali Katajaa ahdistettiin ankarasti. Puolelta ja toiselta saapui hänelle pyyntöjä, joissa milloin mikin joukko-osasto kiihkeästi halusi hyökätä ryssien kimppuun. Ne olisivat muka niin helposti ja perin pohjin tuhottavissa. Kenraali antoi säännöllisesti kieltävän vastauksen. Vihdoin alkoi hänen esikuntapäällikkönsäkin, joka kuitenkin oli tottunut kaikissa esimiehensä omituisuuksissa aina näkemään selvän järjen punaisen langan, katsella häntä oudoksuen. Ja aikansa katseltuaan otti hän asian puheeksi, mutta sai myöskin vastauksen.
— Niin, virkkoi kenraali Kataja, — kun Venäjällä puhkeaa kerran vallankumous, niin tarvitaan n. s. »vallankumouksen tukijoukkoja», ymmärräthän, jotka panevat kaikki asiat ylösalaisin, sellaisia kuin v. 1917 olivat Itämeren laivaston matruusit. Näitä joukkoja ei voida nykyisin harjoittaa tehtäväänsä Venäjällä. Siksi teemme sen Suomessa. Kun aika on täyttynyt, lähetämme täältä Venäjälle 400,000 lopullisesti katkeroitunutta, kostonhimoista, raakaa ja mistään piittaamatonta pirua. He tulevat tehokkaasti »syventämään vallankumouksen saavutuksia». Vai mitä arvelet?
Esikuntapäällikön, nyt jo kenraalimajuriksi ylennetyn Kelolan sileälle naamalle levisi kuiva, mutta asianymmärtävä hymy. Ylipäällikkö latasi äänettömästi piippunsa ja tuprautti muutaman mehevän savun.
— Kutsuhan tänne eversti Tarhola.
Eversti saapui. Kenraali selitti hänelle suunnitelmansa. Everstin tehtäväksi jäi vallankumouksellisen toiminnan alkaminen venäläisissä joukoissa. Hänen ensimmäisenä työnään tuli olla sopivien miesten valikoiminen aikaisemmin suomalaisiin liittyneistä vierasheimoisista joukoista ja näiden lähettäminen tarkkoine ohjeineen vihollisten sekaan.
— Mitä uutta muuten Venäjältä, eversti?
— Ei paljon tällä kertaa. Asiat kehittyvät. Majuri Kajava ilmoittaa, että kymmenen kansan salaliitto saa joukkonsa järjestetyksi toukokuuhun mennessä. Keisarin vangitseminen on siirretty toistaiseksi — katsotaan hänestä olevan enemmän hyötyä vapaana ollessaan. On sitäpaitsi saapunut vahvistus tietoon, ettei suurempia joukkoja lähetetä Suomeen ennen sulan tuloa. Vierasheimoisiin ei enää luoteta antautumisjutun jälkeen ja isovenäläisiä ei lähetetä kuolemaan pakkaseen. Keisari on vannonut, että heti kesän tultua on sota saatava loppumaan, vaikka Suomeen olisi lähetettävä valtakunnan kaikki sotavoimat.
— Niinpä niin, myhäili kenraali Kataja — hänen majesteettinsa on oikeassa. Sota on saatava silloin loppumaan. Ja sitä varten on meidän käytettävä säälimättä kaikkia aseitamme — ruumiin ja hengen myrkkyjä.
*
Minkälaiset olivat Suomen sotavoimat tämän sodan aikana?
Niistä on meille säilynyt sangen tarkat tiedot. Niiden tarkka selostaminen kuuluu kuitenkin jo varsinaiseen sotahistoriaan. Tyydymme sen vuoksi vain lyhyeen yleissilmäykseen.
Maan jokainen kansalainen oli velvollinen suorittamaan sotapalvelusta 16.:sta aina 60. ikävuoteensa saakka. Tämä saattaa tuntua ylen rasittavalta vaatimukselta, mutta sitä se ei kuitenkaan ollut. Jokaisella oli hyvä tahto ja järjestely oli hyvä — nämä seikat lievensivät rasitusta.
Iän mukainen järjestely oli seuraavanlainen
1) Alokkaat, ikäluokat 16—21.
2) Asevelvolliset, ikäluokka 22.
3) Sotavalmiit, ikäluokat 23—33.
4) Reservi, » 34—39.
5) Nostoväki, » 40—49.
6) Työvelvolliset » 50—59.
7) Värvätyt.
Kouluissa annettiin sotilaallista opetusta jo kaksitoistavuotiaasta alkaen. Alokkaiden, kuusitoista täyttäneiden, oli oltava mukana sotilaallisissa harjoituksissa kuukausi vuodessa. Ruumiillisesti kelvolliset joutuivat sen jälkeen asevelvollisiksi yhdeksän kuukauden yhtämittaisella palvelusajalla. Alokasaikanaan kunnostautuneiden ja määrätyn tutkinnon suorittaneiden palvelusaika voitiin supistaa kuudeksi kuukaudeksi.
Suoritettuaan asevelvollisuutensa oli mies »sotavalmis». Hän asui kotonaan, teki omia töitään, mutta oli velvollinen käymään edelleen harjoituksissa kuukausi vuodessa. Täytettyään 35 ikävuottaan siirtyi hän seitsemäksi vuodeksi reserviin. Tällöin oli hänen käytävä harjoituksissa kaksi viikkoa vuodessa. Neljänkymmenen ikäisenä siirtyi hän nostoväkeen käyden harjoituksissa kaksi viikkoa joka toisena vuotena. Ikämieheksi tultuaan, siis 50 vuotta täytettyään tahi tultuaan jo sitä ennen ruumiillisesti heikoksi, joutui hän työvelvollisten luetteloihin ja pysyi niissä 60-vuotiaaksi saakka, jolloin hänen kansalaisvelvollisuutensa vasta oli täytetty.
Kaikki ikäluokat suorittivat harjoituksensa puoleksi kesällä, puoleksi talvella.
Värvätyt nauttivat vakinaista palkkaa. Värvättyihin joukkoihin pääsivät vain 20—21 vuotta täyttäneet ja kesti heidän sitoumuksensa kolme vuotta, jonka jälkeen useimmat siirtyivät vakinaisiksi aliupseereiksi tai suorittivat upseeritutkinnon ja jäivät palvelemaan upseereina.
Aliupseerit olivat asevelvollisissa ja värvätyissä joukoissa vakinaisia, muissa velvolliset suorittamaan ikäluokkansa palveluksen sekä lisäksi aselajista riippuen viikon tai parin ylimääräisen palveluksen, josta viimemainitusta kuitenkin suoritettiin korvaus. Kaikissa ikäluokissa oli sitäpaitsi pienehkö määrä vakinaisia esikunta-aliupseereita.
Valtio antoi kaikille aseet ja varustukset, harjoitusaikana muonan ja majoituksen sekä suoritti lisäksi päivärahan perheiden elatukseksi.
Upseerit olivat joko vakinaisia tai reserviupseereja. Vakinaiset palvelivat asevelvollisissa ja värvätyissä joukoissa sekä korkeimmissa esikunnissa. Reserviupseerit palvelivat ensin kolme vuotta vakinaisesti ja siirtyivät sitten yllämainittuihin ikäluokkiin 1, 3, 4, 5, ja 6. Heidän ylenemismahdollisuutensa oli rajaton, mutta edellytti se tietysti ajan tasalla pysymistä. He saattoivat myöskin milloin tahansa osoitettuaan pystyväisyytensä tulla aktiiviupseereiksi, mutta tapahtui tätä kuitenkin harvoin, kun kaikki reserviupseerit olivat aina tavallaan vakinaisessa palveluksessa ja virkavuosia nauttivia ja kun ylenemismahdollisuudet olivat rajoittamattomat.
Sotavoimat jakaantuivat kahteen pääosaan: maa- ja ilmavoimiin. Merivoimia ei enää ollut, sillä ei katsottu maan taloudellisen kyvyn pystyvän niiden vaatimiin suuriin kustannuksiin ja arveltiin ilmavoimien korvaavan merilaivaston. Ratsuväki kuului muinaismuistoihin. Kaasu teki sen mahdottomaksi.
Maajoukot jakaantuivat seuraavasti: jalkaväki, moottorijoukot, tykistö (kiinteät patterit, kenttätykistö ja ilmatorjuntapatterit), pionieerit ja etappijoukot.
Umajoukoissa olivat maa- ja merilentäjät sekä äsken muodostetut L. S.-joukot ja kuljetusjoukot.
Ilmajoukkojen miehistöstä oli puolet värvättyjä, puolet asevelvollisia.
Maajoukoissa palveli pieni osa asevelvollisia. Muut olivat alokkaita, sotavalmiita, reserviläisiä, nostoväkeä ja työvelvollisia. Tykistössä ja pionieereissä ei kuitenkaan käytetty muita kuin sotavalmiita ja asevelvollisia, lukuunottamatta kiinteitä ilmatorjuntapattereita, joissa käytettiin nostoväkeä; moottorijoukoissa vain reserviläisiä ja asevelvollisia. Etappijoukoissa ja esikunnissa sekä varikoissa ja sotatarvetehtaissa työvelvollisia, osaksi värvättyjä.
Suomen kaikki sotavoimat jakaantuivat kolmeen armeijakuntaan, joista ensimmäinen käsitti Uudenmaan, Varsinais-Suomen ja Hämeen, toinen Karjalan, pohjoisinta osaa lukuunottamatta, ja suurimman osan Savoa, ja kolmas Savon ja Karjalan pohjoisosat sekä Pohjanmaan sekä Kainuun. Peräpohjola ja Lappi muodostivat erillisen Pohjolan divisioonan.
Kussakin armeijakunnassa oli neljä divisioonaa ja ilmalaivasto. Divisioonassa oli neljä prikaatia, raskastykistörykmentti, moottorirykmentti ja etappipataljoona. Prikaati jakaantui kahteen jalkaväkirykmenttiin ja lisäksi oli siinä pionieeripataljoona ja tankkipataljoona. Jalkaväkirykmentissä oli neljä pataljoonaa ja tankkikomppania. Pataljoona käsitti neljä komppaniaa, komppania neljä joukkuetta ja joukkue neljä ryhmää. Erikoisissa tankkipataljoonissa oli vain kolme komppaniaa, komppaniassa kolme joukkuetta ja joukkueessa kolme tankkia.
Pohjolan divisioona oli kokoonpanoltaan sama kuin armeijakunta pienoiskoossa.
Joissakin suuremmissa keskuksissa oli vakinaisia garnisoneja, jotka muodostettiin värvätyistä ja asevelvollisista. Niitä oli Helsingissä, Viipurissa, Turussa, Vaasassa, Oulussa, Kajaanissa, Kemijärvellä, Kuopiossa, Joensuussa, Sortavalassa ja Käkisalmessa. Ne eivät yleensä sijainneet kaupungeissa, vaan maalla kaupunkien läheisyydessä. Paitsi näitä, oli kaikkialla pitkin etelärannikkoa ja itärajaa pikkugarnisoneja, joihin kuului korkeintaan pataljoonan verran miehiä. Ne olivat samalla harjoituskeskuksia. Samanlaisia ilman vakinaisia joukkoja oli myöskin muualla maassa. Niitä järjestettäessä oli esikuvana ollut aikaisemman, kokonaan vapaaehtoisen suojeluskuntajärjestön aluejärjestelmä, jota oli parannettu.
Kaikkien muiden, paitsi vakinaisten joukkojen upseerit ja vakinaiset aliupseerit asuivat virkataloissa. Tässä suhteessa oli palattu vanhaan ruotujakojärjestelmään. Tämä järjestelmä oli monella tavalla maalle ja valtion kukkarolle edullinen. Myöskin oli sen merkitys suuri siinä suhteessa, että se esti erityisen, itseensä sulkeutuneen ja muista piittaamattoman upseerikastin syntymisen. Se päinvastoin liitti upseeriston ja kansan läheisesti toisiinsa, sillä maapalallaan elävä ja sitä viljelevä sekä sotilaidensa kanssa kaikissa muissakin kuin palvelusasioissa alituisesti kosketuksissa oleva upseeri ymmärsi alaistensa luonteen ja käyttömahdollisuudet paremmin kuin vain kasarmissa sotilasta komentava. Ja molemminpuolinen luottamus, joka tosisodassa ja monesti rauhanaikanakin on kaiken menestyksen elinehto, saatiin aikaan helpommin järjestelyn ollessa tällainen eikä tavalliseen asevelvollisuuteen ja sen pakkopaidan menettelytapoihin pohjautuva.
Tämän järjestelmän ansioksi, joka kasvatti kaikki palvelusvelvolliset pystyviksi sotilaiksi, joka ylläpiti täyttä luottamusta kaikkien asianosaisten välillä ja joka loi jokaiseen mieheen lannistumattoman tahdon, oikean suomalaisen sisun, on luettava Suomen sotavoimien menestyksellinen vastarinta yllätystä seuranneen kesän, vaikean syksyn ja koettelemuksista rikkaan talven kuluessa.
Talvi valmisteli lähtöään.
Teeri päästeli ilmoille kuherruksensa metsän reunassa ja metsäsaarekkeessa raakkui pesän paikkaa katseleva varis.
Jo selästään harmahtava jänis tulla tupsahti sulaneelle pälvelle suopetäjän alle keskellä kirkasta aamupäivää — kai kevätaamuisella huvimatkallaan —, istahti takakintuilleen, liikutteli pitkiä korviaan edestakaisin, käänteli päätään puoleen ja toiseen ja kuunteli. Jo huomasi: ylhäältä puusta kuului nakerrusta. Orava se siellä söi aamiaistaan oksalla istuen, käpy etukäpäliensä välissä ja tuuhea häntä isona kiehkurana takanaan. Nakerrettuaan kävyn tyhjäksi, pudottaa kopsautti sen jo jaloilleen laskeutuneen ja maata nuuhkivan jussin selkään ja rupesi etukäpälillään kurkottamaan toista ja parempaa.
— Ole siinä joutavia pelehtimättä, senkin epeli, äännähti jussi viiksikarvojaan kohottaen, niin että naurahtaessa näkyivät pitkät etuhampaat ja koko ristisuu. Sitten se loikkasi melkeinpä silmissä sulavan ja auringonpaisteessa kimaltelevan kinoksen yli seuraavalle pälvelle, vilkutti sieltä toisella korvallaan hyvästit pelehtijälle ja harppoi pitkillä loikkauksilla kolmannelle. Katseli siinä aikansa, miten muurahaiset tarkastelivat kevään joutumista kekonsa koloista, ahkerimpien jo kierrellessä aina hangen reunaan asti tutkimassa kesätöiden mahdollisuuksia, nyhtäisi suuhunsa kuivan puolukan varren, koikki siitä etenkehaten pitkin upottavia kinoksia toiseen suosaarekkeeseen, älysi siellä tuulen katkaiseman nuoren haavan, pyyhkäisi etukäpälällään pois korvanjuureen tarttuneen kuivan havun ja pysähtyi arvostelemaan kaatunutta puuta.
— Tuossa sitä on toki syötävää ainakin viikon päiviksi, tuumi itsekseen pää kallellaan, nakersi kuoresta palan maistiaisiksi, huomasi sen hyväksi, pani tarkasti merkille paikan ja lähti koikkimaan suon yli metsään, kotiaan kohden. Huomattuaan hangen metsän reunassa kannattavaksi, ponnahti pitkillä takasäärillään kerran ja toisenkin ja harppasi sitten yhtenä viivana pitkin suon reunaa, ei kenenkään hätyyttämällä, vaan ilman aikojaan, omaa hauskuuttaan. Niemekkeeseen tultuaan hiljensi jo vauhtiaan ja seisahtui valkoisissa, silkinsiintävissä karitsoissaan koreilevan pajupensaan taa. Sieltä silmäili, vilahtaisiko petäjikön sinisen- ja valkoisenkirjavalla hangella tuuhea, punainen häntä ja irvaileva suippokuono. Huomattuaan tien selväksi loikkasi puiden sekaan. Nousi siitä pienelle kummulle, tutki taas ympäristöä, kiersi pensaikon ja sen takaisen pimeän mäen kupeen, jossa tiesi pöllön kuivan petäjän ylimmällä oksalla vetelevän päiväuniaan, kulki edelleen, teki pari huimaa harppausta eteenpäin ja sitten vielä huimemman sivulle, pujahti selkäänsä venytellen kaatuneen hongan alitse ja paneutui sen kyljessä kasvavan, leveäoksaisen ja matalan kuusen alle maata, Ummisti toisen silmänsä. mutta toisen jätti puoliavoimeksi. Kaiken varalta. Ja sovitteli korvat niin, että kummallakin kuuli hyvin niin sivuille kuin eteenkin ja myöskin taakse.
Ja niin otti pupujussi pienen, varovaisen unen.
— Hiljaa, mitä se oli? — Tuntui lähenevän.
Jussi raotti vähän toista silmäänsä ja tirkisti kaatuneen hongan alitse. Ei, ei näkynyt mitään sielläpäin eikä muuallakaan. Mutta korva otti yhä selvemmin oudon äänen, joka läheni lähenemistään. Se tuntui luisuvan pitkin keväthangen karkeaa pintaa. Se sihahteli ja välistä siihen sekaantui toinenkin ääni, joka tuntui töpsähtelevän ihan samalla lailla kuin jussin omat käpälät töpsähtelevät kiireesti loikkiessa ja sievän pakkasyön kovettaman, ohuen hangenkuoren murtuessa. Mitähän mahtaa olla? Jussin sydän rupesi läpättämään kiivaasti, sillä jussi oli tunnettu pelkuriksi eikä tuntenut muuta puolustautumiskeinoa kuin pitkät koipensa.
Jussi muisti kuulleensa tuon äänen ennenkin, pitkin talvea, mutta toisenlaisena, pehmeämpänä, ei näin kovasti sihahtelevana ja raapivana. Sehän oli — niinhän se olikin, noiden suolla maan alla asuvien kummallisten olentojen aikaansaama ääni niiden kulkiessa pitkin hankia kahden puun päällä ja tyrkkiessä etukäpälillään kahdella muulla puulla. Ne sitten vasta olivat kumman näköisiä tyrkkiessään — jussia nauratti itsekseen niin, että taas näkyivät etuhampaat ja suu meni ihan ristiin. — Mahtoivatkohan tehdä pahaa, niin kuin punaturkki ja iso pöllö ja muut? Äiti oli siitä jotain maininnut, mutta mitä, niitä se olikaan? Ei taitanut olla hyvääkään — kunpa muistaisi. Ei, eivät ne pahaa tekisi, olihan jussi nähnyt niiden koko syksyn ja talven aamuin ja illoin kulkevan luolaansa ja sieltä pois, eivätkä olleet tehneet pahaa. Tämän pitemmälle ei jussin muisti ja kokemus ulottunut, sillä hän oli viime kesän lapsia.
Mitä — mitä se oli? Oksako vain risahti? Ei. Ääni kuului yhä lähempää ja nyt siinä oli jo kolmas ääni: nuo puilla tyrkkijät äännähtelivät liukuessaan. Jussi kurkisti taas hongan alitse vetäen pitkät korvansa humuun, jotta paremmin sopisi kurkistelemaan.
Ja jussi näki petäjien lomitse, miten läheiselle harjanteelle ensin kohosi kaksi punoittavaa naamaa ja sitten kaksi yläruumista ja tyrkkivät etukäpälät. Sitten tuli näkyviin koko ruumis takaraajoineen. Ja kahdella puulla ne liukuivat.
Oh, nehän olivat ne kaksi pientä olentoa, joiden jussi oli nähnyt jo monena iltana lähtevän ja tulevan suoluolasta. Nyt tunsi jussi ne hyvin, vaikk’ei ollutkaan nähnyt lähempää.
— Tulevatkohan tännepäin? Ei, eivät tule. Mutta jos tulevat, mitä sitten? Jussin sydän alkoi läpättää yhä kovemmin. — Tulevat ne — eivät tule, ohi menevät — tulevat, jo ovat tuossa — ja jussi ponnistautui keräksi ja otti pitkän, kaarevan loikan, lyhyen elämänsä pisimmän, ja katosi metsään.
— Hoi, Antti, näitkö?
— Näin. Iso oli. Ja tuossa se makaa, tuossa kaatuneen hongan takana. Siitä se läksikin.
— Siitä läksi. Olisin hurauttanut suoraan päälle, jollei olisi ollut tuo honka edessä.
— Katsos, tuosta sen on tapana kulkea, hongan alitse. Ihan on polkenut kovan tien. Ja tuossa on makuus kuusen alla, tuon valkoisen kiven vieressä. Tähän pannaan lanka, eikö pannakin?
— Pannaan vain.
Ja niin panivat pojat pihkalla hierotun messinkipaulan riippumaan hongasta juuri jussin vakinaisen valtatien kohdalle, tasoittivat jälkensä ja lähtivät. Ja kun jussi rauhan jälleen palattua varovasti ympärilleen tähystellen loikki kotiaan, pujahti hongan alle selkäänsä venytellen, tuntui kaulaan tarttuvan jotakin kummasti kuristavaa. Jussi rimpuili ja rimpuili irti päästäkseen, mutta kellistyi viimein hangelle hongan viereen makuupaikkansa ulottuville.
Pojat tulivat ja hihkuivat riemusta löytäessään saaliinsa. Antti ripusti jussin selkäänsä, koskapa Heikillä oli jo toinen samanlainen kannettavanaan. Sitten hiihtivät he suoluolaan, heittivät jussit permannolle, niin että permanto jysähti, ja virkkoivat ylpeästi:
— Tuoss’ on.
Ja Pellonpään vaari sanoi pojille:
— Jo teistä näkyy olevan hyvä apu. Kyllä teistä kohta miehiä tulee ja hyviä tuleekin.
Johon Teperilän hurskas emäntä lisäsi:
— Tulee, tulee niistä, kun vain Herra armossaan antaisi ikää ja viisautta, kun antaisi armossaan —, ja emäntä rupesi huojuttamaan yläruumistaan edestakaisin pää kallellaan ja suupielet alas vedettyinä.
— Älä sinä akka ole aina suuna ja päänä, vaan pidä kerrankin leipäläpesi tukossa, ärhenteli Teperilän emännän mies, Juoson Jussi. — Aina sinä siinä mariset ja nariset kuin rasvaamaton ovensarana, senkin —
— No, olkaahan siinä taas löpisemättä, sanoi Pellonpään vaari, pirtin isäntämies. — Aina teidän pitää riidellä ja torailla, mokomainkin aviosäätyläisten.
— Mikäs aviosääty se on, missä ei riitaa olisi, pisti väliin Mutalammen Tuomas vaari. — Ei ole vielä nähty.
— Elin autuaan akka vainajani kanssa sovussa, selitti Pellonpää. — Ei riidelty kertaakaan.
— Kun sinä et saanut siltä suunvuoroa, niin hätäkös sinun oli olla riitelemättä, tokaisi Juoson Jussi saaden naurajat mukaansa. — Toista on minun.
— No, riittäköön jo. Muonan jaolle! ärähti Pellonpään vaari, köpitti takahuoneeseen ja toi sieltä säilykepurkin, asetti sen pöydälle ja avasi puukollaan.
— Saman on verran väkeä, vai?
— Saman.
Vaari tyhjensi purkin sisällön pöydälle ja jakoi jokaiselle annoksen, tarkasti saman suuruisen. Peukalonpään verran oli osuus.
— Jänislientä lapsille ensin, muille sitten, vanha taksa, määräsi hän.
— Onpahan tässä juuri sen verran, ettei sielu vielä ilkeä erota ruumiista, virkkoi Juoson Jussi punniten annostaan peukalon ja etusormen välissä.
— Oletko sinä sitten tehnyt työtä senkään edestä, häh? pisii Mikko. — Kiitä, kun saat senkin.
— Tulkaapa nyt ukot tänne, älkääkä härnätkö toisianne, kehoitti Pellonpään vaari. — Ja viisaimmat ja vahvimmat akat kanssa. Mutta pitäkää suunne kiinni ja vastatkaa, kun kysytään.
— No, asia on nyt sillä tolalla, jatkoi vaari kutsumiensa kokoonnuttua, — että leipä on lopussa. Ukkokenraali määräsi, että sen piti kestää viisi kuukautta. Viisi on nyt mennyt ja olisihan se kestänyt kauemminkin, mutta kun tähän tuli näitä lisäpakolaisia ja sotilaillekin piti vielä antaa, kun olivat nälissään, niin loppui.
— Olisivat ne joutaneet hakea muualta viemättä syntisen ihmisparan viimeistä kannikkaa, kerkesi väliin sanomaan Teperilän hurskas emäntä. — Olisivat — —
— Suu kiinni, akka! ärähti Pellonpään vaari paukauttaen — kun niikseen tuli — vielä vahvan nyrkkinsä pöytään. — Jos et sinä jo vähitellen ala pitää kiinni kirottua puhemyllyäsi, niin heitän sinut tuonne suolle susien syötäväksi — kohta kai niitäkin jo ilmestyy, ja siihen sinä olet omiasi. Vastaa, jos kysytään, sanon. Niin, sotilaille oli annettava, kun olivat nälissään, vai mitä tuumaavat miehet?
— Oli, oli tietysti, se on selvää puhetta, myöntelivät ukot.
— No, nyt alkaa leipä olla lopussa ja ukkokenraalilla on muutakin tärkeämpää ajattelemista kuin meidän ruokkimistamme, vai?
— On, on —
— No, kun tässä on siis nyt asia sillä tolallaan, että syöminen loppuu, niin on sitä ruvettava hankkimaan. Pojat pyytelevät ansoillaan ja saavat, minkä saavat, mutta eihän se riitä kuin lapsille. Ja lapsille se on annettava täst’edeskin kaikki. Meidän vanhojen on hankittava muualta. On lähdettävä kettämään petäjää. Leipää on petäjänkin pettu, on sillä ennenkin eletty.
Miehet nyökkäsivät. Teperilän emäntä oli aukaisemaisillaan taas suunsa, mutta säikähti Pellonpään vaarin tuimaa katsetta ja vaikeni ruveten lohdutuksekseen taas huojuttamaan ruumistaan.
— Lähdetään siis heti illan hämärtyessä. Kuka taitaa tempun?
Osasivathan sen useat. Sitä oli tarvittu viimeksi tämän polven aikana.
— Annosmäärä pienennetään puoleen ja riittää vielä viikoksi. Se pannaan petun joukkoon siteeksi ja särpimeksi. Laittautukaa lähtöön, kohta hämärtää. Ryssistä ei ole pelkoa, ei niitä ole näkynyt näillä main enää pitkiin aikoihin. Mutta varovasti pitää sentään liikkua eikä kolista.
Pian olivat lähtijät säkkeineen valmiina. Istuivat ja odottelivat hämärän tuloa.
— Kuuluu liikkuvan juttu, että sota pian loppuisi, virkkoi Mutalammen vaari teroitellen kirvestään. — Itse ukkokenraali kuului sanoneen.
— Niin kuului. Pojathan ne taisivat jutella täällä viimeksi käydessään. Oli jo ollut ulkomaan lehdissäkin, tiesi Ahokankaan Taneli.
— Parempi olisi laihakin sovinto kuin lihava riita, puuttui puheeseen Itkosen sepän vanha emäntä.
— Olisi. Mutta ei rauhaakaan tehdä ennen kuin ryssä on kuritettu, vastasi Mutalammen vaari.
— Jaksettaneenkohan tuota ihan lopullisesti kurittaa, epäili sepän emäntä.
— Jaksetaan se, kun ei vain naisväki sotkeennu asioihin, selvitti Pellonpää.
— Kaipa sitten jaksettaneen, kun sanotte. Miesväenhän sen pitää nämä asiat parhaiten tietää.
Rajasyrjän Maija oli hänkin valmistautunut lähtöön, terve ihminen kun oli.
Toisella korvallaan kuunteli hän tarinan kulkua, toisella sylissään istuvan pikku Inkerin leperrystä. Mutta ajatukset olivat muualla ja vaelsivat raskaina.
Kultakiharainen Oiva, vaari vainajan lempipoika, lähinnä nuorin, oli kutsuttu pois. Äkillinen tauti oli säälittä temmannut äidin kullanmurun ja jättänyt jälkeensä vain tyhjän aukon jonnekin sydänsopukkaan. Ja Luonne oli sydänyöllä viety petäjikön kupeeseen.
Olisi ollut edes pappi siunaamassa — ei ollut sitäkään — Pellonpään vaari vain luki rukouksen. Niin kuin oli jo monelle muullekin lukenut.
Ja äsken oli saapunut taas viesti, että Jussi, hänen miehensä veli ja perheen ainoa tuki ja turva, oli hänkin muuttanut vaarin ja veljensä luo. Missä lieneekään haudattuna, hänkään, poloinen? Ei viimeistä siunausta, ei ristiä haudalla. Tottapahan sentään lienevät ristin pystyttäneet, toverit. Vaikka vähän siitäkään olisi apua, pian kaatuisi, mätänisi.
Taivaallinen isä oli kai viisaudessaan katsonut parhaaksi näin. Uskokaa ja luottakaa, vaikka kovimpiakin kokisitte — niinhän se pastori sanoi täällä tuonoin käydessään. Uskokaa ja luottakaa — niin — niin — mitäpä muutakaan voisi ihminen tehdä.
— Mutta jos tämä sotakin loppuisi, millä alettaisiin elää? Millä? Ei ole syötävää, ei siementä, ei ketään, kuka kyntäisi ja kylväisi. Matti on poissa, vaari on poissa ja nyt on mennyt Jussikin, ja tuo poika, Antti, eihän se vielä jaksa eikä kykene. Kyllähän minä terve ja vankka ihminen, kyntäisin, mutta kun ei ole hevosta eikä ole noilla naapureillakaan. Eikä edes lehmää, joka antaisi Inkeri poloiselle maitoa. Laihtunut on ja käynyt kalpeaksi, raukka.
Kyynel putosi Inkerin hiuksille.
— Voi poloisia lapsiani, jos teidänkin pitää vielä petulla elää.
— Lähdetään, kajahti Pellonpään vaarin ääni.
Maija pyyhkäisi silmänsä kuiviksi huivin nurkalla, nosti pikku Inkerin permannolle muiden tenavain kanssa leikin touhuun ja lähti.
Yksitellen hiihtivät ukot notkuvin polvin kirves kainalossaan petäjikkömäen kupeeseen ja heitä seurasivat naiset kantaen tyhjiä säkkejään. Kohta alkoi petäjiköstä kuulua varovaista kirveen kalkutusta.
Muualla Itä-Suomessa oli sitä kuulunut jo päiviä aikaisemmin. Ja niin piti elämänliekin tuikkimassa tämäkin sukupolvi samalla lailla kuin niin monet polvet ennen sitä olivat pitäneet. Piti petäjäisellä petulla.
Arvo Kajava oli säntillisesti hoitanut salaiset toimensa Venäjällä. Mutta päivin ja öin, varsinkin öin, oli hänen ajatuksiaan vaivannut kysymys: missä on vaimoni, onko hän kuollut vai elävä? Tätä kysymystä oli hän pohtinut pohtimasta päästyäänkin. Viimein, kevään tullen, oli hän jo heittänyt kaiken toivon ja alistunut kohtaloonsa. Sitten oli kuitenkin sattunut tapaus, joka oli virittänyt toivon jälleen eloon, muuttanut epätietoisuuden varmuudeksi.
Muutamana päivänä tuli salaneuvos Riekko, inkeriläinen, salaisen valtiollisen poliisin päällikön apulainen ja jäsen kymmenen kansan salaliiton johtavassa komiteassa, odottamatta Kajavan luo, joka tällöin puuhaili suuren pietarilaisen hotelli Moskvan jonkinlaisena hovimestarin apulaisena — hovimestari itse sekä isännät olivat ukrainalaisia — ja ojensi hänelle sanaakaan virkkamatta surkean huonolla käsialalla töherretyn venäjänkielisen kirjeen. Kajava luki sen ja katseli sitten neuvottomana kirjeen tuojaa.
— En tosiaankaan ymmärrä —
— Et kai. Ehkä ymmärrät sitten, kun sanon sinulle, että asiamiehemme varastivat eilen muutamien muiden paperien mukana tämänkin kirjeen kenraalimajuri Sheluhinin salkusta ja että siinä sanalla »häkki» tarkoitetaan jonkinlaista vankilaa ja sanalla »lintu» sinun vaimoasi. Ja kun luet sen uudelleen, niin näet, että vaimosi kolme päivää sitten — kirje on päivätty silloin — oli vielä elossa ja terveenä.
— Hyvä Jumala!
— Kun kirje löytyi Sheluhinm salkusta, niin arvelin sillä olevan jonkinlaista merkitystä. Toimitin heti tutkimuksia ja niiden tulos on tämä: kirjeessä mainitaan nimi Anastasova. Sheluhinilla on tämän niminen maatila Samaran kuvenementissä lähellä Pestravkan pikkukaupunkia. Pestravkan nimi on postileimassa. Kirjeen on allekirjoittanut joku Varvara. No niin — Sheluhinilla on tämän niminen emännöitsijä Anastasovassa. Ja kirjeen sanat: »vesittelee päivät päästään, jotta on saanut jo siniset silmänsä pilalle, ja väliin repii kultakiharaista tukkaansa sekä huutaa pohjoisella kielellään jotakin nimeä, josta ei erota kuin r-kirjaimen», ovat selvät. Eivätkö ne ole vaimosi tuntomerkit?
Kajava myönsi. Hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin ja silmiin oli tullut kylmä ja kova kiilto, joka ei ennustanut syylliselle hyvää.
— Olen antanut toimittaa salaisia kuulusteluja Pestravkassa. Saatujen tietojen mukaan on Anastasovaan tuotu tuntematon nuori nainen juuri samoihin aikoihin kuin vaimosi katosi. Ja hän on vielä siellä.
— Millä tavalla pääsen nopeimmin sinne?
— Ilmateitse Samaraan, josta parhaiten ratsain aron halki Pestravkaan ja Anastasovaan. Aromatkaa on satakunta kilometriä. Jos lähdet heti — matkustaja-alus Moskovaan, jolla sinun on ensin matkustettava, lähtee tunnin kuluttua — niin olet perillä huomenillalla tai yöllä.
— Hyvä. Lähden heti. Hoidathan tiedustelukeskusta?
— Mielelläni. Huomautan sinulle kuitenkin yhdestä seikasta: Anastasovassa on santarmivartiosto, aliupseeri ja kuusi miestä. Sheluhin on järjestänyt vartioston omilla valtuuksillaan. On sangen luultavaa — varmaa —, että joudut tekemisiin näiden kanssa. Et voi lähteä yksin.
— Ei minulla ole ketään avukseni.
— On. Meillä palvelee kaksi asiamiestä, Andrei ja Pavel, edellinen on karjalainen, viimemainittu inkeriläinen. Molemmat pystyvät esiintymään täysin venäläisinä ja ovat ehdottomasti luotettavia. Kuuluvat salaliittoon. He tulevat mukaasi ja ovat käskettävissäsi.
— Mutta heidän mukaanlähtönsä tuottaa vain viivytystä . . .
— Ei. He istuvat matkavalmiina tämän sinun mainion hotellisi ruokasalissa hörppimässä teetä ja odottamassa käskyjäsi. Pidin parempana järjestää asian heti valmiiksi.
— Olet kunnon ystävä ja nimesi arvoinen salaneuvos ja — toivon voivani joskus tämän sinulle korvata.
— Ei maksa puhua. Ja tässä, veliseni, on ilmalaivapiletit Samaraan saakka. Siellä asetut jotenkuten salaa yhteyteen Sysranskaja 52:ssa asuvan kauppias Abdulinovin kanssa. Häneltä saat hyviä neuvoja ja ratsuhevoset. Onnea matkalle.
— Olet verraton salaneuvos —
— Tjaah — on tehtävä jotain leipänsä edestä Venäjän salaisessa poliisissakin.
*
Suuriäänisenä ja mahtailevana, jotakuinkin vanhanaikaisesti puettuna matkusti rybinskiläinen tilanomistataja Koshelov Samaraan. Katselemaan ja ostamaan sieltä toista maatilaa. Hänellä oli mukanaan voutinsa Andrei ja hänen seuraansa oli lyöttäytynyt moskovalainen tilojen välittäjä, jota kutsuttiin Pavel Nikolajevitshiksi. Muut matkustajat saivat sen käsityksen, että seurue oli kohtalaisessa humalassa ja sitäpaitsi järjellään alapuolella keskinkertaisen. Moskovan ja Samaran välillä päätti muuan samaralainen käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tarjosi ostettavaksi maatilansa.
— Missä se sijaitsee?
— Vain vähän matkaa Samarasta etelään. Lähellä Pestravkan kaupunkia.
Pestravka! Ei, tilanostaja ei ollut ikinä kuullut sellaista nimeä mainittavan. Mutta sopisiko tilaa käydä katsomassa?
Nyt pani moskovalainen tilojen välittäjä kivenkovaan vastaan ja vaati ensin katsottavaksi hänen myytävinään olevat tilat. Ostaja haukkui välittäjän pataluhaksi ja tilasi uudet ryypyt. Hän oli jo silmin nähtävässä ja korvin kuultavassa humalassa, kun hän rahoillaan kehuskellen tarjoutui ostamaan koko roskan ihan näkemättä, mutta tahtoi maan tavan mukaan tinkiä hinnasta puolet. Välittäjä väitti yhä vastaan, mutta häntä ei kuunnellut kukaan. Ja kun vielä oli tilattu kaksi pulloa väärentämätöntä valtion viinaa, osti Koshelov tilan näkemättä ja antoi käsirahoiksi 10,000 ruplaa. Harjakaisille kokoontuneet kanssamatkustajat arvelivat hänen tosin selvittyään katuvan kauppojaan, mutta omapahan oli asiansa. Ja rahoja näkyi riittävän. Samaralainen hieroi mielissään käsiään.
Äkkiä näytti ostaja muistavan jotakin.
— Ku-kuulkaapa, pyh-pyhä veli — hik — mi-minkälaisia naapurei-reita siellä mi-minun uudella tilallani on?
— Naapureitako? No, etelän puolella on vain talonpoikia — ääh — ja samoin idässä. Mutta lännessä se rajoittuu ruhtinas Mamontovin tiluksiin ja pohjoisreuna tapaa kenraali Sheluhinin tilan maihin. Hienoa väkeä, selitti samaralainen.
— Ma-Mamontov, ti-tiedän — hik — mutta mi-mikäs mies se She-She-Shepulin on?
— Sheluhin. No, hieno mies, kenraali arvoltaan, selitti samaralainen. — Ei itse asu tosin tilalla, mutta käy sentään siellä silloin tällöin.
— Samara! tiedoitti eräs aluksen miehistä.
Ystävälliset kädet auttoivat umpihumalaisen tilanostajan seurueineen aluksesta ja auto vei heidät hotelliin. Sitä ennen oli hän sopinut samaralaisen kanssa, että he vielä samana iltapäivänä — nukuttuaan humalan — jatkaisivat autolla matkaa samaralaisen tilalle.
Jäätyään huoneeseensa seuralaisineen virkkoi tilanostaja muuttuneella ja hämmästyttävän selvällä äänellä:
— Auttakaapa minua, Andrei, saamaan tuo saapas jalastani. Jalalla on siinä aivan oudot oltavat?
— Oudot?
— Niin. Siellähän on näet melkein kaikki se viina, joka oli vatsaan aiottu. Kaatelin sitä sinne lasillisen toisensa jälkeen, kun ei ollut sopivampaa paikkaa.
Andrei veti hymyillen saappaan jalasta. Sitten riisui hän omat saappaansa ja niidenkin huomattiin olevan märkiä.
— No, Pavel, te solutitte jumalanviljan vatsaanne, vai?
Vastaukseksi potkaisi myöskin Pavel saappaan jalastaan ja permannolle levisi siitäkin kirkasvesinen uoma.
— No niin, pojat, virkkoi Kajava. — Ensi yönä pistämme päämme sudenpesään. Te, Pavel, hankitte minulle tarkan selon Anastasovan kartanosta ympäristöineen, ja te, Andrei, käytte kauppiaan luona järjestämässä asiat siten, että käytettävänämme on kolme, ei, neljä hevosta Anastasovassa aamulla ennen päivän valkenemista, sekä hankitte sitäpaitsi tarkan Samaran kuvernementin kartan ja tietoja seudusta, mikäli saatte. Näön vuoksi on meidän kummankin ensin levättävä pari tuntia.
Kajava heittäytyi pitkälleen vuoteeseen ja katseli siinä loikoillessaan, kuinka tupakansavu kiemurteli ylöspäin ja kuinka sitä ihmettelemään pistäytyi myöskin seinäpaperin raosta torakka, pyhän Venäjän pyhä eläin. Se heilutti miettiväisenä pitkiä tuntosarviaan. Hän näki ne yhä hämärämpinä ja epäselvempinä ja vihdoin viimein olivat ne kuin kaksi ilmassa sätkyttelevää pitkää koipea, jotka yhä jatkoivat sätkyttelemistään, vaikka hän kuinka olisi niitä koettanut hädistää silmistään. Sitten alkoi joku retuuttaa häntä jonnekin — pois — kauas —
Kajava heräsi samaralaisen tilanmyyjän nykiessä häntä olkavarresta.
— On jo aika lähteä.
Kajava nousi istumaan. Andrei ja Pavel olivat poissa.
— Odottakaamme hetkinen. Seuralaiseni ovat ostoksilla, mutta palaavat pian. Pieni ryyppy, Jefim Andrejevitsh?
Jefim Andrejevitsh ei olisi ollut puhdasverinen ryssä ja syntyperäinen samaralainen, ellei hän olisi ottanut ryyppyä. Hän ehti ottaa toisen ja kolmannenkin, ennen kuin Pavel ja Andrei palasivat. Mutta Kajavan saappaissa alkoi taas tuntua jotain märkää.
Tarasovkassa, Jefim Andrejevitshin maatilalla, oli palvelusväki jo käynyt nukkumaan. Isäntä itse oli valtavassa humalassa juhlittuaan vieraiden kanssa tilankauppaa. Hänkin oli nukahtanut pöydän ääreen, mutta varmuuden vuoksi oli Kajava vielä kaatanut hänen lasiinsa unijuomaa. Sitten poistui hän seuralaisineen huoneeseensa.
— No?
— Olen saanut tarkat tiedot jo Samarassa ja vielä tarkemmat täällä. Utelin palvelijoilta. Anastasovaan on matkaa kaksi kilometriä. Päärakennus on tavallinen venäläinen maalaisherrastalo, jonka alakerran itäisessä siivessä asuu vain naimaton tilanhoitaja, emännöitsijä ja kaksi palvelijatarta. Ylisillä on kolme huonetta ja niissä asuu aliupseeri ja kuusi santarmia. Sheluhin on tehnyt talostaan santarmiaseman. Eteisestä vievät yläkertaan kapeat ja mutkikkaat portaat. Avaamalla eteisen oven pääsee niitä myöten ylisille. Vielä kertoivat palvelijat, että yläkerroksen keskimmäisessä kamarissa säilytetään jotain salaperäistä vankia. Jotkut ovat kaukaa nähneet hänen kulkevan puutarhassa santarmin vartioimana.
— Entäpä muu palvelusväki?
— Asuvat kaikki toisissa rakennuksissa noin kahdensadan metrin päässä kartanon pohjoispuolella. Siellä ovat myöskin santarmien sekä talon hevoset. Lisäksi mainitsivat, ettei talon herra, Sheluhin, ole käynyt tilalla koko sodan aikana.
— Hyvä on. Ja omat hevosemme?
— Kauppiaan vakuutuksen mukaan ovat ne valmiina määrähetkellä yksinäisessä puuryhmässä suoraan talosta etelään.
— Hyvä on.
Kajava mietti hetkisen. Sitten antoi hän käskynsä. Pavelin tuli hiipiä tallille ja tehdä jokainen siellä oleva hevonen liikuntokyvyttömäksi. Sitten tuli hänen olosuhteiden mukaan joko tulla suoraan omien hevosten luo tahi avuksi kartanolle, jos kohdattaisiin vastarintaa. Hän itse ja Andrei murtautuisivat kartanoon, hiipisivät yläkertaan, Andrei pitäisi santarmeja silmällä sillä välin kuin vanki noudettaisiin, sitten kiireesti hevosten luo ja pakoon hevoset tuoneen oppaan johdolla. Suunnitelma näytti selvältä ja helpolta toteuttaa.
Aseet tarkastettiin. Kullakin oli kaksi joustinpistolia ja keppi, josta parilla kädenliikkeellä sai esiin laatuunkäyvän pistomiekan. Ikkunan kautta poistuivat salaliittolaiset Tarasovkan kartanosta. Yö oli pimeä, mutta ei aivan sysimusta. Aron reunassa näkyi joku epäselvä kajastus — kai jo aikoja sitten mailleen menneen auringon viimeinen valo.
Jossain ulvahti koira. Suuret yölepakot pyyhälsivät ääntä synnyttämättä ohitse kuin mustat peikot. Sammakko kurnutti oudolla äänellä. Kaikki vaikutti epätodelliselta, haaveelliselta.
Pavel astui tienopastajana ensimmäisenä, sitten Kajava ja hänen jäljessään Andrei. Jos joku heidät näki, luuli hän kolmen mustan manalan haamun olevan yöllisellä retkellään, sillä jokaisen kasvoja peitti nyt musta naamio.
Pavel pysähtyi ja tarttui Kajavan käteen. Muutaman sadan metrin päässä kuvastui tummaa taivasta vasten puuryhmä ja epäselviä kohoutumia.
— Anastasova, kuiskasi hän.
Salaliittolaiset hiipivät lähemmäksi. He sivuuttivat muutamia tiheitä puuryhmiä ja äkkiä pilkahti näkyviin valoa.
— Yläkerroksessa valvotaan. Tulta näkyy kahdessa ikkunassa, kai vangin ja vartioivan santarmin huoneista, kuiskasi Pavel.
— Odottakaamme.
Miehet laskeutuivat pitkäkseen muutaman puun juurelle kosteaan aroruohikkoon. Kajavan katse oli kiintynyt ikkunoihin. Pää käsien varassa loikoi hän siinä ja mielessä vaelsivat menneet päivät ja outo epäilys tulevaisten onnekkuudesta. Hänen mielensä oli jostain selittämättömästä syystä alakuloinen. Hänen kätensä ei vavissut, hänen päänsä oli kylmä ja tarkkaava, mutta jotain häiritsevää liittyi aina ajatuksiin. Hetken jännitystä, mietti hän itsekseen. Näin kului toista tuntia, mutta yhä paloi ikkunoissa tuli.
— Luulen, etteivät he sammuta tulia ollenkaan, kuiskasi Pavel.
— Mahdollista, vastasi Kajava. — Lähtekäämme.
Pavel erkani joukosta mennäkseen suorittamaan tehtäväänsä. Kajava ja Andrei hiipivät rakennuksen pohjoispuolelle, jossa pääovi oli.
Kajava tunnusteli sormillaan ovea, löysi avaimen reiän ja pisti siihen tiirikan. Ovi avautui helposti, mutta vain raolleen, sillä sisäpuolella olevat varmuusketjut estivät sen täysin avautumasta. Raosta ei sopinut sisään edes käsikään.
— Koettakaamme jostakin ikkunasta, mutisi Kajava.
— Mahdotonta, sillä ikkunoissa näkyy olevan sisältä lukitut luukut, kuiskasi Andrei.
— No niin, tästä ovesta sitten. Pitäkää pistolinne kaiken varalta valmiina.
Kajava otti taskustaan pienen poran, jolla hän porasi oveen reiän. Sitten tuli esiin pieni, tikarin muotoinen ja äänettömästi työskentelevä murtovarkaiden saha. Hetken sillä työskenneltyään otti Kajava ovesta pyöreän palan, pisti kätensä reiästä sisään ja nosti varmuusketjun paikoiltaan. Ovi avautui selko selälleen.
— Portaat ovat vasemmalla, kuiskasi Kajava ja ottaen seuralaistaan kädestä hiipi hän portaille ja niitä ylös. Äkkiä pysähtyi hän ja kuiskasi:
— Edessä on ovi.
Hän tunnusteli ovea, yritti avata sitä tiirikalla, mutta nyt oli jonkinlainen varmuuslukko esteenä.
— Ovi on sisältäpäin avattava, mutta siinä on lasi. Olan sen pois, olkaa varuillanne.
Kajava otti taskustaan pienen putken, jossa oli tiukasti kiinniottavaa liimaa, avasi tulpan ja voiteli sitten liimalla ruutuun neliön. Liiman päälle painoi hän nenäliinansa, otti esiin timantin ja kierrälsi sillä särähtävän vedon nenäliinan ympäri, painalsi hieman lasia ja aikoi juuri poistaa irtileikatun ruudunkappaleen, kun se samassa putosikin itsestään. Kuului särkyvän lasin kilinä.
Miehet jähmettyivät paikoilleen ja kuuntelivat henkeään pidättäen.
— Alhaalla on joku! kuiskasi Andrei.
— Lörpötyksiä, mutta ylhäällä liikkuu joku.
Tuskin ehti Kajava sanoa tämän, kun samassa yläkerran jonkun huoneen ovi avautui ja siitä purkautui ulos voimakas valovirta. Sitten näkyi oviaukossa sukkasillaan ja asetakki napittamattomana seisova santarmi.
— Keitä siellä? huusi santarmi. — Onko siellä ketään?
Vastausta ei kuulunut. Salaliittolaiset seisoivat seinän viereen painautuneina kuin kuvapatsaat. He näkivät lasiruudun läpi santarmin astuvan muutamia askelia eteenpäin, mutta samassa välähti alhaalla eteisessä palamaan kirkas valo. Se kohdistettiin heihin käsilyhdystä ja valaisi heidät kiireestä kantapäähän.
— Aah! Senkin rosvot! kuului ääni alhaalta ja samassa helähti siellä joustinpistoli.
— Ampukaa! murahti Kajava toverilleen ja alkoi itse kaikin voimin ryskyttää ovea auki.
Ylhäällä oleva santarmi näytti hölmistyneen hetkiseksi, mutta sitten käsitti hän tilanteen ja alkoi kiljua täydellä kurkulla:
— Rosvoja! Tunkeutuneet sisään ryöstämään — täyttäkää käskyt — Anatol Antonovitsh — muistakaa kenraalin käsky! — Ooh . . .
Viimeisen sanansa sanoi hän korisevalla äänellä, sillä Kajava oli ampunut häntä suoraan naamaan. Santarmi kaatua rojahti permannolle.
Kun Kajava ei saanut ovea auki, iski hän nyrkeillään ruudut ja ruutujen puitteet säpäleiksi ja kiipesi aukosta sisään. Kiivetessään huomasi hän Andrein vaipuneen portaille. Tuskin olivat Kajavan jalat koskettaneet maata, kun jo kolme santarmia syöksyi hänen kimppuunsa.
Kajava ampui pistolinsa umpimähkään tyhjäksi ja heitti sen sitten päin yhden santarmin naamaa. Tämä keikahti kumoon, sylki suustaan verta ja hampaita, mutta pääsi taas pian jaloilleen. Sillä välin oli Kajava pitänyt puolensa kahta vastaan, mutta kun kolmas taas joutui hätään, muuttui tilanne. Santarmit saivat hänet alleen ja alkoivat hakata säälittä. Ja tässä tilassa ollen näki Kajava yläkerroksen keskimmäisen huoneen oven avautuvan, kuuli naisäänen, jonka hän tunsi niin hyvin, ja näki vilaukselta kahden santarmin raahaavan jonnekin päinvastaiselle suunnalle päällysviittaan puettua naista. Hän repäisi naamion kasvoiltaan ja huusi yhden ainoan sanan:
— Aino!
Sitten tukkivat santarmit hänen suunsa. Silmillään näki hän kuitenkin, miten nainen käänsi päänsä. Hän tunsi vaimonsa. Toinen santarmeista tyrkkäsi naista nyrkillään ja viejät sekä vietävä hävisivät näkyvistä.
Vasta silloin huomasi Kajava, että santarmit köyttivät häntä jo nuoriin. Kaikki hänessä oleva voima tuntui samalla keskittyvän yhteen ainoaan ajatukseen ja tämä ajatus oli: vapaaksi hinnalla millä hyvänsä. Raivopään lailla riuhtoi hän auki nuorat ja kävi santarmien kimppuun. Samassa muisti hän toisen, käyttämättömän pistolinsa, sieppasi sen ja ampui silmänräpäyksessä santarmeista kaksi. Mutta silloin oli jo kolmas ja nähtävästi vahvin saanut hänet käsivarsiensa väliin. Kajava heitti pistolinsa hyödyttömänä pois. Miehet karkasivat kiinni toisiinsa.
Sanattomina kamppailivat molemmat. Kajava oli vahva, mutta vahva oli myöskin parrakas santarmi, jonka Kajava ehti päätellä syntyperäiseksi kasakaksi.
Santarmi sai Kajavan alleen, hänen sormensa hapuilivat uhrin kurkkua, löysivät sen ja puristivat, puristivat armottomasti. Maailma musteni Kajavan silmissä. Mutta taas tuntuivat kaikki voimat ja koko hänen lannistumaton sisunsa kerääntyvän tuon sillä hetkellä ainoan ajatuksen ympärille, ja valtavalla voimien ponnistuksella sai hän santarmin pyöräytetyksi alleen. Ja nyt puristivat hänen sormensa vihamiehen kurkkua armottomina, säälimättöminä. Satojen sukupolvien takaiset vaistot tuntuivat hänessä heränneen ja jäätävä hymy huulillaan katsoi hän, miten santarmin naama kävi yhä sinertävämmäksi ja miten silmät pullistuivat ulos kuopistaan. Sitten retkahti uhrin pää taaksepäin ja Kajava hellitti otteensa. Hoiperrellen nousi hän ylös ja nojasi seinään. Hänen kätensä haroivat hänen hiuksiaan ja muisti koetti palautella mieleen tapauksia. Tuokion seisoi hän kuin tylsä mielipuoli samainen jäätävä hymy yhä huulillaan, mutta sitten alkoivat ajatukset selvitä. Andrei, Pavel — santarmit — Aino — niin — Aino — missä oli hän — missä, missä?
Ajatusten tylsyys ja ruumiin väsymys tuntui äkkiä kuin poispuhalletulta. Muutamalla hypyllä oli hän huoneessa, josta valo ensin oli virrannut. Se oli santarmien asuinhuone ja siellä oli sekaisin varustuksia ja aseita, tyhjiä viinapulloja ja vuodevaatteita. Sieltä ryntäsi hän viereiseen huoneeseen ja sen huomasi hän heti naisen huoneeksi. Siellä oli kaksi vuodetta. Yhdellä silmäyksellä huomasi hän huoneessa asuneen nuoren ja vanhan naisen. Syvällä liikutuksella katseli hän vankina eläneen vaimonsa vähäisiä kamppeita. Sitten havahtui hän äkkiä unelmistaan ja syöksyi kolmanteen huoneeseen. Sekin oli tyhjä, mutta siinä oli nähtävästi asunut santarmien päällikkö, aliupseeri. Hän muisti samalla olevansa aseeton, palasi santarmien huoneeseen ja otti sieltä mukaansa kaksi pistolia sekä käteensä käyrän, terävän miekan.
Minne olivatkaan ne raahanneet Ainon? Tuonne, niin tuonne nurkkaukseen, pimeään. Hyvä Jumala, jos ne ovat hänet murhanneet!
Kajava syöksyi nurkkaan, mutta siellä ei ollut mitään muuta kuin kapeat portaat, jotka veivät alakertaan. Hän riensi alas, potkaisi auki tiellä olevan oven ja huomasi seisovansa keittiössä. Pari säikähtynyttä palvelijatarta pakeni nurkkaan ja pöydän luona seisoi vanha ja lihava akka, maatuska aito venäläistä lajia. Kysymättä päätteli Kajava hänet Varvaraksi, kirjeen kirjoittajaksi.
— Missä on vanki? ärjäisi hän akalle.
Akka laski mahdottoman sanatulvan, joka sisälsi kaikkea muuta paitsi vankia koskevaa. Kajava keskeytti hänet jyrkästi:
— Jollet jumal’aut sano heti, missä on vanki, niin keihästän sinut seinään, karjui hän ja kutitti samalla miekkansa kärjellä akan leukaa. Tämän suulaus loppui äkkiä.
— Armahtakaa, teidän jalosukuisuutenne, viatonta ihmistä. Santarmit hänet veivät, minne lienevätkään vieneet. Eilen tuli sanoma hänen ylhäisyydeltään kenraalilta, että vartijoiden pitäisi olla varuillaan. Anatol Antonovitsh, santarmien päällikkö, teki sitten kenraalin käskyn mukaan suunnitelman, että vanki vietäisiin turvaan muualle, jos häntä yritettäisiin vapauttaa. Tuosta toivat hänet alas, pikku raukan, kun te ryntäsitte sisään pääovesta, ja veivät.
— Minne veivät? Vastaa nopeasti.
— Tallille, teidän jalosukuisuutenne, ensin. Ottivat sieltä hevoset ja ratsastivat pois. Minne sitten veivät, sitä en tiedä. Eivät sanoneet minulle.
— Valehtelet!
— En valehtele, vannon kaikkien pyhien nimessä.
Kajava heitti akan rauhaan ja riensi tallille. Ensimmäinen, jonka hän siellä kohtasi, oli Pavel. Tämä makasi tallin kynnyksen edessä päässään kammottava haava. Hän oli kuollut. Hänen vieressään makasi kuollut santarmi ja kauempana toinen. Pilttuissa oli toistakymmentä nilkuiksi tehtyä hevosta, mutta kaksi pilttuuta oli tyhjänä.
Hän riensi ulos, näki muutamia kalpeita kasvoja väentuvaksi arvaamansa kehnon rakennuksen ikkunoissa ja syöksyi sinne. Siellä sai hän käsiinsä muutaman vanhan ukon ja raahasi tämän tallille.
— Niillä oli vahti tallissa tänä yönä, selitti ukko. — Asia on tapahtunut siten, teidän jalosukuisuutenne, että vieras on yllättänyt vartiomiehen ja tappanut tämän ja vikuuttanut sitten hevoset. Kuitenkin on hän tullut työssään yllätetyksi vain kahden hevosen ollessa enää vikuuttamatta. Silloin on hän tappanut tuon toisen santarmin ja santarmi — tai se toinen — on tappanut hänet. Luulen, että sen teki se toinen, sillä hänellä oli verinen miekka kädessään tullessaan tallista.
— Mikä toinen?
— Se aliupseeri. Yhdessä tuon toisen tapetun kanssa toi se tänne köytetyn naisen. Tapettuaan vieraan, otti se tallista nuo vikuuttamattomat hevoset, nosti köytetyn naisen toisen selkään ja köytti hänet vielä satulaan — näin sen omilla silmilläni — nousi itse toisen satulaan ja ratsasti pois.
— Minne ratsasti?
— Etelään, teidän jalosukuisuutenne — tuohon suuntaan.
— Mitä siellä on?
— Siellä on aro.
— Hankkikaa minulle hevonen. Ratsastan heidän jälkiään.
— Mahdotonta, teidän jalosukuisuutenne. Kaikki hevoset ovat vikuutetut, eivät kestä tunninkaan ajoa. Ja aro on laaja, teidän jalosukuisuutenne. Päivänmatkan päässä etelässä tapaatte vasta ensimmäiset ihmiset. Arolta ei löydä ketään. Nyt on kevät ja ruoho on pitkää.
Kajava jätti ukon ja meni päärakennukseen. Eteisessä makasi kuollut santarmi. Portailta löysi hän Andrein — kuolleena. Nämä kaksi olivat tappaneet toisensa. Kajava meni pihamaan yli ja puutarhan läpi aron reunaan. Nouseva aurinko heitti ensimmäisiä säteitään arolle ja sai sen hehkumaan tuhansissa väreissä. Ja aro oli reunaton ja rannaton eikä siellä näkynyt ketään. Yksinäinen leivonen nousi vain korkeuksiin ja viserteli noustessaan.
Sitten meni hän pihamaalle ja pysähtyi seisomaan mietteissään. Hän tunsi itsensä suunnattoman väsyneeksi ja kaiken turhaksi. Hänen huulillaan leikki katkera hymy. Mutta sitten alkoi hänen rinnastaan kuulua uusia ääniä, ääniä, jotka vaativat kostoa, hävitystä. Taas nousivat esiin vuosituhansien takaiset esi-isien vietit ja niissä kaikui ylimpänä ääni: minä tapan, tapan — kostan, hävitän . . .
Tallilta päin tuli äskeinen vanhus. Hän pysähtyi kuin paikalleen naulittuna nähdessään pihamaalla seisovan miehen, jonka vaatteet olivat revityt ja veren tahrimat ja joka seisoi kootun raivon ilmeisenä perikuvana hosuen nyrkkiin puristetuilla käsillään taivasta kohden ja päästäen hirmuisia manauksia. Sitten nauroi raivoava mies kaamean naurun ja juoksi sisälle rakennukseen. Tuokion kuluttua palasi hän kädessään tulineuvot. Ja sitten sytytti hän kartanon palamaan ja asettui itse pihamaalle katselemaan roihua kädet ristissä rinnallaan ja huulillaan kammottava hymy.
Väki riensi sammuttamaan. Kajava veti taskustaan pistolin ja ampui yhden. Toiset pakenivat. Liekit nousivat jo korkealle. Silloin näytti Kajava muistavan jotakin. Hän siveli päätään ikään kuin ajatuksiaan selvittääkseen ja lähti sitten juoksemaan kohden metsäsaareketta, jossa hevosten piti olla. Mutta siellä ei ollut mitään hevosta. Taas muisti hän jotakin ja suuntasi matkansa Tarasovkaan. Siellä syöksyi hän suoraan talliin, otti sieltä hevosen, ja kohta nähtiin hänen viilettävän tulista vauhtia pitkin valossa ja väreissä kylpevää aroa.
Neljännestunnin ratsastettuaan pysäytti hän hevosensa ja katsahti taakseen. Anastasovasta nousi korkea savupatsas.
— Se oli viedä minulta järjen, mietti hän. — Jumalani, anna minun aina muistaa maatani ja kansaani ja estä onnettomat teot. Ensimmäisellä sijalla olkoon aina isieni maa ja vasta toisella omat toiveeni.
Näitä hänen hiljaisia sanojaan oli kuulemassa vain ääretön aro. Ja ehkä myöskin hän, joka johtaa kansojen ja yksilöiden kohtalot.
*
Aurinko oli jo korkealla.
Santarmiupseeri laskeutui hevosensa selästä ja päästi irti vankinsa. Hevosia oli lepuutettava, selitti hän.
Aino istahti ruohomättäälle. Santarmi katseli häntä syrjäsilmällä ja päästi sitten irti hänen köytetyt kätensä. Aino saattoi nyt istua vapaasti.
— Et pääse kuitenkaan karkuun, lintuseni, naureskeli santarmi. — Sulhasesiko se saapui muka sinua hakemaan! Löysikin vain tyhjän häkin, josta lintu oli lentänyt tiehensä — he-he-he. Näppärästi tehty, vai mitä? Nyt on hän jo kuollut ja kuopattu, siitä voit olla varma.
Aino kätki päänsä käsiinsä.
— Älä turhia sure, on tässä miehiä muitakin, leperteli santarmi asettuen istumaan aivan viereen, niin että hänen puhuessaan viinan, valkosipulin ja ruoanjätteiden tuoksu tuntui yhtenäisenä ilkeänä lemuna.
Ainoa värisytti. Hän silmäsi ensin ympärilleen ja sitten santarmiin. Aro oli tyhjä ja santarmin silmät kiiluivat peloittavina.
Santarmi kiersi kätensä Ainon vyötäisille. Aino huomasi hänen pistolikotelonsa olevan auki. Santarmi veti hänet syliinsä. Aino antoi tämän tapahtua, mutta hänen sormensa työskentelivät nopeasti pistolikotelossa. Kun santarmi mielihyvästä röhisten kävi lujemmin kiinni turvattomaksi katsomaansa naiseen, näki hän äkkiä silmiensä edessä pistolin piipun. Ja ennen kuin hänen ällistyneestä suustaan oli päässyt sanaakaan, oli hän saanut kuulan silmiensä väliin.
Aino nousi ylös. Hän lähti hevosten luo, mutta nämä katselivat häntä epäluuloisen näköisinä, juoksivat sitten laajassa kaaressa kuolleen santarmin luo, nuuhkivat tätä hetken ja laukkasivat sitten pois samaa tietä, jota olivat tulleet.
Aino oli nyt yksin reunattomalla arolla, ilman ruokaa ja juomaa, kädessään vain santarmin pistoli.
Hän lähti astumaan aroa. Mättäältä mättäälle astui hän ja välistä niiden väliinkin. Ja silloin peitti korkea ruoho hänet melkein kokonaan.
Tuli keskipäivä. Aurinko poltti niin kuin vain arojen aurinko voi polttaa. Kieli kuivui kitalakeen. Nälkä teki tuloaan.
Hän lepäsi pari tuntia ja käveli sitten edelleen. Hänellä ei enää ollut aavistustakaan, missä hän oli. Kuin unessa jatkoi hän matkaansa. Kuolemaan asti väsyneenä vaipui hän iltapäivällä maahan eikä kyennyt nousemaan. Puolihorroksissa oli hän kuulevinaan hevosen jalkojen töminää, mutta hän ei edes kohottanut katsomaan, oliko kysymyksessä herpaantuneiden aistien harhakuva vai todellinen ratsastaja. Jos hän olisi kohottautunut, olisi hän nähnyt oman miehensä ratsastavan ohitse vain parinsadan metrin etäisyydellä ja olisi voinut pelastua. Mutta sitä hän ei tietänyt eikä hänellä ollut siihen voimia.
Tuli yö. Arojen yökylmä ja kosteus virvoitti hänet tajuihinsa. Hän nousi ja käveli taas muutamia tunteja, mutta sitten voitti jälleen väsymys.
Nukkuessaan mättäällä oli hän näkevinään kaksi palavaa, häntä katselevaa silmää. Hän huomasi katselevansa niitä avoimin silmin. Ne tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi ja ensimmäisen parin takana näkyi toinen ja kolmas pari. Hän kohotti pistolinsa ja ampui. Haavoitetun shakaalin valittava ulvonta täytti pimenevän aron ja tainnoksissa vaipui Aino mättäälle.
— Kuten sanottu, en vastaa mitään. Olen antanut teille linnan pohjapiirustuksen, merkinnyt siihen keisarin, perintöruhtinaan, päivystävän-kenraalin ja palatsivartioston päällikön makuuhuoneet ja selittänyt vartiomiesten sijoituspaikat — enempää en voi tehdä. En mene vastuuseen pääsystänne linnaan. Ovia en rupea teille aukomaan.
— No, mutta, ruhtinas —
— En. En mistään hinnasta. Olen muuten ollut panevinani merkille, että minua tavalla tai toisella epäillään. Lukittuja laatikoitani ja kirjeitäni on avattu. Ulkona liikkuessani olen viimeisinä päivinä huomannut outojen henkilöiden seuraavan jälkiäni. Ja mikä pahinta: keisarin silmissä on minua koetettu saattaa epäluulon alaiseksi.
— Kuinka niin?
— Minulta evättiin eilen pääsy sotaneuvoston istuntoon. »Keisarin käskystä» — ilmoitti vartiostoa johtava upseeri ilman pitempiä selityksiä.
Majuri Kajava tuli miettiväiseksi, asteli ikkunan luo ja rupesi katselemaan sitä pientä venäläistä maailmaa, jonka kehyksenä olivat ikkunan puitteet. Pyhän Jumalan äidin kirkon ylin, kullattu kupoli heitti sädekimppujaan auringonvalon taittuessa sen kupeeseen, ja alemmat, räikeän vihreiksi maalatut sipulit erottuivat jyrkkäpiirteisinä taustan heleästä kevättaivaasta. Vastapäisen kasarmin portilla seisoskeli ikävystynyt sotamies ja jostain kuului kivikatuun iskevien rautakorkoisten anturoiden tahdikas töminä. Katua pitkin ajeli ajuri päässään ikimuistoinen venäläinen ajurinsilinteri, yllään laajapoimuinen, nukkavieru kauhtana ja sylissään pullea vatsa. Isopäinen, kaarevakalloinen koni asteli vanhaa totuttua käymäjalkaansa. Isäntä ruiskautti aina tuon tuostakin tuulen vietäviksi auringonkukan siemenen pureksittaviksi enää kelpaamattomat kuoret, mutta ruokkoamaton täysiparta sieppasi niistä aina oman osuutensa ja siihen jäivät ne riippumaan kuin takiaiset tappurakuontaloon. Jalkakäytävällä kulki likaiseen esiliinaan sonnustautunut vihanneskauppias, päänsä päällä suunnaton pärevasu. Edempänä riiteli kaksi puolipukeutunutta akkaa kuulijanaan seinään nojaileva, polvistaan retkahteleva, kohtalaisesti juopunut, puseropaitainen mies, ja kadun vastaisessa päässä torkkui hajareisin poliisi kädet selän taakse sovitettuina. Ja kaikkien näiden kasvoille loivat väriläiskiään ikävän kellertäviksi sivellyt talot ja niiden hirvittävällä sinivärillä voidellut ikkunanpielet.
Tuokion katseli Kajava huvitettuna tätä aito venäläistä elämänmenoa, mutta sitten saivat hänen kasvonsa taas vakavamman ilmeen ja hän kääntyi ruhtinas Bjeloserskij-Valikovin puoleen.
— Vai niin, vai evättiin pääsy. Oletteko varma siitä, että keisari itse on antanut käskyn?
Ruhtinas näytti kummastuneelta.
— Niin, tarkoitan, että joku toinen on ehkä voinut antaa sen keisarin nimessä.
— Tosiaankin!
Ruhtinas meni puhelimeen, pyysi yhdistämään jonnekin ja puhui muutaman lauseen.
— Palatsivartioston päällikkö ilmoittaa, että käskyn on hänen majesteettinsa nimessä antanut kenraalimajuri Sheluhin.
— Kuka?
— Kenraalimajuri Sheluhin. Hän on erikoisvaltuutettu ja hänen tehtävänään on vakoilun ja vastavakoilun nuuskiminen ja ilmisaaminen. Hän on täällä ja on ollut kolme eri kertaa keisarin puheilla. Hänen valtuuksiaan on äsken laajennettu ja hän voi tehdä Venäjällä melkeinpä mitä haluaa. Hänen aloitteestaan on suuriruhtinas Igor Pavlovitsh toistamiseen nimitetty toimivien joukkojen ylipäälliköksi. Suuriruhtinas on hänen välikappaleensa. Ja vielä lisäksi Sheluhin on nimitetty eilen koko santarmikunnan päälliköksi erikoistehtävänsä ohella. Tämä virka otettiin minulta mielipidettäni kysymättä.
Kajava nyökkäsi. Sitten kysyi hän:
— Mitenkähän — »aurinko kiertää yhä rataansa ja heittää kultaisia säteitään» — häneenkin?
— Ei. Siihen ette häntä saa. Teillä ei ole tarpeeksi kultaa.
— Miljardi — kaksi — viisi —
— Pyhä Jumalan äiti! Ihminen, oletteko järjiltänne?! Sellaisia summia — oh — päätäni huimaa! — Ei, te laskette leikkiä. No niin — vaikka maksaisitte viisi miljardia, ei Sheluhin sittenkään suostuisi.
— Ymmärrän. Hän haluaa kultaa sekä valtaa ja ne molemmat saa hän vain siinä tapauksessa, että hänen puristetun kouransa sisällä on — Venäjä. Sitä puristaisi hän sitten kuin halaistua sitruunaa. Voin kuitenkin lohdutukseksenne ilmoittaa teille, ruhtinas, ettei kenraalimajuri Sheluhin tule koskaan sitä tekemään, sillä siihen eivät hänen tahtonsa ja tarmonsa eivätkä myöskään elämänpäivänsä riitä.
— Tunnetteko hänet?
— Ehkä.
Taas meni Kajava ikkunan ääreen ja asettui siihen seisomaan, mutta nyt ei hän enää nähnyt kadun elämää, valon ja varjojen leikkiä ja keväistä taivasta. Hänen mielensä oli musta ja mustalta näytti hänestä maailma.
— Ruhtinas, virkkoi hän sitten katsoen puhuteltavaansa tiukasti silmiin, — te joko avaatte meille tien keisarillisiin huoneisiin tänä iltana kello 9 ja saatte siitä viisi miljoonaa ruplaa, tahi teidät hirtetään huomenna kavaltajana.
Ruhtinas näytti lyyhistyvän kokoon.
— Miten, miten te uskallatte puhutella minua noin! valitteli hän koettaen turhaan saada pontta ääneensä ja ryhtiinsä.
— Valitkaa.
— Tämä on teidän puoleltanne raukkamaista —
— Raukkamaista? Hyvä, olkoon niin, mutta se on keino, joka vie päämäärään, ja sinne minä pyrin ja sinne minä myöskin tulen. Saatte kaksi minuuttia aikaa. Viisi miljoonaa tai hirsipuu — valitkaa.
— Suostun, virkkoi ruhtinas puolentoista minuutin kuluttua nöyrällä äänellä. — Entä rahat?
— Ne ovat jo sijoitetut teidän nimellenne Englannin pankkiin. Saatte nostaa ne Lontoossa milloin haluatte huomisesta aamusta alkaen.
— Mutta haluan ne täällä —
— Älkää hullutelko! Mitä teillä on enää tekemistä Venäjällä sen jälkeen kuin keisari on vangittu ja kaikki teikäläiset pyyhkäisty pois kuin joutavat pelinappulat! Vai haluatteko ryhtyä myymään kengännauhoja kaduilla niin kuin erinäiset venäläiset ruhtinaat vuoden 1917 jälkeen tekivät? Tai ehkä siivoamaan roskajoukon mukavuuslaitoksia, niin kuin tekivät erinäiset entiset kenraaliajutantit? Minä en tunne teitä kohtaan minkäänlaista myötätuntoa enkä myöskään sääliä, mutta sen neuvon annan kuitenkin teille, että ensi yönä on teidän paras korjata luunne täältä.
— Mitä — mitä sitten oikein tapahtuu?
— Teidän on myöhä kysyä sitä nyt. Ensi yönä pannaan alkuun Venäjän toinen vallankumous ja lyödään ensimmäinen iso naula sen suurvalta-aseman ruumisarkkuun. Nyt sen tiedätte. Vartionvaihto palatsissa tapahtuu kello 9 ja silloin tulemme vartioon me.
*
Jossakin löi kello yhdeksän. Palatsin suuressa vartiosalissa seisoi komppania keisarillista henkivartiokaartia upseereineen valmiina vaihtamaan vartiot. Komppanianpäällikkö silmäili vielä kerran tarkasti vartioon lähtevän joukon jokaista miestä.
Komppanianpäällikkö oli karjalainen kapteeni Kuisma, joka palveli 110. jalkaväkirykmentissä, mutta joka nyt oli tilapäisesti pukenut päälleen henkivartiokaartin Moskovan rykmentin komean asepuvun. Ja samoin oli koko hänen komppaniansa muotonsa muuttanutta väkeä. Siinä oli vierasheimoisia, salaliittoon kuuluvia upseereja ja sotilaita eri rykmenteistä, olipa kaartilaisiksi puettuja siviilimiehiäkin. Saatuaan muutamassa tyhjässä kasarmissa miehensä puetuiksi asepukuihin, oli Kuisma siekailematta marssittanut joukkonsa keisarilliseen palatsiin, jossa se päästettiin ilman muuta sisään, koskapa hoviministeri, ruhtinas Bjeloserskij-Valikov oli täksi yöksi vaatinut ja järjestänyt vartiomiehistön vahvistamisen kokonaisella komppanialla jonkun hämäräperäisen salaliiton varalta. Entinen vartiomiehistö kuului henkivartiokasakoihin ja mistäpä nämä tunsivat kaartilaisten ulkonäön. Ja tämän komppanian tuli nyt heti vartiopaikoilleen jouduttuaan siepata keisari ja perintöruhtinas sekä kuljettaa heidät takapihalle, jossa umpinaiset vaunut odottaisivat kuljettaakseen vangit varmaan säilöön.
Tämä suunnitelma oli rohkeimpia ja häikäilemättömimpiä, mitä milloinkaan on suunniteltu ja yritetty toimeenpanna.
Kapteeni Kuisma antoi tiukan komennon. Komppania seisoi asennossa ja kapteeni marssi tekemään ilmoitustaan sisäänastuvalle päivystävälle kenraalille. Ilmoitusta tehdessä kääntyivät kapteenin silmät äkkiä kenraalin takana olevaan oveen, sillä siellä seisoi kiivaasti käsillään viittoileva henkivartiokaartin upseeri. Kapteeni ei kuitenkaan ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Silloin astui ovella viittoillut upseeri hiipivin askelin kenraalin taakse, tarttui toisella kädellään hänen kurkkuunsa ja työnsi toisella äärimmilleen hämmästyneen kenraalin selko selälleen avautuneeseen suuhun kohtalaisen puhtaan nenäliinan. Sitten kiskaisi hän pökertyneen kenraalin nurkemmaksi ja retkautti selälleen vartiosalin pöydälle. Viitaten yhä hämmästyneenä seisovan Kuisman luokseen tempasi hän pois tuuhean partansa.
— Kajava!
— Ssh — hiljaa. Tulin varoittamaan. Hetket ovat kalliit. Keisarin vangitsemisyritys on tullut ilmi, en vielä tiedä, miten. Kasakkarykmentti ja tankkirykmentti ovat matkalla tänne. Komenna vartiosto liikkeelle — ehkä ehdimme — keisari on otettava vangiksi. Tiedoita vaarasta miehillesi.
— Perhana!
Muutamin lyhyin sanoin selitti Kuisma tilanteen. Rivit seisoivat liikahtamatta, mutta melkein näkymättömällä nyökkäyksellä ilmoitti itsekukin ymmärtäneensä tilanteen.
— Käännös oikeaan — mars!
Komppania marssi ulos pihamaalle, jossa sen piti jakaantua eri vartioihin. Mutta tuskin oli se ehtinyt keskipihalle, kun sitä vastaan kaikkialta ympäriltä avattiin kiivas tuli. Miehiä kaatui. Toiset heittäytyivät pitkäkseen maahan ymmärtämättä, mitä tehdä. Jotkut alkoivat ampua.
— Takaisin päävartioon! huusi Kuisma. — Meidät on saarrettu!
Miehet alkoivat kuulien yhä sataessa ryömiä ja syöksyä päävartiota kohden, mutta samassa avautuivat rauta-aitauksen portit ja niistä vyöryi pihalle tankkeja, jotka asettuivat päävartion eteen alkaen ampua. Joka puolelta saarrettu komppania makasi maassa laajan linnanpihan keskellä, jossa vain pensaat olivat suojana. Miehiä kaatui yhtä mittaa.
Kajava makasi maassa Kuisman vieressä. Hän tarkasteli onnetonta tilannetta.
— Puolet on jo kaatunut, loput surmataan muutamassa minuutissa, puhui hän. — Antautuminen on sama kuin hirsipuu. Pelimme on pelattu loppuun, Kuisma veliseni, ellei . . .
Hän silmäili tarkkaan linnan leveää keskiovea ja hymyili.
— Tuonne on tuotu oikeita Moskovan henkivartiokaartilaisia, mutta liian vähän. Äkkinäinen syöksy sinne — läpimurto — ylös toiseen kerrokseen ja sieltä keisarin huoneustoon. Meitä on vielä tarpeeksi. Ja ellemme onnistu, on loppu komea, vai mitä, Kuisma? Nopeasti käsky! — Kas niin, pojat — seuratkaa!
Miekka oikeassa ja pistoli vasemmassa kädessään syöksyi Kajava eteenpäin. Viitisenkymmentä miestä seurasi. Saartajien tuli yltyi. Vielä kaatui parikymmentä miestä, mutta sitten tunkeutuivat loput leveästä oviaukosta sisään. Portailla oli kaartilaisia. Nämä ällistyivät ensin nähdessään kapinoitsijain yllä oman asepukunsa, mutta upseerit selittivät kiljuen asian ja saivat miehensä vastarintaan.
— Eteenpäin! huusi Kajava. Ja eteenpäin tunki hänen vähäinen, yhä harveneva joukkonsa. Kaartilaiset pistettiin kuoliaiksi ja joukko syöksyi toiseen kerrokseen. Siellä oli vastassa henkivartiokasakoita ja syntyi uusi, ankara ottelu. Vihdoin oli tie vapaa, mutta ovi oli lukittu.
— Murtakaa ovi.
Miehet heittäytyivät ovea vastaan, mutta se ei hievahtanutkaan. Portaitten syvennyksessä oli raskas marmoripenkki. Miehet syöksivät sen ovea vastaan ja tamminen ovi murtui. Hyökkääjät saivat vastaansa luotituiskun.
— Eteenpäin! huusi Kajava ja syöksyi sisään kuulista välittämättä. Muutamia upseereja ja puolenkymmentä kasakkaa oli huoneessa. Muutamassa minuutissa oli heistä selvitty. Kajava silmäsi ympärilleen. Vain kapteeni Kuisma ja kahdeksan muuta seurasi häntä. Mutta Kuisma oli kalmankalpea ja nojasi seinään. Toisella kädellään piteli hän rintaansa.
— Minun pelini on pelattu, Kajava, sai hän vaivoin sanotuksi. — Sano terveiseni ja — — ja tehkää koko Karjala vapaaksi. — Olisin — tahtonut — sen päivän — — nähdä —
Viimeiset sanat tulivat heikkona kuiskauksena. Pää retkahti rintaa vasten ja loppu oli tullut. Entisten runolaulajain jälkeläinen oli lähtenyt isiensä luokse. Miehet laskivat hänet hellävaroen kylmälle marmoripermannolle. Kajava katseli häntä ilmettään muuttamatta, mutta silmännurkassa kiilsi kyynel.
— Alhaalta hyökätään! huusi lähimpänä ovea ollut mies.
Kajava riensi sinne. Kokonainen komppania nousi jo portaita ylös.
— Kuusi teistä jää pidättämään hyökkääviä ryssiä ja kaksi seuraa minua, määräsi hän. — Eteenpäin!
Kuusi selvään kuolemaan tuomittua asettui ovelle myydäkseen henkensä mahdollisimman kalliista. Kajava ampui vastapäisen oven lukkoon ja ovi avautui. Taas ryöppysi vastaan kuulatuisku. Neljä vapisevaa upseeria tyhjensi pistolinsa. Kajava kävi miehineen heidän kimppuunsa ja heidät nujerrettiin.
— Eteenpäin! oli Kajava juuri huudahtamaisillaan, kun hän kuuli korinaa vierellään. Toinen hänen miehistään, kaukasialainen, vaipui kuolevana permannolle ja toinen, siperialainen, oli jo kuollut. Takaa kuului yhä lähenevän taistelun melu. Kun Kajava heitti katseen ovien läpi taaksensa, huomasi hän ovelle jätetystä kuudesta miehestä vain yhden olevan enää pystyssä ja ampuvan vimmatusti.
— No, yksin sitten, hymähti hän ja tunki pistoliinsa uudet kuulat. — Eteenpäin!
Taas aukeni oven lukko pistolin pamahtaessa. Kajava syöksyi eteenpäin ja pysähtyi sitten äkkiä. Hän huomasi olevansa ylellisen loistavasti sisustetussa huoneessa. Huoneen toisessa päässä seisoi keisari Pietari IV ja hänen vieressään nainen, jonka Kajava arvasi ruhtinatar Tauritskajaksi. Hieman kauempana oli perintöruhtinas ja muutamia upseereja, joita Kajava ei ehtinyt tarkemmin silmäilemään.
— Antautukaa, teidän majesteettinne, huusi Kajava kohottaen pistolinsa ja tähdäten suoraan keisariin.
Vastaukseksi kuului vain ilkkuva nauru, joka tuli upseeriryhmästä. Ja kun Kajava kummastuneena katsahti sinne, näki hän kenraali Sheluhinin lähestyvän muutamia askelia ja kumartavan ivallisesti. Silloin loppui Kajavan itsehillintä. Hän käänsi pistolinsa suunnan ja ampui verivihollistaan kohden koko laukaussarjan. Mutta Sheluhin seisoi vain paikallaan ja nauroi ja nauruun yhtyi jo keisarikin.
Kajava siveli päätään selvittääkseen ajatuksiaan. Näkikö hän ilkeää unta — oliko hän hullu — miten nauroi yhä Sheluhin, johon hän oli ampunut kymmenen kuulaa — läheltä? Miten — miten — — —
Ovi takana reväistiin selko selälleen ja sisään syöksyi kaartilaisia. Kajava yllätettiin paikallaan ja kaartilaisjoukko piteli häntä kuin pihdeissä. Hän ei yrittänytkään vastustaa, sillä yhä pyöri hänen ajatuksissaan äskeinen kumma tapahtuma.
Jotakin välähti huoneessa. Se oli kuin heikko heijastus, mutta se selvitti Kajavan ajatukset. Keisari seurueineen ja Sheluhin myöskin olivat täydessä turvassa huoneen toisella puolella, sillä välillä oli lasiseinä, kristallinkirkasta, murtumatonta, kuulan läpäisemätöntä panssarilasia! Kajava hymähti katkerasti huomatessaan tämän vasta nyt.
Hänen kätensä sidottiin vahvoilla nuorilla.
— Tuokaa tänne, kajahti keisarin ääni.
Sivulla oleva lasiovi avattiin ja Kajava seisoi keisarin edessä. Hän oli jo saavuttanut täyden tasapainonsa. Keisari silmäili häntä tarkkaavasti ja Kajava tarkasteli keisaria.
— Minä olen nähnyt sinut ennenkin, ärähti keisari. — Missä?
— Työhuoneessanne Tambovassa silloin kuin teidän majesteettinne otti armossaan vastaan keisarillisen sotilasasiamiehen, eversti, kreivi von Langenburgin.
Keisari rähähti nauramaan.
— Ei ollut hullumpi kepponen. On oikeastaan vahinko, että sinut pitää nyt hirttää.
— Välttämättä, teidän majesteettinne, puuttui puheeseen Sheluhin. — Pidän huolen, että se tehdään tällä kertaa aikanaan, hä-hä-hä, lisäsi hän sitten Kajavaan kääntyen.
— Ketkä ovat rikostoverisi? kysyi keisari.
— Heitä oli paljon. Toistasataa miestä, vastasi Kajava.
— Toistasataa! innostui Sheluhin. — Sinun, konna, on sanottava heidän nimensä, jokaisen, suomalaissikiö. Kyllä kiristän sinulta tunnustuksen — hä-hä-hä —
— Aivan turhaa, sillä luulen, että he ovat kaikki kuolleet, vastasi Kajava.
— Häh? Kuolleet?
— Niin, koko mukanani ollut komppania.
Henkivartiokaartin komentaja puuttui puheeseen.
— Teidän majesteettinne, vanki puhuu totta. Koko valepukuihin puettu komppania on kuollut. Teidän majesteetillenne järkähtämättä uskolliset, mutta tästä katalasta yrityksestä raivostuneet sotilaani surmasivat haavoittuneetkin.
— Hyvä on, Kondradjev. Koroitamme salaliiton ilmisaaneen kenraalimajuri Sheluhinin kaksi arvoastetta eli jalkaväen kenraaliksi. Sinut kenraalimajuriksi, Kondradjev. Ja sinut, lurjus, lisäsi hän Kajavaan katsoen, — sinut koroitamme me hirsipuuhun. Onko Valikov jo vangittu?
— On, teidän majesteettinne.
— Hyvä. Viekää vanki ulos.
Kajavaa lähdettiin kuljettamaan pois. Hän oli jo tullut ovelle, kun keisari käski tuoda hänet takaisin.
— Sano, suomalaispenikka, milloin sinä luulet tämän sodan päättyvän?
— Ensi kuussa, Jermolai Paulovitsh Babushkin, vastasi Kajava.
Läsnäolijat liikahtivat syöksyäkseen pyhyyden loukkaajan kimppuun, mutta kädenliikkeellä pysäytti keisari heidät paikoilleen.
— Miksi luulet niin, suomalaissikiö? kysyi keisari kulmiaan rypistäen.
— Siksi, Jermolai Kirschbaum, että sotajoukkosi on silloin tuhottu ja sinä et enää istu Venäjän valtaistuimella.
— Miksi en istu?
— Siksi, että valtaistuimesi on silloin kaadettu nurin.
— Kuka sen kaataa?
— Ne, jotka kostavat kaatuneen komppanianikin puolesta. Varo, Jermolai Babushkin, joka nimität itseäsi Venäjän keisariksi, sillä kirves on jo pantu puun juurelle ja siihen tarttuvat nyt miljoonat kädet. Sinut ja sinun sukusi ja koko sinun roskajoukkosi hakataan pois. Ja sinut on oma kansasi koroittava yhtä korkealle kuin sinä nyt tahdot minut koroittaa — hirsipuuhun.
Taas liikahtivat läsnäolijat käydäkseen käsiksi rohkeaan mieheen, mutta keisari käski heidän pysyä alallaan. Hän katseli edessään seisovaa suomalaista tutkivin katsein ja hänen kasvoillaan näkyi sisällisen levottomuuden selviä oireita. Sitten kovenivat kasvojen piirteet ja silmät kiiluivat.
— Viekää vanki pois. Hänet on hirtettävä ennen aamun koittoa.
Ivallista hymyään hymyillen katsahti Kajava vielä kerran keisariin ja marssi sitten pois vartijainsa keskellä samaa tietä kuin oli tullutkin. Kuollut komppania reunusti tietä. Marmoripermannolla makaava runolaulajain jälkeläinen näytti katselevan häntä kysyvästi puoliavoimilla silmillään.
— Oliko yrityksemme turha, kysyt, Kuisma? virkkoi Kajava itsekseen. — Ei, ei se ollut turha. Veremme kostetaan — ja kostoa on maailma hämmästyvä.
Yön pimeys näytti jättävän tilaa usvaiselle aamulle.
Vankilan pihamaalla seisoi tiukasti suljetussa neliössä kaksinkertainen kaartilaisrivi. Yksinäisestä lyhdystä tuleva, sinne ja tänne heilahteleva valo muodosti kummallisia, epätodellisia kuvioita. Neliön keskellä törrötti kaksi hirsipuuta ja niiden juurella hääri hitain liikkein pitkiin viittoihin puettuja haamuja. Kaksi haamua seisoi liikkumattomina. Kun lyhdyn valo sattui heihin, näkyivät entisen hoviministerin, kenraaliajutantin ja ruhtinaan Bjeloserskij-Valikovin kelmeät, kauhun vääristämät piirteet. Hänen silmänsä tuijottivat mielipuolen tylsällä katseella edessä olevaan hirsipuuhun ja siinä riippuvaan silmukkaan. Vain silloin tällöin värähtivät silmäluomet ja katse kääntyi vierustoveriin ja samalla pääsi aina huulilta heikko vaikerrus. Ruhtinas odotti kavaltajan palkkiota.
Vierustoverina seisoi majuri Arvo Kajava. Hän odotti kiinnijoutuneen vakoojan palkkiota. Hänkin katseli hirsipuuta ja silmukkaa, mutta hänen piirteensä olivat rauhalliset ja kylmät eikä katse värähtänyt. Mutta kuitenkin vaadittiin siihen hänen lujan tahtonsa äärimmäistä ponnistusta. Ei häntä rasittanut pelko eikä lamauttanut kauhu, mutta hänen ruumiinsa voimat olivat lopussa. Kenraali Sheluhin oli kiduttanut ja rääkännyt häntä koko yön ja tämä kamala tahdonlujuuden ja ruumiillisen tuskan koetus oli vienyt voimat. Mutta loppuun saakka tahtoi hän säilyttää ylpeän ryhtinsä. Hän ei suonut viholliselleen sitä tämän himoitsemaa tyydytystä, että olisi osoittautunut heikoksi. Hän tahtoi olla voittaja kuollessaankin.
Kuollessaan? Niin, niin kai. Sotilaat — ja tällä kertaa ehdottomasti luotettavat sotilaat — vartioivat teloituspaikkaa, siitä oli Sheluhin pitänyt huolen — ja kysymyksessä olivat enää vain muutamat harvat minuutit. Oli siis jätettävä tämä maailma, kuoltava vakoojan kunniaton, mutta samalla velvollisuutensa täyttäneen miehen kunniakas kuolema.
Näitä ajatteli Kajava. Ja samalla onnetonta, suruihin ja kovaan kohtaloonsa sortunutta vaimoaan, jota hän piti jo kuolleena. Miksi koetellaankaan toisia niin kovin . . .
— Nyt et pelastu käsistäni — hä-hä-hä, röhisi kaiken varmuuden vuoksi vielä teloituspaikallakin oleva Sheluhin. — Et, et, suomalaissikiö, et millään — hä-hä-hä —
— Sinä et ole vielä minua hirttänyt etkä hirtäkään, roisto, vastasi Kajava niin rauhallisella ja ylenkatseellisella äänellä, että Sheluhin raivoissaan puristi pitkät ja likaiset kyntensä syvälle lihaan.
Kajavan mieleen johtuivat sanat, jotka muuan vento vieras aliupseeri oli hänelle yöllä salaa kuiskannut: »Ystävät valvovat ja pelastus tulee aikanaan.» Hän oli odottanut pelastusta, mutta sitä ei ollut kuulunut. Ja nyt näytti sen tulo auttamattoman myöhäiseltä. Kymmenen minuutin kuluttua alkaisi jo hänen ruumiinsa kylmetä. Hän heräsi mietteistään, kun hänen takkinsa reväistiin auki ja kaula paljastettiin. Vierustoverille tehtiin samoin.
— Bjeloserskij-Valikov ensin, määräsi Sheluhin.
Kavaltaja vaipui polvilleen ja voihki armoa. Kajava katseli häntä kylmästi. Kavaltajan kohtalo ei koskenut häneen vähääkään.
Ruhtinas alkoi huutaa ääneensä, mutta hänen suunsa tukittiin vaatteella. Pyöveli apulaisineen laahasi hänet korokkeelle, pani silmukan kaulaan ja potkaisi korokkeen kumoon. Usvaisessa aamuyössä potki tyhjää ilmaa kaksi jalkaa . . .
Kajava sulki hetkeksi silmänsä. Jalat potkivat niin omituisesti. Missä olikaan hän aikaisemmin nähnyt jotain samanlaista? Missä kummassa? — Niin, Pestravkassahan se olikin, hotellissa. Siellä oli torakka, pyhä eläin, heiluttanut tuntosarviaan ihan samalla lailla seinänraosta katsoessaan.
Kajava hymähti. Mokomia ajatuksia viimeisellä hetkellä! Mutta oliko hetki viimeinen? Oli, oli se, mutta sittenkin . . . Ja taas näytti elämä niin ihanalta kaikista tuskistaan ja koettelemuksistaan huolimatta ja paluu elämään niin houkuttelevalta . . .
Kajava aukaisi silmänsä. Jalat eivät enää potkineet tyhjää ilmaa . . .
— Toinen, virkkoi Sheluhin. Sitten tunki hän naamansa aivan Kajavan eteen ja nauroi vielä kerran pirullista nauruaan.
Pyöveli aikoi sitoa Kajavankin suun kiinni, mutta hän työnsi likaisen vaatteen syrjään. Sheluhin salli tämän tapahtua, sillä yhä odotti hän suomalaisen huulilta kauhun parahdusta.
Vakavin askelin nousi Kajava korokkeelle. Pyöveli tahtoi panna silmukan hänen kaulaansa, mutta Kajava työnsi hänet taas luotaan ja asetti itse silmukan kaulaansa. Pyöveli varustautui potkaisemaan korokkeen alta.
Kajava piti vielä kiinni silmukasta, kun hänen korviinsa kantautui ääni, joka sai hänet säpsähtämään. Se oli kuin kaukaista, hyvin heikkoa surinaa, mutta hän tunsi sen, olisi erottanut sen tuhansista.
Pyöveli potkaisi korokkeen nurin. Kajava riippui ilmassa ja silmukka kaulassa alkoi kiertyä yhä tiukemmalle. Silloin loi hän katseensa ylöspäin ja siellä, jo vaalenevaa yötaivasta vasten häämötti suuri, musta varjo. Ja siitä laskeutui nopeaa vauhtia alaspäin, suoraan häntä kohden toinen silmukka. Yli-inhimillisellä ponnistuksella repi hän hirttonuoran kaulastaan, roikkui hetken sen varassa ja sai sitten kiinni toisesta silmukasta. Hän tarrautui siihen kiinni kaikilla jäljellä olevilla voimillaan ja kohotessaan nopeasti yläilmoihin kuuli hän kaukana allaan kenraali Sheluhinin raivokkaat sadatukset ja kiireellisiä komentoja. Kuulia suhahti hänen päänsä vieritse, mutta hän ei kiinnittänyt huomiotaan niihin. Hän seurasi silmillään vain välimatkan lyhenemistä hänen ja ylhäällä olevan aluksen välillä. Ja kun voimakkaat kädet vihdoinkin kiskoivat hänet suomalaisen lentosukeltajan pohjaluukusta sisään, vaipui hän voimattomana aluksen pohjalle.
Kun Kajava avasi jälleen silmänsä, oli jo täysi päivä. Hän katseli ihmeissään ympärilleen, tunsi lentosukeltajan tutun päällikönhytin ja näki edessään nuoret, hymyilevät kasvot.
— L. S. 150:n päällikkö, yliluutnantti Pälvi ilmoittautuu herra majurin käytettäväksi. Tässä on herra majurille suljetut määräykset, jotka olen saanut käskyn jättää herra majurille heti tavattuani. Olen iloinen, että tulimme oikeaan aikaan.
— Epäilemättä oikeaan aikaan, ei sekuntiakaan liian aikaisin. Mistä tiesitte —?
— Ystävänne täällä olivat ilmoittaneet asiasta. Olin aluksellani lähellä rajaa tiedustelumatkalla ja sain määräyksen lähteä avuksi nopeimmalla vauhdilla.
Kajava oli jo murtanut auki kuoren ja luki saamiaan määräyksiä. Niissä tiedoitettiin tataarien ja kaukasialaisten nousseen kapinaan ja hänet määrättiin toistaiseksi yhdysupseeriksi kaikkien tataarien päällikön luo. Ja samalla matkalla oli hänen erinäisissä salaisissa tehtävissä kohdattava Turkin yleisesikunnan edustajat.
L. S. 150 kulki jo Kaspianmeren pohjoisrantaa Kajavan herätessä. Hän silmäili ympärilleen. Alus kulki melkoisen matalalla ja hitaasti ja sen keulassa, kupeilla ja sivuissa riippui outoja lippuja. Hän katseli niitä tuokion oudoksuen, mutta sitten muisti hän: nehän olivat mongolilippuja, mustakeltaisia, ja kussakin niissä oli punainen ympyrä, itsensä Dsungar Khanin, kaikkien tataarien ja mongolien suurkaanin, kuninkaan ja keisarin, peloittava tunnusmerkki. L. S. 150 oli matkalla Dsungar Khanin päämajaan, jonka piti sijaita Kysyl Rain kylässä Tokrau-joen varrella Balkhas-järven pohjoispuolella.
Dsungar Khan? Hänestä ei maailma tietänyt, mutta mongolit, joihin luemme tässä myöskin kaikki tataarit, tiesivät. Salaperäisenä taruna kulki hänen nimensä heidän tarinoissaan. Se mainittiin vain kuiskaten ja tarkkaan ympärille katsoen, ettei vain vieras korva sitä kuulisi. Dsungar Khan oli olento, josta kaikki mongolit puhuivat, mutta jota ei kukaan ollut nähnyt. Mutta hänen olemassaoloonsa ja aikanaan tapahtuvaan ilmestymiseensä luotettiin vuorenlujasti. Hänen, Tshingis Khanin suoranaisen jälkeläisen, oli täytynyt, samoin kuin isiensäkin monien kymmenien miespolvien ajan, piileskellä jossain näkymättömissä ja saavuttamattomissa. Kajava oli puhellut hänestä kymmenen kansan salaliittoon kuuluvien nuorien mongolien kanssa ja kaikki olivat he kivenkovaan väittäneet hänen pian ilmestyvän näyttämölle ja ryhtyvän täyttämään perintötyötään: kansansa kovan kohtalon kostoa ja sen nostamista alennustilastaan itsenäisyyteen, valtaan, maailmanvaltiuteen . . . Ja puhuessaan maailmanvaltiudesta, Tshingis Khanin, Kublai Khanin ja monen muun tuhatvuotisista suurtöistä, olivat nuorten mongolien puheet saaneet haaveksivan sävyn. Ne teot uusittaisiin vielä kerran — silloin kuin Dsungar Khan kutsuisi kansaansa ja viittaisi kädellään länteen, esi-isien poluille.
Kajava oli kysynyt tätä asiaa ystävältään Asmai-Darjanovilta. Tämä oli vain hymyillyt ja vastannut:
— Dsungar Khanin tarina kannustaa mongoleja uneksimaan suurista teoista. Ja vain silloin kuin niistä uneksitaan, vain silloin voidaan niitä tehdäkin. Salaperäisellä olennolla on suuri vaikutus kansani herkkään mieleen. Se on hyvä, sillä se saa heidät tarttumaan aseisiin kutsuttaessa.
Ja nyt oli salaperäinen Dsungar Khan kutsunut kansaansa ja kansa oli hänen kutsuaan kuullut.
L. S. 150 nousi korkeammalle. Kaukana maaperässä liikkui vähäisiä ihmisjoukkoja. Ne näyttivät naurettavan lapsellisilta. Kajava hymähti niiden puuhille. Sitten loi hän katseensa kauas eteenpäin, jossa siinsi korkeita vuoria ja vuolaita jokia. Ja siellä kaukana näki hän näyn: kymmenin- ja sadointuhansin tulivat ne taas esiin kätköistään, villit armeijat. Tulivat seuduilta, joista olivat aina ennenkin lähteneet: Syr-Darjan ja Amu-Darjan jokilaaksoista, Aral- ja Balkhas-järvien seuduilta, vuorilta ja aroilta, ikivanhalta Altailta ja sen takaa, Mongoliasta. Ne kiersivät taas Kaspianmeren pohjois- ja eteläpuolitse ja yhtyivät jälleen voittamattomaksi kultaiseksi laumaksi, joka vyöryi syvälle Venäjän maahan estämättömänä, pysäyttämättömänä kuin kohtalo itse . . .
Ja erään etumaisen sotakoneen harjalla seisoi välkkyvä miekka kädessään mies. Hän viittasi miekallaan länteen ja hänen piirteensä näyttivät omituisen tutuilta . . .
— Luulen, että tulemme pian perille, virkkoi yliluutnantti Pälvi.
Kajavan näky haihtui. Jäljelle jäi vain kaukana sinertävä vuoristo ja sen yläpuolella leijaileva pilvi, jonka auringonsäteet kultasivat.
Alhaalla maassa näkyi kylä ja sen ympärillä telttoja ja sotajoukkoja. L. S. 150 alkoi laskeutua niitä kohden.
Aluksen laskeutuessa silmäili Kajava sotilaita uteliaasti. Heidän pukunaan oli Venäjän armeijan tavallinen kenttäpuku, josta oli karsittu vain pois arvo- ja aselajimerkit ja asetettu sijaan uudet, joissa kaikissa oli Dsungar Khanin punaiset ympyrät. Asestus oli täysin nykyaikainen.
Sanaakaan puhumatta katsoivat mongolit aluksen laskeutumista. Kajava astui maaperälle ja kysyi Dsungar Khania. Nuori upseeri osoitti kädellään jurttaa, joka oli muita korkeampi ja komeampi. Sen ympärillä liehuivat keihäsvarsiin pistetyt viirit, samoin kuin ne olivat liehuneet jo Tshingis Khanin aikana.
Upseerin seuraamana käveli Kajava teltalle. Vartioston päällikkö kysyi hänen asiaansa ja hän selitti sen. Jurtan oviaukon kahden puolen seisovat vartiomiehet tekivät kunniaa ja Kajava astui sisään kohtaamaan salaperäistä olentoa, kansansa kostajaa, Tshingis Khanin jälkeläistä.
Komeasti sisustetussa jurtassa istui selin häneen tavallisessa sotilaspuvussa mies, joka allekirjoitti papereita, joita muuan upseeri hänelle ojensi. Puolenkymmentä muuta korkeampaa upseeria seisoi äänettöminä jurtan seinustoilla.
Kajava pysähtyi ja odotti. Hänestä tuntui kaikki niin oudolta ja epätodelliselta. Ja tuo yksinkertaisessa puvussa oleva mies, oliko hän tosiaankin salaperäinen Dsungar Khan?
Kirjoittaja viittasi kädellään. Upseerit kumarsivat syvään ja poistuivat. Ja sitten virkkoi syvä bassoääni, joka sai Kajavan vavahtamaan, varsin tavalliset sanat:
— Tervetuloa, Kajava. Mitä sinulle kuuluu?
Mies kääntyi ja Kajava huomasi seisovansa ystävänsä Asmai-Darjanovin edessä.
— Mi-mitä —? sammalsi hän.
— Olen Dsungar Khan, ystäväiseni. Istukaamme ja puhelkaamme.
Dsungar Khanin vieressä seisoen katseli Kajava sotajoukon liikkeellelähtöä. Hän tiesi, että tämä oli vain osa mongoliarmeijasta ja että toiset osat olivat jo vallanneet yllättämällä maan aina Uraalinjoen länsipuolelle saakka. Sinne lähti nyt tämäkin osa. Dsungar Khan aikoi muuttaa päämajansa Balyktaan lähelle Saratovia ja Volgaa — Venäjälle.
— Sikäläisetkin tataarit aina Krimille saakka ovat nousseet kapinaan. Sotavoimani käsittävät lähes miljoonan miestä. Siperia on julistautunut itsenäiseksi ja Ukraina samoin. Karjalaiset, inkeriläiset ja syrjäänit odottavat vuoroaan. Kymmenen kansan salaliitto on tehnyt tehtävänsä.
Kajava katseli armeijan ohimarssia mietteissään. Ei näkynyt entisten mongolien takkuisia hevosia, ei kameeleja eikä mitään alkuperäisiä sotavehkeitä. Venäläisiltä otetut tankit jyrisivät ja ilmassa kiitivät risteilijät ja panssarilaivat. Mutta armeija oli melkein sama kuin Tshingis Khanin aikoina. Kulmikkaista, kellertävistä, arojen auringon polttamista ja pölyn likaamista kasvoista katselivat puolivillien paimentolaisten terävät silmät ja ilman täyttivät hurjat huudot. Tankkiensa päällä istuen tervehtivät arojen pojat näin johtajaansa, Dsungar Khania.
Tuhannet ja taas tuhannet kulkivat ohi, mutta yhä oli leveä jono katkeamaton. Sen loppua ei näkynyt.
— Kun tämä uusi keltainen lauma pääsee temmeltämään Venäjälle — ja se pääsee, sillä sen katseessa asuu kostonhalu ja voitonvarmuus ja se tahtoo saavuttaa isiensä maineen — silloin on Venäjä hukassa. Asettavatko nämä puolivillit taas kahdeksi vuosisadaksi kantapäänsä venäläisen niskalle ja pakottavatko ne hänet suutelemaan saappaansa kärkeä? — Venäjä on hukassa.
— Katsohan, ystäväni, virkkoi Dsungar Khan ikään kuin tietäen Kajavan ajatukset, — on olemassa syyn ja seurauksen laki. Satoja vuosia on Venäjä orjuuttanut muita kansoja — siinä on syy. Nyt tulemme me, mongolit, kaukasialaiset, ukrainalaiset, siperialaiset, suomensukuiset kostamaan tulella ja miekalla — siinä on seuraus. Ja nyt täytyy Venäjän vihdoinkin oppia tuntemaan syyn ja seurauksen laki, jota se ei ole vielä milloinkaan laiksi tunnustanut.
Majuri Kajava oli jo palannut salaiselta matkaltaan Turkkiin. Nyt oli hänet lähetetty erikoisissa tehtävissä rintamalle ja hän istui parhaillaan eversti Karhumaan maanalaisessa luolassa eli »karhunpesässä», kuten sitä yleisesti nimitettiin, kun langaton antoi merkkejään ja hänet kutsuttiin puhelimeen.
Ylipäällikön käskystä ilmoitti hänen ajutanttinsa, että majurin oli jälleen lähdettävä matkoille. Lentosukeltaja tulisi yöllä häntä hakemaan ja toisi ohjeet muassaan. Sen voi ajutantti kuitenkin sanoa, että matka koskisi Vienaa ja Aunusta ja kestäisi vain lyhyen ajan.
— Eipä näytä minun pääsystäni taisteluun tulevan mitään, naurahti hän puolittain leikillisesti, puolittain katkerasti pantuaan pois kuulotorven. — Kenraali on kyllä luvannut, mutta —
— Jos kenraali on kerran luvannut, niin tulee siitä tosi, vakuutti eversti Karhumaa. — Tulee varmasti.
Puhe kääntyi kaikenlaisiin asioihin ja kierteli sinne ja tänne, niin kuin se joutohetkinä kiertelee. Keskipisteenä oli sota, sen valot ja synkät varjot ja kaikki ne tuskat ja murheet, joita se yksilöillekin tuottaa.
— Tunnen rykmentissäni monta tarinaa. Eräs, joka on saanut paljon kärsiä, on majuri Partio. Perhe löydettiin piilopirtistä ja murhattiin jo ensimmäisenä sotayönä ja koti poltettiin. Mies oli menettää järkensä, mutta parani sentään. Ja monta on muuta samanlaista tapausta, lukemattomia.
Vierestä kuului syvä huokaus. Eversti oli katsellut pitkin piipunnysänsä vartta, mutta käännähti nyt ja näki Kajavan istuvan pää käsiensä varassa.
— Niinpä niin, tavallaan kävi siten sinullekin, poikaseni. Hääiltana täytyi sinun jättää vaimosi. Kuulin, että hänet oli viety Venäjälle.
— Niin on asia. Näin hänet kerran Pietarissa, seurasin hänen jälkiään Sheluhinin maatilalle, mutta sitten katosivat kaikki jäljet. Missä hän nyt on, sitä en tiedä. Eikä tienne kukaan. Kai kuollut, murtunut murheeseen ja kärsimyksiin, tai — murhattu. Häväisty ja murhattu. Ystäväni Venäjällä ovat luvanneet hänet pelastaa. Lupaus on vain lupaus. En usko vaimoni enää milloinkaan palaavan.
— Kas niin, poikaseni — kadonnut ei ole vielä kuollut. Ei pidä heittää kirvestä järveen. Kolme vankkaa poikaani on tämä sota jo minultakin vienyt, kotini on tuhkana, olen kuin oksaton kelohonka, mutta en sure. Iloitsen, että ovat kunnialla kaatuneet. Olen jo vanha mies, mutta sinä olet nuori, elämä on edessäsi — toivo ja ole vahva.
Karun ja jylhän everstin sanat olivat harvinaisen lämpimät. Kajava kohotti päänsä.
— Setä on oikeassa, ei pidä heittää kirvestä järveen. — Minne lienee joutunut pikku Kerttukin, lapsi poloinen?
— Mikä Kerttu?
— Vaimoni nuori sisar, Savikummun toinen tytär.
— Savikummun — Savikummun? — Hoi, Kärnä, tulehan tänne!
Vääpeli Kärnä, »Varjoksi» nimitetty, asui etumaisessa luolassa, joka samalla teki eteisen virkaa, ja tuli nyt selkä köyryssä sisään, sillä ovi näytti olevan tehty vain lapsia ja keskenkasvuisia varten.
— Kuule, missä minä olen kuullut puhuttavan Savikummusta? tiukkasi eversti.
— Ka, toisella viikollahan tuosta puhuttiin, taisi olla perjantaina.
— Missä?
— Ka, tuolla metsäpirttiläisten kämpän luona. Se vanha pakanahan se siitä puhui, ja herra eversti kuunteli sivumennen.
— Mikä pakana?
— Ka se, joka kirosi joka toisen sanan kivijalaksi ja katsoi ryssiä yhtä rakkaasti kuin raittiusetsivä pirtupulloa. Se toisjalkainen tai liikkaava, Pekaksi sitä sanottiin.
— Olisiko Talli-Pekka täällä? ihmetteli Kajava.
— Kärnä, missä se mies nyt on? jatkoi eversti.
— Ka, metsäpirttiläisten kämpässä kai. Lyöttäytyi niihin ja ne ottivat, se kun on mukava puheissaan.
— Hommaa mies tänne, Kärnä, äläkä siinä saarnaa. No, joutuin.
— Ka, johan tässä mennään, herra eversti — mennään —
Puolituntisen kuluttua sysi Kärnä sisään karhunpesään itsensä Savikummun Pekan. Tämän silmät äkkäsivät heikossa valaistuksessa ensiksi Kajavan ja hän jäi hetkiseksi seisomaan suu auki. Sitten roppasi hän muitta mutkitta kättä ja murahti hyvän mielen höyryssä:
— Katsohan perhana, kun nuori isäntäkin on vielä elossa!
Sitten vasta huomasi hän everstin ja rupesi hommaamaan sotilaallisempaa tervehdystä.
— Käpälä tänne vain, yhtä hyviä miehiä tässä ollaan kaikki, naurahteli eversti. — Ja istukaa, tuossa multapenkillä on tilaa. No, mitä te puuhailette?
— Palvelen.
— Missä?
— Herra everstin rykmentissä.
— Ettehän te voi kunnolla kävelläkään, juoksusta puhumattakaan.
— Ei näin paikoillaan olevan tykkimiehen tarvitsekaan kävellä. Sen kun ampua täräyttää vain, kun näkee ryssän, penteleen —
— Oikein. Tuossa on tupakkaa.
— Eipä ole pitkään aikaan nähtykään sitä Luojan viljaa, pahalaista.
Pekka kouraisi tupakkaa kovettuneisiin hyppysiinsä, löysi likaisen sanomalehden palasen ja kiersi kätevästi sätkän.
— No Pekka, puuttui puheeseen Kajava, joka oli huvitettuna kuunnellut everstin ja Pekan tuttavuudentekoa, — missä on Kerttu neiti?
— Kerttu neitikö —? Ka, tallessa tietysti. — Se oli aika tyttö, kun se könisti sen kenraalin, vietävän.
— Minkä kenraalin?
Pekka kertoi Savikummun onnettomuuden päivän tapaukset.
— Ja isänsä puukon sieppasi seinältä ja iski juurta myöten sen sian rintaan. Siinä on vasta reilu tyttö. Minä kyttäsin puutarhassa päästyäni vapaaksi tallin nurkasta — johon ne syötävän siat olivat minut heittäneet köytettynä — huonosti, hiton huonosti köytettynä, oikeata ryssän työtä, ja heitin silmukan vahtiryssän kaulaan — se ryökäle ei enää mukissut yhtään — arvasin koko sievän puuhan ja vein tytön metsään piiloon. Sitten menin kyttäämään nuorta rouvaa ja näyttikin se olevan helppoa puuhaa, kun se eversti Nahimohvi — se on helvetin reilu mies — vielä auttoi ja aikoi päästää rouvan karkuun ensin pelastettuaan rouvan sen saatanan roiston käsistä —
— Minkä roiston?
— Ka, eversti Seluhiinin, sen itsensä pääpirun. Kunhan minä joskus saan sen luihunaaman käsiini, niin omin käsin kuristan, jumal’aut —
— Sitten?
— No, sitten se Seluhiini vei nuoren rouvan ilmalaivaan ja sen tien meni.
— Totta. Ja Kerttu neiti?
— Hänet vein, kun se Kanervasuon piilopirtti näytti epävarmalta, Kelokorven piilopirttiin, ja siellä on edelleenkin. Eivät ne ryssät sitä vielä tällä syömisellään löydä eivätkä ikänään, perkuleet.
— Sitten?
— Ka, sitten tulin tänne ja rupesin tykkimieheksi ja tapeltu on ja tapettu niitä sakramenskatun punapartoja ensi hätään. Opiksi seuraaville. Kun nyt vain sattuisi —
— Mitä sattuisi?
— No, se perkele osumaan kouriini, se pääpiru.
— Luuletteko osuvan? kysyi eversti, jota oli huvittanut Pekan puheen laatu ja varma esiintyminen.
— Totta kai, osuu se vielä. Sellainen on minulla tunne. Näillä kourilla se on nutistettava, ei se muuten kelpaa kotiinsakaan, helvettiin.
Pekka ei puhunut turhia. Sheluhin oli tapaava kohtalonsa.
Kajavan mieli oli helpottunut everstin sanoista ja pikku Kertun pelastumisesta.
Yön tullen nousi hän nuoratikkaita myöten lentosukeltajaan ja lähti. Mutta tuskin oli päästy sadan metrin korkeuteen, kun huomattiin neljä sammutetuin valoin pohjoisesta päin tulevaa vihollisen ilmaristeilijää. Huomattuaan lentosukeltajan aikoivat nämä ensin paeta, mutta nähtyään sen olevan yksin kääntyivät päin ja alkoivat taistelun.
Taistelu kesti parikymmentä minuuttia. Kaksi ilmaristeilijää putosi maahan räjähtäen, yksi laskeutui vioittuneena räjähtämättä ja neljäs pääsi pakoon.
Lentosukeltaja oli jo menossa omille teilleen, kun majuri Kajava kutsuttiin puhelimeen. Eversti Karhumaa halusi puhutella.
— Tulehan vielä tänne alas, täällä on sinulle jotakin, sanoi eversti. — Kyllä sinun on tultava, lisäsi hän Kajavan estellessä ja viittaillessa saamaansa käskyyn.
— Onko meillä aikaa, yliluutnantti? kysyi Kajava aluksen päälliköltä.
— Tunti korkeintaan, herra majuri.
Laskeuduttuaan alas tapasi Kajava everstin, joka tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet erääseen suurempaan maanalaiseen suojakammioon. Kammio oli täynnään ryssiä ja keskilattialla seisoi punapartainen venäläinen kenraali, jota Pekka vartioi kourassaan ojennettu pistoli.
Kajava seisoi silmäkkäin kenraali Sheluhinin kanssa.
Kun kolmas risteilijä oli pudonnut maahan, olivat suomalaiset heti sen kimpussa ottamassa miehistöä vangiksi. Pekka oli mukana. Äkkiä päästi hän kovan mörinän ja syöksyi muutaman pitkän ryssän kimppuun sekä kaasi tämän alleen. Eversti Karhumaa oli huomannut tämän ja käskenyt Pekkaa hellittämään.
— Eikö perhana, enkä hellitä, oli Pekka murissut vastaan ja tiukentanut vain otettaan. — Miks’ette, herra eversti, anna ihmisen tehdä rauhassa hyvää työtä, saakuri?
— Hyvää työtä?
— No, se on se saatana, Seluhiini, pääpiru, oli Pekka toimittanut.
Eversti oli nyt vasta ymmärtänyt asian, käskenyt viedä puolikuristetun sekä muut vangit sisään tarkasti vartioituina ja kutsunut Kajavan takaisin. Näin kertoi hän Kajavalle heidän astellessaan vankien luo. Ja nyt seisoi Kajava verivihollisensa edessä silmäillen tätä synkkänä ja äänettömänä.
— Missä on vaimoni? kysyi hän viimein pannen painoa joka tavulle.
Sheluhin ei vastannut. Hänen luihut silmänsä vilhuilivat vain sinne tänne etsien paon mahdollisuutta.
— Missä on vaimoni, roisto? uudisti Kajava kysymyksensä.
Sheluhin ei vastannut vieläkään. Kajavan valkoiseksi puristettu nyrkki kohosi hitaasti. Sheluhin avasi suunsa, mutta ennen kuin hän ennätti sanoa sanaakaan, putosi nyrkki hirvittävällä voimalla keskelle hänen naamaansa. Veri purskahti suusta ja sieraimista ja mies kupertui permannolle.
Kaikki olivat hiljaa. Kajava katseli edessään makaavaa miestä mieli yönmustana.
— Ihan oli annettu kuin minun kädestäni, perhana, myönteli Pekka katkaisten hiljaisuuden. Sitten silmäili hän ympärilleen ja nykäisi Kajavaa hihasta:
— Se on täällä se toinenkin.
— Mikä toinen?
— Ka, se eversti Nahimohvi, se, joka tahtoi pelastaa nuoren rouvan, helkutissa, selvitti Pekka. — Saakelin reilu mies. Ei antanut solttujensa pieksää minuakaan. Se pitäisi jättää henkiin, hiivatissa.
— Kysymys on kai minusta, virkkoi nurkassa seisova, pitkä, harmahtava upseeri tullen lähemmäksi valoa. — Olin ymmärtävinäni nimestä. Olen eversti Nahimov.
— Olitte Savikummussa? kysyi Kajava.
— Olin.
— Talon vanha, uskollinen palvelija on juuri kertonut teistä. Kätenne, eversti.
Eversti Karhumaa puuttui puheeseen.
— Olemme vanhoja tuttuja, eversti. En tiedä, onko teistä tullut ystävä vai vihollinen sen jälkeen kuin sain käskyn lähettää teidät päämajaan. Olipa miten hyvänsä, niin pyydän everstiä luokseni juomaan teetä. Muuta minulla ei ole.
— Kiitän, eversti, ystävällisyydestänne.
— Entäpä tämä ryökäle? kysyi Pekka tyrkäten jalallaan Sheluhinia, joka jo alkoi liikahdella ja toipua saamastaan iskusta.
— Tuokaa hänet everstin majaan. Herra eversti kai sallii? Vartioituna, ettei karkaa. Puhelen hänen kanssaan siellä. Muut vangit kai jäävät tänne?
— Tänne. Ei mitään väkivaltaa. Tutkikaa paperit ja alus tarkkaan ja tuokaa paperit minulle, määräsi eversti Karhumaa.
— Et sinä, aarteeni, enää karkaa muualle kuin suoraan helvettiin, ärisi Pekka itsekseen ja komenteli saalistaan pystyyn.
— Kiitän vieläkin ystävällisyydestänne, eversti, virkkoi Nahimov istuessaan karhunpesässä teelasi edessään. — Voin teille ilmoittaa, että olen muiden tataarien mukana liittynyt teikäläisiin, valastani vapautettuna. Minut lähetettiin äskettäin erinäisissä tehtävissä, jotka voitte ehkä arvata, venäläisiin joukkoihin Keski-Suomeen. Siellä vangitutti minut kenraali Sheluhin. Luulin kuitenkin — älkää panko pahaksenne — miestenne käsiin joutuessani viimeisen hetkeni olevan käsillä.
— Niin, asia on siten, virkkoi eversti Karhumaa totisena, — että mittaamme sillä mitalla, jolla meille mitataan. Emme ole petoja, emme surmaisi kuin taisteluissa, mutta kun viattomat naiset, lapset ja vanhukset murhataan kodeissaan ja missä vain tavataan, on miehiä vaikea estää kostamasta. Mieluista ei se ole, ymmärrättehän.
Eversti Nahimov nyökkäsi.
— Olen jo nähnyt siksi paljon, että ymmärrän hyvin. Teidän asemassanne menettelisin kai samoin — varmasti samoin. Tämä on kamala sota, kamalin, mitä tiedän olleen. Kaikki vanhat tavat ja kunniakäsitteet ovat tallatut maahan, poljetut lokaan. On palattu takaisin pimeimpään keskiaikaan — niin, kauemma sitäkin.
— Te olette kummallista väkeä, te suomalaiset, jatkoi hän hetkisen kuluttua miettiväisenä. — Olen ensi kertaa tekemisissä kanssanne. Olen nähnyt ja kokenut paljon monissa sodissa, tunnen monet kansat ja kansanheimot. Olen täällä oppinut sen, ettei suomalaista pakolla saa taipumaan mihinkään, hyvällä melkein mihin tahansa — ei sentään maansa kavallukseen. Olen kuullut, että ennen sai tähänkin — älkää loukkaantuko, hyvät herrat, puhun niin kuin ajattelen — mutta nyt ei millään. Olen nähnyt satojen ja tuhansien teikäläisten kuolevan huulillaan ylenkatseen hymy. Enkä ymmärrä vieläkään, niillä voimalla te taistelette, mutta lannistumaan teitä ei saa. Jos teikäläisiä on parikin miestä ja vastapuolella kymmenen tai enemmän, pitävät he viimeiseen saakka huolen siitä, että mahdollisimman monta seuraa heitä kuolemaan. En ole vielä nähnyt suomalaisen sotilaan antautuvan. Olen ollut vihollisupseeri — ottakaa vastaan tunnustukseni ja ihailuni.
Suomalaiset kumarsivat.
— Saanko kysyä, eversti, mistä Sheluhin teitä syyttää? kysyi Kajava. — Ymmärsin teidän olleen hänen vankinsa.
— Aivan oikein, niin olin. Syytä en tiedä itsekään. Luultavasti epäilee hän yllytyksestä kapinaan ja — hän epäilee oikein. Luulen kuitenkin, lisäsi eversti hieman epäröiden, — suurimpana syynä olleen henkilökohtaisen kaunan ja erinäiset toimenpiteet, joista olin kerran toista mieltä kuin hän. Sivumennen sanoen: pyydän tarkoin tutkimaan vankeja ennen tuomiota. Suurin osa heistä, niin upseereista kuin sotilaistakin, on vangittu pelkkien epäluulojen perusteella, siitä syystä, että ovat syntyperältään tataareja, vienalaisia, kaukasialaisia, inkeriläisiä ja muita. Luulen, että useimmissa heissä on veri vettä sakeampaa. Olisi näin ollen turha lähettää heitä kuolemaan.
— Tutkitaan, vastasi eversti Karhumaa. — Mitenkä on eversti itse ajatellut asiansa järjestää?
— Minäkö? — Olen vanki ja kohtaloni everstin määrättävissä.
— Teidän on jäätävä toistaiseksi tänne, minnepä teidät lähettäisin. Odottakaamme. Minusta tuntuu siltä, että teitä pian tarvitaan.
Eversti Nahimov kumarsi.
Kärnä pisti päänsä sisään ilmoittaen Pekan pyrkivän puheille.
— Tulkoon ja tuokoon tuotavansa.
Pekka tuli sisään työntäen edellään vapisevaa ja ympärilleen pälyilevää Sheluhinia, jonka kädet hän oli sitonut nuoralla selän taakse. Itse piti Pekka kiinni nuoran päästä ja mukanaan oli hänellä vielä kaksi sotilasta, joista toinen vei everstille pinkan papereita.
— Vangeilta ja ilmaristeilijästä otetut, herra eversti.
— Pankaa pöydälle.
Kajava oli noussut seisomaan silmäillen kylmästi Sheluhinia.
— Kertokaa.
— Kerron, herra kapteeni, kerron —
— Majuri! jyrähti eversti Karhumaa.
— Herra majuri, kerron — mitä haluaa herra majuri tietää? Kerron, kerron —
— Kaikki. Miten löysitte vaimoni? Minne hänet veitte? Miten kohtelitte häntä? Missä hän nyt on?
Sheluhin kertoi. Vapisevalla äänellä, kuoleman kauhu silmissään, kaunistellen omaa osuuttaan. Rouva Kajavan nykyistä olinpaikkaa ei hän tietänyt, sen vannoi hän kaikkien pyhimysten nimessä, ja lopetti kertomuksensa pälyillen ympärilleen — pelastuksen tai säälin mahdollisuuksia etsien.
— Mitä teitte Savikummun isännälle? kysyi Kajava säälimättömällä äänellä.
— Mitä teit, pääpiru? kivahti takana Pekka puuttuen omin lupinsa kuulusteluun.
Vanki ei vastannut. Polvet tutisivat vain ja kasvot kalpenivat.
— Poltti, poltti elävänä omaan taloonsa, saatana! karjaisi Pekka, joka muisti isäntänsä kaamean kohtalon kuin eilispäivän tapahtuman. — Eversti Nahimov on toinen todistaja. Eikö ollutkin niin?
Eversti Nahimov nyökkäsi myöntävästi.
— Te, te sekasikiö! Olette kannellut — roisto — kavaltaja! huusi vanki suu vaahdossa. Hän oli jo lukenut tuomionsa häneen suunnatuista katseista.
Eversti Nahimov käänsi hänelle selkänsä.
— Haluaako majuri vielä jatkaa kuulustelua? kysyi eversti Karhumaa.
— En.
Seurasi hetken äänettömyys.
— Tuomio, herra eversti, tuomio! kiirehti malttamattomana Pekka. — Tietysti kuolemaan, se on selvä.
— Kuolemaan, määräsi eversti Karhumaa lyhyesti ja ryhtyi selailemaan vangeilta otettuja papereita.
Sheluhinin naama oli muuttunut tuhkanharmaaksi. Pekka kiskoi hänet sotilaiden auttamana ulos karhunpesästä. Vielä heidän poistuttuaan kuuluivat ulkoa kauhuissaan kirkuvan vangin huudot.
— Näissä näyttää olevan erinomaisia tietoja, sanoi eversti kohottaen päänsä papereista. — Tarkat tiedot joukkojen mielialasta, päällystöstä, epäiltävistä ja vakoojiksi epäiltyjen olopaikoista Venäjällä.
Kajava silmäili myöskin papereita ja pyysi saada mukaansa viimeksimainitun luettelon.
— Katson matkalla tarkemmin, onko se oikein laadittu, hymähti hän.
Lentosukeltajasta tuli lähetti, joka pyysi kiiruhtamaan.
— Hyvästi, herra eversti. On hyvä tietää, että maailmassa nyt on yhtä roistoa vähemmän. Hyvästi, eversti Nahimov. Kiitän vieläkin. Voikaa hyvin. Toivon tapaavamme sodan loputtua, onnellisemmissa oloissa.
— Niin toivon minäkin.
Kajava asteli huhtikuun puolipimeään yöhön. Etäämpänä metsän reunassa häämöttivät lentosukeltajan ääriviivat.
Aukiolla löntysteli yksinäinen mies.
— Kas vain, Pekka!
— Katsastelen tässä vain joutessani, että nuori isäntä pääsee kunnialla laivaan, selitti Pekka tyytyväisellä äänellä.
— Onko Sheluhin — selvä?
— On kuin onkin, piru hänet periköön. Tuossa on.
Kajava katsahti Pekan osoittavan sormen suuntaan. Yksinäisessä tukevassa petäjässä riippui jotain muodotonta, joka keinui edestakaisin tuskin tuntuvan yötuulen heiluttamana ja taustanaan tähtien kirjaama tumma taivas.
— Ei, tuota minä en suvaitse, sanoi Kajava jyrkästi. — Meillä pannaan kuolemantuomio toimeen ampumalla.
— Nuori isäntä ei näy vielä oikein ymmärtävän näitä asioita. Katsokaas, kun piru korjaa omansa, tahtoo hän sen saada omalla ja laillisella tavallaan, selitti Pekka, johon Kajavan jyrkät sanat olivat vaikuttaneet yhtä paljon kuin sangollinen hanhen selkään kaadettua vettä.
— No, korjatkaa tuo pois ennen aamun koittoa. Muuten suuttuu eversti Karhumaa.
— Ka, saattaahan tuon penteleen korjata. Johan tuo on tuossa aikansa roikkunutkin.
Huhtikuu sulatteli jo talven viimeisiä lumia.
Viipurin linnan ja kaupungin ympärillä oli rauhallista. Vihollisesta ei tiedetty siellä juuri mitään. Vain silloin tällöin kevättalven kuluessa olivat vihollisristeilijäosastot käyneet heittämässä pommejaan. Maalta käsin ei sitä ollut koetettu talven aikana valloittaa. Nyt oli kuitenkin saatu tieto, että Venäjä oli heti kelin tultua tekevä lopullisen ja musertavan yrityksensä. Vierasheimoisten kapinat oli arveltu saatavan pian kukistetuiksi — niitä oli tehty ennenkin ja aina oli niistä selvitty. Sitten kohdistettaisiin kaikki voimat Suomeen. Sitä vaati keisarillisen majesteetin ja suuren Venäjän maine ja kunnia ja valtakunnan taloudellinen tila. Venäjän ruplan ja arvopaperien kurssi oli talven kuluessa alentunut noin 75 prosentilla. Ensin oli tätä seikkaa kovasti ihmetelty, mutta vihdoin oli se selvinnyt: maailma oli täynnä venäläistä paperirahaa, sekä oikeata että väärää. Arvon pudottua riensivät monet ostamaan ruplia äkkiä rikastuakseen, sillä pidettiinhän selvänä, että sen arvo pian taas paranisi, mutta kun yhä uusia miljardeja vyöryi markkinoille, lakkasi kysyntä. Rupla oli mennyttä kalua. Silloin ilmestyi pörsseihin Venäjän valtion arvopapereita. Niitä ostettiin, mutta sitten huomattiin, että ne kaikki olivat vääriä. Mistä ne tulivat, sitä ei kukaan osannut sanoa, mutta lakkaamatta tulvi niitäkin markkinoille. Ja niin tapahtui romahdus, joka seisautti Venäjän ulkomaisen kaupan ja vei kotimaisenkin kaupan ja teollisuuden vararikon partaalle. Arvo Kajavan Venäjältä hankkimat setelien alkuperäiset painolaatat ja kaikki niitä seuranneet salaiset toimenpiteet olivat tehneet tehtävänsä: mullistaneet Venäjän talouden, niin valtion kuin yksityistenkin.
Presidentti istui ylipäällikön työhuoneessa. Näistä molemmista miehistä oli tullut hyvät ystävät. Sotaja elintarveministerit olivat saapuvilla.
— Ovatko elintarvelastit Balttian maiden sekä Ranskan ja Tanskan satamissa lastatut merialuksiin?
— Kyllä.
— Laivat saavat lähteä liikkeelle 15. päivänä
— Mutta —?
— Ei mitään muttaa. Laivat ohjaavat matkansa Suomen rannikolle määräpaikkoihinsa. Ovatko maanviljelyskonelastit Englannissa selvät?
— Kyllä. Laivat odottavat lähtökäskyä.
— Hyvä. Saavat lähteä Suomeen ylihuomenna.
— Mutta venäläiset ilmaristeilijät upottavat ne varmasti —
— Eivät upota — enää silloin. Ei muuta. Näkemiin.
Kenraali Kataja kääntyi sotaministerin puoleen.
— Kaikki suoritettu määräysten mukaisesti?
— Kaikki. Yksi laivue odottamassa merenpohjalla Hangon ulkopuolella, kaikki muut Atlantilla. Viimemainittuihin lastataan sytytys- ja kaasupommeja niin paljon kuin ne vain suinkin saattavat kuljettaa. Hangon lähellä olevat lastattu määräyksen mukaan täyteen kirjallisuutta.
— Kirjallisuutta? ihmetteli presidentti.
— Niin. Palaamme asiaan hiukan myöhemmin. Näkemiin, ministeri.
Sotaministeri poistui. Kenraali soitti ja ajutantti saapui.
— Pyytäkää ulkoministeri sisään.
Ulkoministeri saapui. Kenraali otti puheenvuoron:
— Olemme herra presidentin kanssa täällä tuumineet, että tätä sotaa kestää liian kauan. Olemme tulleet siihen tulokseen, että meidän on viipymättä tarjottava Venäjälle rauhaa. Aselevon tulee alkaa heti.
Ulkoministeri seisoi kuin puulla päähän lyötynä. Presidentti myhäili ja kenraalin harmaat viikset tärisivät pidätetystä naurusta.
— Mutta, herra kenraali, en tosiaankaan ymmärrä, sanoi neuvoton ministeri. — Onko tilanne sellainen?
— On, tilanne on sellainen. Keisari on Moskovassa. Japanin lähettiläs on myöskin siellä ja on valmis välittämään rauhanehdotuksemme keisarille viipymättä. Japanin täällä olevan sotilasasiamiehen kautta lähetetään se hänelle.
— Luulin tosiaankin tilanteen olleen paremman, valitteli onneton valtiomies. — Nythän olemme hukassa.
— Mahdollisesti. Aselevon ehdot ovat seuraavat: Suomi ei vaadi mitään vahingonkorvausta, mutta Venäjän on viipymättä lakattava kaikista sotatoimista, kuljetettava kaikki sotavoimansa viikon kuluessa Suomen rajojen sisältä ja sitouduttava rauhanteossa, jonka tulee olla valmis kahden viikon kuluessa, luovuttamaan Suomelle koko Venäjän hallussa oleva Karjala ja Aunus sekä Inkeri, johon sisältyy myöskin Pietari ja Kronstadt. Viimeksimainittujen asukkaat tulee kahden kuukauden kuluessa kuljettaa Sisä-Venäjälle. Syrjäänien tulee saada vapaasti päättää kuulumisestaan Venäjään tai irtautumisestaan. Venäjän on tunnustettava kapinoitsevat kansat itsenäisiksi valtioiksi. Nämä ovat ehdot. Vastauksen antamisaika päättyy kolmen päivän kuluttua eli huhtikuun 15. päivänä kello 8 illalla.
— Mu-mutta sellaisiin ehtoihin ei Venäjän keisari ikinä suostu! huudahti ällistynyt ulkoministeri.
— Suostuminen tai suostumatta oleminen on hänen vallassaan. Mehän teemme vain tarjouksen.
Ministeri katseli silmät renkaina kenraalia. Sitten katseli hän presidenttiä. Ja nähtävästi huomasi hän jotakin hauskaa, koskapa hän purskahti äkkiä täyttä kurkkuaan nauramaan.
— No niin, nyt ymmärrän, virkkoi hän naurunsa lomassa. — Tarkoituksena on siis rauhan tarjoaminen sellaisilla ehdoilla, ettei keisari voi niihin mitenkään suostua. Ja sitten seisomme ja lyömme rintoihimme ja sanomme kaikelle maailmalle: katsokaa, hän ei tahdo rauhaa. Herra kenraali, menen järjestämään asian.
— Lähettäkää samalla sisään majuri Kajava.
Kajava saapui ilmoittautuen palanneeksi komennukseltaan Kauko-Karjalasta.
— No, ja asiat siellä?
— Herra kenraali, karjalaiset nousevat kapinaan yöllä kuudettatoista vasten ja valtaavat kaikki tärkeämmät paikat.
— Mainiota, majuri, mainiota. Ja nyt on minulla vielä pieni tehtävä. Tänä iltana on teidän lähdettävä jälleen Venäjälle.
Kajava kumarsi äänettömänä. Hänen suupielissään leikki alakuloinen hymy.
— Huomaan, että haluaisitte muistuttaa minua lupauksestani. Kas niin, nuori mies, te saatte vielä taistella — tämän sodan suurimmassa taistelussa. Matkanne Venäjälle kestää tällä kertaa vain pari vuorokautta. Käytettäväksenne asetetaan kokonainen L. S.-laivue, neljäkolmatta alusta. Menette jakamaan rakkaille ystävillemme Venäjällä hieman valistuskirjallisuutta. Kummastelette? Asia on luonnollinen. Omien tietojenne mukaan on Venäjä jo kypsä. Puhkaistaan siis paise — vanha ja suuri paise.
Kenraali oli mainiolla tuulella.
— Kas tässä, nuori mies, on hengen ravinto — myrkky — joka teidän tulee jakaa, jatkoi hän ottaen käteensä muutamia julistuksia. — Näette tässä näitä julistuksia viittä eri lajia, kaikki erivärisiä. Ne ovat kirjoitetut väärentämättömällä venäjänkielellä. Alkulause on niissä kaikissa suunnilleen sama, toisissa miedompi, toisissa voimallisempi, ja selostaa se Venäjän aiheetonta hyökkäystä Suomen kimppuun. Sitten seuraa pieni tutkimus sodan kulusta ja venäläisten joukkojen saavutuksista. Toisissa on asiaa hieman kaunisteltu, mutta on synkkä totuus kuitenkin luettavissa rivien välistä, toisissa puhutaan asiat suoraan ja tulos on murhaava. Tässä miedossa julistuksessa on lopuksi vetoomus tsaariin, että hän Pyhän Venäjä-äidin edun nimessä kallistaisi armollisen korvansa rauhan puoleen ja toteuttaisi uskollisten alamaistensa hartaan pyynnön tyytymällä vaikka vähän huonompaankin rauhaan. Sen on allekirjoittanut »Tsaaria ja Pyhää Venäjää Rakastavien Yhdistys». Tämä toinen taas, tulipunainen väriltään, päättyy hurjaan arvosteluun, jossa leimataan kelvottomaksi tsaarin politiikka ja armeija ja jyrkin sanoin vaaditaan vallankumousta. Kuten näette, on sen allekirjoittanut »Vallankumouksellinen Keskusneuvosto». No, sellaista ei ehkä ole vielä Venäjällä, mutta uskokoot olevan. Tämä punainen väri on erinomainen, siitä ryssä oikein pitääkin — niillähän on sitä paidoissaankin. No, ne lukevat sen jo värin takia ja muistelevat muinaisia aikoja, jolloin punainen väri oli muotiväri ja jokainen vähänkin pystyvä kylänheittiö arvoltaan komissaari. — Tämä kolmas julistus on »Sotamiesten Salaisen Keskusneuvoston» allekirjoittama ja kai siis sen laatimakin. Siinä selitetään tarkoin tsaarin upseeriston sotamiehiä kohtaan harjoittama hävitön sikamaisuus, tsaarin ja hänen läheistensä tunnettu kelvottomuus ja irstailu. Kenen oikeudella mässäilee tsaari seuralaisineen kansan hartioilla? Hänet on syöstävä sieltä alas.
Neljäs tässä on tarkoitettu talonpojille, joilta kysytään, ovatko he saaneet puoliakaan siitä, mitä tsaari heille lupasi. Eivät ole saaneet, vastataan, vaan sen sijaan on heidän varoillaan perustettu hirvittävä määrä suurtiloja, jotka tsaari on lahjoitellut suosikeilleen. Verot ovat kasvaneet ylivoimaisiksi, täysi mielivalta rehoittaa, heidän poikansa kaatuvat turhissa, vain suuria herroja ja keinottelijoita hyödyttävissä sodissa, ja heidät aiotaan kytkeä turpeeseen, syöstä köyhyyteen ja kurjuuteen. Mutta heidän on valvottava. On kieltäydyttävä maksamasta veroja ja lähettämästä poikia armeijaan ja sotaan, suurtilat on heti otettava talonpoikain haltuun ja jaettava heidän keskensä, ja paikalliset virkamiehet on pantava viralta. Tämä on se henkinen valistus ja myrkky, jota majurin on jaettava Venäjälle. Ruumiillinen seuraa myöhemmin. Mitä arvelette?
— Herra kenraali, jos saan lausua ajatukseni suoraan, niin on myrkyn vaikuttamisaika liian lyhyt. Ymmärtääkseni tapahtuu hyökkäys pian.
— Aivan niin, mutta tämän myrkyn tarkoituksena ei olekaan saada aikaan sitä tai tätä ennen hyökkäystä. Se on siemen, joka kylvetään itämään vastaisen varalle — toimiohjeet, joiden mukaan Venäjän kansan on raivostuttuaan toimittava. Julistusten jakamisen jälkeen viipymättä seuraava hyökkäys todistaa julistusten olleen oikeassa. Ja silloin on Venäjän kansa ryhtyvä toimimaan, kuten v. 1917, toimimaan ilman johtoa ja järkeä, puolue puoluetta, luokka luokkaa vastaan. Siksi ovatkin julistukset neljää eri laatua. Venäjä on niin äärettömän suuri jättiläinen, ettei sitä ulkoapäin pystytä täydelleen hajoittamaan alkutekijöihinsä. Lisäavun täytyy tulla venäläisten taholta. Ja tietämättään he sen avun antavat. Meidän on turvattava tulevaisuutemme. Se on turvattu vain silloin kuin Venäjä on hajonnut. Meillä on nyt valtit käsissämme ja nyt alamme lyödä niitä pöytään. Ja teidän, majuri, täytyy järjestää kortit. Teidän on määrättävä, mihin ja miten julistukset heitetään, jotta niiden teho olisi suurin. Sitä varten saatte käytettäväksenne laivueen. Ja sitten on meillä vielä viides julistus. Siinä tiedoitetaan kuivasti ja virallisesti, että suomalaiset ilmalaivat tulevat huhtikuun 15. päivänä pommittamaan kaikkia suurempia kaupunkeja ja sotilaskeskuksia ja hävittämään ne. Ulkomaalaisten ja kaikkien niiden venäläisten, jotka haluavat säilyttää henkensä, on sitä ennen poistuttava maaseudulle. Armoa ei anneta. Asiasta on tiedoitettu lähetystöjen kautta ulkovaltojen kaikille konsuleille. Julistus on minun allekirjoittamani. Saattaa olla, että minua tämän julistuksen johdosta tullaan heikkopäisten taholta nimittelemään maailman suurimmaksi murhamieheksi. Nimitettäköön, jos se huvittaa. Venäjää eivät puheet enää silloin auta ja se on pääasia. — Lähtekää matkalle heti, majuri. Vielä asia: oletteko saanut mitään tietoa vaimostanne?
— En, herra kenraali.
— Annoin käskyn vaimonne turvaan saattamisesta liian myöhään. Olen ajatellut asiaa monesti jälkeenpäin ja laiminlyöntini on omaatuntoani rasittanut. Älkäämme vielä heittäkö kaikkea toivoa. Ihmeitä saattaa tapahtua, onhan niitä tapahtunut tässä sodassa aikaisemminkin. Koetan vieläkin tehdä kaiken, minkä vain voin.
Kenraali puristi lujasti Kajavan kättä ja viimemainittu poistui. Ilmoitettiin sanomalehtimiesten pyrkivän puheille.
— Antakaa herrojen tulla.
Kahdeksan miestä tuli huoneeseen. Mr. Morris esitti asian:
— Olemme tulleet taas valittamaan. Liian hiljaista, kenraali.
— Surkeata, kenraali, lisäsi Brinkley, amerikkalainen. — Ennen kuulumattoman surkeata. Muste on jo kuivanut säiliökynässäni ja minulta on unohtunut kirjoittamisen taito.
Mr. Brinkley huokasi syvään ja sai aikaan naurunpuuskan.
— Olette parantumattomia, nauroi kenraali. — Minun pitäisi kai uutisnälkäänne tyydyttääkseni sytyttää vähintään tuleen koko maailma, vai?
— Vähintään se, vastasi järkkymätön mr. Morris kaivaen piipun taskustaan. — Kenraali kai sallii?
— Kernaasti. Jos teillä on liikaa tupakkaa, niin antakaapa minullekin piipullinen. Omani ovat melkein lopussa.
Kahdeksan kättä ojensi heti tupakkamassin. Kenraali täytti piippunsa englantilaisen massista.
— Tämä on loukkaus, kenraali, ja vaatii synkän koston, menosi Brinkley. — Loukkaatte meitä seitsemää, kun kieltäydytte ottamasta vastaan meidän tupakkaamme.
Brinkley tarkasteli kenraalin työpöytää, älysi yhden laatikoista puoliavoimeksi ja tyhjensi nauraen massinsa siihen. Muut seurasivat esimerkkiä. Kenraali yritti estellä, mutta se oli turhaa.
— Yhteistä uskovaisten tavara. Kun olemme yhdessä kestäneet koko talven, — kärsineet yhdessä pienen, vaikka tilapäisen nälänkin — niin tottapahan jaetaan tupakatkin. Asiaan. Uutisia, kenraali, uutisia! Ihmiskuntaa pitäisi taas kutkuttaa, toimitti aina yhtä iloinen ja yhtä häikäilemätön Brinkley. — Päiväjärjestys on liian yksitoikkoinen: bridgeä — säilykkeitä — whistiä — säilykkeitä — whistiä — bridgeä. Hyi saakeli!
— Niin, uutisia, kenraali, uutisia! vaati Agenzia Stefanin mies Cartellieri.
— No niin, pojat. Teroittakaa kynänne. Tiedoittakaa maailmalle, että olemme puoli tuntia sitten tarjonneet Venäjälle rauhaa.
— Mitä — mitä?!
— Rauhaa, kuten sanoin. Odotamme Venäjän suostuvan siihen. Vastaus saapuu viimeistään 15. päivän illalla.
— Ehdot?
— Pidetään toistaiseksi salassa. Sanon vain sen, että ne eivät ole mitenkään Venäjälle alentavia. Jos Venäjä väittää sellaista ja hylkää tarjouksemme, vääristelee se tosiasioita.
— Luuletteko Venäjän suostuvan?
— Sitä minun on mahdoton sanoa.
— Entäpä jos Venäjä ei suostu. Mitä teette sitten?
— Sitten, virkkoi kenraali pannen painoa jokaiselle sanalleen, — sitten hävitämme me Venäjän.
Lehtimiehet pysäyttivät yht’aikaa kynänsä ja katsoivat kummissaan kenraalia. Vain japanilainen kirjoitti edelleen.
— Miten — mitenkä se oli? En kuullut oikein, sanoi Cartellieri.
— Hävitämme Venäjän valtakunnan.
Herrat kirjoittivat päätään pudistellen. Ranskalainen de Lanessan katseli kenraalia tutkivasti.
— Tarkoitatte luonnollisesti, että hävitätte kaupunkeja, kyliä, linnoituksia? virkkoi hän sitten.
— Ei. Tarkoitan sitä, mitä sanonkin. Hävitämme Venäjän valtakunnan.
— Mies on tullut äkkiä hulluksi, mutisi ranskalainen ja pisti muistikirjan taskuunsa. Hän oli sanovinaan mietelmänsä vain lähimmille tovereilleen, mutta kuului se yli huoneen. Kenraali myhäili ja kohtasi silmiensä siirtyessä miehestä toiseen japanilaisen hymyn.
— Pääsemmekö me mukaan hävittämään Venäjää? tiedusteli Brinkley.
— Lupaan sen. Lähdette kuitenkin omalla vastuullanne. Henkeänne en takaa.
— Ei siinä paljon takaamista olekaan. Kiitän, kenraali. Ja jos yrityksessänne epäonnistutte, niin koetamme selittää asiat parhain päin. Milloin lähdemme?
— Tiedoitan siitä herroille. Näkemiin ja kiitoksia tupakasta.
Oli huhtikuun 15. päivän ilta. Kello löi kahdeksan. Sanomalehtimiehet marssivat kenraalin huoneeseen. Kaikki muut olivat matkatamineissa, paitsi de Lanessan.
— Eversti Tarhola. Selittäkää herroille tilanne Suomessa.
— Käskystä, herra kenraali.
Ja eversti selitti:
— Venäläisillä on miehitettynä suunnilleen samat seudut kuin talvenkin alkaessa. Vain paikoitellen ovat he pystyneet etenemään. Ylivoimastaan huolimatta ovat he pysyneet paikoillaan, sillä venäläinen sotamies on jo koko talven ollut haluton hyökkäämään. Katkaisimme heidän yhteytensä Venäjälle aina silloin tällöin — kaikki elin- ja ammustarpeethan oli kuljetettava heille ilmateitse, joten pystyimme sen joskus tekemään. Täydellisesti emme ole siihen kyenneet, ennen kuin vasta kolme päivää sitten, mutta sen jälkeen ei enää ainoakaan elintarvelasti ole päässyt perille. Jo muutamia kuukausia on heidän joukossaan liikkunut pahoja kulkutauteja. Nämä syyt ovat painaneet armeijan mielialan aivan lamaan. Monet tuhannet heistä ovat halunneet antautua, mutta ylipäällikkö on kieltänyt vankien — paitsi vierasheimoisten — ottamisen. Kuulilla ja pistimillä on antautujat ajettu takaisin omiensa luo lisäämään tyytymättömien laumaa. Emme ole pyrkineet kohottamaan venäläisten mielialaa, vaan olemme työskennelleet päinvastaiseen suuntaan. Ja nyt on tilanne ja joukkojen mieliala seuraava: Toissa yönä heittivät suomalaiset lentosukeltajat joukkojen sekaan julistuksia, joissa ilmoitettiin Suomen tarjonneen Venäjälle rauhaa — melkoisen edullisilla ehdoilla. Eilen aamulla tapahtuivat ensimmäiset upseerimurhat. Tänään on sotajoukko vain kuriton lauma, joka jatkaa murhiaan, vannoo kostoa ja pitää kokouksiaan. Sotamiesneuvostoja on muodostettu kaikkialla. Nälänhätä on jo yleinen. Tänä iltana ja huomenna on raivo kohonnut huippuunsa. Pistimillään estävät meikäläiset joukot venäläisiä leviämästä muualle Suomeen. Pitäkööt kokouksiaan keskuudessaan, ei muualla.
— Ja sitten? kysyi Brinkley henkeään pidättäen.
— Tällä hetkellä ovat suomalaiset upseerit valkoisen lipun suojassa läsnä sotamiesneuvostojen kokouksissa. He tarjoavat kaikille vapaan matkan Venäjälle ehdolla, että kaikki heittävät aseensa eivätkä enää ota osaa mihinkään sotatoimiin Suomea vastaan. Tarjoukseen suostutaan epäilemättä.
— Ja sitten?
— Sitten kuljetetaan venäläisillä ja suomalaisilla ilma-aluksilla viipymättä Venäjälle neljäsataatuhatta kostonhimoista, vihoviimeisen vihan vimmaan ärsytettyä miestä. Venäjällä saavat he hajaantua, minne haluavat. Mitä luulevat herrat heidän rupeavan Venäjällä toimittelemaan?
— Suuri Jumala! Siitähän syntyy uusi punainen terrori!
— Aivan. Siihen olemme toiminnallamme pyrkineetkin.
Sanomalehtimiehet katselivat toisiaan. Kenraali Kataja virkkoi:
— Myönnän, ettei menettely ole ritarillisimpia, mutta ritarillisuuteen ei meillä ole varaa, kun siihen ei ole ollut varaa Venäjän keisarillakaan.
De Lanessan näytti mietiskelevän jotakin. Sitten virkkoi hän:
— Mutta, kenraali, suunnitelmienne toteuttamisen tiellä on muuan este. Oletteko unohtaneet, että Venäjällä on suuri ilmalaivasto ja että se epäilemättä estää kapinallisten joukkojen kuljetuksen Venäjälle?
— Emme ole unohtaneet. Venäjän ilmalaivasto voisi mahdollisesti estää sen tänään, mutta ei enää huomenna.
— Kuinka niin?
— Tulette tietämään sen vielä tänä iltana.
Ilmoitettiin ulkoministerin pyrkivän puheille. Hänet kutsuttiin sisään heti. Kenraali jutteli hetkisen hänen kanssaan hiljaisella äänellä ja kääntyi sitten sanomalehtimiesten puoleen.
— Hyvät herrat, Venäjän vastaus rauhantarjoukseemme on saapunut. Hänen majesteettinsa Venäjän keisari ei ole ottanut tarjoustamme edes harkittavakseen. Hänen majesteettinsa on päinvastoin ilmoittanut vaativansa ehdotonta ja viipymätöntä antautumistamme.
Kynät rapisivat. De Lanessan virkkoi hieman ylimielisesti:
— No, kenraali, nyt on teidän kai pidettävä sananne ja ryhdyttävä hävittämään Venäjän valtakuntaa.
Kenraali Kataja viivytteli vastaustaan. Hän meni ikkunan luo ja katseli pimenevää huhtikuun taivasta.
— Saanko kysyä, millä voimalla kenraali aikoo hävittää Venäjän? tiedusteli ilkikurinen de Lanessan.
Kenraali pyysi herroja saapumaan lähemmäksi ja viittasi taivaalle. Sitten virkkoi hän yhden ainoan sanan:
— Tuolla.
De Lanessan katsoi taivaalle suu auki, mr. Morris korjasi monokkeliaan, Brinkley työnsi kummastuksensa osoitteeksi kätensä syvälle housuntaskuihin ja muut päästelivät erilaisia huudahduksia.
Tervaniemen taitse, vain vajaan puolen kilometrin päässä, kulki pitkässä jonossa itäänpäin lähes kolmesataa lentosukeltajaa, kuusi aina rivissä ja yhdeksänviidettä riviä perätysten, ja jono oli yli viisi kilometriä pitkä. Vihertävän keltaista iltataivasta vasten kuvastui selväpiirteisenä musta, valtava, tasaisesti eteenpäin kulkeva teräsketju. Se näytti koonneen itseensä kaiken mahdollisen voiman ja kulkiessaan tuntui se sanovan katselijoille: »Minä tahdon ja minä voin.»
Äänettöminä katselivat monia nähneet miehet ilmojen suunnatonta jättiläiskäärmettä. Sitten kumarsi de Lanessan ja virkkoi:
— Suokaa anteeksi, kenraali, järjettömät sanani. Tiedän teidän ne kuulleen. Sallikaa minun sanoa: muut tekevät, mitä osaavat, te, herra kenraali, mitä tahdotte.
— Kiitän. Luulen, että haluatte mukaan, monsieur de Lanessan. Pukunne on liian ohut. Kymmenen minuutin kuluttua saapuu lentosukeltaja herroja noutamaan ja vie teidät amiraalilaivalle. Ette kai halua olla poissa maailman suurimmasta ilmataistelusta, joka taistellaan tänä yönä?
De Lanessan kiiruhti pukeutumaan.
— Mistä olette loihtineet esiin valtavan laivastonne? tiedusteli Brinkley.
— Viime kesästä alkaen on sitä rakennettu Lapin kaivoksilla ja tehtailla. Osia on tehty ulkomailla. Valmistuttuaan on jokainen alus lähetetty pohjoiselle Atlantille. Siellä ovat ne olleet piilossa ja harjoitelleet tämänöistä tehtäväänsä varten. Niin, hyvät herrat, tänä yönä ratkaistaan minun maani kohtalo ja — suuren Venäjän kohtalo, taistellaan viimeinen taistelu elämästä ja kuolemasta. Ja tänä yönä lähtevät maajoukkomme kauas Venäjän rajojen sisälle ottamaan takaisin muinaista perintömaatamme, joka on meiltä väkivalloin ryöstetty.
— Olette varma taistelun tuloksesta, kenraali.
— Olen, hyvät herrat. Tämä on ollut minun — kaikkien meidän suomalaisten — päämäärä. Panen kaikki yhden kortin varaan. Onnea matkalle, hyvät herrat.
Lehtimiehet poistuivat. Kenraali soitti ja ajutantti tuli sisään.
— Haluan nähdä taistelun kulun. Järjestäkää kaikki valmiiksi. Ilmoittakaa presidentille ja ministereille.
Ajutantti poistui. Kenraali syventyi katselemaan iltataivasta. Laivasto oli jo häipynyt näkymättömiin. Tähdet syttyivät yksi toisensa jälkeen, mutta yhä seisoi kenraali ikkunan ääressä. Sormillaan naputteli hän ikkunaan Suomen armeijan rumpumarssia — tram-ta-ra-tram-tam-ta-ra-ra-tram . . .
— Omituista. On kulunut jo lähes vuosi siitä, kun viimeksi rummutin tätä marssia.
Kenraali vilkaisi kelloon. Se läheni jo kahtatoista.
Kenraali Kataja astui piippunysänsä hampaissaan erääseen Viipurin linnan saliin, joka oli sisustettu varsin kummallisesti. Sen permantona oli kymmenkunta metriä pitkä ja yhtä leveä, himmeä ja tasaiseksi hiottu, tummapohjainen lasi. Tämän ympäri kulki kapea käytävä, josta nousivat portaat katonrajaan. Siellä kiersi salia parveke aivan kuin teatterissa, vain paljon kapeampi, eli juuri niin leveä, että yksi henkilö sopi siinä kohdallaan istumaan ja toinen vapaasti kulkemaan taitse. Katossa oli monia erilaisia laitteita ja peilejä, samoin seinillä.
Parvekkeilla oli jo viitisenkymmentä henkeä kenraalin saapuessa.
— Istukaa, hyvät herrat, virkkoi kenraali.
— Tämä on nerokas laite, sanoi hän sitten viereensä asettuneelle presidentille. — Värilliset elävät kuvat siirretään langattomalla nähtäviksi jo tapahtumien kestäessä. — Johtajalaivan pohjaan on laitettu laitteet, jotka lähettävät kuvat taistelutapahtumista noihin katossa oleviin vehkeisiin, jotka heijastavat ne tuohon permannolla olevaan lasiin. Voi siis hyvin seurata taistelua olematta paikalla.
— Siis aivan kuin katsoisimme näytelmää itse johtajalaivasta, jahah. Erinomaista.
— Vahinko, että ulkona on jokseenkin pimeä. Emme alussa näe juuri mitään, mutta kyllä sitten kuin taistelu on alkanut. Kapteeni Ora, jatkoi kenraali langattoman puhelimen kuulotorvet päässään istuvaan upseeriin kääntyen, — tiedoittakaa ilmoitukset äänekkäästi sitä mukaa kuin ne saapuvat.
— Käskystä, herra kenraali.
Aika kului herrojen jutellessa. Äkkiä virkkoi kapteeni Ora:
— Herra kenraali, saapui juuri ilmoitus, että L. S.-laivasto on lähtenyt Pietaria kohden kello 11,46 ip. Vihollislaivasto Pietarin lähistöllä.
— Hyvä on.
Huone pimeni aivan pimeäksi. Kenraalin piipussa vain loisti pieni punainen valopiste. Kaikkien katseet suuntautuivat lasipermantoon.
Kattoon ilmestyi valopiste, joka sitten suurenemistaan suureni. Lasilevy tuli valoisammaksi. Siitä muodostui öinen maisema tummine metsineen ja sinertävine, hienon vireen poimuttamine järvineen.
— Jahah, Muolanjärven kannas. Tuossa Muolanjärvi, tuossa Äyräpäänjärvi, täällä etelämpänä Yskjärvi ja Kirkkojärvi, tuo vaalea piste tuossa on Muolan kirkko, selitti kenraali presidentille.
Maisema vaihtui melkein yhtämittaiseksi tummaksi metsäksi. Siellä täällä vain näkyi pieni lampi tai ruskeampi paikka, suo.
— Asumaton kangas Kyyrölän ja Kivennavan välillä.
Maasto alkoi muuttua korkeammaksi ja näkyi tiheämmässä vaaleita paikkoja, peltoja.
— Olemme Kivennavalla. Mutta missä on kirkko?
— Herra kenraali, ryssät polttivat sen viime juhannuksena.
— Aivan oikein, en muistanutkaan. Nyt tulemme rajalle. Kas, laivasto nousee korkealle. Oikein, oikein . . .
Maisemat pienenivät pienenemistään. Vihdoin näkyivät ne vain epäselvänä taustana.
Meno eteenpäin näytti pysähtyneen.
— Johtuu siitä, että amiraalialus vähentää vauhtiaan.
Lasin reunasta pisti nyt esiin suuria, hoikan sikarin muotoisia esineitä, jotka tunnettiin lentosukeltajiksi. Ne kulkivat kuusi aina vierekkäin, mutta muuttivat sitten järjestystään sikäli, että neljäkolmatta asettui rinnatusten samaan riviin. Samalla laajensivat ne välimatkojaan noin kahteensataan metriin. Rivien molemmat sivut laskeutuivat alemmaksi, joten kukin rivi muodosti suuren kaaren.
— Järjestyvät taisteluun.
Tässä muodossa kulki laivasto edelleen yhä hiljentäen vauhtiaan.
— Tiedustelualukset kohdanneet vihollisen etuvartiot kello 11,56. Vihollisalukset perääntyvät kiireesti päävoimiensa luo, herra kenraali, ilmoitti puhelinta hoitava kapteeni. — L. S.-laivasto noussut yhdentoistatuhannen metrin korkeuteen.
Kului viitisen minuuttia kaikkien katsellessa jännittyneinä. Sitten välähti jotain lasin eteläreunassa ja lentosukeltajat pitensivät välimatkojaan puoleen kilometriin.
— Ryssät käyttävät valonheittäjiään, siitä väläykset.
— Vihollisen päävoimat suoraan edessä alaviistoon noin kolmentuhannen metrin korkeudella maasta. Suurin osa Venäjän ilmavoimista koottu Pietarin suojaksi, ylivoima kaksikymmenkertainen. Yksi meikäläinen laivuekunta jätetty hyökkäämään samalla korkeudella suoraan edestä, laivueet lähetetty kummallekin vihollissivustalle kaukaa kiertäen, yksi laivue kulkee vihollisen yli kahdentoistatuhannen metrin korkeudella ja laskeutuu vihollisen taakse. Vihollisrintama kaksikymmentä kilometriä leveä ja kymmenen syvä, laivat neljällä eri korkeustasolla. Alhaalla hyökkäävä laivuekuntamme yhdeksän kilometrin etäisyydellä vihollisesta, päävoima kahdentoista.
Näkyi pohjoista kohti suuntautuvien vihollisvalonheittäjien sadat risteilevät valokimput ja niiden kirkkaassa valossa yhä kulkuaan hidastuttavat kolme L. S.-laivuekuntaa. Sitten tuli näkyviin venäläinen laivasto. Sen suunnattomat panssarihirviöt ja isot risteilijät toivat katsojien ajatuksiin vaikutelman: voittamaton. Ensimmäiset laukaukset pamahtivat. Kello löi kaksitoista yöllä. Sitten peittyi kaikki yhä himmenevään sumuun.
— Kello kaksitoista hyökkäsivät he ja me olemme kohteliaita: vastavierailu täsmälleen samalla minuutilla, sanoi kenraali hymyillen.
— Alhaalla hyökkäävä laivuekunta alkanut taistelun kello 12. Päävoimat etenevät sumuverhon suojassa, samoin sivuille kiertävät, ilmoitti kapteeni Ora.
Lasilevyllä ei nyt näkynyt muuta kuin harmaata sumua, joka joskus äkkiä vaaleni ja sitten taas tummui. Vaaletessa kuvastuivat sumua vasten sen yläpuolella kulkevien lentosukeltajien tummat ääriviivat.
— Koettavat läpäistä valonheittäjillään pilviä, siitä vaaleneminen, selitti kenraali.
Tuli ilmoitus:
— Hyökkäävä laivakuntamme ampuu kuuden kilometrin etäisyydeltä menemättä lähemmäksi. Päävoimat suoraan vihollisen yläpuolella. Kiertävät alukset vielä matkalla.
Salissa oli kuolemanhiljaista. Toinen langaton kone vain jyrisi hiljaa, ikään kuin olisi kuultu kaukaista ukkosenmenoa.
— Tuo kone ottaa suoraan kaikki taistelussa syntyvät äänet ja toistaa ne täällä vaimennettuina.
Kului vielä viitisen minuuttia.
Ilmoitus:
— Vihollinen ryhtyy hyökkäykseen alhaalla toimivaa laivuekuntaamme vastaan, joka perääntyy taistellen. Kaksi L. S:ää pudotettu, yksi panssarilaiva ja kuusi ilmaristeilijää räjähtänyt. Kiertävät puolilaivueet saapuneet paikoilleen.
Jännitys kohosi salissa.
Ilmoitus:
— Päävoimamme ryhtyvät hyökkäykseen
Lentosukeltajat sumuverhon yläpuolella suurenivat.
— Amiraalialus laskeutuu alemmaksi, selitti kenraali yhtä rauhallisesti kuin jokapäiväisessä keskustelussa.
Sumuverho alkoi hälventyä. Jännitys salissa kohosi huippuunsa.
Alhaalla näkyi risteileviä valosäteitä ja tuhansia räjähdyksiä. Molemmat taistelevat laivastot, jättiläinen ja kääpiö, olivat jo selvästi nähtävissä. Ne suurenivat suurenemistaan ja jo saattoi nähdä yksityiset alukset sekä lukemattomat räjähdykset niiden ympärillä. Melu ja pauhu kasvoi kasvamistaan.
— Amiraalialus pysähtyy kolmentuhannen metrin korkeuteen vihollisen yläpuolelle, laivasto laskeutuu kahteentuhanteen, tuli ilmoitus.
Näkyi, miten lentosukeltajat nopeasti laskeutuivat alas. Samassa välähti kaukana vihollislaivaston takapuolella valopisteitä, samoin molemmilla sivustoilla, edessä ja ylt’ympärillä. Kiertävät lentosukeltajat olivat saapuneet määräpaikoilleen ja ampuivat. Ne viskoivat valonheittäjillään hopeankirkkaita valokimppujaan, jotka harhailivat hetkisen sinne tänne, ja sitten pysähtyivät valaisten kuin kirkkaimmalla päivänvalolla Venäjän koko mahtavan ilmalaivaston.
— Suomalaisten valonheittäjät, sanoi kenraali. — Ovat kiertyneet laajaan renkaaseen voittamattoman armadan ympärille. Nyt vasta alkaa leikki.
Melu ja pauhu oli yltynyt korvia särkeväksi. Venäläiset olivat pysäyttäneet hyökkäyksensä ja ampuivat nyt joka suunnalle. Ne käänsivät samalla rintamansa laajaksi ympyräksi. Pauhussa saattoi erottaa yksityisiä kovempia räjähdyksiä. Venäläiset olivat jo huomanneet ylhäältä laskeutuvat päävoimat, valaisivat niitä valonheittäjillään ja ampuivat kiivaasti. Sadoittain pommeja sattui amiraalialuksen kylkeen, mutta ne räjähtivät tekemättä sen enempää vahinkoa.
Näky oli valtava. Vaikka venäläiset olivatkin supistaneet rintamaansa muodostaessaan sen uudelleen, peitti heidän laivastonsa nytkin suunnattoman alan maata. Valonheittäjät risteilivät salamoina ja kymmenettuhannet silmänräpäyksessä toisiaan seuraavat räjähdykset elävöittivät alusten väliaukot, huumaava pauhu täytti ilman kuin pahimman ukkosen aikana, ja valomeressä kylpivät taistelevat laivastot. Ääretöntä valomerta vasten kuvastuivat yhä pienenevinä, tummina ja lyhyinä viivoina lentosukeltajat, jotka laskeutuessaan näyttivät häviävän kuin pisarat mereen. Niiden pienuus ja harvalukuisuus vihollisen rinnalla näytti surkean epätoivoiselta. Tämä näky olisi pingoittanut jännityksen salissa vieläkin tiukemmalle, jos se vain olisi ollut mahdollista.
— Jaksavatkohan nuo — mitä — mitä! huudahti presidentti tahtomattaan.
Yksi lentosukeltajista horjahti, kohosi pystyyn ja syöksyi alas halki valomeren osuen panssariristeilijään, joka räjähti hirveällä rytinällä. Molemmat putosivat yhdessä alas vieden mukanaan kolmannenkin, alempana olevan panssarilaivan.
— Sodassa sattuu tappioitakin, vastasi kenraali tyynesti. — Nyt —
Näytelmä lasilevyllä pimeni äkkiä. Sali tuli pimeäksi.
— Mitä, mitä tämä on?
— Ovat kai ampuneet rikki laitteet amiraalialuksen pohjassa. Muuttavat toiset, virkkoi kenraali sytyttäen sammuneen piippunsa.
Heti näkyi jo kuva taas levyllä. Päävoimat olivat ryhtyneet toimintaan.
Ne heittivät alas tonneittain pommejaan, joista melkein jokainen osui maaliinsa. Ne kiitivät nuolina suuria ympyröitä, heittivät yhtä mittaa kymmeniätuhansia tonneja terästä, kaasua ja kuolemaa alas valomereen. Niiden tykit työskentelivät kiivaasti. Kauempana oleva rengas yhtyi ammuntaan täydellä voimallaan ja kymmenet venäläiset alukset horjahtivat, kääntyivät mikä pystyyn, mikä vinosti kallelleen ja syöksyivät alas vieden alempana taistelevia mukanaan, ja räjähtivät maassa hirvittävällä ryskeellä.
Äkkiä ilmestyi venäläisen laivaston ympärille ohut tulirengas. Se muodosti ensin pisteitä, jotka laajenivat yhtyen yhä uusiin ilmestyviin pisteisiin, ja vihdoin kiersi se katkeamattomana ympyränä vihollislaivaston leviten keskipistettään kohden. Venäläiset näytti vallanneen hämmennys, he melkein lakkasivat ampumasta.
— Tulirengas ammutaan kuusi kilometriä korkeaksi maasta alkaen, tuli ilmoitus.
— Herra Jumala, onko tuo —? kuiskasi presidentti käheällä äänellä.
— Palavaa ilmaa, vastasi kenraali. — Professori Kallion uusin ja kamalin keksintö, joka oli tehdä hänet viime syksynä hulluksi.
— Mutta nehän palavat kaikki tuon kehän sisään!
— Niin palavat, vastasi järkkymätön kenraali ryhtyen lataamaan uudelleen piippuaan.
Tulimeri kasvoi, aukko renkaan keskellä pieneni pienenemistään — hitaasti — varmasti — puolen tunnin kuluttua sulkeutuisi se kokonaan —
Vihollislaivasto kierteli yhä pienenevässä kehässä hurjassa sekamelskassa poispääsyä etsien. Alukset törmäsivät toisiinsa ja räjähtivät, ampuivat sokeassa kiihkossaan toisiaan, yrittivät ylemmäksi, mutta aina oli tulimeren reuna korkeammalla ja rajattomiin eivät siivet kantaneet. Ja yhä syytivät lentosukeltajat ylhäältä käsin helvetinpätsiin terästä ja tuhoa ja sytyttivät ilmaa palamaan.
Muutamia kymmeniä aluksia syöksyi jo lähes puolen kilometrin levyisen tulirenkaan läpi mielettömään pakoon. Sen onnellisesti läväistyään lähtivät ne kiiltävinä jättiläismeteoreina kiitämään poispäin, jonnekin — sama minne — pois vain helvetistä. Mutta heti liittyi niiden perään joku piirittävistä lentosukeltajista, tavoitti ne pian ja toi kuolemantuskan päästimiksi kuoleman.
Joku harva pääsi takaa-ajotta karkuun. Loistavina pyrstötähtinä kiitivät ne kilometrin — kymmenen — kaksikymmentä — ja putosivat maahan turbiinit kuumentuneina. Räjähtäessään toivat ne tiedon viimeisen tuomion tulosta.
Ja vihdoin peittyi tulimeren aukko kokonaan. Se sulki sisäänsä mahtavan laivaston rippeet . . .
— Ilmoitus herra kenraalille:
— Vihollislaivasto tuhottu Pietarin pohjoispuolella. Yksineljättä lentosukeltajaa syöksynyt maahan. Taistelu päättyi kello 1. 52 ap.
Amiraali Parras.
L. S.-laivaston komentaja.
Kenraali hymyili vallan tavallista hymyään, huomasi piippunsa tyhjäksi ja kaivoi esiin tupakkamassinsa.
— Näin sen päättyvän, virkkoi hän. — Lähettäkää amiraalille ja jokaiselle upseerille, aliupseerille ja miehelle maan, presidentin ja minun — kaikkien meidän parhaat kiitoksemme.
Sitten täytti hän kaikessa rauhassa piippunsa, sytytti sen ja sanoi:
— Ja nyt: hyvät herrat, nyt seuraa ohjelmassa ilman väliaikaa Pietarin hävitys. Kenraali Kelola, antakaa maajoukoille ja kuljetuslaivastolle lähtökäsky. Tie Venäjälle on vapaa ja me hyökkäämme kaikilla voimillamme.
Ote »Corriere della Seran» kertomuksesta, joka oli jättiläisotsikoin painettu lehden seuraavan päivän aamunumeron etusivulle:
»Taaksemme jäi hirvittävä tulipatsas. Kuuden kilometrin korkuisena kohosi se maasta valaisten ympäristönsä peninkulmien päähän.
Se valaisi kammottavalla soihdullaan Pietarin jättiläiskaupungin valoisaksi kuin päivällä. Sen valossa loistivat jo kaukaa Iisakin kirkon kullatut kupolit, amiraliteetin kultainen pallo ja Petro-Pavlovskin synkeän vankilalinnoituksen korkea, neulaksi suippeneva torni. Tulen loimu punasi hehkuvan punaisiksi kuin satujen näytelmässä Talvipalatsin ennestäänkin punaiset seinät, leikki Pietari suuren äsken valmistuneella jättiläispatsaalla, kulki pitkin sen länteen ojennettua käsivartta Kasanin kirkon sipuleihin, viputti iloisena pörssitalon valkoisissa marmoripylväissä, tanssi ruhtinaspalatsien itämaisesti koristelluilla seinillä ja köyhempien matalammissa majoissa, siirtyi siitä Newskin pilvenpiirtäjiin valaisten ne maasta ylös korkeuksiin, ja kirkasti niiden alakertojen suurten näyteikkunoiden silkit, kullat ja jalokivet. Sitten älysi se sotaministeriön, yleisesikunnan ja keisarillisen sotakorkeakoulun valtavat rakennukset, leiskautti valonsa niiden kullatuille nimikirjaimille ja pysähtyi niiden yläpuolella komeileviin valtaisiin keisarillisiin kaksoiskotkiin. Katseli hetkisen näitä silmiin ja valoi niillekin veripunaisen hohteensa.
Kullatut kohokirjaimet kotkien alapuolella näyttivät rupeavan tanssimaan ja tuntui siltä kuin muodostuisi niistä lause:
’Mene, mene tekel upharsin —’
Loistava keisarikaupunki — oletko sinä saava Babylonin kohtalon?
Lentosukeltajalaivasto oli jakaantunut, toiset olivat lähteneet omille retkilleen, itään, kaakkoon, etelään, vain amiraalialus ja viitisenkymmentä muuta kierteli Pietarin yläpuolella laajoissa ympyröissä, äänettöminä, tuhoa ennustavina, vaanien kuin saaliiseen iskevät haukat. Ja niidenkin kyljet loistivat veripunaisina ja välkehtivät kuin tulenlieska niiden kierrellessä ympyröitään.
Seisoimme äänettöminä amiraalialuksen suuressa komentotornissa. Ei sanaakaan puhuttu. Valtava näytelmä, joka kohta oli muuttuva maailman suurimmaksi murhenäytelmäksi, vangitsi kaikkien kielet. Olimme nähneet jo maailman suurimman ilmataistelun ja sen kauhistuttavan lopun — nyt näkisimme myöskin suurimman murhenäytelmän. Minkälainen olisi sen loppu olevakaan!
Alhaalla kaduilla hyöri muurahaisilta näyttäviä ihmisiä juosten sinne tänne sekaisin, sikin sokin, pukeissa, puolipukeissa, toiset melkein alastomina, miehiä, naisia, hapset hajallaan — vanhuksia — lapsia. Seisahtuivat ja viittilöivät taivaalle ja sitten taas juoksivat, juoksivat viheliäisen henkensä hädässä . . .
Ihmisten lomitse ja päällitse pyyhälsivät loistoautot ja kuormavaunut, joihin epätoivoiset ihmiset tarrautuivat kiinni, vaikka ne olivat jo ennestään täynnä. Asemilla kiitivät junat täpö täynnään kuolemankauhun vallitsemia mielipuolia, jotka kyyhöttivät vaunujen katoilla, riippuivat kynsistään ikkunanpielissä, raahautuivat mukana jalkalaudoilla, koukuissa, pyörissä. Ja kymmeniä tuhansia jäi jäljelle käsiään väännellen . . .
Pieniä siviilikoneita nousi tuhansittain ilmaan kiitäen pois matalalla kattojen ylitse. Niissäkin riippui epätoivon täyttämiä ihmisiä, niin että ne tuskin pysyivät ilmassa. Useimmat tipahtivat alas, voimat eivät riittäneet. Suomalaiset antoivat niidenkin mennä.
Tällaiselta mahtaa maailma näyttää viimeisen tuomion tulopäivänä. Onko jo tulossa viimeinen tuomio?
Laivaston komentaja, amiraali Parras silmäili hänkin näytelmää. Tyynin, tutkivin katsein. Ja sitä katselivat aluksen upseerit ja miehet. Sanaakaan eivät puhuneet, piirrekään kasvoissa ei värähtänyt.
Suuri Jumala, ovatko nuo miehet raudasta ja sydän kovasta graniitista! Vai ovatko jo niin tylsistyneet, turtuneet, että viimeinenkin säälinhiven on kadonnut heidän rinnastaan? Ovatko nuo eläviä, tuntevia, kärsiviä ihmisiä, povessaan tykyttävä sydän? Ei, eivät ole — kivipatsaita ovat, sydämettä, jumalatta . . .
Henkeä ahdisti, päätä huimasi, ohimosuonet pullistuivat, kaikki hermot olivat jännittyneinä äärimmäiseen vireeseensä. Seisoimme täällä ylhäällä, täydessä turvassa, maailmanloppu ja viimeinen tuomio ei koskenut meitä, mutta sittenkin — näytelmä tuolla alhaalla oli liian kamala . . .
Ranskalainen toverini nykäisi amiraalia hihasta.
— Amiraali, ettekö — ettekö voi antaa noille raukoille vielä edes tunnin aikaa? Vain yhtä ainoaa tuntia . . .
Amiraali silmäsi ranskalaista kylmästi.
— En, tuli vastaus ja ääni oli kylmää terästä. — Olen antanut jo puoli tuntia liikaa. Saivat aikanaan varoituksen. Eivät uskoneet.
— Mutta ovathan hekin ihmisiä, henkensä puolesta kamppailevia ihmisiä, viattomia!
— Kuka heistä on viaton, herra? Meidänkin isämme, vaimomme, lapsemme olivat viattomia . . .
Vaikenimme. Hirvittäviä ovat nämä suomalaiset kostajanosassaan ja viimeisen tuomion toimeenpanijoina.
Amiraali antoi lyhyen käskyn.
— Tahdomme valmistaa lapsillemme ja heidän lapsilleen onnellisemman elämän kuin meidän on ollut, lisäsi hän meihin kääntyen ja äänessään toinen, lempeämpi sointu. Hänelläkin oli siis sydän rinnassaan, kivipatsaalla, mutta se sykki vain yksipuolisesti, vain omilleen.
Vaanivat haukat lisäsivät vauhtiaan — ne hyökkäsivät saaliinsa niskaan. Niistä tippui niiden kiitäessä hurjaa vauhtia ympyräänsä terässylintereitä. Ja niitä tippui yhtä mittaa, lakkaamatta, kaikkialle. Tuli punasi niidenkin kyljet ja ne olivat kuin verisiä lankoja, jotka silmänräpäyksen ulottuivat aluksista maahan, katosivat, ja toinen tuli tilalle.
Käänsin katseeni muualle. Lähelläni seisoi Fukuda, japanilainen. Hän kirjoitti, kirjoitti ja vilkaisi väliin alas. Hänen huulillaan leikki ainainen arvoituksellinen hymy. Hymyilevä kivipatsas . . .
En jaksanut enää. Peitin hetkeksi pääni käsiini. Kun sen jälleen nostin, oli elämä kaduilla lakannut. Kauhun täyttämät ihmisparat olivat tyyntyneet . . .
Ilmapuolustuspatterit ampuivat vielä, mutta niiden ammunta heikkeni heikkenemistään.
Alhaalla roihusivat jo liekit sadoissa, tuhansissa paikoissa. Ne suurenivat, levisivät, yhtyivät toisiinsa, nuoleksivat ruhtinaspalatsien koristettuja seiniä ja köyhälistön hökkeleitä, kiipesivät pilvenpiirtäjien katoille ja peittivät tuliseen syleilyynsä Pietari suuren patsaan sulattaen sen pronssin. Länteen ojennettu käsivarsi koukistui kuin iskuun, kiemurteli hetkisen voimattomana ja retkahti alas. Ei jäänyt edes suuri Pietarikaan seisomaan mahtavien tekojensa raunioille, vaan sortui kaupunkinsa mukana. Kaikki on turhuutta . . .
Lentosukeltajat nousivat korkeammalle, liekit tavoittelivat jo taivaita.
Iloinen, huoleton, loistava Pietari, maailmankaupunki, suurten suunnitelmien ja vielä suurempien juonien pesä, kemujen ja pitojen, porttojen ja irstailun luvattu maa, ruhtinaiden ja miljoonamiesten koti, suurimman loan ja kurjuuden tyyssija, verellä ja kärsimyksillä rakennettu, kyynelillä koristeltu, mahtava ja ylpeä Pietari paloi poroksi ja tuhkaksi. Suomalaiset ottivat rahkasuonsa takaisin sellaisena kuin se oli heiltä väkivalloin otettu, lisänään vain palaneita kiviä ja törröttäviä raunioita. Ottivat väkivalloin, tulella ja verellä, niin kuin se oli heiltäkin otettu.
— Eikä sitä enää koskaan rakenneta, virkkoi kuin ajatustemme jatkoksi amiraali Parras, Pietarin tuhooja, katsellen leiskuvaa tulimerta, jonka suunnattomat mustat savupilvet tukahuttivat alkuunsa alkavan aamun koin. — Moskovaan!
Suuri Jumala! Pitikö tämän kauhujen yön vielä jatkua sielläkin, siellä ja muualla?!
Aluksen keula kääntyi kaakkoon, Moskovaan, kohti tsaarien valkoista kaupunkia.
Se mies, joka hädän hetkellä otti ohjatakseen kansansa kohtaloita, mies, johon on koottu suunnaton tarmo ja voima, se mies on pelastanut maansa, mutta on samalla ohjannut kostavat joukkonsa Venäjälle. Hän on päättänyt tuhota suuren ja mahtavan Venäjän. Ja hänen päätöksensä on laki, järkkymätön ja rautainen kuin kuoleman tulo. Suurta Venäjää ei ole enää. On vain alkutekijöihinsä pirstoutuva valtakunta ja savuavia raunioita. Savijalkainen jättiläinen on romahtanut maahan ja sen korina on kuolevan korinaa.»
Sotajoukot marssivat kokoon kiittämään sotajoukkojen Jumalaa, näyttäytymään johtajalleen, näkemään hänet sekä kuulemaan, mitä hänellä oli sanottavana kovien koettelemusten aikojen päättyessä.
Joukot marssivat samoille paikoille, joissa Suomen toisen kohtalonhetken, vapaussodan, viimeinen suuri taistelu oli taisteltu. Ne kokoontuivat samalle kentälle, jossa vuonna 1918 vapaussodan johtaja, valkoinen kenraali, oli kiittänyt joukkojaan toukokuun ensimmäisenä päivänä, vappuna. Ja siitä oli tänä päivänä kulunut täsmälleen viisi vuosikymmentä.
Osastoja kaikista rykmenteistä marssi esiin kolisevine tankkeineen. Ne asettuivat kukin määrätylle paikalleen. Laaja kenttä täyttyi niistä ja ympäröivät kadut samoin.
Ei ollut kaunis katsella se ympäristö, jonka nähtiin kenttää rajoittavan. Palaneita, sortuneita taloja, joiden mustat seinät ja törröttävät rauniot kertoivat juhannusyön yllätyksestä, kauhusta, hävityksestä ja kuolemasta. Viereisessä puistossa ojentelivat kuivettuneet puut mustia oksantynkiään kuin kiirastulessa poltetut ja sitten paikoilleen jähmettyneet haamut . . . Sulaessaan oli lumi paljastanut alastomiksi sodan näkyvät jäljet. Sota oli kohdellut säälittä harmaapäistä etuvartijaa, vanhaa Viipuria.
Ei ollut myöskään ulkonaisesti silmää hivelevä se joukko, joka nyt asettui sankaksi neliöksi kentälle. Laihoja, parroittuneita, mustuneita miehiä, nuoria ja vanhoja sekaisin, joukossa keskenkasvuisia poikiakin, seisoi siinä kuluneissa, monesti paikatuissa, mutta vielä sittenkin repaleisissa pukimissaan. Toisilla oli puku riekaleina, toisilla paremmin säilynyt. Mutta yksi oli kaikilla yhteistä, niin vanhoilla kuin nuorillakin: kasvojen jäykkä totisuus, saatu sadoissa kovissa taisteluissa ja armottoman sodan ankarassa koulussa.
Vain siellä täällä pääsi alkavan toukokuun aurinko kirkastamaan loistavilla säteillään harmaata miesmuuria. Lentosukeltajalaivasto oli peittänyt auringon ja taivaan sinen ja laskeutui nyt alas alukset kylki kyljessä ja kymmeniä peräkkäin talonraunioiden tasalle. Niiden harjojen yläpuolelle se pysähtyi ja levittäytyi yli kentän yhtenä yhtenäisenä kattona, jonka raoista aurinko pääsi vain vaivoin tirkistämään.
Kajahti muutama lyhyt komento. Rivit jähmettyivät liikkumattomiksi. Sotamarski Kataja, jonka vain harva tunsi näöltä, kaikki nimeltä, saapui miehiään tervehtimään.
Mies mieheltä, rivi riviltä kulki hän vierellään tasavallan presidentti, jolle hän puoli tuntia sitten oli luovuttanut diktaattorivaltuutensa ja jonka kautta hän armeijaltaan oli vastaanottanut sotamarskin sauvan. Ja mikäli hän nyt kulki pitkin rivejä, sikäli sulivat miesten tuimat piirteet ja jokaisesta silmäparista kohtasi häntä lämmin, paljon puhuva katse.
Ei ollut vielä milloinkaan Martti Lutheruksen mahtava virsi »Jumala ompi linnamme, varustus vahva aivan» kajahtanut sellaisessa temppelissä kuin nyt. Ikään kuin kivijalkana teräsharmaat, repaleiset rivit, niiden takana seininä mustat rauniot ja kattona ilmojen teräshaukat. Ja permantona nokinen maa, johon punaiset tiilensirpaleet muodostivat omia kuvioitaan.
Valkohapsinen, sodan kaikki koettelemukset kokenut pappi esiintoi yksinkertaisin, karuin ja värähtelevin sanoin sotajoukon, kansan ja maan kiitokset Hänelle, joka antaa kestettäviksi ankarat ajat, mutta myöskin voiton ja pelastuksen.
Ja sitten kohdistui kaikkien katse mieheen, jonka rautainen käsi oli ohjannut kansansa kohtaloita. Hänen päänsä oli tämän yhden vuoden kuluessa tullut valkoiseksi, kasvojen jyrkät juovat olivat yhä syventyneet, mutta ääni kantautui voimakkaana ja täyteläisenä hänen sotilaidensa korviin. Osuvin, miehekkäin sanoin kiitti hän joukkojaan, ketään mainitsematta, ketään unhottamatta. Ja sitten jatkoi hän:
— Palaatte nyt rauhantoimiin, rakentamaan hävitettyjä kotejanne, kylvämään tallattuja peltojanne. Useimmilta teiltä on poissa rakas omainen. Älkää antako mielenne nytkään lannistua. Iskekää rautaisin kourin maan kamaraan, jotta siitä taas kasvaisi leipä tuleville sukupolville. Ja juurruttakaa lapsiinne ja heidän lapsiinsa sama usko ja sama tahto kuin teillä itsellänne on ollut, etteivät he tulevina onnellisina vuosina unohtaisi, että kerran on taas koittava päivä, jolloin maa on vaarassa ja miesten on jälleen kyettävä sitä suojaamaan, niin kuin te olette suojanneet. Opettakaa heidät rakastamaan tätä isiemme maata samalla tavalla kuin te olette sitä rakastaneet.
— Maamme on nyt tehty suureksi. Siihen ovat liitetyt kaikki ne Suomen heimot, jotka siihen voidaan liittää. Nyt vasta alkaa kansamme suuri aika. Meidän kansamme onni on siinä, ettei sen suuruus ole menneisyydessä, vaan tulevaisuudessa. Mutta tulevaisuus riippuu osaltaan kansan jokaisesta yksilöstä ja yhteisestä yksimielisyydestä. On olemassa vain yksi ainoa sana, joka yhdistää miehet ja mielet, joka vie miehet taisteluun, kuolemaan ja voittoon, ja joka luo yksimielisen, vahvan kansan. Tämä sana on isänmaa. Veljet! Eläköön tämä sana jälkeentulevaistemme mielissä ikuisesti, tulkoon isäimme maa voimakkaaksi ja suureksi ja kaikki sen kansa onnelliseksi. Eläköön isänmaa!
Ilman paisutti valtava huuto, joka täytti kentän jokaisen sopen, kohosi yli mustien raunioiden, nousi korkeuksiin ja kiiri kaikuna kauas yli vesien ja metsien. Ja siihen yhtyivät isänmaan hymnin mahtavat säveleet.
Tuimat miehet muistelivat niitä satojatuhansia, jotka lepäsivät maansa povessa. Eivät he kaatuneet katoavan maineen ja turhan kunnian tähden, vaan siksi, että tiesivät maan ja kansan olevan hädässä. Vaitiollen kunnioittivat heitä sotajoukot. Ei koreilla ja haihtuvilla sanoilla, vaan kukin sydämessään.
Joukot marssivat sotamarskinsa ohi. Ja taas sai hän jokaisen katseesta lukea sanattoman kiitoksen — suurimman kiitoksensa.
Kun hän sitten kääntyi lähteäkseen, sattui hänen katseensa sodan ja hävityksen keskelläkin järkkymättä seisoneeseen, yhä vieläkin mustaan ja nokiseen patsaaseen, jossa Mikael Agricola opettaa vanhalle miehelle ja nuorelle tytölle suomenkielen aakkosia, ja hän lausui mietteissään:
— Niin, Mikael Agricola, aavistitko sinä tai tiesitkö sinä jo silloin kuin ryhdyit tälle kansalle opettamaan lukemisen alkeita, mikä sato sinun kylvöstäsi oli kerran kasvava? Tiesitkö sinä jo neljä vuosisataa sitten, että sinun köyhästä kansastasi oli kerran tuleva suuri ja mahtava kansa ja sinun halveksitusta maastasi laaja valtakunta?
Vuosi oli kulunut. Oli juhannusaatto. Päivä kallisiin iltapuoleensa.
Rajasyrjän talon mustilla raunioilla kiehui ruokapata. Maija, talon emäntä, hämmenteli sen sisällystä ja katseli hämmennellessään pikku Inkerin leikkipuuhia. Siitä nousi hänen katseensa korkeammalle, hyväili vaarojen kupeille jo kohoavien talojen salvoksia, pysähtyi niiden ympärillä sijaitseviin peltoihin, joilla jo viheriöi vahva oras, ja kohdistui lopuksi omiin peltoihin ja siellä häärääviin miehiin. Maija hymähti nähdessään, miten iso tankki matasi pellolla edestakaisin vetäen perässään auraa. Sen keulassa ja kupeilla törröttivät vielä tykit ja ihmeissään tuntuivat ne tuumivan — Maija tunsi mielessään, miten ne tuumivat — nykyisen olonsa outoutta.
— No, ehkä ovat nuokin vielä hyvät olemassa. Ei kuulu olevan Venäjällä hallitusta, joka pystyisi rauhaa tekemään. Yhtenä sekamelskana kuuluu olevan koko maa. Ja olkoon. Ei ole enää lähimpänä rajanaapurina, vaan yli kymmenen peninkulmaa on rajalle.
Maija nosti padan tulelta, käveli sitten pellon reunaan ja huusi miehiä syömään. Tankki pysähtyi ja siitä hyppäsi alas kaksi sotilaspukuista miestä. Kolmas liittyi heihin pellolta. He astelivat talonraunioiden luo ja rupesivat äänettöminä syömään.
— Missä Antti on?
— Tuonne näkyi menneen metsään.
Syötiin taas äänettöminä. Inkeri kiipesi äidin syliin ja sai osansa hänkin.
Syötyään aikoivat miehet lähteä jatkamaan työtään, mutta Maija kielteli.
— Pitäähän toki viettää juhannustakin. Melkeinpä päivät ja yöt olettekin raataneet.
— Pitää raataa, jos mieli tulla valmista. Ja sellainen on käsky.
— Vai käsky. Kuka sen on käskenyt?
— Ka, se ukkomarski. Heti kun sota loppui, lähetti se koko armeijan peltotöihin. Antoi jakaa miehet tasaisesti yli koko maan, valjastutti tankit aurojen eteen, kun hevosia ei ole, tuotatti siemenen ulkomailta, ja käski, jotta heilua pitää touon teossa. Ja niin on tässä senkin jälkeen jouduttu heilumaan muissa töissä. Ylihuomenna lopetetaan täällä ja mennään tuonne naapuriin jatkamaan. Tänne tulevat toiset miehet.
— Vai toiset miehet. Mitäpä ne —?
— Taloa rupeavat pystyttämään. Yhteisillä voimilla suoritetaan nekin työt.
— Vai rakentavat meidänkin talomme. Olisi tuota tämän kesän asunut vaikka missä, mutta talvella on vaikeampi. — Jouduhan syömään, Antti, huusi Maija sitten nähdessään Antin astelevan pellon piennarta. — Mitäs sillä on mukanaan?
— Koivu tuolla näkyy olevan.
Olallaan oli Antilla, Rajasyrjän talon tulevalla, nyt vasta yhdeksänvuotiaalla isännällä, solakka, vehreä koivu. Kirveellään teroitti hän sen kannan ja iski sitten koivun maahan entisen tuvanuunin viereen.
— Mitäpä sinä koivusta . . .
— Nyt on juhannusaatto ja talossa pitää olla juhannuskoivu, vastasi poika miehekkäällä totisuudella, joka olisi sopinut vanhemmallekin isännälle. — On ollut ennenkin ja pitää olla vastakin.
Maija vavahti. Hänen mieleensä johtui edellinen juhannus, sen onni ja onnettomuus. Mutta hän ei valittanut sanallakaan, sillä hän oivalsi hyvin, ettei valituksilla rakenneta hävitettyä maata ja että surut tulee pitää syvällä sydämessä sekä katsella tulevaisuutta avoimin, kirkkain silmin.
— Niin, niinhän se lienee, mietti hän hiljaisessa mielessään, — että parhaimpien täytyy aina uhrautua. Heidän verestään kasvaa vilja ja versoo onni tuleville sukupolville.
Äänettömänä silitti hän pikku Inkerin kullankeltaista tukkaa ja katse vaelsi uneksivana yli vaarojen, tummien metsien, vihertävien peltojen — yli alkavan uuden elämän.
*
Työhuoneessaan Viipurin linnassa viipyi valkotukkainen sotamarski, vaikka hänen työnsä olivat jo päättyneet aikoja sitten ja ilta oli ehtinyt pitkälle. Hän tuntui odottelevan jotakin.
Ovi aukeni ja sisään tuli nuori upseeri.
— L. S. 150 saapuu kello yhdeksän, herra sotamarski.
— Hyvä on. Näen L. S. 60:n odottavan. Lähden heti. Ei, kapteenin ei tarvitse seurata mukana. Lähden yksin, viettäkää rauhassa iltanne.
Marski myhäili itsekseen, sytytti ikuisen piippunysänsä, meni pihalle ja nousi odottavaan lentosukellajaan, joka kohosi ilmaan jättäen pihalla seisovan vartiomiehen ihmettelemään sen suuntaa.
*
Nuori everstiluutnantti Kajava istui Savikummun talon palolta säilyneen saunarakennuksen portailla pää käsien varaan painuneena. Hänen vieressään istui kenraalimajuri Karhumaa.
Viimemainittu loi tuon tuostakin syrjäsilmäyksen nuoreen toveriinsa ja puisteli sitten takkuista päätään. Vihdoin nousi hän ylös, asettui seisomaan hajareisin Kajavan eteen ja haastoi:
— Kuulehan, poika. Minä olen katsonut tuota sinun jurnuttamistasi ihan tarpeekseni. Minä, vanha ja yksinäinen orpopiru saavun tänne sinulle seuraksi, kun ei ollut minne muuallekaan mennä ja tiesin sinun murjottavan täällä yksinäsi. Sinulla on luonto lamassa kuin uitetulla ryssällä. No, no, poika, älä kiivastu — tiedänhän minä sinun surusi, niin kuin tiedän satojen muidenkin, ja ymmärrän hyvin, että se pyrkii vetämään naaman surkeaksi. Mutta kaikella pitää olla aina rajansa. Suru on kannettava syvällä eikä kaiken kansan katsottavana naamassa ja kämmenissä. Ylös, poika, ja lähdetään kävelemään sillä välin kuin nuo molemmat mestarikokit, Kärnä ja tuo kaikkinaisten manauksien elävä sanakirja — no, Pekkahan se on nimeltään — ehtivät saada kahvimoskansa valmiiksi.
Kajava istui hievahtamatta. Tuuheiden kulmakarvojen alta katseli häntä kaksi tutkivaa silmää. Sitten istahti kenraali jälleen ja jatkoi:
— Tunsit majuri Partion. Hänelläkin oli suuret surunsa, suuremmat kuin sinulla. Hän ei jaksanut taakkaansa kantaa, vaikka jo luulin hänen jaksavan. Et tunne hänen synkän tarinansa loppua, kerron sen. Huhtikuun puolivälissä, Pietarin hävittämisyönä, lähdimme Venäjälle. Tehtävämme siellä päättyi ennen vappua. Partio käyttäytyi koko ajan kuin mies; en huomannut hänessä mitään outoa. Lähdimme paluumatkalle toisten joukkojen miehittäessä uudet rajat ja saavuimme Pähkinälinnaan, jonne yövyimme. Yöllä herätettiin minut ja tultiin noutamaan Partion luo. Lampun kelmeässä valossa istui hän huoneessaan pöydän ääressä suuressa nojatuolissa. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja avoimet ja katsoivat ne jonnekin kauas pimeään yöhön. Huulilla leikki hymynhäive, mutta kasvot olivat kalpeat ja liikkumattomat. »Partio», sanoin minä, »olet lähettänyt minua noutamaan. Oletko sairas?» En saanut vastausta. Katsoin häntä tarkemmin ja silloin ymmärsin. Omalla kädellään oli hän päättänyt onnettoman elämänsä. Ohimossa oli pieni reikä ja pistoli oli pudonnut permannolle. Pöydällä hänen edessään oli hänen vaimonsa ja lastensa valokuva. Sitä oli hän kuljettanut mukanaan koko sodan ajan ja nytkin ennen lähtöään sitä katsellut. Ja sen alla oli irti reväisty muistikirjan lehti, minulle osoitettu, ja siinä sanat: »Setä Karhumaa. Sota on loppunut. Maani ei tarvitse enää minua. Lähden omieni luokse, jotka minua odottavat. Ymmärtäkää minut, älkääkä minua kovin tuomitko.» — Toimme hänet mukanamme ja hautasimme hänet omaistensa surkeiden jäännösten kanssa seuraavana päivänä Rautuun, kauniin Mäkräjärven rantakummulle, jossa hän oli sanonut omaisilleen viimeiset hyvästinsä. Näin pääsi onneton mies rakkaidensa luo — kuolemassa. Ymmärrän hänen tekonsa enkä jaksa sitä tuomita, mutta en jaksa hyväksyäkään. Hänen sielunsa oli sairas, vaikka se näyttikin jo tervehtyneen. Kun jännitys laukesi, tuli myöskin loppu. Hän ei saattanut nähdä entistä kotiaan, vaan valitsi kuoleman. Ja nyt, Arvo poikaseni, nyt ehkä ymmärrät, miksi minä saavuin tänne sinun seuraksesi.
Kajava katsahti kenraaliin lievästi kummastuneena.
— Ei, setä, mitään sellaista en minä ole milloinkaan ajatellut enkä aikonut. Mutta setä on oikeassa. Surut on kannettava sydämessä, ei näkyvissä. Enkä minä tavallisesti näin olekaan, mutta muistattehan, setä, että nyt on juhannusaatto — hääiltani.
Kenraali nyökäytteli päätään.
— Muistanhan tuon hyvin. Kesken häitäsi täytyi sinun lähteä, poika parka. No, ei puhuta enää siitä asiasta. Sinä olet sakramenskatun lujaa tekoa. Olen iloinen, kun kestät ja voitat vielä tämän viimeisenkin koettelemuksen. Kun sinä joskus hämärässä tulevaisuudessa tulet minun ikäisekseni, niin ymmärrät asettaa tämän lyhyen elämämme valot ja varjot oikeaan suhteeseensa. Aika on hyvä lääkäri. Se parantaa haavat nopeasti ja — meidän aikanamme vierivät päivät nopeasti. Muistanpa hyvin senkin seikan — no, kas vain —. Ei näytä kahdeksantoistavuotiaan tyttölapsen suru kestävän kuin oman aikansa. Se on oikein, niin sitä pitää. No, mitä nyt, pyryharakka — kas, kas —
Viimeiset sanansa kohdisti kenraali saunarakennuksesta tulleelle nuorelle ja kauniille, maalaisittain puetulle tytölle, joka esiin hypättyään tarttui totisena juttelevan ukon käsiin ja kiskoi hänet puoliväkisin seisomaan. Sitten pyöräytteli tyttö häntä ympäri kevein taussiaskelin, ukon rimpuillessa vastaan kuin kömpelön karhun. Silloin purskahti ukkokin nauramaan ja Kajava hymyili kivellään istuessaan. Tyttö kiepsahti irti ukosta, juoksi vähän kauemmaksi, katsoi nauraen taakseen ja pyrähti sitten edelleen katsomaan kahvinkeittäjien puuhia. Sinne ehdittyään tarttui hän ontuvaan Pekkaan ja pyöräytteli tätä. Sitten tuli juhlallisen kärttyisän vääpeli Kärnän vuoro. Ja aikansa murahdeltuaan yhtyi Kärnäkin nauruun vasten tapojaan ja tahtoaan.
— Varokaa, Kerttu neiti, — kaadatte pannun! varoitteli Pekka. — No niin — enkös minä sitä jo sanonut, jotta kaatuuhan se, tuhannen vietävä! Voi sun saakuri sentään, kun meni poroon hyvä tavara! Kärnä, hae vettä, niin keitetään uutta. No, joutuin siitä —
Kenraali Karhumaa ja Kajava olivat huvitettuina katselleet kohtausta, kun ensinmainittu äkkiä virkkoi:
— Mitä — mikä se tuolla nyt tulee? Meikäläinen lentosukeltaja, totta totisesti . . .
Lentosukeltaja pyyhälsi talon raunioiden kohdalle ja laskeutui maahan. Sivuovi avattiin, portaat työntyivät alas ja niitä myöten asteli maahan itse sotamarski Kataja. Karhumaa ja Kajava katselivat häntä ensin ällistyksissään kuin outoa kummitusta, mutta riensivät sitten tervehtimään.
— Istumme vaikka tuonne saunan portaille hetkiseksi juttelemaan, virkkoi marski. — Minulla on teille hieman puhuttavaa, everstiluutnantti.
Päästyään istumaan jatkoi marski:
— Minä olen aina pitänyt teistä, nuori mies. Olen lähettänyt teidät vaaroihin, melkein varmaan kuolemaan, mutta se on ollut välttämätöntä. Julkisen tunnustuksen lisäksi, jonka olette saanut, annan nyt oman henkilökohtaisen tunnustukseni. Ja se on: ilman toimintaanne vihollismaassa, ilman meille toimittamianne tietoja olisimme kaikesta muusta huolimatta olleet hukassa. Tämä on vakaumukseni. Tiedän, että katsotte täyttäneenne vain velvollisuutenne, mutta olette tehnyt enemmän, olette suorittanut suurtyön. Kaikki me olemme välikappaleita Hänen kädessään, joka määrää kansojen kohtalot, mutta te olette ollut aivan erikoinen välikappale. Käyttäkää suuret lahjanne edelleenkin vain maanne palvelukseen ja teitä odottaa suuri tulevaisuus. Kätenne, nuori mies.
Hämillään puristi Kajava marskin kättä. Lujasti, niin kuin mies puristaa miehen kättä.
— Ja sitten on minulla vielä toinenkin asia ja sen vuoksi olen tänne saapunut. Muistatte, että mainitsin omaatuntoani painavan vaimonne onnettoman kohtalon. Olen koettanut omantuntoni rauhoittaa erinäisillä tiedusteluilla ja toimenpiteillä, mutta ne eivät ole johtaneet päämäärään. Mutta kuitenkin — muut ovat saaneet toimeen enemmän kuin minä. Lukekaa tämä langaton sanoma, jonka on lähettänyt ystävänne, kaikkien mongolien suurkaani, Dsungar Khan.
Marski otti taskustaan paperin ja antoi sen Kajavalle. Tämä luki, jaksoi tuskin hillitä liikutustaan, nousi ylös kävelemään ja istahti sitten kivelle lukemaan sanomaa yhä uudelleen ja uudelleen.
Kenraali Karhumaa katseli kysyvästi marskiin.
— Kas niin, vanha veikko, virkkoi marski, — asia on niin, että Kajavan vaimo on elossa ja terveenä. Niin tiedoittaa Dsungar Khan. Keväällä olivat muutamat tataarit löytäneet hänet arolta nälästä, janosta ja väsymyksestä puolikuolleena ja vieneet kyläänsä. Kieltä osaamattomana ei hän voinut tarkoin selittää kotipaikkaansa eivätkä köyhät tataarit voineet lähettääkään häntä mihinkään. Hän oli ja eli heidän luonaan. Kun Dsungar Khanin joukot valtasivat Samaran kuvernementin, tuli hänenkin asiansa selväksi. Hänet vietiin itsensä suurkaanin eteen ja tämä tiedoitti asian heti minulle. Tataarien sota jatkuu menestyksellisesti. L. S.-laivuekunnasta, jonka heidän avukseen lähetin, voidaan pian suurin osa kutsua kotiin. Yksi niistä on matkalla Suomeen erikoisessa tehtävässä. Se tuo näet tänne Kajavan nuoren vaimon.
— Milloin, herra sotamarski, milloin? kysyi Kajava, joka muuttuneena miehenä oli noussut kiveltään ja kuullut viimeiset sanat.
— No, ennen aamun koittoa, nuori mies, vastasi marski hymyillen. — Luulen, että tuolla keitetään kahvia. Annetaan kai vieraallekin?
— Totta toki, herra sotamarski, tietysti . . .
Tuokion kuluttua istui seurue nurmikolla. Kärnä ja Talli-Pekka olivat sivummalla, mutta marski viittasi heidät luokseen.
— Istukaa seuraan, äijät. Yhdessä on tapeltu ja yhdessä juhlitaankin.
Pekka tuuppasi Kärnää kylkeen ja kuiskasi:
— Jo on piru miehekseen tuo meidän marskimme. Ihan rinnalleen kutsuu, pakana. Käskyä pitää noudattaa.
Ja Pekka istahti itsensä marskin viereen, hymyili tälle mehevää hymyään ja sai nyökkäyksen vastaukseksi. Sitten katseli hän mielissään nuorta emäntää, Kerttua, ja hänen karhea ulkomuotonsa loisti isällisestä ilosta.
Puhe kiertyi Venäjällä kapinoitsevien kansojen taisteluun.
— Olisimme voineet auttaa heitä tehokkaamminkin, mutta en ole tahtonut sitä tehdä. Kansa, joka vapautuu vain vieraan avulla, ei opi milloinkaan täysin luottamaan itseensä. Oma olkoon taistelu, oma voitto, ja oma sitä seuraava vapaus.
Kenraali Karhumaa nyökkäili myöntävästi.
— Ihmeelliset ovat olleet monen kansan tiet, jos ovat olleet jokaisen yksilönkin. Ja mitä on seuraava sitten kuin Venäjä on pirstottu paloiksi? virkkoi hän sitten kuin itsekseen.
Marski katsoi kauas taivaanrantaan, jossa aurinko jo laski mailleen, ja virkkoi mietteissään:
— Niin, mitä sitten? Aasian sadat miljoonat ovat heränneet ja tietävät nyt, ettei Eurooppa ole mikään mantere, vaan Aasian mantereen niemi. Aasia on heille liian pieni. He haluavat sitä laajentaa, kulkea Tshingis Khanin ja muiden maailmanvalloittajien jälkiä. Kun keltaiset miljoonat lähtevät vyörymään, niin — kuka heidät pysäyttää? On syntyvä valkoisen ja keltaisen rodun valtataistelu, josta on jo kauan puhuttu, mutta jonka yhdennentoista hetken vain harvat aavistavat jo koittaneen. Euroopan kansat ovat jo kuluttaneet henkisen ja ruumiillisen pääomansa ja niiden päivänkehrä on jo siirtynyt puolipäivästä iltapäivään. Jaksavatko ne kestää tulevan jättiläiskamppailun vai onko niiden päivä jo painuva mailleen . . .
Vallitsi hetken äänettömyys. Sitten jatkoi marski:
— Luulen, että tuolla kaukana tulee L. S. 150.
L. S. 150 tuli. Se kiersi pienen ympyrän hidastuttaakseen hirvittävää vauhtiaan ja laskeutui sitten maahan. Kajava aikoi syöksyä alukseen, mutta marski pidätti häntä.
— Odottakaa, virkkoi hän.
Ovi avattiin. Outoon pukuun puettu upseeri astui sieltä ulos.
— Katsos perhana — sehän on Nahimohvi! riemastui Pekka.
Eversti Nahim Dergi Khan, mongoliruhtinas, tervehti sotamarskia ja kenraalia. Sitten kääntyi hän Kajavan puoleen:
— Hallitsijani suurkaanin käskystä jätän teille tämän. Se on tataarien vuosisatoja piilossa ollut taikamerkki: Tshingis Khanin kultainen ympyrä. Se on avaava teille tien mihin tahansa tataarien suuressa valtakunnassa. Ja hallitsijani käskystä saatan luoksenne vielä kalliimman aarteen, vaimonne.
Eversti viittasi. Kahden tataarinaisen saattamana tuli aluksesta ulos Kajavan nuori vaimo kauniina, kalpeana, myrttiseppele päässään, morsiameksi puettuna.
Vuoden kuluttua olivat he taas löytäneet toisensa, kovan, julman vuoden kuluttua. Mutta eikö onni aina näytä täydellisemmältä, kauniimmalta suurten kärsimysten jälkeen?
Marski nykäisi kenraali Karhumaata ja kuiskasi:
— Tule, vanha veikko, lähdemme. Luulen meidän olevan täällä aivan liikaa. Me vanhat poistumme omiin oloihimme työmme täyttäneinä, ravistuaksemme, kadotaksemme, jättääksemme tulevaisuuden nuorille. Se on luonnon ikuinen laki. Lähtekäämme.
Rannalla seisoi kaksi nuorta. Miehen katse oli painunut naisen silmien syvyyksiin ja siellä tuli vastaan kokonainen suuri maailma. Sitten nosti hän naisen kevyesti veneeseen, työnsi sen vesille ja alkoi soutaa läheiseen saareen. Ja taas hymyilivät ylhäällä kallion kupeessa kasvavat känkkyräpetäjät vanhan ja viisaan hymyä ja solakat koivut ilakoivat itsekseen katsellessaan kuvaansa veden kuultavassa kalvossa. Ja rannalla viritti salakielien kuoro kauneimman laulunsa.