LAURI SAURAMO KALERVO MUINAISSUOMALAINEN VAINOTARINA RAUMALLA, OSUUSKUNTA LÄNSI-SUOMEN R. L. KIRJAPAINOSSA, 1916 I. Untolan kylä oli Walkoselän rannalla, Linnawuoren juurella. Järweltä katsoen näytti harmaa talokihermä sangen juhlalliselta jylhää metsäwuorta wasten ja aiwan kuin luonnostaan juurtuneelta wihreälle rannalleen. Walkoselkä lewittihe kylänrannasta etelään, ja selän lounaisesta pohjukasta weiwät sywät salmet meren ulapoille. Mutta kaakkoa kohden jatkui kylänranta kaidaksi, pyöreäselkäiseksi Uhriniemeksi, jonka ympäri kiemursi Huhtaperän lahdelma kylän taakse, huuhtelemaan Linnawuoren juurta siltäkin puolen. Kalewannuoli, joka miestäkorkeana, suippokärkisenä kohosi Uhriniemen sorakummusta, oli wakainen merkki siitä, että untamoiset oliwat ikimuistoiset ajat tällä niementywellä eläneet. Ensimäinen Untamo, joka tälle rannalle oli urennut ja tähän asumaan asettunut, oli kuoltuaan Uhriniemellä poltettu, ettei hänen henkensä tarwinnut jäädä menninkäisenä tomuhahmonsa tienoilla harhailemaan, waan sai uhrikokon siiwin heti liidellä autuaitten asuinsijoille. Tämä ensimäinen Untamo oli moinen warawäkewä, että hän uhriliekissä kirkastui ikijaloksi, kohosi Kalewan pojaksi ja sitten yleni yhä jumalaisemmaksi sankariksi kuta useammat jälkipolwet eliwät häntä muistellen. Hänen itsensä, Kalewanpojan, tiesiwät wanhat jousellaan lennättäneen uhrikokkonsa paikalle tämän miestäkorkean kiwen, että jälkipolwet siitä muistaisiwat asuintanhuttensa ensimäistä raatajaa. Huhdanraataja hän oli ollut ensimäinen näillä main. Mutta oli kahdetkin kiistäjät siitä, kuka täällä kulki ensiksi eränhaussa. Ei tarwinnut mennä yli peninkuorman pohjoiseen, kun siellä sisäjärwen rannoilla ja honkawaaroilla kohtasi untamoisten werolappalaiset, jotka sanoiwat saiwojensa, manalaisten wainajainsa koko näillä main muinen wapaina, werottomina waeltaneen. Saman mokoman tarwitsi soutaa metsärantojen ja kalliosaarten solmitse länteen, kun siellä Kalajanniemen nenässä, meren kalaisimpain karien keskellä, kohtasi aasojen heimon lähimmän etuwartion. Kalerwo, joka siellä tätä nykyä kalasti ja elosti, kerskui heikäläisten muinoin wallinneen koko kalaisen rannikon näillä wesin ja kauas Wehmaan rintamaille, mutta sitten Kalewan heimon ahdistamana loitos Wesimaahan wetäytyneen. Liekö ollut totta wai tarua, kenpä siitä käwi kiistämään. Mutta sen wanhat wieläkin muistiwat, että samaisen aasojen heimon uroot, wihaiset wiikingit, oliwat monet pitkät miespolwet tehneet näille wesin rosworetkiä sotapursillaan, kunnes wihdoin Linnawuorelle warustus laitettiin ja lowinoita lumosi umpeen uloimman soutuwäylän, jota siitäpitäen Welhosalmeksi sanottiin. Sen jälkeen tiedettiin yhden ainoan wiikingin päässeen Welhosalmesta läpi, hänenkin wain siksi, että hänellä oli mukanaan waimonsa, joka oli kalewaisten tyttäriä. Eikä hän palannut takaisin Wesimaahan, waan jäi Kalajan niemelle asumaan wäkineen, ja untamoiset alkoiwat häntä kutsua Kalerwoksi. Hänen poikansa oli nuori Kalerwo, Kalajan nykyinen eläjä. Outo ja kumma oli tämä Kalerwo elkiään. Wäliin löylynlyömä huimapää, wäliin kaihoinen kaukomieli, aina omapäinen oikuissaan ja hillitön wihastuessaan. Olisi miessä mennyt, jos olisi aina niemellään ylwästellyt oman heimonsa ehommuudella, aasojen sankarisuwulla. Mutta wäliin löi hän leikiksi kehunsa, sanoi äitinsä puolelta kuuluwansa kalewaisiin ja etsi untamoisten ystäwyyttä. Silloin ajausi hän osalle, ei wain untamoisten kaskesmaista, waan yksinpä tyttäristäkin. Tuskin oli wielä wuotta siitä, kun Kalerwo noudemiestensä kera souti kosimaan Ihatarta, Ihalan walkeaa tytärtä. Ei oikein tietty, suuttuako sille wai nauraa, sillä suosiolla ei ollut wielä ikinä aasojen heimolle annettu kalewaisten tyttäriä. Ihatar impi, kylän kaunokainen, oli muuten jo aikoja sitten luwattu nuorelle Untamolle, josta wanhan Untamon mentyä manalle oli tulewa koko kylän ja kihlakunnan ensimäinen mies. Jyrkän kiellon sai Kalerwo kosittuaan, ja syykin hänelle sanottiin. Sittenkin hän olisi wäellä wienyt toisen kihlatun morsiamen, jollei Ihatar olisi ehtinyt piillä nauriskuoppaan, eikä Kalerwo häntä löytänyt, waikka etsi kaikkialta. Tyhjin toimin sai Kalerwo palata noudemiehineen, ja koko kylä nauroi hänen jälkeensä. Mutta Kalerwo taisi pian kääntää naurun katkeraksi todeksi. Heti kosintatieltä palattuaan hän souti yli salmen niemeltään ja kaasi untamoisten takamailla mehewimmän lehtonotkon nauriskaskekseen! Siitä oli sopu tyyten särkynyt Kalerwon ja untamoisten wälillä. Ei enää ottanut kylä kaloja Kalerwolta, niinkuin niitä ennen oli maan ja karjan antimiin waihdettu. Miehestä mieheen käwi kireä murina, että Kalerwolle oli käräjäarpa lähetettäwä, nyt heti kewätkesästä, ennenkun nauriskasken polttoaika oli käsissä. Ja Untolassa oli heti Kalerwon kosintaretken jälkeen ruwettu kiireesti häitä jouduttamaan. Untola oli wanhin talo Untolan kylässä, Linnawuoren juurella, Uhriniemen kannaksella. Wanhin poika oli sen perinyt ensimäiseltä Untamolta ja aina jokaisen weljespolwen wanhin hänen jälkeensä. Wanhin, joka peri myös Untamon nimen, oli käskijä talossa: weljet, jotka toiwat waimot suureen pirttiin, heidän lapsensa ja lastenlapsensa ja kaikki kotipirtin sotaisat eläjät oliwat hänen wäkeään. Eiwätkä nekään, jotka erkaniwat kotipesästä ja salwostiwat pirttinsä kihermään sen ympärille, tyyten wapautuneet hänen wallastaan. Untamo oli kylänwanhin ja hänen wanhin poikansa hänen jälkeensä. Wieläpä nekin untamoiset, jotka oliwat talonsa rakentaneet loitommalle Huhtaperän takalistolle ja niin kohottaneet sinne Kaukolan kyläkihermän, kuuluiwat Untolan kihlakuntaan, joka etäällä rintamailta oli jo ammoin alkanut kokoontua omille käräjilleen. Ja Untamo oli kihlakunnan tuomari ja päämies. Hän oli myös linnanwanhin, kun wainonarpa kutsui kylänwäen rauhan askareista sotalinnan suojaan. Alkuaikoina, monien pitkien miespolwien ajan, oliwat Untolan nuoret miehet noutaneet waimonsa toisista kihlakunnista. Sitä kihlakunta alkuaan tiesikin, etteiwät sen jäsenet sukulaisuuden wuoksi saaneet omasta keskuudestaan puolisoa kihlata. Mutta sukukunnan suuretessa oliwat sukuhaarat etääntyneet ja kihlarajotukset hälwenneet ja sekaisin sulautuneet. Untolan ja Kaukolan nuoret miehet näihin aikoihin hakiwat harwoin waimojaan toisista kihlakunnista, mutta saattoiwat usein ottaa omansa saman pirtin toisesta nurkastakin. Nuori Untamo käkesi naida Kaukolan kylästä Ihalan walkeaa tytärtä. Koumatar, Kouman tyttö, wanhan Untamon emäntä, laittoi parast’aikaa häitä pojalleen, niin että siitä kuului humu koko kihlakuntaan. Oli jo talwella tehnyt maltaat ensikertaisen aarnihuhdan suurista ohranjywistä. Ukonlähteestä, Hiidenwuoren olkamalta, oli kuudella koiralla wedätetty olutwesi, kirkas kuin hopea. Kotoisessa saunakodassa oli Koumatar wierteen keittänyt, karwastanut sen kotitarhan humaloilla ja pannut käytteeksi kesällä kerättyä mehiläisen mettä. Saunanlämpimässä wiikkokauden suuressa korwossa käytyään oli se jo pystynyt miehen woittamaan. Mutta ei se wielä oikeaa hääolutta ollut. Se iskettiin suureen tammitynnyriin, kahlehdittiin sinne wahwoin wantein ja pantiin kolmeksi kuuksi kylmään kuoppaan wäkimään. Touonalkajaisissa oli siitä jo Ukonmaljat juotu, ja selkeä ja iloinen oli ollut sen walkowaahto ja suloinen sen tuoksu. Irti maasta oli se miesten mielet nostattanut, ja ilohelmet oliwat kiirineet Koumatar emännän silmistä, kun hän hääolutta maisteltuaan oli muistellut niitä aikoja, jolloin Untamo nuorena uroona oli hänet noutanut Koumalasta, kylän tietäjätalosta. Koumatar emännän hääpitoja wiimeistellessä oliwat miehet ja piikaset kewättöissä ahertaneet. Mutta jo oli nyt saatu kiireimmät kewättyöt suorituksi. Kewätkala oli pyydetty päremerroin ja katiskoin, kewätkasket poltettu ja sowittu, kewättouko kylwetty halmeihin ja peltoihin. Jo joudettiin wiettämään häitä, ennenkun lähdettiin uuden huhdan kaadantaan. II. Hääaatto oli heleimmillään. Kirjatta, nuori unnotar, oli weljelleen lämmittänyt hääsaunan tuulentaittamilla lepillä. Puolessa päiwässä oli jo sauna sawuttomaksi selinnyt. Päiwä kallistui iltawinoon, mutta yhä sai kyly odottaa. Missä wiipyi sulhanen? Jos katsoit rantapellon perille, näit hänet siellä kesantoa kyntämässä. Waon päässä siwalsi ruoskalla härkiään, painoi auran wantaan sänkeen ja astui taasen waon wartta. Toinen käsi oli tanakasti auran sauwakossa, toinen ruoskalla kiirehti härkiä. Jo oli miestä käyty sieltä käskemässä, mutta yhä uhemmin hän astui wakoaan. Härät höyrysiwät, ja höyrysi miehen sarkainen paitakin. Kirjatta sisko tepsutteli taasen aittojen perälle katsomaan. Nauru sirahti pikku Kirjatan silmänurkkaan, kun hän näki weikon wain yhä kyntäwän, niinkuin ei toisten häätouhu olisi häntä liikuttanut wähintäkään. Kirjatta oli wähällä wielä kerran kiirehtiä huutamalla. Mutta samassa sattui katse koiwulehtoon pellonpäässä. Koiwuilla oli jo niin wahwa wiherrys, että warmaan saattoi tehdä uudet wastat hääkylyhyn. Karkeloiden riensi neito Linnawuoren juuritse pellonpientaretta lehtoon. Kohta palasi hän sieltä syli täynnä tuoksuwia wastaksia ja poikkesi nuoren Untamon kynnökselle. — Etkö jo tule saunaan? nuhteli hän raikkaasti hymyillen. Siellä jo odottawat kylänpojatkin. — Heti joudun! wastasi nuori Untamo. Kerran pari wielä käyn alapäässä, ja silloin on koko kesanto kynnöksellä. — Olisit toiste lopettanut! — Ruma on nähdä työ keskeneräinen, wastasi weikko. Käänsi auran ja astui alaspäin. Kirjatta jäi kirkkain, ihailewin silmin katselemaan weikon wäkewiä hartioita ja tukewaa astuntaa. Hitaat härät astua mullittiwat harwinaisen joutuin, aiwan kuin olisiwat nekin jouduttaneet nuorta Untamoa häihinsä. Multa kiehui yksikärkisen aurankynnen edessä, ja tuppipuukko heilahteli weikon wyöllä. Kun hän ehti takaisin, wirkkoi Kirjatta: — Katsos, taitoin uudet wastatkin hääkylyysi! — Eiköhän niiden lehti wielä löylyssä herahda wedeksi? — Uudet wastat owat onnen wastat, tiesi sisko selittää. Ja punakammaksi wain tulet, kun wihdot lehdettömillä! Hymähti totinen, tummatukka weikko, tummanruskeaksi päiwettynyt. Painoi sitten aurankynnen peltoon ja alkoi riisua härkiään. Kirjatta tepsutteli taloon wastaksineen ja weli seurasi jälestä. Talossa oliwat odottamassa kylän uroista parhaat, jotka nuori Untamo oli käskenyt noudemiehikseen. Kotiutuneet oliwat jo talonkin nuoret miehet, weli Uho isän kanssa kalawesiltä, serkut nauriskasken karsinnasta ja mikä mistäkin töistään. Kun sulho wihdoin saapui, riisuiwat pojat kotipihan nurmikolle karkeat arkipaitansa ja kaationsa, wiskasiwat wirsut wiereen ja oliwat niin walmiit saunanlöylyn hywäilyyn. Ikiwanha saunapirtti, jossa wanhimpain untamoisten aikana oli asuttu, kylwetty ja puitu riihetkin, oli porstuan pohjassa, wastapäätä uutta, isoa asuinpirttiä. Sinne polkiwat pojat, niin että tömisi tanhut, ja sieppasiwat porstuasta uuden wastan kukin mennessään. Niin wahwat oliwat wanhan saunapirtin hirret, että tuskin tarwitsi upean miehen kumartaa päätänsä owessa, waikka siitä oli wain kolme hirttä poikki hakattu. Lawalle tömisti uljas parwi, piikanen löi löylyn, ja suloinen koiwunpihkan lemu lemahti uusista kewätwastoista. Iloinen käwi hälinä ja hulina, kun sulhaspojat kotilipein arkikarstojaan huuhteliwat. Aiwan näyttiwät pehmenneen ja pyöristyneen jäntereiset lihakset, aiwan posketkin näyttiwät uusiksi nuortuneen ja kirkastuneen, kun pojat astuiwat höyryäwinä ja tuoreina pihalle, nuloiksi nuutuneet kylpywastansa käsissä. Helotellen, punotellen kerääntyi salskea sulhasparwi ikiwanhan kotipihlajan juurelle, joka saunapirtin seinustalla juuri puhkesi kukalle. Siitä oli uudet wastat katolle lennätettäwät, ja minnepäin wastantywi wiittasi, siellä oli mielitietty. Ja sepä olikin tärkeä taika tänä häiden aattohetkenä. — Kuka ensiksi heittää? kysyttiin. — Untamo, kukas muu! — Untamo heittämään! hälistiin. Mutta nuori Untamo oli tyhjin käsin menossa aittaansa kohden. Kylpywastansa oli hän jättänyt saunaan. — Ettäkö muka et aio taioin tiedustella, mistä on mentäwä kosihin? ilkamoi noudemiehistä iäkkäin. — Äläpäs! Emme lähde mukaasi, jollet ensin arwo, minnepäin on lähdettäwä, huusi toinen. — Emme lähde ennen, hälisiwät kaikki nauraen. Käsiwarsista, hartioista ja pakaroista raahattiin punottawaa sulhoa pihlajapensaan juurelle. Joku juoksi saunaan, nouti wastan ja tunki sen hänelle käteen. Ei auttanut muu kuin heittäminen. Heilahutti hän jo kättä ilakoitsijain mieliksi. Monin kuperkeikoin kiemursi wasta kattoa kohden ja putosi malkokatolle. — Itään wiittaa! Itään! — Ihalaan. Riemuisa oli se ihme. Niinkuin noidansormi wiittasi wastantywi itään, Ihalaa kohden. Sinne oli siis lähdettäwä, noutamaan Ihalan walkeaa tytärtä. Suotta oli nuori Untamo taikakisaa arastellut. Nuoret miehet riensiwät aittoihinsa, joihin itse oliwat olallaan hirret metsästä kantaneet ja kukin aittansa itse kotipihan reunalle rakentaneet. Nuoren Untamon aitta oli niin iso, että aiwan odottaen toweria odotti. Wasta wiime syksynä oli hän sen sammakkohirret asettanut paikoilleen, sitten talwipäiwinä seinät kalewankakolle salwostanut ja pitkinä puhteina pärewalkean walossa lattiapalkit weistellyt ja waate-orret sileiksi wuollut. Niin monet oliwat waateorret nuoren Untamon aitassa, ettei hän niistä puoliakaan tarwinnut. Koreampia waatteita ne oliwat odottamassa. Ja korkealle kynnykselle weiwät maasta niin lyhytaskeliset portaat, että pienemmille ja somemmille jaloille ne oliwat laitetut kuin hänen omansa oliwat. Kaunislaitaisen lakan oli nuori Untamo laittanut owen ylle ihanaa owenawaajaa sateelta suojaamaan, ja taiten leikatut lehdekset, linnut ja orawat oli lakan päätylautaa somistamassa, ja kun owen awasi, kukahti wastaan käkönen, onnen lintu, jonka nuori Untamo oli lepästä wuollut ja ripustanut aittansa kurkihirteen. Käkösen alla oli uusi, kirjopeitteinen wuode, jossa ei wielä ollut kukaan nukkunut. Se oli leweä sänky, hääwuoteeksi warattu, ja onnenkäki oli sen yllä kukkumassa. Kirjatta oli käynyt aitassa laittamassa sulhon hääwaatteet kasaan mitä parahimpaan järjestykseen. Paita oli päällimäisenä, pehmeä willapaita. Sitten ruskeat kaatiot ja sininen mekko, jonka helmusnauha oli punaisin kukonkannuksin kirjailtu. Paidansepaluksen kiinnitti sulho pienehköllä rengassoljella ja mekonsepaluksen jyrkeällä hewonkenkäsoljella. Kaation lahkeet kietoi hän punakirjaisin kengänpauloin nilkkaan ja wyölle kiinnitti waskisolkisen, lyöttein koristellun wyön, jossa riippui tuluskukkaro ja puukko ja miekka waskihelaisessa tupessa. Pihkapäällä harjalla hiuksensa suittuaan painoi hän päähänsä pyöreän nyörilakin ja heitti wielä sarkakauhtanan hartioilleen. Niin oli hän walmis lähtemään. Pihalla oliwat jo toiset walmiina odottamassa. Sulhon saawuttua lähti uljas ja sorea parwi rantaan. Suurin ja paras, wasta terwattu wenhe työnnettiin wesille, ja nuoret noudemiehet alkoiwat Uhriniemen ympäri soutaa morsiamen kotitaloa kohden. Kirjatta pyrähti porstuanowelle parahiksi menijöitä näkemään. Hän oli ollut saunassa muun naiswäen, wanhusten ja lasten keralla, ja lapsekkaan raikkaana ilmestyi hän sieltä rusopunerwassa kylypuwussaan. Sädehtiwä immenkaiho kuwastui hänen tummanruskeista silmistään, kun hän näki ilakoiwan noudesaaton soutawan siniselän wihertäwää rantaa. Utuinen huntu näytti alastonnakin werhoawan hänen siroa neitsytwarttansa. Lemmenaawistukset wasta heräsiwät kehkeäwässä powessa... Kirjatalla oli kylpywastansa kädessään. Hymynsäde sirahti silmästä ja salahämyiseen hymyyn puristuiwat punahuulet, kun hän pujahti porstuan owelta pihlajapensaan luo. Ykskaks, ettei wain kukaan joutunut näkemään ja nauramaan, heitti hän siitä wastansa katolle. Mutta kun se oli pudonnut maloille, tuli yht’äkkiä säikähtyneen kummastuksen ilme hänen kaswoilleen. Wastantywi wiittasi länttä kohden! Mutta eihän sielläpäin ketään sulhasmiestä asunut... ei ketään... ei muuta kuin Kalajan nuori Kalerwo! Tummemmiksi lehahtiwat Kirjatan kylynjäleltä heloittawat kaswot. Katse waipui alas ja joutui niin alastonta, punerwaa wartaloa katsomaan. Silloin wasta tunsi hän ujoa kainoutta katsoessaan parast’aikaa pyöristywää poweaan ja riensi neitsytaittaansa pukeutumaan. Mutta sielläpä heti waihtuikin hilpeään iloon hämmennys, johon lemmenarwan odottamaton wiittaus oli hänet saattanut. Nyt, weljen häissä, hänen oli ensi kerran näytettäwä uusi, korea pukunsa, jota monien pitkien talwien puhteet oli kutonut ja kaunistellut ja wasta wiime talwena saanut walmiiksi. Siellä aitassa pukimet oliwat odottamassa. Udunhieno ja pehmoinen oli paita, jonka hän oli kehrännyt ja kutonut ensikesäisen uuhen untuwista. Kun hän sulki sen repaluksen pienellä, äidinantamalla hopeasoljella, solui paita witiwalkein, sulawin laskoksin siroa wartta werhoamaan, ja hihat peittiwät pikkupyöreät, hieman kaarewat käsiwarret ranteeseen saakka. Sitten tuli sinihamosen wuoro. Se oli tehty kahdesta kangaspalasta, etu- ja selkäkaistaleesta, jotka wain oikealta puolen oli pujotettu yhteen wahwalla willanyörillä. Wasemmanpuoliset reunat, joissa oli wahwat solmupäiset willaripsut, liitettiin solella yhteen kainalon alta. Selkäkaistaleen yläpää oli kaarelle leikattu, molemmat kulmat heitettiin olan yli rinnalle ja kreikkalaisen kitonin tapaan kiinnitettiin waskisilla kupurasoljilla etukaistan kulmiin. Kaunis oli tämä tummansininen willahamonen ja kauniit sen punakirjat reunusnauhat. Ja sepäntaidon ihmetyötä oliwat waskiset olkasoljet, joiden soikeat kupurat wanha Kouma, kylän noitaseppä, oli nauhakiemuroin kirjaillut sisarensa tyttärelle. Mutta Kirjatan puwun jaloin kaunistus oli sittenkin esiliina, jota kirjatessa häneltä oli mennyt kahden talwen pitkät puhteet. Sen kangas oli rusopunainen, mutta leweässä helmaraidassa suli punainen, sininen, wiheriä ja keltainen soreaksi wärikisaksi. Lehwäkkäistä näreisistä, hammaslaidoista lehtosista ja somista omenaisista oli siihen sommiteltu sadunihana lehtotarha, jossa linnunsilmät ja hirwensilmät pilkisteliwät, rewonnenät nuuskiwat, karhunhampaat irwisteliwät ja linnunwarpaat ja jäniksenkäpälät tekiwät taiwaltaan. Yleisesti käytetyt korukirjat oliwat siinä sikertyneet kokonaiseksi maailmankuwaksi, jota piikkiaidat ympäröiwät. Mutta kaiken kukkuraksi oli hienonhienon waskilangan kierukoista laitettu ihana reunaraita, joka himmeltäwänä tähtiwyönä kiersi kuwamaailman ääriä. Ja helmuksessa riippuiwat pitkät, tummanpunaisesta, untuwaisesta willalangasta punotut ripsut. Pitkän kotwan istui Kirjatta neitsytwuoteensa reunalla ja sormin silitellen tarkasteli wielä kerran koruteostaan. Kylänkuulu hän oli jo ennestäänkin kättensä töistä. Syrjäytyä oli saanut Unnotar nimikin, jolla häntä isän mukaan oli lapsena puhuteltu, ja Kirjataksi oli kylä nimennyt korukirjojen näppärän tekijän. Mitä olikaan kylänwäki sanowa, kun he nyt weikon häissä hänen uuden esiliinansa näkewät! Lämpimällä ilolla sitoi hän sen wyölleen kirjonauhoistaan. Sieppasi sitten Turusta tuodun waskikamman käteensä ja kiiti tuulena rantawalkamaan. Werkkotalaan warjossa wedenkalwoon katsoen suki hän tuuhean, tumman tukkansa taakse yli olkapäiden liehumaan ja kietoi yli otsan, ympäri pään punanauhaisen otsariwan, jonka yläreunassa kiemursi kullankimmeltäwä kudelma. Ja kun hän sitten katseli kuwaansa weden kuwastimesta, alkoiwat silmät entistä kirkkaammin säteillä, ujo ihastus kohotti poskille wienon hehkun, ja onnen hymy wäreili huulilla... III. Kalerwo, Kalajan poika, kulki harhaillen karulla niemellään. Untolaisten rannoille waelsiwat hänen ajatuksensa, Ihalaan, jossa kohta ei enää ollut walkeaa tytärtä. Harhaillessaan Kalerwo lähestyi kaiwumiehiä, jotka tekiwät uutta kaiwoa notkelman rinteelle. Sillä entinen kaiwo oli aikoinaan laitettu niin lähelle meren wesirajaa, että nousuweden aikana suolainen meriwesi tihkui sisälle. Lähetessään kuuli Kalerwo, että kaiwonkaiwajatkin jutteliwat Untolan häistä. Hän kiintyi niin heidän pakinaansa, että pysähtyi kuuntelemaan. Huomaamatta woikin hän sen tehdä, sillä miehet oliwat jo kaiwautuneet niin sywälle, ettei heistä näkynyt muuta kuin maakasalle lennähtelewät lapiolliset. — Niinpä niin, jutteli palkkaorja, eiwät ne sieltä anna toisheimoisille tyttäriään... nuori Untamo wain kelpaa Ihalan wäwyksi... Salawiittaus siihen sisältyi, wiittaus Kalerwon rukkasiin. Harald, Kalerwon nuorempi weli, tuntui sen heti keksiwän ja ärähti: — Kukapa heidän walkowuonastaan wälittäneekään. — Kenpä tiesi, kuka wälitti... kiemursi palkkaorja. Upeat siellä wain kuuluwat häät tulewan... — Remutkoon häitään ja möyritkööt mullassaan! huudahti nuori Harald. Toisin me meren pojat elämme, toisin nuorikon noudamme kotiimme! — No, mitenkä sitten? uteli palkkaorja. — Niinkuin haukat liitelemme walkoisin purjesiiwin saarelle selälliselle ja sieltä somimman immen purteemme sieppaamme. Purressamme hääyön ilot ilakoimme, ulapan aallot keinuwana wuodepatjanamme ja uutimina tuulentäydet purjeet. Kas, niin meren pojat kainaloisensa sieppaawat! Eiwät kauppoja käy, lyylittele ja lahjustele. Sitten jälkeenpäin suwun hywittäwät, jos hywäksi näkewät. — Kyllä kai kalewaisetkin saattawat neitosen wäellä wiedä, jollei hywällä anneta, wäitti palkkaorja kuin kysyen. — Saattanewat jos suittanewat, wastasi Harald. Owat ne kyllä nekin wiepinään wäkisin. Kun ensin suupaltit wanhukset owat kaupoista sopineet, nuorin uroin sitten lähtewät morsianta noutamaan, niinkuin muka wäellä ottamaan lähtisiwät... Tytön suku muka hangoittelee wastaan... parast’aikaa lähtiäiskemuja wiettäessä! Ja kun sitten wihdoin on lähdön aika, niin tyttö — walmiiksi hunnutettuna ja morsiuspuwussa — pisteleiksen piilosilla ja sulhanen noudemiehineen etsii joka sopesta, kunnes ajojänönen wihdoin löydetään ja pyydystetään. Tytön omaisten kanssa silloin alkaa leikkisota otuksesta... mutta tietysti metsämiehet woittawat ja kotowäki jättäytyy tappiolle. Lähtiessään wiemään sitoo poikaparwi tytöltä silmät... ettei muka näkisi minnepäin wiedään ja osaisi jälkiään takaisin. Sidotuin silmin morsian kannetaan purteen ja sokkona wiedään sulhastaloon saakka. Sillä tawoin... kas, sillä tawoin kalewaiset neitosia ryöstäwät kotinurkasta toiseen — ja tytön kotiwäki tulee heti jälestä häätaloon, hywinä ystäwinä syömään, juomaan ja remuamaan! Kalerwo kuuli, miten toiset tuontuostakin remahtiwat nauruun kuunnellessaan Haraldin kuwausta kalewaisten häätawoista. Kalerwo itse oli kuullut kyllikseen ja lähti toisaalle harhailemaan. Mutta yhä täytti hänen mielensä Ihatar, Ihalan sorea, waaleanwerewä neito, josta hän jo poikasena oli uneksinut elämänsä waloisimmat unelmat. Pienestä pellawatukasta tyttärestä oli Kalerwo nähnyt Ihattaren pitkänsolakaksi naiseksi kaswawan. Milloin oli hän käynyt Kaukolassa merenkaloilla waihtamassa maan ja karjan antimia, milloin taasen oli Ihatar ollut isänsä mukana samoilla kaupoilla Kalajassa. Kauniina oli Kalerwon mieleen juurtunut hänen kuwansa, suloisena wereen wiertynyt ja sulanut, niin että oli toisinaan melkein unhottanut uneksiwansa ja luullut Ihattaren jo omansa olewan. Mutta nyt wietettiin hänen häitänsä... kisaten ja leikitellen hänet wietiin nuoren Untamon häähursteille... Ilmaa, merenilmaa tähän tukehduttawaan ahdistukseen! Kalerwo riensi kotiniemensä nenään, jonka korkeahko kalliokärki wiittasi kohden meren ulappaa. Mutta jos lie häntä waistonsa wetänyt etsimään unhotusta mereltä, jonka sädesiinto aukeni rannattoman aawana alastomain karien takalistolta, niin pahoin petti hänet waisto. Kaihoa, katkeraa kaipausta meren tuulet tulwehtiwat, mahtawa meri sywensi ja awarsi apean mielen, niin että se oli rewäistä rinnan. Äkisti käännähti sieltä Kalerwo, kulki kotipirttinsä ohitse ja lähti pyöreäselkäistä soraharjua samoamaan niementyweä kohden. Järeä sora wieriskeli harjunrinteillä ja waiwaisina siinä männynkäkkyrät kaswoiwat. Karu niemi oli Kalajas. Tämä kolea autius ahdisti ja tukehdutti. Kaikki täällä ruhjoi ja kuristi mieltä... sillä Untolan wiheriöillä rannoilla wietiin Ihatar toisen hääwuoteelle! Täytyi ryhtyä johonkin. Kiiwaasti kuin kiukunpuuskassa riensi Kalerwo kaiwonkaiwajia kohden. Siellä he seisoskeliwat loruten... häistä ja muista. Toiseen työhön heidät oli käskettäwä... mitä heillä oli kenenkään häistä hammastelemista! Käwellessään, huitoessaan muisti Kalerwo wiimekesäisen nauriskaskensa. Hän oli sen kaatanut katkeruutensa puuskassa Ihalasta kosintatieltä tultuaan. Siitäkös he oliwat ärisseet ja toranneet, että muka heidän halmemailleen... eiwät siitä pitäen olleet häneltä waihtaneet kaloja maantuotteillaan, waan hänen täytyi purjehtia loitompiin rantakyliin, jopa aina Koroisten turulle ja Sweanmaan rannikolle. Tiuhkaa toraa ne tekiwät, käräjäarwankin oliwat uhanneet lähettää. Jospa nyt taasen tekisi kiusan: menisi ja heidän häitä remutessaan polttaisi ewätyn nauriskasken. Jospa uhmallakin menisi! Mutta liian aikaista oli wielä lähteä. Wasta mittumaarin aikaan, kukkaisinna kesäsydännä, oli nauriskaski poltettawa ja siemen syljettäwä lämpimään tuhkaan. Wielä oli wiikkokausia keskikesään. Hän oli jo joutunut kaiwon reunalle ja siihen pysähtynyt. Niin kiiwaasti hän oli tullut ja niin tuimalta näytti, että miehet katsoiwat häntä kummastellen kaiwostaan. Siinä täytyi tehdä nopea päätös, keksiä jotakin. — Mene siitä! tiuskahti hän. Mene Harald... ja heitä werkot weteen! — Werkot weteen... kertasi weli Harald pitkään. — Tunnutpa kuulleen. — Mutta eihän päiwä ole wielä yli puolen. — Tee kuten käskin, sanoi Kalerwo lyhyesti. — Mennään sitten, wirkkoi Harald tökäten lapionsa kaiwonpohjaan. — Waikkei wielä ennen ole puolipäiwissä werkkoja heitetty suotta likoamaan... Kalerwo lähti edelleen käwelemään. Oli niitä näitä puuhailewinaan, mutta piti wain silmällä, täyttikö weli hänen käskynsä. Niin se meni Kierin, orjapojan kanssa walkamaan kuin konsanaan. He pujotteliwat werkot puikkarille wapeiltaan, kasasiwat ne wenheeseen, työnsiwät wenheen wesille ja soutiwat pois. Katua alkoi Kalerwo määräystään... ja suuri kaiho, rauhaton elinikäwä tulwahti entistä katkerampana mieleen. Silloin kajahti kumma laulu niemenkärjestä mereltä. Kieri, orpo käskyläinen, orjapoika untamoisten heimoa, wiritti wirren soutaessaan, ilottoman ikikaihon wirren, jonka ennen lie oppinut emoltaan. Mutta Kalerwosta se soi kuin itse meren rajaton walitus, itse Ahdin lumolaulu suuresta merensurusta, ikilaulu, jonka ainoastaan meren lapsi saattoi koko suuruudessaan kuulla ja ymmärtää... Silloin yht’äkkiä wälähti Kalerwon mielessä ajatus kuin pitkäisen leimaus. Hänen täytyi wielä kerran nähdä walkea Ihatar, aamuruskon autereinen, puhdas kuin kewäinen päiwä! Nähdä hänet wielä kerran entisenä Ihattarena, walkoisena neitona... Niinkuin hengenhädässä juoksi Kalerwo kallionkärkeen ja huusi: — Kuulkaahan! Kieri kohotti airojaan ja weli Harald kääntyi kuunnellen. — Älkää menkö! Tulkaa takaisin! — Nytpä on käskyt kummalliset, kuului weli tuumiwan. Mutta hän alkoi samalla kääntää wenhettä melalla, ja Kieri poika auttoi toisella airolla soutaen, toisella huowaten. Kalerwo riensi kiirein askelin kotia. Se oli keskellä niemennenää, siinä missä niemenkärki käyristyi, niin että salmenpuolella oli pieni lahdenpoukama wenewalka maksi, johon eiwät meren jättiaallot ulottuneet. Talosta merellepäin oli alaston kallionkärki, maallepäin waiwaismäntyjen peittämä soraharju. Siinä hänellä oli pirttinsä, siinä werkkotalas rannalla ja aitat kallion reunalla. Kalerwo astui pirttiin, jossa äiti istui parannellen werkonrepeämiä. — Äiti, tuo aitasta pukuni parahin! Tuo miehille myös pyhäpukunsa! — No, mihin nyt? wirkkoi äiti ja pudotti werkonkäwyn kädestään. Mutta ei Kalerwo kuullut. Oli jo kaiwonkaiwoksella ja käski orjiaan: — Hei, miehet, menkää mereen peseytymään! Pukeutukaa parhaisiinne ja laittautukaa lähtemään! — Mihin sitten? — Kaupoille kalewaisten luo! wastasi Kalerwo. Hän oli jo menossa wenewalkamaan ja antoi saman käskyn weljelleen. Eikä Haraldista ollut lainkaan hulluinta tehdä pieni seikkailuretki, käydä untamoisten häitä katsomassa. Reimasti alkoi hän riisuutua ja pulahti weteen weljensä ja toisten kera polskimaan. Puhtaina nousiwat he sieltä ja meniwät pukeutumaan. Wehmatar äiti oli tehnyt työtä käskettyä ja tuonut tupaan puwut parahat. Mutta Kalerwon palattua riensi hän lewottomalla huolella utelemaan: — Mihin, poikani, mihin aiot lähteä niin monissa miehin? — Waikkapa häihin, wastasi Kalerwo paidan sisästä, jota parast’aikaa weti yllensä. — Häihin! Untolaan? Jo oli Kalerwo saanut paidan yllensä ja alkoi wetää kaatioita jalkoihinsa. — Miksei sitten Untolaan? kysyi hän uhmaten. Eiwät kai ne miestä syö sielläkään! Wai ollaanko siella ylwäitä, etteiwät häihin kelpaa kaloineläjät? — Miksi mennä kutsumatta? esteli äiti. Ei sinua siellä suopein silmin katsota miehinesi. Siitä nauriskaskestasikin teit suotta toranaiheen. Eiwät hääkalojakaan meiltä hakeneet. Miksi mennä sinne kutsumatta? — Kun en liene hääwieraaksi kelwollinen, menen sitten sulhasiksi! Tuima oli silloin Kalerwon otsa ja katkeraa uhmaa helähti ääni. Säwähti siitä äiti, ja wärisi ääni, kun hän kotwan jälkeen kysyi: — Ihatarko on wielä mielessäsi, Kalerwo? — Ei ole wielä hänkään hääyötään elänyt! — Mutta Kalerwo! Mitä sinulla on mielessäsi? hätäili äiti hengitystänsä pidätellen. — Olipa mitä olikin, uhmasi Kalerwo. Mutta olisiko ihme sekään, jos weisi tytön häistänsä, sieppaisi sulhasen nenän edestä! — Kalerwo! Hymyili wain Kalerwo. Hymyili katkeraa hymyä. — Ajattele toki, puheli äiti, että toista on sulholle luwattu tyttö, toista wielä kihlomaton. Wapaan tytön wanhemmat ja suku on helppo saada sowitetuksi. Niin teki isäsikin ennen. Mutta jos ottaa toiselle luwatun, silloin ei wihoita wain yhtä sukua, waan saa kaksi wastaansa. Ja sulhasen suku on wihaisin, se ei lepy lahjoin eikä lyylityksin, waan lietsoo wihaan tytönkin sukua. Seurauksena on waino ja sota werinen. — Sorea sotahan kuolla! — Mutta ajattele wanhaa äitiäsi! Älä tee tawattomia... Heltyi jo Kalerwon mieli. Tyynnytellen puheli hän äidilleen: — Älähän hätäile, äiti. Kaipa käynkin wain häitä katsomassa... — Mutta morsiamena on Ihatar! Woitko malttaa mielesi, tulinen tuittupää? Ja ajattele, että erittäin Ihattaren tähden sinua siellä karsain silmin katsotaan! — Liehän siellä muitakin neitosia kuin Ihatar, wastasi poika wältellen. — Mitä sinun on pakko untolaisten tyttäristä wälittää? Mene ennen wesikansan tyttäriin ja ota isäsi heimosta minulle miniä. — Kalewaisenpa käwi noutamassa isäkin! Ja hywän sai sinusta, äiti... Hymähti äiti hywillään, kun pojassa heräsi weitikka werewä. Kotwan istui hän ja katseli poikaansa lempein silmin. Mutta sitten hän huokasi. Ajatukset oliwat hiipineet uusille urille, ja huoli tuittupäästä pojasta pani hänet syyttämään itseään. — Sitä olen usein katunut, kun isäsi houkuttelin heimonsa joukosta tänne untamoisten rannoille, puheli wanhus. Mutta minulla oli ylen ikäwä, kun Harald — tiedäthän, että se oli hänen nimensä silloin — wei minut niin kauas wieraihin, jossa aniharwa kalewaisten kieltäkään tajusi. Lopulta hän taipui ja lähti, ja täältä me haeskeltuamme wihdoin hywän kalastuspaikan löysimme. Kalajas oli tällä niemellä nimenä kalaisista rannoistaan, ja niemen mukaan alkoiwat untamoiset isääsi kutsua Kalerwoksi. Kun sinä synnyit, sait saman nimen sinäkin, ja nuorempaa weljeäsi sitten alettiin puhutella isäsi nuorukaisnimellä. Sowussa eli isäsi untamoisten kanssa, eiwätkä he meitä ahdistelleet. Rauhassa kaswoitte täällä merenpojiksi, waikkakin isänne heimosta erillänne. Älä nyt tee äidillesi sitä surua, että sowun ja rauhan rikot naapuriemme kanssa. — Woinhan olla rikkomatta, wastasi Kalerwo säwyisästi. Äidin tarina, hänen lempeä äänensä wiihdytti mieltä soinnullaan. — Koeta olla, sillä surkea on waino ja häwitys, puheli wanha Wehmatar pojalleen. Äidiltäni kuulin ennen monet kauhumuistot, jotka heimoni kesken säilywät polwesta polween. Tuhoisia taisteluita oliwat muinen kalewaiset ja aasojen pojat käyneet keskenään. Teikäläiset käwiwät meillä ryöstämässä ja häwittämässä, meikäläiset taasen teillä kostamassa. Ainainen oli ollut sota ja waino, ja sywä on wieläkin wihanjuopa kalewaisten ja aasojen heimon wälillä. Kalerwo oli jo pukeutunut ja pisti rintaansa kiemuraisen käärmesoljen, ikiwanhan isien perinnön, joka mistä liekin ollut tuotu wiikinkiretkiltä etelän mailta. Wyöllensä hän wyötti helaisen huotran, jossa oli pitkä kaksiteräinen miekka. Waskikirjoin oli sen säilä kaunistettu ja ponnenpäässä makasi waskikarhu käpälillään. Monilla wiikinkiretkillä oli se ollut mukana. — Miksi ensinkään menet untamoisiin, Kalerwo? koki äiti wielä kerran taiwutella. — Aina on miehellä menoja... — Menisit muulloin, jos asioita on! — Menen tänään! wastasi Kalerwo. Äiti huokaisi sywään, mutta ei muuta mahtanut mitään. Wielä jälkeen hän waroitti: — Älä wain riitaa rakenna! — En, jolleiwät rakenna untamoiset, lupasi Kalerwo. Miekat wyöllä meniwät miehet walkamaan. Pur ren työnsiwät wesille, purjeet kohottiwat. Pitkin salmea alkoi pursi solua Untolaa kohden. IV. Iso oli pirtti Untolassa, kihlakunnan kantatalossa. Kylässä tiesi jokainen lapsikin sanoa, että sillä oli pituutta yhdeksän syltä, seitsemän leweyttä. Sawulakka oli pirtin awaruuteen werraten matala ja wahwasti karstoittunut owenkamanaa myöten. Mutta nyt oli karsta luudittu pois, ja kauniisti kiilteliwät sawulakan mustat orret, hirret ja laipiolaudat. Häätuwan alemmat, kyynäräiset seinähirret oli ruskeiksi hangattu, ja punersi puu puolisylisissä lattialaudoissa ankaran hiekkapesun jäleltä. Wiljalta oli hääpirtissä iltapäiwän rusowaloa, sillä ikkunat oliwat auki jokaisella seinällä, auki räppänä ja owikin. Paljon oli perhettä talossa. Oli jo omaa wäkeä hywäksikin hääwäeksi. Mutta wieraiksi oli kutsuttu koko kihlakunta, miehet ja naiset, wanhat ja nuoret, kaikki, paitsi orjat palkkalaiset. Hääwäkeä oli pirtti täysi, hääwäkeä wilisi kesäinen pihakin. Koko Untolan kylä oli ollut wastassa, kun morsian sidotuin silmin talutettiin rannasta anopin eteen. Kukkuroillaan oliwat ruokaa ja juomaa jyrkeästä hongasta weistetyt pöytälaudat, ja ahkerasti kiersi oluthaarikka aterian kestäessä. Mutta nyt oli jo ruuat korjattu pois. Ainoastaan wanhukset wiipyiwät pöytälaudan ääressä tarinoiden ja haarikkaa kallistellen. Nuoret oliwat rientäneet hääkisoihin. Helisi kannel ja raikahteli laulu awarassa häätuwassa, keweänä liehui nuori kansa karkelossa. Ihana oli Ihatar, tumman Untamon walkea morsian. Heleä hääpuna helotti waaleanwerewillä poskilla, hiljainen hääriemu säteili sinisistä silmistä. Mutta hänen kuulut kultakutrinsa peitti walkohuntu, waimon merkki, jonka kulmat oliwat hewonkenkäsoljella kiinnitetyt rintaan. Ohimolta, hunnunreunan alta, näkyi wain muutama reunasuortuwa, rusokeltainen kuin tuleentunut ohranolki, hieman wiwahtawa wiheriään. Esiliina oli hänellä niinkuin muillakin naisilla hienohelman häähameensa edessä, punapohja, korukirja, ripsuhelma esiliina, jonka reunoja kiersi waskikierukainen kudelma. Mutta olipa morsiamella koriste, jota naisten silmät mitä tarkimmin tähystiwät, ihmetellen ihasteliwat, kun se taasen pitkistä ajoista oli nähtäwissä. Se oli hopeainen rintakoriste, niwelkääty, jossa oli wiisitoista hopeaniweltä, kolme rinnatusten juoksewaa hopeaputkea, jotka oliwat taiten palmikoidut hienoista hopealangoista ja kiinnitetyt yhdistäwiin waskirenkaihin. Koroisten hopeasepän tekoa sen kerrottiin alkuaan olewan. Mutta sitten oli sen niwelrenkaihin ripustettu monien sukupolwien aikana talletettuja itämaisia hopearahoja, ja näitä helyjä siinä enimmän ihmeteltiin. Sukupolwesta toiseen oli se ollut untamoisten jaloin kalleus ja ylpeys, kihlalahja ja hääkoriste, jonka äiti aina antoi wanhimmalle pojalleen tämän lähtiessä neittä kihlomaan. Koumattarelta oli se siten siirtynyt Ihattarelle. Kirjatta, äidin ainoa tytär, sai sitä wain morsiamen powella ihailla. Mutta kaunis oli Kirjatta ilmankin koreissa kotikutoisissaan. Häntä, tummaa pienokaista, hakiwat nuorukaisten katseet waalean ja solakan morsiamen rinnalta. Kylmähköltä, liian lewolliselta tuntui Ihattaren waalea kauneus, waikka häähehku punasi hänen poskiaan. Säilähdellen kieppui pikku Kirjatta hänen ympärillään, ja sulawasti mukautui opittu arwokkuuskin luontaiseen wilkauteen. Kun yksi jätti, niin toinen otti hänet heti kiitäwään karkeloon. Joustawa oli Kirjatan jokainen askel ja keweä kuin kesäinen lehti. Tuuheana liehui tumma tukka punaisen, kullankimmeltäwän otsariwan alta. Tummat silmät säihkyiwät, posket leimuten paloiwat, ja tuuheat kulmakarwat heittiwät niille utuisen warjon. Lumottuina seurasiwat sataiset silmäparit häntä karkelossa. Nuorten karkelossa liehuessa istuiwat wanhukset jyrkeän, kirwein weistetyn pöytälaudan ympärillä. Waahtoinen oluthaarikka pani tarinat luistamaan. Nuorten kisat kiehtoiwat mielen wanhoiltakin, että he waipuiwat omia kisawuosiaan muistelemaan ja nuoruutensa lemmenhullutuksille naurahtelemaan. Pitkän kotwan oli wanha Untamo kuunnellut sitä totisena myhähdellen ja katsellut Koumaa, tietäjäseppää, jonka silmät tuikkiwat niin sywällä. — Terwe! kohotti hän wihdoin haarikkaansa, maistoi ja ojensi sen Koumalle. — Kertoisit muistojasi sinäkin, Kouma! Kouma kulautti haarikasta, pyyhki partansa ja wirkkoi: — Ei ole paljon muistamista eikä kelwon kertomista arkisen elämän teiltä. Unhottanut olen omat hääkisani. Mutta nykyisistä rauhanwuosista ja arkisen onnen ajoista, joista mieli ei löydä suurin wiihdytystä, harhailewat tässä ajatukseni muinaisiin aikoihin, muinaiskansan muistelmiin, joissa runonsäde walaisee tapahtumia. Kerronko Lumikin tarinan? — Kerro, Kouma, kalewaisten heimokuninkaan tyttären tarinan! kehotti wanha Untamo. Wanhusten päät kurottuiwat Koumaa kohden, ja monet nuoremmatkin keräytyiwät pöydän ympärille. — Niin, kertoi Kouma, heimokuninkaan tytär oli Lumikki, walkea kuin lumi, josta hän sai nimensä. Auran rannalla asui hänen isäntä, Kalewanpoika. Monet käwiwät immellä kosijat, lupasiwat päiwän kullat ja kuun hopeat. Mutta ei ollut Lumikki wielä suostunut sulhasiin. Saapuipa sitten Wanlanti, Sweanmaan kuningas, Auran suulle sotapurrellaan. Kaupankäynnillä alotti, niinkuin heidän oli tapansa, waikka heillä oli mielessä ryöstö ja häwitys. Koroisten markkinoilla näki Wanlanti Lumikin ja silmittömästi tulistui. Wanlanti meni Kalewanpojan luo ja pyysi Lumikkia ehdolla ikuisen rauhan. Niin tekiwät kuninkaat liiton keskenään, ja sowun ja rauhan pantiksi antoi Kalewanpoika Wanlannille tyttärensä puolisoksi. Maankuulut wietettiin häät, ja hupaisen talwen wietti Wanlanti nuoren puolisonsa keralla. Kewäällä purjehti hän pois sotapurrellaan. Kolmen wuoden kuluttua lupasi hän palata Lumikkia noutamaan. Lumikki odotti yhdeksän wuotta, mutta ei palannut Wanlanti, ei edes katsomaan kaunista poikaa, jonka Lumikki oli hänelle synnyttänyt. Silloin Lumikki kutsui luoksensa Lowiattaren, kuulun welhowaimon. Tämän lähetti hän Wanlannin luo, käski wiedä pojan isänsä nähtäwäksi ja lumota kuninkaan, että hän tulisi puolisoansa noutamaan, tai surmata hänet, jollei tullut. Lowiatar otti pojan ja wei sen Wanlannin eteen. Suuresti ihastui Wanlanti kauniiseen poikaan ja määräsi sen waltansa ja rikkauksiensa perijäksi. Ja waikka hän oli kotimaastansa ottanut uuden puolison, sai hän kumman halun lähteä kalewaisten maahan Lumikin luo. Mutta kuninkaan neuwonantajat estiwät hänet lähtemästä, wäittäen kalewaisten loihduillaan hänessä tämän halun herättäneen. Kuninkaalle tuli silloin uni ja hän laskeutui lewolle. Mutta äkkiä heräsi hän unestaan kowasti reuhtoen ja huusi, että häntä ahdisti painajainen. Hänen wäkensä riensi apuun, pidellen häntä päästä ja käsistä. Silloin maanalainen hiidenwäki tallasi hänen säärensä murskaksi. Kun taasen ihmiset pitiwät jaloista, silloin hiidet hyppiwät rinnan päällä ja tallasiwat kuninkaan kuoliaaksi. Se oli loppu Wanlannin, Sweanmaan kuninkaan. — Ei ole hywä hyljätä kalewaista kaunotarta, wirkahti muuan wanhus raskaasti. — Ei ole, yhtyi Kouma. Mutta saattoiwat kalewattaret itsekin kostaa puolestaan. Tahtonetteko kuulla? — Kerro, Kouma, kerro! huudettiin. — Se onkin oikeastaan jatkoa samaan tarinaan. Lowiattaren swealaiset ottiwat orjaksi, mutta Lumikin pojasta tuli heidän kuninkaansa. Hän oli wäkewä kuningas ja sai siitä Wisakäden liikanimekseen. Wisakädellä oli hänelläkin kumma kytö kalewaisten tyttäriin. Äidin werikö lie wetänyt. Hän käwi kalewaisten rannoilta noutamassa puolison, jolle antoi wahwat kultawiljat huomenlahjaksi. Mutta sitten hän hylkäsi kalewaisen waimonsa ja otti toisen. Ottipa kultawitjatkin häneltä ja antoi uudelle puolisolleen. Lowiatar silloin lankesi loween ja loihti sellaiset kirot kultawitjoihin, että niistä oli saawa surmansa Wisakäden etewin jälkeläinen. — Käwikö niin? — Saiko siitä surmansa aasojen kuningassuwun etewin? Näin uteliwat toiset wanhukset pöytälaudan ympärillä. Kouma kulautti oluthaarikasta, jonka wanha Untamo hänelle ojensi, pani haarikan edelleen kiertämään ja jatkoi: — Monet kuningaspolwet eliwät ja ryöstöretkiään tekiwät ja aina antoiwat samat kultawitjat puolisolleen — — Eiwätkö kirot tehonneetkaan? kysyi kummissaan wanhus, jolla juuri oli oluthaarikka kädessään. — Ei ollut wielä syntynyt etewin, wastasi wanha Kouma. Mutta Wisakäden jälkeläinen wiidennessä polwessa oli Agne kuningas, rikas ja mahtawa, sotauros ankara, mainio mies. Tämä kuuluisa kuningas souti kerran kesällä sotapurrellaan kalewaisten maahan, woitti kalewaisten heimonwanhimman sotauroineen, ryösti runsaan saaliin ja wei paljon kansaa sotaorjinaan. Mutta jaloin saalis oli Kalewatar, heimonwanhimman ihana tytär, jonka Agne kuningas wei puolisokseen. Heti kotirannoillensa päästyään, ehtimättä wielä kotiinsa, oli kuninkaalla kiire häitä wiettämään. Hän kutsui koolle heimonsa rikkaimmat ja mahtawimmat ja laittoi suuret juomajuhlat. Tyyten juowuttuaan kuningas wei nuoren morsiamensa wuoteeseen, joka oli laitettu suuren tammen lehwien alle. Lemmensairas, juopunut kuningas pelkäsi morsiamensa yöllä karkaawan. Sentähden otti hän kuulut kultawitjat ja sitoi niillä Kalewattaren kaulaansa kiinni. Mutta kun Agne kuningas nukkui päissään, päästeli Kalewatar kultawitjat kaulastaan ja sitoi ne lujasti kuninkaan kaulan ympärille. Oman heimonsa miehet, jotka oli wiety sotaorjiksi, kutsui Kalewatar hiljaa paikalle, heitätti heillä jouhinuoran tammen oksalle ja sitoi nuoranpään kultawitjoihin. Kalewaiset sotaorjat wetiwät nuorasta, ja niin Agne kuningas hirtettiin omiin kultawitjoihinsa, jotka Lowiatar oli kironnut. Wainolaisten juowuspäissään nukkuessa Kalewatar ja sotaorjat astuiwat heidän sotapursiinsa ja soutiwat kotimaahansa takaisin. Siihen päättyi wanha heimotarina. Hartaina oliwat wanhukset kuunnelleet ja wakawina ja äänettöminä istuiwat sitten, mielessään ylistellen rauhanaikoja, joita jo kauwan oli kestänyt. Monet miespolwet oliwat käyneet sotia ainoastaan metsän mesikämmentä wastaan. Rauhassa oli saatu elellä, metsiä käydä ja kalawesiä soutaa, kotipeltoja kyntää ja huhtia hakata. — Mikähän sen aasojen heimon lopulta sai asettumaan ryöstöretkistään? kysäisi muuan wanhuksista. — Warmaankin se, puuttui wanha Untamo puheeseen, että kalewaiset wihdoin oppiwat pitämään paremmin puoliaan ja warustuksia laittamaan, niinkuin meilläkin tässä Linnawuorella on. Werissäpäin oliwat wiikingit alkaneet palata kalewaisten mailta, milloin ensinkään palasiwat... — Niillä muuten, jatkoi Kouma, noitaseppä, kuuluu siellä olewan uudet tietäjät, jotka neuwowat sotisowan tulella polttamaan, miekat takoamaan sirpeiksi ja keihäät auranwantoiksi. Niin kertoi minulle muuan kauppamies Koroisten turulla... — Nepä oiwat tietäjät heikäläisille, ainaisille sotisowan kantajille! nauroi muuan wanhuksista. Ja nauroiwat sille toisetkin, että wesi silmistä sirisi. Wanha Untamo, kylänwanhin, antoi naurun asettua ja puhui sitten puoleksi myhäillen: — Mutta onpa meillä täällä wiikinkien jälkeläinen, Kalerwo, Kalajan eläjä, joka on nostattanut nureksimista rehentelyllään. Rauhassa sai hänen isänsä elää ja kalastaa, kun sowunmiehenä eleli, waikka hän oikeastaan tunkeutui untamoisten kalawesille. Tämä nuori Kalerwo näkyy heittäytywän toisille tawoille. Heimomme halmemaille kaatoi nauriskasken. Pieni on asia sellaisenaan, mutta siinä woi olla alku suurempaankin, jollei hänelle ajoissa laiteta rajoja. — Oikein puhuit, kylänwanhin! — Käräjäarpa on Kalerwolle lähetettäwä. — Tuomittawa pillojentekijä! kalskahteliwat huudot wanhusten suista, niin että karkelo pysähtyi ja nuori hääkansa keräytyi kuuntelemaan pöydän ympärille. — Kihlakunnan yhteinen käräjäpäätös, sitä minulle on miehissä terotettu, lieneekin tehtäwä Kalewon kaskiasiasta. Ja kun pian alkaa nauriskaskien polttoaika, lie paras jo lähipäiwinä arpakapula Kalerwolle lähettää. — Huomenna jo! huudettiin. — Hywä on, wastasi wanha Untamo. Huomenna lähetän. Kutsun Kalerwon käräjille ylihuomiseksi. Samassa hän huomasi nuorten keräytyneen wanhusten ympärille kuulostelemaan. Silloin hän nousi ja huudahti: — Mutta nyt hiiteen Kalerwot ja käräjät häiritsemästä hääkisoja! Oluthaarikka kiertämään ja hilpeä karkelo käymään! Raikukoon riemukas laulu ja kannel helisköön! V. Keskellä hääriemun remua kuului hämmästyksen huudahdus pihanpuolisen ikkunan luota. Muuan neitonen oli ikkunasta tähystellessään nähnyt lähestywän purren, monet miehet soutimilla. Huudahduksen kuultuaan kaikki päät, mitkä lähelle mahtuiwat, riensiwät hälisten kurkistamaan molemmista pihaseinän ikkunoista. — Mitä kumman kulkijoita? — Onko se sotapursi? uteli muuan äskeisten wiikinkitarinain herättämässä mielialassa. — Waiko kauppien weneitä? — Ei ole sotapursi noin wähillämiehin. — Ei ole kauppejakaan. Soutajat wain owat wenheessä eikä mitään kaupantawaroita. Wanha Uuntamo oli noussut pöytälautansa tyweltä. Työnsi loruawat naiset tieltään ja pisti itse päänsä ikkunaan. Änetönnä tähysteli hän tuokion. Nousi sitten ja palasi pöytänsä tywelle. — Siinä mies, missä mainitaan, wirkahti hän wain. — Mitä? Onko se Kalerwo? kysyi Kouma kummissaan. — Se on. Mitä kummia soudelleekin! — Wenhe kääntyy walkamaan, ilmotteli muuan tyttö ikkunassa. — Jo laski kiwilaiturin kärkeen. Miehet lappawat maihin. Nousewat rantapientaretta. — Owat jo pihalla. Pirtissä pingottui odotus. Karkelo oli tauonnut, neitoset ja nuorukaiset painautuiwat pitkin seinäwieriä, waikkeiwät läheskään kaikki mahtuneet istumaan penkeille. Kuului töminä porstuasta. Kalerwo astui uljain ryhdein pirttiin awoimesta owesta. Owelle hän pysähtyi ja hänen miehensä hänen taaksensa. — Terwe häätaloon! toiwotti Kalerwo. Mutta ymmälle hän joutui ja hämilleen, kun kukaan ei hänen terwehdykseensä wastannut. Liikkumatonna, niinkuin ukonsalaman kangistamana oli hääwäki pitkin seinäwieriä. Puolin katsein Kalerwo tähysti tätä kylmää jäykkyyttä, puolin katsein etsi morsianta. Kas, tuossa oli Ihatar, peräpenkillä pöydän latwapään lähellä, käsiwarsi nuoren Untamon kainalossa, walkohuntu rusokutreillaan ja untamoisten kuulu kihlakääty powellaan. Silloin wasta Kalerwo tunsi kylmien wäreiden pitkin selkäpiitänsä säilähtäwän, silloin wasta tuntui jääkylmyys koko pirtissä uhowan ja tuijottawat katseet hänet läwistäwän. Mutta kun hän uudelleen kohotti silmänsä morsianta kohden, näki hän kuin unessa morsiamen rinnalta pikku neidon suuret, kummastelewat silmät. Ei ehtinyt Kalerwo tätä näkyä tarkemmin selittää, kun tunsi wereensä tulwahtawan suloisen lämmön, joka tuokioksi sumensi hänen silmänsä. Kalerwon hämmennys ei jäänyt älyämättä nuorilta miehiltä, jotka seisoiwat owiseinämällä häntä lähellä. He hyrskähtiwät nauruun, ja niin wapautuneet mielet puhkesiwat pilapuheihin. — Sulhasiksi se lie tullut, lasketteli muuan nuorukainen towereilleen, koska niin ällistyi nähdessään walkohipiän toisen kainalossa! — Myöhä on kosia morsianta hääkemuissa! wirkkoi toinen. Hän korotti niin äänensä, että Kalerwo kuuli. Ylwäänä ojentui silloin Kalerwo suoraksi hämmennyksestään ja heitti wälähtäwän katseen naljailijaan. — Joko olet nauriskaskesi polttanut, Kalerwo? Siemennä se kaswamaan, ennenkuin on myöhäistä! hammasteli ensimäinen nuorukainen wanhusten äskeistä päätöstä muistellen. — Sitten saanet nuorikonkin, säesti toinen, kun ei tarwitse elää pelkillä kaloilla... Jo oli Kalerwon käsi miekankahwassa, karhunkuwan päälaella. Tora olisi noussut ja tappelun tuokse, jollei wanha Untamo olisi ehtinyt wäliin. Hänen oli ensin täytynyt tuumia miten menetellä kutsumatonta hääwierasta kohtaan, joka juuri oli päätetty kutsua käräjiin. Mutta nähdessään, mihinpäin asiat yrittiwät kallistua, oli hänellä heti selwillä menettelynsä. — Waiti, maitoparrat! warotti hän naljailijoita ja kääntyi sitten Kalerwoon: — En tiedä tulosi syytä, mutta ethän liene tullut pahoin aikein hääpitoihimme. Emme odottaneet tuloasi, sillä tietänet itsekin, etteiwät untamoiset ole ystäwiäsi, warsinkaan tunkeuduttuasi heidän halmelehtoihinsa. Mutta asiat käräjiä käykööt, miehet miehinä toisensa kohdatkoot! Kun kerran olet talossa, ole terwe tultuasi! Tule ja juo nuoren hääparin onneksi! Ei ollut lämmin wanhan Untamon terwehdys. Kolealta ja painostawalta tuntui pirtin ilma Kalerwosta. Mutta pois hän pudisti painostuksen, astui wanhan Untamon eteen ja otti oluthaarikan häneltä. Kääntyi sitten nuoreen pariin ja wirkkoi haarikka koholla: — Onneksesi juon, Ihatar, onneksenne, untamoiset! Wanha Untamo nyökäytti päätänsä ja tarjosi haarikan Kalerwon seuralaisten kesken kiertämään. — Nuoret, lausui hän sitten, jatkakaa karkeloa ja ilonpitoa! Käy joukkoon, Kalerwo, wiiwy wäkinesi niin kauan kuin haluat! Jäykästi jatkuiwat hääkisat. Oli kuin kutsumattomat wieraat olisiwat karkottaneet hilpeän ilon ja lentäwän mielen. Sittenkin, kun karkelo wähitellen wilkastui, ei se ollut yhtä irtointa kuin ennen, waan raisua ja riehakkaa, ikäänkuin uhittelisi ahdistawaa painostusta. Kalerwo istuutui leweälle honkapenkille pöydän tywipään lähelle. Ei hän enää nähnyt nuorten wirnistelyä, ei kuullut kokkapuheita, jotka puoliääneen jatkuiwat owiseinämällä. Ympäristöstään wälittämättä hän, meren wapaa poika, waipui katselemaan Ihatarta, joka yhä istui peräpenkillä sulhonsa rinnalla. Kaunis hän oli häähipenissään. Mutta niin wiileä oli hänen waalea kauneutensa, että Kalerwo kummakseen saattoi häntä ihailla nuoren Untamon rinnalla, unhottaen wärisyttäwän kaipauksen ja kipeän lemmenkateen, joka hänet oli tänne tuonut wastoin tahtoansa. Hän tunsi rinnassaan pettymyksen wiileän henkäyksen, ei siksi, että Ihatar oli nyt toisen, waan siksi, että koko tuskanihana unelma tuntui särkyneen. Unelma... eikö hänen lempensä ollut ollutkin wain unelma? Mutta missä oliwat ne suuret, säteilewät silmät, jotka äsken oliwat kummissaan tuijottaneet häneen Ihattaren rinnalta? Waikka ne oliwat poissa, häämöttiwät ne yhä Kalerwon sisäisessä näkemyksessä ja pakottiwat hänet wertailuun. Hänellä tuskin oli mitään mielikuwaa muusta kuin ihmettelewistä silmistä, mutta waikutelma oli sittenkin lämpimämpi ja eläwämpi, kuin hänen mieleensä oli juurtunut Ihattaresta, niin usein nähdystä ja uneksitusta aina lapsuusajoista alkaen. Kalerwo nousi. Hän tahtoi pyörähdyttää morsianta karkelossa ja meni lewollisesti pöydän latwapäätä kohden. Hänen katseensa oli suunnattu morsiameen ja morsian katsoi häneen. Hänen lähestyessään näytti morsian yht’äkkiä pelästyneeltä ja tarttui kuin turwaa etsien sulhonsa käsiwarteen. „Eiköhän se tahdo käydä minun kanssani karkeloon...” wälähti Kalerwon mielessä. Hän hiljensi käyntiään, epätietoisena mennäkö eteenpäin wai palata takaisin. Silloin pysähtyi muuan karkeloiwa pari lattialle lähelle morsiusparia. Poika poistui, mutta tyttö jäi siihen ja istahti morsiamen wiereen. Siinä se nyt oli taas! Kirjatta: Sama tyttönen, joka ensi wilahduksella pakotti wertaamaan tummaa eloisuutta Ihattaren kylmään waaleuteen! Mikä liekehtiwä hehku poskilla, mikä silmien säihky! Miten lumoawasti sointui punainen pääripa tummien kutrien yöhön, jossa punariwan kultaraita kimmelsi kirkkaana linnunratana! Mikä keweä sulo koko waatetuksessa, joka aiwan kuin eli ja hengitti joka poimullaan ja suli neitseellisen warren, käsiwarsien, olkapäiden, powen ja wyötärön luontaista suloa säestämään! Ja heleät korukirjat, kuinka ne korottiwat tummien kaswojen kauneutta! Lumottuna pysähtyi Kalerwo paikoilleen seisomaan. Hämmentyi sitäkin enemmän, kun näki Kirjatan nostawan säteilewät silmänsä ja luowan häneen ihanan ihmettelyn katseen, sitten arkana painawan päänsä alas ja ikäänkuin piiloutuakseen painautuwan kiinni Ihattareen. Yht’äkkiä Kalerwo älysi, että pirtin kaikilta seiniltä oliwat nuorten ja wanhojen katseet tähdätyt häneen. Päättäwästi hän silloin astui eteenpäin. Morsianta hän tuskin enää ajattelikaan. Arasti wärähtelewän Kirjatan sieppasi hän käsiwarresta ja wei karkeloon. Miten kimmoisa olikaan käsiwarsi sulawanpehmeässä hihassa! Miten joustawa wyötärö, jolle Kalerwo laski toisen käsiwartensa! Ja wärähtelewä arkuus, kuinka kummasti se lisäsi tytön lumowiehätystä! Ihmeellisen raikkaan lämmön ja lauhan woiman tunsi Kalerwo wirtailewan weressään. Hän painoi tytön rintaansa wasten ja tunsi kimmoisan pikku powen kosketuksen. Hurjasti alkoi hän kiitää karkelossa lehdenkeweän tyttönsä keralla. Hän unhotti koko maailman tai ei hänelle maailmaa muualla ollutkaan kuin sylissään. Hän ei nähnyt, että toiset karkeloparit kaikkosiwat lattialta, tunsi wain Kirjatan syleilyssään. Hän ei nähnyt nuorten miesten kummasti kiiluwia katseita suuren pirtin seinämillä, etsi wain Kirjatan katsetta, joka ei kohonnut lattiasta. Hän ei kuullut, että neitoset melkein nyyhkyttiwät hädissään Kirjatan wuoksi waan kiiti yhä hurjemmin, yhä hurjemmin! Wihdoin Kirjatta kohotti katseensa ja hymyili hänelle anoen, puolipyörryksissä. Miten armas oli lapsonen hennossa awuttomuudessaan! Kiinteämmin painoi Kalerwo häntä rintaansa wasten... Uho, Kirjatan nuorempi weli, ponnahti yht’äkkiä serkkunsa kanssa poikaparwesta esiin. Tuskin kukaan ehti oikein erottaa mitä tapahtui, niin salamannopeasti serkku pisti jalkansa kampeuksiin Kalerwon jalkojen wäliin, weli taasen sieppasi siskonsa käsiwarresta oikealla kädellään ja wasemmalla tuuppasi Kalerwoa hartioihin. Kalerwo kaatui lattialle pitkin pituuttaan, Kirjatta jäi hämmentyneenä seisomaan paikalleen. Ei welikään joutanut hänestä enempää wälittämään, hänellä oli muuta huolehdittawaa. Nopeasti hypähti Kalerwo jaloilleen. Salamana wälähti hänen waskikirjainen terässäilänsä huotrastaan ja niinkuin haawotettu mesikämmen syöksähti hän tihuntekijöitä kohden. Mutta Untolan nuoret miehet oliwat olleet waruillaan. Nopeasti oli heitä joukko hänen käsiwarsissaan ja riistiwät häneltä miekan. Toiset riensiwät hänen seuralaisiaan pidättämään, toiset kihertyiwät Kalerwon ympärille. Niin taaja oli poikaparwi häntä pitelemässä, käsiwarsista ja kaikkialta, että turhalta näytti hänen wapautumista yrittääkään. Yht’äkkiä näki Kalerwo pistelijäinsä päiden wälitse Kirjatan, joka yhä seisoi lähellä. Kalerwo oli näkewinään, että Kirjatan tummanruskeita silmiä werhosi kirkas kosteus, sädehtiwä kyynelhuntu, ja että ne hellästi hätääntyneinä katsoiwat häneen. Ihmeellisen, höyhenkeweän woiman tunsi silloin Kalerwo käsiwarsissaan. Kerran pyörähti hän wain, ja wapaana hän seisoi ja koskematonna, aukea kehä ympärillään. Hän suuntasi heti uudestaan katseensa siihen, missä Kirjatta oli seissut. Mutta Kirjatta oli lähtenyt ja mennyt morsiamen luo. Hän katsoi sieltä tuuheain kulmaripsiensä alta Kalerwoon, mutta ei Kalerwo enää nähnyt äskeistä walotulwaa hänen silmissään. Nuoret miehet oliwat yhä kärkkyneet Kalerwon ympärillä, walmiina tarraamaan kiinni. Mutta wanha Untamo saapui nyt luo, otti heiltä Kalerwon miekan ja lausui käskewästi: — Loitotkaa hänestä! En tahdo teitä torua siitä, mitä hänelle teitte, sillä ansaitsipa hän sen pienen nolauksen. Mutta nyt loitotkaa hänestä! Jäätyään Kalerwon kera kahden lattialle, puhui ukko tyynesti, melkeinpä myhäillen: — Näetkö nyt, Kalerwo, ettei ole hywä tulla liian ylimielin teikaroimaan toisten kotoisiin hääiloihin. Huomannet jo, että on paras aika erota, ettei tämän mainittawimpia tapahtuisi. Siihen luottaen ojennan sinulle tässä miekkasi. Kalerwo seisoi tuokion, niinkuin ei tietäisi mitä tehdä miekalla, jonka oli saanut käteensä. Wihdoin pisti hän sen huotraan. Mutta samalla heitti hän Uhoon ja hänen serkkuunsa wihasta leimahtawan katseen. — Tahdonpa sinulle sanoa, jatkoi wanha Untamo, mitä tässä äsken ennen tuloasi tuumittiin. Yksi oli siitä miesten mieli, että sinut, Kalerwo, kosket ole tunnustanut luopuwasi untamoisten yhteisistä heimomaista, on kutsuttawa kihlakunnan käräjille tätä asiaa selwittämään ja ratkaisemaan. Ylihuomiseksi on määrätty käräjäpäiwä. Riittääkö sinulle tämä käsky, wai täytyykö huomenna lähettää tawanmukainen arpakapula? — En kaipaa arpojanne, wastasi Kalerwo. — Jää sitten hywästi, tiesi terweenä waella! Kalerwo seisoi ylwäänä, mutta epätietoisena paikallaan. Mahdottomalta tuntui hänestä niinikään lähteä äskeisen ilkeän tepposen jälkeen... luikkia kuin lyöty koira tiehensä. Hänen weljensä Harald joutui hänelle awuksi: — Tule, Kalerwo, lähtekäämme! Kostamme toiste! — Niin, toiste kostamme! selkeni Kalerwollekin pelastawa ajatus. Hywästi, untamoiset! Mutta jokainen muistakoon, ettei Kalerwoa iloikseen häpäise! Kalerwo lähti miehineen kesäyön hämyyn. Kukaan ei kurkistellut ikkunasta heidän jälkeensä eikä nähnyt miten ylwäin uhammielin Kalerwo poistui purrelleen. Kohta wietiin nuori Untamo ja Ihatar uuteen aittaan, onnensa käkösen alle. Kirjatta oli mukana iloisessa saatossa ja meni sitten omaan neitsytaittaansa lewolle. Mutta lewottomasti uneksi hän sinä yönä woimakkaista käsiwarsista, jotka puristiwat häntä niin lujasti ja kiidättiwät hänet kauas yli maiden ja merien. VI. Linnawuoren korkeimmalla kukkulalla, kiwimuurien ympäröimän linnatarhan keskellä, oli suuri tasalakinen paasi, niinkuin pöytä ikään, leweähkö pöydäksikin. Sillä kiwellä, kaikkien näkösällä, seisoi tuomari kihlakunnan käräjillä, ja itse Ukko ylijumala liekin sen siihen pudottanut oikeuden peruskiweksi. Mutta sen ympärille pyöreään kehään oli ihmiskäsin wieritetty yhdeksän pienempää kiweä, joilla lautamiehet istuiwat. Sillä niinkuin runossa ja sankarisadussa wasta kolmannella kerralla kaikki osui oikeaan ja niinkuin kolmihaara ja kolme kertaa kolme oli tehotaian sisin salaisuus, niin piti oikeuden jäseniäkin olla kolme kertaa kolme. Ja ainoastaan kylän wakaisimmat wanhukset oliwat kelwolliset Linnawuoren käräjäkiwen ympärillä istumaan. Käräjäwuori tällä wuorella oli ensin ollut nimenäänkin, siitä pitäen, kun kylä kaswoi niin suureksi, että sen asioita oli tukala aina mennä Wehmaan kihlakunnan Käräjämäelle selwittelemään. Sitten, kun wuorenlaki oli kiwisin rintasuojin warustettu wiikinkiwainolaisten waralta, oli wuori saanut Linnamäen nimekseen. Mutta koskemattomaksi oli käräjäkiwi ja lautamiesten istuimet jätetty keskelle linnamuurin ympyrää. Hywin luontuikin, entistä paljon juhlallisemmalta näytti käräjäpaikka linnatarhan keskellä. Tämä sisäkkäisyys oli kuin näkywä merkki siitä, että wasta silloin oli taattu oikeusturwa keskinäisissä asioissa, kun oli lujat warustukset wieraita wihollisia wastaan. Warahin aamulla kokoontuiwat lautamiehet ja koko kylän kansa wanhaan Untolaan oikeuden juhlahetkeä odottamaan. Wasta sitten, kun Kalerwon nähtiin wäkineen lähestywän purrellaan, nousiwat lautamiehet honkapöydän ympäriltä ja lähtiwät. Witkaan ja wakaasti astui edellä Untamo, kihlakunnan wanhin, yhtä hitaasti ja arwokkaasti astuiwat lautamiehet jälestä, kaikki harmaissa sarkakauhtanoissaan. Muu kylänwäki, koko kihlakunta, kulki lautakunnan jälestä, ja jälkipäähän joutui rannasta Kalerwokin seurueineen. Hitaasti waelsi kulkue Linnawuorelle, lautakunta edellä yksiwakaisen harmaana ja hywinkin heleänkirjawa kihlakunta jälessä. Nousukäytäwää, joka wuorenrintaa kiersi ylös linnanportille, noustiin wihdoin linnantarhaan ja harmaakauhtanaiset lautamiehet käwiwät paikoilleen. Mutta wanha Untamo pysähtyi portinpieleen omin silmin tarkastamaan, ettei kukaan tuonut aseita mukanaan oikeuden pyhättöön. Onneksi oliwat kalerwoisetkin ottaneet wanhan oikeustawan siinä suhteessa warteen ja jättäneet miekkansa kotiin. Wihdoin oliwat kaikki saapuneet wuorelle, jota taiwaskin tänä wakaana hetkenä kattoi werhoutuneena harmaaseen pilwiwaippaan. Hitain askelin nousi silloin wanha Untamo käräjäkiwelle ja tarkasti, että kaikki lautamiehet oliwat saapuwilla. Sitten puhui hän järähtelewin äänin: — Kihlakuntamme walitsemat lautamiehet ja koko kihlakuntakin tietänee, että nämä käräjät owat kutsutut koolle ratkaisemaan, onko Kalerwo, Kalajan nykyinen eläjä, ollut oikeutettu kaskenkaadantaan siinä mihin hän on wiime kesänä nauriskaskensa kaatanut, ja jollei hänellä katsota siihen oikeutta olewan, tuomitsemaan kuinka oikeus on saatettawa woimaan. Kalerwo, kuten näemme, on itse saapuwilla puhumassa puolestaan, mutta kyläkunnan tietenkin täytyy walita puhemiehensä. Ketä ehdotetaan? Seppä Koumaa, tietäjää, huusiwat useat äänet. — Kouma astukoon siis esiin puhumaan kaikkien puolesta! kehotti wanhin. Silloin Kalerwo korotti äänensä. — Sitä tahtoisin kysyä, huusi hän niin että kallio kajahti, kelpaako kukaan tuomitsemaan omassa asiassaan? — Kuka tässä tuomitsee omassa asiassaan? kysyi wanhin. — Sinä ja koko lautakunta! — Kuinka niin, Kalerwo? — Walitsitte juuri puhemiehen puhumaan kaikkien kyläläisten puolesta. Mutta kyläläisiin te kuulutte itsekin. — Mutta jos tulisi joku ja polttaisi kylän kaikki talot, eikö lautakunta, koska sekin kuuluu wääryyttä kärsineihin, olisi oikeutettu häntä tuomitsemaan? — Totta kai, wastasi Kalerwo. — Niinpä niin, nuori mies, jatkoi wanhin. Käräjille kokoonnutaan oikeutta turwaamaan ja wääryyttä sortamaan, ja tottahan oikeuden käsi woidaan nostaa niitäkin wastaan, jotka owat rikkoneet koko kihlakunnan yhteistä oikeutta. Jos taasen koko kihlakunta on riidassa toista kihlakuntaa wastaan, silloin on asia ratkaistawa heimokäräjillä. Mutta tässä ei sellaisesta riidasta ole kysymys, waan sinun, Kalerwo, syytetään rikkoneen untamoisten yhteistä oikeutta. Ja koska se on tapahtunut tämän kihlakunnan alueella, on asia tutkittawa ja tuomittawa tämän kihlakunnan käräjillä. — Mutta kaskimaanipa ei kuulu untamoisille enemmän kuin kuului minullekaan, ennenkun kaskeni siihen kaasin. Asia ei siis ole tapahtunut kihlakuntanne alueella eikä sitä käy tuomitseminen näillä käräjillä. — Milläs käräjillä sitten? Kalerwo waikeni. — Waikenet, nuori mies, jatkoi wanhin. Muuten, woidaksemme ratkaista, oliko sinulla oikeus hakata kaskesi, on juuri saatawa selwille, kuuluuko kaskilehto wai ei tämän kylän kaskesmaihin. Kouma käyköön esiin ja puhukoon! — Niin, että kuuluuko? oli Koumalla sanat walmiina kielellään. Ikiwanhoista ajoista on ollut tapana, että ken on wain ehtinyt weistää pilkot puihin huhtalehtonsa ympärille, niin siihen huhtalehtoon ei ole enää toisella tulemista. — Mutta eipä sen notkelman ympärille ollut pilkkoja weistettykään! wäitti Kalerwo. — Lehto, jatkoi Kouma, joka on kaswanut ennen raadetun huhdan aholle, kuuluu ainaisiksi ajoiksi sille kylälle, jonka miehet siihen owat ensi huhdan raataneet. Sellainen on oikeus, kuten kaikki tietäwät. — Mutta sittehän, tuli Kalerwo waromattomasti iwailleeksi, kuuluu kai kalawesikin sille, joka siitä on ensi ahwenen onkinut, ja erämaa sille, joka sieltä on ensi erän pyytänyt, ensi orawan ampunut... — Puhut tawallaan oikein, Kalerwo, waikka puhutkin pilalla, huomautti wanhin. Kyläkunnalla ja koko heimolla on epäilemättä oikeus myös erämaihin ja kalawesiin, joilla se on wanhastaan saalistanut ja ne ensimäisenä haltuunsa ottanut. — Kalerwo on ajautunut myös untamoisten kalawesille! kuului kostonjanoinen huuto wäkijoukosta. — Niin! — Niin! — Kalawesistä myös käräjät! Wesimaahan, oman heimonsa luo hänet ajettakoon! säestiwät toiset äänet. — Ei nyt ole kalawesistä kysymys, wirkkoi wanhin. Palatkaamme asiaan. Tietääkö Kouma tai joku muu täällä, owatko untamoiset ennen sillä paikalla halmetta pitäneet? — Totta kai minä tiedän, naurahti Kouma, kun itse siitä korjasin kaksi ohrasatoa eikä siitä ole wielä kolmeakymmentä kesääkään. Kylwin siihen ohraa molempina kesinä, koska se ei ollut ensikertainen huhta enää silloinkaan. Ruishuhdan raatoi siihen isäni, kun minä wielä paitasillani juoksentelin. Hymysuin kierähti Untamo, kihlakunnan wanhin, ympäri kiwellään ja kysyi lautakunnalta: — Tarwitaanko wielä muuta todistamaan, että Kalerwo on kaatanut nauriskaskensa kylämme kaskesmaille. — Ei tarwita! wastasiwat lautamiehet yhteen suuhun. — Woitaneeko kenties Kalerwo lukea kylämme miehiin? — Ei, wastasi lautakunta. — Ei edes wäwypoikanakaan! huusi muuan irwihammas wäkijoukosta. — Waiti, maitoparrat! huusi wanhin. Aletaan siis olla selwillä... — Malttakaahan! puuttui Kalerwo puheeseen. Äsken wanhin itse wirkkoi, että erämaihin ja kalawesiin saa oikeuden se, joka niissä on wanhastaan saalistanut. Minä ja minun isäni olemme kalastaneet Kalajan kalawesillä, joita wäitätte untamoisten omiksi, ja asuneet näiden kalawesien rannalla. Silloin kai minulla tämän wanhan käytön nojalla on jotakin oikeutta kylän yhteisiin alueihin. — Käräjät eiwät ole wielä selwittäneet kalastusoikeuttasikaan. Ja nyt on kysymys ainoastaan kylämme kaskesmaista, jotka eiwät riipu kalawesistä. Kysyn siis lautakunnalta, eikö ole käynyt selwille, että lehto, johon Kalerwo on kaskensa hakannut, kuuluu wanhastaan kylämme kaskesmaihin, mutta Kalerwo itse ei kuulu kylämme eikäpä edes heimommekaan miehiin, waan wihollisheimoon, joka ikiwanhoista ajoista asti on ollut sotajalalla meidän heimoamme wastaan? — Niin on, wastasi lautakunta. — Kalerwolla ei siis ole oikeutta kaskeensa eikä muihin untamoisten kaskesmaihin, jollei kihlakunta sitä hänelle myönnä käräjillään? — Ei ole, wastasi lautakunta. — Tahdotaanko hänelle kenties antaa sellainen oikeus? — Ei, ei, wastasi lautakunta ja soristen säesti kylänwäkikin. — Eikä hän ole sitä pyytänytkään, huomautti Kouma. — Oikein, yhtyi wanhin. Ylimielin, omin walloin hän on ajautunut alueillemme. Mutta sittenkin, ettei hänellä olisi mitään syytä nurkumiseen, tahdon kysyä, eikö hänen sallittaisi siementää tämä kaskensa, kun on kerran sen hakannut? — Siitä se wain luulee saawansa jalansijaa kaikille kaskesmaillemme, huomautti Kouma. — Sallitaanko wai ei? kysyi wanhin. — Ei, wastasi lautakunta. — Niin on siis tämä asia lukossa. Owatko kaikki päätökseen tyytywäiset? — Hiisi siihen tyytyköön! huusi Kalerwo narskuwain hammastensa wälistä. — Ken siihen ei tyydy, saa walittaa heimokunnan käräjiin, wastasi wanhin. — Horna heimoltanne armoa anokoon! uhmasi Kalerwo, aikoen lähteä wäkineen. — Älähän mene, Kalerwo, huusi wanha Untamo hänelle. Täällä on myös waadittu selwitettäwäksi, kenen oikeastaan owat kalawedet, joilla sinä kalastat. Eikö niin? — Niin, niin, huudettiin. — Puhu sinä, Kouma. — Ikiwanhoista ajoista, puhui Kouma, owat untamoiset Kalajan niemen ympärillä kalastaneet, ja paras apaja siinä onkin, kun täältä Walkoselältä owat kalat wähentyneet. Wanhastaan Kalajas niin kuuluu untamoisille. — Mutta wielä wanhempina aikoina, wäitti Kalerwo ylpeästi, on aasojen heimo koko näitä kalawesiä hallinnut ja wallinnut. Ikiwanhoista, kaikkein wanhimmista ajoista kuuluwat ne siis meille. — Taru kyllä tietää niin olleen, myönsi Kouma. Mutta ensiksikin se on wain tarua. Toiseksi on aasojen heimo, jos se olisikin täällä kalastellut, jo ylimuistoisina aikoina wäistynyt kaukaisiin saariin ja nämä rannat tyyten untamoisten haltuun jättänyt. — Woiko Kalerwolla wanhojen muistotarujen nojalla olla oikeutta näihin kalawesiin? kysyi wanhin. — Eikös! wastasi lautakunta hymysuin. — Kotini ja kalaweteni olen perinyt isältäni! puhui Kalerwo kiihkeästi. Silloinkin on minulla niihin oikeus wanhastaan, samalla waltausoikeudella kuin kehutte untamoisilla alueihinsa olewan. — Jos pystyt niitä puolustamaan! Ne woidaan sinulta wallata takaisin! huusi nuori Uho wäkijoukosta. — Waiti, poika! huusi wanha Untamo pojalleen. Täällä puhutaan oikeudesta eikä wäkiwallasta. Mitä sanot, Kouma, Kalerwon waltausoikeudesta. — Kuinka hänen isänsä olisi pystynyt Kalajan waltaamaan! sanoi Kouma nauraen. Riitaa oli kyllä alussa hänen ja untamoisten wälillä. Ei tahdottu sallia hänen ensinkään tunkeutuwan parhaille apajillemme. Mutta hän oli mielinkielin ja kalewainen hänellä oli waimokin. Wehmatar, tosin wiety wäkisin. Wanha Kalerwo puheli sowun sanoja, lupasi pitää koko kylämme kalassa, kun saisi meiltä jywiä ja karjanantimia. Niin annettiin hänen olla, sukeutuipa wielä silleen, etteiwät untamoiset ensinkään menneet Kalajan kalawesille. Mutta oikeastaan hänet wain otettiin kylämme kalastajaksi, emmekä hänelle parasta apajaamme tyyten luowuttaneet. Nyt kun tämä nuori Kalerwo on rehentelyllään ja siipiensä lewittelyllä saanut aikaan, ettemme häntä woi enää käyttää kalastajanamme, on meillä oikeus ottaa kalawetemme takaisin. — Oikeassa olet, Kouma, siinä, ettei Kalerwo ole wallannut untamoisilta oikeutta Kalajan kalawesiin. Untamoiset saawat sinne siis heittää werkkojaan niinkuin ennenkin, jos haluawat. Eikö ole oikein, lautakunta? kysyi wanhin. — On, on! wastattiin. — Mutta onpa Kalerwokin isältään perinyt oikeuden Kalajan kalawesien käyttöön. Eikö ole oikeus, että hän saa sieltä kalastaa elatuksekseen, kun untamoisten kanssa sowussa kalastaa? kysyi wanhin. Lautakunta istui kotwan äänetönnä. — Onko oikeus wai ei? kysyi wanhin uudestaan. — Olkoon sitten, wastasi wanhin lautamiehistä. Mutta toiset lisäiliwät: — Jos sowussa kalastaa! — Ja siiwolla elää! — Eikä liikoja lewitteleide! — Kuulit nyt, Kalerwo, julisti wanhin. Käräjät owat tuominneet, että Kalajan kalawedet owat untamoisten omat, joita he saawat saalistaa niinkuin omiaan. Mutta koska isällesi on sallittu oikeus niiden käyttöön, saat niissä kalastaa sinäkin, jos olet untamoisten kera sowussa. Ken ei tähän päätökseen tyydy, hänellä on walta walittaa heimokunnan käräjiin. — Hiisi heimoistanne! huusi Kalerwo. On minulla omakin heimo! Heille walitan, jos walitan! Ja woi teitä silloin, untamoiset! Näin uhkasi Kalerwo ja lähti wäkineen. VII. Ylwäin uhkamielin lähti Kalerwo käräjämäeltä. Niin kiiwain askelin riensi hän rantaan, että hänen miestensä täytyi hypähdellä juoksuun pysyäkseen jälessä. Ensimäisenä oli hän purressaan, istuihe perään ja käski: — Airoihin! Tuskin oliwat kaikki ehtineet paikoilleen, kun Kalerwo jo käänsi purren kokan kotia kohden ja weteli melalla niin wihaisesti kuin näkisi sodansawut edessään. Sama wihaisuus tarttui wäen aironwetoihin, ja tuimasti kiiti pursi pitkin Untolan rantaa, niin että kohisi wesi kokassa. Mutta kun peltojen kohdalta oli päästy rantalehdon katweeseen, alkoi Kalerwon pää painua alemmas ja melanwedot meltoniwat, kunnes mela jäi jälestä wiistämään. Werkkaiseen tahtiin silloin alkoiwat miehetkin wedellä. Kalerwo heitä tuskin näkikään. Purren pohjaan, tapin tyween hän tuijotti, niinkuin silmät olisiwat olleet siihen naulatut. Yksi ainoa ajatus, yksi ainoa kohtalokas tuntemus oli hänet wallannut käräjämäellä ja kiidättänyt purrelleen. Kaikki oli ratkennut liitoksistaan, koko elämän owi pudonnut saranoiltaan! Häneltä oli riistetty kaikki: ei wain oikeus kaskenkaadantaan, waan yksinpä kalawesikin, niin ettei hänellä enää ollut mitään omaansa. Untamoisten wanha heimowiha oli tulenlieskana wyörynyt hänen ylitsensä, ja hänet oli asetettu tämän wihollisheimon armoille. Mutta tämä kaikki ei sittenkään ollut katkerinta ja kipeintä. Käräjien päättyessä oli hän oikeastaan riemuinnut siitä, että hänen häwiönsä oli ollut näin täydellinen. Hän oli tuntenut hurmaawaa tunnetta, että oli irtautunut kaikesta, rajattoman wapaasti syttyäkseen rajattomaan wihaan ja ryhtyäkseen ankaraan kostoon. Epätoiwon kiihkeydessä oli hän koettanut wihaansa lietsoa ja wirittää. Mutta kiiwaimmassakin wihastuksen puuskassa hän waistomaisesti tunsi, ettei hänen wihansa woinut kohota wallitsewaksi, syttyä suureksi ja loimottawaksi paloksi, kaikkea sytyttäwäksi. Sen alta nousi suloinen lemmenaalto läikkymään, tulwahti suureksi, lämpimäksi wuokseksi, kaikkea nukuttawaksi. Toisillasta asti oli Kirjatan lumoneloisa kuwa täyttänyt hänen mielensä, ja ihanaksi oli sen kirkastanut palawa, kosteankirkas kotu, jonka Kirjatta oli luonut häneen silloin, kun hän oli hetkellisessä hädässä. Siitä hetkestä asti oli tämä ihmeellinen kotu säteillyt hänen sielussaan ja kaiken muun oli hän nähnyt ainoastaan sen walossa. Nyt se taasen kirkastui säteilemään ja himmensi riemuisan wihanliekin, muutti sen kalwawaksi tuskaksi. Katkerinta ja kipeintä oli, ettei hän woinut eheästi wihata eikä rakastaa. Se ei ollut ainoastaan tämän hetken tuntemus ja hawainto, waan jo pienestä pojasta oli hän kaswanut wihan ja lemmen ristiaallokossa. Wanha Kalerwo oli kertonut pojalleen polwesta polween kulkeneita wainotarinoita ja siten juurruttanut hänen weriinsä perintöwihan siemenen kalewaisia kohtaan. Äiti, Kalewatar, waikutti wastaiseen suuntaan. Ei hän tosin wainotaruja kertonut, waroi koskettamastakin mitään, mihin olisi sisältynyt wihanituja aasojen heimoa kohtaan. Mutta hän oli kalewatar, kuinka tahtoikin sulautua miehensä sukuun. Milloin hän lapsuutensa muistoista kertoi, werhosi kertomuksen päiwänpaisteinen lempeys ja siitä heijasti hellä rakkaus hänen kalewaisiin kotitanhuwiinsa ja kotoiseen heimoon. Se ei sointunut yhteen isän wainotarinain kanssa, waan kaswatti jotakin ahdistawaa nuoren Kalerwon mieleen. Hänen poikaluontonsa tuntui häntä waatimalla waatiwan uljailemaan kalewaisia wastaan, ikiwihollisia, joista isä kertoi. Mutta äidin rakastetusta olemuksesta huokui ikäänkuin lämmintä utua, joka kietoi äidin itsensä ja wirtasi hänestä kaikkiin kalewaisiin, mutta warsinkin kalewattariin. Äiti oli sywälle nuoren Kalerwon mieleen juurtunut naisen ihannekuwaksi. Kalerwo oli usein kysellyt itseltään, miksi hänen mielensä paloi untamoisten tyttäriin. Miksei hän woinut walita tyttöä omasta heimostaan, wesikansan tyttäristä, ja tuoda hänet kotiliettä lämmittämään? Usein oli hän sitä ajatellut, ja äiti oli häntä siihen suuntaan opastellut. Kerran oli hän jo lähtenytkin Wesimaahan tyttöjä tähystelemään. Kauniita oliwat wesikansan tyttäret, sirkeitä ja somia. Mutta mitä hän heistä päällä päättelikin, niin sydän ei seurannut mukana. Ei syttynyt mielessä sellaista lumolämpöä, lämmintä säteilyä kuin kalewattaria katsellessa. Mutta warsinkin äitinä oli heitä mahdoton ajatella, sellaisena aina hiljaisena ja lempeänä kuin oli hänen oma äitinsä. Kalewattarissa oli aina jotakin, joka muistutti äidistä, yksin sellaisissa wastakohdissakin kuin Ihatar ja Kirjatar oliwat. Ihattaresta uneksiessaan oli hän hänessä ikäänkuin ihaillut äitiään nuorena tyttönä. Kirjatan kuwan eloisana ja säteilewänä tulwahdettua hänen sieluunsa oli äidin nuoruudenkuwa waihtunut Kirjataksi. Hywin wastakkaiset nämä molemmat kuwat oliwat, mutta sittenkin niissä oli yhteinen luonteen pohjasäwy. Se oli hiljaisen lempeyden henki, kalewainen naisellisuus, jota ei auringon alla huokunut ja säteillyt muista naisista kuin kalewattarista. Kalerwon naisihanne oli kalewainen naiskuwa, jonka malli oli hänen äitinsä. Mutta miksi pitikin wanhan heimowihan olla häntä kalewaisista eroittamassa! Pienenä oli hän sen jo perinyt isältään. Siitä tuskin edes tietäen oli isä tehnyt istutustyönsä tarinoin ja sanankääntein. Ja jäistä wihaa tunsi nuori Kalerwo uhowan isästään silloinkin, kun hän lyhytsanaisella suopeudella oli tehnyt waihtokauppaa kalewaisten kanssa. Jos äiti oli ollut lempeän alistuwainen, niin isä ei ollut sietänyt alistumisen ja nöyryytyksen warjoakaan. Mutta aina purjehti hän niin taiten, että asioidessaan wihamielisten untamoisten kanssa, joita hän muuten wihasi yhtä suuresti kuin hekin häntä, osasi wälttää nöyryyttäwiä tilanteita ja toisaalta myös toisia loukkaawia sanoja ja tekoja. Kalerwo ei ollut woinut wälttää kumpiakaan, eikä hän mahtanut sille mitään. Sydämensä oli hänet wienyt nöyryytykseen kosintatiellään. Hänen miehinen luontonsa waati kostamaan. Kai hän oli jo silloin waistomaisesti tuntenut, ettei Ihatar ollutkaan hänelle sopiwa. Hän ei ryöstänyt tyttöä, waan kosti kaatamalla nauriskasken. Nyt oli tämä kaskijuttu käräjineen edessä, nyt kun hän sisimmässään tunsi, että oli Kirjatassa löytänyt sydämensä oikean walitun. Tätä pulmaa oli hän polttawin ajatuksin miettinyt kaksi unetonta yötä ja lewottoman päiwän niiden wälillä. Jo edeltäpäin tunsi hän mielessään käräjäin päättywän siten, että häneltä samalla sulkeutuisi ainaiseksi tie Kirjatan luo. Mitä tehdä? Aiwan wastoin luontoaan koetti hän ajatella sowintoa, jonka hinta oli alistuminen. Menisi wanhan Untamon luo ja sanoisi, että tahtoi ainaiseksi luopua untamoisten kaskesmaista ja kalawesistäkin ja lähteä loitolle wesikansan luo, jos... jos saisi Kirjatan omakseen. Suloisena oli se ajatus öisissä houreissa kangastellut. Mutta aamulla se nauratti häntä itseäänkin. Wanha Untamoko heittäisi ainoan tyttärensä hänelle... sillä ehdolla, että... ainaiseksi pääsisi heistä molemmista! Ei, turhaa olisi ollut yrittää sowintoa millään ehdolla. Syyttä suotta olisi hän nöyryyttänyt itsensä, wieläpä saanut nauruakin osakseen. Untolaan saapuessaan oli Kalerwo tänään ajatellut yksistään Kirjattaa ja etsinyt häntä wäkijoukosta kuin elinwaloaan. Kirjattaa ei ollut näkynyt käräjämäellä, ja sitä jäätäwämpänä oli Kalerwo siellä tuntenut wihan wiiman uhowan ympärillään. Mutta lopuksi Kalerwo iloitsi siitä, ettei Kirjatta ollut näkemässä, miten yksimielisesti untamoiset häntä murjoiwat. Kalerwo miltei uskotteli itsekseen, että Kirjatta hellyydestä häntä kohtaan oli pysynyt poissa... Mutta mitäs hänestä... mitä maksoi Kirjatasta uneksia? Jollei wihanjuopaakaan olisi ollut eroittamassa, kuinka hän sittenkään olisi woinut ottaa Kirjatan omakseen. Eihän hänellä ollut enää kalawettäkään, ainoaa elinwaraansa. Hänellä ei ollut mitään... kaikki oli riistetty pois! Siihen palasi ajatus kierrokseltaan. Ja silloin pää ponnahti pystyyn painuksistaan, ja werinen wihastus jännitti jäntereet, että täytyi tuimasti tarttua melaan. Weli Harald souti alahangoilla hänen edessään. Weli katsoi häneen, wakaasti ja raskaasti, ikäänkuin tahtoen osoittaa, ettei tarwittu sanoja, waan ymmärrettiin ilmankin. Mutta Kalerwo wältti hänen katsettaan eikä tahtonut ymmärtää mitään. Puri wain hampaansa yhteen ja weteli wäkewästi melallaan. Silloin Haraldin täytyi turwautua sanoihin. — Nehän ottiwat meiltä kaiken, sanoi hän wiileästi hymyillen. — Minkäpä he meiltä ottiwat! wastasi Kalerwo katkerasti. — Kasken. Ja kalawedenkin. Ei sietänyt Kalerwo kuulla toisen suusta samaa katkeraa totuutta, joka täytti hänen omat ajatuksensa. Hänellä wälähti silmä, teräs sälähti jänterissä. Leimahduksena selwisi pelastuskeino. — Emme wälitä heidän käräjistään! — Kuinka emme wälitä? — Menemme, poltamme kaskemme ja siemennämme! — Käykö se päinsä? — Se on ainoa minkä woimme tehdä orjiksi alistumatta. — He tulewat ja ottawat sadon... — Ei untamoisia pelätä! — Kalawesillemmekin tulewat... — Ajamme heidät matkoihinsa! — Miten? — Siinä neuwot, missä miehet! — Kostawat... — Kostamme wuorostamme! — Heillä on heimonsa takana. Tulewat woimalla ja wäellä... — On meilläkin heimomme wesimaassa. Sieltä kutsumme apua. Suuren, kysywän katseen loi Harald weljeensä. Kalerwosta näytti, että katseessa oli epäilystä. Warmaan weli ajatteli, että he oliwat täällä niin erillään, ylen wierastuneina heimostaan... puoleksi kalewaistuneina kieleltään ja mieleltään... puolettomina, wihollisheimon armoilla. Näin weli warmaan ajatteli ja arasteli! Aiwan samoin oli hän ajatellut itsekin, Kalerwo, hautonut ja huokaillut. Mutta hän tahtoi työntää moiset tuumat weljelle, woidakseen paremmin hyökätä niitä wastaan. Hän hyökkäsikin... iski alas omia epäilyksiään, mutta huudahteli niinkuin weljelle: — Ei, armoille emme alistu! Untamoisten armoille! Emme elinikinä! Tuima miehuus oli niin päässyt woitolle, ja lujasti weteli hän wettä melallaan. Sama jäntewyys tarttui weljeen ja wäkeenkin. Pontta oli aironwedoissa, ja kohisi wesi kokan edessä. Pontta ja jäntewyyttä siinä tarwittiinkin. Sillä tultiin juuri wiimeiselle salmelle, johon lounaistuuli ajeli suuret aallot aawalta mereltä. Siinä oli pienoinen kalliosaari salmen keskellä. Saaren lakkapäiden petäjäin ohitse pilkahti kotiniemen kärki ja kotipirtti wasemmalta näkywiin. Oikealla pauhasiwat aallot untamoisten rantakareihin ja meren tuuli tohisi louhikkoisen niemekkeen hirsimetsässä. Louhiniemen takaa kaartui näkywiin pieni, loiwarantainen lahdelma, jonka perällä, rytöwuorien wälissä, punersi wiime kesänä hakattu lehtokaski sawipohjassa notkelmassa. Se oli Kalerwon kaski. Tänne salmelle saattoi nähdä, miten tuulenpuuskat pöyrytteliwät sen punerwiksi kuiwuneita lehdeksiä. Jos menisi ja sytyttäisi... sytyttäisi nyt, meren puhaltaessa, pitkien poutasäiden perästä! Tuli syöksähtäisi hirsimetsään ja louhiwuorten rytöihin... rajusti riehuen karkaisi eteenpäin ja wihdoin Linnawuoren ikihonkien latwoista ärjähdellen lieskaisi ylös taiwahan tasoille! Siinä äskeinen käräjäkansa näkisi, missä heitä woimallisempi on! Siitä käräjäwuorelta korkea, ruunupää waeltaja kumartuisi kylän tuohikattoja hywäillen silittelemään, kunnes karkaisi kylään ja ahmaisi kaiken, untamoisetkin pirtteihinsä! Kummissaan katseliwat soutajat, kun pursi ei saaren kärjen kohdalta kääntynyt wasempaan kotinientä kohden, waan oikealle pienen lahdelman perälle. Kalerwo itse istui perässä niin tuimana kuin olisi pursi ollut hornankirnun pyörtehissä. Aiwan wärisiwät käsiwarret wireissään ja silmissä oli kumma loiste, niinkuin kaukainen tulenkajastus. — Nytkö kaski sytytetään? kysyi Harald. — Nyt. — Kowa on tuuli... — Paremmin palaa! — Palaa metsäkin... — Palakoon! Mykistyi Harald ja jäi ihmeissään katsomaan outoa kajastusta weljensä silmissä. Jo suhahti kokka lahdenpoukaman pehmeään hietarantaan. Kalerwo nousi purtensa perästä. Hänen silmänsä tuijottiwat johonkin ihmeelliseen hänen edessään, ettei hän näyttänyt näkewän muuta mitään. Hädintuskin ehtiwät soutajat hänen jaloistaan pois. Tuluskukkaroaan haparoiden, yhä eteensä tuijottaen, riensi hän eteenpäin ja seisoi kohta rutikuiwan kasken reunalla tulirauta ja limsiö kädessään. Siinä hän pysähtyi tuokioksi ja katseli tuluksiaan, niinkuin katselisi hirmuwalkeaa, jonka liekit lähtiwät untamoisten asuinsijoja kohden riehumaan. Silloin pilkahti näiden liekkien takaa kosteankirkas ja säteilewä katse näkywiin. Sisäisessä näkemyksessään Kalerwo näki taasen Kirjatan ihmeellisen katseen, silloin, kun hän, Kalerwo, oli ollut ahdingossa miesjoukon käsissä. Milloinkaan ennen ei Kalerwo ollut nähnyt niin ihanaa katsetta. Sulaa hellyyttä oli siitä tuntunut säteilewän, waikkei Kalerwo tohtinut sitä silloin uskoa, eikä sitten woinut enää saada warmennusta. Nyt Kalerwo tunsi niin kummallisen warmuuden weressään, että Kirjatta oli hellänarasti hätäillyt hänen ahdinkoaan. Heltyi ja lämpeni silloin Kalerwon mieli ja tukehtui kostonhehku. — Tuulen alta ensin poltelkaamme, ettei tuli ryöstäydy rytömetsään. Karsikaa hawuluudat jokainen ja käykää kytöä sammuttamaan! käski Kalerwo miehiään. Tuulen alta sytytteli Kalerwo aiwan reunalehdeksiä ja kaikkialla oliwat hänen miehensä hosumassa hawuluudin, missä walkea lähti kuloa ja sammalta myöten metsää kohden hiipimään. Leweä kaista tuli niin poltetuksi, ettei siihen jäänyt mitään tulentarttuwaa. Wasta sitten meni Kalerwo tuulenpäältä sytyttämään, ja iloisesti liekit nuolaisiwat kasken kitaansa. Mutta Kalerwo wiipyi siellä yhä miehineen, wiipyi kunnes riutui wiimeinenkin liekki, kunnes lakkasi sawukin suitsuamasta hiilistä joita tuulenpuuskat pyörteliwät. — Huomenna tulemme siemenen sylkemään, sanoi wihdoin Kalerwo, souti miehineen kotia ja lähetti heidät werkonheitäntään. Äiti oli pirtissä wastassa ja alkoi huolissaan käräjäin tuomiota tiedustella. Huokaillen kuunteli äiti ja hyrähti itkuun kaiken kuultuaan. Ei sietänyt Kalerwo sitä kuulla, waan lähti kallioita kuleksimaan. Kohta tuliwat miehet, niinkuin ennenkin wesiltä, ja silloin toiwoi Kalerwo elämän palaawan ladulleen. Mutta eiwät he iloisina hälisseet, niinkuin ennen päiwätyöstä kotiutuessaan. Synkät oliwat ja totiset, synkkinä meniwät lewolle. Mutta ei tehnyt Kalerwon mieli lewolle, ei wiihtynyt edes seinien sisällä. Karuja sorakankaita hän käweli ja ajatuksin ahersi Untolassa, milloin hellyydestä herkähdellen, milloin wihasta wäristen. Lopulta weiwät hänet askeleensa kallion kärjelle niemen tywellä, josta näki kauas Untolan wesille. Siinä istui hän koko yön miettien weriwihan pyörtämätöntä umpisolmua ja sen wapisuttawaa ankaruutta. Sen umpilukon takana oli Kirjatta, eloniloa säilehtiwä impi, jonka keweä sulo oli sulanut hänen sydämensä elinwereksi. Se lumosi hänet sitä uhommin, kun oli sidottu weriwihan umpisolmuun. Wihdoin alkoi aamurusko liekehtiä idän rannalla ja aurinko nousi ruusuruskojen merestä. Se nousi sieltä, missä suloinen Kirjatta uinaili aitassaan, mutta Kalerwoa kutsui se työhön, josta heimowiha oli kiihtywä yhä roihuawammaksi paloksi. Kalerwo herätti wäkensä ja wei sen siementämään eilen tehtyä paloa. Ja siitä pitäen oli Kalerwo aina waruillaan, yöt ja päiwät untamoisten kostoretkeä umoillen. Wuotti wiikon, wuotti toisen, mutta ketään wierasta ei tullut hänen wesilleen. VIII. Keskikesän pisin päiwä kallistui illoilleen. Ei yöhön waipuakseen, waan waaleain hämyhuntujen alitse ojentaakseen huulensa toiselle wertaiselleen päiwälle ja utuiselle uudinwuotehelle hetkiseksi uinahtaakseen hellään syleilyyn. Aurinkokin, kultakutri päiwän poika, heitti silloin wain kuperkeikkaa taiwaanrannalla, painoi tuskin piiloon punakat poskensa, kun jo taasen hymyten nosti otsansa itäisen lehdon latwoille. Silloin, wuoden lyhinnä yönä, kahden pisimmän päiwän wälissä, eiwät wainajain hengetkään saaneet lepoa. Kalewanpojat, wainajat warawäkewät, jotka eiwät kuunaan kuolleet ja kadonneet, waan jäiwät ikiajoiksi elämään ja waeltamaan, ne silloin tuliwat ihmisten ilmoille katsomaan, wieläkö jälkipolwet heitä muistiwat ja lyylitteliwät. Jollei Uhriniemellä silloin uhrikokko liekkisiiwin liihotellut, saapuiwat Kalewanpojat, sieppasiwat taiwaan sinilaelta tähtiwiikatteensa, ennen aikojaan niittiwät niityt ja ohrawainiot ja tekiwät muita tihujaan. Mutta missä uhriliekki korkeimmalle leimahteli ja parhaat antimet tuotiin wainajain karsikoihin ja uhrikiwille, siellä wilja wersoi ja karja karttui ja riista juoksi itsestään kotia. Sinä yönä, kesän kirkkainna yönä, wietettiin keskikesän juhlaa, Kalewantulien juhlaa, ja sinä yönä autereinen, kukkastuoksuinen ilma uhoili lemmenlumoa. Silloin sai ikuisen lemmenonnen, ken osasi oikein lyylitellä ja tehoisat taiat tehdä. Autiot ja tyhjät oliwat talot Untolan kylässä. Uhriniemelle waelsi kuka suinkin kynnelle kykeni. Korkea oli sinne Kalewankokko pystytetty, ja Kouma, kylän tietäjä ja uhrinoita, hankasi kitkawalkeaa puisella tulisahalla. Sillä ei saanut Kalewantulta tuliraudalla iskeä. Oli tulisaha tehtäwä ukonnuolen pirstoman aarnihongan säröistä, ja hiiltyneestä hankauskohdasta puhallettiin tuli taulaan. Kitkawalkealla oli kokko sytytettäwä. Kouman kitkatessa pujahti Kirjatta salawihkaan Uhriniemeltä ja poikkesi ohrapellon pientarelle. Ihatar, joka seisoi anoppinsa Koumattaren rinnalla, näki sen ja wirkahti: — Minnehän Kirjatta meni? — Taikoja lie mennyt tekemään, wastasi Koumatar hymyillen. — Mihin? — Eiköhän ohrapeltoon. — Miten siellä taikoja tehdään? kyseli Ihatar tarkoin wanhemmalta. — Yhdeksät wärit solmitaan ohranolkiin yhtätasalle. Mikä wäri muita ylemmäs kaswaa, sitä tapahtuu mennessä ensi keskikesään. Punainen tietää rakkautta... — Minäpä menen mukaan, huudahti Ihatar malttamatta kuunnella loppuun. Ihatar meni sinne minne oli nähnyt Kirjatan menewän. Kulki pientaret ympärinsä, etsi ja huhuili hiljaa. Mutta ei Kirjattaa näkynyt, ei kuulunut. Tahtoi kai tehdä taikansa yksin. Ihattaren täytyi palata kokolle. Eipä ollutkaan Kirjatta ohrapellon pientarilla. Kiertoteitä oli hän mennyt kotitaloon ja pujahtanut itsensä Ihattaren aittaan. — Häähunnut ja hamoset, joissa morsian on häähursteille wiety... punalangat hääwuoteen kirjopeitteestä... uhrikuusen kolmihaaroja hawuja... hymisi hän itsekseen, ettei wain unhottaisi mitään. Jo oli hänellä kolmihaarat hawut. Hätäisesti purki hän punalangat nuoren Untamon ja Ihattaren wuodepeitteestä, sieppasi sitten pyöreän lippaan, jossa Ihatar säilytti häähienouksiaan, huntuaan ja kihlojaan. Lipas kainalossaan hiipi hän salawihkaan kuin waras retkelleen. Pitkin pellon pientareita, yli wuorten ja rämeiden, metsän ryteiköstä lopulta poiketen rannan somerikolle, riensi Kirjatta yhä edemmäs länttä kohden. Wihdoin lähestyi hän maaliaan, hiljensi käyntiään ja wärähdellen tähysti Hiidenwuorta, jonka olkamalla Hiidenlähde lirisi. Jylhänä, pystyjyrkkänä kohosi wuorenseinä korkealle rantapengermästä. Pyöreänä kaartui sen päätyharja kohden korkeutta ja sen yli häämöttiwät ruunukiehkurana aarnihonkien latwat. Mutta wuoren alla kukkiwat suuret pihlajapensaat rantamalla, tuoksuinensa tässä koleassa paikassa huumaten tulijan sitä tenhoisammalla lumolla. Henkeään pidätellen lähestyi Kirjatta Hiidenwuoren seinämää. Maassa pihlajain juurilla käpristeliwät kalmankourat satakyntisiä sormiaan ja wuoren olkawierteillä wihersiwät imeläjuuriset imarteet. Muuan imarteinen olkawierre kohosi maasta kuin käytäwä konsanaan wuorenrintaa myöten aina sen keskikorkeuteen. Tätä Hiidenkäytäwää oli Kirjatan wain noustawa ja niin tulisi hän käytäwän päähän, jossa se wuorenseinän keskikohdalla leweni tasalakiseksi olkamaksi. Siinä oli Hiidenlähde. Wuoren seinästä tihkui ikuinen wesi, tippui ikuisena purona tasalakiselle olkamalle, johon oli ikitipunnallaan pyöreäpohjaisen kuopan uurtanut. Siinä kalliokuoppurassa oli Hiidenlähde, ja siitä walui sen wesi wuorenrintaa myöten alas, pitäen seinän aina kesin kosteana ja talwisin jäädyttäin siihen suuren jäätikön. Hiidenlähteestä käwi tarina, että sen kalwosta puhdas impi näki tulewan sulhonsa kuwan, kun keskellä keskikesän yötä seisoi Ukonkuusen kolmihaaroilla hawuilla, jotka oli hääpeitteen punalangoin palmikoinut, ja tuijotti lähteeseen puwussa, jossa puhdas impi oli häähursteille wiety. Harwa oli sitä käynyt koettamassa, sillä eiwätpä ujot ja siweät immet saattaneet morsiamilta heidän häähipeniään anella, eiwätkä useat saaneet niitä salassakaan käsiinsä. Kirjatalla oli kaikki mitä tarwittiin. Hän awasi Ihattaren pukulippaan ja alkoi pukea yllensä hänen morsiushienouksiaan. Waikka alla oli hänen oma pukunsa, oli Ihattaren puku sittenkin liian iso hänen somalle pikku wartalolleen. Maahan wastasi hameen helma, niinkuin olisi seissut omin waroinsa, ja hihoihin kätkeytyiwät pienet, näppärät kätöset. Sormusta hän ei ollut saanut, sillä Ihatar itse oli pannut sen sormeensa keskikesän juhlaan. Mutta kalliit niwelkäädyt sopiwat somasti hänen powelleen, ja kun hän oli walkohunnun pannut päähänsä ja sen palteet powelleen solittanut, oli hänellä kiire lähteen kalwosta kuwaansa katsomaan. Wuorenseinän olkawierrettä alkoi hän pelosta wawisten hiipiä ylöspäin. Jo oli hän lähdeolkamalla. Hetkeksi unohtui pelko, hymy huulille herahti ja ihana sulotunne wärähti weressä, kun hän katsoi hunnunkietomia kaswojaan lähteen kalwosta. Tällainenko oli hän olewa kerran, kun tuli se sorja ja uljas, joka wei hänet waimokseen käsiwarsillaan? Käsiwarsillaan niin lujilla, että pelonwäristys käwi werissä... mutta sittenkin oli niin suloista ja turwallista jäntewäin käsiwarsien warassa... Taasen ne tuliwat, ne käsiwarret, jotka niin usein oliwat häntä kietoneet, ihastuttaneet ja kauhistuttaneet! Taasen ne tuliwat, weljen häiden jälkeen hän tunsi ne aina, milloin lemmestä uneksi. Siksi hän oli tänne tullutkin, että pääsisi painajaisestaan ja lähteen kalwosta näkisi oikean... Mutta hänhän näki wain oman kuwansa! Ah, hän oli aiwan unhottanut kolmihaarat hawut, kun niin kiirehti katsomaan, miten huntu puki hänen kaswojaan.. Nopeasti kaiwoi hän ne wyöhyttaskustaan, punoi ja palmikoitsi ne punalangalla, pani hawun kummankin jalkansa alle ja tuijotti uudestaan lähteen kalwoon. Oman kuwansa hän wain näki nytkin, suloisena ja somana, pelon wuoksi kenties kalpeampana entistään. Muuta hän ei nähnyt. Ei nähnyt sitä mitä toiwoi niin palawasti, että ihan kipenöi... ja pelkäsi, niin että olisi jääksi hyytynyt ihmeen nähtyään. Eikö ollut wielä keskiyön aika? wai siksikö, ettei ollut kihlasormusta, ei näkynyt mitään? Kenties... mutta kenties näki ilmankin. Piti wain odottaa ja katsoa lähteeseen.. Mitä?... Kuului ääni yön hiljaisuudessa! Weden pulahdus toinen... kolmas... yhä uusia, harwassa tahdissa perätysten. Ne kuuluiwat honkametsän katweesta mereltäpäin, hiljaisia pulahduksia, niinkuin joku olisi hiljanwerkkaan meloskellut eteenpäin. Ne läheniwät, pulahteliwat jo pihlajapensasten takana. Sieltä pistäytyi wenosen kokka näkywiin, piteni koko purreksi. Mies perässä meloskelemassa... — Ah! Kirjatalta pääsi huudahdus. Warmaan olisi hän horjahtanut alas korkealta wuorenolkamalta, jollei waistomaisesti olisi nojautunut wuorenseinää wasten takanaan. Meloskelijan mela unohtui koholle. Ihmeissään katseli hän ympärilleen... kohotti niin katseensa wuorenseinämälle. — Ah! Huudahdus pääsi häneltäkin. Mela putosi kuin lyötynä hänen käsistään ja niinkuin lumottuna jäi hän tuijottamaan ihanaan näkyyn, joka häämötti suwiyön sinihämyssä wuorenseinää wasten. — Ihanainen! Oletko wuoren waltiatar, merenneito wai sinipiikoja salojen! Kirjatta nauroi heleästi. Hän tunsi äänen. Sama oli nuortea ääni, joka weikon häissä oli niin pelotonna kalskahdellut kaikkia wastustajiaan wastaan. Nyt se wärähteli, mutta ei pelosta. Siinä soi lumosointu, jonka Kirjatta tunsi laulawan ylistystä hänelle... ei hänelle itselleen, waan harhakuwalle, jona Kalerwo hänet näki suwiyön lumossa. Kirjatta tunsi hätiköiwää tarwetta saada tämän harhakuwan haihtumaan. — Mihin sinä meloskelet, Kalerwo? kysyi hän hereästi naurahtaen. — Mitä? Oletko... oletko Kirjatta? Mutta kuinka olet... hunnutettu ja hääpuwussa? Kuinka Kirjatalle kaikki weri syöksähti poskiin! Hän teki waistomaisesti eleen ruwetakseen Ihattaren häähipeniä riisumaan. Mutta hänen käsiwartensa waipuiwat alas. Tuntui kai riisuutuminen niin wieraan nähden sopimattomalta. — Onpa tämä ihmeellistä! puheli Kalerwo. En ensin woinut muuta ajatellakaan kuin että wuorenwäki wiettää häitä suuressa kullankimmeltäwässä linnassaan... wuorenwinkalossa, joita ei näe ihmissilmä. Morsian, wälähti mielessäni, oli karkelossa kuumettunut ja pistäynyt portaille poskiaan wilwoittelemaan. Puhuessaan käänsi hän wenonsa kokan rantasomerikkoon ja nousi maihin. Wuoren juurelle hän pysähtyi ja wirkkoi ylös tähystellen: — Aiwan lumouduin, kun sinut haltiattareksi luulin. Mutta ihanampi olet itsenäsi! En wain ymmärrä... kenelle ole morsiameksi pukeutunut? — Ihattaren huntuhan minulla... pääsi Kirjatalta. Mutta sitten hän hämmentyi ja riensi nopeasti selittämään: Wietän tosiaankin häitäni wuorenhaltijan keralla. — Ihattaren huntu! Ai, olitko Hiidenlähteellä tulewata kultaasi utelemassa? Kirjatta seisoi waieten. Hänellä oli entistään sywempi puna poskillaan. — Mutta Kirjatta, wirkkoi Kalerwo äkkiä, tule alas sieltä! — Mihinkä tulisin? — Katsos, tuossa on pieni purteni. Tulisit soutelemaan... — Mihin sitten soutaisimme? — Mihin haluaisit... soutaisimme kauas, emmekä palaisi koskaan. — Oho, sitten en tule ikinä! — Etkö... mutta tule toki alas. — En, täällä minun on parahin olla. — Tule, puhelemme... — Kuulenhan tännekin! ilkamoi Kirjatta. — Mutta... Ei Kalerwo woinut sitä sanoa, miksi sellainen wälimatka hänestä oli wastuksellinen. Hän mietti, millä syyllä wielä pyytelisi Kirjattaa tulemaan alas korkeudestaan, mutta ei löytänyt mitään. Wihdoin hänet waltasi kokonaan tunne, jonka lumoissa oli Untolan häistä asti elänyt, ja hän puuskahti puhumaan! — Kirjatta, sinun tähtesi olen melkein joka yö soudellut tätä rantaa pitkin. Kuta lähemmäksi kotiasi olen tullut, sitä suloisempi oli unelmoida. Olen soutanut niin lähelle, että näin kotitalosi, jossa tiesin sinun nukkuwan. Katselin sitä kauan, olin näkewinäni uneen waipuneet silmäsi ja powesi kohoilun peiton alla. Niin istuin ja uneksin, ja wasta kun päiwänkehrä lehtojen latwoille kohosi, wasta silloin aloin soutaa takaisin. Sinä olet minun silmäteräni, ja niinkuin silmäterääni sinua suojelen, jos tulet omakseni. — Kuinka woisin tulla! Puhuithan itsekin heimowihasta, joka on erottamassa... — Siksi, Kirjatta, näetkös, en woi tulla sinua kotoasi noutamaan. Mutta jos tulet kotiini, niin silloin, kun olet omani, ei sukusi enää woi mitään... — En minä tule sillä tawalla.. — Tahtoisitkos muuten tulla? — Sitä en ole sanonut, naurahti Kirjatta. — Sano, Kirjatta, tahtoisitko, jos suostuisi sukusi. — En tiedä, wastasi Kirjatta hiljaa. Mutta sen tiedän, etteiwät he ikinä suostu. — Niin, puuskahti Kalerwo. Mutta silloin he eiwät woi estää, kun kerran olet omani! — Minäpä en tule. — Kirjatta, tulethan, maanitteli Kalerwo. — En woi. — Sinun täytyy. Jollet tahdo, niin wien sinut sittenkin! Mutta tahdothan sinä, tahdothan? Jokin sydämessäni sanoo minulle, että sinäkin olet muistellut minua... — Kenties. Mutta... — Silloin minä wien sinut! — Etpä saa minua täältä! — Tule alas! — Enpäs tule! — Silloin noudan sinut sieltä. Noutaisin, waikka olisit tähtenä taiwahan laella. — Tulepas, huudahti Kirjatta hätääntyneenä. — Miksi en tulisi! Kyllä minä menen siitä, mistä olet mennyt sinäkin. — Jos wain tulet, niin... niin hyppään tuosta päistikkaa alas kiwikkoon. — Sitä et tee. — Teen! — Et! — Warmasti hyppään! Oli sellainen säihkywä helähdys Kirjatan äänessä, että Kalerwo pysähtyi tuokioksi arwelemaan. Mutta mahdotontahan oli, että tyttö heittäytyisi warman surman suuhun. Kalerwo alkoi nousta wuorenolkamaa, warmoin, pitkin ja riwakoin askelin. Hätääntynein äänin Kirjatta yhä uhkaili hypätä, otti jo moneen kertaan pari askelta olkamaparrasta kohden, mutta peräytyi aina hätiköiden ja uhkaillen. — Minä hyppään! Kalerwo jo läheni häntä. Silloin hän hypähti taasen pari astelta — kuului kimeä huudahdus, ja.... Kalerwo oli yksin wuorenolkamalla! Maailma pimeni, ja pimeästä tunsi Kalerwo kipinöitä sirkoawan silmiinsä. Mutta samassa hän näki, miten Kirjatan wäljä häähamonen awartui, ja miten tyttönen hiljaa leijui maata kohden. Salamana wälähti silloin ajatus Kalerwon päässä ja orawana hän hypähti kallionolkamalta Kirjattaa kohden. Huumaawaksi riemukseen hän tunsi, että oli onnistunut hyppäyksessään, että Kirjatan hento wartalo oli kohta hänen käsiwarsissaan. Mutta huimaawaa wauhtia he waipuiwat alaspäin. Ja sitten katosi kaikki... Hädissään oli Kirjatta, ensin wain Kalerwoa pelotellakseen, ottanut hyppäysaskeliaan wuorenolkamalla. Kalerwon lähetessä oli häneltä ikäänkuin alkanut kaikki kadota ajatuksistaan, hänet waltasi kauhu, mutta sittenkin siinä oli jotakin suloista. Oli suloista Kalerwon lähestymisessä woimakkain käsiwarsin... mutta yhtäkkiä tuntui hänestä, että olisi suloista myös hypätä, näyttää, ettei hän ollut raukka... ja siinä hengenwedossa oli kuolemankammokin kadonnut. Mutta heti hypättyään waltasi Kirjatan kaamea kauhu, hän päästi kimeän huudahduksen, ja samassa tajunta himmeni. Hän tunsi kuitenkin, että liukui alaspäin paljoa hitaammin kuin oli luullut ja toiwoi himmeästi jotenkuten pelastuwansa. Sitten tunsi hän käsiwarret ympärillään, — waikkei hän tiennyt mitä se oli. Wälähti mielessä aawistus, että ne oliwat kalman käsiwarret ja häntä puistatti kaamea wäristys. Mutta syleily ei ollut kylmä, hän tunsi lämpimän ihon kosketuksen poskellaan, ja hänet waltasi suloinen rauhantunne. Samassa paiskautui hän ankarasti jotakin pehmeää wasten, ja jäi siihen tuokioksi lepäämään. Hän oli puolihorroksissa, mutta tajusi kuitenkin himmeästi, mitä oli tapahtunut. Tunto, että jotakin lämmintä oli hänen allaan, pakotti hänet ponnistamaan ja awaamaan silmänsä. Hän makasi ihmisen päällä! Silloin tunsi hän, että hänen täytyi nousta pois. Hän yritti ja tunsi olewansa wahingoittumaton. Mutta se, joka oli hänen allansa, syleili häntä käsiwarsillaan. Hän ponnisti kaikin woimin, ja silloin käsiwarret heltisiwät syleilystään. Hän nousi, wilkaisi wuorenseinään ja maahan. Wuorenolkamalla ei ollut ketään. Kalerwo makasi liikkumatonna hänen jaloissaan. Hetken seisoi hän kuin kiwettyneenä. Koko tapaus oli hänelle selwinnyt niin äkkiä, ettei hän tuokioon woinut siihen eläytyä. Mutta sitten waltasi hänet hellä hätä, ja weri syöksähti tulisena tuskana hänen suonissaan. Hän polwistui ja kumartui tarkastelemaan oliko Kalerwo wahingoittunut. Päätä kohotettuaan näki hän wuotawan werta takaraiwosta. Nopeasti tarttui silloin Kirjatta ensimäiseen waatekappaleeseen, joka hänen käteensä sattui. Se oli Ihattaren huntu hänen päässään. Hetkeätään epäröimättä repäsi hän sen kahtia ja sitoi haawan. Sitten hän juoksi rannalle, pisti toisen hunnunpuolikkaan weteen ja palasi sillä kostuttelemaan Kalerwon otsaa. Ja hartaasti tuijottiwat hänen silmänsä Kalerwon silmiin, aiwan kuin niiden aukenemisesta riippuisi hänen oma elämänsä. Wihdoin alkoi Kalerwon kaswoissa näkyä elonmerkkejä. Lopuksi awasi hän silmänsä, awasi ne rauhallisesti niinkuin unesta herättyään. Kääntyi kyljelleen ja woihkasi kiwusta. Mutta nousi siitä huolimatta, waraten kädellään maahan. Tunsi kai kipua päässään, koska kosketti takaraiwoaan. — Taisinpa wähän satuttaa päätäni, wirkkoi hän. Mittasi sitten silmillään korkeuteen ja wikkoi: — Ylhäältä putosimmekin! Näytti hetkisen kummastelewan, kun ei ollut pahemmin käynyt. Sitten katsoi Kirjattaan. — Etkö sinä ole wahingoittunut yhtään? — En, wastasi Kirjatta wienosti. Uudestaan kopaisi Kalerwo takaraiwoaan ja tunsi kääreen. — Sinä kultainen, sanoi hän lämpimästi. He seisoiwat siinä wastatusten. Ja hellä oli katse, pitkä katse, jonka he loiwat toisiinsa. Kirjatta loi sitten katseensa maahan, mutta kohotti sen äkkiä uudestaan. Ja kirkas säde singahti hänen silmästään. — Sittenhän minä joudan jo pois, koskei sinulle käynyt sen pahemmin, sanoi hän. — Nyt et joudakaan! huudahti Kalerwo. Kirjatta naurahti ja lähti juoksemaan. Mutta ei hän kauas ehtinyt, kun Kalerwon käsiwarsi oli jo hänen wyötäisillään. Kirjatta ponnisteli wastaan, ponnisteli tosissaan ja naurahtaen wäliin. Mutta kun Kalerwo helläwaroen kietoi hänet woimakkailla käsiwarsillaan ja alkoi tukewasti kantaa häntä kohden wenostaan, silloin hänet taasen waltasi tuokioksi niin suloinen tunne, että hän aiwan kuin sattumalta kietasi käsiwartensa ryöstäjänsä kaulaan. Tuokioksi wain, sitten hän nauraen koetti wielä kerran kiemurtautua wapaaksi. Mutta tukewat oliwat käsiwarret, jotka häntä piteliwät. Hän alkoi nyyhkyttää, alistuen ja painaen Kalerwon olkapäähän kaswonsa, joita peitti walloilleen päässyt musta tukka. Kalerwo wei hänet purteensa, istutti hänet perään, työnsi wenon wesille ja istuutui itse soutimille. Kirjatta istui kaswot käsien peitossa. Wenheen loitotessa rannasta hän tuijotti kyynelsilmin jylhään metsänrantaan. Sitten hyrskähti rajuun itkuun. — Älä itke, Kirjatta! lohdutteli Kalerwo pidellen koholla airojaan. Älä itke, hywänä sinut pidetään. Hywä on sinulle äitikin, sanoi hän wain. Kirjatan itku siitä wain yltyi. Sentähden Kalerwo oli waiti ja katsoi huolekkaalla hellyydellä Kirjattaan. Aikansa itkettyään alkoi Kirjatta tyyntyä. Jopa pyyhkäisi kyyneliään hihaansa ja wirkahti wielä itkuaan nikotellen: — Ikinä en uneksinut näin kotoani lähtewäni. Kalerwo mietti tuokion allapäin. Arweli kai, että keskustelu haihduttaisi ikäwää. — Kuinkas sitten? kysyi hän. — Häistä tietysti uneksin, hunnusta, kauniista puwusta ja kalleista koristeista. — Mitäs niistä, wirkahti Kalerwo. — Puku minulla jo oli, kauniimpi kuin kenelläkään muilla kylän tytöillä. Nyt sekin jäi, saan lähteä kuin mierolainen. — Kirjatta, kyllä tuon sinulle kallaudet maan kuulut, weden waliot, kun ensi kerran käyn markkinoilla! innostui Kalerwo lupaamaan. — Mutta hääni! nyyhkytti Kirjatta. Kalerwo naurahti tyttöhupakolle. — Olethan morsiuspuwussa! sanoi hän. Huntukin oli äsken. Mihin se —? — Oi, Ihattaren huntu! huudahti Kirjatta. — Mihin sen panit? — Rewin sen! — Oh, se taitaa ollakin minun päässäni! riemahti Kalerwo. Meillä on häissä toisin päin kuin muilla! — Ja Ihattaren puku! hätäili Kirjatta. Mitä hän sanookaan? — Lähetetään se hänelle! lohdutteli Kalerwo. Kirjatta unhotti muut surunsa huolehtiessaan kälynsä häähipenistä ja alkoi riisua niitä oman pukunsa yltä. Sitä tehdessään älysi hän, että lipas oli jäänyt Hiidenwuoren juurelle. Sitä palattiin noutamaan ja soudettiin sitten yhdessä Kalajasta kohden. IX. Päiwä oli jo noussut korkealle. Kalerwo oli wihdoin waipunut uneen. Mutta Kirjatta ei woinut unta ajatellakaan. Hän tähysteli Kalerwon kaswoja aitan hämärässä, pitkään ja etsien. Hän etsi niistä jotakin, mikä yksin olisi woinut rauhoittaa hänen sydämensä. Hän etsi onnenilmettä nukkuwan kaswoilta. Tuskaisesti Kirjatta tähysteli ja odotti. Hänestä oli tässä kaikessa ollut jotakin kauheaa, niin peloittawaa, että ensilemmen suloisuus oli siihen hukkumaisillaan. Epätoiwon hartaudella hän sentähden odotti, että unissa leikkisi onnellinen hymy Kalerwon kaswoilla. Sitä ei wain tullut. Mutta mitä nyt? Kalerwo wärähteli unissaan. Otsa rypistyi, synkkä warjo lewisi kaswoille. Hammas narskahti ja käsiwarret temmahteliwat peitteen alla. Hänen huulensa liikkuiwat... sitten puhkesiwat sanat puuskahdellen: — Kaikki... kaikki tuhottu! Kostoa! Sotaan... taisteluun koko aasojen heimo! Taisteluun! Siinä oli wastaus Kirjatan hiljaiseen onnen kaipuuseen! Tuokioksi tunsi hän niin hätäistä hellyyttä, että oli kietoa Kalerwon pään syleilyynsä ja herättää hänet wienoin hywäilyin. Mutta samassa tulwahtiwat toiset ajatukset hänen mieleensä, pöyristyttäwät ajatukset, jotka hukuttiwat hellyyden. Ketä wastaan Kalerwo puuskui ja taisteli unissaan? Ketä muita kuin untamoisia... hänen heimoaan, hänen kotiaan, hänen isäänsä ja weljiään! Minkä kauhistawan kuilun nuo muutamat unissa lausutut sanat awasiwatkaan Kirjatan eteen! Ja hän itse... eikö hän itse tulemalla tänne ollut heimowihaan lietsonut entistä suurempaa katkeruutta? Ehkäpä Kalerwo oli uneen waipuessaan ajatellut untamoisten kostoa juuri tämän johdosta, eikä nyt saanut siltä rauhaa unissakaan. Kirjatasta tuntui yhtäkkiä kuin hän yksin olisi kaikkeen syypää ja koko heimowiha wyöryisi hänen niskoilleen. Se hätäännytti hänet niin, ettei hän woinut lewätä paikoillaan. Hän nousi hiljaa ja hiipi aitasta pihalle. Kirkkaasti säteili suwinen päiwä. Meri awartui lännessä rajatonna, rannatonna walonsäteilynä, liian suurena ja aawana pienen kotilahden tyttösestä. Ja mereltä tulwahti sieltäkin salasyytös häntä, pikku Kirjattaa kohtaan. Hän tunsi ankaran käskyn mielessään, että hänen oli tehtäwä jotakin sowittaakseen kotiheimo ja Kalerwo keskenään. Siitä hän oli tuntenut tarwetta puhua Kalerwollekin, mutta ei ollut saattanut. Oli tuntunut, että tulisi jotakin wierasta heidän wälilleen, jos hän sellaista ehdottaisi. Mutta nyt Kirjatta tuumi, että woisihan hän ominpäin tehdä jotakin sowinnon hywäksi, ainakin haihduttaa untamoisten wäärät luulot Kalerwoa kohtaan tämän wiimeisen johdosta. Kirjatta meni pirttiin. Owea awatessaan häntä peloitti, että sieltä Kalerwon koko wäki töllistelisi häntä kuin mitäkin ihmeotusta. Onneksi ei pirtissä ollut muita kuin wanha Wehmatar, Kalerwon äiti, käskyläispojan keralla. Wehmatar, anoppimuori, oli ainoa, jonka Kirjatta oli wielä talossa tawannut. Kalerwo oli yöllä herättänyt ainoastaan äitinsä, joka oli yksin wienyt heidät häähursteille... Sukoillen hiipi Kirjatta anoppinsa luo, ikäänkuin häneltä turwaa anoen. — No, kuinka niin yksin? kysyi Wehmatar lempeästi ja tähysteli ikkunasta pihalle. — Kalerwo nukkui, wastasi Kirjatta. — Olisit lewännyt sinäkin. Wäsynyt kai lienet. — En woinut, wastasi Kirjatta. Wehmatar katseli häntä äidillisellä osanotolla. — Kuinka on laitasi, lapsi? kysyi hän. — Ikäwää on.. ja kauheaa... — Älä huoli, lapsi, kyllä se siitä asettuu. Niin minutkin nuorra wietiin, lohdutteli Wehmatar. — Mutta jos tulee mitä kauheaa... — Kyllä Kalerwo sukusi sowittaa. Niin on semmoiset ennenkin sowitettu. — Mutta kun on muutakin... äsken oli käräjät... riidat kaskimaista ja kalawesistä... ja wanha heimowaino... — Älä huoli sureksia, kyllä kaikki lauhtuu ja selwiää, lohdutteli Wehmatar tyttölapsen kutreja hywäillen. — Odotas, keksi hän sitten ilostuen, lähden maitoa kiehauttamaan! Lehmiä meillä ei ole, kun ei ole heinämaita. Mutta wuohenmaito on makoista. Odotas, lapseni, odotas! Lempeästi myhäillen hän lähti kotaan wuohenmaitoa kiehauttamaan. Ja Kirjatta tunsi mielensä walostuneen... kenties saattoi sittenkin kaiken sowittaa. Samassa keksi Kirjatta pojan, joka niin ihailewin katsein tähysteli häntä pirtin toiselta seinämältä. Kirjatta meni hänen luoksensa ja istahti hymyillen hänen wierelleen. Kuinka poika siitä ilostuikaan! Aiwan päiwänpaisteena oliwat hänen kaswonsa kokonaan. — Mikäs sinä olet miehiäsi? kysyi Kirjatta. — Olen wain orja käskyläinen. — Mikä on nimesi? — Kieriksi sanowat. — Oletko sitten kalewaisia? — Niitä olen. — Miten tänne olet joutunut? — Ottiwat leipäänsä... — Owatko wanhempasi kuolleet? — Orjatar on äitinikin. — Entä isäsi? — En tiedä hänestä, wirkahti poika. — Onko hywä täällä ollaksesi? — Meneehän se... Kirjatta katseli poikaa. Sillä oli silmät niin uskolliset... Kirjatta muisti wanhan Hallin, joka hänellä lapsena oli ollut paras leikkitoweri. Kirjatan mielessä heräsi waloisa ajatus. — Tahdotko olla oikein hywä minulle? kysyi hän pojan pörröistä päätä silitellen. Poika katsoi häneen kummissaan. Ei hän sellaiseen kyselyyn ollut tottunut. — Menisit wähän asialle. Odotas! Kirjatta pujahti pihalle ja hiipi aittaan. Kalerwo nukkui eikä kuullut mitään. Kirjatta otti Ihattaren lippaan lattialta, johon oli sen yöllä pannut, hiipi hiljaa takaisin ja palasi pirttiin. — Kuules, Kieri, ota tämä ja mene Untolaan. — Kyllä. — Kuule, sano äidille... sano, että minun on hywä täällä... sano että Kalerwo on hywä ja hänen äitinsä. — Kyllä. — Sano että tulin mielelläni.. muistatko? — Kyllä. — Että tulin mielelläni, muistakin nyt wain sanoa. — Kyllä, kyllä. — Tämän puwun, sano, otin Hiidenlähteelle... Kalerwo tuli sinne ja wei... mutta minä lähdin mie lelläni. — Kyllä. — Kuule, sano äidille, että hän antaisi pukuni, sen parhaan, kyllä hän tietää. Rannassahan taisi olla pieni wenhe, ota se ja souda heti... — Kyllä! Poika otti lippaan ja lähti juoksujalkaa. Kirjatta katsoi awoimesta ikkunasta hänen jälkeensä, näki hänen työntäwän wenosen wesille ja lähtewän riwakasti soutamaan. Jo loittoni hän selälle, loittoni loittonemistaan. Läheni jo saaren päätä, peittyisi pian sen suojaan. Silloin kuului, miten jokin owi kiiwaasti paiskattiin kiinni. Se kuului aitalta päin, jossa Kalerwo nukkui. Kirjatta ei ehtinyt wielä sinne kurkistamaan, kun näki Kalerwon tuimin muodoin ja kiiwain askelin harppaawan ikkunan editse. Rajusti kuin tuuliainen tölmähti hän pirttiin. — Kas, olethan täällä! — Missäs sitten... — Miksi hiiwit aitasta? — Ei nukuttanut. — Minä kuulin liikettä. Heräsin ja sinä olit poissa. Luulin tiehesi liwistäneen. — Mihinkäs minä... hymähti Kirjatta ikkunaan tähystellen. Hän oli wain wilaissut tuimanhätäiseen Kalerwoon ja kääntynyt tuijottamaan Kierin jälkeen. Se lähestyi niin hitaasti saarenpäätä waikka täältä kaukaa katsoen oli jo näyttänyt olewan aiwan sen luona. Ja nyt Kirjatta tunsi olewan jotakin peloittawaa ja wäärää siinä, että oli pojan lähettänyt Kalerwon tietämättä. — Mitä sinä tähystelet? kysyi Kalerwo. — Mitäs minä erikoista, wirkahti Kirjatta hätäisesti ja kääntyi pois ikkunasta. Mutta heti täytyi hänen katsoa uudelleen. Nyt poika wihdoinkin oli jo saaren siwulla ja aiwan heti katoaisi... Silloin Kalerwo sysäsi hänet ikkunasta syrjään ja katsoi itse, katsoi samaan suuntaan kuin Kirjattakin oli tähystellyt. — Kuka se..? Mitä? Pieni wenhe poissa walkamasta... ja soutaja näyttää Kieriltä. Missä Kieri on? kysyi Kalerwo tuikeasti äidiltään, joka tuli juuri owesta höyryäwä maitokattila kädessään. — Tässä se juuri oli, wastasi äiti tähystellen ympärilleen. Kalerwo hyökkäsi Kirjatan luo ja tarttui rajusti hänen käsiwarteensa. — Kuules, nainen, lähetitkö sinä Kierin... pelastusta hakemaan? — Oi, en, en... — Kielimään, että sinut on ryöstetty... — En, kuules Kalerwo! rukoili Kirjatta tuskaisesti. Kuinka hirweä Kalerwo olikaan wihastuksissaan! Niin kauhealta näytti, että Kirjatta tuskin tunsi kipeää kouristusta käsiwarressaan. — Lähetitkö hänet! huusi Kalerwo. — Lähetin, mutta... — Sinä kyykäärme! — Rakas Kalerwo! rukoili Kirjatta. En lähettänyt kielimään, waan sowittamaan... — Sowittamaan! kirahti Kalerwo. Sowittamaan! Sanomaan, että sinut on ryöstetty ja... — En, en, waan sanomaan että tulin... Waikea oli Kirjatan nyt tunnustaa, kun toinen oli niin hirweä, että oli käskenyt sanoa tulleensa mielellään ja että oli hywä olla ja kaikkea muuta. Se oli wastoin hänen naisellista ylpeyttään. — Pelastusta ja kostoa noutamaan lähetit! puuskahti Kalerwo edelleen kiristellen hampaitaan. Kirjatta purskahti itkuun ja heittäytyi itkien hänen kaulaansa. — Rakas Kalerwo, kuinka woit sellaista luulla! waikeroi hän tuskissaan. — Kalerwo, ei hän ole pahalla lähettänyt, jos lie lähettänytkin, ehätti Wehmatar wälittämään. — Niin, kuinkas minä, yhtyi Kirjatta lohdutettuna ja luoden anoppiinsa kiitollisen katseen. — Sowittamaan lähetin ja wiemään Ihattaren hääwaatteita ja noutamaan — — Mitä noutamaan? kirahti Kalerwo. — Waatteitani, etten olisi kuin mikäkin mierolainen. — Sinä kultainen tyttö! kiitteli Wehmatar äidillisesti. Mutta ei pidä omin päin lähettää, kun on kerran miehelässä. — Ja sen sanon sinulle, wihoitteli Kalerwo, ettei tarwita mitään untamoisilta. Minä kyllä hankin puwut sinulle, ettet tarwitse Koroisten turullakaan häwetä. — Kalerwo, miksi wihoittelet? nuhteli äiti. Lähtisit itsekin sowittamaan, niinkuin isäsi ennen wehmaalaiset sowitti. — Sowittamaan, wirkkoi Kalerwo mietteissään. Sowittamaan! puuskahti hän sitten. Sowittamaan heitä, jotka parastaikaa uhkaawat riistää minulta kaiken... ja kenties jo tänään owat täällä kaikkine wäkineen! Se ajatus sai hänet tulisesti liikkeelle. — Mutta tässä minä naisten kanssa kinastelen... Kieri pitää huutaa takaisin! Ei, hän on jo näkymättömissä! Ja hänellä on pieni wenhe, on wain suuria rannassa. Missä miehet owat? kysyi hän tuikeasti ikkunasta palaten. — Lähetin kalaan! wastasi Wehmatar. — Heidät täytyy heti kutsua kotiin! Hän sieppasi suuren tuohitorwen, juoksi pihalle ja alkoi sillä hälytyssoittoa puhaltaa. Toitotus kiirieli yli saarten ja niemennenien kauas ulapalle. Tyrmistyneenä kuunteli sitä Kirjatta pirtissä ja tyrmistytti se wanhaa Wehmatartakin. — Kuuli sen Kierikin wesiltä ja airot koholla mietti, olisiko se kenties palauskäsky hänelle. Mutta ei, perille tahtoi hän soutaa, kun hywä ja kaunis nuorikko kerran oli käskenyt. Winhasti ja wäsymättä hän souti ja saapui niin Untolan rantaan. Taloa lähetessään Kieri katseli ihmeissään, kun ei näkynyt ketään liikkeellä talossa eikä koko kylässä. Pirttiin tultuaan tapasi hän siellä wanhan emännän yksinään. Tämä iski heti silmänsä Kierin kantamukseen. — Mitä? Ihattaren lipas! Mistä olet sen saanut? — Kirjatta lähetti... — Kirjatta! Mistä? Onko hän... — Kalajasta... — Sieltäkö! Oi, Ukko ylijumala ja kaikki pojat Kalewan! Kalajassa Kirjattani, ryöstettynä, raiskattuna! — Ei ole ryöstettynä, toimitti Kieri hädissä hengin. Käski sanoa, että meni mielellään ja... — Käskikö sanoa? Pakottaneet owat, hirtehiset. — Kukaan ei pakottanut. Salaa hän minut lähettikin. — Salaa niinkuin sotaorja! Woi hänen poloisen päiwiään! — Hän käski sanoa, että hänen on hywä olla ja että Kalerwo ja Wehmatar owat hywiä hänelle... — Woi, eikö lapsi kultani tule enää koskaan, koskaan takaisin! waikeroi wanha äiti. — Hän lähetti tämän lippaan ja käski sanoa, että Kalerwo wei hänet Hiidenlähteeltä, mutta että hän lähti mielellään. Sitten pyysi hän, että lähettäisitte hänelle hänen waatteensa... ne parhaat... sanoi teidän tietäwän... Tyyntyi siitä äiti siksi, että saattoi kysellä ja udella. Kysellessään rauhoittui hän yhä enemmän, ikäänkuin kohosi luhistuksistaan äidilliseen arwokkuuteensa jälleen. Huokaillen ja nyyhkyttäen läksi hän säälimään kokoon Kirjatan waatteita, kasasi paidat, hameet ja esiliinat. Mutta äänekäs itku täytti jälleen tulemaan, kun hän otti aitan orrelta rakkaan Kirjattansa werrattoman kirjokorun, hänen esiliinansa. Kipeästi nyyhkytti hän sitä silittäessään ja pani sen sitten päällimmäiseksi nyyttiin. Ja nyytti olikin koko kantamus, kun hän sen otti ja wei Kierille. — Tässä, sanoi hän, wie nämä tyttärelleni! — Kyllä, wastasi Kieri. — Koko kylänwäki on häntä etsimässä. Kauhistaa ajatellessani, miten käynee, kun miehet palaawat ja kuulewat. Mutta sano lapselleni, että kaiken teen sowittaakseni... sowittaakseni... Esiliina silmillään jäi hän istumaan yksin suureen kotipirttiinsä. Kieri riensi rantaan ja souti hartiawäellä Kalajasta kohden. Kalajan rantaa lähestyessään näki hän siellä wilkasta liikettä pihalla. Kaikki miehet oliwat kotiutuneet kalawesiltä ja muista askareistaan. Kaikki oliwat kowassa hyörinässä. Etsittiin käsiin wanhat miekat, keihäät ja sotatapparat, jousien jänteitä laitettiin kuntoon ja nuolia teroitettiin. Warustauduttiin untamoisten hyökkäyksen waralta. Kalerwo itse lennähteli kaikkialla, hypähteli kuin tulisilla hiilillä, tiuskui miehille ja wihoitteli, sillä lewoton kostonpelko kiihdytti hänen mielensä ruhjowaan raiwoon. Kun hän näki Kierin soutawan saaren päästä walkamaa kohden, puri hän äkkiä hampaansa yhteen ja jätti miehet rauhaan. Hänen silmänsä sattuiwat orjanruoskiin, jotka rannalla rehottiwat ja työnsiwät miestäkorkeaa juuriwesaa joka kesä. Siitä hän löi muutaman wesan poikki säilällään... sai kätensä werille sen teräwistä okaista ja ärtyi sitäkin enemmän. Tuskin oli Kierin wenonen solahtanut rantasomerikkoon, kun Kalerwo oli hänen kimpussaan. Parahdus pääsi pojalta, kun Kalerwo tarttui hänen pitkään tukkaansa ja heilutti okaista ruoskaansa. — Kas, teetkös nyt tilin retkistäsi? — Olin nuoren emännän asialla... — Ja sanoit, että hän on täällä? — Enkö olisi saanut... — Niin, kysy nyt, etkö olisi. Ja mitä sanoiwat Untolassa? Joko tekiwät lähtöä tänne? — Wanha emäntä oli wain kotona. — Mitä hän sanoi? — Ei mitään. — Eikö mitään? Katsos tätä, wekara! uhkasi Kalerwo heiluttaen ruoskaansa. — Eikö hän sanonut mitään. — Itki wain ja waikeroi... — Eikö muuta? — Sanoi hän pelkääwänsä jotakin kauheaa, kun miehet tulewat kotiin. — Siinäpä se! Kas tästä saat! Näin sanoen Kalerwo iski poikaa okaisella orjanruoskalla. Poika parahti ja kaatui maahan, jättäen tukun tukkaansa Kalerwon käteen. Parkuen kierittelihe hän maassa tuskissaan ja weri, joka pursui okaiden iskemistä haawoista, punasi hänen mekkonsa. Silloin Kalerwo älysi waatenyytin wenheen kokassa. — Mitä tuossa on? kysyi hän. Kieri waikeroi maassa kieritellen eikä kuullut hänen huutoaan. — Mitä tässä nyytissä on? karjaisi Kalerwo. — Nuoren emännän waatteet! — Wai ne wielä! Tuosta saat! Kieri sai uuden iskun orjanruoskasta. Se oli liikaa hänen woimilleen. Hän waipui tainnoksiin. Kirjatta oli ollut talon wuohia katsomassa, johon Wrhmatar oli hänet wienyt tyynnyttääkseen hänen mieltään. Sinne hän oli kuullut pojan parahdukset ja waikeroimisen. Hänen juostessaan rantaan tuli Kalerwo häntä wastaan waatenyytti kädessä. Mutta hän ei joutanut siihen kiinnittämään mieltään. Hän juoksi rannalle hädissään siitä, että poikanen oli hänen tähtensä joutunut kärsimään. Nähtyään pojan werisen mekon alkoi hän sitä riisua pois. Silloin näki hän waatteihin ja ihoon katkenneet orjanruoskan okaat ja kauhistui. Oliko Kalerwo, oliko hän saattanut tämän tehdä? Kirjatta ei osannut syitä selwitellä, hän ei ajatellut, että kostonuhka, joka saattoi tietää täydellistä tuhoa minä hetkenä tahansa, oli Kalerwon saattanut epätoiwon wimmaan ja että Kieri oli joutunut uhriksi, johon tämä raiwo purkautui. Hän näki wain hirweät haawat, jotka wäkewä mies oli lyönyt poikaseen, ja hän tunsi melkein ruumiillisella kiwulla, että sama käsi saattoi wielä iskeä haawoja häneenkin. Hätäisellä huolella Kirjatta nyppi pois okaat ja pesi ja kääri haawoitetun pojan, joka oli jo herännyt tajuilleen ja waikeroi tuskissaan. Sitten hän kainalojen alta taluttaen saattoi poikaa pirttiin, poikasen walittaessa joka askelella. Pirttiin saapuessa etsi Kirjatan katse Kalerwaa osottaakseen hänelle pahastustaan ja nuhteitaan. Mutta samassa hänen sieramiinsa pisti willankäry ja hän alkoi tähystellä syytä siihen. Pirtin kiuas lämpisi, sillä huolekas Wehmatar tahtoi siellä paistaa jotakin kalaherkkua miniälleen. Kiukaan edessä seisoi Kalerwo kohennuskepillä uunia kohennellen. — Mikä täällä käryää? hätäili Kirjatta. — Minä tässä wain kärwentelen, wastasi Kalerwo. — Mitä niin? — Kätyrisi tuomisia! — Mitä! Missä on waatenyytti? Oletko... oletko polttanut waatteeni? — Olen! huusi Kalerwo äkisti leimahtaen. — Kaikki polttanut! — Kaikki. — Parhaan pukunikin! — Kaikki. — Sinä hirwiö! huudahti Kirjatta parahtaen ja tuijotti häneen kuin mielipuoleen. Wehmatarkin oli hiljakseen tullut wuohiensa luota, pysähtynyt owensuuhun, katsellut ja kuunnellut kummissaan. Hän sanoi siitä owen suusta poikansa nimen sellaisella äänellä, että Kalerwon täytyi kääntyä koko mielenkiinnolla katsomaan häneen. — Kalerwo, en tunne enää sinua! Muuta ei äiti sanonut pojalleen. Mutta äidin katse oli niin surullinen, niin ihmettelewä ja kuitenkin niin hellä, että poika seisoi kuin piestynä hänen edessään. — Äiti, sanoi poika, en tiedä, woitko sitä ymmärtää, mutta minun oli mahdoton sietää, että tänne oli niin salawihkaan tuotu jotakin untamoisilta. Minusta on kuin jokin weisi minulta kaiken woiman... ja kun untamoiset tulewat... Kalerwosta tuntui yhtäkkiä, ettei hän puhunut oikeassa miehensäwyssä... eikä Kirjatta saanut nähdä häntä näin. — Tulkoot! huudahti hän korskeasti. Seison waikka yksin heitä wastaan! Kirjatta katsoi häntä kuin nuori haawoitettu hirwi. Kalerwo oli tuhonnut Kirjatan kalleimman, Kirjatan ainoan ylpeyden, hänen kättensä ihmetyöt. Kalerwo uhkasi nousta Kirjatan isää, weljiä ja koko heimoa wastaan. Mutta loukatussa ja kauhistuneessa sydämessään tunsi Kirjatta sittenkin lämpöä tätä miestä kohtaan... hehkua, johon hän tunsi tukehtuwansa... X. Mihin katosi kaunokainen, ilosilmäinen, ihana? Nyt wasta, kun Kirjatta katosi, nyt wasta oikein nähtiin, miten hän oli kaikkien lemmikki, nuorten ja wanhain. Koko kylä riensi häntä etsimään, useimmat talot jäiwät aiwan autioiksi, toisiin jäi jokunen wanhus kotia katsomaan. Koko aamuyö oli niin etsitty ja aamupäiwä jatkettu. Kukaan ei ajatellut wäsymystään unettoman yön jälkeen, harwat muistiwat einettäänkään. Itse wanha Untamo oli mukana etsimässä. Mutta kauan ei hän ollut metsässä kerrallaan. Wähän wäliä palasi hän kotiin kuulustamaan eikö kukaan ollut wieläkään löytänyt Kirjattaa keskikesän yön lumoista. Metsästä hän nytkin astui kotiin ja rientämällä riensi pirtin owea awaamaan. Äiti siellä wain istui pirtin penkillä, tytön piti yhä metsä peitossaan. Kun niin oli nähnyt, ettei tyttö ollut kotona, selitti puolestaan: — Ei näy, ei kuulu! — Turhaan te häntä etsitte, wirkkoi wanha äiti suruisin äänin. Kohosi wanhan Untamon pää ja silmä koweni. Hän tunsi waimonsa ja tiesi, ettei se suotta noin waikeroinut. — Mitä tiedät sitten? kysyi hän. — Ei ole enää Kirjattaa, wastasi äiti. Wanha Untamo seisoi waiti ja odotti. — Sain häneltä wiestin, puhui äiti pehmeästi werhotulla äänellä. Hywän kertoi olewan ja mielellään sanoi menneensä. — Mihin, waimo, kysyi wanha Untamo ponnahtaen. Ei wielä äiti suoraan sanonut. Ensin tahtoi Untamoa tyynnytellä. — Hywäksi ylisti häntä ja anoppia, kirjowaatteitaan wain lähetti noutamaan. Ei sietänyt enää wanha Untamo, tahtoi kuulla todet totiset. Tuimasti kysäisi: — Mihin? — Hiidenlähteelle oli mennyt, hupakko, tietenkin haawekuwiaan katselemaan. Ilmieläwänä sinne kaihottu saapuikin! — Kalerwo! — Niin. Wanha Untamo seisoi kuin ukkosen iskemänä. Jo lähti ja astui kiiwain askelin yli laajan lattian. Joutui niin rahin luo pöydän eteen ja istahti siihen. Liikkumatta istui, mutta otsan editse waelsiwat pilwet. Wanha Koumatar istui kaukana hänestä, katsoi pilwien warjoja otsalla ja luki niiden kulusta. Äännähti sitten hiljaa, niinkuin olisi rykäissyt, ja sanoi: — Ei siinä auta mikään. Ukko Untamo kohotti wain äänetönnä katseensa. — Kosto ei auta. Sattuu wain kowimmin Kirjattaan. — Ei auta, wastasi wanha Untamo wihaisesti. — Eikä pelastuskaan, jatkoi Koumatar. Ei ole enää entistä Kirjattaa. — Ei, wastasi wanha Untamo. — Ei ole hywä näin, mutta pahempi olisi palaten. Ymmärsi wanha Untamo waimonsa ajatuksen kierron. Äänetönnä hän istui ja antoi waimon puhua. Waimo jatkoi suostutellen: — Ja kun on kerran mennyt mielellään... — Niin siellä olkoon! tokaisi wanha Untamo yhtyen, mutta samalla torjuen. — Niin... niinkin, myönteli Koumatar. Mutta muutenkin... kun oma lapsi on nyt siellä... — Mitä tarkoitat, waimo? — Sowintoa Kalerwon kanssa. — Se on koko kihlakunnan asia. — Sinä woit kuitenkin — ja olet tyttäresi wuoksi lähin — — En. Eikä Kalerwo ole sowintoa pyytänyt. Elkeet näyttäwät, ettei aio pyytääkään. — Antaisi heidän nyt sentään olla rauhassa... — Kysymys on siitä, antaako hän untamoisten olla rauhassa maillaan ja wesillään. Koumatar ymmärsi, ettei ollut sopiwa hetki puhua tyttö rukan elinonnen puolesta, ja jätti ukon yksin hautomaan tuumiaan. Kauan ei ukko kuitenkaan tuumiskellut, waan wirkahti Koumattarelle: — Einettä laittanet. Tulisiwatpa sieltä, että päästäisiin heinämaille. Koumatar ryhtyi laittamaan ruokaa pöytään. Wähitellen kotiutui wäkeä kosommalta. Kotiutuiwat nuoret miehetkin. Kostonliekkinä leiskui warsinkin Uho, nuorempi weli, Kirjatan ryöstöstä kuultuaan. Heti tahtoi hän lähdettäwäksi siskoa pelastamaan ja hänen puolestaan kostamaan. — Ei wiety neito neitona palaja, wastasi wanha Untamo wakaasti. — Tulipa waikka raajarikkona, kunhan tulee kotiin! En woi ikinä sietää, että Kirjatta on orjana Kalajassa! puuskui Uho kiristellen hampaitaan. — Tahtoisitko mieluummin nähdä hänet täällä Kalerwon äpärää hoitelemassa? kysyi wanha Untamo murjowasti. — Kostoa! Kostoa! parahti Uho. — Mielellään on sanonut menneensä. Onnellaan olkoon. Ei parane kostamalla, asetteli wanha Untamo asiaa kannalleen. — Saako Kalerwo sitten iltikseen tehdä mitä tahansa tihujaan? yhtyi nuori Untamokin napisemaan. — Sitä en ole sanonut, wastasi wanhus. — Mutta niin hän on saanut jo aikapäiwin, jatkoi nuori Untamo, tuomarinwiran perijä. Itse lausuit, isä, tuomion kaskijutussa. Hän on sittenkin nauriskasken siementänyt. — Parempi siemenessä kuin rasina, wastasi wanhus myhäillen. — Leikiksi sinä, isä, lyöt wain asian, nureksi nuori Untamo. Mutta koko kylä nurisee tyytymätönnä, kun Kalerwo niin saa ilkamoida ja pitää käräjäkokouksen tuomiota pilanaan. — Sitä hän ei saa, tuimistui wanhus. Ei, kautta Kalewan miekan! — Onhan saanut jo wiikkokaudet! jatkoi nuori Untamo. Rauhassa saa hän isännöidä myös Kalajan kalawesillä. — Aikansa saa, wastasi wanha Untamo wakaasti. Ei sowi untamoisten suinpäin syöksyä elämänsä ladulta, lähteäkseen wain Kalajan hurjimusta kesyttämään. Jos tekee tihujaan, ei siitä untamoisten elo nujerru, waan hän tekee niitä oman päänsä menoksi. Antaa nauriin kaswaa, ei ole wielä aika korjata satoa. Antaa Kalerwon isännöidä Kalajan kalawesillä, ei ole meillä kalastusaika, emmekä wain Kalerwon ähmällä lähde kiireisistä kesätöistämme sinne torailemaan. Eineelle, wäki, ja sitten heinämaille! Heinänkorjuuseen wei wanha Untamo wäkensä. Hälisewä parwi kulki niittäen kaikki halmeahot ja pienet niitynkaistaleet, joita oli raiwattu minkä minnekin kallioiden ja louhikkojen lomiin. Wanha Untamo ahersi wäkensä mukana päiwät pääksytysten, wiikot wieretysten, puhumatta mitään Kalerwosta, jota wastaan muun kylän kesken käwi ainainen wihansorina. Olisi outo luullut hänen jo tyttärensäkin tyyten unohtaneen. Mutta ken katsoi hänen kulmiaan hänen äänetönnä ahertaessaan, näki niiden warjon synkkänä lankeawan sywältä tuikkiwille silmille, näki otsan pilweilewän ja wärähtelewän jäntewäin leukapielten. Sato kypsyi. Kultasuonia kimmelsi jo ohrantähkien jywissä ja rusottawana ruis sirppiä odotti. Aamuna muutamana pani wanha Untamo elowainiolle wäkensä. Mutta itse kulki hän kylän taloja. Missä isännän tapasi, siellä tuimankirkkaasti hymähti ja wirkkoi: — Onpa aika jo kalalle käydä. Kalajassa on paras kalawetemme. — Milloin lähdetään? kysyiwät isännät ilomielin. — Tänä iltana, ajattelin. Sato oli kypsynyt. Puolisen perästä astuiwat isännät rantaan, kullakin soutaja mukanaan. Talaista kannettiin merrat ja werkot wenheihin. Kummallista hommassa oli se, että kaikki parhaat pyydykset jätettiin paikoilleen ja mukaan otettiin ainoastaan huonoimpia werkkorisoja ja warpu- ja päremertoja. Kummalta näytti koko retkikuntakin liikkeelle lähdettyään. Kymmenkunta oli wenheitä perätysten, niin että pikemmin näyttiwät turunsoutajilta kuin kotoisilta werkonheittäjiltä. Ja yhä soudettiin eteenpäin, kauemmas kuin oli miesikään menty werkkoja heittämään. Wasta Kalajan kohdalla alettiin soutua hiljennellä. Wähänwäliä siinä wilkaisiwat soutajain silmät taloon, etteikö pihalla näkyisi liikkujoita. Ei siellä näkynyt ketään, oli kuin talo olisi jätetty autioksi. Mutta pirtin ikkunaluukku oli auki, ja untamoisista tuntui kuin sieltä kymmenet silmät heitä tähystelisiwät. Paransiwat he sentähden ryhtiään, soutaessaan talon editse niemenkärkeen. Kalajan niemenkärjessä käytiin puuhaan ja työhön. Merrat laskettiin siihen sywäyksen rintaan ja werkot heitettiin jatoihin rannalta ulappaa kohden. Lähetysten toisiaan, aiwan wieriwierekkäin siihen tuliwat pyydykset, niin että ihme olisi ollut, jos niistä keskimäisiin olisi ainoakaan kala päässyt reunimaisten läpi pujottautumaan. Naurettawaa olisi sinään ollut moinen werkonheitto. Mutta sillä oli nyt korkeampi tarkoitus kuin saaliinhalu, ja kohtalokkaan wakaina sentähden puuhailtiin. Wakainen oli tuike wanhan Untamon silmissä, kun hän niin Kalerwolle kohtalonarwan wiritettyään tarttui melaan ja käänsi wenheensä kokan kotia kohden. Häneen loiwat toisten wenheiden perämiehet katseensa, ja aiwankuin itsestään lomittuiwat wenheet niin, että wanhan Untamon pursi joutui etunenään ja muut latoutuiwat pitkäksi riwiksi jälkeen. Hywin he kaikki ymmärsiwät tämän werkonheiton tarkoituksen ja sydämestään siihen sulautuiwat. Mutta wanhasta Untamosta tuntui sittenkin wirtaawan kaikkeen salahämyistä taikatehoa, niinkuin hänellä yksin olisi salaisuuden awain. Hänen johtonsa antoi kaikelle turwallisen tukewuuden, ja siksi jokaisen katseet keskittyiwät häneen. Kalerwon asumuksen ohi laskettaessaan wanha Untamo jätti tuokioksi melan jälkeen wiistämään ja etukumarassa istuen loi pitkän katseen taloon. Mahtoiko hän katseellaan etsiä sieltä ainutta tytärtään... mahtoiko mietteissään aprikoida, että malttaisit nyt mielesi, Kalerwo... kenties wielä kukkuisi onnesi käkönen... Kirjatan tähden... Pitkänä riwinä soluiwat wenheet kotirantaan. Weriruskossa waipui päiwä länteen, ja oudot ounastukset liikkuiwat untamoisten mielissä heidän käydessään lewolle. Aamulla aniwarhain alkoiwat untamoiset jälleen miesmieheltä saapua rantawalkamaan. Siinä he seisoskeliwat ja odotellessaan jutteliwat tyynestä yöstä ja kauniina koittawasta päiwästä, waikka aiwan toinen asia jännitti mielet wireille. Wähitellen saapuiwat kaikki isännät soutajineen, saapui wanha Untamokin tuikkiwin katsein. Kauniista aamusta mainitsi hänkin sanasen, hymähti sitten alakuloisesti ja astui wakaasti purteensa. Hitaasti lähti pursikunta soutamaan kohden Kalajan nientä... oli kuin tahdottaisiin wiimeiseen asti wiiwytellä ratkaisewaa wastausta... Wihdoin oltiin Kalajan niemen nenässä, ja siellä saatiin Kalerwon äänetön wastaus äänettömään kysymykseen. Sellainen se oli kuin oli odotettukin. Warpu- ja päremerrat oli säretty säpäleiksi uiskentelemaan ja werkoista ei näkynyt jälkeäkään. Outo kajastus ilmestyi silloin untamoisten silmiin, heidän siinä istuskellessaan wenheissään, jotka aiwan kuin itsestään lähestyiwät toisiaan ja uiskenteliwat yhdessä kasassa. Kaikki ymmärsiwät, että tämä oli alku johonkin lopulliseen ja ratkaisewaan. Mutta kaikki loiwat katseensa wanhaan Untamoon, niinkuin hänellä yksin olisi wastaisten tapausten awain. Näytti kuin wanhalla Untamolla olisi tawallistakin arkipäiwäisempi ilme kaswoillaan. Kummallisen wiileä ja ontto kaiku oli hänen äänessään, kun hän wirkahti: — Eipä täällä näy olewan kokemista. Paras on lähteä kotia. Untamoiset katsoiwat häneen waieten. Mutta niin tiukka oli kysymys isäntien katseissa, että wanhan Untamon oli pakko lähemmin selittää. Ei hän oikeastaan wastannut, koskei ollut kysyttykään. Melkein haukottelewalla äänellä hän wirkkoi, ikäänkuin tuumisi itsekseen: — Kotipohjalla on paras tuumitella. Wakaina ja kireästi mietiskellen lähtiwät untamoiset kotirantaa kohden soutamaan. Ei kotirannassa wenheitä oikein maalle wedetty, rantasomerikkoon ne wain kokastettiin. Wanhan Untamon ympärille kihertyneinä isännät nousiwat rantarinnettä taloon, herkin korwin häneltä odotellen sanaa, josta solmu aukenisi. Mutta äänetönnä asteli wanha Untamo kotipihalleen. Siinä hän pysähtyi ikäänkuin odottaisi matkatoweriensa hywästijättöä. Wanha Kouma silloin käwi asiaan käsiksi. — Ei suinkaan liene enää syytä witkastella? kysyi hän. Kohosi silloin wanhan Untamon pää ja suoristui selkä kumarruksistaan. — Ei, wastasi hän surunylwäästi. — Eikä taida olla enemmistä käräjänkäynneistä apua? jatkoi Kouma. — Ei, wastasi Untamo wakaasti. Käräjämme owat tuominneet, eikä ole meidän asiamme tuomiosta walittaa. Ainoastaan silloin tarwitsemme wedota heimokuntaan, jollemme itse pysty oikeuttamme puoltamaan. Itse päättäkää, tarwitsemmeko heimon apua Kalerwon wäkeä wastaan? — Ei tarwita, wastasiwat miehet, ja naurunsorina säesti wastausta. — Itse ajamme Kalajan koiran heimolaistensa luo! puuskahti nuori Uho riemahtaen. — Malta mielesi, Uho! tyynnytteli wanha Untamo. Ei yli rajojen! Wahwemman ei sowi heikompaa wastaan käyttää kaikkea wäkeään. Eikä ole hyleksittäwä Kalerwo, waikka onkin puuskapäinen. Miehen on sisua sillä, joka niin wähillä woimin tohtii untamoisia uhitella. Miehen arwo pojalle antakaamme ja kuri punnitkaamme tarkoin tepposten tasalle. — Mikä miehelle kuriksi? kysyi Kouma myhäillen. — Kalerwo on tuhonnut pyydyksemme. Hywittäköön ne omillaan. Ei meidän niitä tarwitse tuhota, korwaukseksi otamme. Silloin saa kokea poika tuhotyönsä seuraukset omassa elämässään. — Oikein, Untamo, esität! huusiwat miehet. Ja wahingonriemu kiilui heidän silmistään, kun ajatteliwat Kalerwoa ilman pyydyksiään kalawesillä... — Menkää siis ja laittautukaa retkelle! puhui wanha Untamo. Aseensa kukin kuntoon laittakoon, ja weneille saapukoot kaikki, ketkä jouselle pystywät. Miehissä menemme ja aseissa wastarinnan waralta. Tuli tuikki yksin wanhustenkin silmistä heidän tehdessään lähtöä. Mutta wanha Kouma puhkesi puhumaan: — Sana wielä, untamoiset! Eikö olisi paras yhtärinnan halmeriitakin lopettaa? Wanha Untamo, aina witkaisen wakaana, on kyllä tuumitellut, että sen selwitys jätettäisiin syksymmälle. Mutta nyt katselin naurishalmetta wesiltä, ja rehewänä werhosi mustan palon wiheriöitsewä kaalis. Olisipa tuossa mainio karjanlaidun... ajattelin. Ja mitäs jos wietäisiinkin sinne kylän karja laitumelle ja pantaisiin joukko jousimiehiä paimeniksi? Iloisen hywäksymisen sai Kouman ehdotus osakseen. Eikä auttanut wanhan Untamon wastustella, jos olisi tahtonutkin. Hywäksymisensä antoi hänkin ja määräyksen, että kylän karja oli wiipymättä lähetettäwä Kalerwon halmetta weroittamaan. Utakasti lähtiwät isännät taloihinsa. Kohta alkoi kylänraiteilta kuulua kellojen kalkatus ja sotainen ammunta ja määintä, kun untamoisten etujoukot lähtiwät hyökkäykseen Kalerwon naurishalmetta wastaan. Mutta pääjoukon warustautuminen kesti kauemmin. Kului päiwä puoliin, ennenkun jousten jänteet saatiin kuntoon ja ruostuneet karhunkeihäät puhdistetuiksi. Iltawinoon jo päiwä kallistui, ennenkun kylänmiehet oliwat kaikki rantawalkamassa ja sijoittuiwat wenheihin. Ilotellen ja leikitellen lähtiwät untamoiset retkelleen. Ilotellen ja leikitellen soutiwat nuoret miehet, ja myhäillen isännät istuiwat perässä. Ei wielä hilpeys häwinnyt, kun saaren päässä kokat käännettiin kohden Kalajan walkamaa. Tuskin pääsi wallalle täysi totisuus silloinkaan, kun wenheiden kokat karahteliwat rantasomerikkoon ja miehet alkoiwat lappautua maihin. Kalajan pirtistä lölmähti pihalle nuori Harald wälkkywä säilä kädessään. Waikka hänellä oli wain pari miestä jälessään, juoksi huimapää urheasti untamoisten parwea kohden. Wanha Untamo katsoi sywältä kulmiensa alta hänen hyökkäystään ja mietti mielessään, miten saisi miekan pois pojalta, ettei sillä kenties tekisi wahinkoa. Sitä harkitessaan ei hän tullut tarkoin pitäneeksi silmällä omaa wäkeään. Nuori Uho, joka oli juuri päässyt maihin, kohotti äkkiä jousensa ja suhautti nuolen Haraldin käsiwarteen, niin että miekka helähtäen putosi kiwikkoon. Harald ei siitä säikähtänyt, waan kyyristyi nopeasti ottamaan maasta miekkaansa. Ja kun wanha Untamo wilkaisi poikaansa, näki hän tämän parastaikaa asettawan uutta nuolta jouseensa. — Malta mielesi, Uho! huudahti wanha Untamo ankarasti pojalleen. Sitten kääntyi hän tyynesti Haraldiin, joka lähestyi tuimasti, waikka tuskin woi pidellä miekkaa haawoittuneessa kädessään. — Malttanet mielesi, nuorukainen, wirkkoi hän. Muuten panen mieheni sinua pitelemään. Harald ällistyi tästä isällisestä puhuttelusta ja wilkaisi hammasta purren towereihinsa. Neuwottomina seisoiwat he hänen takanaan. — Eikö weljesi Kalerwo ole kotona, kysyi wanha Untamo. — Jospa olisikin, niin ette kauan siekkailisi rantawalkamassamme! kirahti Harald. — So, so! hymähti wanha Untamo. Mihin hän sitten on ruwennut? — Saatte siitä kyllä tiedon aikanaan! wastasi Harald ilkkuen. — Jaha! Mutta menehän nyt kotiin, nuori mies, ettet suotta suututa wäkeäni, neuwoskeli wanha Untamo myhäillen. Sitten loi hän katseen Kalerwon werkkoihin, jotka mitä kauneimmin oli wiritetty kuiwamaan wapeilleen. — Miehet! huusi hän. Werkot tuosta kootkaa puikkareille ja tuokaa talaasta kaikki mitä siellä kalanpyydystä on. Kerätkää ne wenheihimme! Untamoiset käwiwät työhön käskettyyn. — Ette sitä tee iltiksenne! uhitteli Harald. Nopeasti hän poistui miehineen näkemästä tuhotekoa, jota ei woinut estää. Häntä wastaan tuli pirtistä Kirjatta hiukset hajalla ja juoksi hänen ohitseen. Käsiään katkoen ja itkien tuli Kirjatta isänsä luo ja heittäytyi maahan hänen eteensä. — Isä, ota minut takaisin kotiin! Älä ole minulle wihainen, isä! Wie minut kotiin! Tätä ei wanha Untamo ollut odottanut. Ilo wälähti tuokioksi hänen silmässään, kun hän ensin ajatteli tätä kukkurata kostolleen. Mutta wakainen isänmieli pääsi woitolle samassa. Wakainen murhe silloin sekaantui iloon ja surunryppy ilmestyi silmänurkkaan. — Sellainenko oletkin raukka? wirkahti wanhus suruisin äänin. Näinkö wähästä pelästyt, Kirjatta, waikka ensin Kalerwolle syliin lensit? — Mistä pelästyn? kysyi Kirjatta kesken itkuaan. — Tästä, kun tulimme... — En, isä, en ole mistään pelästynyt! huudahti Kirjatta säihkywin äänin ja kyynelkirkkain silmin. En pyri mukaan untamoisten koston pelosta, ja jos sinä tahdot, isä, niin minä jään... — Sitä en ole sanonut. Mutta kuinka, lapsi, saatat ensin lemmessä lähteä ja sitten ensi wastuksessa... Eikö hän ole hywä sinulle? — Onhan hän,... on. Mutta ensi päiwänä jo näin, miten kaikki on mahdotonta. Hän tuhosi kalleimpani, ylpeyteni, muistoni lapsuuteni kodista. Sillä se muistutti untamoisista, ja siksi hän sitä wihasi... — Etkö tiedä, lapsi, että waimon on taiwuttawa miehen tahdon mukaan? — Tiedän, isä, mutta miten sitä woi? Hän wihaa kaikkea, mitä minä rakastan... ja minä tunnen, ettei ole lempemme eheä, jollei ole yhteinen wihakin. — Etkö, lapsi, enää häntä rakasta? — Älä kysy, isä, kuinka woisin sen selittää! Suloinen on hänen lempensä... mutta suurempi on tuska. Weriwihan pilwi peittää hänen lempensä päiwän ja wihanwiima uhoaa hellimmästä hywäilystäkin. Eloni rakkaimmat muistot owat lapsuuteni kodissa, mutta siellä on hänen wihansa kehto. Kuinka hän minua hellineekin, olen hänelle sittenkin hänen wihansa pilkka, ainoa, joka on hänen nuoltensa ulottumilla. Tunnen hänen sanomattansakin, miten olen hänen wihansa tiellä, miten hän on tukehtumaisillaan taistelussa lemmen ja wihan wälillä. Hänen wihasta wäräjäwä lempensä kirwelee sydäntäni kuin tulinen rauta. Sekin kirwely olisi suloinen... mutta minä tunnen, ettei hän miehenä tahdo uhrata wihaansa, ja siksi täytyy hänen päästä lemmestään. Isä, tuskallista on lähteäkseni, mutta jäädä en woi! Otathan minut mukaan? — Saat tulla, lapsi, wirkkoi wanha Untamo. Itse parhaiten tunnet tilasi, kotisi ei sulje sinulta oweaan. Nyyhkytys wäristytti silloin pikku Kirjattaa, lohdun ja tuskan kumma wäristys. Hän kääntyi Kalerwon kotia kohden ja loi sinne pitkän kaihon ja surun katseen. Miehet oliwat silläwälin puikkaroineet werkot ja kantaneet talaasta kaikki muutkin pyydykset wenheihin. — Mutta missä sitten on Kalerwo? kysäisi wanha Untamo Kirjatalta. — Hän... lähti naurishalmeelle. — Naurishalmeelle! — Niin, joku soutaja toi sanan, että sinne oli tuotu karja. Hän lähti heti wäkineen, jätti wain weljensä ja pari miestä kotia katsomaan. — Joutuin wenheihin, miehet! huusi silloin wanha Untamo wäelleen. Se on warmaan luullut, että kostamme werkkojen tuhoamisen ainoastaan hänen halmeensa häwityksellä... Joutuin lähtekäämme! Untamo, ota puolet miehistä mukaasi ja riennä halmeelle karjanpaimenten awuksi! Kiireesti erkani wenheistä puolet ja lähti soutamaan halmeelle nuoren Untamon johdolla. Wanha Untamo itse souti muiden kera kotia kohden. Allapäin ja itkuissaan istui Kirjatta isänsä purressa ja tuskin koko matkalla katsettaan wenheen pohjalaudoista kohotti. Kotirannasta riensi hän juoksujalkaa taloon. Wasta porstuassa hän pysähtyi ja painoi tykyttäwää poweaan. Hiljaa, hiljaa hiipi hän suureen kotipirttiin kuin pyhättöön. Awoinna oli äidin syli wastassa. Sulin kyynelin waipui lapsi äitinsä syliin ja ihanaan wiihdytykseen unhotti tuokioksi lemmen ja wihan ristiliekin, jonka poltettawaksi hän oli joutunut. Tuokioksi löysi hän rauhanwalkaman oman äidin tyynellä, lämpimällä powella. XI. Kalerwo oli, saatuaan wiestin, että untamoisten karja oli hänen halmeessaan, heti rientänyt wenheeseen wäkineen. Ei soutanut suoraan halmeelleen, waan loitos läntisen niemen taakse. Siellä nousi maihin ja kulki salakähmään metsän rytöjä myöten halmetta kohden. Kalerwo ei ollut ajatellut, että siellä olisi niinkin suuri asestettu joukko paimenessa. Muutaman paimenen oli luullut wain olewan, ja oli aikonut metsän rinnasta muitta mutkitta ammuskella untamoisten karjan kallelleen. Mutta montakaan nuolta ei Kalerwo ehtinyt lennättää, kun halmeelta tuprahti nuolisade sellainen, että hänen miehensä syöksyiwät suinpäin metsään. Kalerwon ei auttanut muuta kuin seurata wäkeään, miten lie sydän ollutkin pakahtumaisillaan. — Menkää edeltä wenheille ja odottakaa! huusi hän miehistään muutamalle, jonka tawoitti metsästä. Itse istahti hän kiwelle ja nojasi raskaan päänsä käteen. ...Näin ne nyt tuhosiwat hänen halmeensa! Ja hän oli woimaton estämään, woimaton kostamaan! Alkanut oli untamoisten kosto ja häwitys, kauan warrottu ja pelätty! He tuliwat hänen kalawesilleen ja heittiwät werkkonsa... tuskin edes kaloja saadakseen, waan aiwan kuin ähmällä yhteen kasaan... aiwan hänen kotiniemensä nenään. Tiesiwät hywin tullessaan, että selwä oli tehtäwä hänellä: puhdistettawa kalawetensä. Riemuisa olisi se tehtäwä pitänyt olla miehelle, seurauksista wälittämättä. Mutta häntä seurasi lähtiessä anowa, kyyneleinen katse, joka teki tuskaksi ja kiwuksi koston, miehen ihanimman mielityön. Ja kun hän työstänsä kotiutui, oli kotona wastassa kalpea, kauhunjäätämä nainen, jonka walottomasta katseesta kosto kimmahti hänen itsensä ylitse. Wapisewin huulin ja sammunein silmin oli sama nainen tuijottanut hänen jälkeensä, kun hän tänään lähti suojelemaan halmettaan. Niinkuin kahlehdittu oli hänen käsiwarttensa woima ja lamassa mateli mieli. Eikä hän mahtanut mitään: he ryöstiwät hänen halmeensa... syöttiwät karjallaan! Tässä hän istui itse ja woimaton oli hänen raiwonsa. Wähäinen oli hänen wäkensä kostorynnäkköön. Ja jos heitä olisi ollut enemmän... eikö hän itse painajaisena olisi masentanut heidän urhontarmonsa... Ah, miksei hänen wihansa ollut salamankirkas, iloinen liekki, joka antoi miehelle woiman sankarillisiin tekoihin! Miksi toinen, wäkewä werenwoima weti aina wastahakaan ja painoi, kytki ja kahlehti wihanloimun kuluttawaksi kydöksi! Kirjatta, ihana ja armas! Lempeä sinä säteilet, oudot owat sinulle wihan salamat. Lapsi wihatun heimon! Sille, jota heimosi wainoaa, sille sinä lempesi omistit. Kalerwoa lemmit, heimoasi lemmit ja koko maailmalle lempeä säteilet. Mutta Kalerwo on wihan lapsi, wihan uhri, wihassa on Kalerwon elämän woima. Kirjatta, lemmen lapsi, sinä pelkäät wihaa ja pelollasi ja lemmelläsi sinä Kalerwon elinwalon sammutat. Kalerwo pelkää sinun lempeäsi, joka on wihan tiellä, wihaan tukehtuu hänen lempensä ja lempeen hänen wihansa. Kaikki tukehtuu... tukehduttawa on elämä! Kipeästi parahtaen ponnahti Kalerwo pystyyn. Sellainen ruhjowa tuska temmelsi hänen sisällään, että häntä melkein peloitti lähteä kotiin ja lähestyä Kirjattaa, jonka lemmekäs ihanuus tuntui olewan ainoa syy tähän masennukseen ja tuskaan. Hän saattaisi surmata tämän naisen raatelewassa ristipalossaan... eikä sittenkään wapautuisi hänen miehekäs woimansa, waan hän kukistuisi oman tekonsa kauhuun. Hoippuen kuin haawoitettu lähestyi hän wenhettään. Miehet odottiwat siellä. He näyttiwät wälttäwän hänen katsettaan ja alkoiwat synkkinä ja äänettöminä soutaa niemen ympäri kotia kohden. Niemenkärkeen päästyä näki Kalerwo perässä istuessaan joukon wenheitä wesillä. Ne soutiwat kahdessa parwessa Kalajan niemestä päin, toinen parwi riensi riwakoin aironwedoin naurishalmetta kohden, toinen loittoni saaren syrjitse Untolan wesille. Untolaiset! He eiwät sittenkään olleet kohdistaneet kostoaan ainoastaan halmeen häwitykseen! Kalerwon harhaillessa metsässä miehineen oliwat he käyneet Kalajassa... Mitä kaikkea oliwat he tehneet? Eiwät olleet pirttiä polttaneet, eiwät Kalerwon taloa häwittäneet. Siellä kohosi pirtti rinteellään, ennallaan oliwat aitat kallion äärellä, ennallaan häämötti werkkotalaskin rantawalkamassa. Mutta mitä... mitä oliwat he sitten tehneet? Ei tarwinnut Kalerwon kiirehtiä wäkeään. He näkiwät hänen mielensä kärsimättömästi kurkottelewan kotitanhuille, ja he soutiwat hartiawäestä. Miesten mieli oli isännän mielialojen kuwastin. Jo lähestyi wenhe kotiwalkamaa, jo syöksähti kokka somerikkoon. Jo näki Kalerwo mitä untamoiset oliwat tehneet. Ei ollut werkkoja wapeillaan eikä mertoja talaassa. Kaikki, kaikki oliwat he wieneet... Kalerwo seisoi kuin kiwettyneenä. Kaikki oliwat he wieneet! Sen oliwat he tehneet hänelle. Hänelle ja Kirjatalle! Wieneet heidän ainoan elinwaransa. Kaikki wieneet... Yhä seisoi paikoillaan Kalerwo, ja jäinen wiima wiilsi hänen weressään. Silloin näki hän weljensä Haraldin tulewan käsiwarsi siteissä. — He tuliwat ja weiwät pyydykset! Emme woineet mitään heidän suurelle laumalleen, koetti weli torjua häpeäänsä... Hymähti Kalerwo weljelleen, ja hänen hymynsä oli kumma kuin kukkanen äskenpalaneessa kaskessa, joka wielä sawua suitsuaa. Suruisesti hän hymähti weljelleen, eikä sanonut mitään. Kirjatta! Kirjatan kuwa seestyi autiosta tyhjyydestä Kalerwon mieleen. Seestyi ja kirkastui ja oli miehen ainoa ajatus. Itkikö Kirjatta nyt, hätäili ja waikeroi? Pirttiin riensi Kalerwo Kirjattaa katsomaan. Harald harppaili jälestä. — Missä on Kirjatta? — Meni mukana... — Kenen mukana... — Untamoisten. — Weiwätkö he hänetkin? — Itse meni... — Itse! — Itki ja aneli päästäkseen... — Walehtelet! karjahti Kalerwo weljelleen. Weli hätkähti kuin lyöty koira, mutta ei leimahtanut loukkaawasta syytöksestä. Katsoi wain murheellisesti Kalerwoon, joka seisoi horjuen hänen edessään. Pimennyt oli kotipirtti Kalerwon silmissä. Pimeä oli maailma, jääkylmä, autio ja pimeä. Ei näkynyt walonsädettä ainoatakaan. Mutta yhtäkkiä leimahti. Leimahti niinkuin taiwaan salama. Riemuisalla wäristyksellä tunsi Kalerwo, miten jokin hänen sisällään ratkesi ja repesi, wäljeni ja korkeni. Miten mieli kerrankin norosta nousi ja näki ylhät awaruudet edessään! Hän purskahti wihanihanaan, riemunkatkeraan nauruun. Nythän oli poissa painajainen ja wihanliekki wapaa rajatonna roihuamaan! Nyt oli miehen woima irtautunut kytkyistään, ja uljain pystypäin saattoi hän käydä iloiseen sotakisaan! Ei enää herpaissut tunto omasta heikkoudesta, ei wäen wähyys huolettanut. Wiljalta oli wesikansalla wäkeä. Unelmissa wain oliwat tähän asti kangastelleet wesikansan sataiset uroot, mutta nyt ne yhdellä iskulla tuliwat läheiseksi, kourin kosketeltawaksi todeksi. Kyllä saapuu Wesimaasta wäkeä auttamaan, kun waan sanan wie ja ahdingon selittää! Sinne, aasojen heimon apua noutamaan! Ja korkealle sitten kostonliekki loimotelkoon! Nopeasti alkoi hän laittautua matkalle. Talon jätti hän weljensä Haraldin haltuun, otti miehistään pari ripeintä mukaansa ja kohotti purjeet. Suurena kotkansiipenä wiisti purje ulapan aaltoja, ja winhaa wauhtia kiiti pursi ulkosaarten ja karien ääriä. Uljaana istui Kalerwo purjenuoria pidellen ja sisäisessä näkemyksessään katseli ihanaa näkyä: suurta parwea wesikansan uroita, jotka laskettiwat untamoisten wesille sotapursillaan ja perinjuurin täyttiwät werisen kostontyön. Kostolle, ankaralle kostolle tahtoi hän omistaa miehuutensa koko woiman ja tarmon. Mutta kuinka olikaan... ulapan aaltoja kiitäessä ilmestyi wähänwäliä sisäisten silmien eteen nuori nainen, sulonihana ja surunkalwas ja kietoutunut tummaan hämyyn. Hämystä tuijottiwat tuhatilmeiset silmät: milloin säkenöiwät ja eloisat, milloin suruiset ja totiset, milloin pelokkaat ja hätääntyneet, milloin tummaa ihmettelyä, milloin sädehtiwää waloa tulwillaan. Riemahtanut oli Kalerwo, kun Kirjatta oli poissa ja hän luuli wapautuneensa lemmestään ja sydämensä ristitaistelusta. Mutta yhäti sulotunne sykähti werissä ja samassa wihlaisi sydäntä kipeä kaiho. Katkerana palasi yhä uudelleen kysymys: miksi Kirjatta oli lähtenyt pois? Mitkä lienewät lukemattomat wastaukset olleetkin, niin katkerain ajatusten, kysymysten ja wastausten alta kohosi Kirjatan kuwa yhä armaampana, kaihonkirkkaana esiin. Niin seijasti se hänelle kuin kaunis päiwän kaari pimeän ukonpilwen palteessa. Mitkä liekin ajatukset ja unelmat miehen mielessä hiiwiskelleet, niin yhäti purjehti hän kohden määräänsä, jonka oli itselleen asettanut. Hän loittoni ulkosaarten ääriltä suurille merenselille, joilla wain pienet karit siellä täällä tummina pilkkuina häämöttiwät meren ja taiwaan toisiaan syleilewästä sinestä. Selkien takana alkoiwat taasen saariryhmät tihentyä, ja wihdoin niiden keskeltä kohosi suuri kihermä saaria selällisiä, Wesimaa, wesikansan asuntopaikka. Mutta kummat kuuli Kalerwo sanomat, kun wihdoin nousi maihin ja meni heimonsa puheille, sotaisen aasojen heimon. Sota oli siellä iätkaiket ollut parasta mielityötä wapaalle uroolle. Sorea oli sodassa kuolla. Sodassa kaatuneet sankarit saiwat iäti waeltaa walossa ja ilossa, kotona tautiwuoteelle waipuneiden uikuttaessa tummassa pimentolassa. Sellainen oli ollut ikiwanha usko ja ruhoisa wakaumus. Mutta nyt oliwat uskot uusiksi muuttuneet. Uusi tietäjä oli tullut wesikansan keskuuteen ja kaiken ylösalaisin kääntänyt. Entistä tehoisampia taikoja hän teki, lumowesin wirutteli miehet ja waimot ja lupasi iäisen autuuden niille, jotka hänen walkoisen ristinsä juureen polwistuiwat. Sodan sankarikisan, ryöstö- ja kostoretkien riemuisan temmellyksen kielsi hän kerrassaan ja käski miekat takoa sirpeiksi ja keihäät auranwantaiksi. Sellaisesta uskosta oli wesikansa alkanut etsiä nykyistä ja haudantakaista autuuttaan, ja siksi oliwat uroot luwattomista sotaretkistä lakanneet. Täytyikö Kalerwon awuntoiwon raueta tyhjiin? Apein mielin astui hän purteensa, kohotti jälleen purjeet ja lasketti itsensä uuden tietäjän luo. Hän tapasi tämän ristin juurelle loween langenneena ja loitsujaan lukemassa. Kun tietäjä oli siitä selwinnyt, kertoi Kalerwo hänelle wanhasta heimowainosta ja utaloista untamoisista, jotka oliwat Kalerwolta kaiken riistäneet. Ei tietäjä heti apuaan ewännyt, alkoi wain kysellä tarkoin untamoisten elosta ja oloista. Kalerwo kertoi, että Untola oli wauras ja kansakas kylä loitolla kalewaisten muista asuinsijoista. Helposti sai sieltä siepatuksi runsaan saaliin, sillä tuskinpa lie heillä ollut yli satakunnan miestä jousellista, eiwätkä he päiwässä parissa ehtineet etäiseltä heimoltansa apua hakemaan. Runsaan saisi wesikansa sotasaaliin palkakseen, kun auttaisi hänen kostoaan. Ankarasti käski tietäjä Kalerwoa heti koston ja ryöstön ajatukset sisimmästä sielustaankin kitkemään. Mutta sitten kertoi hän kauan sydämessään ajatelleensa, että olisi tehtäwä suuri ristiretki kalewaisten pakanain maahan, woitettawa heidät walkoisen ristin alamaisiksi ja taiwutettawa kuuliaisuuteen. Wähäiset oliwat wesikansan woimat lähteäkseen walloitusretkelle kalewaisten rintamaille, ja murheisin mielin oli hänen sentähden täytynyt kätkeä suuri aiwoituksensa sydämeensä. Mutta untamoisten yksinäisen syrjäkylän arweli hän otolliseksi paikaksi, jossa saattoi wähässä suorittaa saman istutustyön, jota hän ei wesikansan woimin pystynyt koko kalewaisen heimon keskuudessa toteuttamaan. Tietäjä waati, että Kalerwon oli taiwuttawa kastettawaksi ja wirutettawaksi hänen lumowesillään. Ei Kalerwo tosin ollut oikein selwillä tietäjän aikeista untamoisiin nähden, oliwatko ne sellaiset, että kannatti antautua tietäjän alamaisuuteen, jota wesitaika tuntui merkitsewän. Mutta tuntuihan tietäjä kaikessa tapauksessa ajattelewan untamoisten walloitusta alamaisikseen, mikä oli suoritettawa suurin mieswoimin. Jos hänen walloitusretkensä olikin Kalerwolle wieras ja käsittämätön, kun sitä ei saanut tehdä koston eikä sotasaaliin halusta, niin täytyihän sen ainakin merkitä untamoisten masentamista wesikansan alamaisuuteen, ja se käwi hywin yksiin Kalerwon kostotuumien kanssa. Ja kun wesikansa kaikkialla kehui tietäjän wesitaikaa sellaisenaankin ylen tehoisaksi ja menestystä tuottawaksi, taipui Kalerwo tietäjän tahtoon ja otti kasteen. Kalerwon suureksi riemuksi alkoi ristirinta tietäjä pauhuisalla innolla yllyttää uskolaisiaan pyhään sotaan untamoisia wastaan. Ihmeissään hieroiwat wesikansan uroot pitkällisen rauhan aikana unisiksi käyneitä silmiään. Oliko tämä sama tietäjä, joka ennen oli julistanut, ettei sotasankari ensinkään pääse walon ja ilon asunnoihin taistelussa kaaduttuaan, waan päinwastoin joutuu ainaiseen kadotukseen? Oliko se tämä sama mies, joka nyt uskoninnolla wakuutti, että kaikki ne, jotka ristin alla lähtiwät taisteluun pakanoita wastaan, sodassa kaaduttuaan warmasti pääsiwät ainaiseen autuuteen ja iäiseen iloon! Käsittämätöntä heille oli, mikä tämän keikauksen opissa oli saanut aikaan. Mutta sen he käsittiwät, että tietäjän uusin saarna käwi ikiwanhaan, tuttuun henkeen, joka wielä eli rakkaassa muistossa heidän wiikinkiweressään. Ja kun Kalerwo lisäksi salawihkaan miesmieheltä kertoi, että untamoiset oliwat waurasta wäkeä, joiden asumuksilta ei tarwinnut tyhjin käsin palata, oliwat wesikansan uroot sangen kehakat tarttumaan aseihin. Pitkistä ajoista taasen miekkoja hiottiin, keihäitä teroitettiin ja nuolia sulitettiin Wesimaan jokaisessa majassa. Ja määräpäiwänä saapui wesikansan suurimpaan walkamaan sotainen parwi uljaita miehiä, joiden kaswot loistiwat ja silmät tuikkiwat isien aikuista uroutta. Hilpeällä ilolla työnsiwät he wanhat, korjaillut wiikinkipurtensa wesille ja kohottiwat purjeet. Uutta, woimantäyttä eilinilmaa tunsi Kalerwo hengittäwänsä, kun hän etumaisena lasketti purrellaan ja katseli kymmeniä miehitettyjä purjepursia jälessään. Ei tarwinnut hänen enää riehua woimattomassa raiwossa untamoisten riistäessä häneltä elämänsä ehdot. Oli käsissä korwauksen hetki. Ja koston! Untamoiset oli hukutettawa tuleen ja wereen, ja soitellen ja riemuiten oli aasojen heimo palaawa muinaisille rannoilleen, joilta kalewaiset oliwat heidät tunkeneet tieltään. Wesikansa oli asettuwa isiensä perintörantoja asumaan, ja Kalerwo, Kalajan poika, oli olewa heidän wanhimpansa ja tuomarinsa... Tämän uhkuwan woitonuhman alta hiipi hiljaa soimaan säwel niin wienosti wäräjäwä, hellänä heläjäwä ja sulosäteinen, että werikoston riemu uhkasi kietoutua ja häipyä surunwienon säälin untuwiin. Mutta ei saanut nyt päästä walloilleen naisekas hentous. Ei saanut... eikä woinutkaan! Wahwa woima oli nyt Kalerwon miehuuden tukena, nähtäwissä ja lähellä, ja naissulo ja armas hempeys oli ainoastaan kaukainen, utuinen unelma. Ei saanut se hiipiä liian lähelle, siellä loitolla wain sai kajastella ja kangastella. Mutta sielläkin se kehysti kaiken wäräjäwillä säteillään, sodan sauhut ja werisen melskeen, ja kimmelsi kaiken takaa toiwojen kultaisena huomenruskona. Kirjatta, herkkä, häilywä lapsi, istui kuin kuunkaarella öisten kauhujen yllä, Kalerwon woitonunelmien kuningattarena. Tuuli työntäen puhalsi, purje wenhettä wedätti. Wihdoin saapui suuri pursikunta Kalajan niemen nenään ja lomittui tiheänä kihermänä Kalerwon kotiwalkamaan. Wakaana ja huolissaan oli nuori Harald siellä wastassa. — Tule äidin luo, sanoi hän alakuloisesti. — Kuinka? kysyi wain Kalerwo. Weljen äänessä oli jotakin, joka häntä wäristytti ja masensi maahan. — Äiti on sairas. Heti lähdettyäsi waipui wuoteen omaksi. Kaiken unhotti Kalerwo. Unhotti kaiken muun ja lähti hitaasti astumaan kotipirttiä kohden. Weli astui rinnalla ja puheli: — Olit niin innoissasi lähtiessäsi, ettet tainnut nähdä, miten lähtösi koski kipeästi äitiin. Niinkuin haamu hän lähdettyäsi käweli, woihkasi sitten yhtäkkiä ja painoi poweaan. Wuoteeseen hänet saatoin. Siinä on maannut ja riutunut. Kuolemaa on odottanut ja sinua ikäwöinyt wielä kerran nähdäkseen. Kalwawan tuomituntunnon tunsi Kalerwo powessaan. Arasti awasi hän owen ja astui sisälle. Mutta kynnyksen eteen hän pysähtyi. Oli tuwassa jotakin niin jännitettyä kuin kireälle wedetty kantelon kieli... niin äärimmilleen pingotettua, että hän pienimmälläkin liikahduksellaan pelkäsi sen katkaisewansa. Äidin sairaswuoteesta walkamanpuoliseen ikkunaan kulki tämä kireä kieli... näkymätön, mutta kuitenkin kireä. Wiimeiset woimansa ponnistaen oli äiti kohottanut päänsä ja kääntänyt kuihtuneet kaswonsa awoimeen ikkunaan. Ja awoimen ikkunan ääressä kyyrötti Kieri polwillaan penkillä ja oli silmänä sairaan äidin. — Niin paljon, niin paljon niitä on... niiden purjeet lepottawat walkamassa... ja niin paljon nousee miehiä jokaisesta purresta... Silloin kuului äidin sairaswuoteesta tuskainen woihkaus, woimaton parahdus, ja äidin pää retkahti herwotonna tyynylle. Juosten riensi Kalerwo wuoteen ääreen. Hän näki awoimet silmät. Silmät niinkuin suuret jäähelmet, jotka tuijottiwat häneen. Silmät, joissa ei ollut katsetta. Kalerwo seisoi siinä ja tuijotti katseettomiin silmiin. Hän kumartui ja weti jäykistywät luomet kylmenewäin silmien peitteeksi. Seisoi sitten ja tuijotti näkemättä mitään. Seisoi siinä ja tuijotti. Wiilentynyt oli wihan hehku ja hälwentynyt lemmen punainen rusko. Syyspäiwän wärittömässä selkeydessä tunsi Kalerwo wain aution wiileyden weressään. Wesikansan tietäjä ja etewimmät uroot saapuiwat pirttiin etsimään isäntää ja tietämään, mihin oli ryhdyttäwä. He tapasiwat Kalerwon siellä seisomassa ja tuijottamassa. Tietäjä näki ja ymmärsi ja puki wakaisen surunmuodon kaswoilleen. Hän lähti pirtistä ja lähetti joukon miehiä soraharjulle hautaa kaiwamaan, niinkuin walkoisen ristin uskowaisilla oli tapana. Nopeasti, niinkuin sotitiellä, oli hauta walmis. Toiset miehet oliwat sillaikaa halotuista puista pienen pirtin tekaisseet ja tuliwat noutamaan wainajaa siihen. Kalerwo istui käsi otsalla. Ei waatinut hän äidilleen uhrikokkoa wanhaan tapaan, waan salli wesikansan miesten tehdä mitä tahtoiwat. Pieneen pirttiinsä he wainajan nostiwat, sinne hänelle tärkeimmät taloustarpeet ja ewäät warasiwat, ja weiwät niin hänet soraharjuun kaiwamaansa hautaan. Tietäjä luki tenhoisat lukunsa ja manauksensa ja hauta luotiin umpeen. Kalerwo seurasi tietäjän kutsusta mukana. Hän näki, kun äidin pieni pirtti laskettiin hautaan. Hän kuuli, kun tietäjä luki manauksensa ja lukunsa. Hän näki, kun hauta luotiin umpeen. Lieneekö hän nähnyt ja kuullut, että miehet poistuiwat tietäjän keralla. Mutta itse jäi hän siihen ja katsoi umpeenluotuun hautaan. Wäistyi hieman, kun jalat herposiwat, nojautui petäjään ja katsoi yhä wastakaiwettuun soraan. Hänelle tultiin sanomaan, että tietäjä oli koonnut miehet neuwottelemaan, kuinka oli meneteltäwä yhteisessä suuressa hankkeessa. Silloin wasta näkyi hänen silmissään ajatuksen ilme. Hän kohottautui nojaawasta asennostaan ja seurasi kutsujaa kuin kuuliainen lapsi, innotonna, hitaasti ja wakaasti. Neuwottelu alkoi. Ristirinta tietäjä tahtoi, että oli ensin sowussa Untolaan soudettawa, uutta oppia untolaisille julistettawa ja annettawa heille aikaa miettiäkseen päiwiä parinen. Jos he mielisuosiolla ottiwat kasteen wastaan ja ristin juurelle polwistuiwat, ei ollut wahingoitettawa heidän henkeään eikä omaisuuttaan, waan julistettawa heille taiwaan siunausta. Wasta silloin, jos he mielensä paaduttiwat ja kowakorwaisina pysyiwät pakanuudessaan, oli heidät miekalla masennettawa ja taiwutettawa kasteeseen. Tämä ei ollut wesikansan miesten mieliin. Sotasaaliin halusta he oliwat liikkeelle lähteneet ja wälittiwät wiisi tietäjänsä walloitusaikeista, jotka hän heistä nähden sai hoitaa miten parhaiten taisi, kunhan he wain pääsiwät mitä pikimin käsiksi untamoisten parhaimpiin tawaroihin. Hullua heistä oli jäädä odottamaan, kunnes untamoiset ehtiwät warustautua otteluun, hullua wiiwytellä niinkin kauan, että he saiwat tiedon suuren sotaparwen tulosta heitä wastaan... Ei, paras oli pikimiten rynnätä heidän kimppuunsa, ensi yönä yhytettäwä heidät lämpimiltä wuoteiltaan! Yhä useammat katseet siinä kinastelussa suuntautuiwat Kalerwoon. Kunnioitusta hänen surunsa heissä herätti, mutta eiwät he käsittäneet surua, joka niin tyyten sysäsi miehen suunniltaan. Oliko tämä sama mies, joka oli tullut Wesimaasta hakemaan apua kostoonsa? Missä oli nyt hänen urhonintonsa ja kostonpalonsa? Äänetönnä istui hän ja wakaana. Kuunteli kyllä tarkasti kinastusta ja katseli miettiwästi surunwakailla silmillään. Mutta kuunteli kuin wieras wieraitten riitaa ja katseli niinkuin ylhäältäpäin. Seurasi neuwottelua niinkuin olisi se hänestäkin kuulemisen arwoinen, mutta ei liikuttanut häntä itseään. Yhä useammat katseet suuntautuiwat häneen. Wähänwäliä wilkaisi wesikansan tietäjäkin hiljaiseen mieheen, niinkuin olisi häneltä ratkaisewaa kannatusta odottanut. Wihdoin, kun näki ainoastaan aniharwat uroista saawansa taipumaan puolelleen, kääntyi hän Kalerwoon ja kysyi: — Mikä on sinun mielesi, Kalerwo? Sinähän parhaiten tunnet untamoiset ja aseman. Kauan ei miettinyt Kalerwo. Kohta puhkesi hän puhumaan ja wastasi hitaasti: — Tosi on, tosi totinen, etteiwät taiwu mielisuosiolla untamoiset. Jos witkastelemme, warustautua wain ehtiwät. Hän lausui sen tyynesti ja wärittömästi, niinkuin wain toden sanoakseen. Mutta sitä sywemmin sattui se tietäjään. Se tuli kuin tuomio ylhäältä. Hän näki häwiölle joutuneensa ja tunnusti sen tietämättään, astumalla takaperin miesparwen keskeltä syrjemmälle. Mutta kaikkien wesikansan miesten katseet suuntautuiwat hiljaisella riemulla Kalerwoon. Tämä mies, jonka he oliwat melkein epäilleet jänistäwän, waikka sotaretki oli hänen hankettaan, tämä sama mies oli nyt kohonnut korkeimmalle heistä kaikista, juuri wärittömän tyyneytensä tähden, jota hän osoitti omassa asiassaan. He tunsiwat ja äänettömästi tunnustiwat, että Kalerwo oli sopiwin mies heitä johtamaan. Murheellisena ja masentuneena puhkesi tietäjä puhumaan: — Lähtenette, jos tahtonette! Estää en woi, mutta en lähde mukaan. Tänne jään ja pesen käteni. Taiwaan siunausta en woi toiwottaa retkellenne. Mutta en tahdo toiwottaa kiroustakaan. Tuomitkoon hän, joka yksin taitaa tutkia sydänten aiwoitukset. Ei ollut se keweä hetki wesikansan uroille. Ei ollut helppo walita maisen ja taiwaisen wälillä. Mutta sotasaalis oli heistä aina ollut tärkeintä sodassa, eiwätkä he wieläkään woineet käsittää, miksei, jos oli turma tullakseen, ollut yhtä autuasta kaatua sankarina taistelussa, waikkei tietäjä ollutkaan ristinmerkkeineen mukana. Sotainen into wei wähitellen woiton ja puhkesi sanoihin: — Kalerwo johtajamme! — Kalerwo johtajamme! kajahti sadasta suusta, ja miehet kihertyiwät hänen ympärilleen. Wanhimmat miehet jatkoiwat Kalerwon kanssa neuwottelua sotajuonen yksityiskohdista. Omituinen oli se neuwottelu. Kalerwo oli kuin kaikesta irrallaan eikä pitkiä puhellut. Toiset kyseliwät ja ehdotteliwat. Kalerwo wastaili wain, miettiwäisenä ja wakaana, milloin myöntäen tai kieltäen, milloin antaen uteluihin wastauksen muutamalla sanalla. Melkein piittaamattomalta hän näytti, mutta aina sattuiwat kuin naulan päähän hänen wärittömät sanansa. Ja yhä korkeammalle kohosi sotaweikkojen silmissä tämä hiljainen, surunwakainen mies, kohosi salahämyiseen arwoon. Wihdoin tuliwat niin sotajuonen päälangat punotuiksi. Ei ollut wenheillä soudettawa kylän rantaan, waan jätettäwä ne tännemmäksi metsänrannalle. Yöllä oli metsää myöten hiiwittäwä kylään, rynnättäwä yhtärinnan kaikkiin taloihin ja yhytettäwä untamoiset öisestä unestaan. Siinä oli koko yksinkertainen juoni, ja sen mukaisesti jäiwät miehet paikoilleen odottamaan yön tuloa, ilotellen ja lepäillen. Mutta olipa muuan, joka ei lewännyt. Se oli Kieri, poikanen pahainen, jota uroot tuskin potkun arwoisena pitiwät... waikka hän kieriskeli tiellä kaikkialla, kuulostellen ja tähyillen... XII. Kieri, orpo käskyläinen, oli unisena wetelehtinyt pirtinnurkissa ja rantakareilla isäntänsä wiipyessä matkalla. Mutta kun isäntä palasi, kun tuliwat sotapurret miehin ja miekoin, heräsi Kieri ja heristi korwiaan... Heti kohta hän käsitti, mihin he oliwat menossa. Menkööt wain ja tapelkoot werissäpäin... wiisi siitä, kummalleko käwi ohraisemmin! Mutta Untolassa oli Kirjatta, kultainen Kirjatta... häntä ei saanut äkkiarwaamatta yhyttää! Orjanruoskan haawatkin... Kieri tunsi wielä arpien kirwelyn... oli Kirjatta huuhdellut ja sitonut. Ei häntä saanut yllättää! Siewästi oli hän liwahtanut tiehensä täältä sudenpesästä... ja kenties Kalerwo perimmältään menikin noutamaan Kirjattaa takaisin. Häntä ei saanut yllättää! Kieri oli pelkkänä silmänä ja korwana. Keränä hän kieriskeli kaikkialla, kuulostellen, tähystellen ja wainuten. Wihdoin oli hän saanut kaikesta kyllikseen ja katosi talosta. Ei käynyt hänen ottaminen pientä purtta walkamasta. Warmaan olisi silloin heti oltu niskassa kyselemässä. Ei, nurkan juuritse pujahti Kieri pirtin taakse ja lähti soraharjua juoksemaan. Ei käynyt hänen ympäri Walkoselän juokseminen. Se olisi wienyt päiwiä parisen, ja aikoja ennen olisi Kalerwon pursikunta ehtinyt perille. Ei, Kieri poikkesi soraharjulta rantaan, siihen missä salmi oli kapein ja saari salmen keskellä. Mekkoineen, kaatioineen hän siinä pulskahti weteen, ui saareen ja saaren toiselta rannalta lähti taasen uimaan eteenpäin. Oli siinä polskimista ja ponnistelemista saaren tänpuolisessa leweähkössä salmessa. Mutta yli ui Kieri ja wetisenä kohosi kiwiniemen kärkeen. Ei siinä joutanut wesiä wääntelemään waatteistaan. Wesimärkänä lähti Kieri syteikoita ja rämeitä samoamaan Untolaa kohden. Hengästytti se juoksu ja wäsytti, mutta siitä ei joutanut wälittämään. Unhottui aiwan penikulmainen matka... Kieri oli jo mielessään perillä ja mietti askel askeleelta juostessaan, miten hän hiipisi Kirjatan luo ja hänelle yksin kuiskaisi suuren salaisuuden... Sitä yhä aprikoiden Kieri pujottelihe jo pihlajapensaikon läpi Hiidenwuoren juuritse. Siitä Untolaan päin kaartui ranta loiwalle lahdelmalle, ja lahdelman takaa siinti kiwinen niemenkärki. Loitolla oli se metsäinen niemi, ja sen nähdessään Kieri ensi kerran pysähtyi hengähtämään ja murheissaan miettimään, miten pikkä matka wielä mahtoi ollakaan Untolan kylille... Kas, mitä wilahtikaan... punaista ja sinistä... Kierin silmään niemenkärjestä... punaista ja sinistä suuren kiwen laelta! Näytti liikahtawan siellä se punainen ja sininen... ja iloisesti ja kotoisen lämpimästi sykähti Kierin powessa. Kirjattaa ajatteli hän muitta mutkitta ja lähti kiertämään kaarewaa rantaa niemenkärkeä kohden. Jo läheni hän Kirjattaa, jo näki Kirjatan hongantywien wälitse. Mutta oliko se Kirjatta? Niin paljon kaidemmat oliwat kaswot ja kalpeat... ja siinä istui hän ja katsoi kauas selälle silmäänsä räpäyttämättä. Kieri tähysti samaan suuntaan, mutta ei sieltä mitään kummia näkynyt... wettä wain ylen etäälle... niin etäälle, että Kieri alkoi tirkistellä, eikö saattaisi eroittaa Kalajan pirtinkattoa metsänienten ja saarien ylitse... Ei niitä eroittanut... eikä ollut aikaa joutawiin. Kieri rykäisi, tömisti jalkojaan ja läheni Kirjattaa. Sillä Kirjattahan se oli. Nyt sillä oli omat silmänsä, kun säikähtäen käännähti... sitten elostui ja ilostui ja alkoi wilkkaasti puhua. — No, mutta Kierikö se... noin hengästyksissään... ja mitä kummia, wesilikona aiwan! Tulitko Kalajasta... kuinka siellä... kuinka on... Kalerwon laita? — Mikäpäs hänellä... — Ja kuinka woi Wehmatar emäntä? — Kuollut on... — Mitä? Kuollutko! Hywänen aika... kuinka hän... sopersi Kirjatta katkonaisesti ja sekaisin. Kyynel herahti hänen silmästään... ja samassa hän uudestaan kysäisi: — Mutta kuinka on Kalerwon laita? — Tänne on tulossa... — Tulossa tänne! Ei Kieri oikein tiennyt, kauhistuiko Kirjatta wai ihastui. Mutta kumma oli hänen kiljahduksensa ja wielä kummempi sitten silmien kajastus. Säikähti se ainakin... ja ihastui... sillä jo tunsi Kieri sydämessään, että suuri riemu se Kirjatan silmistä säteili... — Hän oli Wesimaassa, alkoi Kieri sentähden kiireisesti selittää. Wiikon wiipyi, sitten saapui paljon pursia mukana, wesikansan miehiä purret täytenään. Hän tulee jousin, miekoin ja sataisin miehin... Kirjatta kuunteli suurin, ihmettelewin silmin. Sitten kuwastui katseesta tuskallinen pelästys. Hän näytti kuin kutistuwan ja wetäytywän kuoreen. Hän loi Kieriin hätäisen katseen ja wirkkoi: — Tule isäni luo! Kirjatta lähti rientämään edeltä ja Kieri juoksi hänen kinterillään. Sydämensä waistosta, ilman mitään mietintää, oli Kirjatta tehnyt päätöksensä. Suloinen oli ollut sydämelle wiesti Kalerwon tulosta. Kirjatta tunsi wieläkin lämpimän wärinän weressään. Mutta sanoma suurista sotawoimista teki niin kipeää. Kirjatasta tuntui se olewan niin painawan tukewaa, melkein turwallista... mutta sittenkin teki niin pyörryttäwän kipeää. Kirjatalla oli hywin himmeä käsitys siitä, miksi sotawoimien tulosta oli ilmoitettawa isälle... mutta hän riensi kuin hengenhädässä kohden kotiaan. Kieri selitti läähättäen juostessaan: — Ne tulewat yöllä... metsää myöten... untolaisten nukkuessa hyökkääwät... — Kerro isälle kaikki, wirkkoi wain Kirjatta. — Minä en... uskalla mennä... enää Kalajaan... ne tappawat... kuoliaaksi pieksäwät, läähätti Kieri edelleen. — Saat kai jäädä Untolaan. Riennetään nyt wain! Wihdoin saapuiwat he perille. Kirjatta työnsi Kierin edellään Untolan awaraan pirttiin. Siellä oli wäki aterialla pitkän pöydän ääressä. Wanha Untamo istui pöydän tywipäässä ja katsoi kummastuneena ja huwitettuna wierasta poikasta, jonka Kirjatta oli ottanut siinä määrin suojelukseensa, että rohkaisewasti kehoitteli ja tuuppi häntä tulemaan owen suusta peremmälle. Ystäwällisyys on tarttuwaa, ja wanha Untamo käwi tyttärensä awuksi. — Mikäs sinä olet miehiäsi? kysyi hän myhäillen. Mutta kuka lienetkin, tule ottamaan kakku käteesi... — Hänellä on asiaa isälle, esitti Kirjatta hätiköiden. — Wai asiaakin... puheli wanha Untamo, leikaten kannikan leiwästä ja pannen päälle kalanpalasen. — Mutta ensin ruualle ruok’ajalla! Tule wain, äläkä ujoile! Ka, sinähän olet aiwan märkä! Mistä sinä tulet? — Kalajasta. — Wai sieltä! No, ja mitä kummia sitten asioit? — Kalerwo on tulossa wesikansan sotajoukoin... — Sotajoukoin tulossa? kertasi wanha Untamo puoleksi ihmetellen, puoleksi epäillen. Mutta kowin kawahti ja säwähti muu wäki talossa. Monelta putosi leipäpalanen kädestä. Kaikkien katseet oliwat suunnatut märkään poikaan. — Ja lähettikö Kalerwo sinut sitä tänne sanomaan? kysyi wanha Untamo melkein tuimasti. — Ei, mutta Kirjatta oli hywä minulle, ja sentähden minä hänelle... selitti Kieri pelästymättä. Ja sitten hän kertoi yhteen henkäykseen Kalerwon sataisesta sotawäestä ja kuinka sen piti yöllä hiipiä kylään ja rynnätä kaikkiin taloihin. Syntyipä silloin pirtissä kihinä ja hälinä... neuwotonta ällistystä ja päätöntä kiiwailua, uhkaawia huudahduksia ja puhetta, joka sekaantui pelkäksi sorinaksi. Mutta heti se waikeni, kun wanha Untamo korotti äänensä. Tyynesti, mutta tärkeän hetken koko wakaisuudella hän käski: — Arpa wietäköön heti joka taloon! Joka talosta tänne heti saapukoot kaikki jousimittaiset miehet! Niinkuin nuolet lähtiwät miehet liikkeelle. Niinkuin tuuliaisen puhalluksesta oli pirtti heti tyhjentynyt. Wanha Untamo lähti hänkin. Nopein askelin kuin nuorukainen hän pistäysi pihalle, astui pirtin päitse pientarelle, poikkesi siltä rinteen polulle ja nousi Linnawuorelle. Polkua tuli hän wuorenseinän juurelle, jonka rinta kylän puolelta kohosi korkeahkona ja pystyjyrkkänä kuin seinä. Wuorenrintaa nousi wiistoon sylenlewyinen käytäwä, joka oli kiwistä muurattu ja wei ylös linnanportille. Tämä porttiaukko oli taiten laitettu: sen molemmista pielistä teki miehenkorkuinen muuri taitteen linnansisustaan ja molemmat suupielet lähestyiwät toisiaan kaidaksi merrannieluksi, jonka ahtaudessa ryntääwän wihollisen oli ylen tukala taistella, mutta linnan puolustusjoukolla oli tilaa yllinkyllin, ei wain portin edustalla, waan myös merrannielun siwuilla molemmin puolin. Ei ollut siitä wainolaisen helppo tulla linnaan, jos ensin pääsi portillekaan. Sillä portille nousewan käytäwän yllä kulki rintawarustus, matala kiwimuuri, aiwan wuorenseinän yliporrasta myöten, ja tämän rintawarustuksen yli oli helppo pudotella kiwilohkareita ja kaataa tulista terwaa hyökkääjäin niskaan. Tämän eteläpuolisen muurin wartta kulki wanha Untamo wuorenkärjen itäistä ja pohjoista puolta tarkastamaan. Siellä eiwät wuorenrinnat olleet yhtä jyrkät. Mutta siksi waikeat nousta ne oliwat, että oli mahdotonta niiltäkään puolilta kawuta muurille, joka miestä korkeana kaartelihe wuorenkärjen jyrkimpiä reunustoja myöten. Niiltä siwuilta ei hyökkäystä woinut ajatellakaan, ja sille puolelle suurta linnatarhaa oli sentähden waimowäki, lapset ja tawarat sijoitettawa turwaan. Länsipuolella oli waarallisin kohta. Siellä ei ollut mitään luontaista warustusta, waan wuorenselkä jatkui edelleen, nousipa nuolenkannon sisällä linnatarhaa korkeammaksikin kenkämäksi. Sillä siwulla oli kyllä muuri korkein, miestä korkeampi, niin ettei sieltä ollut helppo hyökätä. Mutta nuolia oli wuorenkenkämältä helppo lennättää linnatarhaan. Oli warustauduttawa sen waralta, korotettawa länsipuolista muuria honganlatwuksilla, ettei wuorenkenkämältä kuontuisi linnatarhaan näkemään. Wanha Untamo palasi tarkastuskierroltaan takaisin portille ja tähysteli siitä rinteen honkien lomitse luoteiseen järwenrantaan. Sieltä niiden täytyi tulla, tuolta metsästä lännestäpäin, ja kierrättää pieni Watalahden kieleke, joka pisti aiwan Linnawuoren rinteen alle. Siitä niiden täytyi tulla ja hiipiä kylään piennartietä rinteen alitse. Täältä linnasta ei kantanut nuoli tielle täydellä teholla... rinteelle oli laitettawa joukko jousimiehiä... nuori Untamo sai heitä johtaa... he saiwat äkkiarwaamatta lennättää nuolisateen salahyökkääjäin parween, heidät niin säikytettyään paeta linnan turwiin ja houkutella wainolaiset ryntäämään jälestään. Täällä aasojen pojista sitten kyllä huoli pidettiin... tästä wuorenseinämän ääreltä saiwat he terwalöylyn ja kiwikylwyn niskaansa... Wanha Untamo nyökäytti tyytywäisenä päätänsä, astui alas käytäwää wuorenseinustaa myöten ja riensi kotiinsa. Siellä oli jo koolla koko Untolan kylä pihalla, miehet ja naiset, ja parastaikaa saapuiwat jo ripeimmät miehet Kaukolan kulmilta. Tuiman wakaasti astui wanha Untamo kylän kansan parween, seisoi siinä suorana ja korkeampana entistään ja alkoi puhua: — Warmaan jo tiedätte, että Kalerwo on tulossa wesikansan woimin. Ei ole nyt aika tuumailuun, käskyni kuulkaa ja tarkoin käyttäkää! Waimowäki rientäköön, kerätköön ruokawarat ja kalleimmat tawarat, jotka kaikki Linnawuorelle wietäköön. Sinne waimowäki itsekin lapsineen saapukoon. Karja kerättäköön laumaan ja ajettakoon salolle. Miehet noutakoot aseensa, kaikki jouset ja nuolet, keihäät ja tapparat, kirweet, tuurat ja wiikatteet. Kaikki terwa, korwot ja sangot, Linnawuorelle tuotakoon ja kaikki kattilat terwankeittoa warten. Mitä pikimmin miehet ja naiset tehtäwänsä tehkööt, mutta warsinkin miehet jouduttaukoot heti Linnawuoren warustuksia murroksin korottamaan ja heittokiwiä kokoamaan! — Jätetäänkö sitten kylä wainolaisten tuhottawaksi ja poltettawaksi? kysyi wanha Kouma kapinoiden. — Ei jätetä, wastasi wanha Untamo. Waralta wain taloista tyhjennetään karja ja kalleimmat tawarat. Mutta Linnawuorelle on Kalerwo wäkineen hyökkääwä, ja siellä joutuwa hiirenloukkuun. Ei ole nyt aika selitellä, witkastelematta käykööt kaikki toimiinsa! Nopeasti hajosi wäki pihalta. Miehet ja naiset riensiwät tuliseen toimeen. Mutta Kirjatta... hän yksin hoippui kalpeana kuin haamu aittaansa. Nyt wasta alkoi hän aawistaa heimowainon koko kauheuden. Wäkijoukon takana oli hän kuunnellut isänsä ankaria, lyhyitä käskyjä. Niinkuin wasaraniskut oliwat ne sattuneet hänen sydämeensä... kauheat wasaraniskut, joiden takana oli jotakin wielä kamalampaa, josta hänellä oli ainoastaan tyrmistyttäwä aawistus. Yksi seikka wain, yksi ainoa asia oli selwä hänen sydämelleen: jokainen käsky, jokainen warustushanke ja sotainen juoni tarkoitti Kalerwon tuhoa. Irtautunut oli untolaisten elämä saranoiltaan, siirtynyt säännölliseltä ladultaan... ja kaikki tämä tarkoitti Kalerwon tuhoa! Mutta ihmeellisin irtautuminen tapahtui silloin Kirjatan sydämessä. Hän tunsi miten wilunwiileä käsi kouristi hänen sydäntään ja tempasi sen niinkuin kukan kotoisilta juuriltaan. Loittonewan tuntuiwat rakkaat lapsuuden muistot ja wiilenewän lapsuuden kodin suloinen lämmin. Wiileään etäisyyteen tuntuiwat loittonewan rakkaat kotolaiset... johonkin hirweään sumuun, josta kuului aseiden kalske... Yksi ainoa lämmin säde tuikki tästä harmaasta kylmyydestä Kirjatan sydämeen. Oli yksi ainoa olento, jonka kuwa niin hellänarmaana häämötti sumun ylitse, että kaikki muu himmeni sen rinnalla. Rajatonta, palawaa rakkautta wärisi Kirjatan sydän häntä kohtaan... rajatonta rakkautta ja katuwaista surua, koska oli hänet pettänyt ja jättänyt... palawaa rakkautta ja hätäistä pelkoa, koska hänen henkensä oli uhattu. Katkerasti itkien peitti kirjatta kaswonsa wuoteensa tyynyyn ja nyyhkytti: –̣ Armas, onneton Kalerwo! XIII. Lewollisena waloi täysikuu maisemalle waaleaa, haaweellisen siniwiwahteista waloaan. Mutta lewotonna ja pelosta wawahtelewin sydämin hääräili naiswäki Linnawuorella, linnatarhan perällä, mitkä waalien melskeistä yösijaansa oudoksuwia lapsiaan, mitkä puuhaillen terwankeitossa ja muissa sotaisissa kotiaskareissa, mitkä ainoastaan hätäillen ja wawisten. Kirjatta lapsukainen oli sittenkin kaikista lewottomin ja hätäisin. Muut hätäiliwät wain itsestään ja omaistensa kohtalosta. Kirjatalla oli oma suuri hätänsä, joka painoi allensa pelon häntä itseään ja hänen omaisiaan uhkaawasta waarasta. Hän hätäili rakkaan Kalerwon kohtalosta, hänen, jota kaikki muut ajatteliwat wihalla ja kammolla. Tämän wihan ja kammon tunsi Kirjatta ilmassa ympärillään. Se ahdisti häntä ja teki ahdistawaksi hänen hätäilynsäkin Kalerwon puolesta. Tuskaiseen ristituleen tunsi hento lapsi joutuneensa, tuskaiseen ja kalwawaan kipeään. Hän tunsi koko olemuksensa palawan ja riutuwan olemattomiin. Mutta yksi ainoa säwel soi kaiken uhallakin ylinnä hänen sydämessään: hellä, hätäilewä rakkaus. Puoliwäkisin oli Kirjatta tuotu Linnawuorelle aitastaan. Mutta täällä ei ollut turwaisa tyyssijä hänelle. Täällä, jossa walmistettiin hänen rakkaimpansa tuhoa, oli hänelle turwattomin paikka maailmassa. Täällä täytyi hänen eläwin silmin katsella kaikkialla ympärillään hirweitä warustustoimia, joita hetki sitten oli jo kauhistunut, waikka näki ne ainoastaan aawistawissa unelmissaan. Tuossa linnatarhan toisessa peränurkassa, aiwan naisten ja lasten turwapaikan wierellä, oliwat monet kattilat tulella ja niissä norea terwa tulistumassa. Kauhistus puristi kokoon Kirjatan sydämen, kun hän ajatteli, että sitä kohta kaadettiin eläwäin ihmisten ylitse. Se oli niin hirweää, ettei Kirjatta saattanut Kalerwoa uhriksi ajatellakaan... kuwitteli niiksi wain hänen miehiään, waikka sydän juuri Kalerwon itsensä tähden wärisi hätääntyneestä kauhusta. Tuolta portista tuli yhtä mittaa miehiä perätysten ja raahasiwat kannannaisia kiwiä, joita keräsiwät wuorenrinteiltä ja kantoiwat kotipellon raunioista. Suuri oli jo kiwiröykkiö eteläisen rintawarustuksen warressa, mutta yhä tuliwat monet kymmenet miehet niitä kantaen ja kiwensä raunioon heitettyään riensiwät uutta noutamaan. Ne oliwat nämäkin heittoaseet tarkoitetut paiskeltawaksi ryntääjäin parween... Wuorenharjanteella oli illanhämyssä kaadettu suuria honkia ja niiden latwukset raahattu läntiselle muurille suojaksi jousimiehiä wastaan, jotka kenties osuiwat wuorenkenkämälle ammuskelemaan. Se työ oli jo walmis, korkea hawumurros muurin harjalla, ja sen laittajat oliwat hekin rientäneet heittokiwiä kantamaan. Kiwiä kantamaan oliwat rientäneet nekin miehet, jotka laittoiwat terwakattilat tulelle hawuryteikön wiereen, ja jättäneet tulien kohentelun waimowäelle. Muutamat miehet oli lähetetty wartioimaan pitkin rantaa Kalajaan päin, mutta enimmät yhä kantoiwat kiwiä. Kirjatta kyyrötti Ihattaren rinnalla muun naiswäen parwessa ja katseli terwankeittäjiä ja kiwien kantajia. Yhtäkkiä tuli hän ajatelleeksi, miltä tuntuisi, jos hänelle itselleen kaadettaisiin tulista terwaa niskaan. Hän oli wähällä parkaista kiwusta ja painautui wäristen Ihattareen, niinkuin linnunpoikanen emonsa turwiin. — Pelkäätkö sinä? kysyi Ihatar wiileästi hymyillen. — Enkä, wastasi Kirjatta hätkähtäen, niinkuin tawattu luwattomilta teiltä. — Suotta pelkäisitkin, sanoi Ihatar. Kalerwo warmaan palaa werissäpäin miehineen... jos palaa ensinkään! Silloin Kirjatta wärisi aiwan ääneen, niin että Ihatar kääntyi kummissaan katsomaan häneen. — Kauheaa tuo terwankeitto! wirkahti Kirjatta. — Sehän juuri on paras ja tehoisin aseemme! wastasi Ihatar. Silloin kuului kiireistä juoksun töminää rinteeltä ja linnan nousukäytäwästä. Läähättäen juoksi linnatarhaan kaksi hengästynyttä miestä, untamoisten äärimäinen etuwartio. Häthätää he silmäsiwät, missä oli wanha Untamo, ja riensiwät hänelle kertomaan: — He tulewat! Hiidenwuoren juurelle laskiwat maihin. — Hiidenwuoren juurelle! pääsi Kirjatalta hiljainen huudahdus. Hän ei woinut sitä pidättää, niin eläwästi hän näki Kalerwon edellisen maihinnousun Hiidenwuoren juurelle keskikesän yönä. Ihmeissään katsoi Ihatar hänen palawia silmiään. — Jousimiehet kokoon! kuului samassa wanhan Untamon käsky. Parhaimmat jousimiehet, jotka wanha Untamo oli edeltäpäin walinnut, ottiwat silloin nuolikontit selkäänsä ja jouset käteensä ja alkoiwat kerääntyä linnatarhan portille. Pian saapuiwat he kaikki kiwikantamuksineen, ja wiimeisetkin liittyiwät ryhmään. — Teidän on aika lähteä paikoillenne, puhui wanha Untamo. Honkien ja kiwien suojaan asetutte, kuten olen neuwonut. Olette hiljaa, kunnes wainolaiset tulewat aiwan kohdallenne. Silloin lennätätte tarkoin nuolenne ja riennätte tänne linnaan. Poikani Untamo on johtajanne, hänen käskyjään totelkaa! Waistomaisesti tuli Kirjatta katsahtaneeksi Ihattareen. Ihailua, ylpeää ihailua loistiwat tämän waaleansiniset silmät. Ihailunsa waltasi hänet niin, että hän lähti linnatarhan perältä ja meni miehensä rinnalle, ikäänkuin osottaakseen kaikille, että he kuuluwat yhteen. Hän wirkahti hymyillen jotakin miehelleen ja seurasi häntä porttinielun suulle. Antautuwaa hywäilyä kuwasti hänen koko olemuksensa, waikkei hän koskettanutkaan miestään. Miesparwi ajautui portista käytäwälle ja laskeutui sitä myöten alas rinteelle. Silloin Kirjattakin meni Ihattaren luo katselemaan jousimiesten jälkeen. Molemmat nuoret naiset seisoiwat rintawarustuksen ääressä ja näkiwät, miten miehet reippaasti laskeutuiwat rinnettä, milloin melkein tyyten pimentyen honkien warjoihin, milloin oudosti häämöttäen honganlehwien wälitse waluwissa kuunsäteissä. Laskeuduttuaan rinteen alareunaan asettuiwat he paikoilleen lähelle piennartietä. Mikä kyyristyi hongantywen taa, mikä painautui pitkälleen kiwen suojaan, kaikilla jouset wireissä. Walppain silmin ja wirein mielin Kirjatta ja Ihatar seurasiwat heidän liikkeitään, kumpikin metsämiehen hereäntarkassa jännityksessä. Taiten oli walittu tienwartinen wäjyntäpaikka... molemmista naisista näyttiwät piiloutuneet jousimiehet tietäwän Kalerwon ja hänen miestensä tuhoa. Mutta mikä ero oli heidän mielialassaan! Ihattaren sinisilmistä kuwastui rohkeaa, lemmekästä osanottoa, mutta Kirjatan sydän wärisi hätäilewästä pelosta. Saapui toinen, saapui kohta kolmaskin pitkin rannikkoa lähetetyistä wartioista. Kukin kertoi wainolaisten jo lähestyneen hänen wartiopaikkaansa. Wihdoin saapui wiimeinen wartio kertoen, että hyökkääjät lähestyiwät rantapeltojen perukoita. Kirjatta hukkui ja sulautui niin siihen wiestiin, ettei nähnyt mitään ympärillään. Kosteina kimaltelewin silmin ja laajentunein silmäterin tuijotti hän hongantywien lomitse peltojen perille, pientaretta kulkewalle tielle. Tie näkyi niin selwään siniwaaleassa kuutamossa, sen katkaisiwat wain muutamat peltokaistaleen yli ulottuwat, pisimpäin rantapuiden heittämät tummat warjot. Jo liikkuiwat tummat warjot metsänrinnassa peltojen perillä... jo näkyi sieltä kirkas wälähdys, miekan wälähdys kuun walossa! Oliko se Kalerwon miekka... sama miekka, jonka hän oli huotrasta wetäissyt, seistessään yksin suuren miesjoukon keskellä Untolan häätuwassa? Oliko Kalerwo tuo, joka astui etumaisena miekka wälkkywä kädessä? Kukas se olisi ollut! Kuka muu olisi astunut noin pystypäin, pelotonna, uljaana ja wapaana! Kuun hohdeko sen lie waikuttanut wai miksi lie Kirjatasta näyttänyt, että Kalerwon astunnassa oli entistä lewollisempi ylewyys. Mutta hän meni waaraan! Lewollisena, aawistamatta mitään, astui hän piennartietä eteenpäin. Askel askeleelta lähestyi hän jousimiehiä, joiden nuolet oliwat walmiit hänen päänsä menoksi. Askel askeleelta lähestyi hän miestensä edellä... oli jo Watalahden poukaman kohdalla ja lähestyi askel askeleelta surmaansa. Hätäisimmässä jännityksessään kuuli Kirjatta yhtäkkiä isänsä lyhyen käskyn: — Terwakattilat tänne! Silloin tunsi Kirjatta koko olemuksessaan niin tuskaisen ja huimaawan ahdistuksen, että waalea kuutamo pimeni hänen silmissään ja hän oli kaatumaisillaan. Molemmin käsin painoi hän poweaan ja parahti kimeästi: — Kalerwo! Kirjatta tuskin näki, miten hänen isänsä tuimasti syöksähti häntä kohden. Mutta hän tunsi kowan kouristuksen käsiwarressaan, ja hänet lingottiin naisparwea kohden, niin että hän kaatui pitkin pituuttaan. Wanha Untamo riensi takaisin paikalleen rintawarustuksen ääreen. Hän näki, että Kalerwo oli ällistyneenä pysähtynyt hiukan ennen jousimiesten kohdalle ehtimistään. Hän oli huutamaisillaan jousimiehille, että he ampuisiwat nuolensa. Mutta Kalerwo oli jo ehtinyt tointua ällistyksestään ja komensi miehensä ryntäämään. Jotkut jousimiehistä ehtiwät umpimähkään lennättää nuolensa ennenkuin nuoren Untamon komennosta lähtiwät karkuun linnalle. Wainolaiset ryntäsiwät jälestä. Melkein untamoisten kinterillä he samosiwat rinnettä ylöspäin, Kalerwo itse etumaisena, kappaleen edellä joukostaan. Jo oliwat untamoiset wuorenrinnan alla ja karkasiwat pyrynä nousukäytäwää linnanportille. Jo joutui hyökkääjäin parwi nousukäytäwälle heidän jälestään... Silloin yhtäkkiä kuului kamala tuskankiljahdus kymmenistä suista. Terwakattilat oli kaadettu ryntääjäin parween ja samassa alkoi sataa heidän päihinsä kannannaisia kiwiä. Useimmat etumaisista ryntääjistä nyykistyiwät paikoilleen, toiset juoksiwat kiwusta ulwoen suinpäin alas rinnettä, ja eheänä säilynyt ryntääjäin jälkijoukko peräytyi heidän mukanaan. Missä oli Kalerwo? Kirjatta, joka oli noussut linnatarhan permannolta ja niinkuin siipirikko wetäytynyt muiden naisten luo, riensi terästynein silmin tähystämään, miten Kalerwolle oli käynyt. Mutta samassa hän näki kaksi miestä tuimassa ottelussa nousukäytäwän ylipäässä, linnanportin ulkopuolella. Toinen heistä oli nuori Untamo, toinen Kalerwo. Kalerwo oli ehtinyt nousta linnanportille ennen wäkeään, aiwan untamoisten kinterillä, ja siten säilynyt tuliselta terwasateelta ja kiwiltä. Linnanportin ulkopuolella hän oli tawoittanut nuoren Untamon, joka pakeni jälkipäässä joukkoaan, ja he joutuiwat kahdenkesken otteluun. Mutta paikka oli niin ahdas, etteiwät he kumpikaan woineet kunnolla käyttää miekkojaan. Kirjatta näki wain heidän päänsä muurin ylitse. Mutta matalamman rintawarustuksen yli nousukäytäwän kohdalta näki hän, että Kalerwon miehet oliwat peräytyneet alirinteelle ja Kalerwo jäänyt yksin portille. Samassa näki hän pari jousimiestä, jotka linnatarhasta tähtäsiwät muurin yli jousillaan, odottaen wain tilaisuutta lennättääkseen nuolensa Kalerwon päähän nuorta Untamoa wahingoittamatta. — Woi, Kalerwo, pakene! parahti silloin Kirjatta, ja niinkuin jänönpoikanen kyyristyi hän naisparwen sekaan. Kalerwo kuuli hänen hätäisen äänensä. Luuli jo toisen kerran saman armaan äänen kuulewansa. Hän loi nopean katseen nousuportaille ja älysi wasta silloin asemansa koko waaran. Hetkeäkään epäröimättä hän hyppäsi korkean nousukäytäwän ylipäästä rinteelle. Hän pääsi alas wahingoittumatta ja riensi peräytyneiden miestensä luo alirinteelle. Sieltä loi hän nopean katseen rinnettä ylöspäin ja keksi wuorenkenkämän linnatarhan länsipuolella. Silloin oli hänen suunnitelmansa walmis. — Parhaat jousimiehet erilleen! käski hän. Te muut, menkää ja sytyttäkää kylä tuleen. Me menemme antamaan untamoisille muuta ajateltawaa. Siihen, kun untamoiset joutuwat kyläänsä puolustamaan, olen luonanne jälleen. Hän erotti parhaat jousimiehet ja lähti niiden kera samoamaan rinnettä wuorenkenkämälle, muiden mennessä kylään. Wuorella esti heitä hawumurros näkemästä muurin yli linnatarhaan. Kalerwo käski silloin miestensä tekaista wahwat puukoukut, ja nopeasti käwiwät miehet toimeen sotakirweineen. Puukoukkujensa kera meniwät he linnanmuurin warteen ja sijoittiwat ne honganlatwuksiin. Rytisten wierähti kohta koko hawumurros linnanmuurilta maahan. Kalerwo riensi takaisin wuorenkenkämälle wäkineen. Nyt näkyi sinne koko linnatarha. Lähelle porttia kokoontui parastaikaa miesryhmä. He tekiwät kiireistä lähtöä, warmaankin kylään, josta jo ensimäiset tulet alkoiwat kiilua. Miesryhmän reunalla seisoiwat wanha ja nuori Untamo rinnatusten, ja ukko puhui jotakin pojalleen. — Ampukaa noita kahta, noita, jotka owat toisista hieman erillään! huusi Kalerwo miehilleen. Itse nosti hän jousensa tähdäten nuorta Untamoa, jonka kanssa hänen ottelunsa oli äsken keskeytynyt. Silloin sattui linnatarhassa odottamaton tapaus. Naisparwesta syöksähti esiin nainen. Hän oli Ihatar. Hän oli tähystellyt wuorenkenkämälle hawumurroksen pudottua ja nähnyt Kalerwon miesten uhkaawat hankkeet. Huolissaan rakkaasta miehestään tähysteli hän kissansilmin ja kuunteli hiirenkorwin. Hän kuuli Kalerwon huudon, riensi miehensä luo ja huudahti mieheensä tarttuen: — He ampuwat sinua! Samassa waipui hän walittaen maahan. Kalerwo oli ampunut ensimäisen nuolensa nuorta Untamoa kohden, mutta Ihatar oli parahiksi ehtinyt tielle. Nuori Untamo kumartui keskellä nuolisadetta ja kohotti Ihattaren syliinsä. — Jätä hänet waimowäen huostaan. Riennä kylään! sanoi wanha Untamo pojalleen. Kiireesti kantoi nuori Untamo waimonsa naisten luo ja riensi miehineen alas linnatarhasta. Linnatarhaan jääneet miehet oliwat aiwan suojattomat Kalerwon miesten nuolisadetta wastaan. Monet heistä kaatuiwat, toiset kiskoiwat nuolia itsestään jn walittaen paineliwat kaswojaan. Kalerwo oli lähtemäisillään rientämään kylään, johtamaan miestensä taistelua. Mutta samassa kiintyiwät hänen silmänsä naisparween. Toiset naisista kihertyiwät haawoittuneen Ihattaren ympärille. Mutta toiset! Kalerwo näki kuutamoisen linnatarhan nurkkauksessa yksinäisen naisen. Hänen ympärillään oli aukeama, niinkuin toiset olisiwat ruttoista karttaneet. Warmaan se oli Kirjatta, jonka armas ääni oli häntä kaksi kertaa waroittanut. Warmaan näiden waroitushuutojen tähden toiset naiset häntä kammosiwat ja uhkaillen heristeliwät nyrkkejään. Ihatarta ympäröiwässä naisparwessa näkyi toiwottomia liikkeitä ja eleitä. Warmaan oli hän haawoittunut waarallisesti. Tai kuollut! Samassa näki Kalerwo, että Kirjattaa ympäröinyt naisparwi nyrkit ojossa hyökkäsi hänen kimppuunsa. Uljaan Ihattaren onneton kohtalo nähtäwästi oli nostattanut heidän raiwonsa walloilleen petturia kohtaan. Kalerwo näki wain temmeltäwän naiskasan, jonka keskeen Kirjatta peittyi. Silloin unhotti hän kaiken muun. — Ryntäys linnaan! huusi hän miehilleen. Hän juoksi jo linnanmuuria kohden. Miehet seurasiwat hänen kinterillään. Hawumurroksesta, joka muurilta oli wedetty maahan, oli heille hywä apu. Sille kawuttuaan pääsiwät he muurille ja hyppäsiwät linnatarhaan. Miehet oliwat heti miekkasilla niiden untamoisten kanssa, jotka wielä taisteluun pystyiwät. Kalerwo itse juoksi linnatarhan peränurkkaan. Naiskasasta heitteli hän raiwoisia olentoja puoleen ja toiseen. Wihdoin oli Kirjatta yksin hänen edessään, kynsittynä ja kyyristyneenä muuria wasten. — Kirjatta, tule! sanoi Kalerwo lämpimästi, tarttui lapsukaisen käsiwarteen ja kohotti hänet seisoalleen. Kirjatta katsoi Kalerwoon, arasti, niinkuin päiwä olisi hänen silmiään häikäissyt. Nyyhkyttäen waipui hän sitten Kalerwon syliin, ja Kalerwo tempasi hänet käsiwarsilleen. — Tulkaa! huusi hän miehilleen ja riensi porttia kohden. Eikä miesten auttanut muuta kuin jättää woittoisa werileikkinsä ja seurata häntä. Suloisine kantamuksineen riensi Kalerwo alas rinnettä ja pysähtyi wasta piennartiellä. Siinä laski hän Kirjatan maahan jaloilleen. — Kirjatta! wirkkoi hän hätäisellä hellyydellä. Mene edeltä Hiidenwuorelle! Minä tulen kohta. Sinä, wirkkoi hän tarttuen lähimmän miehen hihaan, mene häntä saattamaan! — Wieläkö menet... tuohon hirweään... waikeroi Kirjatta arasti. — Täytyy! wastasi Kalerwo ja riensi pois. Mutta liian kauan oli hän wiipynyt. Hän ei wielä ehtinyt kylään, jossa punerwa tulenloimo taisteli kuutamon siniwaalean hohteen kanssa, kun hänen pakenewat miehensä syöksyiwät häntä wastaan. Mahdotonta oli saada heitä pysähtymään. Kalerwon täytyi jousimiehineen yhtyä samaan karkuun. Untamoiset oliwat jääneet sammuttelemaan talojaan. Ahdistamatta saiwat sentähden Kalerwon miehet tehdä palausmatkaansa. Wähitellen hiljentyi heidän karkunsa, ja uupuneina ja masentuneina palasiwat he metsää wenheilleen. Metsässä Kalerwo tawoitti Kirjatan. Hellästi painoi hän ainoan sotasaaliinsa powelleen. Ainoan, mutta maailman kalleimman aarteen! Toisiinsa nojaten, käsiwarsin toisensa kietoen lähestyiwät he Hiidenwuorta, rakkautensa muistorikasta paikkaa. Mutta miten toisin oli nyt kuin silloin keskikesän yönä. Poissa oliwat kaikki ristiriidat heidän wäliltään. Wiha ja waino, joka juuri oli puhjennut werisimpään ilmiliekkiin, kaikkosi kauas ja häipyi olemattomiin, kun he tunsiwat toistensa syleilyn ja katseliwat hellästi toisiaan silmiin. Sulaa rakkautta säteili koko heidän olemuksensa, sulaa ja rajatonta rakkautta. Hiidenwuoren juurella astuiwat pahoin pettyneet wesikansan miehet wenheihinsä ja lähtiwät synkin ja katkerin mielin soutamaan Kalajannientä kohden. Mutta onnellisena istui Kalerwo purtensa perässä ja onnellisena lepäsi Kirjatta hänen edessään, nojaten päänsä hänen polweensa. Rakkain, rakkain silmin he katseliwat toistensa kaswoihin kuutamon siniwaaleassa hohteessa. XIV. Tauonnut oli taistelu ja miekkojen kalske. Taisteli wain punerwa tulenloimo kuutamon lewollista siniwaaleutta wastaan. Mutta wainolaisten paettua riensiwät untamoiset sitäkin taistelua tukehduttamaan. Ja pian saatiin sammumaan wainowalkea, joka ei wielä ollut ehtinyt päästä walloilleen. Sammutustyön jouduttua woittopuolilleen riensi nuori Untamo Linnawuorelle. Ei ollut hänellä korwaa kuulemaan haawoitettujen ja korwennettujen walitusta nousuporrasten alipäässä. Yli kaatuneiden hän harppaili ja riensi ylös linnatarhaan, sinne, mihin oli nuoren waimonsa jättänyt. Hän tapasi parwen itkewiä waimoja Ihattaren ympärillä. Ihatar itse makasi maassa liikkumatta, wärähtämättä. Nuori Untamo polwistui ruumiin wierelle, koetteli kättä, koetteli otsaa ja painoi powea. Kylmä oli käsi ja otsa, ei kohoillut powi eikä sydän sykähdellyt. Ummessa oliwat siniset silmät, ummessa ainaiseksi. Poissa oli wieno werenhehku waaleilta poskilta. Lumiwalkeina ne hohtiwat kuutamossa rusokeltaisten kutrien kehystäminä. Siinä wiipyi nuori Untamo polwillaan ja katseli nuoren waimonsa ainaiseksi kylmenneitä kaswoja. Tyyntä oli ollut heidän rakkautensa, wiileää ja tyyntä. Mutta sywällä oliwat sen juuret: tasaisessa ja hiljaisessa, towerillisessa ihailussa. Suloista oli nuoresta Untamosta wielä hetki sitten ollut se hywäilewä aulius, joka oli Ihattaren koko olemuksesta hohtanut. Nyt makasi hän siinä, kuunaan ei ollut hän enää osoittawa ainoatakaan ilmettä eikä elettä. Rohkeasti oli hän rientänyt miestään waroittamaan ja pelastamaan, mutta se maksoi hänen oman henkensä. Tämä ajatus ponnahdutti nuoren Untamon pystyyn. Mutta hän jäi seisomaan paikoilleen, yhä tuijottaen wainajan werettömiin kaswoihin. Hammas wain narskahti ja käsi puristui nyrkkiin. Alhaalta rinteeltä alkoi kuulua ääniä. Miehet oliwat saaneet walkeat sammumaan ja saapuiwat linnalle. — Lopettakaa heidät woihkamasta! kuului wanhan Untamon ääni. Alhaalta kuului pehmeähköjä jyskähdyksiä, ja kohta lakkasiwat sieltä kuulumasta haawoitettujen walitukset. — Wirukoot siinä aamuun, jatkoi wanha Untamo. Huomenna on heidät kuletettawa loitommas wuorenrotkoihin, etteiwät heidän menninkäisensä jää kylän lähelle liikkumaan. Miehet nousiwat linnatarhaan wanha Untamo edellään. Synkistyiwät heidän kaswonsa, kun he näkiwät monet kaatuneet ja haawoittuneet, joita naiset hoiteliwat. — Ruumiit wietäköön kotiin, wirkkoi wanha Untamo. Huomenna päätettäköön, milloin heidän uhrikokkonsa poltetaan ja peijaansa wietetään. Nyt on jo aika mennä lewolle. Silloin heräsi nuori Untamo synkistä mietteistään. — Lewolle! puuskahti hän kiristäen hampaitaan. En lepää, en ikinä silmäntäyttä uinahda, ennenkun on hänen surmansa kostettu! Waieten, mutta kuohahtawin mielin katsoiwat miehet häneen ja Ihattareen, joka makasi hänen edessään. — Poikani, mieltäsi malta! sanoi wanha Untamo tyynnytellen. Uupuneet olemme, lewolle lähtekäämme. Wiettäkäämme ensin waimosi peijaat, sitten on aika kostoretkeä suunnitella. — Ei, isä! wastasi nuori Untamo jyrkkyydellä, jollaista ei osattu uneksiakaan tasaisesta miehestä. — Lähden yksin, yksin kostan, jollei kukaan muu tule mukaani! Se tarttui. Miehet unhottiwat uupumuksensa ja kipenöiwät tulisesta lähdönhalusta. — Nuori Untamo on mielestäni oikeassa, puuttui Kouma seppä puhumaan. Huononee asiamme witkastellen, ei parane. Jos olemme uupuneita, wainolaiset owat enemmän. Mutta yksi on painawin asia. Huomenna saattaa Kalerwo miehineen olla jo tiessään, palatakseen uudelle sotaretkelle entistä wahwemmin woimin. Jos he Kalajanniemelle jääwät, jääwät he sinne ainoastaan uutta retkeä warustelemaan ja lisäwoimia odottamaan. Tänä yönä he tuskin osaawat hyökkäystä waroa, ja senkintähden on paras takoa, kun rauta on kuuma, päätti seppä puheensa. Oikein, oikein oli Kouma seppä kaikkien mielestä puhunut. Jokaisen näki wanha Untamo olewan walmiin lähtemään. Silloin hän taipui. — Niinpä lähtekää! sanoi hän topakasti. Mutta minä olen wanha mies, antakaa minun jäädä kotiin. Nuorempi johtajaksenne walitkaa! — Nuori Untamo johtajaksi! huusiwat riemuiten useat äänet. Näki selwään, että nuorista miehistä oli mieliin wanhuksen wetäytyminen syrjään retken johdosta. — Walitkaa sitten hänet! Minä menen lewolle, tokaisi wanhus riemuisista huudoista nyreissään. Sillähywin oli waali toimitettu. Ripeästi, niinkuin wastalewännein woimin, käwiwät miehet toimeen. Kaatuneet untamoiset kannettiin miehissä koteihinsa, waimowäki saattoi haawoittuneita, ketkä apua tarwitsiwat. Nuori Untamo itse nosti Ihattaren syliinsä, helläwaroen, niinkuin olisi häntä loukkaawansa pelännyt. Yksin, apua huolimatta, hän kantoi rakkaan wainajan alas rinnettä ja wei aittaansa. Sinne laski hän hänet wuoteelle, heidän onnensa käkösen alle... Särkynyt oli heidän onnensa. Jos olisi nuori Untamo nähnyt onnenlinnun katosta riippumassa, warmaan olisi hän senkin temmannut alas kummittelemasta. Mutta pimeä oli aitassa. Ja nuorta Untamoa kutsui tehtäwä, jolta ei jäänyt muulle tilaa hänen ajatuksissaan. Hän riensi aitasta pihalle. Miehet alkoiwat jo sinne kerääntyä, jousin, miekoin ja keihäin. Walmiina oliwat aseet, ei ollut pitkin warustelemista. Pian oli koolla koko retkikunta. Nuori Untamo eroitti parwen miehiä ja lähetti heidät metsää myöten Hiidenwuorelle, tarkastamaan, etteiwät wain wainolaiset olleet jääneet metsään wäijyksiin. Itse lähti hän rantaan toisten miesten keralla. Kohta oli sotainen pursikunta soutimilla. Wenheet soutiwat ensin Hiidenwuoren juurelle, johon tiedustelijatkin saapuiwat. Ei ollut metsässä näkynyt ainoatakaan wainolaista ja poissa oliwat wesikansan purret Hiidenwuoren juurelta. Tiedustelijat nousiwat siinä wenheihin, ja niin lähdettiin Kalajannientä kohden soutamaan. Pursikunta laski niemenwarteen, kauas Kalerwon walkamasta. Miehet astuiwat maihin ja nousiwat soraharjulle. Tuokion neuwoteltuaan alkoiwat he samota harjua eteenpäin waiwaishonkien lomitse. Yhä warowaisemmaksi käwi heidän kulkunsa sitä mukaa kuin he lähestyiwät Kalerwon taloa. Kuu teki laskuaan. Sen wiime hohteessa retkeläiset wihdoin näkiwät petäjäin lomitse pirtinkaton nimenkärjessä. Kuu walaisi enää wain kattoa ja päätyä soraharjun ylitse. Piha peittyi jo pimeään. — Odottakaamme, kunnes kuu on laskenut, kuiskasi nuori Untamo lähimmille miehilleen. Ja kuiskauksin hiipi käsky miehestä mieheen. He jäiwät odottamaan ja tähystelemään taloon, josta ei näkynyt ainoatakaan liikahdusta eikä niin hiirenhiiskahdusta kuulunut. Talo nukkui... ja wahingonilo hykähteli salahyökkääjäin mielissä... Talo nukkui. Uupuneina ja pettymyksestään masentuneina oliwat wesikansan miehet palanneet hyökkäysretkeltään. He oliwat päättäneet jäädä lewähtämään ennenkun lähtiwät... Niin pahoin oliwat he pettyneet toiweissaan, että heille oli elintarwe sodan ja wainon karkoittaminen kauas ajatuksistaan. Kaukaisiin koteihinsa heidän ajatuksensa kiitiwät ja siihen, miten selittäisiwät häpeänsä. Ainoallekaan heistä ei edes juolahtanut mieleen, ettei sotaretki kenties ollut wielä saanut lopullista ratkaisuaan ja että wielä tarwittaisiin wartioita. Miehet heittäytyiwät lewolle pitkin pirtinlattiaa eiwätkä tuutilauluja kaiwanneet. Kohta oli koko talo sikeässä unessa. Ainoastaan kaksi ihmistä walwoi, kaksi niin onnellista ihmistä, ettei uni tullut heidän onnenkylläisiin silmiinsä. Kalajaan saawuttuaan oliwat Kalerwo ja Kirjatta menneet aittaan ja waipuneet hiljaiseen, pyhään syleilyyn. Sulina soiwat yhteen heidän sydäntensä kielet, ei ollut mitään heitä eroittamassa, ei mitään salpaamassa sielujen owia, niinkuin silloin, kun he ensi kerran tässä aitassa oliwat. — Me lähdemme siis täältä... kauas oudoille owille, wirkkoi Kirjatta hieman haikeasti. — Niin, emmehän muuta woi, wastasi Kalerwo. Mutta uuden, korkean kotipirtin minä sinulle siellä rakennan ja onnellisina elämme omassa lämpimässä pesässämme. — Wiserrellen kuin pienet linnut, yhtyi Kirjatta. — Ja kuherrellen kuin kyyhkyläiset, säesti Kalerwo. — Ja kauaksi kaikkoaa werinen waino... — Kauaksi. Synkät muistotkin loittonewat ja siintywät. Jos joskus kaikuina kumahtelewat, on onnemme sitä ihanampi rauhan rakkaalla powella... Niin nukkuiwat he walweilla syksyisessä yössä ja uneksiwat onnen ja rauhan ihanasta suwipäiwästä. Mutta ulkona oli syysyön kuu mennyt merten taa ja piha pimennyt... Yhtäkkiä heräsi Kirjatta unelmistaan ja heristi korwiaan. Kotwan kuunteli hän henkeään pidätellen, säpsähdellen, säikähdellen. Kumma aawistus kolkutti hänen weressään. — Tuntui pihalta kuuluwan askeleita, wirkkoi hän wihdoin. — Miehistä joku liikkunee, wastasi Kalerwo. — Hiljaisia, hiipiwiä askeleita... — Toisten unta waroo... waikkei itse woi nukkua kaukana kotoaan. — Kaukana kotoaan — huokasi Kirjatta unisesti ja painoi päänsä Kalerwon powea wasten. Kului kotwa. Taasen säpsähti Kirjatta ja heristi korwiaan. Ulkoa kuului kummallista ritinää. Se risahteli kuin tuli kuusipuissa. — Mikä siellä...? Kirjatta kohotti äkkiä päänsä tyynystä. Punainen tulenloimo tuikehti leikkisästi aitan seinänraoista ja katonrajasta. — Tuli on irti! wirkkoi Kirjatta hätäisesti. Kalerwo ponnahti pystyyn. Parilla askeleella hän syöksähti owelle, awasi sen ja hypähti pihalle. Tulenloimo häikäisi hänen silmiään. Mutta tulen hän ainakin eroitti. Se loimotteli pirtin jokaisessa nurkassa ja useissa kohdin tuohikatolla. Jo eroitti hän muutakin. Pari miestä laskeutui parhaillaan tikapuita katolta. Miehiä wilisi kaikkialla. Mutta hän saattoi tuskin käsittää mitä oli kyseissä. Äkkiä näki hän nuoren Untamon muutaman sylen päässä edessään. Nuori Untamo asetti nuolta jouseensa. Kalerwo ei sitä tarkannut, waikka näki hänen jotakin askartawan. — Nuori Untamo, sinäkö! wirkkoi Kalerwo, tuskin wieläkään ollen täysin selwillä asemasta. — Etkö odottanut? kysyi nuori Untamo koleasti. Jo käsitti Kalerwo. Hänelle wälähti mieleen, että miehet palawat pirtissä. Mutta samassa waltasi hänet ihmeellinen herpous. Hänestä tuntui suloiselta ajatus, että antaisi untamoisten tehdä mitä tahtoiwat ja rientäisi aittaan Kirjattaa pelastamaan. — Miksi wielä taistelua? wikkoi hän kuin unissaan. Tehkäämme ikuinen rauha. — Ikuinen rauha! kertasi nuori Untamo wiileällä kohtalon iwalla. — Sen annoit sinä Ihattarelle! Sama on saatawa sinunkin! Hän kohotti jousensa. — Lähden ainaiseksi — Kalerwon lause katkesi kesken. Nuoli sattui hänen sydämeensä ja hän kaatui ääntä päästämättä. Aitasta kuului tuskainen parahdus. Kirjatta syöksähti sieltä ja waipui Kalerwon ruumiin ylitse. Tuwasta alkoi kuulua töminä ja meteli. Wesikansan miehet syöksähteliwät owesta pihalle. Harwat oliwat pimeässä löytäneet aseensa mukaansa. Harald tuli etumaisena miekka kädessään. Hän tuskin ehti eroittaa mitään, kun jo kaatui karhunkeihääseen, jonka nuori Uho iski hänen rintaansa. Sama oli kohtalo muiden, jotka tuliwat hänen jälestään. Mutta yhtäkkiä waltasi suuri hämmästys untamoiset. Portaille ilmestyi korkea mies oudossa, pitkässä waipassa. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin kimmeltäwä risti käsissään, sitä piteli hän molemmin käsin korkealla edessään ja jupisi salatenhoisella äänellä outoja sanoja. Oudosti kimmelteli ristinmerkki tulenloimossa ja outo palo oli miehellä silmissään. Kauhunlyöminä, oudon kammon ampumina loittoniwat untamoiset hänestä. Ja hän laskeutui hitaasti portailta ja astui walkamaa kohden wesikansan miehet jälessään. He oliwat jo wenheillään, kun untamoiset alkoiwat wapautua hänen tenhotaikansa lumoista. Mutta kummallinen wawistus heitä wielä wärisytti, kun he nuoren Uutamon komennosta ryntäsiwät walkamaan. Wesikansan miehet oliwat jo wenheissään ja wenheet wesillä. Nuolisateessa, jonka untamoiset lähettiwät heidän jälkeensä, loittoniwat he palawan talon loimottelewasta walokehästä meren pimeään. Pirtti oli walkean wallassa yltä ja ympäriltä. Tuulenhuoahdukset taiwutteliwat liekkejä aittoja kohden. Awoimen aitanowen edessä makasi Kirjatta hengettömän Kalerwon powella. Sammunein katsein tuijotti hän Kalerwon elottomiin silmiin. Kylmä, jäätäwä wäristys puistatti häntä, waikka liekit leiskahteliwat hänen ylitseen. Ainoastaan powellaan tunsi hän suloista lämpöä. Mutta hän ei tiennyt, että se oli Kalerwon lämmin weri, joka suihkusi sydämestä. Yhtäkkiä tunsi hän lujan kouristuksen ja tempauksen käsiwarressaan. Nuori Untamo tarttui tukewasti sisareensa ja weti hänet mukanaan. Loppu.