Kaksi murjottua.
Kirj. Vilho Itkonen.
Työmiehen illanvietto
v. 1903 nrot 47–49
Kaukan Savossa, Olli Kymäläisen synnyinseuduilla uitteli Kasperi tukkeja, Matti pyrki kauppaneuvokseksi, vaan vastaiseksi oli hän vaan puotiapulainen.
Eräänä päivänä pälkähti näiden ystävysten päähän panna naimailmoitus lehtiin, ja jos hyvin sattuisi, voisi asiasta tehdä täysi tosi.
Jotta ilmoitus herättäisi paremmin huomiota, päätettiin alkuosa kyhätä runon muotoon. Ja niin runoili Kasperi:
»Hämehen ihanat immet, kultakutrit kaunottaret, teille mielellä hyvällä, pakisemme pikkaraisen, haastamme syänhaluja».
»Meitä näet olisi kaksi nuorta miestä, jotka haluaisimme päästä neitojen kanssa kirjeenvaihtoon, mistä ehken voisi seurata elämän onni. Vastausta valokuvan kanssa odotamme lokakuun 20 päivään Kuopion postikonttoriin, nimimerkillä Matti 23 ja Kasperi 24.
Huomaa! Pilaa ei tehdä. Valokuvan tulee seurata kirjettä».
Ilmoitus lähetettiin suureen lehteen Hämeessä, jota tuhannet immet lukivat.
Kuukausi kului nopeasti. Määrätyn päivän iltana hommattiin eräs »Kerma»-laivan miehistä ottamaan mahdollisesti saapuneet kirjeet Kuopion postikonttorista.
Matin ja Kasperin olinpaikka oli näet seitsemän peninkulman päässä maalla, niin ettei heidän itsensä sopinut postia noutaa.
Kun laiva saapui seuraavan päivän illalla laituriin, oli Matilla ja Kasperilla tukku kirjeitä kädessä. Iloisella mielellä mentiin nyt tutkimaan kirjeiden sisältöä.
Pari parasta valittiin joiden lähettäjistä päätettiin ottaa selvä.
Seuraavan päivän postissa lähti neljä kirjettä kiitämään Matin ja ja Kasperin täydellä nimellä ottamaan selvää lähettäjistä. Kuitenkin alan tässä seurata vaan Kasperia, kun Matin kokeilut pian raukesivat. Toisin kävi Kasperille.
Niin, Kasperin toisesta valitusta, Katri Kahilistosta sai Kasperi pian kirjeenvaihtotuttavan.
Katri Kahilisto, jolla nimellä tyttö Kasperille pari kirjettä aluksi kirjoitti, ei ollut oikea nimi, mutta pysyköön se tässä kuitenkin arkatuntoisuuden vuoksi nyt onnetonta tyttöä kohtaan.
Kasperista ja Katri Kahilistosta tuli muutamia kirjeitä vaihdettua kaksi onnellista rakastajaa. Kun Kasperi ilmaisi oikean nimensä, olikin se Katrille tunnettu, sillä sanomalehti, johon Kasperi kirjoitti, oli Katrille tuttu. Hän oli siitä usein lukenut Kasperin täydellä nimellä varustettuja kirjoituksia. Nyt kun sattuma johti Katrin Kasperin tuttavuuteen, ei voinut olla toisin kuin että kaksi sielua päätti kuulua toisillensa ikuisiin aikoihin. Kirjeissä kerrottiin avomielisesti kaikki pienimmätkin vivahdukset. Entisestä, nykyisestä ja tulevasta elämästä tuumailtiin. Vaikka koskaan ei oltu toisiaan nähty, tunnettiin sisällistä onnea, jota tuntevat ainoastaan ne, jotka rakastavat toisiaan pohjattomasti.
Katri oli kauppa-apulaisena osuuskaupassa, mutta salakavalan juonen uhrina sai hän pian eron. Tämä ikävä seikka kumminkin vaan lähensi nuo kaksi sielua toisiinsa. Kun Katri kertoi salakavalan johtajan vehkeitä, kertoi Kasperi omia samansuuntaisia elämänkokemuksiaan. Tämä tunteita tärisyttävä kirjevaihto kesti syksystä kevääsen. Ei ollut vielä koskaan nähty toisiaan. Kasperi tosin sai Katrilta pienoiskuvan, josta voi päättää rakastettunsa muodon. Kevään tultua sovittiin kirjeissä siitä, että jännittävän sieluntilan täytyisi loppua. Tosin Kasperi halusi saada sulkea Katrinsa jo ennenkin syliinsä, mutta olosuhteet estivät matkustuksen. Kasperi näet sanomalehdissä ruoski rahavaltaa ja niin menetti hän paikkansa. Juhannusviikko, vuoden ihanin aika oli jo käsissä, kun Kasperi pääsi matkalle, yhtymäpaikkaan, eräälle rautatieasemalle Tampereen ja Porin välillä. Matkarahat sai hän ankaran ponnistelun kautta maatöissä.
Kahta päivää ennen Juhannusta oli Kasperin kädessä pienoinen matkalaukku. »Kerma»-laivassalähti hän kohti Kuopiota, astuakseen junaan. Jumala yksin tietää mitä Kasperi tunsi sielussaan astuessaan laivaan ja jättäessään sen laiturin, jolla laivamieheltä sai ensimäisen kirjeen.
Kun laiva kiiti ohi ihanain Savon maisemain, ajatteli Kasperi kohtausta Katrinsa kanssa. Tosin hän ajattelemattomasti luotti Katrin kirjeisiin, mutta kuitenkin salaisesti pelotti että Katri mahdollisesti voisi vetää häntä nenästä. Mutta seisoihan Katrin viimeisessä kirjeessä: »Suokoon Jumala tämän kirjeen saapua ennen lähtöäsi, suokoon onnea matkallesi!» — »Ei, tuo ei voinut olla valhetta, ei petosta, Katri on olemassa, Katri on kertomansa tyttö», ajatteli Kasperi laivan sivuuttaessa saaria ja salmia.
Muutamien tuntien kuluttua kiiti Kasperi junassa. Mitä useampi asema oli ohitse, sen polttavampi tunne täytti Kasperin sielun.
Vuorokausi kului junamatkalla, kului sisällisessä taistelussa, jonka kuvaamiseen kynä on riittämätön ase.
Juna seisahtui Tampereen asemalle. Kasperi lähti kaupunkia katselemaan odottaessaan Porin junan lähtöä. Pian ne tunnit kuluivat katsellessa maamme suurimman tehdaskaupungin merkillisyyksiä. Monta havaintoa ehti Kasperi tehdä kaupungissa, mutta paras ajatusten vangitsija oli hänellä kuitenkin Katrinsa. Kohtaus oli ainoastaan vuorokauden takana, jos ei elämän ankarin pettymys kohtaisi.
Porin juna lähti. Kasperi istui syvissä mietteissä junan penkillä. Muutamat juopuneet miehet ja korttipeli eivät häirinneet hänen syviä mietteitään.
S—n asemalla astui Kasperi junasta, se oli pysähtymisasema.
Majataloon suuntasi hän nyt kulkunsa, odottaakseen seuraavan päivän valkenemista, jolloin Katrin pitäisi saapua laivalla.
Kun nyt oli Juhannuksen aatto, oli nuorta väkeä paljo asemalla. Mutta Kasperi pysyi huoneessaan, ja ajatteli vaan Katriaan.
Yön piehtaroi hän unettomana vuoteellaan, syvissä ajatuksissaan ja lähti vihdoin aamulla laivarantaan, sillä puolen päivän aikaan piti laivan saapua Ikaalisten kauppalasta, jolta ilman suunnalta Katrin piti laivassa matkustaa. Sikäli kun tunnit kuluivat, sikäli lisääntyi Kasperin sydämen tykintä.
»Laiva tulee», kuului äkkiä huuto näkijäjoukosta. Kasperi säpsähti.
»Hetki lyö», kuiskasi Kasperi hiljaa, kaivaen Katrin valokuvan taskustaan, sen avulla tunteakseen Katrinsa.
Laivaa kiinnitettiin köysillä laiturin pollariin, ja väkeä alkoi hyppiä laiturille. Kasperi mittaili tulijoita pitkin, tutkivin silmäyksin. Pian tunsi hän naisista sen, josta kahdeksan kuukautta oli unelmoinnut.
Matkustajat lähtivät kohti asemaa, samoin väkijoukkoa tutkivana Katrikin, kädessään pieni matkaverkko, käsivarrella takki. Kasperi ihastuksen ja pelon täyttämänä seurasi salakähmässä Katria, mitaten silmillään pienimmänkin liikkeen.
Näin käveltyä hetkisen läheni asema. Rautatien varrella kulkee tie kallion päällitse. Siinä pistäysi Kasperi äkkiä Katrin rinnalle, kysyen: »Saan luvan kysyä, matkustaako neiti —tä?»
Katri myönsi ja remahti ihastuksen nauruun. Molemmat tunsivat toisensa, molemmat punastuivat ja puristivat toisensa kättä.
Katri ja Kasperi tapasivat nyt toisensa.
Majataloa kohti suunnattiin kulku. Kasperi otti Katrin matkakapineet.
Majataloon tultua jätti Katri takkinsa eteisen naulaan, mutta pistäytyi ujostellen muurin ja seinän väliin, josta Kasperi sai hänet kuitenkin tuolille, ottamalla kädestä. Nyt silmättiin toisiaan. Tuntui niin kummalliselta. Muutamia minuutteja istuttiin äänettöminä, mutta sielu puhui paljon.
»Katri, olenko valehdellut? Enkö ole samankokoinen, pieni savolainen pojannahjus, saman näköinen joksi itseni kuvasin kirjeissäni,» oli Kasperin hiljainen kysymys. Katri nyökäytti päätään myöntävästi. Pian oltiin vilkkaassa puhelussa, mutta kun oltiin naurettu sille onnelliselle sattumalle, joka johti kaksi toisillensa sopivaa sielua yhteen, tahdottiin päästä luonnon leppoisaan syliin.
Vähän matkaa majatalosta viljavain peltojen keskellä on vähäinen päle, jolla kasvaa kaunis sekametsä. Tätä ypälettä kohti suuntasivat nyt Katri ja Kasperi askeleensa. Erään pienen kuusen juurella, keskellä ypälettä kasvoi vihanta nurmi. Tähän luonnon laatimaan ihanaan paikkaan istuivat nyt Katri ja Kasperi tekemään selvää ajatustulvastaan.
Siinä ensin silmättiin toistansa, punastuttiin ja tunnettiin kummallista väristystä. Kasperi kietoi kätensä Katrin vyötäisille ja katsoi häntä silmiin.
»Ijäti olen sinun» sanoi Katri Kasperille.
Kasperi kaivoi veitsen taskustaan ja alkoi piirtämään kirjaimia pieneen kuuseen. Pian siinä oli kolme kirjainta I. V. I.
Ja kun rakastavat vihdoin lähtivät kummulta majataloon tuntui siltä kuin maailmassa ei mitään pahaa olisikaan. Niissä unelmissa kului aika Katrilta ja Kasperilta seuraavaan päivään. Onni tuoksui niin puhtaana, paitsi erästä aavistusta.
Katrin veli, tuo turkulainen kauppias, sekä tämän isä, ne olivat suunnitelleet Katrin vaiheita toisin ja siksi hän pelkäsi heitä. Mutta eihän totuutta voi salata ja siksi päättivät he ilmaista asian vanhemmille.
Kun Katri ja Kasperi seuraavana päivänä laivaa odottaessaan istuivat laivalaiturin lähellä metsän siimeksessä, johtui siinä kulunut vuorokausi ihanteineen mieleen.
Laivan lähtö läheni. Katrin piti lähteä palausmatkalle, jatkaakseen työtään kauppa-apulaisena. Katkera oli eron hetki, mutta velvollisuus vaati ja siihen täytyi tyytyä. Murheen kyynel herahti kahden rakastavan silmästä kun laiva kiiti pois.
Katri palasi niin ammattiinsa, Kasperi lähti sopimuksen mukaan tapaamaan Katrin vanhempia, puhuakseen rehellisesti siitä, mitä tyttären kanssa oli sovittu.
Vielä saman päivän iltana oli Kasperi Katrin vanhempain kotona Turussa. Vastaanotto oli kohtelias, erittäinkin Katrin äidin puolelta. Kohtelias koetti olla Katrin isäkin, vaikka äänen paino osotti jotakin outoa. Ilta kului tavallisessa puhelussa sekä erään juopuneen kauppamatkustajan hoidossa, joka uittomärkänä saapui vieraaksi.
Seuraavana aamuna ilmoitti Kasperi asiansa Katrin isälle, lyhyesti kertoen, että tarkoitus oli Katrin kanssa liittyä avioksi, jos vanhemmilla ei olisi mitään sitä vastaan. Avomielisesti selitti Kasperi köyhyytensä, mutta toivoi voivansa elättää rehellisellä työllään itsensä ja perheensä.
Tämän rehellisen selityksen perästä vastasi Katrin isä: »Minä en ikänä halua nähdä teitä enään. Tytön kanssa on kirjeenvaihto heti lopetettava».
Jos valokuvaaja olisi ollut tuona hetkenä Kasperia kuvaamassa, olisi hän saanut murtuneen nuorukaisen kuvan ehyenä. Salaman tavoin näet sattuivat nuo muutamat, mitä ilkeimmällä äänen painolla lausutut sanat Kasperiin. Maahan oli luhistua mies, joka vielä eilen uhkui elämänhalua.
Hiljaa, pää alas painuneena poistui Kasperi. Katrin äitikin oli niin murheissaan, ettei lohduttavaa sanaa saanut sortunut Kasperi.
Katrille kirjoitti Kasperi heti, antaen viittauksen tapauksesta, josta nyt alkaakin kahden sielun murjominen.
Samalla kun Katri sai Kasperin onnettomuutta uhkaavan kirjeen, sai hän myös äidiltään kirjeen, jossa alettiin erottaa ne, jotka »kautta taivaan» vannoivat kuuluvansa toisillensa.
Murheen ensimäinen kalkki oli juotu pohjaan. Mutta ensimäistä seurasi toinen.
Katrin silmään oli jollakin tavalla osunut menemään maalia. Se seikka pakoitti Katrin Turkuun saamaan lääkärin apua. Kohta tultuaan tahtoi Katri tavata rakasta Kasperiaan, sillä paraskin erottamispuuha näytti vielä turhalta.
Sisarensa Paulan välityksellä antoi Katri Kasperille tiedon äkillisestä tulostaan. Ilolla riensi Kasperi Katriaan tapaamaan.
Mutta asunto, missä Katri nyt oli, sijaitsi lähellä hänen veljensä asuntoa. Kun Kasperi saapui Katrin luo, osui sinne velikin, joka nyt oli liitossa isänsä kanssa, murjomassa Katrin ja Kasperin rakkausvaloja.
Kasperi oli juuri ehtinyt tervehtää Katriaan, kun veljensä avasi oven. Silmäys oli katala, jonka veli heitti sisareensa Katriin ja Kasperiin, jotka nyt rinnan istuivat sohvalla. Paulakin huomasi tämän, sekä näytti murheelliselta, sillä hänellä oli jalo sielu, kypsynyt keskellä suurien surujen. Mutta suurinta murhetta tunsi Katri ja Kasperi, kun veli pyysi sisartaan mukaansa. Tarkoitus pyynnöllä oli estää seurustelu. Katri kuitenkin torjui veljensä pyynnön inholla.
Ulos luonnon syliin palasi nytkin Katrin ja Kasperin mieli. Kun veli kiukkuisena Paulan kanssa poistui, lähtivät he luonnon helmaan.
Eräällä kalliolla ulkona kaupungista oli ihana näky meren lahdelle. Tänne kulki nyt Katri ja Kasperi tekemään selvää, mitä olisi tehtävä yhä nousevan myrskyn keskellä.
Tällä samalla ihanalla paikalla oli Kasperi Paulan kanssa edellisenä päivänä viettänyt ihanoita hetkiä. Paulalla näet oli sydämmellään salaisuus, samoin kuin Kasperilla ja näistä kertominen oli suloista. Paulaa painoi voittamaton lemmen suru ja näin Kasperin ja Paulan sielun pyhätössä liikkui samaa. Ihanalla paikalla tulkitsivat he tunteitansa.
Turhaan haettiin keinoja uhkaavaa onnettomuutta vastaan ja kuuma kyynel vieri kummankin poskelle, kun muisteltiin Juhannusta, jolloin vielä vainon vallasta vapaina riemuittiin onnen keskellä.
Illan hämyssä poistuttiin katkerain tunteiden sielua täyttäessä, päätöksellä seuraavana päivänä jatkaa seurustelua luonnon sylissä.
Useita päiviä kiertäen kaartaen vainoojiansa, seurusteli Katri ja Kasperi. Mutta tulipa siitä lauantai. Kun Katrin oli määrä käydä ainoastaan arkisin lääkärillä, ei pyhänä ollut tilaisuutta päästä seurustelemaan, ellei keksi keinoa. Mutta keino oli selvä. Kun Katrin vanhemmat kesällä asuivat meren saaressa, päätettiin niin, että Kasperi sunnuntaiaamuna soutaa venheellä saaren rannalle, jolloin Katri pujahtaa venheeseen ja sunnuntaina nautitaan onnea, oikeaa juhannusonnea.
Sunnuntaiaamuna souti Kasperi venheellä määrätylle paikalle, josta Katri pujahti venheeseen. Näin nyt taas kiiti kaksi vainottua vapauteen. Eräs kallioluoto sulki vainotut syliinsä. Päivä kului ihanan onnen ja surun vaihdellessa. Itku ja nauru täytti sielut.
Kun ilta oli tullut, lähti Katri ja Kasperi palausmatkalle. Venheessä vielä muisteltiin juhannusta, muisteltiin niitä hetkiä, jolloin sateinen sunnuntai vietettiin majatalossa Hämeessä. Venheen keinuessa muisteltiin viime päiviä, haaveiltiin kuutamossa, toivottiin että voitaisiin asua kuussa, piilossa vainoojilta. Mutta puhkesi siinä pelkokin ilmi mitä sanotaan Katrille kotona. Tämä sai murheen synkät pilvet peittämään ilon taivasta.
Annettiin venheen keinua hiljaa saaren lahdelmassa. Kuutamoa ihaillen siinä kului muutama tunti vielä. Ääni väristen suunniteltiin siinä, mitä tehdään jos vaino yhä yltyy.
Ainoaksi keinoksi keksittiin se, että kärsitään ja toivotaan, koetetaan kestää miehuullisesti kaikki, mitä vastaan tulee. Suudelma, tulinen ratkaisi tämän Katrin ja Kasperin päätöksen, jonka kuutamon hengettäret hyväksyivät.
Kello läheni kahtatoista kun venhe läheni laituria, johon Katrin piti jäädä. Muutama airojen veto enää ja venhe oli rannassa.
Katri lähti nousemaan pengertä ylös, mutta — voi kauheaa, vastassa oli isä, joka äkisti tarttui tytön lettiin. Sydäntä vihlova: »elkää rakas isä», kuului yön hiljaisuudessa. Kasperi lähti kauhistuen venheellään rannasta, aikoen poistua, mutta samalla syöksyi julma mies rantaan, työntäen nopeasti venheensä vesille.
Nyt alkoi kilpaa soutaminen. Vimmastunut mies sähisi: »Minä tahdon nähdä, kuka riiviö se on, joka tyttöä yökaudet kuljettaa!»
Vimmatulla vauhdilla kiitivät venheet perätysten järvellä, jolla äsken keinui kaksi onnellista rakastajaa samassa venheessä, nyt raivostunut pari miehiä.
Muutaman kilometrin tällä tavoin soudettua, pysäytti Kasperi venheen, ottaakseen Katrin isältä, mitä hän tahtoi. Takasin pyysi palaamaan saarelle tekemään asioista selvää. Pyyntö tehtiin siinä muodossa että Kasperi, pahaa aavistamatta, suostui ehdotukseen.
Rannassa vedettiin venheet maalle ja lähdettiin kohoamaan pengertä ylös. Vastassa oli nyt kauppiaskin.
Nytkös alkoi näytös. Isä tiikerin tavoin syöksyi Kasperin niskaan, poika käsipuoleen, jolla nujulla Kasperi raahattiin huoneeseen. Siellä painettiin Kasperi väkivallalla ovenpieleen tuolille istumaan, määräyksellä pysyä siinä, siksi kuin toisin määrätään.
»Ei teidän kannata peremmälle tulla», oli kauppiaan ankarat sanat. Kasperi tyynesti totteli.
Isä, tuo Katrin villitty isä, raivosi kuin mielipuoli lattialla. Mutta missä oli onneton Katri? Sitä ei Kasperi tiennyt vielä. Mutta äkkiä huusi isä Katria. Aaveen tavoin vetääntyi Katri toisesta huoneesta, olkapäillä saali ja seisattui äänetönnä lattialle. Villi isä nyt karjasi: »Millä voitte puoltaa häpeätänne?» Kysymykseen vastasi Katri: »Minä olen puhdas».
Kauppias alkoi nyt raivota Kasperin edessä tavalla, jota on mahdoton kuvailla. Katrin kirjeitä vaati Kasperilta. Kasperi ilmoitti, ettei niitä ole mukana. Mutta pitkän jupakan perästä oli Kasperin jättäminen sisätaskustaan kaksi Katrinsa viimeistä kirjettä. Vaivoin tämä kalliin aarteen luovuttaminen tapahtui, mutta se oli Kasperille pakollista.
Katri seisoi jähmettyneenä lattialla, äitinsä istuessa äänetöinnä pöydän vieressä, kuunnellen melua, joka yhä vaan koveni. Miehet olivat pois suunniltaan.
Mutta loppui vihdoin mellakka, jonka vertaista rakastavat harvoin lienevät nähneet, rakastavat, joiden rakkauden valat uhkuivat hienointa tunnetta, joiden valojen todistus on leikattu ypäleen kuuseen: »I. V. I».
Äkkiä sai nyt Kasperi käskyn poistua, eikä avata enään sen talon ovea elämässään, eikä lähennellä tyttöä.
Alas korkeita rappuja saatettiin Kasperi siivosti, mutta uudistetulta muistutuksella ettei enää niitä kohota ylös.
Venheessään kiiti nyt järvellä sen hetken onnettomin nuorukainen. Huoneeseen jäi raivoisain miesten käsiin onnettomin tyttö alla ilman kannen.
Kun Kasperi souteli pitkin järveä, loimotti kuuvalo kirkkaassa vedessä. Se miellytti tuo kuuvalo Kasperia. Teki mieli hypätä järveen ottamaan pohjasta kiini tuota ihanaa valoa.
Valkeni seuraava päivä. Yönsä nukkui Kasperi nähden kauheita unia. Rakasta Katriansa haukuttiin ja raastettiin. Päivän tultua nyt tahtoi Kasperi tavata Katriansa hinnalla millä tahansa, sillä sisällä paloi hirmuinen, puhtaan rakkauden tuli.
Kello oli yhdeksän aamulla, kun Kasperi hiipi sen lääkärin eteiseen, jonka luona Katri kävi silmänsä takia. Täällä Kasperi toivoi tapaavansa Katrin.
Kun Kasperi avasi eteisen oven, seisoikin Katri siellä yksin. Molempain hämmästys oli suuri, molempain silmäys toivoton. Katri hätäisesti lausui: »Minulle määrättiin hullunpulveria, poistu, minä en saa seurustella ihmisten kanssa!»
Kauhun kuvia sielussaan poistui Kasperi, saaden kuitenkin kuulla Katrilta sanat: »Minä en hylkää sinua». Ja nuo sanat antoi Kasperille voimaa.
Useita päiviä kului ett’ei Kasperi Katriansa tavannut kuin läpi ikkunan näkemällä lääkärillä. Nämä päivät olivat kovia sieluntuskain päiviä Kasperille.
Jo virkistyi Katri tilapäisestä mielisairaudestaan niin paljon että kykeni lähtemään palveluspaikkaansa. Asemalle saattamassa ei ollut yksikään sukulaisista. Paula olisi ollut enään ainoa ystävä Katrille, paitsi Kasperia. Mutta Paulan täytyi pysyä toimessaan eikä Kasperi rohjennut vainon tähden kulkea kuin salateitä nähdäkseen Katrin lähdön.
Toivoton oli silmäys, minkä kaksi vainottua heitti toisiinsa asemalla. Ainoastaan pään kumarruksella, äänetöinnä sanottiin hyvästi ja juna kiiti pois.
Nyt harhaili Kasperi katuja yksin, ajatellen itsemurhaa. Katrin puhdas haamu esti kuitenkin tämän kauhean työn. Paulakaan ei uskaltanut seurustella Kasperin kanssa pelosta, että veljensä ja sisarensa viha kohtaa raivoisana häntäkin, sillä viittauksia oli ennenkin asiasta annettu.
»Sormet poikki katkaistaan, jos sen roiston seurassa olet», oli Paulalle uhattu. Kasperi oli sieluntuskiensa ahdistamana yksin.
Näin kului muutamia päiviä Kasperilta, ei päivä toistansa parempi. Mutta eräänä päivänä tapasi hän kadulla Katrin isän. Liukkaana kuin käärme, pyysi hän Kasperia erääseen sukulaistensa asuntoon sisälle. Kasperi pahaa aavistamatta meni, luullen sovinnosta puhuttavan ja isän katuvan kauheaa murjomistyötään. Mutta kutsu tapahtui ihan päinvastaisessa tarkoituksessa.
Kun huoneeseen päästiin, heitti Katrin isä päällystakin yltään, samalla syöksyen ovenpielessä seisovaa Kasperia kurkkuun, lausuen: »Etkö sinä maankulkija osaa lopettaa seurustelua tytön kanssa!» Samalla alkoi hän hakata karvalle minkä ehti. Kiukun ilkeä vaahto purppusi suusta ulos. Mutta onneksi Kasperille, sattuivat talossa asuvat sukulaiset olemaan Katrin ja Kasperin puolella ja tulivat lopettamaan väkivallan.
Kun Kasperi pääsi vihdoin isän käsistä kadulle, kuuma kyynel oli poskella. Kadulta teki hän nyt lujan päätöksen lähteä tapaamaan Katriansa sekä asettua läheisyyteen asumaan.
Taskussa yksi markka rahaa lähti Kasperi matkalle, kuusitoista peninkulmaa jalkasin.
Matkalla yöpyi hän erääseen taloon. Yöllä näki Kasperi kummallista unta.
Oli puro, ei suuen suuri, mutta juoksultaan voimakas. Kasperin piti pyrkiä puron yli, mutta se oli vaarallista. Ilmestyi vihdoin venhe, johon hän astui. Venheessä oli rautakanki, tämän puron pohjaan lyömällä, vuoroin airon, pääsi hän venheellä puron yli. Toisella puolella oli lahdelma, johon venhe pysähtyi. Kasvoi lahdelmassa vihantia ruohoja. Ruohostossa seisoi naiskirjailija, joka lausui: »Katri itki —ta».
Aamulla lähti Kasperi matkalle ja saman päivän illalla tapasi hän jo Katrin. Muutamia sanoja vaihdettua tuli selville, että unessa oli perää, sillä samalla hetkellä yöllä oli Katri Kasperia itkenyt. Heidän kohtauksensa tapahtui ulkona ja oli lyhyt. Katri oli vieläkin kovin hermostunut ja pelkäsi kaikkea yhteyttä Kasperin kanssa. Mutta eroamattomuudesta sovittiin.
Kasperi lähti nyt kohti läheistä kaupunkia, johon päätti asettua asumaan. Taskussa oli vielä neljäkymmentä penniä; sydän täysi toivottomuutta.
Maantietä astuissa kuvitteli Kasperi taas itsemurhaa. Jo silmäsi hän puun oksankin, jossa riippuminen veisi hengen vapauteen. Mutta samalla syntyi ajatus, että Katri tuon kauhean teon kuultuaan voi syöksyä samaan turmioon, voi tehdä saman kauhean teon. Teko jäi tekemättä, itsemurhan paha henki tyydyttämättä.
Muutamia penikulmia kuljettuaan löysi Kasperi maantieltä 25 penniä rahaa, joka oli viittaus, että kaitselmus ei vielä ole hylännyt.
Työpaikkaa ajatteli Kasperi nyt innolla, kuvitellen itseään tukkipäälliköksi tai jossakin sopivassa toimessa. Ja maantien varrella sattuikin tilaisuus tarjota työvoimaansa mutta paikkaa ei sattunut. Kasperi kyllä kuvaili herroille työttömyyden seurauksia, mutta se ei auttanut. Se hyöty tästä keskustelusta kumminkin oli, että konttooripäällikkö pakotti Kasperin ottamaan viitosen. Ja olikin se hyvä tuo viitonen, sillä Katri tarvitsi saada kirjeen ja vatsa kaipasi ravintoa.
Matka kaupunkiin oli enää lyhyt, ainoastaan muutama peninkulma. Täällä haki hän heti asunnon, jossa kirjoitti elämänsä toivottovimman kirjeen. Se uhkui inhoa maailman ilkeyttä kohtaan, joka iskee armotta kyntensä puhtaampiin ihanteisiin. Mutta pieninkään paha Katrin veljeä kohtaan ei kumminkaan tahrannut Kasperin sielun puhtautta.
Nyt alkoi Katrin ja Kasperin kirjeenvaihto taajana, sisällöltään myrskyisenä.
Kasperi sai työtä ja hoitoa eräässä perheessä, jossa ihmisyyttä pidettiin pääasiana. Vaikka hänen sisällään kiehuikin kauhun hirmuisia kuvia, voi hän nyt kuitenkin elää, voi kirjoittaa välistä ihanuutta uhkuvia kirjeitä Katrille. Kirjeitä vaihdeltiin useasti viikossa, ruusuinen puoli näytti sarastavan. Ja iloa lisäsi sekin seikka, että Kasperi onnistui saamaan vakinaisen toimen matka-asioitsijana. Aluksi tuli myös Katrin siirtyä samaan kauppaliikkeeseen apulaiseksi.
Ihastuksissaan oli Katri tästä, sillä paikan muutosta oli hän jo kauan tuuminut.
Mutta sukulaiset saivat asiasta vihiä ja vehkeily Katrin isännän kera alkoi nyt uudelleen. Kaikellaisia valheita Kasperista syötettiin tytölle ja vihdoin ihanasta Katrista tulisi julmuri.
Kirjeet jotka viime aikoihin asti uhkuivat lujaa rakkautta, muuttuivat nyt peruuttaviksi, niistä ilmeni hirveää vihaa, inhoa ja kataluutta Kasperia kohtaan. Paikan muutto jäi näin sikseen.
Laajalti olisi tämän ajan taisteluista kertomista, hirmuisine sieluntuskineen. Mutta tähän jo lopetan kertomuksen kahdesta murtuneesta, jotka nurja yhteiskuntamuoto erotti. Raha nyt määrittelee rakkaussuhteetkin, köyhyys erottaa sielut, jotka kuuluisivat toisilleen.