KADONNUT LAIVA Y. M. KERTOMUKSIA. KIRJOITTANUT **EINO I. PARMANEN.** --- (JÄLKIPAINOS KIELLETTY.) HELSINKI 1912. SUOMAL. KIRJALL. SEURAN KIRJAPAINO-OSAKEYHTIÖ. Kadonnut laiva. Olin vanhan luotsin luona hänen asunnossaan Helsingin ulkosaaristossa. Oli syksyinen ilta, kylmä tuuli puhalteli vinhasti ulkona ja meri mylleröi vihaisena kallioista rantaa vastaan. Sisällä tuvassa oli lämmin. Istuen iloisesti loimuavan takkavalkean ääressä poltimme lyhyttä nysäpiippua ja keskustelimme merimieselämän vaivoista ja vaaroista. Niinpä johtui puhe myös hiljakkoin sanomista lukemaamme uutiseen: Englantilainen fregatti Bellever oli matkallaan Porista Plymouth’iin kadonnut jäljettömiin. Arvelujen mukaan se oli hukkunut joko Ahvenanmerellä tahi Itämerellä, sillä huolimatta pitkästä ajasta, mikä oli sen lähdöstä kulunut, se ei ollut saapunut määräpaikkaansa, eikä oltu sitä myös Tanskan vesillä nähty. Tukemassa arvelua oli sekin, että Itämereltä, läheltä Ahvenanmaan saaristoa, oli löydetty ajelehtimassa laivaan kuuluva vene ja siinä kuoliaaksi paleltuneina kolme merimiestä. »Muistanpa», sanoi luotsi, »nuoruuteni päiviltä samanlaisen tapahtuman. Silloinkin katosi vesillämme tietämättömiin laiva, iso, espanjalainen fregatti, Luiza oli sen nimi, eikä vieläkään ole selvyyttä mitenkä se on joutunut tuhon omaksi. On kuitenkin muutamia tuntemiani seikkoja, jotka hieman valaisevat tapahtumaa peittävää hämärää, mutta samalla myös tekevät onnettomuuden kaameammaksi kauheudessaan.» »Kertokaa niistä!» pyysin. »Olkoon menneeksi», hän sanoi. Pannen piippuunsa uutta tupakkaa asteli hän mietteissään pari kertaa edestakaisin lattiata, istahti sitten jälleen takkavalkean ääreen ja alkoi syvällä bassollaan, katse surullisen vakavana, kertoa muistelmiaan. Olin silloin yhdenkolmatta, hän puhui, ja vasta päässyt luotsiksi. Nyt olen kaksiseitsemättä. Yli neljä vuosikymmentä on siis siitä vierähtänyt, mutta sittenkin muistan vielä selvästi aamun, jolloin Luiza ilmestyi taivaanrannalle. Oli elokuun loppupuoli ja tuima länsituuli nostatti aaltoja korkealle. Laiva lähestyi nopeasti, se oli fregatti ja taklaus siinä oli valkoinen. Jo kaukaa näimme luotsiasemallemme mitenkä laivasta pyydettiin opasta. Täysin purjein se kiiti kevyesti laineilla ikäänkuin tanssien ja vaahto nousi korkealle sen kokassa. Meitä oli asemalla viisi miestä. Minun työvuoroni ei ollut, mutta en vieläkään ymmärrä mikä äkkiä herätti mielessäni halun mennä vierasta vastaan. Oliko se uteliaisuutta, vaiko vaistomainen aavistus jostakin salaperäisestä, minkä todistajaksi tulisin, siitäkään en ole selvillä. Juoksin nopeasti venevalkamaan, vedin ylös purjeet ja irroitin veneeni. Tuuli kallisti alustani, mutta se oli hyvä kestämään aaltoja ja joutuisasti lähestyin tulijaa. Jo eroitin sen nimenkin. »Luiza» oli maalattuna sen keulaan suurilla, kultaisilla kirjaimilla ja hieman alemmaksi kotipaikkana »Cadiz». Lähemmäksi tullessani vähennettiin laivassa purjeita ja laskettiin sen sivulle köysiportaat, joita myöten nousin kannelle. Miehistö Luizassa oli espanjalainen niinkuin itse laivakin, ja tuontitavarana oli suolaa. Erityisesti herätti huomiotani kapteeni, pitkä, solakka, tulisilmäinen mies. Hänellä oli rouva mukanaan. Seisoen miehensä vieressä komentosillalla hän katseli vaahtoavaa ulappaa. Hänen hiuksensa olivat pikimustat, ja kauniit silmät olivat tummat kuin yö. Kapteeni oli ijältään arviolta noin kuudenkolmatta, nainen miestään ehkä pari vuotta nuorempi. Ketterästi merimiehet liikkuivat kannella. Ottaen komennon määräsin purjeita yhä vähennettäviksi ja ohjasin laivan Helsingin satamaa kohden. Luokseni ohjauspyörän ääreen tuli Luizan perämies. Hän oli pienehkö, mutta notkeavartaloinen mies, posket olivat mustan, suipoksi leikatun täysiparran peitossa, kulmakarvat isot ja tuuheat, tukka kihara. Omituisimmat olivat silmät. Ne olivat suuret ja ruskeat, mutta samalla oli niissä jotakin syvää, käsittämätöntä. Ensi katsahduksella olin lukevinani niistä vakavuutta, mutta lähemmin tarkastaessani luulin huomaavani salattua tulisuutta ja luonteessa hillitöntä, intohimoista rajuutta. Kummassako otaksumassani olin oikeassa, en voinut ratkaista, sillä hänen ulkonainen esiintymisensä oli hiljaista ja rauhallista, jopa etelämaalaiseksi liiankin hiljaista. Välistä vaan kuin ohimennen välkähti silmistä tuimempi hehku, samalla jo jälleen sammuaksensa. Sujuvalla englannin kielellä hän puhutteli minua. Ääni oli matala, mutta sointuisa. Kapteenikin rouvineen saapui lähemmäksi. Silloin perämies aikoi poistua, ja hänen katseensa muuttui synkäksi. — Minne menet, Geronimo? kysyi kapteeni. — Enpä minnekään erityisesti. Vastaus oli uhmaava. — Jää siis seuraksemme! — Seuraksenne? — Niin, teeppä se! pyysi rouvakin. — Katsoppa kuinka kaupunki on jo lähellä. Näyttää aika kauniilta. — Kauniilta, niin, onhan se sitä, sanoi perämies vähän hajamielisenä. — Tunnen kyllä Helsingin. — Aivan oikein. Unohdin, että olet siitä maininnut. Milloin oletkaan siellä käynyt? — Tasan vuosi sitten. Äänen sävy oli nyt huomattavasti kohtelias. — Ja viivyit Helsingissä? — Ainoastansa pari viikkoa. — No, onpa sitä siinäkin aikaa, sanoi kapteeni sekaantuen keskusteluun. — Pistäysit luonnollisesti usein kaupungissa? Perämies ei vastannut. Puhutellen rouvaa hän näytti lähestyvää tullivenettä. »Tuolla Dolores», hän sanoi, »saapuu tullivene. Näin ollen minun täytyy nyt poistua. Suonet sen anteeksi? Menen huolehtimaan siitä, että pääsevät laivaan.» »Kävitkö usein kaupungissa?» kysyi kapteeni uudelleen. »Toisinansa», vastasi perämies välinpitämättömästi ja kylmästi. Kumartaen kohteliaasti rouvalle hän lähti esimieheensä enää edes vilkaisematta. »Geronimo», huudahti kapteeni, »odota, minulla on asiaa!» Perämies ei ollut kuulevinansa. »Geronimo!» Menijä hieman käännähtäen päätään jatkoi yhä kulkuaan. Uhma oli tahallinen. Sen huomasi selvästi. Tumma puna nousi loukatun poskille ja suuttumuksen liekki leimahti hänen silmistään. »Francesco», sanoi rouva rauhoittaen ja laski hellästi kätensä miehensä olkapäälle. Se riitti. Tämä tyyntyi. »Vähän omituinen esiintymisessään, arvoisa perämiehemme», sanoi hän rauhallisesti minuun kääntyen. — Niinpä näyttää. — Ei hän aina niin, koetti rouva puollustella, — se on vain satunnaista. »Satunnaista», kapteeni kiivastui, »kunpa niin olisikin, mutta sitä ei suinkaan voi sanoa. Onhan tuommoista esiintymistä uusiintunut tuon tuosta, niin, aina siitä saakka, kun hän Cadizissa tuli laivaamme. Totta tosiaankin alkaa kärsivällisyyteni olla lopussa.» Mitä kapteeni vielä sanoi, en ymmärtänyt, sillä hän muutti puheensa espanjankieleksi. Rouva vastasi samalla kielellä, ja muutaman sanan vaihdettuaan kumpainenkin poistui yhdessä, nainen rakkaasti nojaten miehensä käsivarteen. Jo olivat tullimiehetkin kannella, purjehdittiin satamaan, laskettiin purjeet ja laiva ankkuroitiin. Tehtäväni oli siis suoritettu. Sanoin päällystölle hyvästi ja lähdin takaisin luotsiasemalleni. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Oli seuraavan viikon keskiviikko. Ollen silloin vapaa työvuorostani päätin viettää päiväni kaupungissa. Pistäysin siellä vierailemassa parissakin paikassa ja jälkeenpuolisten lähdin erään tuttavan neitosen seurassa Kaisaniemeen. Kävelimme puistikossa ja istahdimme lähellä ravintolaa olevalle penkille. Samalla ovi avautui ja ravintolan rappuja astui perämies Geronimo. Hän oli kiihoittuneen näköinen ja riensi ohitsemme meitä huomaamatta. Mennessään hän puheli itsekseen — olin kuulevinani englanninkielisen kiroussanan — ja oikea käsi oli tuimasti nyrkkiin puserrettuna. Jälleen ovi aukeni, ja kapteeni Francesco rouvineen ilmestyi rappusille. Heidänkin ulkomuotonsa todisti kiihoittumista. Etenkin rouva herätti huomiotani. Hiljaisesta ja sävyisestä naisesta ei hänessä enää ollut merkkiäkään. Etelämaalainen tulisuus oli sen sijaan jokaisessa hänen jäsenessään, ja pää taaksepäin nojossa, silmät säihkyen, posket tumman punan peitossa hän penkille saakka kuuluvasti lausui Geronimon nimen. Äänen sävyssä oli loukkaantumista ja syvällistä, sydämen pohjasta lähtevää suuttumusta. Hillitön suuttumus leimahti kapteeninkin silmistä, ja vihaisesti hän heilautti keppiään. Lähemmäksi tullessaan he hiljensivät puheensa miltei kuiskaukseksi, tervehtivät ohi mennessään kohteliaasti ja olivat pian kadonneet näkyvistäni. Mitä oli ravintolassa tapahtunut? Olisin mielelläni halunnut tietää sen, sillä olinhan aikaisemminkin ollut pienen kohtauksen todistajana. Ehkä onni minua nytkin suosisi? Niin kävikin ja odottamatta jo muutaman tunnin kuluttua. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Oli saman päivän ilta. Olin juuri käynyt saattamassa tyttöäni kotiin ja paluumatkalla poikkesin erääseen Aleksanterinkadun varrella olevaan kapakkaan. Syöden voileipää ja juoden olutta istuin yksinäni vähäisen pöydän ääressä. Samalla Geronimo astui sisään. Heti hän huomasi minut, tuli luokseni, tervehti ja pyysi istua seuraani. »Tehkää hyvin», sanoin. Perämies istahti. Silmistä päättäen hän oli juonut runsaasti, mutta sittenkin hänen esiintymisensä oli varmaa ja hillittyä. Ainoastansa katseessa oli jotakin erikoista. Se oli kammottavan synkkä. Tilaten oluthaarikon Geronimo mainitsi koko päivän olleensa kaupungissa. — Työt laivalla ovat siis lopussa? — Niin, mutta vaan huomiseksi, sillä silloin alamme ottaa puutavaraa. Vasta aamulla loppui suolan purkaus. — Ja sentähden nyt juhlitte? — Niin, täytyyhän sitä joskus olla lomaakin. Vain pari miestä on laivalla vartioimassa. — Olitte tänään kapteeni Francescon ja hänen rouvansa seurassa Kaisaniemessä? — Kaisaniemessä? Mistä sen tiedätte? Äänen sävyssä oli terävä sointu. — Olin penkillä lähellä ravintolaa. — Sinne mennessämme? — Ei, vaan sieltä palatessanne. — Tulinhan yksinäni. — Sen teitte, mutta heti jälissänne saapui kapteeni puolisoineen. Siitä arvasin. — Olette oikeassa. Olin heidän seurassaan. Oluthaarikko oli tuotu pöytään, mutta perämies ei ollut siihen vielä koskenut. Nyt hän yhdellä siemauksella tyhjensi sen ja tilaten toisen joi senkin pohjaan. »Viiniä», hän huusi tarjoilijalle, »parasta madeiraa, mitä varastossanne on ja kaksi lasia!» »En ole tottunut olueeseen», hän sanoi minuun kääntyen, »saanen teillekin tarjota viiniä?» Kiitin ja kilistäen lasia kysyin mitenkä Helsinki häntä miellytti? — No, miksipä ei? Jo viime kesänä täällä käydessäni viehätti kaupunki minua suuresti, mutta... — Mutta? — Ei mitään — Ajoitte kuitenkin jotakin sanoa? — Ei se ollut erikoisempaa. — Ette tällä kertaa viihdy? — Aivan niin. — Ilma on liiaksi kolkkoa teistä, joka olette etelässä elänyt? Onhan kesämme jo syksyksi muuttumaisillansa. — Ei sentähden. Mielestäni täällä on vieläkin kaunista, enkä syksyäkään pelkäisi, tuskinpa talveakaan. Merimiehenä olen matkustellut paljon ja tottunut eri ilmastovaihteisiin. Ei, syyt ovat toiset. Kaupungistanne kyllä pidän. — Syyt ovat siis yksityistä laatua? — Niin. — Teillä on kotimaassa morsian, jota ikävöitte? — Morsian, naurahti perämies katkerasti — ei ole, mutta ehkä ollut. — Ollut? Onko hän siis kuollut? Geronimo ei vastannut heti. Tyhjentäen kolme neljä pikarillista viiniä yhteen menoon hän pyyhkäisi lasin sirpaleiksi lattialle. »Jospa olisikin», hän sanoi, »silloin eivät helvetin tuskat, niinkuin nyt, raivoaisi rinnassani. Viinuri, ehjä lasi!» Tarjoilija toi käsketyn. Ilmeisesti perämies oli nyt humalassa ja hänen puhetapansa juopuneen, joskin ajatukseltaan selvää. Nojaten kyynärpäihinsä hän istui synkkänä. »Olisipa kuollut», toisti hän puoleksi itsekseen, »parempi sekin olisi kuin ajatella häntä toisen omana. Niin, hän on pettänyt minut, mutta — hittojako teille hänestä kerron? Se ei suinkaan ole ollut tarkoitukseni. Juominen alkaa nousta päähän. Siten tulee puhuneeksi liikoja.» — Ette te liikoja. Ymmärrän kyllä mielialanne. Luulin teidän olevan ihastunut kapteenin rouvaan. — Kapteenin rouvaan, ha, ha, ha, Geronimon nauru oli puistattavan kolkkoa — olenhan sitä, mutta niinpä hän juuri onkin entinen morsiameni. — Mitä sanotte? — Totta puhun. Dolores on ollut morsiameni. — Hänkö siis on teidät pettänyt? — Hän. Ketäpä muuta olisin tarkoittanut? Olemme molemmat samasta kaupungista, Valenciasta, Espanjan itärannikolta. Syntymäkotimme olivat aivan lähetysten, ja jo pienestä pitäen olimme toistemme leikkitovereina. Olemmekin miltei yhdenikäiset, hän minua ainoastaan kuukautta nuorempi. Lapsuusaika kului pian, ja minun oli lähdettävä merille. Olin silloin neljäntoista ja kahden vuoden kuluttua palasin matkaltani takaisin. Kuinka hän oli kasvanut ja käynyt entistäänkin kauniimmaksi! Lempi heräsi sydämessäni, ja ensi kertaa suutelin häntä. Muistan vieläkin kuinka hän punastui ja purskahti itkemään, mutta sitten pusersi tulisesti kaulastani ja kyyneleiset silmät ilosta loistaen suuteli huuliani. Se oli unohtumaton juhlahetki, ja kesä loistossaan otti osaa riemuumme. Se oli lyhyt. Jo viikon kuluttua oli minun jälleen matkustettava, mutta siihen saakka olimme päivät pääksytysten toistemme seurassa ja erotessamme lupasimme ikuista lempeä. Hän morsiamenani odottaisi kunnes saapuisin. Vuosia voisi siihen mennä, sillä en palaisi ennenkuin saattaisin tarjota hänelle oman kodin. Emme edes kirjoittaisi. Se oli tyhmä sopimus ja pian sitä kaduin. Uhmassani en kuitenkaan pariin vuoteen tarttunut kynään. Silloin kirjoitin, mutta saamatta vastausta. Tiedän nyt, että kirjeeni ei milloinkaan ole saapunut perille. Hänen vanhempansa olivat kuolleet ja hän oli muuttanut erään sukulaisensa luo Cadiziin. Kun en saanut kirjettä, tulin vähän levottomaksi, mutta lohduttausin sillä, että hän oli ollut päätöksessämme lujempi kuin minä tahi myös, että hänen kirjeensä oli myöhästynyt, joten olin ehtinyt lähteä pitkälle, toista vuotta kestävälle matkalleni Austraaliaan. En ole sen jälkeen kirjoittanut, vain pari kertaa lähettänyt merimiesten mukana hänelle tervehdykseni, mutta — tietystikin Valenciaan. Monet kovat olen merimieselämässäni kokenut, mutta vastoinkäymisten kohdatessa olen aina ajatellut häntä ja se on tuonut voimia. Niinpä kerran — laivamme haaksirikkoutuessa Skotlannin ulkopuolella — ajelehdin monta tuntia katkenneen raakapuun varassa. En olisi kestänyt epätoivoista taisteluani ellen olisi muistellut Doloresta ja hänen rakkauttansa. Kuinka pelastuin, se jääköön kuitenkin lähemmin kertomatta. Olkoon vain mainittu, että aamulla muutamat kalastajat löysivät minut rantakalliolta tainnoksissa. Kolmatta viikkoa makasin ponnistuksistani ja kokemistani kärsimyksistä vaikeasti sairaana. Toipumiseen meni vielä pitempi aika, mutta sittenkin olin tyytyväinen, sillä olinhan pelastettu ja pian voisin jälleen alkaa taisteluni kodin hankkimiseksi hänelle ja minulle. Olisinpa silloin aavistanut, että kotimaahan palatessani tapaisin hänet toisen miehen vaimona!» Perämies vaikeni syviin mietteisiin vaipuen. Hänen synkkä katseensa oli nyt muuttunut kaihomielisen surulliseksi ja sanomaton tuska kuvastui siitä. »Älkää menneitä ajatelko», sanoin hänelle, »mikä on tapahtunut, ei ole enää autettavissa. Niinkuin itsekin myönsitte, on syy osaksi omanne. Olitte aivan liian kauvan poissa tahi olisi teidän myös tullut aikaisemmin kirjoittaa. Ehkä morsiamenne luuli, että olitte unohtaneet hänet ja hän niin ollen ei ole tahallansa teitä pettänyt?» — Mistä hänen ajatuksensa tunnette? Hän on samaa vakuuttanut minulle moneen kertaan, mutta siinä onkin naisellista johdonmukaisuutta, hän ei muista tahi ole tahtonut muistaa tekemäämme sopimusta. Toisinkin hän on puolustanut menettelyään: Hän oli lapsi silloin, eikä ymmärtänyt todellista rakkautta. Myöhemmin, varttuneemmaksi tullessaan, hän oli huomannut erehdyksensä ja toivoi minunkin olevan siksi järkevän, etten arvostelisi vakavalta kannalta lastenvälistä liittoa. Onhan sitä hyvä siten selittää, ja minä, houkkio — enpä muuta saata sanoa — olen nöyrästi alistuen tyytynyt hänen puollusteluihinsa. Helppoa, Jumala paratkoon, se ei ole ollut, mutta entisen rakkautemme nimessä olen koettanut pakoittaa itseäni siihen. Olen ollut kohtelias ja huomaavainen hänelle, mutta tahtoenkaan en ole sitä voinut olla hänen puolisolleen. Liikaa onkin semmoista vaatia minun luonteiselta mieheltä. — Tuntuukin mielestäni käsittämättömältä, lausuin keskeyttäen — mitenkä semmoisten olosuhteitten vallitessa olette joutuneet samaan laivaan? Olisinpa luullut ainakin teidän puolestanne sitä välttävän. — Olette oikeassa. Syynä onkin pelkkä sattuma, kirottu kohtalon oikku tahi miksi sitä nimittäisin? Nousten maihin Cadizissa olin vihdoinkin saapunut kotimaahani monivuotisen poissaoloni jälkeen. Aikomukseni oli jo seuraavana päivänä lähteä Valenciaa kohden, mutta vielä oli iltaankin monta tuntia. Tehtyäni pieniä ostoksia kävelin aikani kuluksi Cadizin katuja. Silloin tapasin odottamatta Francescon. Noin pari vuotta sitten — heti perämiestutkintoni jälkeen — olin tutustunut häneen. Palvelimme kesän suurella laivalla, hän ensimmäisenä perämiehenä, minä toisena. Siten olimme tovereita, jopa hyviäkin tovereita. Siitä huolimatta ainoastansa sivumennen puhuin hänelle joskus morsiamestani, silloinkin nimeä mainitsematta. Olenkin yleensä luonteeltani sangen umpimielinen. Hän on avomielisempi ja kertoi kyllä elämästään. Hän on talonomistajan poika Cadizista ja paljon meriä purjehtinut niinkuin minäkin. Kiintyä hän oli ehtinyt moneenkin tyttöön, mutta ei ollut kertaakaan vakavasti rakastunut. Niin, hän ei silloin vielä tuntenut nykyistä rouvaansa. Liverpoolissa lausuessamme toisillemme jäähyväiset hän mainitsi luultavasti lähtevänsä kolmisen vuotta kestävälle matkalle Austraaliaan, Kiinaan ja Amerikkaan. Sentähden oli yllätys häntä Cadizissa tavata, mutta niinpä hän oli muuttanut alkuperäisen suunnitelmansa ja jo Englannista palannut synnyinmaahansa. Nyt hän oli kapteeni ja laivanomistaja. Tutkintonsa hän oli suorittanut keväällä ja laivansa ostanut noin kuukausi sitten. Kuullessaan minun olevan tilapäisesti vapaan hän riemastui. »Tuletpa kuin onnen tuomana», hän sanoi, »olen, näet, helkkarin pahassa pulassa. Laivani on lähtövalmiina, matkan päämääränä Helsinki, Suomen pääkaupunki, mutta perämieheni on äkkiä vaikeasti sairastunut, enkä tiedä mistä nyt kiireessä saan miehen hänen sijaansa. Kaupungissamme ainakaan ei tällä erää ole ketään toimeen soveltuvaa henkilöä joutilaana, ja turhaan olen S. Fernandostakin tiedustellut, mutta — eipä enää hätää, kun sinut kohtasin. Sinä varmaankin suostut laivaani perämieheksi?» »Minäkö, en mitenkään», lausuin jyrkästi eväten, »haluan vihdoinkin pistäytyä kotikaupungissani.» »Ymmärrän kyllä sinut», hän sanoi ystävällisesti hymyillen, »onhan sinulla Valenciassa morsian. Sittenkin toivon sinun suostuvan. Matkaamme menee korkeintaan pari kuukautta, ja maksan mielihyvällä, olosuhteitten siihen nyt pakoittaessa, vaikkapa kaksinkertaisen palkan.» Toistaessani kieltoni hän tuskastuneena selitti lähemmin hankalan asemansa. Tehdyn sopimuksen mukaan täytyi lastin olla perillä viimeistään elokuun loppupuolella tahi oli hänen maksettava korkea sakko. Nytkin oli jo niin ja näin ehtisikö laiva ajoissa Helsinkiin. Odottamattoman sairaustapauksen johdosta oli matkallelähtö viivästynyt miltei viikon. Sentähden en mitenkään saisi kieltäytyä.» »Kirjoita täältä morsiamellesi», hän sanoi, »pari kuukautta lisää odotusta, pian semmoinen aika vierähtää.» Vihdoin lupauduin. »Hyvä», hän lausui, »sovittu siis, ja milloin olet matkavalmis?» »Tunnin kuluttua», vastasin. »Sitä parempi, silloin lähdemme jo tänä iltana. Kiirehdin nyt asuntooni ja sieltä suoraa laivaan. Hyvästi näkemiin!» »Hyvästi!» Mennessään hän huudahti: »Unohdin mainita, että viime kesäkuussa vietin hääni. Rouvani tulee mukaan. Saat tutustua häneen laivassa.» Geronimo keskeytti jälleen puheensa. Viini oli loppunut, ja hän tilasi lisää puoliskon madeiraa. Paljosta juomisestaan huolimatta hän merkillistä kyllä näytti vähän selvinneeltä, mutta sitä kammottavampi oli sen sijaan loiste hänen silmissään. Katse ei enää ollut surumielinen, vaan oli siinä ääretöntä, sanoin selittämätöntä uhmaa. Entistä kolkompi sointu oli myös hänen äänessään, kun hän nyt jatkoi kertomustaan. »En ehtinyt tunnissa valmiiksi», hän sanoi, »meni kaksi tuntia. Kun silloin saavuin satamaan, oli jo osa purjeista ylhäällä. Nopeasti nostettiin nyt ankkurit ja loputkin purjeista levitettiin. Samassa ilmestyi komentosillalle kapteenin viereen harmahtavapukuinen naisolento. Hänen kasvonpiirteitään en eroittanut, mutta arvasin hänen olevan Francescon rouvan. Olin oikeassa. Kun olimme päässeet satamasta, ja laivamme jo kiidätti laajaa ulappaa, viittasi Francesco minut luokseen: »Tule», hän huudahti, »esitän sinut rouvalleni.» Nousin rappuja astuen komentosillalle, mutta tuskin olin nähnyt toverini puolison, kun päätäni alkoi huimata ja ainoastansa äärimmäisyyteen ponnistaen tahdonvoimaani saatoin hillitä mielenliikutustani. Nainen oli Dolores, nuoruuteni morsian. Tunsin hänet heti ja hänkin minut, »Geronimo, sinä täällä», hän sanoi iloisesti ja ojensi ystävällisesti kätensä, »olipa hauska sinua vihdoinkin nähdä.» En tarttunut ojennettuun käteen. Silloin Doloreksen posket herahtivat punaisiksi, ja kapteeni katsahti kysyvän kummastuneesti meihin. Hän olikin syytön, eikä tietänyt suhteestamme mitään, eipä edes tuttavuudestamme. Sain sen kuulla myöhemmin, mutta sillä hetkellä ei minulla ollut siitä vielä aavistustakaan. Näin hänessä vain katalan ystävän, onneni riistäjän, ja hänen hämmästystään luulin teeskennellyksi. »Mikä teidän on», hän sanoi, »olette kumpainenkin oudonnäköiset, sinä etenkin, Geronimo. Olet kalpea, kuin kuolema.» »Kalpea», toistin hampaitteni välistä, »syytä siihenkö kysyt?» Raivoissani olin hyökätä hänen kimppuunsa, mutta Dolores heittäytyi huudahtaen väliimme. Hänen katseensa oli rukoilevasti avuton ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Silloin silmissäni musteni ja lyöntiin kohotettu käteni laskeutui. Olisipa hänen katseessaan ollut uhmaa, silloin olisin murskannut heidät molemmat. Nyt hänen avuttomuutensa vei voimani, hiljainen valitus vain tunkeusi huuliltani ja horjuen kuin juopunut poistuin rappukaiteisiin nojaten. Riensin hyttiini ja tuskissani painoin käsilläni kuumiksi käyneitä ohimoitani. Ei ollut elämälläni enää mitään arvoa, ja selvästi muistuivat mieleeni menneet taistelujen vuodet. Turhaan olin omaisuutta koonnut, turhaan pelastunut merestä Skotlannin rannikolle, mutta niinpä tahdoinkin kostaa, kostaa heille kummallekin. Kuinka kauvan olin ollut mietteissäni, en tiedä. Äkkiä havahduin siitä, että ovelleni kolkutettiin. »Sisään», sanoin. Ovi aukeni ja edessäni seisoi Dolores. Hänen poskensa olivat vieläkin punottavat ja hermostuneesti hän piteli ovikahvasta, mutta silmissä oli päättävä ilme. Käytökseni oli kummastuttanut häntä ja samoin hänen miestään. Sentähden hän oli tullut selityksille, sillä suotta syytin hänen puolisoaan, jolle tuttavuutemme oli ollut suoranaisena yllätyksenä. Hän oli nyt hänelle kertonut kaikki. »Olet kertonut», sanoin, »ja hänenkö suostumuksellaan tulet luokseni»? »Hänen», hän vastasi, »olethan hänen ystävänsä ja ainakin ollut minunkin ystäväni. Sentähden päätin käydä puheillesi ja toivon, etten luottamuksessani ole erehtynyt. Francescokin luottaa sinuun ja on varma siitä, että ymmärrät asemani. En suinkaan ole halunnut sinua pettää, enkä ole sitä tehnyt. Olin miltei unohtanut suhteemme. Siitä syystä en hänellekään ole siitä aikaisemmin maininnut. Olimmehan molemmat, sinä ja minä, lapsia silloin.» — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Geronimo, vaieten hetkeksi, nojasi kyynäspäihinsä. Lasi oli hänen edessään täysinäisenä, mutta se sai nyt olla koskematta. Muistelmiinsa vaipuneena hän synkästi tuijotti eteensä. Vähitellen hänen silmiinsä ilmestyi eloa. Niistä välkähti kammottava vihanliekki, ja hänen kätensä pusertuivat nyrkkiin, sormien päät painautuen syvälle lihaan, »Niin, kyllä hän puolustautua osasi», hän sanoi hampaittensa välistä, »puollustautua niinkuin olen kertonut. Ensiksi valtasi raivo minut nytkin ja katkeroittuneena syyt häntä uskollisuuslupauksen rikkomisesta. Hän ei kieltänytkään rikkomustaan, sillä olimmehan lapsellisuudessamme todellakin vakuuttaneet toisillemme ikuista lempeä, mutta niinkään ollen hän ei saattanut rikkomustaan suurena pitää. Enemmän syyllinen olin minä, joka vuosikausia olin vaiennut. Väärin tein sentähden häntä moittiessani. Katse jälleen rukoilevana hän puhui ja hänen äänessään oli nöyrä ystävällinen sointu. Silloin viha sydämessäni vaihtui ystävyyden tunteeksi. Olihan hän lapsuuden toverini ja ehkä hän ei niin väärässä väitteissään ollutkaan. Miksi olinkaan niin kauvan ollut kotimaastani poissa? Olisinpa aikaisemmin palannut, ehkä kaikki olisi silloin ollut toisin. Itseäni oli minun siis syyttäminen. Tartuin hänen käteensä ja pyysin anteeksi esiintymistäni. Kyyneleet silmissä hän kiitti minua, »arvasinpa», hän sanoi, »että ymmärtäisit minut oikein, kiitos siitä», ja iloisena hän riensi hytistäni. Hetkiseksi tunsin minäkin mielessäni sisäistä rauhaa, mutta pian, aivan liiankin pian se haihtui, sillä tuskin olin jäänyt yksin, kun suru alkoi jälleen raskaana painaa sydäntäni ja vihani, miltei entistä raivokkaampana, syttyi uudelleen. Sinä yönä en laskeutunut levolle, enkä unta olisi saanutkaan. Vielä aamun tullen istuin vuoteeni laidalla täysissä pukimissa. Mietin asemaani ja yhä synkemmäksi kävi mielialani, mutta ei, siten ei saattanut jatkua. Olinhan Dolorekselle antanut lupaukseni. Hypähtäen pystyyn koetin tyyntyä ja kylmän jäykkänä nousin kannelle. Kapteenikin oli jo komentosillalla, mutta en ollut häntä huomaavinani, eikä hänkään tullut minua puhuttelemaan. Vasta kellon yhdeksää mennessä Dolores ilmestyi kannelle. Kumartaen tervehdykseksi aijoin poistua, mutta hän huusi ystävällisesti nimeäni. Silloin lähestyin, ja hän näköään iloisena ojensi kätensä. »Huomenta», hän sanoi, »näin myöhään minä nousen, tule, mennäänpä yhdessä Francescoa haastattelemaan». Tunsin mitenkä veri pakeni poskiltani ja olin antaa tuiman vastauksen, mutta viime hetkessä hillitsin itseni ja lähdin komentosillalle. Ystävällisesti Francescokin tervehti minua, mutta perin vaikea oli minun sittenkin tarttua hänen ojennettuun käteensä. Voidakseni sen tehdä sain ponnistaa kaiken tahdonvoimani, Hän huomasi epäröimiseni ja tyytymättömyyden ilme välkähti hänen silmistään, mutta katosi yhtä pian kuin oli ilmestynytkin, ja aivan rauhallisena hän keskusteli jokapäiväisistä asioista sanallakaan koskettelematta edellisen päivän tapahtumaa. Kohtelias hän on ollut senkin jälkeen. Niin ihmettelenpä suorastaan hänen kärsivällisyyttään, sillä monesti, jopa päivä päivältä uusiintuvasti, olen pannut sen kovalle koetukselle. Koko ajan on Dolores ollut rauhan välittäjänä. Ystävyydellä, jota luulin todelliseksi, on hän koettanut saada minua miehensä seuraan. Minun on ollut otettava osaa heidän keskusteluihinsa, minun on ollut juotava kahvia heidän kanssaan ja milloin — niinkuin täällä Helsingissä — maissa poikkesimme, oltava silloinkin mukana. Se on ollut vaikeata, perin vaikeata. Mieluimmin toki olisin välttänyt kummankin seuraa, mutta aina on Dolores tullut minua puhuttelemaan, aina on hän keksinyt jonkun keinon saattaakseen Francescon ja minut mahdollisimman usein kohtaamaan toisiamme. Olisipa hän tietänyt minkälaisia sieluntuskia hän sillä minulle tuotti. Jo siinä oli minulla yllin kyllin kärsimysaihetta, että tavallisissa virkatehtävissäni olin pakoitettu häntä tapaamaan. Sentähden aikaa myöten yhä vaikeammaksi on käynyt hillitä itseäni. Niin, kahdenlaiset, toisilleen vastakkaiset tunteet ovat taistelleet rinnassani. Luonteessani onkin ikäänkuin kaksi erilaista olemusta. Sen olette tekin, luotsi, ehkä huomanneet? Useimmiten olen esiintymisessäni kylmä ja harkitseva. Se on ympäristön vaikutusta, missä viime vuosina olen elänyt. Enimmäkseen, nähkää, olen purjehtinut englantilaisilla laivoilla ja muutenkin paljon oleskellut englantilaisten parissa. Niinpä olen Englannissa suorittanut perämiestutkintoni. Siten on Englanti vähitellen tullut ikäänkuin toiseksi isänmaakseni. Sen kieltäkin puhun yhtä sujuvasti kuin omaa äidinkieltäni, niin, useinpa ajattelenkin sillä kielellä. Paljon on luonnollisesti näin ollen luonteessani, mikä Albionin pojille on ominaista. Sisimmässäni kuitenkin, jäykän ulkokuoren alla, on etelämaalainen tulisuus, tiedätte, semmoinen tunteitten palo, mikä kerran täyteen liekkiin sytyttyään ei enää rajoista välitä. Kauvan olen niitä tunteita vastaan taistellut ja ehkä olisinkin onnistunut, mutta silloin tapahtui mikä yhdellä iskulla teki tehottomaksi kaikki ponnistusteni tulokset. Tosin järkeni vieläkin sanoo minun olevan väärässä, mutta sittenkin turhaa on minun sitä itselleni vakuuttaa, sillä tunteeni, vereni ääni minussa, puhuvat toista kieltä, enkä tahtoenkaan saa mielestäni, että Dolores on pettänyt minut niinkuin hän petollisesti on minulle ystävyyttäänkin teeskennellyt. Niin, valhetta on hänen esiintymisensä ollut, enkä ymmärrä mitenkä semmoinen narri olen ollut, etten sitä ole huomannut. Ystävyyttä hän ei suinkaan ole minua kohtaan tuntenut. Ei, hän on peljännyt minua, peljännyt miehensä turvallisuutta ajatellen. Vain siitä syystä hän on ollut kohtelias, vain siitä syystä hän on tahtonut minua Francescon seuraan. Olihan se kekseliäästi kyllä, sillä siten hän toivoi helpommin voivansa sovintoa keskenämme välittää. Osittain hän on siinä onnistunutkin: Ilmiriitaa ei ole milloinkaan syntynyt. Hellä katse hänen miehelleen, rukoileva silmäys minulle ovat olleet riittävät kumpaakin hillitsemään: estäneet Francescoa suuttumasta, minua enempiin loukkauksiin ryhtymästä. Vasta tänään aukenivat silmäni. Arvaatte missä se tapahtui. Olimme Kaisaniemen ravintolassa syömässä päivällistä. Katettuna oli meillä salissa ja päivällisten jälkeen tilasimme kahvit sekä likööriä. Koko ajan oli keskustelu ollut harvinaisen vilkasta, eikä raskasta, painostavaa tunnesävyä, mikä yleensä keskinäisessä seurustelussamme vallitsi, tällä kertaa ollut laisinkaan huomattavissa. Francescokin oli suorastaan loistavalla puhetuulella. Ansio oli Doloreksen: hän osasi iloisuuttaan meihin kumpaankin jakaa. Niin, hetkiseksi minäkin olin vapautunut synkästä mielialastani. Pian oli kahvi juotu ja pieni likööriruukku tyhjennetty. Nousimme silloin lähteäksemme, mutta muistin samalla, että olin unohtanut kirjoittaa tärkeän, välttämättömästi tänään postiin pantavan kirjeen. Se oli Englantiin, Liverpooliin, ja minua yksityisesti koskeva. Pyysin Francescoa odottamaan muutaman silmänräpäyksen ja menin sivuhuoneeseen kirjoittamaan kirjettä. Kun tulin takaisin, ei heitä enää ollut salissa. He olivat poistuneet kuistille ja ovi sinne oli auki. Minäkin suuntasin silloin askeleeni kuistille, mutta en ollut vielä ehtinyt edes ovelle, kun kuulin ulkona nimeäni lausuttavan. Ääni oli Doloreksen ja kuvastui siitä sanomatonta, pelonsekaista tuskaa. Seisahduin vaistomaisesti ja veri pakeni poskiltani. Mitä olikaan poissa ollessani tapahtunut? Salamana risteilivät ajatukset aivoissani, ja kiihoittunena aijoin rientää ulos saadakseni selitystä, mutta samalla outo aavistus saattoi minun hiljentämään askeliani hiipiviksi ja varovaisesti raoitin oviaukkoa peittävää verhoa. Dolores ja Francesco eivät huomanneet sitä. Nähtävästi he eivät olleet kuulleet askeliani. Keskenänsä keskustellen he seisoivat kuistin ulkokaiteeseen nojaten, Francescolla käsivarsi puolisonsa vyötäreillä. He puhelivat nyt hiljaisella äänellä, mutta sittenkin eroitin heidän keskustelustaan jokaisen sanan. Ei ollut oikein heitä siten salaa kuunnella, tiedän sen, mutta en sillä hetkellä voinut hillitä itseäni. Tunteitteni kuohu oli siksi suuri. »Turhaan olet levoton», sanoi Francesco rouvalleen, »tunnenhan minäkin Geronimon. Ei hän toki järjetön ole ryhtyäkseen väkivallantekoihin». »Erehdyt, erehdyt», sanoi siihen Dolores hermostuneen kiihkeästi, »hän rakastaa minua ja on äärettömästi mustasukkainen. Kun olin pieni tyttö, pidin hänestä paljo, sillä hän oli reippaampi ja tulisempi kuin muut hänen ikäisensä pojat. Nyt pelkään hänessä samaa tulisuutta, mitä silloin ihailin, pelkään sinun tähtesi. Monta unetonta yötä olen sentähden viettänyt ja yksin olen usein itkenyt. Näinhän hänen silmäyksensä mitenkä kauhea, mitenkä kuolemata uhkaava se oli, kun laivalla ensi kertaa kohtasimme toisemme. En voi sitä hetkeä unohtaa, enkä voi mielestäni saada, että hän on sinulle tuhoa tuottava. Ehkä se on vain kuvittelua. Olen koettanut sitä itselleni vakuuttaa, mutta sittenkin päivä päivältä yhä kammoittavampana palaa mieleeni salainen, yhä varmistuva aavistus lähenevästä onnettomuudesta. Voit niin ollen arvata mitenkä vaikea minun on ollut teeskennellä hänelle ystävällisyyttä. Naisellinen vaistoni on kuitenkin sanonut sen olevan ainoan keinon, millä hän on hillittävissä, sillä pitäähän hän minusta vielä ja ehkä sentähden vaikutusvaltanikaan häneen ei ole aivan lopussa. Arvelin niin, enkä siinä erehtynyt, en myös menettelytavassa, mitä minun oli noudatettava. Enkö olekkin hyvin näytellyt? Äskenkin päivällispöydässä kuka meistä kolmesta oli iloisin? Enkö minä? Oo, eipä teistä kumpainenkaan aavistanut kuinka tuskaista oli iloisuuteni, kuinka väkinäistä ystävyys, jota häntä kohtaan osoitin. Mitenkä voisinkaan häntä ystävyydellä ajatella, häntä, joka kerta toisen perästä on käytöksellään sinua syvästi loukannut? Ihmettelet ehkä näin ollen miksi häntä olen puollustanut? Enpä suinkaan ole sitä mielelläni tehnyt, sillä itsekin olen usein tuntenut katkeraa suuttumusta häneen. Ainoana syynä on pelkoni. Olen, näet, tahtonut estää riitaa syntymästä välillenne. Miksi onkaan hän tullut onneamme häiritsemään. Olisi pysynyt poissa niinkuin hän on monta vuotta ollut poissa. Niin, minä vihaan häntä, vihaan, vi...» Doloreksen viimeinen sana jäi kesken. Olin liikahtanut ovensuussa ja astunut askeleen eteenpäin. Kumpainenkin käännähti katsomaan. Dolores huomasi heti kasvojeni ilmeestä, että olin kuullut hänen puheensa. Vapisten hän tarttui miehensä käsivarteen. Francesco oli näköään aivan rauhallinen. Poskilla oli kuitenkin tavallista tummempi puna ja katseen sävy oli uhmaava. Seisoin hetkisen liikahtamatta ja jäätävä kouristus tuntui sydämessäni. Sitten lähenin, mutta silmissäni ikäänkuin samensi ja päätäni alkoi huimata. Se meni pian ohitse ja jälleen näin. En enää tuntenut kouristustakaan. Sen sijaan veri tulena poltti suonissani ja raivo valtasi mieleni, mutta ei hillitsemättömänä niinkuin ennen. Raivo oli sisäistä ja ulkonaisesti kylmänä seisahduin heidän eteensä, »Kiitän teitä, rouva», lausuin purevalla äänenpainolla ja pilkallisen kohteliaasti kumartaen, »kiitän teitä kuulemistani sanoista. Saattaapa todellakin miehenne olla tyytyväinen omatessaan teidänlaisenne aarteen. Niin, herraseni, toivotan onnea. Onhan teillä ollut oiva suojelija, vai — ehkä erehdyn — kenties olette itsekin olleet tietoinen hänen valheissaan ja hän siis teidän suostumuksellanne on näytellyt». Sanani sattuivat. Kasvot suuttumuksesta kalpeiksi käyden Francesco astui lähemmäksi, katse oli uhkaava ja molemmat kädet olivat nyrkkiin puserretut. »Hävytön», hän tiuskasi hampaittensa välistä, mutta ei ehtinyt enempää, sillä hänen rouvansa heittäytyi väliimme. »Ei», tämä huusi puolisolleen, »ei sinun ole vastattava, vaan minun. Loukkaus on minua kohdannut». Enpä milloinkaan ennen ollut Doloresta semmoisena nähnyt. Enää hän ei ollut hentomielinen, kyyneliin ja rukouksiin herkkä nainen. Viha säihkyi hänen silmistään ja kylmää ylenkatsetta oli hänen esiintymisessään. »Häpeämätön», hän sanoi, »en ole teille tilivelvollinen. Rakastan miestäni, siinä on kyllin minulle, ja jos hänen tähtensä olen teillekin koettanut olla ystävällinen, ei se ole rikos». Hänen sanansa raivostuttivat minua entistä enemmän. Vähät siitä välitin oliko hän oikeassa tahi väärässä. Huomasin ainoastansa hänen sanoissaan ilmenevän ylenkatseen ja olin jo liiaksikin mieleltäni ärtynyt sietääkseni semmoista. Hänkö halveksi minua, hän, jota olin rakastanut, hän, jonka onnea ajatellen olin parhaani tehnyt omat palavat tunteeni tukahuttaakseni. Raju karjahdus tunkeutui rinnastani, jäntereeni pingoittuivat, käteni aukenivat ja saaden voimakkaan halun kuristaa hänet kumarruin eteenpäin, Jo ojentuivat käsivarteni, jo olin hyökkäykseen valmis. Säikähtyneenä hän peräytyi askeleen, ja äskeinen uhma oli hänen katseestaan kadonnut. Niin, hän oli jälleen arka, vapiseva nainen, mutta vain silmänräpäyksen ajan, sillä kun hänen miehensä, nähdessään raivoni, syöksähti esiin, silloin Dolores, voittaen pelkonsa, koetti uudelleen heittäytyä väliimme. Eipä hän olisi siinä onnistunut, mutta en ollut enää halukas taisteluun. Vielä kerran, ehkä viimeisen kerran, oli Doloreksen katse sitonut sisäisen vimmani. Väistyen taaksepäin kumarsin ivallisen pilkallisesti, käänsin selkäni ja lähdin. Ajoissa sen teinkin, sillä olisinpa hetkenkin viipynyt, en olisi voinut hillitä itseäni. Siksi raju suuttumus oli sydämessäni. Tiedän, että nytkin, jos laivaan menisin, en saattaisi tunteitani hallita. Olen liiaksi juonut ja vasten järkeni vakuutusta näen Doloreksessa vain pettäjän. Jään sentähden kaupunkiin yöpyen johonkin hotelliin ja vasta huomenna lähden laivaan. Ehkä mieleni kuohu on siksi ehtinyt vähäsen asettua. Sisäinen taisteluni on vaikea, myönnän sen, ja onneton oli todellakin päivä, jolloin satuin Luizaan joutumaan, sillä mitäpä merkitystä on sillä, jos järkiperäisesti asioita punnitessani tunnustankin Doloreksen menettelyn olevan täysin puollustettavissa. Enpä tarkkaan harkitessani voi hänen teeskenneltyä ystävyyttänsäkään moittia. Syynsä on hänellä ollut siihen, ihan erikoinen syynsä, sillä epäilemättä ystävyyssuhde olisi muodostunut toisenlaiseksi, muodostunut enemmän todelliseksi, ellen itse olisi esiintymiselläni tehnyt semmoista suhdetta mahdottomaksi. Rehellisyyden nimessä en voi sitä kieltää, mutta sittenkin — vaikka olen vakuutettu lausumieni sanojen epäämättömästä totuudesta — aivan liiankin usein järkiperusteet haihtuvat mielestäni ja asiat ajatuksissani esiintyvät kerrassaan vastaisessa valossa. Silloin toinen minäni puhuu, tekijöinä pettymys, mustasukkaisuus, viha ja kateus. Sitä minääni pelkään, sillä sen tunnussana on keinoista välittämätön kosto ja puollustavina syinä väärät, intohimojen loihtimat syytökset. Sittenkään en voi olla niitä yhä uudelleen toistamatta, olkoonpa niin, että se useimmiten tapahtuu itsetiedottomasti. Niin juurtunut on mieleeni katkeruus, niin piintynyt vastentahtoinen, sairaloinen kuvittelu entisen morsiameni rikollisuudesta. Olette sen itsekin huomanneet. Olenhan keskustelumme kuluessa milloin puollustanut häntä, milloin — jopa jo seuraavassa silmänräpäyksessä — syytänyt suustani uhkauksia ja syytöksiä. Nyt, juuri tällä hetkellä, saatan jälleen ajatella järkevästi, mutta — se on ohi menevää. Tunnen sisimmässäni jo mitenkä synkät, painostavat mielikuvat taasen palaavat. Ei, niinkuin äsken sanoin, tänään en lähde laivaan. Huomenna, varhain aamulla on minulla siihen täytymys, mutta — kuinka kaikki päättyy, siitä en ainakaan nykyisin ole mies vastaamaan. Huomenna, niin, ehkä sittenkin on yksi keino: pyydän eroni.» Koskematta yhä täysinäisenä olevaan lasiinsa perämies huusi viinuria, suoritimme laskut ja nousimme poistuaksemme. Lievästi, jopa tuskin huomattavasti horjuen Geronimo astui ovelle. Ulos tultuamme paiskasimme kättä hyvästiksi ja hän lähti Heikinkatua, minä Pohjoisrantaa kohden. Kerran vilkaisin taakseni. Hän kulki jo kaukana. Hänen käyntinsä oli reipasta, joutuisaa. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Noin viikko oli ravintolakohtauksesta vierähtänyt. Luotsiasemalleni näin silloin mitenkä Luiza lähestyi Helsingin satamasta. Haluten vielä kerran käydä laivassa, missä olin mielenkiintoiset tuttavuuteni tehnyt, kiirehdin venevalkamaan ja hypähdin veneeseeni. Hyvän laitatuulen pullistaessa purjeita, olin pian Luizan luona. Noustessani kannelle oli Geronimo ensimmäisenä vastassani. »Mitä, te olette vielä täällä?» sanoin hämmästyneenä. »Niin olen», hän vastasi lyhyesti. Hänen äänessään oli yhä kolkko sointu, mutta samalla oli siinä myös huomattavasti surunvoittoinen sävy. Synkkä raskasmielisyys kuvastui hänen katseestaankin. Olin lukevinani siitä toivotonta alistumista kohtaloon, jota hän ehkä enää ei luullut voivansa välttää. Outo muutos olikin tapahtunut hänessä: Entinen uhma oli näköään kadonnut. Sen sijaan hän nopeasti ja nurisematta täytti kaikki kapteenin antamat määräykset. Sittenkään — mikäli saatoin huomata — heillä ei ollut nyt keskenään tuttavallista seurustelusuhdetta, sillä kapteeni oli esiintymisessään virallisen kylmä. Geronimo — merkillistä kyllä — oli kohteliaampi. Olivatko osat vaihtuneet? En tietänyt mitä ajatella. Doloreskin oli kannella, mutta hän ilmeisesti hän näytti välttävän Geronimon läheisyyttä. Pari kertaa kuitenkin he joutuivat tulemaan vastatusten, mutta Dolores oli tuskin huomaavinaan perämiestä. Vaiteliaasti tämäkin kulki ohitse, mutta samalla liikkeissä oli jotakin, mikä muistutti hänen vanhasta uhmailevasta käytöksestään: käynti oli sotilasmaisen jäykkää ja pää oli korskasti kenossa. Odottamatta Geronimo saapui luokseni. »Luotsi», hän lausui surullisena, »en saanut eroa. Pyysin sitä, vaatimalla vaadin, mutta Francesco ei antanut suostumustaan. Uhkasin väkisin lähteä. Silloin hän lupasi turvautua merilakiin, sillä mistä hän täällä, vieraassa maassa, otti miehen sijaani, eikä hän voinut laivassaan ilman perämiestäkään olla. Taivuin, hänellä oli oikeus puolellaan, mutta vastatkoon hän myös seurauksista. Minä olen parhaani tehnyt estääkseni onnettomuutta.» Perämies poistui — kapteeni huusi häntä — ja vasta laivasta lähtiessäni tapasin sivumennen hänet. Hän löi voimakkaasti kättä jäähyväisiksi, mutta vaikka sanat olivat reippaat ja iloiset, oli hänen katseensa yhä synkästi surullinen. Vaistomaisesti heräsi silloin mielessäni aavistus, että näennäinen rauhallisuus, jota hän käytöksessään Francescoa kohtaan osoitti, oli vain nousevan myrskyn enteenä. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Oli jo lokakuun alkupuoli. Kolmatta viikkoa olikin kulunut Luizan lähdöstä, ja kolkko syksy oli tullut täydellä todella epävakaisine säineen ja myrskyisine ilmoineen. Koko aikana ei ollut Luizasta kuulunut mitään, mutta usein oli laiva ollut mielessäni. Muistelin tuttavuuksiani siellä ja tapahtumia, joille sattuma oli tehnyt minut todistajaksi. Oliko Geronimo sisäisessä taistelussaan suoriutunut onnellisesti, se oli kysymys, mikä tuon tuosta toistui ajatuksissani. Oli kuinka oli, nyt oli laiva luultavasti saapunut Cadiziin ja ratkaisu, minkälaiseksi se oli muodostunutkin, jo tapahtunut. Niin, ratkaisu oli tapahtunut, mutta tavalla, jota en ollut osannut aavistaa ja minkä muisteleminen vieläkin, yli neljän vuosikymmenen viertyä, herättää minussa kauhistusta. Lokakuun alkupuolella alkoi äkkiä levitä huhu, että Luiza oli Itämerellä tahi ehkä jo Suomenlahdella kadonnut jäljettömiin. Oli löydetty Itämereltä ajelehtimassa pieni, Luizaan kuuluva laivavene ja siinä kuoliaaksi nääntyneenä kapteenin rouva. Pian sanomalehdet todensivat tiedon: Luizaa ei ollut saapunut määräpaikkaansa, eikä ollut edes varmuutta siitä, oliko se milloinkaan Suomenlahtea edemmäksi ehtinyt. Samalla oli lehdissä tarkempi selostus merellä tehdystä löydöstä: Veneessä oli kaksi soutoteljoa, ja makasi rouvan ruumis puolittain polvistuneessa asennossa etumaiseen tuhtoon nojaten. Miltei aivan vieressä oli veneen pohjalla verinen tikari, mutta ruumiissa ei ollut kuitenkaan mitään ulkonaista vammaa huomattavissa. Nähtävästi olikin rouva kuollut kylmän ja nälän uuvuttamana. Hänen oikeassa kädessään oli hiusneula. Sillä hän oli viimeisillä voimillaan uurrellut tuhtoon muutamia vaikeasti eroitettavia sanoja: »Geronimo syyllinen laivan tuhoon», seisoi tuhdossa, »mutta olen kostanut Francescon ja kaikkien puolesta». Alla oli nimestä Dolores kolme alkukirjainta. Kirjoittajan voimat olivat loppuneet kesken. Ainaiseksi arvoitukseksi on jäänyt mitä Luizassa on tapahtunut ja kuinka perämies on sen perikatoon saattanut. Ainoastansa loppunäytöksestä voi saada hämärän aavistuksen. Viimeisessä hetkessä on Geronimo katunut tekoaan ja koettanut pelastaa rouvan. Hän onnistui siinä, mutta vain nostattaakseen itselleen kostajan: Tikarin kahvassa oli Geronimon nimi. Vanha luotsi lopetti kertomuksensa. Hänen piippunsa oli sammunut, mutta hän viritti sen uudelleen ja lisäsi takkaan tulta. Minunkin piippuni oli sammunut. Pistin jälleen tupakaksi ja mietteisiin vaipuneena katselin kirkkaasti loimuavaa valkeaa. Tapaturma vaiko rikos? Oli lokakuun ilta. Ollen asunnossani Korkeavuorenkadulla istuin mukavasti sohvani selkätyynyihin nojaten. Tutkin Ernst v. Hesse-Warteggin kirjoittamaa teosta »Amerikka, teollisuuden suurvalta.» Se oli erinomainen kirja, mutta sittenkään ei minulla tällä kertaa ollut rauhaa lukemiseen. Ulkona satoi ja sadevesi roiski kuuluvasti ikkunaruutuja vastaan. Se vei ajatukseni. Muistelin samanlaista iltaa monta vuotta sitten. Olin kalastajamökissä, missä vanha isäntä kertoi Amerikkaan lähteneestä pojastaan. Rikkautta hän oli mennyt hakemaan, mutta sinne oli kuollut. Oli tapahtunut räjähdys kaivoksessa, missä hän oli työskennellyt, ja nyt vanhukset elivät yksinään. Muistelmieni valtaamana nousin sohvalta, heitin kirjan huolettomasti pöydälle ja viritin sikaarin. Kevyitä sauhuja vedellen astelin sitten edestakaisin lattiata. Askeleeni olivat hitaita. Olin syviin mietteisiin vaipunut. Samalla ovikello soi ja ovelleni koputettiin. Kuka niin kiivaasti tuli? Riensin avaamaan. Ovella oli ylioppilastoverini, varatuomari K. Viikko sitten olin hänet viimeksi tavannut. Hämmästyin nyt hänet nähdessäni: Hänen päänsä oli siteissä. — Häiritsenkö? hän kysyi. — Etpä mitenkään, sanoin — käy sisään vaan! Toverini riisuen päällysvaatteensa astui huoneeseeni. Side ulottui yli koko takaraivon osittaen myös peittäen päälaen. »Huomaan», jatkoi hän, »että ihmetellen katselet päätäni. Niin, kaikkiahan sitä sattuu. Olen pudonnut tahi heitetty junasta.» — Heitetty? toistin kummastuneena. — Lasken leikkiä. Olen pudonnut. — Miten se tapahtui? — En tiedä. — Et? — En todellakaan. — Mutta kuitenkin väität pudonneesi? — Luulen niin käyneen. — Mutta varma et ole? — En. Olen kokonansa kadottanut muistini tapahtuman kulusta. — Olit juonut? — Enpä toki. En tosin ole mikään raittiusmies, sen muistat kyllä ensimmäisiltäkin ylioppilasvuosilta, mutta milloinkaan en ole kuitenkaan liikaa ottanut. Sitäpaitsi sinä päivänä en ollut lasiakaan maistanut. Muistat ehkä, että viikko sitten, torstaina, tavatessamme mainitsin seuraavana päivänä aikovani lähteä Mosabackaan erästä tuttavaa kauppiasta tervehtimään. Teinkin sen. Matkustin paikallisjunalla, joka illalla klo 6,10 lähtee Keravalle. Kolmannen luokan vaunussa, mihin nousin, oli runsaasti väkeä, mutta useimmat heistä poistuivat matkan varrella. Oulunkylästä lähtiessämme oli meitä vaunussa enää neljä henkilöä, kaksi työmiestä, vanha nainen ja minä. Vaunussa oli ummehduttavan raskas ilma. Menin sentähden vaunusillalle, mutta mitä sen jälkeen tapahtui, se on hämärän peitossa. Nähtävästi olen maannut tainnoksissa ratapenkereen vieressä, mutta kuinka kauan, en tiedä. Sieltä olen noussut ja kulkenut vaistomaisesti takaisin Oulunkylää kohden, mutta mistä saakka olen tullut ja kuinka kauan vaellukseni on kestänyt, siitä minulla ei ole vähintäkään aavistusta. Sen ainoastansa muistan, mutta senkin epäselvästi ikäänkuin unessa, että Oulunkylän asemalle saapuessani juna Helsinkiin juuri oli lähdössä. Hypähdin lähinnä olevaan vaunuun, se oli toisen luokan vaunu, ja heittäydyin kolmenhengen sohvalle istumaan. Vasta silloin huomasin säärieni olevan polviin saakka märjät, käteni olivat likaiset ja veressä, päällystakkini hiedassa. Hämmästyin. Mitä oli tapahtunut? Tutkin tarkemmin päällystakkiani. Etenkin koko sen selkämys oli hiedassa. Samalla jotakin kosteaa valahti niskaani ja päätäni huimasi. Kosketin vaistomaisesti takaraivoani. Ihmeekseni huomasin olevani ilman hattua ja tukkani oli tahmea. Katselin käsiäni. Ne olivat entistä enemmän veressä, mutta mitään ulkonaista vammaa ei niissä ollut. Haava oli siis päässäni. Konduktööri tullessaan vaunuun ja nähdessään merkillisen ulkoasuni luuli ensin minua humalaiseksi. Ihmeissään ja paheksuvasti silmäilivät minua vaunussa olevat matkustajatkin. Aivan vastapäätä istui nuori, hienosti puettu neitonen. Ylenkatseellisesti päätään taaksepäin heittäen hän siirtyi toiseen paikkaan. Konduktööri kysyi tuimana mitenkä juovuspäissä ja verisenä olin kehdannut tulla junaan. Selitin pudonneeni junasta ja loukkaantuneeni. Humalainen en suinkaan ollut. Ääneni sointu kuului korvissani oudolta ja sen kaiku etäiseltä. Mainitessani pudonneeni junasta kaikki uteliaina keräytyivät ympärilleni. Neitonenkin, mikä ylpeänä oli poistunut, lähestyi ystävällisenä, ja kysymyksiä ihan satelemalla sateli, mutta en osannut niihin vastata, sillä enhän itsekään tapahtumasta sen enempää tietänyt. Väsyneenä uteliaina tuijottaviin ihmisiin ja heidän kyselyihinsä pyysin päästä konduktöörivaunuun ja konduktööri kohteliaana minua sinne opastikin. Siellä koetin parhaani mukaan siistiä vaatteita, pesin kasvoni ja käteni. Päähäni asetin konduktöörin avulla väliaikaisen siteen. Haavani oli noin 10 ctm. pitkä. Juna saapui Helsinkiin 11,45. Se olikin paikallisjuna, mikä Keravalta lähtee klo 10,40 illalla. Asemalta ajoin suoraan Kirurgiin. Siellä haavani sidottiin paremmin. Kaksi päivää olen sen jälkeen maannut ja vasta tänään olen ensi kertaa ulkona. Nyt olenkin jo miltei aivan terve. Viimeistään ylihuomenna poistetaan side. Toverini K. sytyttäen tarjoamani sikaarin istahti nojatuoliin. »Mitä lääkärit haavastasi sanoivat?» kysyin häneltä. — Tiedustelivat oliko minua jollakin tylsällä aseella lyöty. Vastasin pudonneeni junasta ja siten saaneeni haavani. Kuultuaan kertomukseni he pudistivat päätään ja kävivät miettiviksi. Haavani kyllä ruhjevamma, sen he myönsivät, ja siihen nähden voinut putoutumisesta aiheutua, mutta samalla oli siinä jotakin, mikä saattoi ulkonaista väkivaltaa ajattelemaan. Se oli pitkä ja kapea kulkien suorassa suunnassa takaraivosta päälaelle. — Ja sen johdosta lääkärit epäilivät, että sinua oli lyöty? — Eiväthän he mitään varmaa sanoneet, mutta hyvin mahdollisena sitä kuitenkin pitivät. Haavan muoto oli siksi säännöllinen. Iskun olin saanut takaapäin ja sitten vasta joko suistunut tahi heitetty junasta. Pudotessani sitävastoin — merkillistä kyllä — en ollut saanut vähintäkään vammaa. Selityksellä on kyllä puolensa, mutta sittenkään en ole sitä toden kannalta ottanut, sillä kukapa olisi tahtonut minua surmata ja mistä syystä, sitä en todellakaan käsitä. Ryövätäkseenkö? Ainakaan en mitään ole kadottanut. Ainoa on hattuni ja se jo kolmatta vuotta käytännössä. Ei, vakaumukseni on, että olen tapaturmaisesti pudonnut. Sentähden vain leikillä sanoin sinulle äsken, että olin mahdollisesti heitetty junasta. — Leikillä? Mielestäni tapahtuma, mikäli olet haavasi laadusta maininnut, on sangen epäiltävä ja lääkärit hyvinkin voivat olla oikeassa otaksumassaan. Oli sitäpaitsi kuinka oli, pahitteeksi ei suinkaan ole jos tapahtumasta koetatkin ottaa tarkemman selon. — Eipä niin. Olen sitä vähin itsekin ajatellut, vaikka perin vaikeata luulen näin monen päivän perästä olevan mitään selvää saada. Onhan pitkin viikkoa ihan yhtämittaisesti satanut ja sadevesi siis kyllä hävittänyt putoamispaikalta jäljet. — Unohdat hattusi. Se ehkä on vielä löydettävissä? — Ehkä niin. — Tulen mielelläni tutkimusmatkallesi mukaan. Lähtekäämme heti aamulla Oulunkylään ja sieltä jalan Malmille. Sinä kuljet toista ratavartta. minä toista. — Tehdään niin, sillä toimeenikaan en halua tämmöisessä asussa mennä. Aikaa on siis kyllin. — Et tuntenut ketään niistä kolmesta henkilöstä, jotka olivat vaunussa? — En. — Eikä sinulla myös ole aavistusta siitä, missä heillä oli aikomus nousta junasta? — Ei. Odotappa sentään! Juolahtaa mieleeni, että toinen miehistä puhui Malmista. — Ja nainen? — Hän ei kuulunut heidän seuraansa. — Muistatko miesten ulkomuotoa? — Muistan. Toinen oli pitkä ja vaaleaverinen, toinen keskikokoinen, tummahko mies. Kumpaisellakin oli viikset, mutta ei muuta partaa. Puvustaan päättäen he olivat muurareita, mutta oli lyhempi heistä luultavasti aikaisemmin ollut merimiehenä. Hänen vasemman kätensä selkämyksessä oli sininen ankkurin kuva. — Kertapilettilläkö he matkustivat? — Ei. Mikäli oikein huomasin oli heillä kuukausitiketti. — Silloin konduktööri ehkä heidät tuntee ja jos ei nimiä tiedäkkään, muistaa ulkomuodon ja mille asemalle miehillä tapana jäädä. — Mahdollista kyllä. Niin, jopa varmanakin pidän otaksumaasi, sillä konduktööri vain sivumennen vilkaisi heidän piletteihinsä. — Mistä miehet tulivat? — Helsingistä. — ja nainen? — Hänkin Helsingistä. — Muistatko hänenkin ulkomuotonsa? — Aivan hyvin. Hän, niinkuin jo äsken sinulle mainitsin, oli ijältään vanha nainen. — Työläisnainenko? — Enpä tiedä mitä kysymykseesi vastaisin. Hän oli kyllä vaatimattomasti, jopa köyhästi puettu, mutta samalla oli hänen ulkonaisessa olemuksessaan jotakin työläisnaisesta poikkeavaa. Hänen harmahtava tukkansa oli huolellisesti kammattu ja hänen valkeat, kovaan työhön tottumattomilta näyttävät käteensä olivat hyvin hoidetut. — Istuit lähellä häntä? — En Helsingistä lähtiessämme. Istuin silloin vastapäätä muurareita. Hän oli toisessa päässä vaunua. — Jo paikalle asettuessasi? — Ei. Hän tuli myöhemmin vaunuun kuin minä. — Mitenkä sitten jouduitte lähetysten istumaan? — Pasilassa autoin erästä eukkoa junasta. Hänellä oli paljon kantamuksia ja pari pientä lasta mukanaan. Takaisin tullessani oli paikkani anastettu. Siirryin silloin vanhaa naista vastapäätä. Siihen saakka hän oli usein silmäillyt minua. Nyt hän käännähti katsomaan ulos. — Eikä enää vilkaissut sinuun? — Kyllä muutaman kerran, mutta silloinkin vain vilahdukselta ja ikäänkuin salavihkaa. — Salavihkaa? — Niin. Ainoastaan kerran yllätin hänen suoraan katsomasta. Luin sanomalehteä tarkastaen siitä viimeisiä teatteriuutisia. Samalla äkkiä vilkaistessani ylös näin hänen katsovan minua pitkään ja tutkivasti. Heti hän käännähti päänsä jälleen toisaalle, mutta olin jo ehtinyt huomata hänen kirkkaat silmänsä. — Kirkkaat silmänsä? Mitä puhut? Sanoithan hänen olleen vanhan naisen? — Sitä hän varmaan olikin. Et suinkaan häntä mitenkään epäile? — Hm, enpä tiedä. Kuvauksesi hänestä tuntuu mielestäni perin ihmeelliseltä, mutta — ehkä sittenkin erehdyn, ehkä tekemäni johtopäätökset ovat liian rohkeat ja vähiin lähtökohtiin perustuvat? — Mitä tarkoitat? — Että naisesi hyvinkin luultavasti oli valepukuinen. — Äläpä turhia! — Enpä niinkään, Ajatteleppa itsekin tarkemmin tuttavuuttasi! Hän on köyhästi puettu, mutta kädet eivät kuitenkaan ole työläisnaisen kädet. Hänen tukkansa on harmaa ja hän siis näköään vanha nainen, mutta silmät — niin, sanoppa minulle milloin olet ijäkkääksi käyneellä naisella huomannut kirkkaat silmät? — Olet oikeassa. Enpä todellakaan tullut sitä ajatelleeksi. Nyt ymmärrän minkätähden hän tahtoi välttää katsettani. Hän pelkäsi silmiensä herättävän epäilystäni. — Aivan niin, mutta muita hän ei peljännyt. Kerroithan, että Helsingistä lähtiessänne oli vaunussa paljon väkeä. Ainakin muutamat heistä ovat siis olleet lähellä häntä, jopa ihan vastapäätä, mutta viisi hän on siitä välittänyt. Rohkeasti hän on silmäillyt sinua missä istuit toisessa päässä vaunua. Ethän sieltä saakka voinut tarkemmin hänen silmiänsä eroittaa. Vasta silloin muuttui hänen käytöstapansa, kun muutit lähemmäksi istumaan. Eikö siinä ole riittävästi aihetta ajattelemiseen? — Onpa kyllä. — Oliko hänen ulkomuodossaan muuten mitään erikoista, mitä vielä et ole maininnut? — Oli. Hän oli puettu suomalaisen naisen tapaan, mutta suomalaiseksi en häntä kuitenkaan luule. Venäläinen ei hän myöskään ollut, mutta — ehkä juutalainen? Nenä oli tyypillisesti seemiläinen ja huulet vahvat. Käynnissä myös, kun näin hänen kulkevan, oli juutalaista muistuttavaa. — Menitkö vaunusillalle yskin? — Sen tein. — Ja siellä ei ollut ketään? — Ei. — Olivatko sivustat kiinni? — Sitä en muista. Turhaa on sinun mitään enempää kysyä. Olen jo kaikki kertonut mitä tiedän. Muu on salaperäisyyden verhoamana ikäänkuin olisin raskasta unta nukkunut. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Oli seuraavan päivän aamu. Matkustin toverini, varatuomari K:n kanssa Oulunkylään ja sieltä lähdimme jalan kulkemaan ratapenkereen sivua Malmia kohden, hän penkereen oikeaa, minä vasenta puolta. Vaelluksemme oli hyödytön, sillä hattua emme löytäneet mistään ja yhtä tuloksetonta oli putoamispaikan etsiminen. Olimme silloin kahden vaiheilla mitä tehdä, palatakko takaisin Helsinkiin vaiko odottaa Järvenpäähän menevää paikallisjunaa. Siinä sanottiin olevan saman konduktöörin, joka iltaisin oli Keravan junassa. Päätimme odottaa. Paljon emme tosin matkastamme toivoneet, mutta ehkä kuitenkin konduktööri kuitenkin jotakin tietäisi. Onni suosi meitä. Konduktööri tunsi ulkomuodolta molemmat muurarit. He asuivat Malmilla. Varmaan siellä voivat neuvoa heidän asunnolleen. Pitemmän nimi oli luultavasti Pekkala. Oli kerran kuullut lyhemmän häntä siten nimittävän. Naista hän ei tuntenut, mutta muisti hänet kyllä hyvin. Hänellä oli ollut kertalippu. Se oli Keravalle, mutta oli hän jo Malmilla noussut junasta. Alkumatkasta hän oli ollut samassa vaunussa kuin muurarit, mutta oli ennen Malmin asemaa siirtynyt viereiseen vaunuun. Siinä oli ollut paitsi häntä pari rouvasihmistä, kolme neljä koululaista ja Keravalle matkustava venäläinen sotilas. Korsossa nousimme junasta ja heti seuraavalla junalla palasimme takaisin Malmille. Siellä kukaan ei muistanut vanhaa naista, mutta sen sijaan sähköittäjä, joka sinä iltana oli myynyt pilettejä, tiesi kertoa jonkun nuoren juutalaisen ostaneen lipun Helsinkiin vähän ennen 8,18 lähtevää junaa. Ulkomuotoon hän ei ollut kiinnittänyt erikoisempaa huomiota, eikä myös saattanut sanoa oliko miehellä olut minkäänlaista kantamusta. Eräs asemamiehistä oli myös nähnyt hänet. Juutalaisella oli ollut kädessä harmahtava, halpahintainen kapsäkki. Semmoinen oli ollut vaunussa olleella naisellakin, mainitsi varatuomari K. Oli siis tullut ilmi seikkoja, jotka suuresti vahvistivat epäilystäni. Yhä jännittyneempänä alkoi toverinikin seurata asiain kehitystä. Hänessä lakimiehen vaistot olivat heränneet. Tosin rikosasiat eivät olleet hänen erikoisalanaan, mutta oli hän pystyvä, jos kukaan, semmoisistakin selvää saamaan. Niinpä hän aivan hiljakkoin oli niittänyt mainetta paljastamalla erittäin taitavasti tehdyn testamenttiväärennyksen. Se oli tapahtunut jutun yhteydessä, missä hän oli toiminut köyhän leskivaimon asiamiehenä tämän nepaa vastaan. Yleensä hän oli esiintymisessään huoleton salonkimies, jonka aina ystävällinen ja sormenpäihin saakka hieno käytös tekivät hänet erittäin pidetyksi toverielämässä. Myös naisten suosikki hän oli. Siihen hänellä olikin jo ulkonaiset edellytykset. Hän oli pitkä, komea, voimakasvartaloinen mies, jonka vahva, aaltoileva tukka oli kauniissa kiharoissa ja isot, tummat silmät tulta säihkyvät. Hänen äänessään oli syvä, miehekäs sointu ja ainaisella hilpeydellään hän toi mukanaan iloisuutta mihin seuraan tulikin. Näin oli seuraelämässä. Työssä ja toimessaan hän oli ikäänkuin toinen mies, kohtelias ja hieno tosin esiintymisessään silloinkin, mutta samalla tarmokas ja vakava. Vaikeata, pulmallista kysymystä ratkaistessaan hänen huulensa useinkin pusertautuivat voimakkaasti yhteen ja silmiin tuli syvällinen, harkitseva katse. Niin oli nytkin. Ollen itse ystävällinen kaikille hänelle ei ollut juolahtanutkaan mieleen, että kukaan häntä vihaisi ja tahtoisi hänen turmiotaan. Sentähden hän oli leikillä torjunnut otaksuman mahdollisesta väkivallasta, eikä täysi tosi ollut hänellä mielessä Oulunkyläänkään matkustaessamme. Tosin hän oli vähän itsekin ajatellut matkaa, mutta ei suinkaan sentähden, että hän olisi epäillyt olleensa rikoksen uhrina. Ei, hän oli yhä pitänyt tapahtumaa tapaturmana, ja ainoana kannustimena oli ollut sitä peittävä salaperäisyys. Minä olin jonkun verran saanut hänen vakaumustaan järkytetyksi, mutta enemmän huvin ja etenkin urheilun kannalta oli hän sittenkin matkaa ajatellut. Havainnot, joita olimme tehneet, olivat sentähden olleet hänelle suoranaisena yllätyksenä. Todensivathan ne ainakin näennäisesti lausumaani mahdollisuutta. Kokonansa oli nyt K:n hilpeä huolettomuus kadonnut, ja päättävästä, tarmokkaasta ilmeestä hänen kasvoillaan tiesin toverini varmasti tekevän kaikki mitä voi saadakseen valoa tapahtumaan. Vähintäkään pelkoa ei ollut hänen katseessaan, eikä myös katkeroittumista. Se oli levollinen niinkuin ennenkin, jopa miltei entistäkin rauhallisempi. Hän oli nyt pulmallisen kysymyksen ratkaisua tyynesti harkitseva juristi ja tottuneena lakimiehenä hän ryhtyi taitavasti jatkamaan tutkimustamme, tarkkaan punniten kyselyissään jokaista sanaansa. Asemalla emme kuitenkaan saaneet enää mitään uutta kuulla ja yhtä tulokseton oli myöhemmin illalla käyntimme muurarien luona. He olivat istuneet selin naiseen, eivätkä olleet sentähden huomanneet milloinka hän oli poistunut vaunusta. Boxbackan pysäkille poiketessamme oli onni suotuisampi. Pysäkin hoitajalle oli pari päivää sitten tuotu toverini hattu. Sen oli noin puolentoista kilometrin päästä löytänyt ratavarrelta outo työmies, joka jalan kulki Oulunkylästä Malmille. Hattu oli nyt puhdistettu, mutta oli se ollut tuotaessa märkä ja likainen. Se olikin ollut vesilätäkössä ihan ojan partaalla. Tarkastimme hattua. Minkäänlaista lyönnin merkkiä ei siinä näkynyt. Lähdimme sitten jalan kulkemaan Oulunkylään, mutta vaikka tällä kertaa vielä entistä huolellisemmin tutkimme ratavartta, emme sittenkään saaneet selville millä kohden putoaminen oli junasta tapahtunut. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Pari kolme päivää oli kulunut. Koko aikana en ollut varatuomari K:ta tavannut. Olin kyllä kerran ollut häntä hänen asunnoltaan Rauhankadun varrelta hakemassa, mutta hän ei ollut kotona. Palvelustyttö ilmoitti hänen jo varhain aamulla lähteneen ulos, eikä palanneen aamiaiselle, eipä edes päivälliselle. Soitin puhelimitse yhdeksältä illalla ja toistamiseen kellon kymmentä käydessä, mutta hän ei vieläkään ollut kotiutunut. Yhtä turhaan koetin häntä seuraavana aamuna telefuunitse tavata. Yön hän oli kyllä ollut kotona, mutta oli jälleen ehtinyt poistua. Oli jo jälkeenpuolinen. Istuen asunnossani ajattelin paraillaan toveriani, kun samalla ovikello soi ja hän saapui. Hän näytti perin uupuneelta. Sitten yhteisen junamatkamme hän olikin aamusta iltaan ollut liikkeellä tuskin edes kunnollisesti syömään ehtien. Hän oli kierrellyt kaikki Helsingin liikkeet, missä peruukkeja ja muita naamiotarpeita oli vuokrattavana tahi myytävänä. Vihdoin myös oli hänen vaivansa tullut palkituksi. Kaukana Söörnäisissä hän oli osunut pieneen parturitupaan, mistä noin puolitoista viikkoa sitten oli vuokrattu harmaa naisen peruukki. Se oli tapahtunut torstai illalla vähän ennen liikkeen sulkemista, siis samana päivänä, jolloin varatuomari K. ja minä olimme tavanneet toisemme ja hän oli ilmoittanut seuraavana päivänä aikovansa Mosabackaan. Peruukin oli vuokrannut nuori juutalainen, joka nimekseen oli kirjoittanut Abraham Krantz ja osoitteekseen Simonkatu 10. Jo lauantaina hän oli tuonut peruukin takaisin ja samalla pistänyt taskuunsa jättämänsä vuokralipun. K. tutki peruukkia. Epäilemättä se oli aivan saman näköinen kuin junassa olleen naisen tukka. Olinko siis ollut oikeassa otaksumassani, että nainen oli ollut valepuvussa? K:sta se tuntui hyvin todenmukaiselta ja kiihkeänä hän oli jatkanut tutkimuksiaan. Ensin hän oli mennyt Simonkatu 10:neen, mutta siellä ei asunut ketään Krantz nimistä. Silloin hän oli lähtenyt poliisikamariin, mutta heidänkään osoiteluettelossaan ei ollut ketään sen nimistä juutalaista. Nimi oli siis väärä ja tarkoituksella tekaistu. Asemalla K. oli saanut toisen tärkeän lisätiedon. K:lo kolmesta noin kuuteen oli siellä perjantaina ollut vanha nainen, joka luultavasti oli jotakin henkilöä odotellut, sillä levottomana, tuon tuosta vilkaisten ovelle, hän oli milloin seisonut lähellä seinää kapsäkkinsä vieressä, milloin kulkenut edestakaisin lattiata. Erästä pakaasimiestä oli kummastuttanut hänen hermostunut esiintymisensä ja oli hän siten tullut kiinnittäneeksi huomionsa häneen. Naisen tukka oli harmaa ja hänen pukunsa oli köyhän työläisvaimon. Kapsäkin värin hän myös muisti. Se oli harmahtava. Väsyneesti nojaten sohvatyynyihini K. kertoi minulle retkistään. »Kun asemalla kuulin naisesta ja hänen odotuksestaan», sanoi hän, »juolahti heti mieleni, että torstaina, puolitoista viikkoa sitten, puhuessani sinulle Mosabackaan lähdöstäni mainitsin sinne lähteväni luultavasti heti päivällisten jälkeen perjantaina.» — Muistan sen: Olimme silloin Ekbergin kahvilassa Aleksanterinkadulla. — Aivan niin. — Ja kello oli viisi. — Niin oli. — Etkä muille ole aikaisemmin tahi myöhemmin aikomastasi vierailusta puhunut? — En ole. — Siis on Ekbergin kahvilassa täytynyt olla jonkun, joka on kuullut keskustelumme. — Se on ainoa mahdollisuus, mutta kuka? Ainakaan ei ketään juutalaista ollut läheisyydessämme. — Unohdat erään juutalaisneitosen, joka istui viereisessä pöydässä. — Tarkoitat neiti Kolskyä. Enpä todellakaan tullut häntä ajatelleeksi. — Tunnet siis hänet? — Tunnen. Tutustuin häneen vuosi sitten eräissä naamiohuveissa, mutta hän on kaikin puolin kunnon tyttö. Häntä on turha epäillä. — Mahdollista, mutta sittenkin hän voi välillisesti olla tahtomattaan syyllinen. Mielestäni, näet, tekemämme havainnot viittaavat epäämättömästi siihen, että juutalainen mieshenkilö on sinua naisen puvussa seurannut. Neiti Kolsky siis on aikomastasi matkasta kertonut, olen siitä vakuutettu, sillä kenenkä kautta muuten hänen heimolaisensa olisi saanut suunnitelmastasi tietää? Ylioppilaittenko kautta, joita istui muissa läheisissä pöydissä? En sitä luule. — Saatat olla oikeassa. Vielä tänään menen häntä tapaamaan. — Hänenkö kotiinsa? — En. En ole siellä milloinkaan käynyt. — Arvasin sen. Tanssitilaisuuksissa olemme tervetulleita kavaljeereja, mutta kotipiiriin ja aviopuolisoiksi ei meitä huolita. Olemmehan kristittyjä, joita Talmuddin neuvojen mukaan voi kohdella miten sattuu. — Häneen nähden erehdyt. — Ehkä niin, mutta epäilen sittenkin, että hän ei ole uskaltanut sinua kotiinsa kutsua. — Sitä hän ei ole tehnytkään. Suku on semmoista vastaan. — Siinäpä ollaan. Senpätähden olette tyytyneet kävelyretkiin Helsingin kaduilla tahi myös vaihteeksi olette pistäytyneet kahviloissa. — Ei ole ollut muu neuvona. Hän kyllä ei hyväksy heimolaistensa katsantokantaa. — Et sillä tahtone väittää, että hän olisi valmis vaikkapa naimisiin kanssasi? — Joko minun tahi jonkun muun meikäläisen kanssa, jos rakastuu. Sen hän on useat kerrat vakuuttanut. — Ja siihen uskot vahvasti? No, en siitä kiistele. Ehkä hän todellakin on poikkeus, mutta sittenkin kyselisin sinuna häneltä kautta rantain. Voihan juutalainen olla hänelle läheinen perhetuttu, jopa sukulainenkin. Tuskinpa semmoista henkilöä hän kernaasti saattaa vaaranalaiseksi. Varminta on sinun sentähden olla hänessä epäluuloa herättämättä. — Hyvä on. Noudatan neuvoasi. Nyt onkin minun jo riennettävä. Kello on pian seitsemän ja seitsemältä suljetaan liike, missä neiti Kolsky on toimessa. Kiirehdin liikkeen ulkopuolelle odottamaan. Viimeistään tunnin kuluttua tulen takaisin. Hyvästi näkemiin! — Hyvästi! Ole varovainen niinkuin sanoin! — Ole huoleti! — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Meni tunti, kului toinenkin, eikä toveriani kuulunut takaisin. Vasta lähempänä kymmentä hän saapui. Heti huomasin, että hän oli mielenliikutuksen vallassa, sillä hädin tuskin tervehdittyään hän sanaa sen enempää lausumatta alkoi kiivaasti kulkea edestakaisin lattiata. Hänen käyntinsä oli hermostunutta ja huulet olivat tiukasti yhteenpuserretut. Kysyin syytä hänen mielenliikutukseensa, mutta hän ei vastannut. Oliko hän kuullut kysymykseni? En sitä luule. Hän näytti olevan syviin mietteisiin vaipunut. Toistin kysymykseni. Silloin hän havahti ja kädellään pyyhkäisten taaksepäin vahvaa, kiharaista tukkaansa hän seisahti eteeni, Hänen silmissään oli synkkä palo ja katkeroittumista oli hänen katseessaan. Katkera sointu oli hänen äänessäänkin, kun hän nyt ryhtyi puhumaan. »Oli hyvä, että varoitit minua», sanoi hän matalalla, voimakkaalla bassollaan, »todellakin hyvä.» — Kuinka niin? Onko mitään erikoista tapahtunut? — Ei suorastaan sitä, mutta sittenkin paljo: Neiti Kolskyyn ei ole luottaminen. — Kerro lähemmin! — Menin, niinkuin lähtiessä mainitsin, neiti Kolskyä liikkeen ulkopuolelle odottamaan. Noin kymmentä yli seitsemän hän tuli. Aina ennen tavatessamme on hän ollut iloinen ja ystävällinen. Ystävällinen hän nytkin oli, mutta samalla oli hänen käytöksessään jotakin outoa ja arkailevaa. Olinpa huomaavinani, että hän hätkähti, odottamatta minut nähdessään. Oliko se pelkoa, en tiedä. Se on ainakin varma, että tervehtiessämme hänen kätensä vapisi ja silmät välttivät katsettani. Hänen hämminkinsä kesti vain silmänräpäyksen, mutta se riitti: Epäluuloni oli herännyt. Sitä vahvisti kiire, millä hän kohdatessamme pyrki seurastani. Hänellä oli muka tärkeitä töitä kotona ja sitäpaitsi odotti hän vieraita. Keksittyjä verukkeita. Arvasin sen heti ja ilta todensi otaksumani. Vasta äsken, näet, saatoin hänet asunnolleen, eikä kiireestä enää ollut puhettakaan. Minun oli tekosyyhyn turvauduttava. Tuskinpa muuten olisin hänestä vieläkään päässyt erilleni. Hyvin olenkin näytellyt. Poistaakseni hänen levottomuutensa olen tehnyt parhaani ollakseni huomaavainen kavaljeeri! Niinpä olemme olleet Alppilassa, olemme hyrysysyllä kierrelleet Eläintarhat ja Kaivopuistot ja nyt viimeksi olemme Stigellin »Haaksirikkoisten» ääressä olleet kirkasta tähtitaivasta ihailemassa. Lopulta onnistuin. Arkuus katosi hänestä ja keskustelumme muuttui rattoisan hilpeäksi. Kerta toisensa perästä olin tehnyt hänelle kyselyitäni, mutta sangen varovasti, eikä hän vielä ollut mitään huomannut. Hän kertoi sukulaisistaan ja tuttavistaan, kertoi juutalaistavoista. Sisaria hänellä ei ollut, mutta veljiä kaksi, molemmat Helsingissä oleskelevia. Näistä vanhempi oli jo siinä puolivälissä neljääkymmentä ja oli naimisissa oleva mies. Nuorempi oli kahdenkymmenen ja palveli eräässä liikkeessä Heikinkadulla. Lähempiä perhetuttavia oli vain kolme perhettä ja ne sukulaisia. Ainoastaan yhdessä niistä oli täysikasvaneita lapsia, tytär ja kolmenkolmatta ikäinen poika. Hän on paraillaan matkoilla ja on ollut sitä jo viikon päivät. — Missä? — Pohjanmaan kaupungeissa. — Liikeasioissako? — Niin. Hän matkustaa toiminimi Nathal ja K:n myyjänä. — Tunnen liikkeen. Se on vasta hiljakkoin muodostettu osakeyhtiöksi. Perustettu se on v. 1898. — Mistä sen tiedät? — Olen tilastollista tutkimusta varten ottanut selvää täällä toimivista juutalaisliikkeistä. Mikä on myyjän nimi? — Levisson. — Oliko hän näillä seuduin tapahtumapäivänä? — Se on luultavaa, sillä hän on koko syksyn ollut kaupungissa, mikäli neiti Kolsky mainitsi. — Ihan varma et ole? — En. Tahdoin välttää liiaksi yksityiskohtaisia kysymyksiä. Sittenkään en osannut olla tarpeeksi varuillani. — Kuinka niin? — Hm, menestyksestä, millä olin saanut tietää neiti Kolskyn tuttavuus- ja sukulaisuussuhteista, kävin vähäsen varomattomaksi. Sanallakaan emme olleet vielä kosketelleet Ekbergin kahvilassa oloamme. Tulimme Tähtitorninmäelle. Silloin neiti Kolsky itse otti kahvilan puheeksi kertoen nähneensä meidät yhdessä siellä noin puolitoista viikkoa sitten. — Mitä, tunteeko hän minut? — Kyllä, ulkomuodolta. Tilaisuus oli houkutteleva. Lausuin muistavani hänen tarkoittamansa kerran. Se oli ollut torstaipäivä noin klo viiden aikaan. Hän oli istunut viereisessä pöydässä. Sen hän myönsi tehneensä. »Kuulitte silloin keskustelumme!» jatkoin enemmittä verukkeitta. »Mainitsin toverilleni seuraavana päivänä aikovani Mosabackaan.» »Mosabackaan, en kuullut», sanoi hän, mutta ääni tuntui vapisevalta ja hänen silmänsä välttivät jälleen katsettani. »Ettekö todellakaan?» »En. Miksi sitä kysytte?» Äänen sointu oli nyt teennäisesti rauhallinen. En vastannut. Olin vakuutettu siitä, että hän valehteli. Sentähden pidin viisaimpana vaieta ja ikäänkuin en olisi kysymystä kuullut ryhdyin muista asioista puhumaan. Hän katsahti epäluuloisesti minuun, mutta ei toistanut kysymystään. Oliko huoleton levollisuus, jota teeskentelin, pettänyt hänet? Luulin niin, mutta se oli erehdystä. Iloisesti hän tosin keskusteli kanssani ja hänen naurunsa helähti miltei entistä kirkkaampana. Kiirettä ei hän myöskään pitänyt. Niinpä Stigellin patsaalla viivyimme puolisen tuntia. Sittenkin olen nyt varma siitä, että hän näytteli niinkuin minäkin. Hänen asuntonsa edustalle saavuttuamme hän, näet, äkkiä uudisti kysymyksensä. Naurava oli hänen suunsa, mutta vakavuus loisti silmistä ja käsi, jota hyvästiksi pitelin, vapisi. Vastasin etten ollut mitään erikoisempaa tarkoittanut. Olinpahan vaan tavannut erään yhteisen tuttavamme, joka oli tietänyt Mosabackaan lähdöstäni. Sentähden arvelin, että neiti Kolsky oli siitä mahdollisesti kertonut. »En ole», sanoi hän jyrkästi, »ehkä toverinne on sen tehnyt, joka oli mukananne kahvilassa?» »Ehkä niin.» Uskoiko neiti Kolsky hätävaleeseeni? Tuskinpa. Oli sen sitäpaitsi kuinka oli, epäilystään hän ei ilmaissut ja ystävällisesti hän lausui hyvästinsä. — Hm, kertomuksesi yhä varmentaa epäilystäni. Neiti Kolsky on kuullut keskustelumme ja siitä jollekin kertonut. — Se alkaa olla minunkin vakaumukseni. — Mutta kenelle hän on puhunut ja kuka siis on juutalainen, joka sinua on seurannut? Mielestäni voimme kohdistaa epäilyksemme joko Levissoniin tahi nuorempaan Kolskyyn. — Ei jälkimäiseen. — Mitenkä niin? — Hän on koko sen viikon ollut sairaana. — Vuoteenomanako? — Niin. — Mistä sen tiedät? — Neiti Kolsky mainitsi. — Milloin? — »Haaksirikkoisten» patsaalla. — Siis jälkeen kun olit tehnyt hänelle ajattelemattoman kysymyksesi? — Niin. — Tiedustelit häneltä? — En. — Mutta kuitenkin hän kertoi? — Se tapahtui sivumennen. Hän sanoi viime aikoina olleensa vähäsen rasittunut. Hänen nuorempi veljensä oli ollut kylmettymisestä pahasti sairaana ja oli hän sen johdosta saanut monena yönä hänen vuoteensa vieressä valvoa. — Mutta nyt hän on parempi? — On. Hän on jo pari päivää ollut liikkeessään. Jonkun verran heikko hän kyllä vieläkin on. Häntä on siis turha epäillä. — Niin, mikäli neiti Kolsky on puhunut totta, mutta siitä ehdimme kyllä saada selvän. Vahvin epäluulo kohdistuu toistaiseksi Levissoniin. — Sen se tekee. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Oli seuraava päivä. Toverini, varatuomari K:n toivomuksesta kävin liikkeessä, missä nuorempi Kolsky palveli. Pyysin tavata johtajaa. Pieni juoksupoika opasti minut sisähuoneeseen. Siellä vanha, koukkuselkäinen ukko oli vastassani. Esitin hänelle asiani. Hän otti muistikirjansa ja tarkasti sitä. »Kolsky on todellakin mainitsemaanne aikaan ollut poissa», hän sanoi. »Syyksi on ilmoitettu sairaus.» Menin Nathal ja K:n liikkeeseen, Levisson oli sekä torstaina että perjantaina ollut siellä likimäärin klo yhdeksään illalla. Johtaja muisti sen varmasti, sillä juuri niinä päivinä hän oli apulaisensa kanssa tehnyt laskelmiaan kauppamatkaa varten. Nyt oli Levisson jo alun toista viikkoa ollut matkoilla. Olin ymmällä saamistani tiedoista. Niin vakuutettu olin ollut jommankumman juutalaisen syyllisyydestä, sillä tuskin nimeksikään olin luottanut siihen, mitä neiti Kolsky oli maininnut veljensä sairaudesta. Olinko erehtynyt? Kaikki viittasi siihen, mutta — kuka silloin oli rikollinen? Vanhempiko Kolsky? En pitänyt sitä luultavana. Olihan sekä Malmin asemalla että Söörnäisten parturituvassa sanottu juutalaista nuoreksi. Vanhempi Kolsky oli ilmoituksen mukaan keski-ikäinen mies. Lähdin kuitenkin Ylioppilastalolle tutkimaan osoitekalenteria. Siinä seisoi »Josef Kolsky, kauppias» ja heti alapuolella »Sara Kolsky, rouva». He asuivat Vladimirinkadulla ja oli miehellä oma kauppa. Neiti Kolsky vanhempineen asui Antinkadulla. Pistäysin Kolskyn liikkeeseen muka talvipukua ostaakseni. Myyjänä oli keski-ikäinen, isoviiksinen mies. Ilmeisesti hän oli neiti Kolskyn veli. Yhdennäköisyys oli siksi huomattava. Mitenkään hän ei saattanut olla syyllinen. Tunnusmerkit eivät häneen soveltuneet. Etenkin viikset poistivat viimeisenkin epäilykseni. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Oli jo marraskuun loppupuoli. Monet kiireelliset toimet olivat estäneet meitä tutkimuksiamme jatkamasta: Varatuomari K. oli ollut asianajomatkalla Tampereella ja minulla oli ollut kirjallisia töitä. Vihdoinkin oli toverini palannut takaisin pääkaupunkiin ja minäkin olin päässyt pahimmasta hopustani. Istuen Löfströmin kahvilassa Aleksanterinkadulla neuvottelimme keskenämme minne illalla lähtisimme. Aika oli kulunut siksi kovassa työtouhussa, että vaihteeksi halusimme vähäsen huvitella. »Mennään naamiohuveihin», ehdoitti K. »tänään on naamiaiset Palokunnantalolla.» »Tiedän», sanoin, »niistä on ilmoituslippuja levitetty jo monena päivänä, ovat ruotsalaisen operettiseurueen toimeenpanemat. Niissä saattaa kyllä olla hauskaa.» »Suostut siis?» »Suostun». Naamiohuveihin lähdimme kellon kymmentä käydessä. Olimme hännystakissa ja silinterissä, mutta ilman naamaria. Saliin tullessamme oli siellä jo paljon väkeä ja hetki hetkeltä yhä lisää tulvehti yleisöä. Herroista ainoastaan harvat olivat naamioituja. Siellä täällä oli kuitenkin joku, mikä klovniksi vaatetettuna, mikä ritari-asussa, mikä joksikin muuksi puettuna. Naisilla sitävastoin oli kaikilla naamiot. Soitettiin paraillaan valssia ja lattia lainehti tanssivista pareista. Mekin kiidätimme tanssin pyörteeseen. Valssi loppui pian. Kun menin toveriani etsimään, näin hänen keskustelevan mustalaispukuisen tytön kanssa. Lähemmäksi tullessani neitonen poistui ja K. astui vastaani. »Arvaappa», hän sanoi, »kenen kanssa haastelin!» — En arvaa. — Neiti Kolskyn. — Kolskyn? — Niin. Jättäessäni parini hän tuli minua puhuttelemaan. Tunsin hänet heti äänestä. — Oliko hänellä seuraa? — Oli. Muutamia neitosia. Luulen heidän olevan juutalaisia. — Seuratkaamme häntä etäältä! — Tehkäämme se! Turhaan kuitenkin etsimme neiti Kolskyä salista. Hänen seuralaisensa kyllä löysimme, mutta hän oli kadonnut. Menimme ravintolan puolelle. Siellä hän seisoi nurkkauksessa lähellä ovea mustassa munkkikaapussa olevan mieshenkilön kanssa. Hän puheli kiivaasti käsivarsillaan liikkeitä tehden, mutta huomasi samalla meidät. Säpsähtäen hän sanoi munkille hätäisesti hyvästi ja riensi kiireesti takaisin saliin. Munkkikin poistui nopeasti, mutta ei kuitenkaan kyllin joutuin. Olin ehtinyt naamarin takaa nähdä tummat, vihaa säihkyvät silmät. Niitten katse oli suunnattuna toveriini. »Tuohonpa mustakauhtanaan haluaisin tutustua», sanoin. — Samaapa minäkin, lausui toverini. — Neiti Kolskyn käytös oli mielestäni epäilyttävä. — Olipa kyllä. Oli todellakin onnen sattuma, että tulimme naamiohuveihin. — Kuinka niin? — Olen nyt varmasti vakuutettu siitä, että neiti Kolsky tietää asiasta ja että hän myös tuntee rikollisen. — Mitenkä niin arvelet? — Siihen on minulla erikoiset syyni. Etkö huomannut munkin katsetta? — En. — Hän silmäili vihaisesti sinuun. — Niinkö? Ethän vain erehdy? — En. — No, silloin ehkä vihdoinkin olemme oikeilla jäljillä. Tule, menkäämme! — Minne? — Tutkimaan kuka on mustan kauhtanan alla. Varatuomari K. kiirehti saliin ja minä perässä. Siellä oli tanssi jälleen käynnissä. Vaikeata oli ihmismeressä edetä. Kävi se kuitenkin. Pariin kertaan kiersimme salia. Silloin näimme munkin. Seisten selin meihin hän katseli tanssivia. Toverini läheni häntä takaapäin varovaisesti, ojensi kätensä ja äkkinäisellä tempauksella kohotti naamaria. Sen takaa paljastuivat kalpeat, parrattomat kasvot. Mies oli juutalainen, ijältään noin kaksikymmenvuotias. Hämmästyksen huudahdus tunkeutui K:n huulilta. Hämmästynyt oli juutalainenkin. Toverini teko oli ollut siksi odottamaton. Kumpainenkin seisoi liikkumattomana toiseensa tuijottaen, mutta vain hetkisen. Juutalaisen kasvot tummenivat ja karjaisten hän syöksähti ihmisvilinään. Toverini havahtuen koetti seurata, mutta valtava tungos sulki tien. Kun vihdoinkin pääsimme etenemään, oli juutalainen kadonnut, ja turhaan häntä enää etsimme. Sanaakaan ei ollut varatuomari K. ajojahdissa puhunut. Nyt hän seisahtui. Hän oli kiihoittuneen näköinen ja silmät säihkyivät tulta. Uteliaana odotin selitystä. — Olen nähnyt nuo silmät ennen, hän sanoi. — Nähnyt? toistin kummastuneena. — Niin, rautatievaunussa, vanhalla naisella. — Mitä sanot? — Se on varma. En voi erehtyä. Samat ruskeat, kirkkaat silmät. — Siitäkö hämmästyit. — En siitä, sillä kertoessasi havainnostasi heräsivät jo epäilykseni. Ei, syy on toinen. Etkö huomannut mitään yhdennäköisyyttä hänen ja neiti Kolskyn ulkomuodossa? — En. — Paljon ei sitä tosiaankaan ole, mutta on sittenkin muutamia yhteisiä piirteitä, joihin heti kiinnitin huomioni. Silmät, sen myönnän, ovat erilaiset, neiti Kolskyn ovat tummemmat ja isommat, mutta — ohimojen kohta ja ylä-osa otsasta ovat samanlaiset. Junassa en sitä kyllä havainnut, sillä peruukki ulottui pitkälle yli otsan ja harmaita kiharoita riippui ohimoille saakka. — Olet siis vakuutettu siitä, että munkkikaapussa oleva juutalainen ja junassa ollut valepukuinen nainen ovat sama henkilö. — Olen ja epäilemättä hän on sukulainen neiti Kolskylle, ehkä veli. — Nuorempi veli, tarkoitat? — Niin. — Unohdat, että hän oli niihin aikoihin sairaana. — En sitä unohda, mutta olen jo siksi tottunut yllätyksiin, ett’en enää luota saamaamme tiedonantoon. — Aijot siis tutkia asiaa tarkemmin? — Aijon. — Tiedustelet neiti Kolskyltä? — En, sillä se tuskin hyödyttäisi. En ole vielä selvillä menettelytavasta. Puheemme keskeytyi, sillä neiti Kolsky läheni erään ylioppilastoverimme, tohtori Kaarlo T:n seurassa. Meidät nähdessään T. kumartaen jätti daaminsa ja tuli luoksemme, »Tiedätkö», kysyin häneltä, »kuka oli toverisi?» — En. — Eräs juutalaisneitonen. — Nimeltä? — Kolsky. — Ahaa, sentähden hän tunsi minut. — Mitenkä niin? — Olen kerran ollut hänen kotonaan. Hänen veljensä oli sairaana. — Nuori, parraton, noin kahdenkymmenen ikäinen mieskö? — Niin. — Milloin se tapahtui? — Siitä on jo pitkä. Se oli lokakuussa. — Muistatko tarkemmin päivän? — Kyllä. Se oli torstai. — Lokakuun alkupuolella? — Niin. Muistan päivän ihan erikoisesta syystä. — Kerro siitä! — Sain aamulla puhelimitse kutsun saapua neiti Kolskyn veljeä tutkimaan. Ilmoituksen mukaan hän oli ollut kolme neljä päivää sairaana ja sen johdosta toimestaan poissa. Tullessani hän makasi vuoteessa. Hänellä oli vaikeanlainen lentsu. Määräsin hänelle lääkkeitä ja kehoitin hänen ainakin pari päivää pysymään sängyssä. Suuri oli sentähden hämmästykseni, kun illalla klo yhdeksän aikana mennessäni Söörnäisiin erästä potilasta katsomaan näin hänen siellä tulevan pienestä parturituvasta. — Hän ei huomannut sinua? — Ei. — Oliko hänellä käärö kädessä? — Oli. — Onko sinulla vähintäkään aavistusta siitä, mitä käärössä oli? — Luulen siinä olleen peruukin. — Kuinka niin? — Kuljin aivan parturituvan ohitse. Siellä oli omistaja yksin. Hän kasaili paraillaan peruukkeja isoon pahvirasiaan. — Ja siitä teet johtopäätöksesi? — Niin. — Minkä kadun varrella parturitupa sijaitsi? kysyi varatuomari K. Jännityksellä oli hän seurannut keskusteluamme. — Pienen poikkikadun. Nimen olen unohtanut. — Oliko parturilan vieressä vähäinen leipuriliike? — Taisipa olla. — Ja oikealla siitä paperikauppa? — Oli, mutta mistä sen tiedät? — Olen käynyt samassa parturituvassa. Mainitsemanasi iltana on sieltä todellakin vuokrattu peruukki. Vuokraaja oli nuori juutalainen, mutta hän ei ilmoittanut nimekseen Kolsky, vaan Krantz ja osoitteekseen Simonkatu 10. — Krantz? — Niin. Nimi on tekaistu ja osoite myös väärä. — Milloin hän oli liikkeessä? — Hän tuli sinne noin neljännestä ennen yhdeksää ja lähti sieltä miltei täsmälleen yhdeksältä. — Siis minuutilleen siihen aikaan, jolloin näin Kolskyn. — Oletko sitä varma? — Olen, sillä sivuuttaessani parturituvan tarkastin kelloani. Se oli yhdeksän. — Ei silloin epäilystäkään. Kolsky ja Krantz ovat sama henkilö. — Hm, olen minäkin vakuutettu, mutta — mitä syytä on hänellä ollut omituiseen menettelyynsä? — Nyt en voi siitä kertoa. Neiti Kolsky näkyy lähestyvän. Teen sen toisten, ehkä jo huomenna. Tarvitsenkin todistustasi. — Todistustani? Onko juttu rikosasiallista laatua? — On. Sanaakaan ei siis kenellekään keskustelustamme. Etenkään ei neiti Kolskylle. — Ole huoleti. Ei hän saa minulta mitään udeltua. Keskustelumme keskeytyi, sillä neiti Kolsky tuli tarjoamaan tohtori T:tä valssiin. Kevyesti he kiisivät karkelon pyörteeseen. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Oli toista viikkoa kulunut naamiohuveista. Silloin eräänä aamuna sain toveriltani, varatuomari K:lta kirjeellisen kutsun täsmälleen klo kaksi päivällä saapua hänen asuntoonsa. »Välttämättömästi», seisoi kirjeessä. Vasta noin puoli kolmen seuduissa ehdin lähteä. Ajoin perille ajurilla. Ovella toverini oli itse vastassa. »Hyvä on, että tulit», hän sanoi, »Aloin jo käydä levottomaksi. Odotan nuorempaa Kolskyä ja tahdoin sentähden sinunkin olemaan läsnä kuulustelussa.» — Kolskyä, mitä puhut? lausuin hämmästyneenä. — Niin, häntä, mutta käy sisään, enää ei ole aikaa selittelyihin. Hän voi olla täällä tuossa tuokiossa. Astuimme työhuoneeseen. Tuskin olimme ehtineet istahtaa, kun ovikello soi ja palvelija tuli ilmoittamaan kolmen herran kysyvän varatuomaria. »Kolsky ja pari lähettämääni salapoliisia», sanoi K. minulle. Herrat kävivät sisään. Juutalainen oli sama, minkä olimme nähneet munkkikaapussa. Synkkänä hän astui peremmälle lattiaa. »Olette Daniel Kolsky?» kysyi toverini juutalaiselta. — Olen. — Asuva Antinkadulla? — Niin. — Ikä kaksikymmentä vuotta? — On. — Olette neiti Kolskyn veli? — Olen. — Vuokrasitte torstaina, lokakuun kuudennen päivän iltana naisen peruukin parturituvasta Söörnäisissä? — En. — Ette? — En. Olin silloin kotona. — Kotona? — Niin. Olin sairaana. Muistan sen varmasti. — Vaikeasti sairaana? — Niin. Olin vuoteenomana. — Mitenkä silloin selitätte, että teidät puheena olevana iltana on nähty tulevan parturituvasta Söörnäisissä? Kannoitte kädessänne kääröä. Kolsky säpsähti, mutta vastasi yhä jyrkästi kieltäen. »En ole ollut siellä», hän sanoi. — Ette myös ehkä tunne nimeä Abraham Krantz? — En. — Ettekä ole lokakuun seitsemännen päivän aamuna käynyt Porthaninkadulla? — En. — Kiellätte sen? — Kiellän. — Hyvä, ehkä voin silloin muistianne vähäsen virkistää. Kävitte sieltä vuokraamassa työläisnaisen puvun ja siinä puvussa matkustitte klo 6,10 junassa Malmille? — En ole sitä tehnyt. — Valehtelette. Piletti oli teillä tosin Keravalle, mutta mutta jo Malmilla nousitte junasta. Pellolla, lähellä asemaa, vaihdoitte puvun omaanne ja 8,18 junassa palasitte takaisin kaupunkiin. Daniel Kolsky näytti levottomalta, mutta kielsi yhä. »Kiellätte turhaan», sanoi varatuomari K. »Pellolta on löydetty nenäliinanne.» K. otti nenäliinan pöytälaatikosta. »Tässä on se. Tunnustanette sen omaksenne? Siinä on selvä nimenne.» Kolsky kalpeni ja tutki vapisevin käsin nenäliinaa. »Se on omani», hän myönsi, »mutta käsittämätöntä on mitenkä se on joutunut Malmille. En ole siellä käynyt.» — Te olette käynyt. Voin sen todistaa. Te seurasitte valepuvussa minua Helsingistä saakka, hyökkäsitte vaunusillalla takaapäin kimppuuni ja koetitte työntää minut liikkeellä olevasta junasta. Sivusta oli auki, ja horjahtaen pudotin hattuni, mutta itse en pudonnut. Sain kiinni vaunukatosta kannattavasta tangosta. Silloin löitte minua takaraivoon nelikulmaisella raudalla, minkä tullessanne perässäni vaunusillalle otitte käytävästä sisä-oven ja ulko-oven välistä. Junamies oli sen sinne unohtanut. Rautaa on käytetty kohentimena. Iskunne sattui hyvin, eikä suinkaan ole teidän ansionne, että vielä olen hengissä. Sallimusta saan kiittää pelastuksestani. Raudan heititte ratavarrelle. Se putosi pensaaseen noin kymmenen metrin päähän ratavallista. Sieltä löysin sen eilen. Siinä on vieläkin hyytynyttä verta. Toverini K. haki raudan nurkasta. Se oli noin metriä pitkä ja oli siinä selvästi nähtäviä veripilkkuja. Kolsky oli kasvoiltaan tuhkanharmaa ja suuria hikipisaroita valui hänen otsaltaan. »Riittääkö», kysyi toverini, »vai kutsunko sivuhuoneesta todistajia?» Juutalainen haukkaili suullaan ilmaa, mutta sanaakaan ei tunkeutunut hänen huuliltaan. Hän koetti puhua, sen huomasi, mutta raju mielenliikutus oli esteenä »Kutsukaa», hän sanoi vihdoin tuskin kuuluvalla äänellä ja silmissä oli avuton katse. Hän oli hukkuvan näköinen, joka pelastuakseen tarttuu vedessä uiskentelevaan oljenkorteen. K. kutsui huoneesta yksitellen todistajat. Sieltä tuli tohtori T, joka oli nähnyt Kolskyn astuvan parturituvasta, sieltä parturi, joka juutalaisen tunsi samaksi mieheksi, mikä häneltä Krantz nimisenä oli vuokrannut peruukin, sieltä vanha työläisnainen Porthaninkadulta, sieltä asemamies Malmilta. Kaikki he muistivat ulkomuodolta Kolskyn. Asemamies oli nähnyt hänen 8,18 junalla lähtevän Helsinkiin ja vanhalta vaimolta hän oli vuokrannut vaatekerran. Se oli nyt vaimolla päällä, ruutuinen hame, sininen pusero ja harmaa, olkapäillä oleva saali. Viimeisenä tuli paikallisjunan konduktööri. Hän väitti puvun olevan saman, mikä oli ollut junassa olleella naisella ja yhtä vakuutettu hän oli siitä, että juutalainen ja nainen olivat sama henkilö. Naisella oli vasemman silmäluomen kohdalla ollut näppy ja samanlainen näytti Kolskyllä olevan. Varmasti hän myös tunsi ratavarrella löydetyn raudan, sillä siksi monta kertaa hän oli itse tulta kohentanut. Perjantaina, lokakuun seitsemäntenä päivänä, se oli selittämättömällä tavalla kadonnut. Lausunnot selvästi todistivat Kolskyn valehdelleen. Sitä suurempi oli ihmetykseni, kun huomasin kalpeuden vähitellen hänen poskiltaan häviävän ja äsken vielä niin aran, avuttoman katseen muuttuvan rohkeaksi, uhmaavaksi. »Jo riittää,» hän sanoi ja pää ylpeästi pystyssä hän astui askeleen lähemmäksi K:ta, »minä tunnustan, olen seurannut teitä, olen aikonut surmata teidät, mutta syyn myös tiedätte.» — Minäkö? lausui toverini hämmästyneenä. — En suinkaan. — Älkää teeskennelkö! Te tiedätte syyn. — Se on erehdys. — Katala, te rohkenette kieltää? No, hyvä, silloin ilmoitan sen teille, mutta kahden kesken. Toivon, että teissä on miestä vastaamaan. — Olkaa huoleti! Puhukaa vaan sanottavanne, mutta kaikkien läsnä ollen! — Siihen en suostu. — Miksi epäröitte? Minulla ei ole mitään salattavaa. — Eikö todellakaan? En suostu. »No, kuinka tahdotte.» Toverini viittasi muitten poistumaan. Minun ja tohtori T:n hän pyysi jäämään. Teimme niin. — Nämä herrat myös! vaati juutalainen. — Se on tarpeetonta. He ovat ystäväni ja jäävät todistajiksi. — Kunniattomuutenne todistajiksi! Olkoon menneeksi! — Siistimpää puhetaapa, herra! tiuskasi K. »Siistimpää», toisti Kolsky pilkallisesti ja astui jälleen askeleen lähemmäksi. Hänen silmänsä säihkyivät vihasta ja kädet olivat nyrkkiin puserrettuina. »Te olette todellakin oikea mies sitä vaatimaan.» — Mitä tarkoitatte? — Te olette kavalasti teeskennelleet siskolleni rakkautta, mutta kun ette siten ole onnistunut pääsemään tarkoitustenne perille, olette väkisin häväissyt hänet. — Minäkö? — Te juuri. »Se on vale. Minä en ole milloinkaan puhunut sisarellenne rakkaudesta, en milloinkaan häntä edes suudellut.» Toverini silmistä välkähti voimakas suuttumuksen liekki ja entistä syvällisempi kaiku oli hänen mahtavalla bassollaan. »Mitenkä rohkenette syyttää minua semmoisesta?» hän jatkoi seisahtuen ihan juutalaisen eteen. Tämä ei väistynyt. Uhmaten hän katseli kookasta vastustajaansa. »Minulla on todisteita», hän sanoi. — Todisteita? — Niin. Siskoni on kertonut. — Siskonne? toisti K. hämmästyneenä. — Eihän toki? — Hän on kertonut. Olen pakoittanut hänet siihen. — Te pakoittanut? — Niin. Huomasin hänen usein salaa itkevän. Tiedustelin syytä ja vihdoin sain hänen tunnustamaan. — Hän on valehdellut teille. Toverini ääni kalskahti raudan kylmänä ja hänen katseessaan oli jotakin terästä muistuttavaa. Juutalainen naurahti ivallisesti. »Älkää naurako!» sanoi varatuomari K. uhkaavasti. »Sisarenne on valehdellut.» — Millä sen todistatte? — Lähdemme teille. Teemme sen heti. Tohtori T. ja herra N. tulevat mukaan. — Meille? — Niin. Menemme siskoanne puhuttelemaan. Ell’ette suostu, annan vangita teidät murhayrityksestä. — Ja jos suostun? — En vielä lupaa mitään, mutta — ehkä siten välttyy asia julkisuuteen joutumasta. — Lähdemme siis, mutta älkää luulko, että pelosta taivun. Teen sen ainoastansa vanhempieni tähden. Äitini surisi kuoliaaksi, jos tulisin vangituksi. Onni onkin teitä suosinut, sillä enpä arvellut joutuvani kiinni. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Neiti Kolsky oli kotona. Nähdessään meidän tulevan nuoremman veljensä seurassa hän kalpeni ja tarttui vapisten ovipieleen. Pyysimme puhutella häntä yksityisessä huoneessa. Sanattomana hän horjuen opasti meitä sisähuoneeseen. Kuulustelu ei tullut pitkälliseksi. Ensin neiti Kolsky kielsi veljensä väitteen, mutta vihdoin tunnusti todellakin niin hänelle kertoneensa. Hän oli valehdellut. Sen hän myönsi, sillä varatuomari K. ei ollut milloinkaan häntä pahoin pidellyt, eipä edes suudellut, eikä yrittänytkään suudella. Epätoivoisesta rakkaudesta ja tulisen mustasukkaisuuden vaivaamana hän oli tehnyt väärän syytöksensä. Jo ensi tutustumalla hän oli nimittäin rakastunut K:hon ja olisi milloin tahansa ollut valmis menemän hänen kanssaan naimisiin, vaikka hän sillä olisikin uhmannut sukunsa ja heimolaistensa perinnäisiä mielipiteitä. Pian hän oli kuitenkin huomannut, että K. oli tuntematta minkäänlaista vastalempeä. Eipä hänellä näyttänyt olevan edes aavistustakaan tunteista, mitkä tytön povessa riehuivat. Aivan yhtä kohteliaasti, yhtä välittömästi hän seurusteli muitten neitosten kanssa. Silloin mustasukkaisuus oli herännyt neiti Kolskyn rinnassa ja usein hän oli toivottomuudessaan itkenyt. Veli oli tuon tuosta yllättänyt hänet kyynelehtimässä ja lopulta vaatimalla vaatinut kertomaan surun syistä. Hän oli sittenkin aikonut vaieta, mutta samalla oli salamana välähtänyt mieleen epätoivon tuoma ajatus: Mitäpä jos hän yllyttäisi veljeään surmaamaan K:ta? Silloin ei kukaan muukaan nainen saisi miestä, jota hän rakasti, mutta ei voinut omakseen saada. Ajatuksella oli hypnotiseeraava voima ja tuskin tietäen mitä teki, hän katkerasti itkien syytti K:ta rikoksesta, mikä jo oli puheena, ja vaati kiihkeästi veljeään kostamaan häväistystä. Hän oli arvannut oikein: Danielin raivo oli kuvaamaton. Niin, luonteen tulisuus onkin heidän suvussaan synnynnäinen, eivätkä suotta siis he ole Puolasta kotoisin. Helppo oli Danielia yllyttää. Suunnittelematta jäi kuitenkin, mitenkä teko oli suoritettava. Meni muutama päivä. Ekbergin kahvilassa neiti Kolsky sattui kuulemaan keskustelumme. Kotiin tullessaan kertoi siitä veljelleen, mutta mitään erikoisempaa tarkoittamatta ja vähintäkään aavistamatta seurauksia. Olihan Daniel vaikeasti sairaana ja lääkäri määrännyt hänen ainakin pari päivää pysymään vuoteessa. Mitä hyötyä hänellä niin ollen saattoi olla siitä, että hän tiesi K:n aikomasta matkasta? Eipä suorastaan mitään, sillä sairaana ollen hän ei kuitenkaan pystyisi käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Sentähden mikä tapahtui, oli odottamaton yllätys. Veli oli illalla noussut vuoteesta ja lähtenyt kaupungille. Samoin hän oli aamulla, se oli perjantaina, lokakuun seitsemäntenä päivänä, poistunut kotoaan ja sitten koko päivän ollut poissa. Neiti Kolsky ei siitä tietänyt, sillä jo torstaina jälkeenpuolisten hän oli lähtenyt hääkutsuille Oulunkylään ja siellä viipynyt perjantai-iltaan. Vasta kotiin palatessaan hän sai kuulla veljensä poissa-olosta. Vieläkään tämä ei ollut saapunut. Pahinta aavistaen oli neiti Kolsky häntä silloin odotellut. Vihdoin hän tulikin. Kello oli jo yli puoli yhdeksän. Heti huomasi neiti Kolsky hänen ulkomuodostaan, että jotakin erikoista oli tapahtunut: Danielin katse oli arkaileva ja oudosti synkkä. Sanaa sanomatta hän astui sisään, käveli pari kertaa edestakaisin lattiata ja seisahtui sitten sisarensa eteen. Hurja ilme oli nyt hänen silmissään. »Niin, nyt se on tehty», hän sanoi, »olen kostanut». Sanomaton kauhu valtasi hänen siskonsa ja aivan liian myöhään hän katui rikollista yllytystään. Olihan rikos tapahtunut ja varatuomari K., mikäli Daniel yksityiskohtaisesti tapahtuman kulusta kertoi, varmasti kuollut. Omantunnontuskiin liittyi levottomuus veljen turvallisuudesta. Ei yön, ei päivän rauhaa ollut neiti Kolsky voinut saada. Joka silmänräpäys hän odotti vangitsijoiden tulevan ja vievän hänen veljensä. Tosin häntä kummastutti se, että sanallakaan ei ollut lehdissä K:n kuolemasta mainittu, mutta sen hän selitti sairaaloisessa mielikuvituksessaan siten, että sitä ehkä ehdoin tahdoin ei ilmoitettu. Poliisiviranomaiset, näet, siten toivoivat varmemmin pääsevänsä rikollisen jäljille. Turhaan Daniel hänelle vakuutti, että pelkoa ilmi tulemisesta ei ollut. Hän ei luottanut siihen, ja päivä päivältä yhä tuskaisemmaksi muuttui hänen elämänsä. Silloin hän aavistamatta sai kuulla K:n olevan hengissä. Jehovalle kiitos, K. oli siis käsittämättömällä tavalla pelastunut. Tuntui siltä ikäänkuin raskas taakka olisi hänen rinnaltaan poistunut. Hänen veljensä ei siis ollutkaan murhaaja, ja jälleen hän uskalsi hengittää, mutta — eipä rauha tullut pitkäaikaiseksi. Tavatessaan varatuomari K:n — tämä oli eräänä iltana ollut häntä liikkeen ulkopuolella odottelemassa — hän keskustelun kuluessa kauhukseen huomasi tällä olevan epäilyksiä. Mitäpä hän muuten olisi tiedustellut oliko hän Ekbergin kahvilassa kuullut hänen puhuvan aikomastaan Mosabackaan lähdöstä ja siitä kenellekään kertonut? Ihka äärimmäisiin asti oli neiti Kolsky ponnistanut tahdonlujuuttaan voidakseen salata syvää mielenliikutustaan. Sittenkään se ei ollut täysin onnistunut. Sisäinen pelko oli ollut siksi valtava ja uudelleen palasivat mieleen kaikki viimeksi menneitten päivien tuskaiset muistot. Kunpa hän onnistuisi pelastamaan veljensä. Siihen toivomukseen kiintyi hänen ajatuksensa, mutta miten hän voisi hänet pelastaa? Ehkä yksi keino kuitenkin olisi. Olihan hänen veljensä tapahtuma-aikaan ollut sairaana. Jos hän siitä saisi K:n vakuutetuksi, silloin kenties enää ei olisi vaaraa. Sentähden hän alkoi ikäänkuin sivumennen puhua vaikeasta sairastumisesta, mikä Danielia oli kohdannut, ja siitä, mitenkä hän oli veljensä vuoteen vieressä valvonut. Uskoiko K. häntä? Hän luuli niin, mutta — ehkä hän sittenkin siinä erehtyi vai olisiko vain sattuma tuonut ilmi rikoksen? Niin, päivän valoon oli kaikki tullut, mutta — veljeä ei saisi vangita. Hän yksin oli syyllinen. Polvilleen lattialle heittäytyen hän nöyrästi rukoili anteeksi tekoaan. »Nouskaa», sanoi varatuomari K. »Olkoon tapahtuma unohdettu, mutta — yhdellä ehdolla! Tiedän, että olette eräältä tädiltänne perineet kumpikin noin 5,000 markkaa. Olkoon rangaistuksena, että yhteisesti lahjoitatte köyhien kansakoululasten hyväksi 1,000 markkaa.» »Mitä, te annatte anteeksi?» huudahti neiti Kolsy riemuisena ja tarttui kiihkeästi toverini käteen. Nousten seisomaan hän itkien suuteli sitä. »Rauhoittukaa», sanoi K. irroittaen kätensä, »koetan unohtaa kaikki.» — Eikä veljellenikään tule mitään? — Ei. Lupasinhan jo, mutta ehdolla, minkä mainitsin. »Suostumme siihen mielihyvällä», lausui Daniel Kolsky liikutuksesta vapisevin äänin. »Emmepä todellakaan ole jalomielisyyttänne ansainneet. Minä kiitän teitä!» Kyyneleiset olivat nuoren juutalaisen silmät ja selvästi saattoi huomata, että hän syvästi katui tekoaan. Tarttuen toverini kädestä hän puristi sitä voimakkaasti. »Olkaa vakuutettu, herra», hän jatkoi, »että toisten en moiseen konnantyöhön ryhdy.» — Sitä parempi, sillä tuskinpa silloin enää näin vähällä suoriutuisitte. Olkoon tapahtuma myös teille, neiti Kolsky, varoituksena! — Siitä olkaa varma! Milloinkaan enää ei moinen uusiinnu. — Hyvä niin. Nyt hyvästi! — Hyvästi! — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Kolskyltä menimme asuntooni Korkeavuorenkadulle. Pantuamme tupakaksi varatuomari K. kertoi mitenkä hän lopultakin oli päässyt täyteen selvyyteen tapahtumasta. Tultuansa vakuutetuksi siitä, että nuorempi Kolsky ja Abraham Krantz olivat sama henkilö, oli hän päättänyt uudelleen lähteä Oulunkylän ja Malmin välistä ratavartta tutkimaan. Tällä kertaa hän ei tutkimustaan jättänyt vähiin, vaan tutki tarkoin joka jalan leveyden parinkymmenen metrin päähän ratavallista. Toista päivää siihen meni, mutta niinpä vihdoinkin hänen vaivansa tuli palkituksi. Vähän yli kilometrin päässä etelään Boxbackan pysäkiltä hän löysi pensaasta veripilkkujen tahraamaan raudan. Malmilla onni oli vielä suotuisampi. Siellä asemamies, jota yhdessä olimme aikaisemmin kuulustaneet, kertoi sattumalta löytäneensä pellolta, aseman läheltä, nimellä Daniel Kolsky kirjaillun nenäliinan. Löytö oli epäilemättä tärkeä. Paikallisjunassa konduktööri tunsi raudan kohentimena käyttämäkseen ja junamies muisti sen perjantaina, lokakuun seitsemäntenä päivänä unohtaneensa vaunun n:o 465:n käytävään, sisä-oven ja ulko-oven väliin. Hän oli sitä myöhemmin sieltä hakenut, mutta ei enää löytänyt. Nyt oli K:lla mielestään jo kylliksi todisteita kutsuakseen Kolskyä kuulusteluun. Niin, jäi mainitsematta, että hän jo pari päivää ennen Malmille lähtöään oli saanut selville keneltä Kolsky oli vuokrannut käyttämänsä naisen puvun. Heti naamiohuvien jälkeen hän, näet, oli »Työmieheen» pannut ilmoituksen, missä hän tiedusteli kuka lokakuussa niihin ja niihin aikoihin oli nuorelle juutalaiselle vuokrannut ruutuisen hameen, puseron ja saaliin. Palkkioksi tiedonannosta hän lupasi 50 markkaa. Jo seuraavana päivänä tuli häntä tapaamaan vanha muija, minkä luona lokakuun seitsemäntenä päivänä oli käynyt nuori juutalainen, mihin Kolskyn tunnusmerkit täydellisesti sopivat. Ainoa, mikä enää tuotti vaikeuksia, oli kysymys, mitenkä Kolsky oli tekonsa tehnyt, sillä ketään silminnäkijää ei ollut, eikä siis myös mitään todisteita tapahtuman todellisesta kulusta. Kauvan K. mietti asiaa ja vihdoin hän luuli olevansa siitäkin selvillä. Niin, kuta enemmän hän yksityiskohtia mielessään punnitsi, sitä varmemmin hän tuli vakuutetuksi siitä, että hänen nyt keksimänsä selitys oli ehdottomasti oikea. Tosin se oli vain otaksumiin perustuva, mutta niinkin olivat johtopäätökset loogillisesti johdetut. Kolsky oli ulos mennessään ottanut käytävästä raudan. Hänellä siis jo alunpitäen oli ollut aikomus käyttää sitä lyöntiaseena. — Mutta arvelusi mukaan hän ei sitä heti tehnytkään? kysyin K:lta. — Ei tehnyt, sillä ulos tullessaan hän huomasi sivustan olevan auki ja minun huolettomana seisovan aivan vaunusillalta johtavien rappusten partaalla. Olin selin häneen. Tilaisuus oli siis houkutteleva. Muuttaen alkuperäisen suunnitelmansa hän syöksähti takaapäin kimppuuni, koettaen äkkinäisellä sysäyksellä saada minua junasta. Olihan se keino varmempi, sillä silloin ei ruumiissa löydettäessä olisi mitään lyönnin merkkiä. Siten tapahtuma selitettäisiin yksistään tapaturmaksi. — Mutta sait kiinni vaunukatosta kannattavasta tangosta? — Siitä olen varmasti vakuutettu. — Mitenkä niin? Olethan kertonut, että tapahtumasta et mitään muista? — Niinpä niin, mutta olen sittenkin siitä varma. Etkö huomannut mitenkä sanattomaksi Kolsky kävi lausuessani syytökseni? Olin osunut oikeaan. Siitä ei epäilystäkään. Tosin — niinkuin jo mainitsin — pelkkiin otaksumiin perustui väitteeni, mutta tarkkaan olin sitä tehdessäni jokaista yksityiskohtaa punninnut. Ajatteleppa haavaani ja sen muotoa. Suoraan seisoessani ei juutalainen mitenkään olisi ulottunut lyömään niin, että haava myös osittain peitti päälaen. Olenhan toki Kolskyä miltei päätä pitempi mies. Ei, minä horjahdin hänen sysäyksestään ja kadottaen hattuni jäin riippumaan pitäen tangosta kiinni. Silloin hän löi aseellaan ja käteni heltisi. — Selityksesi on hyvin todenmukainen, jopa ainoa mahdollinen, kun kysymystä yksityiskohtaisesti harkitsee. Niin, oletpa todellakin oikeassa: Juutalaisen esiintyminen poistaa viimeisenkin epäilyksen, mutta enpä olisi luullut sinun pelkästään arvelujen perustuksella nuorta Kolskyä niin ankarasti ja suurella varmuudella ahdistavan. — Enpä minäkään, sanoi tohtori Kaarlo T. — Kerranko sitä täytyy turvautua todennäköisyyssyihin, sanoi siihen K. — kun täysiä todisteita ei ole. Tosin kutsumieni todistajien lausunnoilla oli jo suuri merkitys, mutta rikosta tapahtuneeksi ne eivät vielä todistaneet. Sentähden täytyi saada hänen itse tunnustamaan, mutta mitenkä? Pelkästään tuntemieni seikkojen perustuksella hän ei sitä olisi tehnyt. Sentähden oli välttämätöntä saada häntä vakuutetuksi siitä, että tiesin enemmän mitä todellisuudessa tiesin. Laskelmissani en erehtynyt: Hän tunnusti, mutta yllätyksenä oli se, että sisko oli ollut yllyttäjänä, sillä aavistamatonta on minulle todellakin ollut, että hän millään tavalla on ollut kiintynyt minuun, ja jos senkin olisin tietänyt, tuskinpa silloinkaan olisin osannut mielessäni kuvitella, että mustasukkaisuus olisi niin pitkälle voinut häntä harhaan viedä. Siksi sydämelliseksi ja suoraluonteiseksi olen oppinut hänet tuntemaan. Tosin hyvä käsitykseni hänestä oli viime aikoina alkanut horjua, mutta mitään tietoista rikollisuutta en vieläkään ymmärtänyt epäillä. Niin sitä saattaa erehtyä, mutta oli kuinka oli, luulen sittenkin että hänessä pohjalta on paljon hyvää. — Ehkä niin, sanoin — hänen katumuksensa oli sydämestä lähtevää. Sen huomasi selvästi ja varma olen siitä, että hän mielihyvällä täyttää asettamasi ehdon. Olin oikeassa, jopa enemmänkin kuin oikeassa. Mikäli pari päivää myöhemmin sain kuulla, oli neiti Kolsky köyhien kansakoululasten hyväksi lahjoittanut koko perimänsä 5,000 markkaa ja saman oli tehnyt hänen veljensä. Salaperäinen tapahtuma. Heinäkuussa 1910 oleskelin parisen viikkoa eräässä Etelä-Suomen pitäjistä. Olin siellä paikkakunnan nimismiehen luona. Hän oli lapsuudentovereitani ja vasta vuosi sitten nimitetty piiriinsä. Aikaisemmin hän oli kolmisen vuotta toiminut nimismiehenä Pohjanmaalla. Pohjanmaalta hän oli syntyisinkin. Keväällä hän oli pistäytymältä käynyt Helsingissä. Silloin olimme tavanneet ja hän pyysi minua kesällä kuukauden päiviksi tulemaan luokseen. En niin pitkäksi aikaa luvannut, mutta ehkä viikoksi pariksi voisin saapua. Heinäkuun alussa sain uuden, kiirehtivän kutsun. Toverini kirjoitti pitkän kirjeen, missä hän lennokkain sanoin kuvaili paikkakunnan ihanaa luontoa. Siellä oli komeita metsiä ja kauniita, kalarikkaita järviä. Hänenkin asuntonsa oli aivan järven rannalla. Tosin ei järvi ollut suuren suuri. Olipahan vain hiukan toista kilometriä pitkä ja tuskin puolta leveä, mutta hyvä siellä oli purjehtia ja erinomaista sen kirkkaassa vedessä uida. Kuvaus oli houkutteleva, ja jo seuraavana päivänä sälytin tavaroita matkalaukkuun. Lähdin iltajunalla. Perille saapuessani toverini oli asemalla vastassa ja upeilla rattailla ajoimme pari kilometrisen taipaleen hänen asunnolleen. Jo olin kolmisen päivää ollut siellä. Istuimme paraillaan aamukahvia puutarhassa juoden, kun samalla nuori, huivipäinen tyttö tuli kiireesti nimismiestä kysymään. Toverini poistui, mutta palasi miltei heti takaisin. »Lähdeppä mukaan», hän sanoi, »minun on virkatoimissa käytävä T:n kylässä. Siellä eräs torppari on kadonnut tietämättömiin, Jo neljättä päivää hän on ollut kotoaan poissa, mikäli tyttö, jonka äsken näit, minulle kertoi. Merkillisintä on, että torpparakennukseen vievä ovi on sisäpuolelta lukittu, mutta ketään ei ikkunasta katsellen sittenkään tuvassa, eikä huoneessa näy.» — Mitä sanot? Lähden mielellänikin mukaan. Onko mainitsemasi torppari jo ijäkäs mies? — On hän siinä seitsemänkymmentä käyvä. Tunnen hänet kyllä hyvin. Hän on kaikin puolin kunnon ukko, mutta kieltämättä vähän omituinen luonteeltaan. Semmoisena häntä pitäjässä yleensä pidetään. Jo monet vuodet hän on kuuleman mukaan asunut torpassa yksinään. Itse hän on siellä hoitanut kaikki taloustoimet, keittänyt ruuan ja lypsänyt navetassa olevan lehmän. Aina hän ei kyllä ole semmoinen erakko ollut. Nuorempana hän on ollut merimies ja paljon meriä purjehtinut. Noin parikymmentä vuotta sitten hän kotiutui ja osti säästöillään torpan, missä hän viimeiseen saakka on asunut. Meriltä tullessaan hän oli iloisa, veikeä mies, joka monen vanhanpiian ja lesken sydämen sai levottomasti pamppailemaan. Hän olikin ikäisekseen komea mies ja tiedettiinpä lisäksi kertoa, että hänellä oli runsaasti ylijäämää, puheitten mukaan useampaan tuhanteen, vaikka olikin torpastaan maksanut korkeanlaisen hinnan. Eipä sentähden ollut kumma, että moni toivoi hänestä ja hänen rahoistaan itselleen vanhuuden turvaa, mutta meni vuosi, meni toinenkin, eikä hän ollut ketään omakseen huolinut. Kulkipa vaan viulua soitellen tanssipaikasta tanssipaikkaan, ja alettiin kuitenkin huhuilla, että hän täältä Kirkonkylästä ottaisi erään isonpuoleisen talon lesken. Siinä erehdyttiin. Naimahommat hänellä kyllä oli mielessä, mutta tuskinpa kukaan osasi aavistaa, että hänen valittunsa tulisi olemaan köyhän mökkiläisen tytär K:n kylässä. Leena — se oli morsiamen nimi — oli miltei hänen ikäisensä. Nuorempana sanottiin hänen olleen hyvinkin kauniin. Pulska hän vieläkin oli, mutta samalla oli hänen ulkomuodossaan jotakin sairaloista. Hänellä oli alkua keuhkotautiin, niin väitettiin. Hän oli sen kylmettymisestä saanut. Hänet otti Peltonen — se on miehemme nimi — mutta pitkä-aikaiseksi ei onni tullut. Ei talvi ollut ehtinyt vielä kevääksi vaihtua, kun Leena oli ruumiina. Siitä hetkestä oli Peltonen muuttunut mies. Milloinkaan hän ei enää käynyt tanssitiloissa. Asuipa vaan erakkona torpassaan. Eipä milloinkaan enää hän viuluunsakaan koskenut. Se on jo vuosikausia ollut huoneen seinällä. En tiedä josko erehdyn, mutta luulen Leenan olleen hänen nuoruutensa lemmityn. Sentähden suru on häneen niin syvästi koskenut. — Mistä niin tarkkaan tunnet ukon elämän? — Kyllä pitäjällä kerrotaan. Vanhus on merkkihenkilöitä. Hänen soittotaidostaan moni vieläkin puhuu ihastuksella. Hän oli kauvaksi kuulu. — Mutta nyt hän enää harvoin on kylillä pistäytynyt? — Harvoin ja silloinkin asioilla. — Asioillako hän on sinunkin luonasi käynyt? — Niin. Hänellä on sisarenpoika, jota hän aikoo kouluttaa, tytön veli, joka tuli minua hakemaan. Poika on hyvin etevä. Hän on vasta kansakoulun käynyt, mutta syksyllä hänen pitäisi lyseoon. Olen antanut hänelle yksityistunteja. — Elääkö hänen äitinsä? — Elää, mutta hyvin varattomissa oloissa. Ukko on luvannut kouluttaa häntä ylioppilaaksi saakka. — On siis perää huhussa, että vanhuksella on runsaasti rahoja? — On, vaikka kukaan ei tiedä kuinka paljo. Merkillisintä on, että ukko ei säilytä rahojaan pankissa. Hänellä on ne kotona. — Niin. Hänen mielestään ne ovat siellä varmemmassa tallessa. — Kylläpä on omituiset mielipiteet. — On. Sitä enemmän olen sitä ihmetellyt, kun hän muuten on sangen valistunut ukko. — Sanoppa muuta, mutta nyt täytynee meidän jo rientää. Lähetin palvelustytön hakemaan poliisia. Tuolla hän näkyy jo tulevan. — Pitkäkö on T:n kylään? — Alun toista penikulmaa. Peltosen asunnolle on vielä pitempi. Se sijaitsee aivan kylän ulkosyrjässä. — Sielläkö asuu hänen sisarensakin? — Siellä, pienessä mökissä metsän syrjässä. Ukon torppa on ihan maantien varrella. Siitä noin satakunta metrin päässä on toisella puolen maantietä toinen torppa. Siellä asuu kolme veljestä. Ylänne on heidän nimensä. Muita asuntoja ei sillä kulmalla olekkaan. Lähimpään ihmisasutukseen on kolme kilometriä. Keskustelumme keskeytyi, sillä renki tuli ilmoittamaan hevosen olevan valjaissa. Toverini kiirehti hakemaan virkalakkinsa, pisti revolverin taskuunsa ja parin käsirautoja. »Mitäpä noilla teet?», kysyin viitaten rautoihin. »Eipä tiedä mitä on tapahtunut», hän vastasi, »muista, että ukolla on rahoja.» »Tarkoitat, että joku saattaa olla syyllinen hänen katoamiseensa!» »Aivan niin.» Notkeasti toverini hypähti rattaille. Minä istahdin hänen viereensä etu-istuimelle. Poliisi ja Peltosen sisarentytär, joka sanan oli tuonut, istahtivat taka-istuimelle. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Vanhuksen torpalle saavuimme kellon yhtätoista käydessä. Siellä oli hänen siskonsa odottamassa ja tämän kahdennellatoista oleva poika. Kylästäkin oli pari miestä, toinen nimeltä Leinonen, toinen Isolampi. Heille oli Annikki, eukon tytär, nimismiehelle mennessään antanut sanan. Ukon sisar oli ijältään arviolta kuudenkuudetta. Hän oli laihakko, harmaatukkainen nainen. Hänen poskensa olivat ryppyiset ja kädet isot. Silmät olivat suuret ja niitten katse luotettava. Kiireesti hän riensi vastaamme. »Hyväpä oli», hän sanoi, »että nimismies tuli. Olen ollut kovin levoton. En ymmärrä, minne veljeni on joutunut.» — Neljä päivääkö hän on ollut kadoksissa? — Niin, maanantaista saakka. Sunnuntaina hän illalla pistäytyi meillä. Saatoimme silloin, Pekka ja minä, hänet kotiin, emmekä sen jälkeen ole häntä nähneet. — Lukitsiko hän poistuessanne oven? — Lukitsi. — Ettekä tiedä josko hän enää illalla lähti minnekään? — En, mutta en luule, sillä hän sanoi olevansa väsynyt ja lupasi heti panna nukkumaan. — Näyttikö hän myös väsyneeltä? — Näytti. — Arveletteko siis, että hän, jos poistui asunnostaan, poistui vasta aamulla? — Niin sitä ensiksi luulin ja sentähden en osannut olla levoton. Olinpa muuten jo aikoja lähettänyt ilmoituksen tapahtumasta. Maanantai-aamuna, nähkääs, kun menin veljeäni tapaamaan, eikä hän koputtaessani tullut avaamaan, katsahdin sisään ikkunasta. Tuvassa ei ollut ketään, eikä huoneessa, mutta oli huoneessa vuode päivää varten kasattuna. Ajattelin silloin, että hän varhain aamulla oli ehkä lähtenyt töihin metsään tahi jonnekin muuanne. Kävinkin sentähden illalla uudelleen hänen asunnollaan. — Mutta kun ette silloinkaan häntä nähneet? — Niin arvelin hänen lähteneen Kirkonkylään ja siellä viipyvän. Hän on ennenkin asioillaan pistäytynyt Kirkonkylässä ja saattanut parikin päivää olla kotoaan poissa. Vasta nyt aamulla kävin levottomaksi, sillä huomasin, mitä ennen en ollut tehnyt, oven sisäpuolelta olevan lukitun. Lähetin silloin teille sanan. — Ette ole yrittäneet sisälle? — Kyllä Leinonen ja Isolampi yrittivät, mutta ikkunat ovat sisäpuolelta hakasilla suljetut, eikä avainkaan lähtenyt lukosta. — Niin, se on merkillistä, sanoi Isolampi — pienintäkään merkkiä emme ole huomanneet siitä, että yhtäkään ikkunoista olisi ulkoapäin suljettu ja ovikin on sisäpuolelta lukossa, Sittenkään ketään ei ole koko rakennuksessa. — Ehkä vanhus on noussut ullakolle? — Ei, sitä hän ei ole voinut tehdä, sillä ullakolle mennään pihan puolelta, tuolta päädystä, missä näette rappuset. — Aivan oikein. En niitä huomannut, mutta silloin ehkä ukko on laskeutunut kellariin ja sinne jäänyt? — Sitä kyllä ensin arvelimme, lausui Leinonen — mutta — sekin on mahdottomuus. — Mitenkä niin? — Kellariin vie luukku tuvasta. Tulkaa, näemme sen ikkunasta. Katsokaa tuolla! Luukku on keskilattiassa, mutta — se on munalukolla suljettu. Toverini pudisti päätään. »Kylläpä on outo arvoitus», hän sanoi. Menimme ovelle ja koetimme sitä avata, mutta sisäpuolella oleva avain ei lähtenyt lukosta. Työnsimme hartiavoimalla. Ovi ei sittenkään avautunut. Yritimme yhteisvoimin. Silloin ovi vihdoinkin lensi selko selälleen. Tuvassa oli kaikki siistittynä ja järjestyksessä. Samoin oli huoneessa. Toverini tutki tarkoin pienimmätkin sopet, mutta minkäänlaisitta tuloksitta. Penkosimme sänkyvaatteetkin lattialle, mutta niissäkään ei ollut mitään, mikä olisi valaissut salaperäistä tapahtumaa. Niin, minne oli vanha Peltonen todellakin joutunut ja millä tavalla hän oli asunnostaan lähtenyt, vai oliko hän sieltä laisinkaan lähtenyt. Epäilemättä hän ei ollut ainakaan tuvassa, eikä huoneessa, mutta — niin, käsittämättömältä tuntui kaikki. En milloinkaan ennen ollut toveriani niin syvissä mietteissä nähnyt. Sanattomina olivat toisetkin. Eukko seisoi kädet ristissä, ja poliisi pureskeli kiivaasti viiksiään. Äkkiä hän sai eloa ja syöksähti uudelleen sänkyvaatteita tutkimaan, käänsi ne puolin ja toisin, pudisti polstereita ikäänkuin niistä jotakin etsien, levitti lakanat ja tarkasti niitä ikkunan ääressä. Vihdoin hän toivottomana heitti ne lattialle. »Ei mitään löydy, ei mitään», hän sanoi puoleksi huoaten, »ei pienintäkään veripisaraa.» — Veripisaraa, mitä tarkoitatte? kysyi vanha nainen säikähtyneenä ja tarttui esiliinaansa. — Mitäkö? Hitolle itsekään ymmärrän, mitenkä tämmöisen merkillisen tapahtuman selitän. Mies katoaa lukitusta huoneesta jäljettömiin ikäänkuin olisi aave-olento. Onko hän itse lähtenyt, vai onko murhattu ja sitten viety, kukapa sen tietää. — Murhanneet? Eihän! Olisikohan niin hullusti? — Sanoinhan etten tiedä. En merkillisemmässä ole ollut mukana. Jälleen poliisi pureskeli viiksiään ja seisoi syviin ajatuksiin vaipuneena. Toverini oli havahtunut mietteistään. Hän toimeliaana tutki uudelleen huonetta, tuli sieltä tupaan, käveli lattialuukulle ja tarkasti lukkoa. Jälleen hän läheni huoneen ovea, mutta ei astunut sisään. Seisahtaen kynnykselle hän äkkiä käännähti ja kysyi muijalta: »Muistatteko, oliko täällä viimeksi käydessänne huoneen lattia pesty.» — Ei ollut. — Mutta nyt se on. — Eihän. — On. Riensimme katsomaan. Todellakin, huoneen lattia oli pestynä, mutta tuvan lattia oli mustana ja koskemattomana. Kumma ettemme olleet siihen kiinnittäneet huomiotamme. — Ei se silloin ollut pestynä, toisti vaimo. — Oletteko varma siitä? kysyi Leinonen. — Olen, ihan varma. Toverini astui huoneeseen ja polvistuen lattialle tutki tarkoin jokaista jalanmittaa siitä. Etenkin kohdistui hänen huomionsa sängyn edustaan. Vihdoin hän nousi ja hänen huulillaan näin synkän hymyn. »Mitä nimismies tapahtumasta arvelee?» tiedusteli Isolampi. »Tarkastakaa lattiata! Kas tuossa!» Teimme työtä käskettyä, Ihan sängyn vieressä oli lattialla pari kolme punaista pilkkua. Niitä oli hankaamalla koetettu poistaa, mutta ei onnistuttu. — Verta, sanoi poliisi. — Niin verta on. — Mutta mitenkä se on selitettävissä? Eihän lakanoissa ollut yhtään. — Ei kyllä, mutta — niin, luulenpa jo olevani oikeilla jäljillä. Ojentakaapa tänne lakanat! Poliisi ojensi lakanat, ja toverini hätäpikaa niitä silmäiltyään heitti ne jälleen lattialle. »On niinkuin arvasin», sanoi hän synkkänä, »noilla lakanoilla ei ole maattu.» — Mitä sanot, ei maattu? toistin hämmästyneenä. — Ei ole. Siitä olen nyt vakuutettu. Lakanat ovat vasta hiljan pantu sänkyyn, mutta niitä ei ole käytetty. Ensinnäkin ne ovat aivan puhtaat ja selvät, silityksen jälkeen olevat laskokset ovat niissä vielä näkyvissä. Se kyllä ei mitään varmuudella todista, mutta — onkin toinen seikka, mikä ihan erikoisesti tukee väitettäni. Jos lakanoilla olisi vaikkapa vain pari kolmekin tuntia levätty, olisi niissä jalkapää ja myös tyynyn alusta ainakin jossain määrin ryppyinen. Niin ei nyt ole. Ainoastansa keskusta on rypyssä, mutta vain alimmaisessa lakanassa. Väitän sentähden, että niillä, niinkuin sanoin, ei ole mitenkään yötä nukuttu. Isolampi pudisti epäilevänä päätään, ja poliisi mitään sanomatta seisoi mietteissään. Ääneti olin minäkin. Hetken oli eukkokin hiljaa ja hypisteli esiliinaansa. Sitten hän äkkiä ryhtyi puhumaan. »Niin, kyllä nimismies on oikeassa», hän sanoi, »olen varmasti muistelevinani, että veljelläni oli käytetyt lakanat. Kiireesti tosin laitoin hänelle silloin illalla vuoteen, enkä erityisesti tullut lakanoita tarkastaneeksi, mutta eivät ne nuon puhtaat olleet, siitä olen miltei vakuutettu. Odottakaa, johtuu mieleeni, että niissä oli yläkulmassa veljeni vaimovainajan nimimerkki. Noissa on alkukirjaimet veljeni nimestä.» — Ettekö muista väärin? kysyi nimismies. — En. — Silloin ei ole epäilystäkään. Lakanat ovat vaihdetut, mutta minne on toiset pantu? Ryhdyimme niitä etsimään, mutta turhaa oli vaivamme. Mistään ei lakanoita löydetty. »Tarkka näyttää nykyinen nimismiehemme olevan ja terävä mies», sanoi Isolampi puoleksi kuiskaten minulle. »Ei entisestä paljon mihinkään ollutkaan. Oli jo ikäloppua ja vähän niinkuin juoppoa.» »Tarkka on», myönsin. Niin, se käsitys oli tovereillakin yleisesti Rautiosta. Erittäin etevänä häntä pidettiin, jopa toimissaan turhankin tarkkana. Ylioppilaaksi tullessaan hän oli ensin aikonut papiksi, mutta lukukauden teologisia opintoja harjoitettuaan hän muutti alaa ruveten juristiksi. Siihen hänellä olikin luontaiset lahjat, omaten erikoisesti terävän havaintokyvyn ja loogillisesti selvän järjen. Paljon olimme seurustelleet keskenämme ja voinpa sanoa — että olimme olleet hyvinkin hyviä ystäviä. Vieraassa seurassa hän oli yleensä harvasanainen, mutta saattoi tuttavassa piirissä olla huomattavastikin vilkas. Pienenä poikana oli hänellä ollut salainen mielihalu ryhtyä salapoliisiksi. Usein hän siitä minulle leikillä kertoi, mutta olin toisinansa huomaavinani, että leikinlaskussa oli paljon tottakin takana. En tiedä mistä minuun oli juurtunut käsitys siitä, että hän todellakin olisi soveltunut detektiivin vaikeaan toimeen. Ainakaan minkäänlainen kokemus ei ollut mielipidettäni tukemassa. Sittenkin olin vakuutettu siitä, etten ollut erehtynyt. Nyt sattuma oli tuonut minut maalle mielenkiintoisen tapahtuman todistajaksi. Onnistuisiko toverini selvittämään sitä peittävän hämärän. Jännityksellä sitä odotin. Erittäin teräväjärkisesti hän oli tähänastiset havaintonsa tehnyt, — mutta oliko niillä sittenkään mitään lopullisesti sitovaa merkitystä, sen vasta jatkettu tutkimus voi osoittaa. Tarmokkaasti Rautio ryhtyikin tutkimuksiaan jatkamaan, hän antoi murtaa kellariluukkua sulkevan lukon, luukku avattiin ja kapeita tikkoja hän laskeutui poliisin keralla kellariin. He viipyivät siellä kauvan, ehkä puolisen tuntia, mutta tuloksetonta oli työ siellä ollut. Mitään ei sieltä löytynyt, mikä olisi tapahtumaa valaissut. Yhdessä huoneen nurkista oli iso, amerikkalainen arkku. Se oli sinkkilevyillä päällystetty ja sen kulmat olivat kuparilla lujitetut. Koettaessamme arkkua liikuttaa, emme saaneet sitä paikaltaan hievahtamaankaan. Vanha eukko selitti sen olevan ruuveilla kiinni lattiassa. Hänen arvelunsa mukaan ukko siinä säilytti rahojaan. Etsimme avainta, mutta turhaa oli vaivamme. Mitä tehdä? Oli välttämätön tutkia arkun sisällys. Jos muijan otaksumassa oli perää ja rahat olivat koskematta, ehkä silloin käsittämättömällä tavalla kadonneelle torpparillekaan ei ollut mitään pahaa tapahtunut ja levottomuutemme siis oli ollut aiheeton. Tosin selittämättä jäisi siten, mitenkä veripilkut olivat ilmestyneet lattialle, mutta eihän sillä silloin merkitystä olisikaan. Saattoihan veri aivan hyvin aiheutua pienestä, sormessa olevasta haavasta tahi muusta mitättömästä naarmusta, minkä ukko tavalla tahi toisella oli saanut. Ainakin toistaiseksi oli kuitenkin täysi syy epäillä pahinta. Olihan katoaminen merkillisen salaperäinen ja siihen liittyvät seikat kumman omituisia. Epäröiden Rautio katseli arkkua, mutta ryhtyi vihdoin, kun avainta toistamiseenkaan hakiessa ei löytynyt, särkemään lukkoa. Se oli vaivaloista työtä, sillä lukko oli lujaa tekoa, eikä ollut minkäänlaisia tiirikoita. Lopulta onnistui yritys kuitenkin, ja kansi saatiin auki. Arkku oli miltei tyhjä. Siinä oli ainoastansa pari kolme pukua, kaksi villaista paitaa, talvilakki ja nahkaiset kintaat. Ne olivat hyvässä järjestyksessä, peittäen täydellisesti pohjan. Rautio otti vaatteet arkusta ja ojensi ne poliisille. Sitä tehdessään hän äkkiä huudahti hämmästyksestä ja kumartui pohjaa tarkastamaan. Uteliaina kävimme lähemmäksi. Arkussa oli kaksinkertainen pohja. Niistä päällimmäinen oli ihan ilmeisesti väkivalloin murrettu auki ja sitten vaatteilla koetettu teko salata. Mikä havainnon teki erityisesti mielenkiintoiseksi, oli se, että jälleen huomasimme pari veripisaraa. Ne olivat hyvin pieniä, mutta sittenkin selvästi eroitettavissa. Välipohja oli sisäpuolelta ollut saranoilla kiinnitetty ja sen toinen sivu lukolla suljettu. Lukko oli ollut niin taitavasti puuhun kaiverrettu, että sitä oudon oli kerrassaan mahdoton huomata. Ainoastansa pienen pieni avaimen reikä oli puun pinnalla näkyvissä. Nyt olivat saranat rikki ja lukko särjetty. Veripilkut olivat aivan lukon kohdalla. Kohotimme pohjaa. Sen ja sisäpohjan välinen ala oli noin 12—14 sm. korkea. Oliko siellä ollut mitään, oli mahdoton varmuudella tietää. Nyt se ainakin oli tyhjä. Yhden löydön kuitenkin teimme. Sisäpohjan nurkkauksessa oli sammunut paperossin pätkä. Mitenkä se oli sinne joutunut? Oliko se pudonnut tahi tahallaan sinne heitetty. Luultavasti se oli pudonnut ja sitten unohtunut. — Tuommoisia ei Pekka polta, sanoi vaimo paperossia osoittaen. — Eikö, kysyi Rautio — mitä hän sitten tupakoi? — Piipputupakkaa. — Eikä milloinkaan muuta? — Ei. — Oletteko varma siitä? — Luulen Anna Kuitusen olevan oikeassa, sanoi siihen poliisi. — Olen kerran Peltosen kanssa ollut puheissa tupakanpoltosta, ja kivenkovaan hän väitti, ettei milloinkaan ollut paperossitupakkaa suuhunsa pistänyt, eikä luvannut vastakaan sitä tehdä. — Miksi niin? — Paperossit olivat hänen mielestään nykyajan korutavaraa. Ei semmoisista ollut oikean tupakkamiehen käytettäviksi. — Jos niin on, kuin sanotte, silloin löydöllämme saattaa olla ihan erityinen merkitys. — Sitä minäkin, sanoin toverini puheeseen. — Vieraat henkilöt ovat hänen arkullaan käyneet ja samat myös ovat syyllisiä hänen katoamiseensa. — Samaa minäkin ajattelen, lausui toverini. — Mitä, arveleeko herra nimismies todellakin niin? kysyi Leinonen. — Varma en ole, mutta luulen niin? Rautio pisti paperossin pätkän kukkaroonsa. »Säilytänpä tämän», hän sanoi, »eipä tiedä, mitä hyötyä siitä vielä saattaa olla. Näkyy olevan „Matteja”.» — Niitä on ollut kauppiaalla kylässä myytävänä, tokasi Isolampi. — Niitä minäkin poltan, mutta kun tässä lauantaina tupakat loppuivat ja pistäysin niitä kaupasta hakemassa, ei ollut enää „Matteja”. Pari viimeistä laatikkoa hän oli jo aamulla myynyt. — Kenelle? tiedustelin. — En tullut sitä kysyneeksi, mutta kyllähän kauppias muistaa, jos ostajat vaan tältä paikkaa ovat. Niin, johtuupa mieleeni, että „Matit” olivat häneltä jo viikon päivät olleet lopussa. Omista käyttötupakoistaan hän väitti kaksi viimeistä laatikkoa myyneensä, kun eivät ostajat olleet muusta tupakasta huolineet. — Sepä oli tärkeä tieto, sanoi Rautio jännittyneenä. — Ehkä siitä tutkimuksessamme voi olla suurikin hyöty. — Kyllä niin, arvelin — mutta selitäppä millä tavalla ukko on voinut kadota. Kattolaudat ovat ehjät ja tiviisti naulitut, lattiapalkit ovat koskematta ja uuni-aukko on perin ahdas. — Ovesta, siitä olen vakuutettu. — Ovesta? — Niin. — Mutta olihan se sisäpuolelta lukossa. — Oli kyllä. — Silloin se on mahdottomuus. — Ehkä ei niinkään. — Mitä sanot? Oletko huomannut jotakin erikoista? — En sitäkään, mutta en muutakaan selitystä keksi. Mitäpä syytä olisi kenelläkään ollut ruveta kattoa särkemään. Lattiapalkit, niinkuin aivan oikein huomautit, ovat myös paikallaan. Olen kyllä niitä tarkkaan tutkinut, mutta missään kohden niitä ei ole liikutettu. Vahvat naulat ovat niitä alihirsiin kiinnittämässä. Kukaan ei ole myös seiniä läpäissyt. Se on varma. Katsoppa, kuinka hirret ulottuvat seinästä seinään ja mitenkä niitten välinen tilkitys on joka kohdassa samanlainen. Onhan tilkityksenä oleva sammal tasaisesti mustunutta. Siis lopultakin ovi on ainoa tie, mitä täällä käyneet vieraat ovat käyttäneet. — Puhut vieraista? — Teen sen, sillä tuskinpa ukko on vapaaehtoisesti asunnostaan poistunut. Mitäpä syytä hänellä on siihen ollut? Hän kaikkien tietämän mukaan on ollut hyvissä varoissa elävä. Minkäänlaisia taloudellisia huolia ei siis saata ajatella. — Se kyllä on selvä. Sitä en kysymykselläni tarkoittanutkaan. Siinä myös, niinkuin jo aikaisemmin oli puhe, olen samaa mieltä kanssasi, että toiset ovat syyllisiä torpparin katoamiseen, mutta sanoppa minkälaisia henkilöitä luulet heidän olevan ja mistä? Vieraita he epäilemättä ovat, sillä mikäli Anna Kuitunen minulle äsken kysyessäni mainitsi, ketään sukulaisia paitsi häntä ja lapsia ei Peltosella nykyisin näillä seuduin ole, olleeko muuallakaan. Leena-vainajalla on, näet, ollut veli, mutta on jo kymmenkunta vuotta sitten lähtenyt Amerikkaan, eikä hänestä sen jälkeen ole mitään kuulunut. Mahdollista on niin ollen, että hän on kaukaisessa Lännessä kuollut. — Ehdottomasti henkilöt, sanoi Rautio — ovat paikkakuntalaisia. Ne ovat joko täältä T:n kylästä tahi vähän kauempaa. — Sitä minäkin. Ehkä mieluimmin kuitenkin T:n kylästä, sillä koko miesten toiminta todistaa tarkkaa paikallisten olosuhteitten tuntemista. Heillä on luultavasti ollut selvillä ukon elämäntapa, heillä on ollut aavistus, jopa tietokin ukon varallisuudesta. Niin, olenpa vakuutettu siitä, että vanhus puolestaan on myös heidät tuntenut, sillä mitäpä hän muuten olisi laskenut heidät sisään. Heti Anna Kuitusen poistuttua tahi vähän myöhemmin ovat miehet tulleet. He ovat koputtaneet ovelle. Heillä on ollut muka asiaa, ja ukko on heille avannut oven. — Mutta minkätähden, aprikoi poliisi miettiväisenä — he ovat tulleet hänen kotona ollessaan? — Sitä minäkään en ymmärrä, sanoi Isolampi. — Enkä minä, säesti Leinonen — Peltosen Kirkonkylässä ollessa on torppa välistä parikin päivää ollut aivan ilman asukkaita. Olisihan silloin rosvoilla ollut hyvä tilaisuus. — Ehkä miehillä menettelyynsä on ollut ihan erikoinen syynsä. He kyllä ovat tietäneet ukon säilyttävän rahoja kotonaan, mutta kätköpaikka on jäänyt tuntemattomaksi. Niin, he kenties ovat olleet rahoja etsimässä, käyttäneet kyllä tilaisuutta hyväkseen, jolloin vanhus on ollut poissa, mutta eivät ole kätköä löytäneet. Sentähden he ovat tulleet hänen kotosalla ollessa. — Herra nimismies, sanoi Anna Kuitunen äkkiä keskeyttäen toverini puheen — mistä herra nimismies tietää, että torpassa on käyty? Talvella siellä todellakin on pistäydytty, eräänä yönä. Pekka oli silloin Kirkonkylässä. Taisipa olla sama kerta, jolloin hän oli teille pojastani Kaarlosta puhumassa. Aamulla, hänen kotiin saapuessa — oli yksi ikkunoista rikki. Siitä olivat rosvot menneet sisään. Sekä tuvassa että huoneessa olivat kaikki tavarat hujan hajan, piironginlaatikot olivat avatut ja tarkastetut, samoin pöytälaatikot. Arkkukin oli avattu — veljeni oli unohtanut avaimen pöytälaatikkoon — ja tyhjennetty pohjaa myöten. Ullakollakin vieraat olivat käyneet, mutta mitään ei oltu viety. — Miksi ei veljenne tapahtumasta ole minulle ilmoittanut? Ehkä silloin olisi välttynyt onnettomuus nyt. — Arveli sen turhaksi. »Eivät ne rosvot kuitenkaan minun kätköjäni löydä», hän sanoi. »Kyllä rahani ovat siksi hyvässä piilossa, eikä muuta ole vietävää.» — Mistä on aiheutunut luulonne, että veljellänne rahat ovat olleet arkussa? — Eihän minulla varmuutta. Siitä vaan arvelin, kun Pekka heti tapauksen jälkeen kertoi ruuveilla laittaneensa arkun lattiaan kiinni. Mitä hän muuten olisi semmoisiin varokeinoihin ryhtynyt? Pelkäsi ehkä, että koko arkun veisivät mennessään, jos toistamiseen tulisivat. — Huono keino se oli, lausui poliisi ylenkatseellisesti. — Mitäpä rosvot olisivat sitä ruvenneet kuljettamaan mukanaan? Olisivat särkeneet välipohjan niinkuin nytkin ja ottaneet rahat. — Siinäpä ollaan, sanoi nimismies Rautio — rosvot eivät ole välipohjan olemassa-oloa tunteneet. Vasta Peltonen on ilmoittanut heille siitä. — Hänkö itse? Eipä suinkaan! huudahti Isolampi hämmästyneenä. — On. He ovat pakoittaneet hänet siihen. Luvanneet kenties sillä ehdolla säästää hänen henkensä. — Mutta silloinkin, huomautin toverini puheeseen — heidän ei olisi tarvinnut murtaa välipohjaa rikki. Olihan vanhuksella siihen luultavasti avain. — Kyllä niin, mutta ilmoituksen tehtyään hän mahdollisesti huomasi rosvojen vakuutuksistaan huolimatta aikovan surmata hänet ja silloin hän ei heille avainta luovuttanut, eikä myös sen kätköpaikkaa heille näyttänyt. — Avain ei siis olisi ollut hänen taskussaan? — Ei, sillä silloin rosvot olisivat sen kyllä löytäneet. — Selityksesi tuntuu hyvin todenmukaiselta, mutta mitenkä arvelet heidän ovesta menneen? Mielestäni se on aivan yhtä mahdotonta kuin ikkunasta, seinästä tahi katosta. — Samaa minäkin, tokaisi poliisi — olihan ovi niinkuin ikkunatkin, sisäpuolelta suljettu. — Myönnän että siitä en ole täysin selvillä, sanoi Rautio. — Olen sitä arvoitusta koko ajan miettinyt, mutta käsittämättömältä se yhä tuntuu. Sittenkin olen vakuutettu siitä, että otaksumassani olen oikeassa. Toverini astui ulko-ovelle. Seisahtuen hän tarkasti sitä miettiväisenä. Hänen huulensa olivat lujasti yhteenpuserretut ja silmissä oli syvästi harkitseva katse. Keräydyimme hänen ympärilleen. Poliisi seisoi mahtavana kierrellen viiksiään, Isolampi ja Leinonen puhelivat keskenään, Anna Kuitunen piti lapsiaan kädestä, Äkkiä toverini pyyhkäisi otsatukkaansa, kohotti reippaasti päätään ja silmät säihkyen sanoi hämmästykseksemme arvoituksen olevan ratkaistuna. Isolampi ja Leinonen vaikenivat ja poliisi, unohtaen viiksensä, katseli töllistäen häneen. — Niin, jatkoi toverini — ratkaistu se on. Merkillistä, etten selitystä ennen keksinyt. Niin perin yksinkertainen se on. — Yksinkertainen? toisti Isolampi kummissaan. — Aivan niin. Lapsenkin olisi pitänyt se huomata. Poliisi jälleen kierteli viiksiään, mutta ei puhunut mitään. Vaiti olimme muutkin, sillä uteliaina odotimme selitystä. — Lukossa, niinkuin näette, jatkoi toverini puhettaan — ei ole minkäänlaista käsiripaa. Se on avaimella sekä suljettava että avattava. Ulos mennessään on ukko pistänyt avaimen taskuunsa, sisällä ollessaan hän on jättänyt avaimen lukkoon. Saman ovat roistot poistuessaan tehneet. He ovat jättäneet avaimen sisäpuolelle ja sitten ulkoapäin sulkeneet oven. — Mitenkä se on mahdollista? kysyi Leinonen kummissaan. — Kyllä nimismies erehtyy, sanoi Isolampi. Poliisi ei virkannut mitään. — En erehdy. Vähän vaivaa heillä kyllä on siitä ollut, sillä ovi on sisältäpäin aukeava, mutta — niinkuin kyllä huomaatte, ovi lukon kohdalta on hatara. Kapea rautataltta mahtuu hyvinkin väliin. Semmoista tahi sentapaista apunaan käyttäen he ovat lukkokielekettä sisälle painaen vetäneet ovea kiinni ja sitten äkkiä tempaisseet taltan raosta. Silloin kieleke on loksahtanut sille varattuun syvänteeseen. Siten he ovat sulkeneet oven. — Kyllä todellakin on yksinkertainen selitys, sanoi poliisi. — On tosiaankin, vakuutti Leinonenkin — mutta niin sen on täytynyt käydä. Isolampi ei sanonut mitään, mutta pudisti epäilevänä päätään. Hän nähtävästi ei uskonut selitykseen. Mielestäni se oli ainoa mahdollinen, mitä saattoi ajatella. Poistuimme tuvasta mennen pihalle. Sieltä Rautio, poliisi ja minä lähdimme ullakkoa tarkastamaan. Muut jäivät ulkosalle. Sivumennen poliisi vilkaisi pihalla olevaan kaivoon. Siellä oli perin vähän vettä. Saattoi sentähden helposti eroittaa sen pohjan. Siellä ei ollut mitään. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Peltosen torppa oli erittäin siistin näköinen. Sen seinät olivat punaisiksi maalatut ja ikkunapuitteet valkoisiksi. Pärekatto oli miltei uusi. Sen oli ukko keväällä tehnyt. Torpan edustalla oleva pihamaa oli tasaista nurmikkoa. Hiekoitettu käytävä vei ovelta maantielle. Veräjän pihtipielet olivat hakatusta kivestä, ja siellä täällä oli pihamaalla kauniita koivuja. Anna kertoi veljensä istuttaneen ne. Kaikesta saattoi huomata, että torpan omistaja oli ollut erittäin kunnon isäntä, puhtautta ja työtä rakastava, Sitä todisti aitassa oleva siisteys, sitä torppa-aluetta ympäröivä ehjä aita. Kaivossakin oli uusi, sileäksi höylätty kansi. Tavallisesti oli kaivossa runsaasti vettä, mainitsi Anna, mutta nyt tilapäisesti näytti vesimäärä suuresti laskeutuneen. Ehkä siihen oli osalta vaikuttamassa se, että viime aikoina oli ollut pitkälliset kuivat ja samalla perin lämpimät ilmat. Päädystä ullakoon vievät rappuset olivat leveä-astuimiset ja lujatekoisilla käsikaiteilla varustetut. Kaiteet olivat valkoiset, ja ihan päädyn kohdalta kohosi katolta pieni viiritanko. Nousimme rappuja ullakolle. Hämmästykseksemme ovi sinne oli lukitsematta. Avain oli kyllä suulla, mutta ovi oli vähän raollaan. Astuimme sisään. Ullakko oli tyhjä. Nähtävästi oli siellä tehty korjaustöitä, sillä lattialaudat olivat nostetut seinämille ja niitten ja välikaton välistä alaa oli tivistetty sammalilla. Aijoimme poistua ja olimme jo ehtineet ovelle, kun toverini äkkiä kääntyi takaisin ja alkoi penkoa sammalia, Poliisi ja minä seurasimme esimerkkiä. Enää oli pieni nurkkaus tarkastamatta. Poliisi potkaisi siellä sammaliin. Samalla vilahti niitten seasta jotakin valkoista. Kiihkeänä Rautio kumartui ja ryhtyi tulisella kiireellä heittelemään sammalia sivulle. Löysimme niitten alta kaksi lakanaa. Niissä oli nimimerkki »L. P.» ja oli toinen niistä hyvin verinen. Ei ollut enää epäilemistä: Rikos oli tapahtunut. Vanha Peltonen oli luultavasti murhattu, mutta — missä oli hänen ruumiinsa? Tutkimme toistamiseen tarkoin ullakon, mutta emme enää mitään löytäneet. Lähdimme silloin alas. Pihalla Anna lapsineen ja molemmat kylästä olevat miehet odottivat meitä jännityksellä. Nähdessään verisen lakanan Anna voivotellen purskahti katkeraan itkuun. »Rauhoittukaa», sanoi toverini, »mikä on tapahtunut, ei ole enää autettavissa. Nyt on etsittävä veljenne ruumis ja saatava selville murhaajat.» — Kyllä on roistoja, sanoi Isolampi synkkänä — kehtaavat katalat vanhalta mieheltä riistää hengen. — On niin, lausui siihen Leinonen ja hänen silmänsä säihkyivät vihasta. — Olkaa huoleti, tyynnytti poliisi — kyllä he vielä kiinni joutuvat. »Sen ansaitsevatkin, roistot», sanoi Anna Kuitunen yhä itkien, »kymmenen vuotta olen pian leskenä ollut ja nyt viimeinenkin turva meni». Katkerasti itkivät lapsetkin, tytär nojaten äitinsä käsivarteen, poika heittäytyen pitkäkseen nurmikolle. — Ettekö ketään tiedä, kysyi nimismies Rautio Annalta — ketä voisi rikoksesta epäillä? — Enhän minä. Ei Pekalla tietääkseni ole koskaan ollut vihamiehiä. — En sitä tarkoittanutkaan. Hänen rahojaan ovat roistot himoinneet ja sentähden tehneet tekonsa. — En minäkään, sanoi Isolampi — osaa ketään epäillä. Se kyllä on tunnettua, että T:n kylän ja Kirkonkylän välillä on joskus rosvouksia tapahtunut, mutta selville ei ole saatu ketkä ovat syyllisiä. — Rosvouksia? Enpä ole niistä kuullut, lausui toverini. — Kyllä olen niistä nimismiehelle kerran maininnut, vakuutti poliisi. — Nyt muistan, viime syksynä on jotakin matkamiestä hätyytetty. — Niin, mutta häntä kyllä eivät rosvot saaneet kiinni. Hänellä oli nuori, tulinen hevonen. Roistoja oli kaksi miestä. Toinen koetti tarttua hevosta suupielistä, toinen sivulta hyökätä rattailla olijan kimppuun. — Mitenkä hän pelastui? kysyin. — Huomatessaan pimeässä rosvot — oli jo myöhäinen ilta ja arvatessaan heidän hankkeensa hän löi hevosta ruoskalla. Se ei ollut semmoiseen tottunut ja lähti säikähtyneenä laukkaamaan. Siten mies pääsi pakenemaan. — Näiltäkö seuduin matkustaja oli? jatkoin tiedusteluani. — Niin, Kirkonkylästä. Hän tuli N:n pitäjästä. — Millä kohtaa hyökkäys tapahtui? — Noin pari kilometriä pohjoiseen kylästämme. — Siis Kirkonkylään mennessä? — Niin. Juuri sillä kohden tietä on synkkää metsää molemmin puolin. Samassa paikassa on ennenkin matkustajia hätyytetty. — Mutta ei ole aavistusta siitä, keitä maantierosvot ovat? — Ei, ei vähintäkään. Tavallisesti heitä on ollut kaksi, mutta kerran kolmekin ja joskus ovat uskaltaneet hyökätä yksinäänkin. Noin pari kolme vuotta sitten sattui rosvouksia hyvinkin usein, mutta nyt on ollut rauhallisempaa. Viime syksyinen tapaus oli ensimmäinen pitkästä aikaa. — Eikö milloinkaan ole yritetty rosvoja kiinni? — Onhan sitä, mutta onnistumatta. Kerran pantiin toimeen oikea ajojahti. Kutsuttiin täältä kylästä mies joka talosta. — Minkätähden niin? — Oli Nuutinpäivän vastaisena yönä ryöstetty maantiellä eräs kauppias T:n pitäjästä. Häneltä oli viety rahaa kolmetuhatta markkaa, sormus ja kultakello. Siitä tuli nyt tammikuussa tasan kaksi vuotta. Henkihieverissä hän itse pääsi hevosensa avulla pakenemaan. Hänen vasen käsivartensa oli lyöty poikki ja päässä oli suuri haava. Se oli jo toinen ryöväys kuukauden kuluessa. — Niin oli, sanoi Leinonen poliisin puheeseen. — Ei vanha nimismiehemme tavallisesti hevillä vaivautunut liikkeelle. — Eipä kyllä, mutta nyt hän sen teki, jatkoi poliisi kertomustaan. — Rosvot olivat nousseet maantielle metsästä. Lumessa oli selvät jäljet. Seurasimme niitä. Ne veivät pitkässä kaaressa läpi metsän kauvaksi kylän taakse. Siellä ne katosivat. — Katosivat? — Niin, ne päättyivät oikotiehen, mitä talvisin ajetaan R:n kylään. Tavallisesti kuljetetaan sinne Kirkonkylän kautta. Matkaa silloin on sinne alun kolmatta penikulmaa, oikoteitse tuskin puoltatoista penikulmaa. — Eikö kesäisin pääse lyhempää tietä? — Ei, sillä se oikaisee järvenselkien yli. — Miltä kohden on sille poikettava? kysyi Rautio sekaantuen keskusteluumme. — Täältä kylältäkö nimismies tarkoittaa? — Niin. — Tästä Peltosen torpalta taitaa sinne olla tasan kaksi kilometriä. — Tasan on, vakuutti Isolampi — kilometripatsas on ihan tien risteyksessä. — Täältä eteenpäinkö mennessä? — Ei, vaan takaisin kylään päin, sanoi poliisi. — Kun jäljet katosivat, jaettiin miesjoukkomme — meitä oli yli kolmekymmentä miestä — ja osa lähti R:n kylää, osa omaa kyläämme kohden. — Mutta tuloksia matkasta ei ollut? — Ei, sillä ketään emme tavanneet, joka olisi rosvoja nähnyt, emmekä enää myös uusia jälkiä löytäneet. — Kuinka monta oli ryöväriä ollut? — Kaksi, kertoi kauppias, mutta metsässä oli kolmet jäljet. Nimismies sen johdosta epäili, että heitä oli ollut kolme, vaikka vain kaksi oli maantielle hyökännyt. — Eikö kauppias heidän ulkomuotoaan eroittanut? — Ei, sillä oli siksi pimeä ja vaikkapa olisi ollut valoisampikin, tuskinpa hän siitäkään olisi hyötynyt, sillä miehillä oli naamarit kasvoilla. — Naamarit, onpa se meillä harvinaista, että maantierosvot ovat naamioituja. — On se, mutta ehkä miehillä on siihen erikoinen syynsä. Kenties he ovat tunnettuja paikkakunnalla ja sentähden pelkäävät ilmitulemista. Sitäpaitsi luulen, että samat miehet ovat syyllisiä näillä seuduin aikaisemmin tapahtuneisiin rosvouksiin, sillä vaikka heitä ei ole onnistuttu saamaan kiinni, eikä ole tietoja, joitten perustuksella epäluulot voitaisiin kohdistaa joihinkin määrättyihin henkilöihin, siinä ovat kertomukset kuitenkin yhtäpitäviä, että hyökkääjät joka kerta ovat olleet naamioituja. — Olen aivan samaa mieltä, sanoi nimismies Rautio — miesten täytyy olla näiltä seuduin, sillä kauvempaa ollen he tuskin olisivat käyttämiinsä varokeinoihin turvautuneet. Sitä vaan ihmettelen, että he — mikäli nyt on kerrottu — jo vuosikausia ovat voineet ammattimaista rosvouttaan harjoittaa tulematta pienimmästäkään kiinni. Epäilemättä he ovat vaarallisia roistoja, joitten selville saaminen on ihan välttämätön. Tulen puolestani tekemään kaiken voitavani, sillä — olenpa miltei varma siitä — että samat henkilöt ovat nyt viimeksi sattuneeseenkin tapahtumaan syyllisiä. Tosin ei ole vielä minkäänlaisia näkökohtia, joihin voisin perustaa otaksumani, ei ainakaan sitovia semmoisia. Olisipa edes jotakin löydetty, jotakin rosvojen pudottamaa. Semmoisellakin, oli esine kuinka mitätön tahansa, saattaa olla merkityksensä, tietysti edellyttäen että puheena olevat henkilöt tahi joku heistä on esinettä käyttänyt. Jopa uskallan väittää, että pienellä paperossin pätkälläkin voi olla merkityksensä. — Herra nimismies, keskeytti poliisi — olipa hyvä, että otitte puheeksi paperossin pätkän. Johtuipa mieleeni, että roistoja silloin talvella ajaessamme takaa löysin lumihangelta puoleksi poltetun »Matti»-paperossin. Joku miehistä oli sen sinne heittänyt. — Kas niin, sanoi Rautio — siinä jo pieni yhtymäkohta, millä tosin ei ole todistavaa voimaa, mutta kuitenkin on tärkeä siten, että ainakin yhden seikan nyt varmuudella tiedämme: Maantierosvot ja Peltosen torpassa käyneet henkilöt ovat käyttäneet samoja tupakoita. Se tosin voi olla aivan sattumasta riippuvaa, mutta saattaa olla toisinkin. Niin, onpa jo mielestäni herännyt epäilys, mutta — se on ainakin toistaiseksi siksi epämääräinen, etten tahdo siitä nyt tarkemmin puhua. — Tarkoittaako herra nimismies, kysyi Isolampi — että nyt luulette olevanne rikollisten jäljillä? — Ehkä niin, mutta siitä ei nyt enempää. Olemme jo aivan liiaksi viivytelleet. Viisainta on, että nyt hajaannumme eri tahoille: Isolampi ja Leinonen lähtevät konstaapelin mukana tutkimaan torpan ympäristöä sen eteläpuolelta, minä ja herra tässä lähdemme pohjoispuolelle, Anna lapsineen jää tänne odottamaan. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Yli kolme tuntia harhailimme eri joukoissa torpan ympäristössä. Tutkimme tarkkaan pienimmänkin pensaan, notkon ja ojan, mutta Peltosen ruumista emme löytäneet. Ulotimme, retkemme kauvemmaksi kierrellen metsiä, samoillen niittyjä ja peltoja, mutta yhtä tuloksetonta oli työmme. Silloin väsyneinä vihdoin palasimme torpalle. Olimmekin tutkineet ainakin paria neliökilometriä laajan alan. Mietteissään Rautio heittäytyi nurmikolle, »kylläpä on merkillistä», hän sanoi, »ei mistään löydy». — Merkillistä on, sanoi poliisi — täytynee Helsingistä tilata poliisikoira. — Tuskinpa semmoisesta on apua, lausui Isolampi epäilevänä. — Eipä tiedä, tuumaili Leinonen — kyllä niissä sanomissa on seisonut, että hyvin saavat rikollisista selvän. — Onko siihen luottamista, sanoi Isolampi — lehdet piankin liioittelevat. — Eivät liioittele, vakuutti poliisi — kyllä koirat selvän ottavat. Ovat niin opetettuja. Seuraavat pitkänkin matkan rikollisten jälkiä. Onpa esimerkkejä siitä, että peninkulmienkin takaa ovat etsittävänsä löytäneet. — Kylläpä on tarkka vainu, sanoi Leinonen. — On, jos totta on, mitä poliisi vakuuttaa. En vieläkään ota oikein uskoakseni, lausui Isolampi. — Ei se mikään uskonkappale olekkaan, sanoi poliisi hieman närkästyneenä —, joka ei usko, olkoon uskomatta. — Älkää kiivastuko, rauhoitti Isolampi. — Ehkä kylläkin olette oikeassa. Sittehän sen näkee kun koira tänne saadaan. — Niin, kyllä poliisikoira on tänne tilattava, sanoi Rautio — tuskinpa muuten tässä selvää tulee. Tosin voi olla jo myöhäistä, kun näinkin monta päivää on ehtinyt kulua, mutta — sopiihan koettaa. Kenties koira vieläkin vainuaa jäljet. Onhan koko viikko ollut kuivat säät, eikä sade siis jälkiä hävittänyt. — Puhelimitseko nimismies aikoo tilata koiran? kysyi Isolampi. — Niin, sillä se jouduttaa. Sähköittääkseni täytyisi matkustaa Kirkonkylään saakka. Teillä tietääkseni on telefuuni. — Onhan se tullut hankittua. — Lähdemme siis kylään. Siellä pistäydyn samalla kauppiaan puheille. Ehkä hänellä on jotakin kerrottavaa. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — T:n kylä on kaunista ja hyvinvoipaa kyläkuntaa. Taloja on yli kolmekymmentä ja niitten viljelysmaat laajat. Talot tosin eivät rakennuksiltaan ole suuret, mutta vuosikymmenien, jopa satojen uuttera ahertelu on saattanut niitten maat kantoisiksi. Kalarikas Otamon järvi ulottuu aivan keskelle kylää ja ihan järven rannalla on Isolammin kaksikerroksinen rakennus. Isäntä kutsui meitä vieraskamariin, pyylevä emäntä kiirehti kahvia keittämään ja nimismies, tupakaksi pistäen, kävi telefunoimaan. Pian hän pääsikin Helsinkiin. Poliisikoira luvattiin lähettää ensimmäisellä junalla. Jo ennen iltaa se olisi perillä. Sen hoitaja ja pari muuta detektiiviä seuraisivat mukana. »Sepä erinomaista», sanoi poliisi, »miestä onkin tarpeeseen kytkeäksemme moiset vaaralliset roistot.» Kahvit juotuamme nimismies Rautio ja minä lähdimme kauppiaassa käymään. Isolampi oli kertonut oikein. Kauppias oli todellakin lauantai-aamuna omista käyttötupakoistaan myynyt kaksi laatikkoa »Matteja». Ne olivat viimeiset mitä hänellä oli. Varastosta olivat »Matit» jo viikkoa aikaisemmin loppuneet, eikä uutta lähetystä ollut ehtinyt saapua. Ostajat hän kyllä muisti. Ne olivat Ylänteen veljeksiä. Kaikki kolme olivat olleet puodissa. — Ylänteen veljeksiä, minkälaisia miehiä he ovat? kysyi Rautio. — Eipä heistä mitään pahaa tiedetä, sanoi kauppias — asuvat tuolla kylän ulkosyrjällä lähellä Peltosen torppaa. Ovat siinä kolmenkymmenen ja kolmenkymmenenviiden korvilla olevia miehiä. — Yksinkö he asuvat? — Niin. Heidän äitinsä kuoli noin kuusi vuotta sitten, eivätkä sen jälkeen ole ottaneet ketään luokseen. Isä on jo ollut kuolleena toistakymmentä vuotta. — Ainako he polttavat »Matteja?» — Niin, jos niitä vaan sattuu minulla olemaan. Niinkuin jo sanoin, kunnon miehinä heitä pidetään, mutta — en tiedä mikä sittenkin heissä aina herättää vastenmielisyyttäni. Etenkin vanhinta veljeksistä en voi sietää. Hän on pitkä, tummahko mies, ulkomuodoltaan miltei mustalaista muistuttava. Iloinen hän on luonteeltaan ja aina puhelias, mutta silmissä on jotakin salakavalaa, vaanivaa. Veljet ovat tummia hekin, mutta kasvultaan lyhempiä. He ovat harvasanaisia, milteipä jörömäisiä. Ainoastansa silmissä on eloa. Ne saattavat äkkiä leimahtaa ja tuli niissä käydä kammottavan synkäksi. Muistan erityisesti erään illan. Siitä on nyt muutama kuukausi kolmatta vuotta. Oli talvi. — Tammikuuko? — Niin, mutta mistä sen tiedätte? kysyi kauppias ihmeissään. — Oli todellakin tammikuu, Nuutinpäivän vastainen ilta. Olin jo sulkemaisillani liikkeeni, kun samalla Ylänteet tulivat sisään. He ostivat »Matteja» tavallisuuden mukaan, mutta eivät sitten ottaneetkaan poistuaksensa. Tyhjää puhellen he seisoivat pitkän aikaa tiskiini nojaten. Aloin lopulta käydä kärsimättömäksi, mutta he eivät olleet sitä huomaavinansa. Otin silloin rahat laatikosta — niitä oli sinä päivänä tullut harvinaisen runsaasti, muutamaan sataan markkaan — ja niitä laskien panin ne lompakkooni. Samalla satuin vilkaisemaan ylös. Eteenpäin kumartuneena Taavi Ylänne, se on vanhimman veljeksen nimi, seisoi rahojani katsellen. Huoleton iloisuus oli hänen kasvoiltaan kadonnut. Ne olivat nyt vakavat ja perin synkät. Ääneti olivat molemmat veljetkin, mutta silmissä oli kumma kiilto. Hekin tarkkaavaisina seurasivat rahojeni laskemista. Etenkin ilme Taavin katseessa peloitti minua. Olin lukevinani siinä murhanhimoa. Säikähtyneenä pistin kiireesti lompakon taskuuni ja työnsin laatikon kiinni. Taavi huomasi säikähdykseni. Iloiseksi tekeytyen hän alkoi kompia laskea, mutta vaistomainen epäluulo oli sydämessäni herännyt. Minä en luottanut hänen iloisuuteensa. Olinpa nyt vakuutettu siitä, että hän luonteensa pohjalta ei ollut semmoinen, joksi tähän saakka oli oppinut häntä tuntemaan. Jotakin salaperäistä oli hänen veljissäänkin, mutta mitä, en ymmärtänyt. Enää ei keskustelumme ottanut sujuakseen. Veljet silloin poistuivat, lyhyesti sanoen hyvästi. Suljin liikkeeni ja menin huoneeseeni, mutta sinä yönä en saanut unta ja jos hetkeksi nukahdinkin näin levottomia unia. Ylänteet ja heidän vaaniva katseensa olivat mielessäni. Aamulla kerrottiin sitte, että yöllä oli maantiellä noin parin kolmen kilometrin päässä pohjoiseen kylästämme ryöstetty T:n pitäjästä oleleva kauppias. Häneltä ole viety rahat, kello ja sormus ja häntä itseä oli pahoin lyöty. Vielä tähän päivään saakka ei ole rosvoista saatu vähintäkään vihiä. En minäkään ole mitään arveluja lausunut, mutta — suoraan sanoen — alun pitäen olen Ylänteitä epäillyt. Ehkä olen siinä tehnyt väärin, sillä — niinkuin jo olen maininnut — siivoina miehinä heitä pidetään. En sittenkään ole voinut salaista, vaistomaista tunnettani tukahuttaa. Yhä voimakkaammaksi se on vain kasvanut ja jo monen monta kertaa olen aikonut lähteä nimismiehelle asiasta kertomaan. — Mutta sittenkin, sanoi Rautio — olette jättäneet sen tekemättä? — Niin, katsokaa, olen ajatellut, että on kenties väärin mennä pelkkien epäluulojen perustuksella mitään puhumaan. Sentähden on matka jäänyt sikseen, ja sentähden olen muillekin vaiennut. Ehkä nytkin olen harkitsemattomasti menetellyt. — Ei teillä ole katumista, lausui toverini lohdutellen. — Olen teille päinvastoin hyvin kiitollinen kertomuksestanne. — Kiitollinen? Kuinka niin? — Sentähden että epäluulossanne kenties sittenkin on perää. En tosin vielä voi varmuudella sanoa mitään, mutta — on kuitenkin yhtä ja toista, mikä puheena olevaan viittaa. Pyydän kuitenkin, että nyt lausumastani ette ainakaan toistaiseksi kenellekään mainitse. — Olkaa huoleti! En sanaakaan hiisku. Hyvä todellakin olisi, jos maantierosvot vihdoinkin saataisiin selville. — Ei siitä yksistään ole kysymys. Ukko Peltonen on maanantaita vastaisena yönä kadonnut torpastaan. Hän on murhattu — siitä olen vakuutettu — ja maantierosvot ovat luullakseni tekoon syylliset. — Peltonen murhattu, huudahti kauppias hämmästyneenä. — Enpä minä ole mitään tapahtumasta kuullut. — Se ei olekkaan vielä yleisesti tiedossa. Muistatteko olivatko Ylänteille myymänne paperossilaatikot aivan virheettömät? — Toinen niistä oli musteen tahraama. Myinkin sen sentähden kymmenellä pennillä. — Mitenkä se oli tullut musteeseen? — Laatikot olivat työpöydälläni. — Päälletystenkö? — Niin, ja mustepullo sattui kaatumaan. Silloin alempi laatikoista tahriintui. En olisi sitä näin ollen myynytkään, mutta kun miehet kovasti kärkkäsivät tupakeita, eivätkä siitä välittäneet, että parissa kolmessa paperosseista oli pieniä mustepilkkuja, ajattelin että omapa on asiansa. Rautio otti kukkaron taskustaan ja siitä ukko Peltosen arkusta löytämämme paperossin pätkän. »Tunnetteko tämän?» hän kysyi ojentaen sen kauppiaalle. Kauppias tutki paperossia tarkkaan. Siinä oli pari vähäistä mustepilkkua. En ennemmin ollut niihin kiinnittänyt huomiotani. »Luulenpa varmaan», vastasi kysytty, »että tuo on Ylänteille myymiäni. En tosin vannoa sitä saata, mutta muistelen, että yhdessä paperosseista oli yhtä monta ja myös aivan samanlaiset pilkut, mutta minkätähden sitä tiedustelette?» Toverini selitti syyn. — Onpa erinomaista, sanoi kauppias tyytyväisenä hykertäen käsiään — merkillinen sattuma tuo teille todisteita. Toivonpa sydämestäni roistojen vihdoinkin joutuvan ilkitöistään kiinni. Kyllä sen ansaitsevatkin jo monin kerroin. Anna raukaltakin riistivät nyt viimeisen turvan. Mitenkä nyt pienen Pekankin koulutuksen käynee? Hän oli vanhuksen kummipoika ja oli ukko hänestä ylpeä, — Etevä poika hän onkin, lausui Rautio — ja vahinko todellakin on, jos nyt on sikseen jätettävä koulunkäynti, mutta — ehkä vielä ei ole niin hullusti. — Mitenkä niin? — Kenties ukon rahat löytyvät. Olen Helsingistä tilannut poliisikoiran. Jo kahdeksalta tänä iltana luulen sen olevan täällä. — Kahdeksalta, toisti kauppias innostuneena — siis puolen tunnin kuluttua. Mielelläni, jos sallitte, lähden ajojahtiinne mukaan. — Tulkaa vaan. — Kiitän lupauksestanne, herra nimismies. Suljen nyt heti liikkeeni. Kauppias kiirehti sulkemaan. Hän oli lyhyenläntä, lihavahko mies, ijältään siinä neljänkymmenen korvilla. Tukka oli vähäsen punertava, samoin viikset. Leuka oli sileäksi ajettu, ja pyöreät kasvot olivat hyväntahtoisen näköiset. Vilkasliikkeisenä hän hääri sulkien oven vahvalla puomilla ja pyysi meidän astumaan saliin siellä häntä odottaaksemme. Pian hän olikin valmis. Lähdimme silloin ulos ja olimme jo veräjällä, kun hän äkkiä juoksi takaisin. — Hän on jotakin unohtanut, sanoin toverilleni. — Luultavasti, lausui Rautio hajamielisenä vedellen sammunutta sikaaria. Samalla jo kauppias näkyi tulevan. Hän talutti kaulanauhasta isoa, miltei vasikan kokoista ruskeakarvaista koiraa. »Otin »Turvan» mukaan», hän sanoi, »kenties siitä voi olla hyötyä matkalla. Se on kyllä säysä koira, mutta osaa päällekin käydä, jos vaara uhkaa.» — Onpa iso koira, sanoin. — Niin, se onkin ulkolaista paimenkoirarotua. Ostin sen penikkana Kirkonkylän kartanonomistajalta. Hän oli emän tuottanut Englannista ja isän Skottlannista. Maksoin Turvasta sata markkaa, mutta se olikin silloin vasta kuukauden ikäinen. Innostuneena kauppias ylisti koiraansa. Kerrankin eräs humalainen, markkinoilta palaava mies oli pihalla ruvennut räyhäämään ja puukko kädessä alkanut käydä kimppuun. Tiesipä kuinka siinä olisi käynyt, mutta Turva tuli hätään ja silloin mies luimi tiehensä. Niin meni kiireesti ettei veräjästä ehtinyt. Heittäytyi aidan yli ja siinä repi takkinsa. Vaivaa oli Turvaa pidätellessä. Oli hyökätä perässä. Rautio tuskin kuunteli kauppiaan pakinoimista. Hän kulki syvissä mietteissä nähtävästi ajatellen toimena olevaa tehtäväänsä. Sikaarin hän oli uudelleen virittänyt, mutta vain perin harvakseen hän veteli siitä sauhuja ja sentähden se jo toistamiseen oli sammumaisillaan. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Nimismies Rautio oli arvelussaan oikeassa. Detektiivit Helsingistä ehtivät kello kahdeksaksi T:n kylään. Isolammille tullessamme he olivat talossa jo meitä odottelemassa. Heillä oli mukanaan keskikokoinen, susikoiran rotua oleva koira. Lähdimme suoraa päätä Peltosen torpalle. Siellä poliisikoiran kuljettaja vei hoidokkinsa sisään, antoi sen nuuskittavaksi ukon sänkyvaatteet ja ullakolta löydetyt veriset lakanat. Selvästi saattoi huomata mitenkä koira kiihoittui. Siihen tarttui pyydystysinto ja kiihkeänä se juoksi huoneen nurkasta toiseen ja sieltä tupaan. Tuvasta se syöksähti ulos ja rappusten edustaa nuuskien ullakolle vievien portaitten luo. Kuljettaja seurasi mukana pitäen talutusnuorasta kiinni. Rappujen luona koira seisahtui, mutta vain silmänräpäykseksi. Sitten se kiisi rappuja ylös ja niitä ullakolle. Ullakolla se viivähti vain hetkisen pari kolme kertaa juosten sen poikki ja pitkin ja vihdoin pysähtyen kohdalle, missä lakanat olivat olleet kätkettyinä. Se alkoi käpälillään kaivaa, mutta kun huomasi, että mitään ei siellä ollut, juoksi se uudelleen ulos ja rappuja alas. Odotimme jännityksellä mitä koira nyt tekisi. Se seisahtuen vainui sieramillaan ilmaa ja sitten kuono miltei maassa kiinni riensi veräjälle ja sieltä aidanvierustaa kiertäen torpan taa. Kiihoittavasti huudahdellen ajaja kehoitti koiraansa. Nyt alkoikin hurja ajo. Vaivoin saatoimme pysyä koiran perässä. Etenkin kauppiasta oli hupaisa nähdä. Hikipäissään hän harppaili koettaen laahata koiraansa mukanaan, mutta Turva nähtävästi ei ollut tottunut kaulanauhassa kuljetettavaksi, se tuon tuosta teki vastahankaa. »Laskekaa koiranne irti!» huusin kauppiaalle. Hän noudatti neuvoani ja silloin kulku alkoi käydä paremmin, sillä Turva vapaaksi päästyään seurasi uskollisesti isäntänsä kintereillä. Torpasta noin neljänneskilometrin päässä oli metsäinen kumpu ja sen takana kaurahalmeista peltoa. Poliisikoira kiisi kummun sivua, juoksi peltovierelle ja sieltä pitkin ojan vartta lakealle kanervikkomaalle, täältä jälleen metsään ja metsästä kaukana näkyvää hetteistä nevaa kohden. — Kylläpä pitää kiirettä, sanoi Isolampi puhkuen — ja mistä merkillisestä tien löytääkin. Minä en näe yhtään jälkeä. — En minäkään, sanoi Leinonen — onpa kerrassaan ihmeotus. — On, jos oikeilla jäljillä ollaan, jatkoi Isolampi — mutta sitä en vielä usko. — Mitä sitten luulette koiran vainuavan, kysyi yksi detektiiveistä vähän pilkallisesti — eihän vaan jäniksiä tahi — ehkä lampaita? Isolampi ei vastannut, mutta huomasin, että häntä ivallinen kysymys suututti. Hän puraisi alihuultaan ja otsasuonet pullistuivat. Kauppias oli yhä innoissaan ja hoputti Turvaansa pysymään mukana. Turva juoksi rauhallisena tasaista hölkkäjuoksuaan, eikä näyttänyt mistään välittävän, välistä vain vilkaisi isäntäänsä ja heilautti häntäänsä. Äkkiä Rautio, joka kevyin askelin juoksi aivan poliisikoiran kintereillä, osoitti huudahtaen maassa näkyvää jälkeä ja sen vieressä toista. Olimmekin tulossa nevalle ja maa alkoi muuttua pehmeäksi, vesiperäiseksi. Pian näkyi useampiakin jälkiä ja selvästi saattoi eroittaa että kolme henkilöä oli kulkenut yhdessä samaan suuntaan, kaksi heistä edellä, kolmas noin metrin päässä takana. Etumaisten askeleet olivat tasaisia, kolmannen oikea jalka oli kevyesti kosketellut maata, vasen jättänyt syvän jäljen. — Viimeinen miehistä on ontunut, sanoi poliisikoiraa ohjaava detektiivi. — Niin on, lausui siihen Rautio — joko on vasen sääri lyhempi kuin oikea tahi on mies pahasti loukannut vasemman säärensä. — Mistä sen tiedätte? kysyi Leinonen ihmeissään. — Näkeehän sen jäljistä. Jos olette vähänkin tarkastaneet ontuvien henkilöitten käyntiä, olette kyllä huomanneet mitenkä he sairaalla jalallaan astuvat paljon raskaammin kuin terveellä. Sentähden edellisen jälki on syvempi kuin jälkimäisen. — Olette oikeassa, myönsi Leinonen. — En ole ennemmin tullut asiaa ajatelleeksi. Kauppias kuuli keskustelun. »Onko kolmas miehistä ontunut?» hän huusi taempaa, missä viimeisenä seurasi joukon mukana. — On, vastasin hänelle. — Mutta eihän kukaan Ylänteistä ole ontuva, hän sanoi. — Eikö? — Ei. — Ei kyllä, lausui Isolampi — ennen he eivät ole sitä tehneet, mutta... — Mutta nyt väitätte yhden heistä sitä tekevän, tiedusteli nimismies Rautio keskeyttäen. — Niin, sillä näinhän sen omin silmin ja Leinonen myös näki. Aamulla sivuuttaessamme Ylänteitten torpan matkallamme Peltosen asunnolle kulki nuorin veljeksistä — Matti on hänen nimensä — pahasti liikaten pihan poikki. — Enkö oikein arvannut sanoessani äsken, että kolmas miehistä oli mahdollisesti loukkaantunut, huudahti Rautio yhä kiivaasti jatkaen kulkuaan. — Lauantaina meillä käydessään, huomautti kauppias — oli Matti täysin terve. Notkeasti hän juoksi rappuja alas. — Silloin hän on vasta sen jälkeen loukkaantunut, lausuin minä. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Nevalle, mitä kohden riensimme, oli Peltosen torpalta kolmatta kilometriä. Niin laskin arviolta. Kovin synkkää oli seutu. Vetistä suota oli silmänkantamiin. — Lokkinevaksi suota sanotaan, kertoi Isolampi. — Omituinen nimi, lausui nimismies Rautio — minkä johdosta sitä siten nimitetään? — En tiedä, vastasi Isolampi. — Enkä minäkään, vakuutti Leinonen. — Olen kyllä kerran kuullut selityksen, olin silloin pieni poika ja isä minulle kertoi, puhui poliisi — mutta enää en muista. Keskustelu keskeytyi, sillä äkkiä poliisikoira seisahtui ja alkoi tuimasti haukkua. Olimme tulleet aivan vetelänä hyllyvän suon partaalle. Siihen näkyivät jäljetkin pysähtyvän. Miehet olivat seisoneet lähekkäin toisiaan — jäljet olivat miltei vieretysten — ja sitten poistuneet suon reunaa kulkien. Turhaan Salo — se oli poliisikoiraa ohjaavan detektiivin nimi — koetti saada hoidokkiaan miesten jälkiä seuraamaan. Se ei liikahtanut paikaltaankaan, haukkui vaan kolkosti ja katseli miltei jalkojensa ääressä olevaan veteen. »Ei Hektor suotta hauku», sanoi Salo, »täytyy ruveta naaraamaan». Isolammin talosta olimme ottaneet mukaamme köyttä ja hät’hätää laittamamme naarausvehkeet. Kummastakaan ei ollut nyt apua, sillä naarauslaitteemme ei soveltunut suossa kaivamiseen. Se oli nimittäin monihaaraisen ankkurin näköinen, eikä olisi voinut vetiseen mutaan upota. Oli pakko kaukaa metsästä käydä hakemassa seiväs ja sen päähän kiinnittää naarauslaitteestamme irroittamamme rautainen koukku. Ryhdyimme työhön, mutta tuloksetta, sillä seiväs oli aivan liiaksi lyhyt. Se vaipui mutaan ihan päätä myöten. Ei ollut muu neuvona kuin uudelleen lähteä metsään, mutta niinpä tällä kertaa varasimmekin sieltä mukaan kolme neljä eri pitkää seivästä. Koettelimme niitä. Vasta pisin niistä ulottui pohjaan. Sillä olikin pituutta kuudetta metriä. Kiinnitimme päähän koukun ja aloimme naarata. Kauvan teimme työtä ja jo aijoimme luopua koko yrityksestä, mutta silloin Hektor tarttui Salon housunlahkeeseen, veti uudelleen suon partaalle ja alkoi yhä kiihkeämmin haukkua. Silloin päätimme vielä kerran yrittää. Äkkiä tuntui jotakin raskasta olevan seipään päässä, eikä millään yksi mies saanut seivästä nousemaan. Tartuimme siihen yksissä neuvoin. Hitaasti, mutta varmasti alkoi seiväs kohota. »Vetäkää», huusi Rautio, »jo nousee.» Nykäisimme voimakkaasti, mutta vaikea oli seipäästä pitää kiinni. Sen pinta oli limainen ja liukas siihen tarttuneesta mudasta. »Vielä nykäys», kehoitti poliisi. »Odottakaa», huudahti kauppias, »käteni heltisivät». Hän koetti uudelleen tarttua seipääseen, mutta se oli myöhäistä, sillä jo porisi vesi pinnalla, muta väistyi sivuille ja kolkosta haudasta vedimme äkkinäisellä tempauksella kuiville savisen liejun yltä päältä tuntemattomaksi peittämän ruumiin. Se oli täysissä pukimissa, jaloissa saappaat, vyöllä puukko tuppineen. Helsinkiläiset salapoliisit pyyhkivät mutaa vähemmäksi. Silloin vähitellen paljastuivat kalpeat, verettömät kasvot ja avoinna olevat, tuijottavat silmät. »Peltonen», huudahti Isolampi. Niin, Peltosen ruumis oli löydetty. Kauhea arvelumme oli siis osottautunut oikeaksi. Hänen rinnassaan oli iso puukon haava ja päässä oli ruhjevamma. »Emme nyt voi ottaa ruumista mukaan», sanoi Rautio, »täytyy käydä laittamassa paarit, mutta — sitä ennen jatkamme ajometsästystämme. Murhaajat on saatava kiinni. Katsokaapa, Hektorkin on jo valmiina lähtemään, vainuaa suon reunaa kulkevia jälkiä.» Valmiina näytti Hektor todellakin olevan. Se kiihkoisena koetti vetää kuljettajaansa mukanaan. »Eteenpäin», huudahti Rautio. »Eteenpäin», toistin minä, ja niin sitä lähdettiinkin. Pitkälle eivät jäljet kulkeneet suon reunaa, Ne äkkiä tekivät käänteen vieden noin puolen kilometrin päässä näkyvää lehtimetsää kohden. Sieltä ne nousivat ylös korkeata, hongikkoa kasvavaa mäkeä. Täällä emme enää voineet niitä eroittaa, mutta varmana eteni yhä Hektor. — Onpa kerrassaan merkillinen koira, myönsi nyt Isolampikin. — On, sanoi Leinonen — eipä suotta poliisikoiria ylistetä. Turvaankin oli tarttunut pyydystysinto. Nuuskien kuonollaan maata se juoksi isäntänsä edellä. Sanaakaan emme nyt toisillemme lausuneet. Jännitys olikin huippuunsa kohonnut. Kuului vain koirain läähätys ja miesten kiivas jalkojen astunta. Näin meni kymmenen minuuttia, meni viisitoista. Silloin väsyneinä levähdimme hetkisen. Olimme tulleet kallioiselle kummulle. Pitkäksemme heittäytyen panimme tupakaksi. Oli jo yö ja kesäinen hämärä peitti maan. Kaukaa näkyi järvi. Sen pinnalta kohosi valkoista, pilven tapaista usmaa. Hektor makasi rauhallisena Salon jaloissa, Turva nojasi päätään isäntänsä polvea vastaan. — Enpä ole ennen ollut tämmöisessä mukana, sanoi kauppias. — En minäkään, vakuutti Rautio. — Mitä, eikö herra nimismieskään? kysyi Leinonen. — En. Olen kyllä monessakin ajossa ollut, mutta en milloinkaan tämmöisessä metsästyksessä. Salo ei virkannut mitään. Vaiti olivat toisetkin helsinkiläiset salapoliisit. Kauppias oli perin uupuneen näköinen ja suuret hikikarpalot juoksivat pitkin hänen poskiaan. Väsymystään hän ei sittenkään tahtonut osoittaa. Niin, ensimmäisenä hän oli jälleen pystyssä ja kysyi: »Eikö jo matkaa jatketa?» »Jatketaan vaan», lausui Salo nousten jaloilleen, ja heti oli Hektor jälleen kulussa. Tällä kertaa eteneminen oli hitaampaa, sillä kallio alkoi käydä hyvin rosoiseksi. Suuria kivilohkareita oli toinen toisensa vieressä. Milloin kiersimme niitä, milloin oli pakko kiivetä yli. Hektor oli ihmeteltävän ketterä kiiveten taitavasti vaikeimmistakin paikoista. »Ei tämä vielä mitään», kehui Salo koiraansa, »näkisitte miten se voi pystysuoraa aitaakin kavuta.» »Minä kyllä olen nähnyt», kerroin. »Olin keväällä vuosi sitten katselemassa poliisikoiranäyttelyä Kaisaniemen puistossa Helsingissä. Siellä koirat kiipesivät pari metriä korkean aidan yli.» — Kylläpä ovat otuksia, sanoi Isolampi. — Enpä olisi uskonut, jos ennen joku olisi semmoista väittänyt. — Mutta nyt uskotte? kysyi Rautio. — Kyllä, sillä ei ole aivan tavallinen koira, joka rikollisen jälkiä vainuaa niinkuin Hektor tuossa. — Jaloa rotua se onkin, selitti Salo — ja lisäksi huolella toimeensa koulutettu. — Eipä minunkaan koirani ole hullumpia, kehui kauppias — mutta ei siitä sentään ole aitoja kiipeemään. Yli kyllä hyppää, missä ei aita satu pahan korkea olemaan. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Kalliolta laskeuduimme taajaan metsikköön. Sitä kuljimme noin parin kivenheittämän matkan. Silloin äkkiä avautui eteemme maantie. — Nyt tiedän, missä olemme, huudahti Isolampi. — Minäkin tiedän, sanoi kauppias — täältä on kylään täsmälleen kaksi kilometriä, Peltosen torpalle alun toista. — Olemme siis tulleet valtatielle? kysyin. — Olemme, sanoi Leinonen. Seisahduimme epäröiden minne suuntaan nyt lähtisimme, sillä Hektor näytti kadottaneen jäljet. Se juoksi edestakaisin maantietä, läksi sitten kylään päin, mutta kääntyi pian takaisin ja alkoi uudelleen etsiä jälkiä siltä kohden tietä, missä olimme nousseet metsästä. Maantieltä se hypähti metsikköön tien vastaiselle puolelle, mutta palasi pian täältäkin takaisin ja lähti hitaasti kulkemaan Peltosen torppaa kohden. Noin parikymmentä metriä edettyään se äkkiä haukahti ja merkitsevästi katsahtaen isäntäänsä alkoi häntäänsä pari kertaa heilauttaen kiireesti pyrkiä eteenpäin. »Nyt on Hektor löytänyt jäljet», sanoi Salo. Salo oli oikeassa, sillä enää ei Hektor pysähtynyt. Varmana se etene tuon tuostakin katsahtaen taakseen ikäänkuin kehoittaakseen meitä kiirehtimään. Teimmekin parhaamme pysyäksemme perässä. Salokin juoksi kiivaasti pitäen koiraansa talutusnauhasta kiinni. Miltei kilometri kesti tämmöistä menoa. Silloin Hektor jälleen hypähti metsään, samalle puolelle, missä Ylänteitten torppa sijaitsi. Pitkässä kaaressa koira kuljetti meitä läpi metsän. Tulimme taajaan tiheikköön. Siellä jo itsekin näimme jäljet. Maa oli pehmeätä näreikköä. Miehet olivat kulkeneet perätysten ja sieltä täältä oli risu taittunut tahi oksa vääntynyt »Ontuva on jälleen ollut viimeisenä», sanoi kauppias puolittain kuiskaten. »Niin on», myönsi Rautio, »molemmat ensimmäiset ovat kulkeneet aivan peritysten, kolmas noin neljä metriä jälessä.» Etenimme nyt varovaisesti ja vain kuiskaten puhutellen toisiamme. Varovaisuus olikin tarpeen, sillä äkkiä tiheikkö loppui ja tulimme kivistä kasatun aidan luo. Miltei aivan sen takana, noin parinkymmenen askeleen päässä, oli Ylänteen veljesten torppa. »Nyt aivan hiljaa», varoitti nimismies Rautio ja, sanaa hiiskahtamatta kiipesimme aidan yli, kauppias piti jälleen talutusnuorassa Turvaa ja Salo kiristi talutushihnaansa lyhemmälle. Suoraan syöksähti Hektor asuntoa kohden koettaen innoissaan riistäytyä irti, mutta Salo rauhoitteli koiraansa. Jo olimme aivan oven kohdalla. Silloin Hektor kiihkeänä aikoi hypähtää ovea vastaan, mutta taluttaja tarttuen kaulanauhaan pysytteli koiraa loitommalla. Rautio tarkasteli ovea. Se oli lukittu. Samoin olivat ikkunat. Torpassa oli kaikki hiljaista. Vilkaisin sisään ikkunasta. Kaksi veljeksistä nukkui tuvassa. »Kolmas näkyy olevan huoneessa», ilmoitti yksi helsinkiläisistä salapoliiseista. — Valveillaanko? — Ei, kyllä hänkin nukkuu. Neuvottelimme kuiskaten mitä tekisimme. »Minä tiedän», sanoi kyläpoliisimme. Navettarakennuksen seinämältä hän toi noin neljä metriä pitkän hirren. — Mikä on tarkoituksenne? kysyi Isolampi. — Käytämme hirttä murto-aseena, selitti poliisi — tartumme siihen miehissä ja työnnämme voimakkaasti lukkoa vastaan. Lukko särkyy, ovi lentää auki ja olemme sisällä ennenkuin miehet ehtivät toipua unenhorroksistaan. — Konstaapelin ehdoitus on hyvä, sanoi Rautio. — Hyvä on, myönsivät helsinkiläisetkin salapoliisit. Miehet kävivät käsiksi hirteen. »Odottakaa», sanoi Rautio, »ei vielä kiirettä, kauppias, Isolampi ja Leinonen jäävät pihalle vartioimaan, kauppias tänne oven puolelle, Isolampi ja Leinonen toiselle puolelle tupaa, me muut menemme sisälle.» — Mutta eihän teitä silloin ole muuta kuin kuusi miestä, sanoi Isolampi — roistoja on kolme ja heillä saattaa olla aseita. — Kyllä toimeen tullaan, vakuutti Salo — Hektor kyllä pitää huolen yhdestä. Miehet asettuivat määrätyille vartiopaikoille, kauppias jälleen laskien Turvan irti ja komentaen koiran laskeutumaan pitkälleen maahan. Turva totteli. Silloin me muut tartuimme uudelleen hirteen, otimme juoksujalassa vauhdin ja työnsimme hirren pään lukkoa vastaan. Kuului kova paukahdus, lukko särkyi ja ovi lensi selko selälleen. Syöksähdimme tupaan. Siellä molemmat nukkujat kohoutuivat sängyistään, mutta ennenkuin ehtivät kunnolla silmiään aukoa ja unisina huomata mitä oli tapahtunut, olimme jo kimpussa. Jo olimme saada miehet köysiin — ottelua oli tuskin muutamaa sekunttia kestänyt — kun huoneen ovi avautui ja sieltä tuli juoksujalkaa kolmas veljeksistä. Hän oli pitkä, tummahko mies, »Taavi» ajattelin heti, muistaen kauppiaan kertomuksen. Taavilla oli toisessa kädessä revolveri, toisessa puukko. Hammasta purren, mutta mitään sanomatta hän silmät vihaa säihkyen hyökkäsi veljiensä avuksi, tähtäsi revolverillaan nimismiestä ja tavoitteli puukollaan Saloa. Jo painoi hän liipasinta, mutta samalla Hektor hyökkäsi sivulta kimppuun. Silloin Ylänne horjahti, ja kuula osui kattoon. Kaatuen hän toistamiseen ojensi revolverinsa, mutta sauvalla löin ampuma-aseen hänen kädestään. Kiroten hän silloin hypähti pystyyn ja tarttuen rintapieleeni kohotti puukkonsa. Jo luulin viimeisen hetkeni tulleen, mutta taas oli Hektor pelastuksena. Korkealle hypäten koira kaappasi Ylänteen takin hiasta ja ilmassa riippuen piti siitä hellittämättä kiinni. Silloin kohotettu käsi vaipui ja päästäkseen koirasta, oli Ylänne pakoitettu pudottamaan puukon. Salo potkaisi sen sivulle ja tullen avukseni otti roistoa vyötäreistä. Hurja paini alkoi, mutta Ylänne oli voimakkaampi ja rajulla heitolla hän lennätti salapoliisin yli koko tuvan lattian. Salo kaatui, mutta oli heti uudelleen pystyssä. Toistamiseen Taavi syöksähti veljiensä avuksi ja miehiä heitellen kuin kintaita hän oli jo vapauttamaisillaan toisen heistä, mutta Hektor riippui kintereillä, vetäen häntä housunlahkeesta. Turhaan Ylänne koetti potkimalla vapautua kiusallisesta ahdistajastaan. Jo olivat veljetkin lujasti kytkettyinä, ja ehdimme rohkealle koiralle avuksi. Kuusin miehin ahdistimme nyt Ylännettä ja jo, jo tarttui Rautio häntä vyötäreistä, Salo käsivarresta ja minä rintapielestä, mutta vain hetkellinen oli menestyksemme. Äkkinäisellä tempauksella riistäytyen irti Ylänne pyrki ovelle. Vielä oli tosin Hektor tarrautuneena hänen housunlahkeeseensa, vetäen minkä jaksoi, mutta lahe repeytyi kappaleiksi ja koira pyörähti nurin lattialle. Silloin roisto syöksähti ulos ja, lyöden nyrkillään kauppiaan kumoon, juoksi veräjälle. Onnistuisiko hän pakenemaan? Siltä miltei näytti, mutta jo oli kauppias pystyssä ja Turvaa yllyttäen juoksi rohkeana roiston perässä. Jo oli Hektorkin ulkona alkaen uudelleen metsästyksensä. Ennenkuin veräjälle ehdimme, oli Taavi Ylänne kadonnut metsään, mutta kadonneet olivat myös kauppias, Turva ja Hektor. Kaukaa vaan kuului mitenkä risut rasahtelivat, kuului Turvan haukunta ja kauppiaan kehoittavat huudot. Kiirehdimme perässä hurjasti juosten. Viimeisinä tulivat Isolampi ja Leinonen, Leinosella iso seiväs kädessä. Sidotut roistot olimme vartioitta jättäneet tupaan. Tuskin viittäkymmentä metriä olimme juosseet. Silloin haukunta kuului jo aivan läheltä. Olimme tulleet taajakasvuiseen hongikkoon. Etenimme siellä muutaman askeleen. Silloin odottamatta näimme kumman näyn: Lähellä isoa katajapensasta makasi Taavi Ylänne seljällään Turva molemmilla käpälillään painaen miehen olkapäitä. Kauppias seisoi rauhallisena vieressä, ja Hektor istui tyytyväisenä häntäänsä heilutellen. Kun Ylänne vähänkin liikahti, silloin Turva murahti vihaisesti, näyttäen kauheita hampaitaan. Silloin mies uudelleen kävi hiljaiseksi. — Kylläpä on näkyä, naurahti Salo. — On tosiaankin, myöntelivät toisetkin helsinkiläiset salapoliisit. Tyytyväisin oli kauppias. Ylpeänä hän katsahti koiraansa kasvot loistaen ilosta. »Turva roiston vangitsi», hän selitti riemuisena. — — Turva, toisti Isolampi ihmeissään. Hänkin ja Leinonen olivat jo ehtineet paikalle. — Niin, Turva, vakuutti kauppias. — Mutta miten? kysyi Leinonen. — Ylänne oli erinomainen juoksija ja pian olin kadottanut hänet näkyvistäni, mutta Turva seurasi ihan hänen kintereillään ja Hektor vähän jälempänä. Tänne hongikkoon tullessani näin Ylänteen. Hänellä oli kädessään maasta tempaamansa seiväs ja teki sillä koirille vimmattua vastarintaa. Kerran hän onnistuikin lyömään Hektoria, mutta samalla Turva hyökkäsi hänen kimppuunsa kaataen hänet käpälillään maahan. — Mutta ei purrut? tiedusteli nimismies. — Ei, sillä onneksi ehdin koiraa hillitsemään. Tiesipä muuten mitenkä olisi käynyt. Hektor riisti mieheltä seipään ja tuotuaan sen minulle asettui rauhallisena Turvan viereen istumaan. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Puoleksi kantamalla veimme Taavin takaisin torpalle. Siellä Matti oli saanut kätensä siteistä ja koetti paraillaan irroittaa jalkojaan. Pian hän oli uudelleen köysissä. Kiven kovaan miehet väittivät olevansa syyttömiä Peltosen murhaan. Sentähden muka he olivat ryhtyneet vastarintaan, kun luulivat meidän tulevan heitä erään tappelun johdosta vangitsemaan. Niin selitti Taavi. Olivat keväällä olleet Hämeenlinnassa markkinoilla ja siellä humalapäissään lyöneet pahanlaisesti Hämeenkyröstä olevaa talonisäntää. Poliisit olivat yrittäneet kiinni, mutta he olivat juosten onnistuneet pakenemaan. Olivat myöhemmin kuulleet, että lyöty oli pari viikkoa saanut maata sairaalassa ja sentähden oli hyvinkin selitettävissä heidän säikähdyksensä, kun keskellä yötä hyökkäsimme heidän asuntoonsa. Eivät he sittenkään olisi tehneet vastarintaa, mutta olivat siksi unenpökerryksissä, etteivät tietäneet mitä tekivät. »Turha on teidän kieltää», sanoi nimismies Rautio, »olemme seuranneet jälkiänne Peltosen torpalta Lokkinevalle ja sieltä tänne.» Kun Rautio mainitsi Lokkinevan, silmäilivät miehet levottomina toisiinsa, mutta eivät mitään puhuneet. — Tunnustakaa, vaati yhä nimismies — kieltäminen ei teitä vähintäkään hyödytä. — Niin, tunnustakaa, sanoi poliisikin — olette surmanneet Peltosen ja ryöstäneet hänen rahansa. Minne olette ne kätkeneet? — Rahatko? naurahti Taavi Ylänne pilkallisesti — Meillä ei niitä ole. — Älkää olko varma kätköistänne, lausui Salo synkkänä. — Pian niistä selvä saadaan. Hektor, tule tänne! Hektor totteli isäntänsä kutsua, mutta turhaan Salo tutki koiransa avulla torppaa ja sen ympäristöä: Rahoja ei löytynyt. Yhtä tuloksetonta oli meidän työmme: Tutkimme tarkoin rakennuksen kellarista kattoon, mutta vähintäkään emme löytäneet, mikä olisi ollut lisätodisteena miesten rikollisuudesta. »No, herra nimismies», sanoi Taavi ivallisesti toverilleni, »etsikäähän vielä. Kukapa tietää mitä aarteita on huostassamme.» »Niin, kuka tietää», vastasi Rautio yksikantaan ja syviin mietteisiin vaipuen hän istahti seinävieressä olevalle rahille. Käsi poskeen nojaten hän tuijotti eteensä. Äkkiä hän jälleen nousi ja alkoi kiivaasti astella edestakaisin tuvan lattiata. Silmien katse oli epämääräinen, mutta huulet olivat tiukasti yhteenpuserretut. Sanaakaan hän ei puhunut, ja ääneti olimme toisetkin. Mitä toverini ajatteli? Olin varma siitä, että hänellä oli joku suunnitelma mielessä, mutta mikä, siitä en ollut selvillä. Jännityksellä odotin mihinkä toimenpiteisiin hän ryhtyisi. Olin oikeassa arvelussani. Sen osoitti tapahtumain kulku. Raution katse sai äkkiä päättävän ilmeen ja vangittuihin kääntyen hän tutkivasti veljiin katsoen sanoi rauhallisena, mutta varmalla äänellä: »Nyt tiedän missä rahat ovat.» Taavi naurahti ivallisesti, mutta molemmat toiset veljekset hätkähtivät ja heidän katseensa suuntautui silmänräpäykseksi takkaa kohden. Se riitti. Rautio heti ryhtyi takkaa tutkimaan, koputteli sen pintakiviä ja koetteli oliko niistä joku irrallinen. Ei ollut, eikä myös takassa muutakaan ollut, mikä olisi ollut omiansa epäilyksiä herättämään. Nimismiehen tutkiessa takkaa Hektor lähestyi ja aikoi nuuskia takan sivuja ja edustaa. Äkkiä se kävi huomattavasti levottomaksi ja alkoi kiihkeästi nuuskia takan edessä olevaa tiilikivistä alustaa. Kävin lähemmäksi. Koira haukahti ja koetti käpälillään irroittaa paria kiveä. Rautio kumartui auttamaan. Kivet irtautuivat helposti ja paljastui näitten alta rautainen, puualustaan kiinnitetty rengas. Salo huudahti innostuneena ja alkoi hänkin irroittaa kiviä. Se oli helppoa työtä, sillä kivet olivat saviliitteittä yhdistetyt toisiinsa. Irrallinen ala oli noin neliömetrin laajuinen. Kun kivet olivat poistetut tuli näkyviin nelikulmainen kansi. Rengas oli sen keskikohdassa. Rautio nosti renkaasta, kansi kohosi ja sen alla oli metriä syvä, neliömäinen aukko. Siellä oli esineitä jos minkälaisia: kolme mustaa naamaria, kaksi revolveria, pari tikaria, tyhjä lompakoita ja pieni, tulenkestävä raha-arkku. Arkku oli lukittu, mutta avain oli suulla. Avasimme arkun. Sen pohjalla oli seteleissä toista tuhatta markkaa ja leveäkantainen kultasormus. Sormuksessa oli nimimerkki »P. P.» »Peltos-vainajan sormus», sanoi Isolampi, »tunnen sen varmasti, sillä olen ennen useinkin sen hänellä nähnyt. Viime vuosina hän ei ole kyllä sitä enää käyttänyt. Se onkin hänelle nuoruuden muisto, isän perintöjä, ja sentähden hän on tahtonut sitä aarteena säilyttää jättääkseen sen kummipojalleen peruksi.» »Mitä nyt sanotte», kysyi Rautio Ylänteiltä, »vieläkö kiellätte rikoksenne?» — Mitäpä kieltämisestä enää on hyötyä? vastasi Taavi kolkosti. — Olemme surmanneet Peltosen, ja rahat ovat hänen. — Kaikkiko? — Kaikki. — Valehtelette, sanoi poliisi, — arkun pohjalla olevista seteleistä on yksi viidensadan markan. Se on varmuudella kauppiaan, joka tammikuussa pari vuotta sitten ryöstettiin maantiellä. Kauppiaalla oli muistikirjaansa merkitty kolmen suurimman setelinsä numero, kolmas niistä on tässä. Muistan numeron selvästi, sillä ne ilmoitettiin viranomaisille rikollisten kiinni saamista varten. Matti Ylänne kohottautui vaivoin kyynärpäiden varaan. Hurja uhma loisti hänen silmistään. »No niin», hän sanoi synkällä äänellä, »tunnustamme senkin: Olemme ryöstäneet kauppiaan.» »Ja tehneet muutkin viime vuosina näillä seuduin tapahtuneet maantierosvoukset?» kysyi nimismies. Matti kiroili, mutta ei vastannut. — Mitenkä olette loukanneet jalkanne? tiedustelin häneltä. — Hittojako se teitä liikuttaa, kiivahti hän, — mutta — olkoon menneeksi — voihan sen kertoa: Putosin Peltosella ullakon rappuja alas. — Tekö siis siellä kätkitte veriset lakanat sammaliin? — Minä. — Ja tekö kuljitte viimeisenä kantaessanne Peltosen ruumista suolle? — Sen tein, mutta — mistä perhanasta sen tiedätte, ja kuinka löysitte ruumiin suosta, se on minulle käsittämätöntä. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Oli kulunut muutama päivä. Tapahtuneen murhan johdosta pidettiin pitäjässä ylimääräiset käräjät. Niillä Ylänteitten veljesten rikollisuus tuli täysin todistetuksi. Tahallisesta ryöstymurhasta raskauttavien asianhaarojen vallitessa he tuomittiin elinkautiseen vankeuteen yhdistettynä rangaistukseen tuomio heidän tekemistään maantierosvouksista. Peltosen torpasta ryöstetystä omaisuudesta oli kaikki saatu takaisin — läkkirasiassa olleet rahat olivat olleet hänen — mutta muilta rosvotuista tavaroista ainoastaan osa. Viidensadan Suomen markan seteli oli — niinkuin poliisi jo ennakolta oli tietänyt kertoa — T:n pitäjästä olevan kauppiaan, samoin osa muustakin arkun pohjalla olleesta rahamäärästä. Kultakelloa ja sormusta ei sitävastoin löytynyt. Ne oli Matti myynyt Hämeenlinnan markkinoilla. Joukon johtajana oli ollut Taavi, vanhin veljeksistä. Hän oli itse tehnyt naamarit, hän oli suunnitellut rosvoukset, hän ukko Peltosen murhan. Jo talvella he olivat kerran pistäytyneet vanhuksen torpalla — hän oli silloin ollut Kirkonkylässä — mutta eivät olleet löytäneet ukon kätköjä. Sentähden he olivat päättäneet toisten mennä sinne uudelleen ja silloin pakoittaa hänen näyttämään heille minne hän oli rahansa piiloittanut. Sunnuntaina he olivat iltamyöhällä sinne hiipineet, Matti ja Juho olivat vetäytyneet sivummalle, seinän taa, Taavi oli koputtanut ovelle. Ukko oli juuri ollut maata menossa ja paitahihasillaan avaten oven hän kysyi mitä asiaa. »Tulitikut loppuivat kotona», oli Taavi selittänyt, »etteköhän lainaisi huomiseen?» »Aivan mielelläni.» oli Pekka vastannut, »käykääpä sisään!» Tuskin oli Taavi tuvassa ennenkuin molemmat veljet syöksähtivät sinne perässä. »Mitä nyt?» kysyi Peltonen. »Mitäkö,» vastasi Taavi, »rahat tahi henki.» Ensin vanhus löi kaikki leikiksi — eihän hän osannut naapureistaan pahaa ajatella — mutta huomasi pian kauhukseen miehillä olevan täyden toden mielessä. Äkkiä oli, näet, Matti hyökännyt hänen kimppuunsa ja lyöden lattiaan pusertanut häntä kurkusta. Silloin Peltonen oli luvannut ilmaista heille kätkönsä, kunpa vaan he säästäisivät hänen henkensä. He olivat suostuvinaan siihen. Silloin hän nousten lattialta viittasi arkkua, »tuolla ne ovat,» hän sanoi ja istahti sänkynsä laidalle, »Missä siellä?» tiedusteli Juho. »Välipohjan alla,» vastasi ukko väsyneellä äänellä, »se on avaimella avattava.» »Ja avain on missä?» tiedusteli Taavi. Vanhus ei enää vastannut. Hän huomasi miesten silmissä surmahankkeen. Silloin arkuus katosi ja vihasta vapisten hän hypähti pystyyn, tarttui tuoliin ja koetti sillä lyödä. »Te roistot,» hän huusi, »te petätte minut, te ette aijokkaan henkeäni säästää.» Vanhuksen voimat olivat heikot. Matti riisti helposti tuolin hänen kädestään ja Juho tarrasi kurkkuun. »Viekää henkeni», sanoi Peltonen vaivaloisesti hengittäen, »en sittenkään ilmoita minne avaimen olen pannut.» Äkkinäisellä tempauksella vapauteen Juhon otteesta hän potkaisi Taavia, joka hänkin läheni. Silloin Matti löi häntä tuolilla päähän ja Taavi kiroten työnsi hänet pitkälleen sänkyyn iskien puukon vartta myöten rintaan. Taistelun tuoksinassa peite solahti syrjään, mutta lakanat punertuivat verestä ja verta juoksi lattiallekin. Salatakseen rikoksen veljekset pesivät huolellisesti lattian ja vaihtoivat lakanat. Sitten he pukivat kuolleen täysiin pukimiin. Heillä oli nimittäin ensin aikomuksena viedä ruumis jollekin metsäkulmalle maantietä, sillä jos se sieltä löydettäisiin, kukapa osaisi aavistaa, että mies oli omassa kodissaan murhattu, etenkin kun täällä kaikki merkit tapahtumasta olivat tyystin hävitetyt. Lähemmin asiata harkittuaan ei Taavi kuitenkaan pitänyt keinoa luotettavana. Voisihan sattuma saattaa poliisiviranomaiset oikeille jäljille. Huomattaisiin näet, että rahat vainajan asunnosta olivat kadonneet. Kukapa silloin menisi takaamaan, etteivät epäluulot kohdistuisi myös heihin. Se olisi vaarallista. Sentähden oli viisainta ja ehdottomasti turvallisinta upottaa ruumis suohon. Sieltä ei sitä kukaan löytäisi ja silloin myös tapahtuma jäisi ainaisiksi ajoiksi salaperäisyyden hämärään. Sittenkin miehet erehtyivät laskelmissaan. Varomatonta oli kätkeä lakanat ullakolle ja aavistamatonta oli, että poliisikoira tilattaisiin Helsingistä heidän jälkiänsä seuraamaan. Nyt he saivat mennä kärsimään hyvin ansaitsemaansa rangaistusta. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Enää ei ole monta sanaa lisättävänä kertomukseen. Veljensä perijänä Anna Kuitunen myi mökkinsä ja velivainajansa torpan muuttaen lapsineen Kirkonkylään. Syksyn tullen hän lähetti poikansa lyseoon ja tytärensä lokakuun loppupuolella kansanopistoon. Mikäli Rautio on minulle kirjoittanut, on Pekka erinomaisesti edistynyt koulussa. Hän on ollut tovereistaan ensimmäinen. Annikin kohtasin pari päivää sitten. Tapasin hänet Rautatientorilla Helsingissä. Hän tuli asemalta, minne juuri oli saapunut junalla. Hän oli hyvin tyytyväinen kansanopisto-aikaansa. Oli nyt asioilla kaupungissa. Syksyllä nimittäin oli hänellä aikomus viettää häänsä ja sentähden valmistelevat ostokset olivat tarpeen. Niinpä oli ostettava kangasta morsiuspukuun. Sulhanen oli talollisen poika kotipitäjästä. Äiti oli suuresti vanhentunut, mutta oli muuten hyvissä voimissa. Joka viikko hän kävi veljensä haudalla. Usein oli Annikkikin veljineen siellä pistäytynyt. Haudalle he olivat istuttaneet neljä upeata pihlajaa, yhden kuhunkin nurkkaan. Hyljätyn kosto. Tapahtumapaikka on eräässä Pohjanmaan pitäjistä missä, jääköön tarkemmin mainitsematta. Oleskelin siellä kesää viettämässä. Siitä on jo monta vuotta. Olin vasta leivottu ylioppilaaksi ja saadakseni vaihtelua pitkän lukuvuoden jälkeen päätin lähteä maamme luontoon tutustumaan. Ajoin polkupyörällä Helsingistä Hämeeseen ja sieltä Satakunnan kautta Suupohjaan. Suupohjassa viivähdin kotikaupungissani K:ssa pari viikkoa ja sitten jatkoin matkaani kauvemmaksi Pohjanmaalle. Kolmessa tunnissa ajoin Kauhajoen kirkolle, sieltä Kurikkaan, Ilmajoelle, Isoonkyröön ja Lapualle. Lapualla oli suuret kansanjuhlat. Niissä tapasin erään luokkatoverini. Hänkin oli juuri valmistunut ylioppilaaksi ja pyysi nyt minua tulemaan kotiinsa pistäytymään. Suostuin siihen mielihyvällä ja jo seuraavana päivänä lähdimme hänen syntymäpitäjäänsä kohden pyöräilemään. Matkaan meni toista vuorokautta. Hänen kotinsa sijaitsi matalalla kummulla aivan lähellä meren rantaa. Enpä toverini kutsua noudattaessani osannut aavistaa, että hänen luonaan tulisin viivähtämään koko loppukesän, heinäkuun alusta elokuun viimeiseen päivään. Se ei ollutkaan aikomukseni, mutta viihdyin erinomaisesti vierasvaraisessa talossa ja niin päivä vierähti päivän perästä. Toverini vanhemmat eivät enää olleet elossa, vaan asusti taloa hänen veljensä Kaapo. Muita sisaruksia ei heitä ollutkaan. Kaapo oli ijältään siinä kolmenkymmenen korvilla ja oli naimisissa oleva mies, nuorempi Paavo ei ollut vielä kahtakymmentä täyttänyt. Molemmat olivat pitkähköjä, solakkavartaloisia miehiä, Kaapo luonteeltaan hiljainen ja harvapuheinen, Paavo tulinen ja vilkas. Kumpainenkin oli iholtaan tumma ja musta, lainehtiva tukka peitti kauniisti kaareutuvan otsan. Silmät olivat suuret ja siniset. Monta hauskaa oli meillä yhdessä. Milloin olin Paavon keralla kylillä vierailemassa, milloin kaikin kolmin olimme vuorokauden umpeen kestävällä kalastusmatkalla. Eräällä semmoisella osuimme mielenkiintoiseen seikkailuun, saaden selville kumman salaperäisyyden verhoon kätkeytyneen tapahtuman. Henkilö, jota se koski, oli jo vanha, ijän murtama ja vuosikymmeniä oli tapahtumastakin vierähtänyt. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Olin jo noin kuukauden päivät ollut toverini vieraanvaraisessa kodissa. Oli kaunis elokuun ilta ja päätimme lähteä yöksi kalaan. Nousten purjeveneeseen viiletimme pian meren laajaa ulappaa. Matkamme määränä oli penikulman päässä oleva Kivikkoluoto. Se oli pieni, kallioinen, lukemattomien karien ympäröimä saari. Kalan saanti oli sen edustalla erinomainen, mutta oli sitä myrskysäällä perin vaarallista lähestyä. Nyt tuuli puhalteli ainoastaan hiljaisesti, ja sentähden helppo oli välttää kareja. Laskettuamme verkot ankkuroimme veneen saaren suojaan ja heittäydyimme levolle. Kuinka kauvan olin nukkunut, en tiedä. Heräsin siihen, että Kaapo puisteli minua olkapäästä. »Kiireesti ylös», hän sanoi, »myrsky on tulossa.» Kohottauduin veneen pohjalle istumaan ja katsahdin ympärilleni. Vielä oli hämärä, niin, miltei pimeä. Täytyi siis olla yö. Taivas oli nyt raskaissa pilvissä ja ilma tuntui painostavalta. Nostaen ankkurin ryhdyimme joutuisasti verkkoja pelastamaan. Kiirettä jo pitikin, sillä tuuli alkoi yhä voimakkaammin puhista ja aallot vyöryivät lakkapäinä. Vihdoinkin olivat kaikki verkot veneessä, viimeinen tosin repeytyneenä, mutta jo raivosi myrskykin täydellä voimallaan. Raju tuuli pullistaen purjeita kiidätti venettämme vinhaa vauhtia läpi kuohujen, ohi vaarallisten karien. Sangen vaikea oli nähdä eteensä, sillä taivas tummumistaan tummui ja pimeys kävi yhä valtavammaksi. »Emme voi ajatellakaan takaisin palaamista», huudahti Paavo, »pahin karikko on vielä sivuuttamatta.» »Olet oikeassa», huusi Kaapo vastaukseksi, »Meidän on ehdottomasti ohjattava avoimelle ulapalle.» Molemmin käsin tarttuen voimakkaasti peräsimeen hän käänsi veneen kokan ulappaa kohden. Onnellisesti sivuuttaen karit pääsimme sinne ja sitten lasketimme myötätuuleen. Purjeet olivat mahdollisimman pieniksi reivattuina, mutta sittenkin vene tuon tuosta kallistui arveluttavasti ja hyöky löi yli laitojen. Alituiseen saimme ajaa vettä veneestä. Vuorotellen hoidimme peräsintä, vuorotellen purjeita ja kolmas miehistä sillä välin ajoi vettä minkä ehti. Kauvanko olimme siten kulkeneet, siitä meillä ei ollut aavistusta. Ijäisyydeltä tuntuivat hetket, ja voimamme vähenemistään vähenivät. Lisäksi ukkonen alkoi käydä. Satoi ihan kaatamalla ja salamat leimahtelivat taajaan. »Kylläpä on ilmaa», sanoi Paavo, »en ole milloinkaan ennen tämmöisessä myrskyssä ollut.» »En minäkään», vakuutti Kaapo yksikantaan, »taivas remahtelee ikäänkuin ottaisi halki mennäkseen.» »Tietäisipä edes», sanoi Paavo, »minne ollaan menossa. Tämmöisessä pimeässä on mahdoton mitään eroittaa.» »Siinä suurin vaara onkin», lausui Kaapo, »voimme helposti ajaa karille, sillä siihen en suinkaan luota, että tuulen suunta on koko ajan pysynyt täysin muuttumattomana.» Samalla tunkeutui korviimme kova, hetki hetkeltä yhä voimakkaammaksi kasvava kohina. »Lähestymme maata», huudahdin tovereilleni. Olin oikeassa. Äkkiä näkyi pimeässä valkokuohuinen, tumman metsän reunustama ranta. Joutuisasti Kaapo käännähti veneen laitatuuleen päästäksemme vaarallisen rannan läheisyydestä. Pahasti kallistellen vene eteni, mutta pitkälle emme olleet ehtineet, kun miltei suoraan kokan edessä näkyi myös maata. Kirkas salama valaisi silmänräpäykseksi rantaa. Se oli kallioista. Jyrkkinä ne laskeutuivat mereen, mutta aivan niitten lomitse näkyi kapea lahden suu. Kaapo ohjasi veneen sinne. Lahti oli pieni, mutta tarjosi hyvän suojan. Korkeat, sen suuta reunustavat kalliot estivät tuulen tuntumasta. »Eipä hätää», lausui Paavo riemuisena, »nyt tiedän missä ollaan». »Niin minäkin», sanoi Kaapo, »olemme Kontiolahdessa. Olemme parisenkymmentä meripenikulmaa kulkeneet tuulen mukana.» — Silloinhan, huomautin — olemme jo vieraan pitäjän alueella. — Niin ollaan, myönsi Kaapo — olemme N:n pitäjässä. Maa, mikä ympärillämme näkyy, on mannermaata. Täältä on noin kahdeksan kilometriä kirkolle. Valtamaantielle on lahden pohjukasta ainoastaan satakunta metriä. — Mistä niin tarkkaan tunnet seudun? kysyin Kaapolta. — Olen useinkin täällä käynyt, hän vastasi — K:n kylä on aivan lähellä, tuskin kilometrin päässä. — Jo ymmärrän. Vaimosihan on sieltä kotoisin. — Niin on. Ohjasimme veneen lahden perukkaan. Siellä laskimme purjeet ja nousimme maihin. »Viisainta on lähteä appelaan», sanoi Kaapo — siellä saamme lämmintä. Kuljimme kapeata polkua metsään ja pian olimme maantiellä. Vieläkin kävi ukkonen rajusti ja satoi rankasti, mutta enää ei ollut niin pimeä. Taivas alkoi idän puolella kirkastua. Olimme maantietä ehkä kymmenkunta metriä kävelleet, kun Paavo äkkiä seisahtui. »Älkää menkö», hän sanoi, »olin kuulevinani valitusta». Seisahduimme. Kuului todellakin valitusta, mutta mistä, emme heti huomanneet. Kuuntelimme tarkempaan. Valitus kuului maantien reunalta. Menimme sinne. Siellä makasi ojan partaalla mies. Hän oli aivan liikkumatta. Rinta ainoastaan kohosi raskaasti. Kumarruimme katsomaan. Hän oli jo vanhahko ijältään, parta oli harmahtava ja tukka samoin. Hattu oli pudonnut ojaan. Jaloissa hänellä oli pitkävartiset, kiiltävät saappaat, puku oli kirjava. »Mustalainen», sanoi Paavo. Niin, ei ollut epäilystäkään siitä. Mies oli mustalainen. Silmät olivat auki. Niissä oli tuskainen ilme ja puhutellessamme häntä hän ei vastannut. Tartuin häntä olkapäähän, mutta hän ei liikahtanut. Koetimme silloin nostaa häntä jaloille, mutta vanhus ei voinut seisoa. Hervottomana hänen ruumiinsa lysähti käsiimme. — Mies on luultavasti hyvin sairas, sanoi Kaapo — on täytymys viedä hänet jonnekin ihmisasuntoon. — Sitä minäkin, lausuin — mutta liian pitkä on puolisosi kotiin. Eikö missään ole lähempänä ihmisasuntoa? — On jo noin kolmen, neljän kivenheittämän päässä. Tänne kyllä ei taloa vielä näy. Tie tässä vähäsen kaartelee. Se on tuolla metsäkulman takana. Lähdimme miestä kantamaan. »Talo, minne nyt menemme, on erään merikapteenin», selitti Kaapo. »Hän on siinä kuudenkymmenen ikäinen, eikä enää vuosikymmeneen ole meriä purjehtinut.» — Täältäkö hän on kotoisin? kysyin. — Täältä. Hänen isänsä oli maanmittari ja osti talon. Se onkin pitäjän suurimpia ja rikkaana muutenkin kapteenia pidetään. — Niin, rikas hän kyllä on, sanoi Paavo — mutta eipä varallisuus ole onnea tuonut mukanaan. Mikäli huhu kertoo, on vanhus hyvin synkkämielinen. Nuorena kapteenina hän meni naimisiin, mutta vaimo vuoden perästä kuoli lapsivuoteeseen. Se oli surun alkuna. — Eikö lapsi jäänyt eloon? tiedustelin. — Jäi, lausui Kaapo — mutta ehkä parempi olisi ollut, jos hän milloinkaan ei olisi syntynyt. — Mitenkä niin? Onko hän tuottanut isälleen surua? — Ei, eikä hän olisi sitä ehtinytkään tehdä. Hän oli vielä niin nuori, tuskin kahden vuoden vanha. — Mitä, kuoliko hän silloin? — Sitä ei tiedetä, sillä ruumista ei ole löydetty. Hoitajansa, viisitoistavuotias tyttö, oli ollut hänen kanssaan pihalla leikkimässä, mutta poistui silmänräpäykseksi, tuskin pariksi minuutiksi. Hänen takaisin tullessaan oli poika kadonnut, eikä mistään häntä ole löytynyt. Onko hän kuollut, siitä, niinkuin sanoin, ei ole varmuutta. Luultavinta on, että hän on ryöstetty. Sitä säilyneitten kertomusten mukaan epäili silloinen nimismies, sitä kapteeni vieläkin epäilee, sillä mustalaisia oli näkynyt paikkakunnolla. — Mutta ei ole saatu selville, olivatko he lapsen vieneet? — Ei. Heitä kyllä kuulusteltiin ja tutkittiin tarkkaan heidän telttansa ja ympäristö, missä he oleskelivat, mutta — tuloksetta. Sittenkin kapteeni epäili heitä ja antoi päivämääriä, niin, jopa viikkojakin, salaa heitä seurata. Se oli turhaa vaivaa. Mustalaisilla ei ollut lasta. — Mikä saattoi kapteenin erikoisesti heitä epäilemään? — Sitä ei tiedetä. Se vaan on varma, että vieläkään hän ei ole mielipiteestään luopunut. Epävarmuus lapsen kohtalosta onkin hänellä surun aiheuttajana. Puhelumme keskeytyi. Olimme tulleet talon veräjälle. Sen pihtipielet olivat hakatusta graniitista ja veräjältä vei leveä ajotie rappusten eteen. Kahden puolen tietä oli komea pensasaitaus. Talo oli maalattu harmaaksi. Ikkunapielet olivat ruskeat. Rakennus oli jylhän näköinen. Harmaa väri oli kulunutta ja suuria puita oli aivan ikkunoitten edessä. Ylinnä kohosi katolta tornimainen muodostus. Talo etäältä nähden muistutti linnaa tornineen ja isoine ikkunoineen. Rappuset olivat leveät ja ovi iso. Soitimme ovikelloa. Uninen palvelija tuli avaamaan ja kysyi mitä oli asiaa. Emme vielä ehtineet vastaamaan, kun samalla näimme isännänkin. Paitahiasillaan ja avopäin hän astui ovelle. Hän oli pitkä, solakkarakenteinen vanhus. Tukka oli aivan lumivalkea, samoin viikset. Leukapartaa ei ollut. Kohteliaasti hän pyysi meidän käymään sisään ja auttoi kantamaan mustalaista työhuoneessaan olevalle sohvalle. Huoneessa oli pimeä, mutta palvelustyttö toi lampun. Sen valossa huomatessaan miehen mustalaiseksi kapteeni hätkähti ja vihan liekki leimahti hänen silmistään. Kiivaasti käännähtäen meihin hän aikoi luultavasti jotakin sanoa, mutta hillitsi samalla itsensä ja näköään rauhallisena ryhtyi mustalaista hoitamaan. Hän oli yhä omituisesti tiedottomassa tilassaan, silmät olivat auki ja rinta kohoili raskaasti, mutta sanaakaan hän ei puhunut. Kapteeni kaatoi lasillisen konjakkia sairaan suuhun. Silloin lasimainen katse sai eloa ja kalpeat posket kävivät punaisiksi. Kului vielä pari minuuttia. Silloin mustalainen liikahti ja kummastunein katsein hän silmäili ympärilleen. Miltei heti hän kuitenkin vaipui uudelleen tiedottomaan tilaansa. »Kylläpä on kovin sairas», sanoi kapteeni, »täytyy antaa lisää konjakkia.» Tällä kertaa oli vaikea saada juomaa potilaan suuhun. Hampaat olivat lujasti yhteenpuserrettuina. Veitsellä raoitin hampaita ja kapteeni hoiteli lasia. Lopulta yrityksemme onnistui ja jälleen sairaan posket saivat eloisamman värin. Kului hetkinen ja mustalainen liikahtaen painoi valittaen rintaansa. »Mikä teidän on?» kysyin häneltä. Ei tullut vastausta. Tartuin potilasta olkapäähän ja toistin kysymykseni. Silloin hän näytti havahtuvan ja ympärilleen jälleen katsahtaen osoitti rintaansa. Kumarruin katsomaan ja avaten rintaa peittävät vaatteet kuuntelin tarkkaan sydämen lyöntiä. Se oli hyvin heikko ja kuului keuhkoista raskas, koriseva ääni. »Rintani kovin kipeä,» sanoi mustalainen vaivaloisesti ja hiljainen valitus tunkeutui hänen huuliltaan. Samalla kapteeni huudahti ja kumartuen lähemmäksi irroitti mustalaisen rinnalla olevat kapeat kultavitjat. Ne riippuen kaulasta olivat paljaalla iholla ja oli niihin kiinnitetty sydämen muotoinen kultakoriste. Ihan huomattavasti vapisten kapteeni tutki sitä kiihkeänä. Sitten hän kiivaasti tarttui mustalaista käsivarteen ja näyttäen kultavitjoja kysyi mistä mies oli ne saanut. — Mistäkö? toisti mustalainen — Marjatalta. — Marjatalta, kuka on hän? kysyi kapteeni ja koko hänen ruumiinsa vapisi. — Vaimoni. — Ja mistä syntyisin? — Sitä en tiedä ja tuskinpa hän itsekään. Rikkaan talon kasvatti hän on, mutta tuuli on nyt hänen kotinsa ja maantie on isänmaamme. — Rikkaan talon kasvatti? — Niin, vastasi mustalainen vaivaloisesti kohoten kyynärpäänsä varaan — sitä hän on, mutta miksi minulta hänestä utelette? Antakaa takaisin vitjani! — En, en milloinkaan, sanoi kapteeni kiivaasti — ne eivät ole teidän. — Eivät minun, toisti sairas kummastuneena ja laskeutui raskaasti pitkälleen. — Jo vuosikymmeniä ne ovat minulla olleet. — Sittenkään ne eivät ole teidän, eivätkä Marjatan. Sanokaapa mistä ja milloin hän on ne saanut. — Se ei teitä liikuta. — Sepä merkillistä. Vitjat ovat minun tahi oikeammiten vaimovainajani. Lahjoitin ne hänelle. Sydämessä on yhteiset nimikirjaimemme ja vuosiluku, jolloin vietimme häämme. — Vai niin, sanoi mustalainen pilkallisesti — pitäkään silloin vitjanne. Minä en ole niitä varastanut. — Mutta Marjatta? Sairas ei vastannut. Puhuminen oli häntä liikaa rasittunut ja jälleen hän alkoi käydä tiedottomaksi. Turhaan kapteeni koetti häntä pudistella. Potilas ei vironnut. Apua ei ollut enää konjakistakaan. Vähän hän kyllä liikahti, mutta katse oli ilmeetön, eikä hän enää sanaakaan puhunut. »Joutuisasti hakemaan lääkäriä,» huusi kapteeni tuskaisena palvelustytölle, »mies kuolee.» Tyttö lähti. »On onni,» sanoi isäntämme, »että lääkärimme asuu aivan täällä lähellä, tuskin kilometrinkään päässä. Entinen kyllä asui kirkolla, mutta nykyinen muutti tänne.» Pian saapui lääkäri. Hän heti todensi miehen olevan viimeisellään. »Keuhkot ovat aivan piloilla», hän sanoi, »ja sydän perin heikko. En luule hänen aamua kauvemmaksi elävän. Tajuihin voi hänet kyllä hetkiseksi saada.» Äsken hän puhui aika paljon, huomautin. Se ehkä loppua jouduttaakin. Tohtori ryhtyi potilasta hoitamaan. Hetken kuluttua hän tulikin tajuihinsa, mutta vain kotvan ajaksi. Hänen katseensa suuntautui kapteeniin ja hänen huulensa liikkuivat ikäänkuin hän olisi puhunut, mutta sanaakaan emme eroittaneet. Kapteeni kumartui lähemmäksi, mutta samalla jo puhekin kuului. »Marjatalta sain vitjat,» sanoi sairas hiljaisella äänellä. »Oli silloin kesä, heinäkuun alkupuoli. Metsä viheriöi ja taivas loisti, mutta vielä kauniimpi oli hän. Hänen silmänsä olivat ruskeat ja tukka musta. Heimolaisteni tulinen veri on hänen suonissaan ja maantietä hän on rakastanut niinkuin minäkin. Monet tanssit olemme yhdessä tanssineet, monet maat vaeltaneet. Niin, läpi Europan olemme yhdessä kulkeneet.» Vanhan mustalaisen puhe muuttui hiljaiseksi kuiskaukseksi. »Oliko talo, missä Marjattaa kasvatettiin,» kysyi kapteeni, »Koivikko nimeltään?» — En muista. Ajatuksiani hämärtää. — Ja oliko Marjatalla mukanaan pieni, valkotukkainen poika? Kapteenin kysymys oli tuskainen ja tutkivaisesti silmäillen vanhaa mustalaista hän odotti vastausta. Sitä ei tullut. Mustalainen ummisti silmänsä ja hiljaisesti sammui hänen elämänsä, mutta vielä kuolemassakin hänen huulillaan väikkyi onnellinen hymy ja kasvot olivat ikäänkuin kirkastuneet. Hän luultavasti viimeiseen saakka oli ajatellut Marjattaansa. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Kapteeni liikkui levottomana huoneessa. Selvästi saattoi huomata, että hänen mieltään kalvoi raskas suru. Hermostuneesti hän puristi nyrkkiään ja katseli epätoivoisena kuollutta. »Miksi en saanut tietää», hän puheli itsekseen, »missä poikani on? Vuosikausia olen häntä ikävöinyt, niin, olenpa alkanut häntä jo uskoa kuolleeksi ja silloin odottamatta löydän vitjat, jotka hänellä kadotessaan oli kaulassa. Olenko siis arvelussani ollut oikeassa ja ovatko mustalaiset sittenkin hänet vieneet? En ole sitä tahtoenkaan saanut mielestäni.» Mietteissään kapteeni seisahtui ruumiin eteen. Tiesikö hän puhuneensa ääneen? En sitä luule ja jos tiesikin, sen hän oli ajatuksiinsa vaipuneena unohtanut, että huoneessa oli vieraita. Vasta silloin hän havahtui, kun tohtori löi häntä hiljaisesti olkapäälle, ja katseli hämmästyneenä ympärilleen. »En muistanut herroja», hän sanoi anteeksi pyytäen, »kadonnut lapseni on mielessäni ja järkyttävästi vaikutti minuun äkkiä, vuosien takaa, löytää muistona kallisarvoinen esine. Niin, se oli vaimovainajani, ja minä olen sen pienen Erkkimme kaulaan ripustanut. Se oli hänellä kaulassa sinäkin päivänä, jona hän katosi. — Oletteko siitä varma? kysyin. — Olen ja yhtä varmasti olen mustalaisia epäillyt. — Minkätähden erikoisesti heitä? — Heitä oli juuri niinä päivinä näkynyt paikkakunnallamme. — Eikö muuta syytä ollut epäluuloonne? Kapteeni ei heti vastannut. Hän pariin kertaan käveli kiivaasti edestakaisin lattiata ja seisahtui sitten äkkiä eteeni. »Oli kuin olikin», hän sanoi. »En kenellekään ole siitä ennemmin maininnut, mutta — olkoon menneeksi — nyt sen teen. Olen jo vanha ja ehkä milloinkaan en onnistu saamaan täyttä selvyyttä tapahtumasta. Muutamia tuntemiani seikkoja kuitenkin on, mitkä kenties ovat omiansa sitä valaisemaan ja arveluni mukaan juuri ne ovatkin olleet vaikuttavina tekijöinä poikani katoamiseen. Kerron teille niistä, vaikka siten likeisesti tulenkin kosketelleeksi omaa elämääni, nuoruuden päivinä tekemääni erehdystä, mikä vieläkin on raskaana taakkana mieltäni painanut.» Siirryimme saliin. Sinne palvelustyttö toi kahvit, ja kapteeni, istahtaen vanhanaikuiseen nojatuoliin, aloitti kertomuksensa. Sitä tehdessään hänen kasvonsa muuttuivat eloisiksi ja silmät saivat kirkkaan loisteen. Niistä kuvastui mennyt muistojen maailma, ja vakavalla, syväsointuisella äänellä hän puhui. Kuuntelimme jännittyneinä. Puoli hämärää oli ympärillämme, mutta tuntui lämpimältä. Valtavassa ukkossateessa kastuneet vaatteemme olivatkin jo kuivanlaiset — märjät takkimme olivat olleet keittiössä valkean ääressä — ja mukavasti nojaten istuimme nyt tupakkaa poltellen pitkistä, merenvahaisista piipuista. Ne olivat kapteenin, ja auliisti hän tarjosi niitä käytettäviksemme. Mielenkiintoinen oli vanhan kapteenin tarina. Mahtavaa talonpoikaissukua olivat hänen esivanhempansa ja polvesta polveen ainakin parisen vuosisataa he olivat olleet seutukuntansa rikkaimpia. Kemijoen varsilla oli sukutalo, mutta sen oli isä myynyt ja hän oli myös heistä ensimmäinen, joka oli lukutielle antautunut. Alun toistakymmentä vuotta hän oli Etelä-Suomessa oleskellut, mutta sitten muuttanut tänne N:n pitäjääseen Keski-Pohjanmaalle ja ostanut »Koivikko»-nimisen talon, missä nyt olimme. Kapteeni oli silloin ollut vielä aivan pieni, tuskin nelivuotias, mutta hyvin hän muisti muuton, hyvin sen, mitenkä hänen isänsä oli tyytyväinen saadessaan ryhtyä omaa taloa hoitamaan. Suvun harrastukset olivat siis kulkeneet perintönä. Niin oli kapteeninkin, vaikka ammatti äidin toivomuksesta sittenkin oli tullut toinen. Unohtumattomana oli jäänyt hänen mieleensä ensimmäinen joulu, mikä oli uudessa kodissa vietetty. Siihen liittyikin tapahtuma, millä välillisesti oli myöhemmin ollut syvällinen merkitys hänen elämäänsä, tuottaen monta sisäistä taistelun hetkeä ja katkeria muistoja, jotka vieläkään, vuosikymmenien viertyä, eivät olleet unohtuneet. Hän yksin oli siten käyneeseen ratkaisuun syyllinen tahi ehkä niinkään ei hän, vaan ympäristö, mikä oli parhaansa tehnyt saadakseen hänet luopumaan oikeaksi tunnustamastaan mielipiteestä ja siitä menettelytavasta, mitä hän oli aikonut noudattaa. Miehuuttomasti kyllä hän olikin lopulta taipunut. Se oli hänen rikoksensa, mutta niinpä myös rangaistus ei ollut tulematta ja syvästi hän oli katunut sitä, ettei ollut puolisokseen ottanut sydämensä valittua. Tosin ihmiset olivat pitäneet hänen avioliittoaan onnellisena, mutta sitä se — ei todellisuudessa ollut. Kummankin aviopuolison luonteet olivat olleet siksi erilaiset. Sentähden hän ei myös ollut saattanut vaimonsa kuolemaa erikoisemmin surra. Toista oli lapsen katoaminen. Se oli raskaasti lannistanut hänen mieltään. Kapteeni vaikeni hetkiseksi. Hänkin oli virittänyt piipun, mutta se oli sammunut ja uudelleen sitä sytyttämättä hän asetti sen seinällä oleville telineille. Monta erikuosista piippua oli siellä, mutta vanhusta ei enää tupakoiminen haluttanut. Mietteissään hän asteli hitaasti lattiata ja kului hetki, tuli toinen, mutta sanaakaan hän ei puhunut. Ääneti olimme mekin. Vihdoin kapteeni istahti jälleen nojatuoliinsa ja jatkoi kertomustaan. Hän puhui nyt joulu-aatosta, mikä niin syvällisen muiston oli hänen elämäänsä jättänyt. Oli juuri käyty illallispöytään. Silloin äkkiä koputettiin ovelle. Koputus oli heikko ja samalla kuului romahdus, ikäänkuin joku olisi kaatunut. Palvelustyttö riensi avaamaan. Eteisessä, oven takana, makasi kumaraisena nainen. Hänellä oli pieni lapsi sylissään ja piteli voihkien rintaansa. Kiireesti kannettiin nainen sisään ja nostettiin sohvalle. Hän oli vielä hyvin nuori, ijältään korkeintaan kahdeksaatoista käyvä. Lapsi oli vasta muutaman kuukauden ja nimeltään Marjatta. Tuiskussa ja kovassa pakkasessa oli nainen harhaillut kodittomana lähipitäjästä. Ei hän sieltäkään ollut kotoisin. Kaukaa Etelän maista hän oli tullut. Suuri seurue heitä oli ollut, mutta sairaana hän oli lapsineen eksynyt joukosta ja ihmisten armoilla eläen kulkenut etelää kohden. Olisi ehkä matka muuten mennyt, mutta rinnassa oli alkanut jälleen pistää. Ei kyllä keuhkotautia hänellä ollut, mutta vaikea keuhkotulehdus oli ollut. Se oli kuumeen ajanut poskille ja yhä raukeimmiksi olivat voimat käyneet. Monen monta kertaa hän olikin matkallaan vaipunut tielle, mutta voimiaan äärimmäisyyteen ponnistaen hän oli uudelleen noussut ja nyt vihdoinkin osunut ihmisasunnoille. Heikolla äänellä hän seikkailuistaan kertoi ja joi lämmintä, mitä tarjottiin. Lapseen ei kylmä ollut pahasti koskenut. Vain hiukan hän vilusta värisi, mutta toipui pian tultuaan lämpimään, ja kalpeat posket alkoivat käydä vereviksi. Äiti olikin häntä parhaansa mukaan suojellut riistäen omia vaatteita päältään. Niinpä hän oli saalinkin ottanut olkapäiltään ja käärinyt sen pienokaisensa ympärille. Siten hän itse oli jäänyt perin vähille vaatteille ja kylmän voima oli purevana tuntunut. Ei hän tästä ollut välittänyt. Ainoastaan sitä hän oli ajatellut mitenkä lapsensa voisi pelastaa, ja kun hän kaukaa oli nähnyt valoa ikkunoistamme, silloin riemuhuudahdus oli tunkeutunut hänen huuliltaan ja hän oli koettanut kiirehtiä kulkuaan. Veräjälle saakka hän oli jaksanut. Siellä hän oli vaipunut lumeen ja pihalla vielä kolme kertaa kaatunut. Rappusten edessä hän oli maannut hetkisen kykenemättä liikkumaan. Huutaakkaan hän ei voinut, kurkkua oli kouristanut oudosti, ja jo hän luuli kaikkien ponnistustensa olleen turhia. Vihdoin hän kuitenkin oli päässyt jaloilleen ja käynyt ovelle. Niin, lapsi oli nyt pelastunut, mutta — siitä hän oli varma — hänelle itselle oli taival ollut kuolemaksi. Ehkä, kun hän asiaa tarkemmin harkitsi, olisi Marjatallekin ollut parempi kuolla. Olihan hän mustalaisnaisen tytär, siis ihmisten halveksimaa ja vihaamaa sukua. Kukapa näin ollen häntä hoitoonsa huoli? Itkien sairas puheli suruistaan, posket polttavina ja silmissä kuumeinen kiilto. Hän oli aavistuksessaan oikeassa: Enää hän ei noussut. Niin, vain viikon päivät hän eli, mutta tytär, pieni Marjatta, jäi taloon. Koivikon pojan nimi oli Olavi. Hänen leikkitoverikseen tuli mustalaisnaisen tytär. Yhdessä he kasvoivat kunnes Olavi täytti yksitoista vuotta. Silloin vanhemmat lähettivät poikansa kouluun. Vaasaan hän lähti. Kyynelehtien Marjatta sanoi toverilleen hyvästi ja liikutettu oli Olavikin. He olivat vuosikausien kuluessa tottuneet pitämään toisistaan ikäänkuin veljestä tahi sisaresta, eikä ero ollut heille edes mieleen juolahtanut. Nyt tapahtui heidän olossaan muutos. Tosin he vielä tapasivat toisiaan loma-aikoina, mutta suhde ei enää ollut entinen. Heidän välilleen oli tullut jotakin vierasta, mitä siinä ei ollut ennen ollut. Ero oli kasvatuksessa, minkä kumpikin nyt sai, ero kummankin osalle tulevassa kohtelussa, sillä enää vanhemmat eivät pitäneet Marjattaa poikansa arvoisena leikkitoverina. Olihan hän köyhä ottolapsi ja sentähden hänen asemansa palkkalaisen. Kesäisin hän sai paimentyttönä kierrellä ahoja ja metsiä, muuna vuodenaikana olla apurina keittiössä. Olaville sen sijaan, mahtavan talon ainoana perijänä, osoittivat kaikki huomaavaisuuttaan. Se ei ollut vaikuttamatta: Olavi vieraantui entisestä toveristaan tottuen itsekin pitämään häntä palkkalaisena. Kuudennelletoista tultuaan Olavi lopetti koulunkäyntinsä lähtien merille, eikä vuosiin hän nyt kotonaan pistäytynyt. Vasta kahdenkolmatta ikäisenä hän palasi syntymäseudulleen. Riemuisasti vanhemmat toivottivat poikaansa tervetulleeksi. Isä oli vuosien kuluessa suuresti vanhentunut ja äidilläkin oli harmaita hapsia. He istuivat salissa keskustellen poikansa kanssa. Samalla ovi avautui ja sisään tuli Marjatta tuoden tarjottimella kahvia. Kainosti punastuen hän niiasi tervehdykseksi. Olavi ei enää häntä ulkomuodolta tuntenut, mutta arvasi kuitenkin heti kuka tulokas oli ja viimeisenkin epäilyksen poistivat äidin sanat. »Marjatta», selitti tämä, »hän on meillä nykyisin sisäkkönä.» Ihastuksella, mitä hän ei osannut salata, silmäili Olavi lapsuutensa leikkitoveria. Marjatasta olikin kehittynyt harvinaisen kaunis tyttö. Hänen vahva, otsalta kihara tukkansa oli kiiltävän pikimusta ja suuret, eloisat silmät olivat syvällisen tummat. Hämmästyksensä valtaamana Olavi nousi kumartaen kohteliaaksi ikäänkuin suuren maailman naiselle ainakin. Marjatan posket sävähtivät entistäkin punaisimmiksi. Samalla Olavikin havahtui ja soperteli hämillään muutamia sanoja tervehdykseksi. Marjatta vastasi lyhyen ujosti ja kiirehti joutuisasti ulos. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Ensi näkemä oli käänteenä Olavin elämässä. Hän rakastui vakavasti Marjattaan, mutta niinpä mustalaisnaisen tytär olikin ihan erikoinen luonteeltaan. Hän oli kyllä perinyt heimonsa kuuman, etelämaisen veren, mutta sitä tuskin huomasi. Hän oli esiintymisessään hiljainen ja hempeän naisellinen. Vain välistä säihkyivät silmät voimakkaammin ja katseessa oli eloisuus, mikä puhui sisäisestä, salatusta tulesta. Jo aivan pienenä ollessaan oli hänessä herännyt lukuharrastus. Mistä se aiheutui, ei hän itsekään tietänyt, mutta ehkä vaikuttavana syynä oli ollut se, että hänen leikkitoverinsakin oli lähtenyt kouluun. Oli kuinka oli, ahmimalla ahmien hän oli koettanut ammentaa tiedon lähteestä. Koivikon isäntä huomatessaan hänen lukuhalunsa oli valikoinut hänelle kirjoja kirjastostaan, ja Marjatta oli käyttänyt vähät lomahetkensä tiedonjanoaan sammuttaakseen. Paljon oli tosin luetussa, mitä hän ei ymmärtänyt, sillä kukaan ei häntä hänen luvuissaan ohjannut — isäntäkään ei viitsinyt siihen vaivautua — mutta paljon jäi myös mieleen selviten vuosien kuluessa. Siten hänestä vähitellen tuli asemaansa nähden ja ikäisekseen harvinaisen tietorikas nainen, mutta vaikka ympäristö sen huomasikin, ei se sittenkään unohtanut, että hän oli vain alhainen palvelustyttö, niin, mustalaisnaisen tytär, joka armosta oli taloon otettu ja siellä kasvatettu. Palvelustyttönä Koivikonkin isäntäväki häntä kohteli, eikä muunlainen asema häneen nähden juolahtanut heille edes mieleen. Toista oli Olavin. Tosin häneenkin oli lapsuuden ajoilta jäänyt piintynyt katsantokanta tarkasta säätyrajasta, mutta — sydämen tunteet olivat sittenkin voimakkaammat. Sen kyllä kasvatuksen kautta juurtunut mielipide vaikutti, että hän ensin häpesi tunteitaan ja voittaakseen ne lähti viikoksi pariksi kotoaan, mutta poissa-olosta ei ollut vähintäkään hyötyä. Entistä rakastuneempana hän palasi ja voimatta enää hillitä itseään alkoi tytölle osoittaa tunteitaan. Marjatassakin ystävyys, mitä hän oli tuntenut lapsuuden toveriaan kohtaan, vaihtui rakkaudeksi, mutta ujona hän — minkä voi — vältti hänen seuraansa. Se kiihotti Olavia ja pian Marjatankin vastustuskyky raukesi. Hänessä etelämaalainen tulisuus heräsi ja pirteänä, eloisana hän liikkui toimissaan. Nuoret tapasivat toisiansa salaa, mutta niin ei kauvan saattanut jatkua. Vapaa-aikoja oli Marjatalla perin vähän ja kesken töitten kohdata oli vaikea. Odottamatta äiti yllättikin heidät. Marjatta oli ruokahuoneessa pöytää kattamassa ja Olavi takaapäin hiipien kiersi äkkiä käsivartensa hänen vyötäisilleen, pyörähti hänet nauraen ympäri ja suuteli huulille. Tyttökin naurahti vastaten suudelmaan. Samalla äiti ilmestyi ovelle. Hämmästyneenä hän seisahtui nähdessään nuoret syleilyssä. Sitten hän vihan vimmassa läheni ja temmaten Marjattaa niskasta käski jalkaa polkien hänen mennä keittiöön. Kumpikaan ei ollut hänen tuloaan huomannut ja posket punaisina Marjatta riensi huoneesta. Olavi seisoi sanattomana hämillään. Hän tunsi äitinsä jyrkän mielipiteen ja tiesi, että myrsky oli nyt odotettavissa. Hän ei ollut semmoiseen valmistautunut. Tosin hän oli usein ajatellut vanhemmilleen suhteestaan puhua, mutta — se oli sittenkin lykkäytynyt päivä päivältä, sillä hän pelkäsi ratkaisua. Nyt oli aavistamatta hetki tullut. Mielessään hän oli kuvitellut mitenkä hän rohkeasti kertoisi vanhemmilleen rakkaudestaan ja vaatisi Marjattaa omakseen. Nyt hän tunsi itsensä miltei araksi. Arkuus kuitenkin heti katosi. Häntä suututti tapa, millä äiti oli Marjattaa kohdellut. Ehkä hän sittenkin olisi hillinnyt itseään, mutta äiti alkoi pitää hänelle ankaraa nuhdesaarnaa. Se oli jo liikaa. Olavi ryhtyi puolustamaan menettelyään. Hän ei suinkaan ollut kevytmielisyydestä Marjattaa syleillyt. Hän rakasti häntä ja aikoi ottaa hänet aviovaimokseen. Vakuuttavasti ja lämmöllä Olavi puhui, mutta äidin raivo yhä kasvoi. »Vai kerjäläistyttö puolisoksi», hän sanoi ja lupasi ajaa Marjatan talosta. Samalla isäkin tuli sisään. Hän oli huoneeseensa kuullut äidin kova-äänisen puhelun ja kun tämä nyt kertoi syyn suuttumukseensa, vihastui hänkin. Olavi pysyi järkähtämättömänä. Hän piti Marjatasta ja aikoi myös hänet ottaa, oli sitten hänen syntymäperänsä mikä tahansa. Kuin uhmalla haki hän Marjatan keittiöstä ja hänen rinnallaan seisten, käsivarsi tytön vyötäreillä, jäi odottamaan vanhempiensa päätöstä. Marjatta ei mitään puhunut. Kyyneleet silmissä hän seisoi nojaten päätään rakastettunsa olkapäähän. Päätös tuli, Isä avaten oven käski Marjatan lähtemään talosta, sillä sitä varten hän ei ollut mustalaisnaisen tytärtä kasvattanut, että tästä tulisi miniä taloon. Ei, toki toisenlaisen miniän hän pojalleen tahtoi. Marjatassa heräsi suuttumus ja hänen tummat silmänsä säihkyivät. »Olkoon niin», hän sanoi, »että olenkin palvelustyttö ja armoin talossa kasvatettu, ihmisarvo minullakin on.» »On», naurahti Olavin isä pilkallisesti, »on mennäksesi jonkun rengin tahi torpparin kanssa naimisiin, mutta ei minun poikani kanssa. Ulos täältä!» Marjatta lähti, mutta yksin hän ei mennyt. Olavi seurasi hänen mukanaan. Mennessään hän kiitti vanhempiaan siitä ystävyydestä, jota oli vuosien kuluessa saanut kotonaan nauttia, mutta oli sen kuinka oli, sittenkään hän ei voinut Marjatastaan luopua. Sentähden, koska Marjatta ajettiin talosta, hänkin poistui. Äiti juoksi ovelle ja huusi poikaansa takaisin, mutta tämä ei ollut kuulevinaan. Käsikoukussa hän asteli Marjatan kanssa veräjälle ja sieltä maantielle. Marjatta yhä itki. Hänestä tuntui katkeralta lähteä talosta, jota hän oli tottunut pitämään ikäänkuin kotinaan. Vielä enemmän häntä katkeroitti ylenkatse, mitä hänelle, hänen ihmisarvoaan polkien oli osoitettu, sillä mitäpä siinä oli halveksumista, että kohtalo hänestä oli tehnyt alhaisen palvelustytön ja itsekö hän sille voi, että hänen äitinsä oli ollut mustalainen. Ihmisiähän hekin ovat. Olavi koetti lohdutella. Hän toivoi vanhempiensa muuttavan mieltään. He olivat hetken vihastuksessa puhuneet liikoja. Ei hän puolestaan luullut, että he todellakin olivat tarkoittaneet sitä mitä sanoivat kiivastuksissaan. Niin, hän oli vakuutettu siitä, että hänen vanhempansa kyllä pitävät Marjattaa arvossa, mutta naimisehdotus oli tullut odottamatta. Heillä oli ollut toiset suunnitelmat, mikäli hän otaksui, ja sentähden ikävänä yllätyksenä oli mikä nyt oli tapahtunut, mutta — Marjatta saattoi olla rauhassa. Kyllä he vielä taipuisivat. Antaapa vaan vähän ajan kulua. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Olavi erehtyi. Hänen vanhempansa olivat mielipiteessään ja päätöksessään järkähtämättömät. He eivät mitenkään halunneet Marjattaa miniäksi taloon, eivätkä myös voineet sallia sitä, että hän uudelleen palaisi heille. Hakekoon palveluspaikan muualla. Olaviin vanhempien jyrkkyys vaikutti synkistyttävästi. Hän tuli surullisen alakuloiseksi. Marjatta huomatessaan hänen surunsa kehoitti hänen sopimaan vanhempiensa kanssa ja niin ollen jättämään hänet. Ehkä se siten oli parempi. Marjatan uhrautuvaisuus liikutti Olavia, niin, jopa suorastaan kiinnytti häntä entistä enemmän rakastettuunsa. Ei siis puhettakaan siitä, että hän olisi ollut valmis luopumaan Marjatasta. Näin oli jo pari viikkoa mennyt. Marjatta asui eräässä mökissä ja Olavi läheisessä torpassa. Päivät pääksytysten nuoret olivat toistensa seurassa milloin metsiä kierrellen, milloin merenselkää purjehtien. Olavilla olikin siksi paljon merimatkoiltaan säästöä, että ainakaan muutamaan kuukauteen ei ollut minkäänlaista hätää. Sentähden hän tahtoi nauttia yhdessäolosta. Ehtihän hän vielä merille lähteä ja silloin hän lähettäisi Marjatalle rahoja kunnes kaikki olisi valmiina oman kodin perustamiseksi. Jäisi sitä nytkin ylijäämää. Sillä Marjatta kyllä jonkun aikaa tulisi toimeen kunnes ehtisi lisää saada. Tulevaisuussuunnitelmista keskustellen nuoret — niinkuin monta kertaa ennenkin — lähtivät vesille. He purjehtivat kauvaksi, mutta niinpä ilma olikin kaunis ja kirkas. Illan tullen tuuli tyyntyi äkki-arvaamatta. Silloin ei ollut muu keinona kuin tarttua airoihin, mutta matka takaisin oli pitkä ja soutajia alkoi väsyttää. Jo alkoi yökin tulla. Silloin he soutivat veneen lähellä olevan saaren rantaan, Mustikkasaarelle. Tehden nuotion rannalle he istuivat pakinoimaan ja kauvan, vielä viimeisenkin hiilloksen sammuttua, he keskustelivat keskenään. Ympäröivässä meressä oli jotakin suuremmoista ja kesäisen yön hämy vaikutti lumoavan kiihoittavasti. Kuiskaten tulisia rakkaussanoja nuoret nojasivat toisiaan vastaan. Milloinkaan ennen ei Olavin mielestä Marjatan kädenpuristus ollut niin lämpimältä tuntunut, milloinkaan ennen eivät hänen silmänsä niin hehkuvina säihkyneet. Hurmaantuneena hän katseli tyttöönsä ja enää voimatta hillitä itseään hän rajun intohimoisesti pusersi häntä rintaansa vastaan. Marjattaa Olavin hurjuus säikähdytti, mutta pian tulisuus tarttui häneenkin — hänen heimonsa veri heräsi — ja kumpikin vaipui kiihkeään syleilyyn. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Oli noin pari kuukautta vierähtänyt Mustikkasaarella vietetystä yöstä. Olavi oli välillä ollut merillä, mutta pistäytyi nyt pikimältään morsiantansa tapaamaan. Hänellä oli nimittäin aikomus jo päivän kuluttua lähteä takaisin etelään raumalaisella laivalla purjehtiakseen Amerikkaan ja Austraaliaan saakka. Marjatta asui yhä entisessä asunnossaan. Hän oli vähäsen laihtunut ja posket olivat käyneet hiukan kalpeiksi, mutta katse oli eloisa ja iloinen. Kiireellä hän vei Olavin tupaan ja salaperäisesti kuiskaten, katse tullen hieman araksi, ilmoitti olevansa raskaana. Olavi tunsi mitenkä veret pakenivat poskilta. Uutinen ei ollut hänelle mieleinen. Ainakaan vuoteen he eivät vielä voineet avioliittoa ajatella. Mitäpä ihmiset nyt sanoivat. Olipa kerrassaan ikävä juttu. Marjatta huomatessaan Olavin mielenliikutuksen purskahti itkemään. Hän oli ylpeydellä ajatellut äitiyttään. Hänessä oli siksi paljon luonnonihmistä, ettei hän osannut semmoista rikoksena pitää. Onhan lapsi Olavin. Mitä hän siis surisi? Pianhan he menisivät naimisiin. Täysin varma hän ei ollut kuitenkaan ollut siitä mitä Olavi uutisesta sanoisi. Sentähden välistä arkuus oli tullut hänen mieleensä. Sentähden myös hänen Olaville asiasta puhuessaan iloisuus oli kadonnut silmistä. Olavia Marjatan kyyneleet liikuttivat ja suudellen hänen otsaansa hän koetti rauhoittaa häntä. Niin, hän kyllä yhä piti Marjatasta, sen hän tunsi, mutta sittenkään hän ei voinut olla jonkinlaisella arkuudella ajattelematta mitä ihmiset nyt heidän suhteestaan sanoisivat. Olihan onnetonta, että noin oli nyt sattunut käymään. Tietysti kaikille tulisi puheenaihetta ja Marjattaa, joka siten oli antaunut, arvosteltaisiin kevytmieliseksi naiseksi. Marjatta ehdotti, että he heti antaisivat kuuluttaa. Olavilla ei olisikaan muuten ollut erikoisempaa vastaan — olisivathan asiat siten järjestäytyneet kuin itsestään — mutta hänen oli sopimuksensa mukaan jo päivän perästä lähdettävä Raumalle ja sieltä sitten edelleen kaukaisia meriä kyntämään. Sentähden oli mahdotonta nyt kuulutusta ja häitä ajatella. Ehtihän sitä vielä keväällä, kun hän matkalta palaisi. Marjatan oli taipuminen, niin vastenmielisesti kuin hän sen tekikin. Olisipa toki Olavi hänen pyyntöään noudattanut, monilta suruilta hän silloin olisi säästynyt. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Kevät ja avoveden aika oli tullut. Olavi oli palannut pitkältä matkaltaan ja jälleen hän asteli mökkiä kohden, missä Marjatta asui. Tämä näki hänet ikkunasta ja riensi kiireesti ulos häntä vastaan. Käsivarrellaan hänellä oli lapsensa, pieni poika. Iloisesti Olavi tervehti rakastettuansa ja ottaen pojan käsivarrelleen katseli ihastuksella hänen tummia silmiään ja mustaa, kiharaista tukkaansa. Poika oli äitinsä näköinen. Ainoastaan otsa oli isän. Marjatta ryhtyi puhumaan kuulutuksesta. »Kuukauden perästä olen ajatellut», vastasi Olavi. Siihen Marjatta onnellisena tyytyi. Ei tullut kuulutuksesta silloin mitään, eikä milloinkaan. Olavi oli tuskin puoltakaan päivää ollut paikkakunnalla, kun hänelle äkkiä tuotiin sana. Hänen äitinsä oli pahasti sairaana, eikä ollut varmuutta siitä toipuisiko enää. Kuumeen houreissaan hän puheli alituiseen pojastaan. Sentähden isä oli nyt lähettänyt sanan pyytäen Olavin pistäytymään kotona. Olavi ei ollut kotonaan sitten sen päivän käynyt, jolloin hän Marjatan kanssa sieltä yhdessä lähti. Nyt hän päätti mennä ja Marjattakin kehoitti siihen. Ehkä siten sopu syntyisi. Kotona isä oli ovella vastassa. Hän oli käynyt kumaraiseksi ja hyvin surullisen näköiseksi. Sanaa sanomatta hän tarttui poikaansa kädestä ja vei hänet puolisonsa sairashuoneeseen. Olavi astui sisään. Äiti makasi kalpeana vuoteessaan, mutta ei enää hourinut. Vuoteen vieressä oli polvistuneena nuori nainen. Olavi tunsi hänet heti. Nainen oli eräs hänen etäisimmistä sukulasistaan, neiti Katri K:sto, kotoisin Oulusta ja ijältään noin kaksikymmenvuotias. Olavi ei ollut häntä moneen vuoteen tavannut ja hämmästyi suuresti hänen nähdessään. Tyttö olikin sitten viime näkemän suuresti muuttunut. Hän oli tullut aika sievän näköiseksi. Ennen huolimattomasti palmikolla ollut tukka oli nyt kauniisti nutturalla ja hento tytön vartalo oli komeaksi ja täyteliääksi kehittynyt. Silmissä oli jotakin itsetietoista, mutta epäilemättä nekin olivat kauniit. Ne olivat tumman siniset. Hiuksien väri oli hieman oudonlainen. Se oli kellertävää, mutta samalla oli siinä jotakin kullalle kimmeltävää. Posket olivat pyöreät ja verevät, suu pieni, nenä suora. Äiti heikosti nyökäyttäen päätään tervehdykseksi ojensi kätensä. Olavi tarttuen siihen polvistui vuoteen viereen. Silloin äiti hyväillen laski kätensä hänen päälaelleen, mutta vieläkään ei puhunut. »Täti on hyvin sairas», selitti Katri K. Olaville, »hän on sinua suuresti ikävöinyt. Olen jo monena yönä hänen vuoteensa ääressä valvonut.» »Niin, Katri on ollut kovin hyvä», kuskasi äiti hiljaa. »Olen mielissäni, siitä, Olavi, että tulit. Nyt jäätkin kotiin.» — En voi, äiti. Lähden jälleen Marjatan luo. — Aina vaan Marjatta, lausui äiti surullisesti. — Niin, äiti, minä rakastan häntä. — Hullutuksia. Kyllä sitä muita parempia on. — Ehkä on, mutta minulle hän sittenkin on paras. — Etkö siis mitenkään suostu luopumaan hänestä? — En. — Mutta ajattele mitä ihmiset suhteestanne puhuvat. Olen kuullut jo hyvin rumia juttuja. — Mitä niin? — Että hänellä on lapsi. Olavi nousi. »Niin on», sanoi hän jyrkästi, »lapsi on minun.» — Ja siitäkö syystä myös tytöstä pidät? Olavi ei vastannut. Marjatan raskauden tila oli hänelle ollut ikäänkuin jonkinlaisena painajaisena. Ei, sentähden hän ei Marjatasta pitänyt, sillä parempi olisi toki ollut, ellei suhde olisi semmoiseksi muodostunut. Äiti huomasi poikansa epäröimisen ja toisti kysymyksensä. »Pidän hänestä hänen oman itsensä tähden», vastasi Olavi vältellen. Äiti hymähti surullisesti. »No niin, tuo hänet kotiin. Emme kauvemmin tahdo vastustaa. Olemme isän kanssa asiasta keskustelleet.» »Ja hän suostuu?», huudahti Olavi iloisena. »Suostuu. Olethan ainoa poikamme. On tosin ikävä, että vaalisi Marjattaan kohdistui, löytölapseen tavallaan. Kukapa hänen äitinsäkin tiesi, mustalaisen, minkälainen hän ihmisenä oli? Niin, paremman olisit voinut saada.» Olavi ei ollut viimeisiä sanoja kuulevinaan. Riemuisena lupauksesta hän pyysi heti saada lähteä Marjattaa hakemaan. »Lähde vaan», sanoi äiti, nyökäyttäen suostumukseksi päätään, »tunnen itseni nyt terveemmäksi. Voit kyllä hetkeksi poistua.» — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Suuri oli Marjatan ilo Olavin kertoessa vanhempien suostumuksesta. Hän itki ja nauroi vuoron perään ja syleili Olavia, syleili pienokaistaan. Sitten rattaille nousten he ajoivat Koivikkoa kohden. Olavi hoiti ohjaksia — renkiä ei ollut laisinkaan mukana — ja Marjatta istui rinnalla kasvot onnellisuudesta loistaen. Isä oli ovella vastassa. Hän tervehti Marjattaa kylmän pakoitetusti ja nähdessään lapsen hänen käsivarrellaan hän rypisti synkästi kulmakarvojaan. Marjatta ei onnellisuudessaan sitä huomannut. Hän kiirehti sisään ja aikoi suoraa päätä rientää sairaan huoneeseen, mutta vanhus esteli. »Ei lasta mukana», hän sanoi, »ei tällä kertaa. Rouva on vielä hyvin heikko ja sentähden lapsen näkeminen voi kiihdyttää häntä.» Marjatta katsahti kysyvästi puhujaan ja posket sävähtivät punaisiksi. Mitä, eikö häntä miniänä otettukaan vastaan? Nimitys »rouva» anoppimuorista muistutti mieleen entisiä palvelusaikoja ja tavan, millä hän oli paikastaan ajettu. Eniten häntä loukkasi se, ettei hän lastaan saisi viedä sairaan luo. Mitä oli pienokainen rikkonut? Hänenkö syynsä oli, että vanhemmat olivat erehtyneet? Ilo, mitä Marjatta oli tuntenut, vaihtui suuttumukseksi ja ylpeänä suoristuen hän katsahti vanhukseen. Uhma loisti hänen silmistään ja äsken niin lempeä ääni oli nyt soinnultaan kylmä. »Vai ei lasta mukana», hän sanoi, »hyvä, silloin en minäkään mene.» Vanhus koetti häntä rauhoittaa. »Ei mitenkään ollut tarkoitukseni loukata», hän lausui, »olet tervetullut ja lapsesi myös. Odota kuitenkin hetkinen! Käyn tiedustelemassa sairaan tilaa. Ehkä voit pienokaisinesi mennä hänen luokseen.» Vanhus riensi sairaan huoneeseen, mutta palasi miltei heti jälleen takaisin. »Tule», hän sanoi tarttuen Marjattaa käsivarresta, »hän odottaa, mutta kauvan et saa viipyä.» Marjatta kävi sisään, mutta outo arkuus oli hänen sydämessään ja epäröiden hän seisahtui ovelle. Sairas huomaten sen, viittasi hänen lähenemään ja toivotti ystävällisesti hänet tervetulleeksi. Silloin Marjatta langeten polvilleen vuoteen viereen purskahti itkemään ja suuteli sairaan kättä. Käsi oli kylmä ja kohottaessaan päänsä, huomasi Marjatta mitenkä potilaan katseessakin oli jotakin pistävän vihamielistä. Oliko siis hänen ystävyytensä teeskenneltyä? Nuoren äidin sydäntä kouristi ja nousten hän puristi lastansa rintaansa vastaan. Samalla tuleva »appi» kosketti hänen käsivarttaan. »Täytynee jo mennä», hän sanoi puoleksi kuiskaten. »Sairas tarvitsee lepoa.» Marjatta totteli sanattomana ja ääneti seurasi häntä Olavikin. Vanhempien kylmyys, mitä he eivät tahtoenkaan olleet voineet salata, katkeroitti häntä, mutta samalla myös jonkinlainen arkuus, mitä hän Marjatan raskauden tilasta kuullessaan oli tuntenut, palasi uudelleen hänen mieleensä. Niin, ilmeisesti Marjattaa lapsen tähden halveksittiin. Se ehkä olisi voitu unohtaa, että hän oli palvelustyttö, ja se anteeksi antaa, mutta ei sitä, että hän oli aviottomana syntyneen lapsen äiti. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Oli onneton erehdys se, että Olavi ennen kuulutusta ja vihkimistä toi Marjatan kotiinsa. Vielä suurempi erehdys oli, että hän täällä taipuen isänsä pyyntöön suostui kuulutuksiin nähden odottamaan kunnes äiti toipuisi tautivuoteeltaan. Äiti oli kyllä paranemaan päin, mutta meni sittenkin kokonainen kuukausi ennenkuin hän saattoi nousta vuoteeltaan ja sen ajan kuluessa tapahtui paljo, mikä vaikutti, että kuulutuksesta enää ei tullut mitään. Vanhemmat kohtelivat Marjattaa kuin tulevaa miniää ainakin, ystävällisesti ja huomaavaisuudella, mutta parhaimmalla tahdollakaan he sittenkään eivät täysin osanneet peitellä vastenmielisyyttä, mitä he häntä kohtaan tunsivat ja salata halveksumistaan. Kuta pitemmälle aika kului, sitä selvemmin saattoi huomata, että he vain olosuhteitten pakosta olivat taipuneet. Sydämensä sisimmässä he vieläkin toivoivat pojalleen toisenlaista puolisoa. Sentähden heidän käytöksensä Marjattaa kohtaan muuttui päivä päivältä yhä kylmemmäksi. Heidän esiintymisensä tarttui palvelijoihinkin. Tosin he eivät julkisesti uskaltaneet osoittaa ylenkatsettaan, mutta ilmeistä sittenkin oli, että he tulevaan emäntäänsä eivät arvoa panneet. Salassa he supattivat hänestä pilkallisin puhein ja parikin kertaa yllätti Olavi heidän laskemassa kompasanoja hänen sydämensä valitusta. Se katkeroitti hänen mieltään ja vähitellen hän itsekin alkoi tuntea vastenmielisyyttä suhteeseensa. Tosin hän vieläkin Marjatasta piti, mutta sittenkään yleisen mielipiteen painostus ei ollut häneen vaikuttamatta. Niin, hän ei ollut luonteeltaan tarpeeksi itsenäinen kestääkseen miehenä myrskyn, mikä hetki hetkeltä kasvoi yhä voimakkaammaksi. Ei nimittäin siinä kyllä, että Marjatalle kotipiirissä osoitettiin kylmyyttä. Ylenkatse oli yleisestä. Niin, kutsuilla ollessa kukaan ei Marjattaa muuta kuin sivumennen puhutellut ja huvitilaisuuksissa naiset vetäytyivät hänen seurastaan. Kuin uhmalla kuljetti Olavi häntä alussa mukanaan, mutta huomatessaan halveksivia hymähtelyjä ja kuullessaan peitetyin sanoin lausuttuja kompia, joitten merkityksen hän hyvin ymmärsi tahi luuli arvaavansa, alkoi hänen kärsivällisyytensä loppua ja Marjatta, johon pilkka kohdistui, tuntua hänen mielestään sietämättömältä. Yksin erakkomaista elämää hänen kanssaan viettäessään hän ei samassa määrin ollut tullut kosketuksiin yleisen mielipiteen kanssa. Sentähden hän näennäisesti oli pysynyt horjumatta »vakaumuksessa», mikä oli saattanut hänen Marjatan seurassa kotoaan lähtemään. Hän oli silloin hetkellisen huumauksen vallassa tehnyt päätöksensä, eikä itsepäisenä — kerran askeleen otettuaan — enää taipunut. Nyt hän alkoi hävetä esiintymistään, vaikka itsetunnossaan hän ei saattanut olla myöntämättä menetelleensä oikein. Olihan hän seurannut sydämensä ääntä valitessaan Marjatan elämäntoverikseen. Väärin oli siis vanhemmilta ollut ruveta häntä estelemään. Hänen parastaan he luonnollisesti olivat sillä tarkoittaneet, mutta — ihmisonnen määrääjiä he eivät olleet. Siinä oli heidän erehdyksensä. Jyrkällä kiellollaan ja Marjattaa alentavasti kohdellen he olivat saattaneet poikansa ja tämän umpikujaan, mistä oli vaikea päästä. Heidän toisin esiintyen olisivat asiat muulla tavoin järjestyneet, eikä ikävää hairahdusta olisi laisinkaan tapahtunut, eikä Marjatta siis myös joutunut yleisen pilkan ja halveksumisen esineeksi. Olisipa se ollut edes ohimenevää laatua, silloin sen olisi voinut sietää, mutta päivä päivältä nähdä samaa, kuulla samaa, se oli jo sietämätöntä. Siitä aiheutui Olavin kyllästyminen Marjattaan ja samalla hän väsyi omaankin elämäänsä. Niin, hän tunsi ikäänkuin jonkinlaista henkistä rappeutumista ja kaikki alkoi hänestä olla yhdentekevää. Olisipa Marjatta hänen väsähtymisensä syyn oikein ymmärtänyt, ehkä asiat silloin vielä olisivat olleet järjestettävissä, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän luuli Olavin tunteitten pohjaltaan muuttuneen ja epätoivoisessa tuskassaan kuvitteli hänen mieltyneen Katri K:stoon. Sitä ei Olavi ollut, mutta mustasukkaisuus sokaisi Marjatan silmät ja sen sijaan, että hän olisi koettanut rauhoittavasti sulhaseensa vaikuttaa, hän kiihdytti hänen väsähtämistään ainaisella epäluulollaan ja mustasukkaisilla tunteenpurkauksillaan. Turhaan Olavi vakuutti yhä rakastavansa häntä. Marjatta ei sitä uskonut. Sairaloisessa mielentilassaan hän nyt kuulutuksen lykkäytymisenkin selitti Olavin syyksi. Se suututti Olavia. Tosin Marjatan hermostuneisuus oli helposti käsitettävissä. Olihan luonnollista, että ympäristön kylmä esiintyminen oli häneenkin vaikuttanut. Se olikin tehnyt hänen mielensä herkemmäksi ja samalla ikäänkuin valmistanut maaperää epäluuloille, mitkä Olavia kohtaan syntyivät. Niin, kumpainenkaan ei ratkaisevassa silmänräpäyksessä ymmärtänyt toistaan. Siten myös kävi niinkuin kävi. Marjattaa kuitenkaan ei saata ratkaisusta moittia, sillä hänen syynsä se ei ainakaan suoranaisesti ollut. Hän ei eroa tahtonut ja viimeiseen saakka hän vakuutti rakastavansa Olavia. Syy oli Olavin. Huomatessaan mihinkä hankalaan asemaan Marjatta joutui heidän muuttaessaan kotiin, olisi hänen ehdoton velvollisuutensa ollut kiirehtiä kuulutusta. Siten moni pahansuova kieli olisi vaiennut. Hän ei sitä tehnyt, eikä myös ollut esiintymisessään tarpeeksi jyrkkä henkilöitä kohtaan, jotka Marjattaa kylmästi kohtelivat. Hänen olisi tullut vaatia hänelle morsiamenaan kunnioitusta ja missä ylenkatse oli tahallisen silmiinpistävää, puollustaa häntä. Siihen hänestä ei ollut ajan mittaan miestä. Se ehkä saattoikin Marjatan Olavin rakkautta epäilemään. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Olavin äiti oli jo täysin terveenä, mutta sittenkään kuulutuksesta ei tullut mitään. Vanhemmat toivoivat vieläkin lykkäystä, ja Olavi oli kylliksi heikko suostuaksensa. Siten meni viikko, vierähti toinenkin ja yhä yleisemmin alettiin kylässä huhuilla, että Olavi antamassaan lupauksessa ei ollut totta tarkoittanutkaan. Mistä huhu oli lähtöisin, ei milloinkaan ole selviytynyt. Se vain on varma, että Marjatan asema tuli sen kautta entistäkin hankalammaksi, sillä moni, joka tähän saakka oli arkaillut loukkaantuvasti esiintyä, osoitti nyt hänelle peittelemättä ylenkatsettaan. Tosin se ei suoranaisesti ilmennyt sanoissa, mutta — selvästi huomattavissa se sittenkin oli. Hänet kohdatessaan he hymähtivät pilkallisesti, supattivat ivallisesti keskenään ja olivat useinkin tervehtimättä. Se loukkasi syvästi Marjattaa ja päivä päivältä hän kävi yhä hermostuneemmaksi, itki tuon tuosta ja muuttui kasvoiltaan kalpeaksi. Onnettomuuden lisäksi tuli vihdoin huhukin hänen korviinsa. Se oli kuin tulta tappuriin. Hänen epäluulonsa saivat voimakkaan virikkeen ja syntyi myrskyisä kohtaus, mutta Olavikin oli äärimmäisyyteen hermostunut ja suutuksissaan sanoi todellakin viisi välittävänsä kuulutuksista. Marjatta heittäytyi epätoivoisena hänen jalkoihinsa, syleili hänen polviaan ja pyytämällä rukoili hänen armahtamaan itseään. Hän vetosi rakkauteensa, vetosi annettuihin lupauksiin ja siihen, että lapsi oli heidän yhteinen. Se kiihoitti vain Olavia ja vihan vimmassa hän työnsi tytön menemään. »Pois», hän huusi, »en milloinkaan sinusta huoli.» Tyttö horjahti ja kaatui, mutta sekään ei saattanut Olavia järkiinsä. Rintaansa pidellen ja raskaasti hengittäen Marjatta nousi. Hänen poskensa olivat aivan verettömät ja katseessa oli kuoleman tuska. Pari askelta hän lähestyi Olavia ja huulet avautuivat ikäänkuin hän olisi aikonut puhua, mutta sanaakaan ei kuulunut. Samalla voihkina tunkeutui hänen rinnastaan ja horjuen hän poistui huoneesta. Olavi seisoi vielä hetkisen paikallaan. Sitten hänkin lähti huoneesta, mutta ei Marjatan perässä. Hän oli liiaksi suutuksissaan välittääksensä mistään. Vasta seuraavana päivänä, kun Marjattaa ei puolisiksikaan tullut näkyville, hän alkoi kaivata häntä. Silloin kerrottiin Marjatan jo edellisenä iltana lähteneen talosta. Lapsensa hän oli vienyt mukanaan, eikä vielä ollut palannut takaisin. Olavi tuli levottomaksi, mutta myöhäistä oli nyt katua. Milloinkaan ei hän enää Marjattaa ja poikaansa nähnyt. Hän, mikäli viikkojen kuluttua saatiin selville, oli yhtynyt johonkin mustalaisjoukkueeseen ja sen mukana kulkenut tietämättömiin etelää kohden. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Vanha kapteeni keskeytti hetkiseksi kertomuksensa. Synkkänä muistelmiinsa vaipuneena hän istui ääneti nojatuolissaan. Vaiti olimme mekin ja raskas, painostava tunne oli meidät vallannut. Vihdoin nousi kapteeni ja hyllyltä jälleen ottaen piipun hän viritti sen, käveli pari kertaa edestakaisin lattiata ja istahti sitten uudelleen nojatuoliinsa. Sanallakaan emme vieläkään olleet häntä häirinneet. Odotimme jännityksellä kertomuksen jatkoa. Muutamia sauhuja vedeltyään hän alkoikin jälleen puhua. Alakuloinen sointu oli hänen äänessään ja katse oli huomattavasti surullinen. »Liian myöhään huomasin», hän sanoi, »minkä erehdyksen olin tehnyt. Rakastin yhä Marjattaa ja epätoivoisena soimasin itseäni siitä, etten miehenä ollut häntä suojellut. Katumukseni oli suuri ja parhaani tein löytääkseni hänet, mutta tuloksetta. Tuskissani kuljin silloin päivät pääksytysten metsissä, mutta rauhaa en saanut. Yhtä turhaan hain viihdykettä huveissa. Meni siten monta kuukautta ja yhä toimettomana oleskelin kotona. Enimmäkseen olin huoneeseeni sulkeutuneena ja päivä päivältä tulin mieleltäni yhä synkemmäksi. Niin, vanhemmat alkoivat jo puolestani peljätä pahinta. Silloin — ihan odottamatta, tapahtui muutos. Ainoa, joka Marjatalle viimeiseen saakka oli osoittanut ystävyyttään, oli Katri. Tunsin sentähden häntä kohtaan erikoista kiitollisuutta. Ehkä äitini huomasi sen ja naisellisella vaistollaan arvasi siinä olevan pelastusmahdollisuuden. Hän kirjoitti Katrille Ouluun ja pyysi hänen uudelleen tulemaan meille. Katri noudatti kutsua, ja hänet nähdessäni tunsin ensi kerran pitkästä aikaa mielessäni iloa. Sainhan nyt ystävän, joka minuakin ymmärsi ja jolle voin Marjatastani puhua. Kärsivällisesti Katri kuuntelikin minua ja yhä paremmin sen johdosta aloin viihtyä hänen seurassaan. Sitä mukaan emme niin usein enää Marjatasta keskustelleet. Puheenaihetta riitti muustakin ja yhdessä saatoimme käydä milloin kävelyllä, milloin kylässä vierailulla. Muutos tapahtui vähitellen ja — tarvinnenko sanoa — suhde kehittyi. Ystävyyttä ja kiitollisuutta, mitä Katria kohtaan tunsin, aloin kuvitella rakkaudeksi, vanhemmat yllyttivät kosimaan häntä ja niin eräänä päivänä pyysinkin häntä puolisekseni. Vuosi oli silloin umpeen kulunut Marjatan katoamisesta. Katri suostui ja jo parin kuukauden viertyä vietimme häämme. Liian myöhään huomasin silloin erehdykseni. En häntä rakastanut. Luonteemme pohjaltaan olivat siksi erilaiset, enkä niin ollen todellisesta avio-onnesta myös saata puhua. Erkistä kyllä olen pitänyt. Hän oli ikäänkuin jonkinlaisena korvauksena menettämästäni onnesta. Sentähden hänen katoamisensa koski minuun syvästi, enkä vieläkään ole voinut häntä unohtaa. Mustalaiset hänet veivät. Siitä olen aina ollut vakuutettu. Hänen katoamispäivänään löysin kirjoituspöydältäni — ikkuna oli ollut auki — pienen kirjoituslapun. Siinä seisoi: »Tervehdys Marjatalta.» Se oli hänen omalla käsialallaan kirjoitettu. Sentähden olen Marjattaa epäillyt syylliseksi, mutta turhaan annoin mustalaisia viikkomääriä seurata. Marjattaa ja Erkkiä ei ollut heidän mukanaan. Hän, ryöstettyään lapsen, olikin sentähden — mikäli arvelin — kulkenut eri teitä ja sitten vasta myöhemmin yhtynyt uudelleen heihin. Siitä olen nyt vakuutettu, joskaan suoranaisia todistuksia ei ole, sillä mustalainen, minkä tänne toitte, ei ainakaan tietääkseni ollut seurueen mukana.» — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Kapteeni keskeytti jälleen puheensa. Olikin päivä jo kirkkaasti nousemassa ja palvelustyttö toi aamukahvit. Kahvit juotuamme isäntämme riensi ulos, mutta tuli pian takaisin. Hänen liikkeisiinsä oli tullut pirteä reippaus ja synkkyys hänen katseestaan oli kadonnut. Katsahdimme hämmästyneinä häneen. »Renki kertoi», sanoi hän, »että eilen oli kylässä näkynyt mustalaisia.» Vanhuksen äänessä oli iloinen sointu. Ymmärsimme hänet. Hän vihdoinkin, vuosikymmenien kuluttua, toivoi löytävänsä poikansa. Se toi eloisuutta hänen liikkeisiinsä ja poisti ainakin hetkiseksi synkät ajatukset. Heti hän mainitsi lähtevänsä tiedusteluretkelle. Tarjouduimme tulemaan mukaan ja yhdessä sitten lähdimme. Vasta puolipäivän seuduilla löysimme mustalaiset. He olivat leiriytyneet metsään lähelle maantievartta. Heitä oli parikymmenhenkinen seurue, viisi miestä, neljä naista ja loput lapsia. Tullessamme he mustalaisten tavoin ryhtyivät puhelemaan, naisista pari tarjoutuen povaamaan ja lapset kerjäten pyörien ympärillä. Naisista vanhin istui jotakin ommellen, näköään meistä vähintäkään välittämättä. Hänen rinnallaan seisoi komeavartaloinen, tummaihoinen mies. Kapteeni tutkivasti silmäillen ympärilleen sanoi meidän tulleen kuolemantapauksesta ilmoittamaan, kertoen maantiellä löydetystä mustalaisesta. Leiriin tuli levottomuus ja kaikki keräytyivät uteliaina ympärillemme. Ainoastansa vanha vaimo istui vielä paikallaan, mutta nyt hänkin nousi ja tuskainen ilme kasvoilla läheni. »Kuka on kuollut?» hän kysyi. Vaimon äänen kuullessaan kapteeni sävähti ja katsahtaen häneen astui askeleen eteenpäin. Samalla hänen ruumiinsa alkoi vavista ja »Marjatta» tunkeutui hänen huuliltaan. Hänen äänessään ei ollut vähintäkään suuttumusta. Sen soinnusta kuvastui sanomaton hellyys ja kauvan hillitty kaipuu. »Olavi», huudahti nainen ja hänen silmänsä kyyneltyivät. Sitten kumpainenkin vanhus vaipui toisensa syliin nauraen ja itkien vuoron perään. Liikutettuina katselimme kohtausta ja kyynel vyörähti meidänkin silmistämme. Vihdoin nainen irtautuen syleilystä meni kiireisesti miehen luo, joka oli seisonut hänen vieressään, ja häntä kädestä tarttuen vei hänet kapteenin luo. Tämä syvän mielenliikutuksen vallassa odotti ja kasvoissa oli jännittynyt ilme. »Isäsi», sanoi nainen hiljaisella äänellä miehelle, »Erkki» puoleksi kuiskaamalla kapteenille. Riemuhuudahdus tunkeutui vanhuksen huulilta ja hän sulki tulisesti poikansa syliinsä. Oliko hän tuntenut hänet? Siltä näytti. Huomattava yhdennäköisyys olikin molemmilla. Erkki oli tosin paljoa tummempi, mutta se oli selitettävissä. Hänen ihonsa oli vahvasti auringon paahtamana. Se oli suuresti tummentanut aikoinaan vaalean tukankin. Paljon vaaleampi se sittenkin oli kuin muilla joukossa olevilla miehillä. Jälleen kääntyi kapteeni Marjattaa puhuttelemaan ja jännittynyt ilme oli taas hänen kasvoillaan. »Toivo, missä hän on?» kysyi hän vanhukselta. »Kuollut», vastasi Marjatta tuskin kuuluvasti. »Hän kuoli pari kuukautta eromme jälkeen. Se oli järjen minulta viedä», sanoi hän nöyrästi, ikäänkuin anteeksi pyytäen, »sillä olinhan siten kadottanut ainoani, joka sinusta muistutti. Se saattoi minut ryöstämään Erkin. Tahdoin sinulle kostaa riistämällä sinulta onnen, mistä itsekään en saanut nauttia. Anna anteeksi! Olkoon puollustuksenani, että olen pojastasi kasvattanut kunnon miehen.» Nainen seisoi katuvana, silmät rukoilevina katsellen nuoruutensa lemmittyä »Ei ole sinulla anteeksi pyytämistä», sanoi Olavi, »minä yksin olen syyllinen. Anna siis sinä minulle anteeksi! Elämämme ilta on tullut. Tuokoon se mukanansa sovinnon.» Olavi sulki sekä Marjatan, että poikansa yhteiseen syleilyyn, horjahti samalla äkkiä ja kaatui heidän käsistään maahan. Kiirehdimme avuksi, mutta hän ei enää hengittänyt, ruumis vain nytkähti pari kertaa ja sitten jäi liikkumattomana makaamaan. Halvaus oli lopettanut hänen elämänsä. Mielenliikutus oli hänelle ollut liikaa, mutta vielä kuollessaankin hänen huulillaan oli onnellinen hymy. Sanomaton oli Marjatan tuska ja olkapäät liikutuksesta vavahdellen seisoi Erkkikin. Vasta vähitellen Marjatta tyyntyi ja kuolleen kasvoja hyväillen lohdutellen puhutteli Erkkiä. Nousten sitten hän kehoitti miesten laittamaan paaria. Sillä kuljettaessamme vainajaa tämän asunnolle hän kertoi elämästään. »Koivikosta» lähdettyään hän oli harhaillut kolmisen kuukautta siellä täällä kunnes yhtyi mustalaisjoukkoon. Sen mukana hän oli kierrellyt kauvaksi etelään, mutta ikävä oli vihdoin tuonut hänet takaisin Pohjolaan. Hän oli vielä kerran tahtonut nähdä Olavin. Sentähden hän oli palannut. Kylässä ei kukaan ollut häntä mustalaiseksi puettuna tuntenut. Hän olikin ulkomuodoltaan suuresti muuttunut. Auringon paahde oli tummentanut hänen ihonsa ja suru ohi tehnyt hänet synkän näköiseksi. Kylässä hän sai kuulla Olavin naimisiin menosta, mutta myös siitä, että vaimo oli kuollut. Koivikossa ei hän onnistunut Olavia näkemään. Silloin hän salavihkaa pisti ikkunasta hänen kirjoituspöydälleen paperilapun, mihin oli kirjoittanut tervehdyksensä, aikoen myöhemmin palata uudelleen, mutta poistuessaan hän huomasi pihalla lapsen, jota palvelustyttö nimitti Erkiksi. Heti hän ulkomuodosta arvasi lapsen olevan Olavin ja palvelustytön samalla pistäytyessä sisälle heräsi hänessä vastustamaton halu ryöstää pienokainen. Sen hän tekikin, mutta arvellen, että mustalaisia mahdollisesti epäiltäisiin, hän ei uskaltanut yhtyä heihin ennenkuin vasta viikkojen kuluttua Etelä-Suomesta. Jo viikkoa myöhemmin he olivat lähteneet Suomesta, eikä sen jälkeen hän ollut enää maassamme käynyt, mutta ikävöimällä ikävöiden hän oli halunnut vielä kerran ennen kuolemaansa pistäytyä tuttuja seutuja näkemään. Gabriello, hänen miehensä, joka Koivikossa oli kuollut, oli siihen suostunut. Hänen kanssaan hän oli mennyt naimisiin kiitollisuudesta, sillä hän oli kerran oman henkensä uhalla pelastanut Erkin hukkumasta. Hyvän miehen hän olikin Gabriellossa saanut. Niin, äidin hellä rakkaus oli hänessä vähitellen herännyt Olavin lasta kohtaan ja parhaansa hän oli tehnyt kasvattaakseen hänestä kunnon miehen. Siinä hän luuli onnistuneensakin, mutta väärin, perin väärin oli hän sittenkin häntä kohtaan menetellyt ryöstämällä häneltä isän. Katkerasti hän oli sitä katunut ja sovittaakseen rikoksensa hän nyt — vuosikymmenien viertyä — oli lähtenyt poikaa isälle esittelyttämään. Turvaton oli Erkki jälleen, sillä mitenkä hän voisi todistaa häntä Olavin pojaksi ja siten saattaa häntä oikeuksiinsa. Se oli mahdottomuus. »Älä sure», sanoi Erkki hänelle, »en rikkauksia kaipaa. Lähden mieluimmin kanssasi Etelään. Onhan minulla siellä toinen koti, missä kaunis Ilonani odottaa. Siellä on sijaa sinullekin, rakas äiti. Niin, ikävöin Unkarin pustia ja matalaa majaani siellä.» Liikutustaan salatakseen Marjatta hiallaan pyyhkäisi kyynelhelmen nurkastaan. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — Oli neljä päivää vierähtänyt. Oli sunnuntai ja Koivikon isännän maalliset jäännökset vietiin viimeiseen leposijaansa, N:n pitäjän hautausmaahan. Hautaussaatossa herätti erikoista huomiota mustalaispukuinen vanha nainen ja hänen rinnallaan nuorempi mies. Kukaan, paitsi meitä, jotka asian tunsimme, eivät tietäneet mistä vieraat olivat, mutta sen huomasi monikin, että mies oli ihmeteltävässä määrin vainajan näköinen. Etenkin vartalon ryhti muistutti suuresti häntä ja kasvojen muoto. Vieraat olivat hyvin liikutettuja. Etenkin nainen itki katkerasti. Seuraavana päivänä ei heitä enää paikkakunnalla näkynyt. He olivat jo seurueensa mukana lähteneet etelää kohti. Loppu.