**Isän tähden.**

Tosi kertomus.

    ---

Kertonut

**Tapani Tarkka.**

Porissa, Satakunnan kirjapainossa 1900.



I. 


Oli syksy-ilta, tuuli ja satoi ulkona. Tuli räikkyi ja loimotti komeana roihuna
Palokorven tuvantakassa ruokapadan alla.

Siitä ajasta on jo kulunut noin neljä vuosikymmentä.

Eukko istuu ja kehrää villoja takan lähellä nähdäkseen takkavalkeasta työhönsä.
Nyt nousee hän ylös, lykkää kekäleitä padan alle ja panee muutaman pienen
noppulan nurkasta lisää tuleen. Menee sitte yli lattian sivu-ikkunalle,
kurkistaa ulos ja kuuntelee.

„Ei näy eikä kuulu kumpaakaan vielä“, sanoo hän huolestuneella äänellä, „missä
Juusokin niin viipyy tällä ilmalla, kun ei vaan olisi lyönyt jalkaansa.“

Hän oli pitkä, laiha, keski-ikäinen ihminen. Leukansa oli pitkä ja kävi kipuraan
ulospäin, huulensa ohuet ja suu usein tiiviisti suljettu, mikä antoi kasvoille
sivultapäin katsottuna semmoisen muodon kuin on kuulla, kun likenee ensi tai on
katoamassa viime neljännes. Mutta tämä muoto osoitti samalla kärsimystä. Syvä
huoli näkyi nytkin puristavan kokoon hänen ennen aikojaan kurttuisen otsansa.

„Oi voi, ja mikä tässä tulee lopuksi?“ huokasi hän itsekseen, mennessään
työlleen takaisin.

Puolikasvuinen, noin kolmentoista vuoden vanha tyttö istui takanpään kohdalla ja
karstasi villoja ja lauloi hyräeli.

„Äiti“, hän sanoi, „saanko minäkin näistä villoista sukat?“

„Tietysti sinäkin saat kutoa itsellesi, kun nyt vaan ensiksi saamme miehille.“

Tyttö hymyili tyytyväisesti ja jatkoi hyräilyään.

Nyt kuului askelia.

Sisään astui reippaasti solakka nuorukainen kirves olalla. Sen laski hän
oviseinälle ylös kampaan, riisui märän takin päältään ja heitti sen orren ylitse
kuivamaan ja pani lakin vartaan päähän orrella.

Hän oli hyvin äitinsä muotoinen, mutta erinomaisen kaunis. Tummat, hienot,
kaarevat kulmakarvat kauniin puhtaan otsan alla, jota tummanruskeat hiuskähärät
varjostivat, ja henkevät, tummanharmaat, pitkien silmäripsien verhoamat silmät
antoivat noille soikeille, kauniisti muodostuneille kasvoille ajattelevan,
tunteellisen, milt’ei naisellisen näön. Hän oli yhdeksäntoista vuoden ja
muutaman kuukauden ikäinen.

„Miksi olet ollut niin kauvan näin rankassa sateessa?“ sanoi äiti hellästi.

„Pinoaminen kesti enkä jättänyt sitä kesken, ja vasta nyt rupesikin kovemmin
satamaan.“

„Saitko sylen tänäänkin?“ uteli sisko.

„Sain kaiketi. Kyllä minä pian talvipuut hakkaan, jotta sinä äidin kanssa saat
siitä huolta pitämättä lämpymässä pirtissä asua.“

Hän istuutui tuolille ja veti puhuessaan märät pieksusaappaat jalastaan.

Äiti toi hänelle kuivat, lämpymät sukat nuoralta, joka riippui ylhäällä uunin
ympärillä. Hän veti ne jalkaansa.

„Nuosevan viikon teen työtä herkeämättä. Jos vähänkin ilmaa on, niin — —.“

Hän meni tätä sanoessaan tuvan ovinurkkaa kohti, aikoen ottaa sieltä toiset
jalkineet.

„Ne ovat täällä!“ huudahti äiti.

Hän toi nopeasti lippaat sängyn alta huoneen perältä.

Mutta nuorukainen seisoi ja katseli synkän näköisenä huoneen nurkkaan, josta hän
oli aikonut lippaan ottaa. Siinä ei tosin ollut mitään kummallista, oli vaan
ikäänkuin joku kasa nurkassa sängynpään takana, päällimmäisnä siinä oli vanha
vuodetalja.

„Mitä tuossa on?“ kysäsi hän ja potkasi siihen jalallaan.

Äiti ei puhunut mitään eikä sisarkaan.

„Joko täällä taaskin on ollut hyviä vieraita? Anna, vastaa, ketä täällä on
käynyt?“

„Ketolan Sipi tässä kävi, pieni hetki sitte.“

„Kettula hän saapi olla. Missä isä on?“

„Hän lähti Ketolan kanssa, mutta lupasi olla pian takaisin, sanoi ett’ei hän
kerkeä viipymään.“

„Eipä suinkaan hän nyt kerkeäkään.“

Nuorukainen nosti vällyjen kulmaa, niiden alta näkyi paikattu hurstikka eli
säkki pullillaan.

„Ja kun tekin, äiti, siedätte tuota.“

Hän kääntyi pois ja meni takaisin tuolilleen vetämään kesäkenkiä jalkaansa.

„Voi, Jumala siunatkoon, poika, mitä sinä puhut! Etkö sinä jo paremmin tiedä
tuolla ijällä, etten minä sitä siedä, mutta mitä minä sen teen? Mitä sinä nyt
voit siihen?“

„Voin minä, loppu siitä pitää tuleman. Minä olen sen jo ennen hänelle sanonut ja
sanon sen vieläkin. Enkä minä luullutkaan hänen enää tänä syksynä alkavan tuota
tointa, kun hän minulle jo mennyt vuonna niin varmaan lupasikin siitä lakata.“

„Mitä ne lupaukset maksavat silloin, kun viinapullo kädessä pyydetään? Ja sinä
tunnet hänet, ett’ei hän paljoa kuuntele sinua eikä meitä ketään, kun se himo
nousee, josta paha meno tulee.“

„Hänen täytyy. Juominen sikseen. Mutta minä sanon hänelle, että jos ei muu auta,
niin menen ja ilmoitan nimismiehelle asian.“

„Älä, Jumalan tähden, niin kamalia puhu! Sillä tiedäthän itse ett’eivät
semmoiset uhkaukset häneen mitään vaikuta. Hän kyllä tuntee sinut, ett’et sitä
koskaan tekisi, oman isäsi ilmiantajaksi rupeaisi. Ei se uhkaus muuta kuin saisi
hänet raivoon.“

„Saakoon, mutta minä en kärsi tuota säkkiä. Se toimi on saanut menestyä ennen,
kun olen ollut alaikäisempi, mutta nyt olen pian täysi mies jo.“

Kuului taaskin askelia ulkoa.

Keskikokoinen, keski-ikäinen mies astui sisään. Hän löyhkäsi väkevästi
paloviinalta. Katseessaan oli jotakin salakähmäistä ja urkkivaa, mikä,
puolijuovuksissa kun hän oli, herätti enemmän huomiota ja antoi hänen
kasvoilleen epämiellyttävän ilmeen. Hän näytti olevan mielihyvissään.

„Jo maar Juusokin on kotona“, sanoi hän hieman epävarmalla äänellä, käydessään
eteenpäin lattialla.

„Isä“, alkoi tämä, „mitä tuossa säkissä on, ovinurkassa?“

„Mistä minä tiedän“, vastasi puhuteltu vähän äreästi, „ei se minun säkkini ole.
Saahan ihmisillä olla säkeissään mita tahansa, ei se minulle kuulu.“

„Älkää teeskennelkö. Voisinpa vannoa, että sen tiedätte mitä siinä on.“

„Vannoisit suotta“, sanoi isä kuivasti naurahtaen, „minä pidän parempana olla
tietämättä sitä, mikä ei minuun koske.“

„Mutta mistä se on kotoisin sitte se tavara?“

„Kuule lapsen kysymyksiä! Tiedänkö minä sitä? En minä semmoisia kysele. Jostakin
kaukaa, tiedämmä. Ja mitä se sinua koskee, mistä se on?“

„Vai ei koske! Minä teen siis semmosen kysymyksen, joka minuakin koskee: minkä
vuoksi meillä joka syksy on tuommoista tavaraa, joka on salaperäistä? Minä olen
jo ennen sanonut teille, että teidän käy siitä huonosti vielä. Ja sen kaupan
pitää loppuman.“

„Leuka kiinni! En minä ole vielä holhuunalainen. Äiti kyllä tuota nyt taaskin on
päähäsi päntännyt.“

„Äiti! Älkää aina äitiä syyttäkö, itse minä säkin löysin, kun etsin
matalavartisiani. Ja tottahan minä nyt jo tällä ijällä itsekin mahdan hyvän
pahasta eroittaa.“

„Mutta minä en eroita, tahdot sanoa. Ole sinä poika siivosti, niin sinun on hyvä
olla, muuten tulee pirtti sinulle ahtaaksi pian ja saat laputtaa.“

„Ennen menenkin rengiksi ja palvelen kunniallisesti ihmisiä, kuin katselen
tuommoista kotonani. Olen aikani puhunut kauniisti ja pyytänyt, mutta ei tässä
näy hyvät sanat auttavan.“

„Siunatkaa nyt itsenne“, sanoi äiti, „ja menkää ruualle, ei se tuosta
jahkimisesta parane kumminkaan.“

Hän oli isän ja pojan kinatessa asettanut ruokaa pöydälle.

„Menet rengiksi“, huusi isä, „kyllä kai nyt olisikin sopiva aika herran jättää
koto ja vanhemmat, kun on lapsuudenikänsä kotona elätetty ja vaatetettu. Siten
sitä isotellaan, että heti pois, kun johonkin kelpaa ja vanhemmat toivovat vähän
apua saavansa. Mutta valta minullakin on, en minä anna päästökirjaa sinulle.“

„Tyydyn minä kyllä kotonakin olemaan, mutta vaan sillä ehdolla, että
varkaankalua ei meillä kätketä.“

„Varkaankalua, älä huuda hullu! Huuti hävytön! Kuule, kun panee ehtonsakin. Minä
korjaan sen siitä pois, että tässä syömäänkin päästään tänä iltana.“

Hän meni puhuessaan nurkkaa kohti.

„Mistä sinä tiedät mitä siinä on, koska en minäkään tiedä.“

„Antakaa sen sitte olla siinä, missä se on, siinä luulette puhdasta tavaraa
löytyvän, ei siihen siinä kukaan koske, nurkassa.“

„Kylläpä sen siirtääkin saapi, lupaa pyytämättä.“

Hän kantoi säkin uuninlattialle, avasi lattiassa olevan luukun, jonka sulkema
aukko vei perunakuoppaan tuvan alla, ja heitti sen sinne sivulle päin.

„Huono kätkö“, sanoi poika. „Tuolta minä heti etsisin, kun etsimässä olisin.“

„Ei sitä nyt tämmöisellä sateella viitsi lähteä mihinkään saattelemaan,
kastuukin se, kun ilma on niin yltynyt, oikea sudenilma, ken nyt tulisi? Eikä
meillä ole ennenkään etsimässä käyty.“

„Ei, mutta kerta ensimäinen. Olen minä jotakin huomannut, joka ei ennusta
hyvää.“

„Mitä sinä olet huomannut! Sano pian suusi puhtaaksi, kun kerran olet ottanut
puhuaksesi.“

„Sitä, että tässä tuonoin, kun menin Mäenpäähän iltahämyssä, kuulin kuinka
siellä parhaillaan puhuttiin kovaa varkaudesta. Jussilan Martti sanoi kun oven
avasin: „Eikä varkaita ole vielä saatu kiinni“. Mutta kun tervehdin ja he
äkkäsivät minut, niin olivat kaikki ihan kuin hämillään, ja se puhe loppui
siihen paikkaan, puhuttiin vaan muista asioista sitte. Minua hävetti ja karmi,
ja kaduin että olin sinne mennytkään.“

„Eikä tarvitsekaan juosta kylässä.“

„En ole kylänjuoksija, sen tekin tiedätte, vaan puhun nyt siitä kerrasta,
jolloin kävin ne kolme ruplaa teille vaihtamassa, kun tarvitsitte pieniä Heikin
Jussin kanssa.“

„Vai niin. Mutta etpäs sinä silloin siitä mitään virkannut.“

„En viitsinyt. Ja minä luotin teidän sanaanne, kun mennyt syksynä minulle niin
varmasti lupasitte nuo salakaupat jättää, jotka vievät meidät kaikki perikatoon.
Mutta te pitkitätte vaan yhä, kunnes kerran nuoranpää tulee täyteen.“

„Poika!“ sanoi äiti varoittaen.

„Anna hänen haukkua.“

„En minä hauku, isä, tuntonne sanoo sen kyllä, mutta mieleni on karvas, enkä voi
puhua toisin. Eipä tässä näy hyvät puheet auttavankaan.“

„Kauniisti sinä muistat neljännen käskyn.“

„En ole sitä unhottanut. Muistan kyllä, että se käskee kunnioittamaan isää ja
äitiä. Mutta jos teilläkin... mutta... olisiko teidän isänne voinut vaatia
kunnioitusta teiltä, jos hän itse olisi pitänyt liittoa varkaitten kanssa?“

„Suu kiinni kohta, ärmätti, tiedät kyllä ettei minulla ole ollutkaan isää, jonka
vuoksi olisin voinut ylpeillä.“

„Mutta minä tarkoitankin, että jos teilläkin olisi ollut isä ja hän olisi
pitänyt — — —.“

„Ei sanaakaan enää, taikka — —.“

Palokorpi sai nyt tässä mieluisen tekosyyn oikeen suuttua ja katkaista puheen
pojaltaan, ottaakseen itse viimeisen sanan.

Hän meni istumaan pöydän taakse, jolla perunavati jo hetkisen oli höyrynnyt
leipäkorin, silakkapurtelon, piimähaarikan ja puulautasien ympäröimänä.

„Noh, eikö nyt ruoka kelpaa muille“, sanoi hän vähän ivallisesti, „vai
ravitseeko saarna ruumiinkin? Vahinko, kun en tuota „pretikanttia“ ole
kustantanut papiksi, kun hyvät lahjat ovat menneet hukkaan.“

Kukaan ei vastannut, vaan menivät hiljaksensa pöydän tykö, Anna ensimäisenä,
sitte äiti ja viimeksi Juuso. Syödessä ei enää jatkettu puhetta tuosta arasta
aineesta, eikä juuri muustakaan haastettu, lukuunottamatta niitä harvoja sanoja,
joita äiti virkkoi talouden toimista.



II. 


Palokorpi oli vähänläntä torppa eräässä Länsi-Suomen pohjoisimpia seurakuntia ja
oli senlisäksi uutisasutus. Siinä oli ennen ollut vahva havumetsä, mutta
kulovalkea oli sen hävittänyt, mikä asutuksen nimestäkin käy ilmi. Nyt kasvoi
siinä tiheätä, nuorta lehtimetsää, niinkuin usein tapahtuu, että tuuli kylvää
palomaan tuhkaan lehtimetsän siemeniä.

Parikymmentä vuotta sitten oli Leenan Risto, mikä siihen aikaan palveli renkinä
Männistössä, takertunut rakkauden pauloihin karjakon kanssa siellä ja Sanna,
karjakko, ei myöskään ollut hänelle vastahakoinen, jonkatähden naiminen tapahtui
pyhäinmiesten aikana. Männistöltä sai Risto torpanmaan, osti Kujalasta vanhan
tuvan ja siirsi sen talkoolla tiluksillensa. Ja kun sattui olemaan pitkältä
kaunista syksyä, sai hän tuvan vielä seuraavaksi jouluksi asuttavaan kuntoon,
tietysti entistä ehompana. Ja ohimennen sanoaksemme, heitä oli siinä asumassa jo
ensi vappuna kolme, sillä Juusokin oli jo siksi „löydetty saunan kiukaan takaa“,
vanhempien ratoksi. Risto oli ravakka työmies ja Sanna uuttera ihminen;
sentähden olikin heillä pian peltoa raivattuna huoneittensa ympärillä, joiden
lukuun jo parin vuoden kuluessa kuului tarpeelliset ulkohuoneetkin.

Nyt kertomuksemme aikana oli Palokorvessa vahva vetäjäkin tallissa, miksi
navetanporstua oli laitettu. Navetassa oli hyvä lehmä ja toisvuotinen
härkämulli, mikä oli aiottu teurastettavaksi, niinikään vasikka kasvamassa
toisen vuoden varaksi sekä kymmenkunta lammasta. Vaikka ei torppa kokonaan
perhettä elättänytkään, niin kun talvi ja keli tuli, etsittiin ajoa kylistä ja
siten ansaittiin leivän lisää, kun särvin kumminkin oli kotoa. Että perunat,
mallakset, ryynikset ja herneet saatiin kotopelloista, tuskin tarvinnee mainita.

Tämmöinen oli siis pienen kertomuksemme päähenkilön, Juuson, koto.

Ettei Juusolla ollut halua palvelukseen, vaikka hän sitä isälleen kerskasikin,
sen kautta voittaakseen hänet oikean asian puolelle, olemme huomanneet, sillä
koto oli hänelle rakas ja ainoana poikana oli hänellä myöskin toivo saada torppa
isänsä jälkeen omakseen. Mutta hänellä oli vielä erityinenkin syy, joka jo
mainittujen kanssa yhdessä esti häntä kotoa jättämästä.

Kaksi vuotta sitte, kun Juuso oli käynyt rippikoulussa, oli hän ollut eräässä
Kirkonkylän sivulla sijaitsevassa mäkituvassa asuntoa. Se oli Katajisto. Jo
silloin oli hän tuntenut ensi lemmen puhtaan liekin syttyvän nuoressa povessaan.
Katri, tuon viattoman „tulen puhuja“, oli hilpeä kahdeksantoistavuotias tyttö,
ei tosin mikään kaunotar, mutta kumminkin sangen miellyttävä impi. Eikä Juuso
edes tietänyt, miten hän oli tullut katsoneeksi liian syvälle Katrin
kirkkaisiin, vaaleansinisiin silmiin.

Katri, joka oli toista vuotta vanhempi kuin Juuso jo oli naimaijässä oleva
neito, kun Juuso vasta oli ripilleluvun ikäinen nuorukainen, ei silloin vielä
pojan tunteita huomannut. Ja siitä syystä olikin hän niin vapaasti vallaton,
juoksi iltasin leskistä, oli kolkkosilla j. n. e. nuorempien siskojensa kanssa,
joita oli kolme, ja silloin oli tietysti Juuso myöskin joukossa. Ja
kokoontuivatpa naapuristakin nuoret sekä siellä asuvat rippikoululapsetkin.

Oliko se syynä että Juuso oli pitempi ja soreakasvuisempi sekä nopeampi
juoksemaan kuin toiset leikkisillä olevat rippikoulukumppaninsa vai sekö että
hän Katrille oli tutumpi, vai löytyikö ehkä siihen joku muu vielä tuntematon syy
tai kaikki yhteensä, sitä ei Katri miettinyt, mutta hän juoksi aina mieluisemmin
Juuson kanssa kuin muiden. Ja saattoi hän myöskin olla varma siitä, että
leskisillä hänenkin joskus juostessa Juuson perässä hän kyllä sai hänet kiinni,
mutta kun kerran olivat parina, oli heitä mahdoton eroittaa, sillä olipa Juuso
silloin kuin lennossa. Mutta tämän otaksui Katri tapahtuvan siitä syystä, että
hänkin eittämättä tytöistä kaikista otti juoksemisessa voiton.

Jälkeen tämän ajan näki Juuso Katrin ainoastaan kirkossa, mutta se tapahtui
tavallista useammin. Eikä Katrikaan voinut olla sitä huomaamatta, että tuo
nuorukainen, joka päivä päivältä tuli yhä soreammaksi ja kauniimmaksi, etsi
häntä silmillään. Sillä kun Katri käänsi silmänsä tuonne metsäkulman penkkeihin
päin, voi hän aina olla vakuutettu siitä että Juuson katse — jos hän siellä
istui — oli häneen kiintynyt. Nuorten silmät silloin yhtyivät silmänräpäykseksi
ja kääntyivät heti pois, taaskin hetken kuluttua saman pikaisen vierailun
uudistaakseen.

Mutta nyt oli kesällä ollut Männistössä häät. Männistön Heikki oli kirkonkylästä
tuonut Jaakkolan Miinan vaimokseen. Ja silloin oli Katrikin, joka palveli
Jaakkolassa, sekä muutoinkin oli Miinan hyvä tuttava, kutsuttu Männistöön
morsiamen saattojoukkoa lisäämään. Morsiamen kotona oli häät alotettu, tanssittu
vuorokauden ja sitte muutettu sulhasen kotiin, jossa häitä jatkettiin pari
päivää. Ne olivat noita entisajan niin kutsutuita kahdenvuorokauden häitä —
vuorokausi kumpaisessakin häätalossa —, mutta niitä pitkitettiin niin, että
toisessa häätalossa väliin meni kolmattakin vuorokautta, kun vieraitten kestitys
ja tanssi esti pitkämatkaisia vieraita ajoissa lähtemästä ja yötä vastaan —
toisen päivän illalla — ei sopinut lähteä pois. Sillä olisi ollut häpeäksi
häiden pitäjille, jos vieraat jo toisen päivän aamuna olisivat lähteneet
matkoihinsa, ja häpeäksi tuo olisi ollut vieraillekin.

Juusokin vanhempainsa kanssa oli häissä, sillä ne olivat oman talon tulevan
isännän häät, joita vietettiin, ja yleensä on ollut entisaikoina maassamme
tavallista, että alustalaiset kutsuttiin. Sitäpaitsi oli hän edeskäypänä, mikä
häämiehellä oli kuin jonakuna arvoasteena, aivan kuin nuodemiehenäkin oleminen.

Hääyönä oli Juusollakin aikaa tanssia, sillä toiset edeskäyvät kuljettivat
silloin ympäri oluthaarikkoa — iso kaksikorvainen, monivöinen puutuoppi,
varustettu pohjalla useinkin, joiden välissä lyijykuula rapisi ja väliin
kaksikin, juojan tuoppia kallistaessa.

Juuso pyöritti nyt Katria purpurissa. Tämän pitkän, vanhanaikaisen,
mielivaltaisesti jatkuvan tanssin väliajoilla istuivat he penkillä jutellen,
kunnes taaskin tuli vuoro mennä lennättää. Silloin avasi Juuso sydämmensä
Katrille ja sai häneltä vastauksen. Toiset parit, jotka seisoivat heidän
edessään, eivät tietäneet mitään siitä että Juusolla ja Katrilla oli
kysymyksessä koko tulevaisuutensa. Lupaus oli pyydetty ja annettu ja side
solmittu.

Juuso tiesi saavansa kototorpan, sillä se oli lapsillekin kirjoitettu, ja sanoi
sen Katrille. Ja koska ei Palokorpi ollut varsin kaukana Männistöstä, pyysi hän
äitinsä viemään Katrin kanssaan kotio yöksi. Samalla ilmoitti hän äidilleen,
jolle ei hänellä ollutkaan mitään salaisuuksia, että Katri tulisi
„kodonkatsojaisille“. „Joko nyt?“ oli äiti hymyillen sanonut.

„Jo, äiti“, vastasi poika, mutta en minä häntä ennen tuo kotio, kuin olen
täysi-ikäiseksi tullut.

Katrikin tunsi itsensä tyytyväiseksi Juuson kotoon, mikä sijaitsi
vaaleanviheriän, nuoren koivikon siimeksessä peltosarkojen ympäröimänä, sillä
olipa se paljoakin parempi kuin hänen oma pieni kotonsa tuolla katajapensaiden
verhoamassa kivikkömäessä. Ja kun lisäksi hän rakasti Juusoa. Hänestä tuntui
kuin kasteesta ilta-auringon viime säteissä kimalteleva, vienossa tuulessa
tuutien suhiseva, vähäinen ruisvainiokin tien vieressä olisi kumarrellen
kuiskinut hänelle: terve tuloa, terve tuloa!

Aikaisin aamulla, kun isä tuli kotio hetken levätäkseen ja oli häätuulella,
puhui äiti hänellekin asian, sillä hän katsoi sen parhaaksi, että isäkin heti
asian tietäisi, voisipa muuten kiukustua.

„Hm, olisin ma suonut sillä vähän enempi olevan“, sanoi silloin isä, „mutta se
on hänen oma asiansa, Juuson, itselleen hän naipi, naikoon siis kenenkä hän
tahtoo, onpa se näökäs ihminen. Ei se niin kaunis ole kuin sinä olit, mutta
eihän se muotoakaan puutu. Ja kun hän kelpaa Juusolle, niin kyllä hän minullekin
saa kelvata, mutta ylemmäksi minä poikana olisin yrittänyt.“

Ja kun Katri vähän jälkeen tämän puhelun tuli porstuakamarista tupaan, sanoi
Palokorpi hymyillen:

„Kah, onko meillä miniöitäkin täällä?“

Katri punehtui ja hymyili samalla, mutta vastasi vaan „hyvähuomenella.“

„Kyllä minun puolestani saat tulla“, jatkoi isäntä, „Juuso saa naida mistä hän
tahtoo. Ota sinä vaan poika, jos saat sen, kyllä minä sen sanon, että ei niitä
semmoisia poikia taajassa ole. Se nääntää jo minunkin työssä, vaikka on vasta
kahdennellakymmenellä, enkä minäkään ole vielä kuin vähän päälle neljänkymmenen,
mies parhaillani. Yhtä vanhat olemme äidin kanssa, vaikka hän on niin rypistynyt
jo. Ota sinä poika vaan, et kadu suinkaan.“

Tämän silmäyksen takaisin ajassa tehtyämme käsitämme, miksi ei Juuso halunnut
mennä pois kotoa palvelukseen.



III. 


Koko yön oli rankasti satanut ja sataa solotti vielä päivän sarastaessakin.

Palokorvessa oli mieliala vieläkin synkkä iltaisen kinan jälkeen isän ja pojan
välillä.

Äiti oli kyyryissään takan edessä ja sytytteli ääneti tulta kekäleihin ja
oksakapuloihin sekä asetteli pataa haahloon ja vettä siihen, liikkuen verkalleen
ja väsyneen näköisesti.

Juuso käyskeli vaiteliaana ja synkän näköisenä lattialla, ikäänkuin jotakin
epämääräistä pahaa vaanien. Katseli takkavalkean loistaessa kimpiäkin katossa
laudoilla ortten päällä, miettien pitäisikö ottaman alas niitä. Ei tänään
kumminkaan halkometsään menoa tulisi ja jotakin sitä pitäisi tekemän. Mutta ei
ottanutkaan niitä alas, katseli vaan ja siirteli vähän kädellään, mutta ei
tuntunut olevan oikeen halua mihinkään ruveta. Kävi taaskin peräakkunalle ja
kurkisti ulos. Jo se päivä vähän sarasti idässä, mutta ei sinne vielä mitään
eroittanut mustanharmaaseen ilmaan.

Anna oli mennyt navettoon lehmälle vähän heiniä ja lampaille lehtiä heittämään.

Palokorpi itse makasi vielä vuoteessaan ja mietiskeli olisiko noissa puheissa
jotain perää mitä poika puhui illalla, epäiltiinkö heitä. Ei sen pojan pitäisi
harhanäköjä näkemän, kai siinä taisi perää olla. Ja mikä johdattikaan Sipin
taaskin tänne viinoineen, ajatteli hän, kun olin jo päättänytkin, etten auttaisi
häntä enää. Pääni on vaan nyt kipeä ja kohmelo, se siitä hyvää, tarvitsisi jo
toista, yhden ainoan „pienen“ vaan. Perhanan säkki. Jos nyt tämän kerran sentään
vielä menisi hyvin läpitse, niin en tekisi sitä koskaan enää. Hm, niinhän minä
viimeinkin sanoin itselleni ja olen jo ennenkin sanonut ja lupasinhan minä
Juusollekin, josta tuo nyt pitääkin kiinni, ja yhtäkaikki —. Se on se viina.
Mutta nyt se on viimeinen kerta, tämä. Pitää nousta tästä ja koettaa saada tuo
säkki parempaan korjuun, tarvitsisi viedä se lehtilatoon saakka, mutta kun sekin
on niin tukittu. Noh, kai sen auki saa, mutta ei viitsisi niin vähän ajan
tähden, kun hän lupasi sen niin pian tulla ottamaan. Pahuus, kuinka siellä
sataakin. Kai se riihiladossakin sentään säilyy olkien alla. Ja kun lato on
lukotonnakin, niin sen on voinut sinne pistää ken hyvänsä. Kadun, kun en heti
vienyt sitä sinne, mutta kun sitä ryypiskeltiin ja kun satoi niin kovin. Kah,
kun kaataa päästäni, kuin viemistäisi, oikea pohmelo. Olisi nyt Sipi täällä,
että saisin kiristää siltä päänparannusta vähän, pakostakin olisi antaminen.

Hän oli näissä mietteissään jo noussut ylös vuoteeltaan ja puki ensi
vaatekappaleita ylleen.

Anna tempasi samassa oven auki ja tuli huohottaen sisään.

„Herroja tulee“, huusi hän.

„Oi Jumala meitä auttakoon!“ valitti äiti.

„Herroja“, huudahti isä, „missä? Mistä sinä tiedät mitä ne olivat, puhu pian?“

Juuso ei sanonut sanaakaan, seisoi vaan ja tuijotti heihin.

„Kun olin navetossa, kuulin mielestäni ratasten kolinaa, mutta kun se loppui
tuolla pikkuniityn kohdalla, niin minä ajattelin: mikä siellä nyt pysähti, onko
se Kettula taaskin kulussa? Ja lähdin juoksemaan pitkin pellonsarkaa suoraan ja
läpi pensaikon polkua myöten sinne. Silloin näin heidät, mutta eivät he minua
nähneet; minä en lähtenyt ulos pensaikosta, ja sitte palasin takaisin sanomaan.“

„Missä ne näit“, kysyi isä, „ja montako niitä oli?“

„Noh, siellä vasta uuden pellon alipäässä ne tulivat ja puhuivat hiljaa
keskenänsä, neljä taikka viisi, en minä niin tarkoin kerinnyt katsomaan ja yksi
oli pitkässä päällistakissa, sateenvarjo ylhäällä, iso mies.“

„Nimismies“, sanoi Juuso.

„Pian ulos säkki ja riihilatoon olkien alle“, huudahti Palokorpi ja juoksi
kellarinluukun tykö, jonka hän kiskasi auki, „avaa, äiti, akkuna raolleen jo.“

„Mahdotonta, isä“, huudahti Juuso, „ette ehdi sen kanssa mihinkään, ne kerkeävät
ennen tänne, minä tiedän teidän juoksemisenne kyllä.“

„Vaiti!“

Hän ryöpsähti alas, tempasi raskaan säkin, heitti sen ylös, oli itse heti
perässä ja paiskasi luukun kiinni. Sitte nosti hän säkin avatulle akkunalle,
mikä katsoi metsän puolelle peltoon, ja pudotti sen alas.

Juuso laski kätensä hänen käsivarrelleen pidättäen häntä, kun hän juuri oli
aikeissa hypätä ulos.

„Silmänräpäys, isä“, sanoi hän äänellä, joka värisi ahdistuksesta, „onko tämä
nyt *viimeinen* kerta?“

„On, poikani!“ sanoi isä äänellä, jonka todellista aikomusta ei voinut epäillä.
„Kävi nyt miten hyvänsä.“

Hän astui vastatessaan jo toisella jalallaan penkille.

„Te hengästytte ja olette paljon kankeampi ja raskaampi juoksemaan kuin minä.“

Hänen äänensä oli tukehtumaisillaan, häntä hirvitti semmoiseen vaaraan
antautuakseen. Hänkö juoksisi varastettu tavara selässä sitä kätkemään? Mutta
isä — se oli varsin mahdotonta, hän saataisiin heti kiinni, hänestä ei ollut
koskaan ollut juoksemaan.

„Jääkää tänne“, jatkoi Juuso, „miesten kanssa puhumaan, te osaatte tehdä sen
paremmin kuin minä ja minä juoksen sukkelammin.“

Isä siirtyi vastaamatta vähän syrjään.

„Ei, Jumalan tähden, Juuso“, huusi äiti kuin kuolon tuskassa, „oma poikani, älä
mene! Minä sanon, ei minua siitä tapeta, että otin sen vastaan eilen, teidän
tietämättänne ja omistan.“

„Ei, äiti rukka, ei ikinä!“

„Vaiti, vaimo, ei sanaakaan!“

Juuso astui penkille.

„Juuso, Juuso, anna maata siinä!“ Äiti otti häneen kiinni lujasti. „Tottele
minua, äitiäsi!“

Poika katsoi melkein hurjasti äitiin, mutta oli kuitenkin kahden vaiheilla vielä
vähän aikaa.

„Päivä tulee heti“, sanoi hän, „ja se nähdään tuossa.“

„Soisitko, että hän näkisi oman isänsä — paalussa? Käsittäähän sen jokainen,
että se on akkunasta ulos heitetty, miten se tähän akkunan alle muuten olisi
tullut? Linnutko sen noukassaan tuohon kylvettyyn ruispeltoon olisivat tuoneet,
jossa ei yhtään jälkeäkään ole. Pois tieltä, minä menen itse, aika kuluu suotta
jahkiessa.“

Hän aikoi taaskin astua akkunalle. Samalla katsoi hän vihaisesti ja soimaavasti
vaimoonsa. Tämä päästi pojan käsivarren.

Poika ei kuunnellut enää eikä epäröinytkään, isän sanat pöyristivät häntä. Hän
lykkäsi pois isän tieltään, hyppäsi ulos akkunasta ja nosti säkin olalleen.

„Mene pitkin seinää tästä ja aitan takaa yli aidan, niin pääset metsän varjoon.“

Isä puhui hiljaa ulos akkunasta.

Juuso ei vastannut, vaan lähti juoksemaan isän osoittamaan suuntaan.

Tämä sulki ikkunan, meni sitten ja otti nopeasti tupakkansa ja piippunysänsä
lautaselta sänkynsä läheltä, pani piippuun ja heittäytyi kyljelleen
vuoteellensa.

„Anna, tuo sukkelasti minulle hiili“, sanoi hän.

Tyttö juoksi hiili hyppysissä hänen luokseen.

Äiti seisoi pöydän tykönä perällä, siten että hänen sopi pihanpuoleisen ikkunan
pielestä nähdä ulos tielle.

„Mitä ne viipyvät niin kauvan? Näkyykö siellä ketään?“

„Ei vielä.“

„Mitä tytön pakinoista, taisi olla joitakin hulivilejä näin mikonmuuton aikana
kulussa, oltu ehkä Haavistossa yötä.“

„Vaiti! Nyt tullaan.“

Onko montakin?“

„Kolme.“

„Kolme, tyttö sanoi neljä, viisi.“

„Niin olikin“, sanoi Anna, joka siivosi takan etua.

„Missä toiset sitte olisivat?“

Vaimo vapisi, mutta ei vastannut.

„Tunnetkos ketään?“

„Kyllä tuo on vallesmanni, joka vääntelee noin vahvoissa. Ja voi Jumala
siunatkoon, mutta eikö vaan tuo ole Susikeidas, joka käy rinnalla?“

„Vanginkuljettaja — niin kaiketi.“

„Ja sitte on Suvannon Mooses, minä luulen, tuo kolmas, riski mies se on; on niin
hämy vielä, ettei niitä tunne oikeen.“

„Tule pois siitä nyt takan puoleen istumaan ja työlle molemmin. Heitä kapuloita
tuleen ensin, Anna, että näkee paremmin. Ja muistakaa nyt, ettette tiedä
mitään.“

Heti istuivatkin naiset ihan kuin teaatterissa näytöksen vaihtuessa, äiti
rukillaan ja tytär karstaten, sittenkuin ensin oli heittänyt kapuloita tuleen.

Miehet tulivat jo pihamaata pitkin, astuivat ylös porrasta etehiseen ja siitä
sisään tupaan sekä tervehtivät hyvänhuomenen.

Vaimo nousi ylös ja niiasi, samoin Anna.

„Jumal’ antakoon“, vastasi Palokorpi ja nousi myöskin vitkalleen sängynlaidalle
istumaan. „Siellä on paha ilma nyt“, lisäsi hän hyvin luonnollisella äänellä ja
haukotteli samalla.

„On, paha on ilma ja keli huono kulkea“, vastasi nimismies, „mutta virka
vaatii.“

„Painakaa puuta, vieraat.“

„Ei meillä ole aikaa, me etsimme varastettua tavaraa ja täytyy senvuoksi heti
ryhtyä toimeen. Tai ehkäpä suosista itse ilmoitatte, jos teille jotakin
semmoista tavaraa on illalla tuotu säkissä, niin ei meidän tarvitse kääntää
huonettanne ylösalaisin.“

„Varastettua tavaraa! Mistä varastettu on taaskin?“

„No noh, vastatkaa te vaan, älkää kyselkö. Minulla on varma tieto siitä, että
Ketola on kantanut tänne päin ison säkin, jossa on ollut jotakin muuta tavaraa
kuin viljaa. Ja minulle on tullut ilmoitus etäämpää, sieltä mistä on varastettu,
enkä tarvitse siitä sen enempää tiliä tehdä teille.“

„Niin noh, en minä kiellä etsimästä.“

Kuluu siinäkin hetki, ajatteli hän, kun tyhjää etsitään, eivät ne kovin tyyni
joka soppea ison säkin tähden nuuski, jos jotakin vanhaa pienempää olisi joskus
sattunut tallelle jäämään.

Sillävälin oli Juuso aitan takana, laskettuaan säkin seiväsparin varaan aidalle
ja ylitse hypättyään, saanut sen taaskin siitä olalleen ja lähtenyt juoksemaan
viidakoista polkua pitkin riihtä kohti, mikä sijaitsi vähän matkan päässä torpan
takana.

„Mikä tuossa... ihminenkö?“ Hän pysähti vähän. Ei, se oli vaan katajapensas,
olipa hän sen ennenkin siinä nähnyt. „Ja ken oudompi tätä oikopolkua
tietäisikään, kun vielä olisi ollut tälle tuleminen läpi pihan“, sanoi hän
itsekseen. — Siinä oli oikealla eli metsän puolella rotko ja pelto vasemmalla.
Ajotie kulki toiselta puolelta saman tonttipellon. — Hän juoksi pari askelta,
mutta pysähtyi taaskin. „Jätänkö tähän“, kuiskasivat hänen huulensa, „että
löytävät, niin se tulee omistajalleen?“ Hän mietti hiukkasen. „Ei, ei,
näkyväthän minun jälkeni, jotka vievät tupaan, ainoat jäljet tässä. Silloin
tulisi isä kumminkin — ja ehkäpä äiti-raukkakin — — Jumala varjelkoon!“ Hän
juoksi edelleen. Raskas se oli tuo säkki, painoi kuin painajainen, kuin synti,
ajatteli hän itse. Sateen loiskuna esti askelten etäämmäksi kuulumisen eikä
pieksusaapas kolahdellut pehmeässä, mättäisessä maassa. Jo oli hän riihen luona.
„Kuuluiko askelia missään?“ Hän pysähtyi taaskin hiukan ja veti hiljaa henkeään,
sydämmensä löi itse mielestään kuuluvasti juoksemisesta raskaan taakan alla ja
pelosta, hän kuunteli. „Ei, ei mitään“, hän veti huokeammin henkeään, se oli
vaan pelon kuvittelua, ajatteli hän ja astui taaskin eteenpäin.

Siinä riippui röydän alla orsiaidalla perunanvarsia kuivumassa hauteiksi
nautaelukoille, oli pahnaläjiä ja yhtä ja toista rehua kasoissa, joita oli
koottu katosalle, eikä senvuoksi voinut tarkasti nähdä, miten selvä tuo
röydänalusta oli, mutta mennä sitä täytyi.

Nyt oli hän jo röydän alla. Hiki tippui hänen otsaltaan astuessaan siitä
muutaman jälellä olevan askeleen. Vihdoin pysähtyi hän ladon oven eteen ja laski
toisen kätensä ovensalvan päälle avatakseen oven.

Samassa huojenee taakka hänen selässään. Nostaako sitä joku? Hän säikähtää,
kääntyy äkkiä ympäri ja — kaksi tanakkaa miestä seisoo hänen edessään, toinen
kädellään kannattaen säkkiä hänen selässään.

Hän päästi irti siitä, se putosi mötkähti maahan.

Samalla toinen miehistä paljasti takkinsa alta läkkilyhdyn ja nosti sitä
ylöspäin. Molemmat miehet nauraen katsoivat häneen.

Juuso värisi. Äkkiä nousi hävyn puna hänen otsalleen ja punaei koko hänen
kasvonsa, mutta samassa palasi kaikki veri sydämmeen ja hän kalveni kuin
palttina. Kylmät väreet kävivät selkäpiitä alas. Juuso horjahti ja oli vähällä
kaatua. Hän tarttui kädellään riihenoven salpaan ja nojasi seinään päin.
Sielussaan tunsi hän ääretöntä haikeutta, oli kuin olisi se huutanut: nyt olet
onnettomista onnettomin, nyt on kaikki elämäsi hukassa. — Hän muisti Katrin —
äidin — isänkin, ja tällöin nousi soimaava ajatus, joka sanoi: jos ei
minullakaan olisi ollut isää, niin en nyt olisi tässä — oi, kun ei olisi
ollutkaan isää —. Hän ei liikahtanut paikaltaan, ei puhunutkaan, seisoi vaan ja
tuijotti melkein kauhistuneena heihin. Sitten painoi hän päänsä alas.

„Kyllä tämä nyt on vähän huono kohta sinulle, poika“, sanoi se miehistä, joka
lyhtyä piti ja jonka Juuso tunsi Vatajan Konstuksi, noin kolmenkymmenen vuoden
vanha mies, „mutta rohkaise nyt mielesi, kun kerran olet tämmöisiin vehkeisiin
antautunut ja kestä kuin mies.“

„Niin, miehen pitää se kestämän, minkä hän selkäänsä ottaa“, sanoi se, joka
säkkiin oli tarttunut ja joka oli nimismiehen renki Matti, keski-ikäinen mies.

Juuso ei vastannut, kohotti vain päätään ja katsoi heihin. Se oli katkera,
haavoittunut, toivoton katse, elämään källästyneen ihmisen eikä suinkaan
elämänsä alussa ja toiveittensa täyttymistä odottavan nuorukaisen.

„Lepää nyt vähän ja puhalla keuhkoistasi“, komensi Matti, „kun niin juoksit tuon
peevelin säkin kanssa. Mitä sitä niin tarvitsi juosta, ei suinkaan riihi
jänikseksi ole. Näet nyt itse, ettei juoksemisella sen pitemmälle potkita tässä
maailmassa. Ei kunnon mies turhia juoksentele kuin kulkukoira.“

Matti kumartui alas, koetteli säkkiä, tunnusteli kädellään päältäpäin sen
sisältöä, mutta se oli niin lujaan tukittu, ettei voinut saada selkoa muuta kuin
että se sisälsi vaatetavaraa.

„Kas niin“, sanoi hän, oikaisten itsensä suoraksi, „jos jo olet levähtänyt
tarpeeksi, niin käydään nyt sitten sisään kuulemaan mitä vallesmanni sanoo
tästä. Ei tässä auta kauvan siekailla. Mutta sen minä sinulle sanon, että älä
kiertele vastauksissasi, vaan vastaa heti suoraan joka kysymykseen ja tunnusta
selvästi, niin pääset paljon huokeammalla ja pikemmin asiasta vapaaksi. Mutta
jos alat vinkkuroimaan, niin sinut paha perii. Minä olen toistakymmentä vuotta
vallesmannilla palvellut, kyllä minä asiat tiedän.“

Nytkään ei Juuso vastannut. Mitä hän olisi vastannutkaan?

Matti kumartui alas taaskin ja nosti säkin olalleen.

„Raskas tämä onkin, kyllä tässä taitaa olla monen ruplan etu“, sanoi hän. „Ota
sinä, Konstu, Juuson käsivarteen kiinni ja menkää edellä, minä tulen säkin
kanssa perässä.“

Konstu puhalsi tulen sammuksiin lyhdystä, jota ei enää tarvittu, sillä olipa jo
melkein selvä päivä ulkona, kun tultiin röytäkatoksen alta, jossa perunanvarret
vielä edelleen tekivät hämärän. Hän otti Juusoa käsivarteen niinkuin Matti
käski, ja niin lähdettiin tupaa kohti astumaan.

Niin, Juuso oli nyt vanki. Tuo käden kosketus häneen jo riisti häneltä vapaan
ihmisen oikeudet, hän tiesi, tunsi sen hyvin. Hän melkein hoiperteli käydessään
taluttajansa rinnalla. Oli kuin olisi hän tuntenut lamautusta polvissaan ja
raukeamista koko ruumiissaan. Hän oli ikäänkuin olisi hän nähnyt hirveää unta,
ja kuitenkin, mikä kamala todellisuus, kuinka kipeästi häneen koski. — Ja olihan
tämä kaikki vasta *alkua.*



IV. 


Tuvasta, perunakuopasta sen alla ja porstuakamarista oli jo etsitty, jopa
ullakossakin käyty. Kun etsittävä esine oli kookas, kävi etsiminen joutuin,
sillä nimismies otaksui, että säkkiä ei ollut vielä tyhjennetty. Kaikki kasat
nurkissa mullistettiin ja kopat kaadettiin ylösalaisin. Nyt oltiin karjaladossa
vastapäätä navettoa, pihan toisella puolella.

Nimismies itse seisoi pihalla sateenvarjon suojassa, jota hän piti ylitsensä,
vartioiden tupaa, samalla kun hän johti etsimistä.

Levottomia olivat tuvassa olijat ja puhuivat hiljaa kuiskien keskenänsä. Miten
Juuson kävisi, se seikka heitä piti jännityksessä.

„Ota sinä, Anna, silakkapurtelo“, sanoi isä, „ja mene aittaan ja pane siihen
silakoita lisää ja katso samalla eikö jo missään päin Juusoa näy, mutta älä
paljoa kurkistele ympärillesi. Ja jätä avain suulle, että ne pääsevät sinnekin,
etteivät tarvitse tulla sitä hakemaan.“

Anna otti avaimen naulalta ja kalapurtelon pöydältä sekä lähti nopeasti
menemään. Mutta pian tuli hän juosten takaisin, että silakat purtelossa
hyppelivät.

„Juusoa tuodaan“, sanoi hän puolikovaa, hätäisesti ja peljästyneen näköisenä,
„ja — säkkiä.“

„Tuodaan!“ sanoi isä samalla.

„Niin, toinen mies taluttaa Juusoa, Vatajan Konstu se on, ja toinen kantaa
säkkiä perässä.“

„Voi minun poikani, minun onneton poikani“, vaikeroitsi nyyhkyttäin äiti hiljaa,
„minun oma syytön Juuso-raukkani.“

„Voi toki, kun en mennyt itse“, sanoi Palokorpi ja raappien molemmin käsin
tukkaansa lähti hän kävelemään ovea kohti. „Jos menen ja sanon vallesmannille
oikeen —.“

„Äiti“, sanoi Anna itku kurkussa, „viedäänkö isäkin? Mihinkä me sitte joudumme?“

„En minä tiedä, älä minulta kysy, lapsi parka.“

„Sinä puhut järkeä, tyttö“, sanoi isä, „ei isää viedä. Kun nyt kerran on
onnettomuus tapahtunut, niin se on tapahtunut, mutta ei se siitä parane eikä
vähene, vaikka minäkin tuonne vietäisiin, ja kotona tarvitaan mies, muuten on
hukka paatissa.“

Hänelle ei tullut mieleenkään, että Juuso hänet asiaan sekoittaisi, tunsihan hän
poikansa. Hän palasi jakkaralle istumaan.

„Ahhaa“, huudahti nimismies kovaa pihalla, „täällä tullaan jo. Tulkaa pois jo
miehet sieltä ladosta, ei tarvitse enää etsiä; säkki tulee täällä jo, vaikka se
näkyy vaihtaneen jalkoja“. Hän naurahti ja astui tulijoita vastaan.

„Mistä se säkki löytyi?“ kysyi hän Matilta.

„Me kiersimme tuolta mäen takaa, niinkuin puhe oli, Konstun kanssa siihen tykö
vartoomaan, kunnes saisimme käskyjä — jos pitäisi etäämmäksi mennä — ja pääsimme
juuri röydän alle sateen suojaan, kun kuulimme jonkun juosten lähenevän.
Pistäysimme vähän piiloon, Konstu sytytti lyhdyn takkinsa alla, ja silloin toi
poika meille tämän makkaran kouriimme. Ei se sen kummempi juttu ole.“

„Ha ha ha! Sinä siis juoksit paremmin kätkeäksesi sen.“

„Niin“, vastasi Juuso hiljaa.

„Kanna säkki tupaan, Matti. Susikeidas menee tuomaan kahleet, ja tulkaa te
toiset sisään.“

Susikeidas lähti menemään alas tietä ratasten tykö.

Nimismies meni itse edellä tupaan ja toiset seurasivat häntä. Hän kävi perälle,
laski lakkinsa ja salkkunsa pöydälle ja istuutui tuolille sen ääreen.

„Avaa säkki“, käski hän.

Matti avasi säkin ja sen sisällys tarkastettiin. Siinä oli tuhansiin kurttuihin
sullottuna kaikenmoisia hyviä vaatteita, miesten ja naisten, sekä kankaita ja
isoja silkkihuiveja ynnä paljon muuta, jotka kaikki nimismies erikseen kirjoitti
kirjaan.

„Nämä eivät ole kaikki yhdestä paikasta“, sanoi hän katsoen paperiin, jonka hän
oli ottanut salkustaan, „ja toiseksi, tästä puuttuu vähän.“

„Vastaa nyt suoraan“, sanoi hän Juusoon kääntyen, joka seisoi uunin puolessa
Konstun rinnalla, „mistä tämä tavara on kotoisin.“

„En minä tiedä“, vastasi tämä.

„Et tiedä“, nimismies naurahti, „kyllä sinä tietämään opit. Missä loput ovat?
Puuttuu yksi sinertävä miehen verkatakki, samanmoiset liivit ja harmaat
sarkahousut? Sano heti, missä ne ovat.“

„Sitä en tiedä.“

Juuso pyyhkäsi hikeä, minkä tuska ajoi hänen kalvealle otsalleen.

„Hm“, murahti nimismies, „kylläpä siitä selko otetaan. Sinä olit joitakuita
päiviä sitte Sipi Ketolan kanssa kulussa, tunnusta vaan, se on paras keino
tässä“, sanoi hän varmalla virka-äänellä ja iski häneen terävän katseen.

„En koskaan“, vastasi Juuso matalalla, mutta varmalla äänellä, joka ilmaisi
syvää inhoa, ja väri vaihteli hänen kasvoillaan.

„Saadaan siitäkin selko. Milloinka tulit tutuksi hänen kanssaan?“

„En ole hänen kanssaan tuttu.“

„Hyvin sinä jo osaatkin, mutta omaan etuusi katsoen olisi sinun parempi pysyä
ihan totuudessa. Sano nyt suoraan, mistä sinä tämän säkin sait.“

„Sitä en voi sanoa.“

„Et suinkaan! Mistä nyt tulit sen kanssa?“

„En sitäkään voi sanoa“. Juuson ääni oli ahdistettu.

„Sinä et tahdo tunnusta enempää kuin sen, minkä tiedät mahdottomaksi kieltää,
että nimittäin olet sen kätkijä. Jos et siis varastamassa ole ollutkaan, mikä
seikka vasta tulee ilmi, niin olet kuitenkin tavattu kätkemässä ja sitä et voi
kieltää.“

„Matti ja Vataja, tuliko hän täältä tuvasta tämän säkin kanssa?“

„Ei“, vastasi Matti, „hän tuli aitasta päin läpi metsän.“

„Avain oli täällä tuvassa.“

„Taisipa olla aitan alla, se on korkea, aitan alusta.“

„Oikein, paikalle osattu, Matti. Noh, hyvä sekin tieto, minkä nyt olemme
saaneet, saadaanhan myöhemmin nähdä enemmän. Ketola ei meiltä pääse, vaan
saadaan varmasti kiinni.“

„Näetkös“, hän kääntyi Juusoon, „äitisi istuu takankulmalla ja nyyhkyttää ja
isäsi päätä painaa häpeä ja murhe sinun tähtesi. Kyllä tämä on surkea kohta
vanhempien nähdä, kun ainoa poika lyödään rautoihin“. Hänen äänensä oli
surullisen ankara.

Syvä, haikea huokaus, jonka koko katkeruuden ainoastaan vanhemmat käsittivät,
tunkeusi vastaukseksi näihin sanoihin Juuson rinnasta.

Nimismiehen sanat, jotka olivat aiotut ainoastaan nuhteeksi pahantapaiselle
pojalle, sisälsivät hänen itse sitä tietämättään niin purevaa ivaa, etteivät ne
voineet olla viiltämättä syvälti asiallisten sydämmiin. Äiti istui kumaroissaan
selin huoneeseen nyyhkien hiljaa ja isä istui kyynärpäät polvillaan tukien
päätänsä käsillään.

„Pane tavarat takaisin säkkiin, Matti“, käski nimismies, „ja vie rattaille.“

„Ja te, Susikeidas“, sanoi hän miehelle, joka kantaen kahlekimppua kädessään
juuri astui tupaan, „tehkäätte virkanne toimitus!“ Tässä hän osoitti kädellään
Juusoa lisäten, „sillä nyt olemme pian valmiit lähtemään. Tämä päivä alkoi
hyvin, vaikka olikin niin paha ilma, ettei juuri olisi viitsinyt lähteä kotoa
pimeässä kohkimaan.“

„Puetaan nyt sitte kruunun hopeoihin“, sanoi Susikeidas nauraen virnistäen.

Äänetön parkaus, jos sen siksi sopii nimittää, mikä kuului kuin tukahutettu
nyyhkytys, tunkeusi Juuson huulilta ja vavahdus tuntui hänen ruumiissaan kylmän,
kostean raudan koskettaessa hänen käsiranteesensa.

„Jätä nyt hyvästi vanhempasi“, käski nimismies, „kyllä tämä sinulle nyt on
pitempi ero kuin kentiesi edeltäpäin olet kuvitellut. Ja sitte lähdemme.“

Juuso liikahti astuakseen äitinsä luo, mutta kahleitten kalina säärissä sai
hänet taaskin vavahtamaan, jalat aivan kuin kielsivät apuaan. Kasvojen sävyt
vääntyivät tuskasta, turhaan ponnisti hän mielenvoimaansa pitääkseen niitä
liikkumattomina.

Äiti, joka tähän asti oli istunut varsin sortuneena murheesta, nousi äkkiä ylös,
pyyhkäsi kädellään kyyneleet silmistään, astui nopeasti poikansa luokse ja laski
molemmat kätensä hänen kaulalleen. Hänen huulensa vapisivat, äänensä värisi ja
kasvot kokonaisuudessaan puhuivat.

Juuso nosti hiljaa kätensä, ettei kilisevien kahleitten epäsointu häiritsevänä
viiltäisi äiti-raukan sydäntä ja sulki hänet lujasti rintaansa vastaan.

Nimismies, joka seisoi vieressä, seurasi vakavalla katseella tätä hyvästijättöä.

„Poikani, rakastettuni“, kuiski puolikovaa äiti, „en ole sinua ikänä ennen niin
suuresti rakastanut kuin nyt, aina olen muistava sinua rukouksissani.“

„Kiitos, äiti!“

„Jumala, kaikkinäkevä tuomari, olkoon kanssasi, turvanasi. Hänen haltuunsa annan
sinut. Usko minua: vaikka tämä nyt on näin pimeä ja pitkä, kolkko hetki
elämässäsi, rakastaa Hän sinua kuitenkin.“

„En tiedä, äiti, en tiedä“, vastasi Juuso hiljaa ja kolkosti.

„Varmaan rakastaa Hän silloinkin kuin Hän lyöpi. Oi, älä lankea epätoivoon,
poikani!“

„Annetaan jäädä nyt, en voi, en voi... Sanokaa Katrille — ei, älkää sanoko
mitään. — Hyvästi, äiti!“

Hän irroitti itsensä äidin syleilystä.

Nyt tuli isä. Hän vapisi. Hänellä oli tunne kuin olisi hän astunut tuomarinsa
eteen. Hän ojensi kätensä.

„Juuso, Juuso“, sanoi hän tukehtuvalla äänellä, „voi sentään minua, kun en...“

„Ei mitään“, sanoi Juuso ottaen hänen kätensä ja lyhyesti puristaen sitä. „Se on
myöhäistä nyt“, lisäsi hän melkein ankarasti. Hänen äänensä, katseensa ja käden
liikahduksensa oli käskevä. „Hyvästi!“ Hän kääntyi pois.

„Olen minäkin jo jotakin nähnyt“, sanoi nimismies närkästyksellä ja kääntyen
Susikeitaaseen, „mutta harvoin olen nähnyt noin kylmää ja tylyä nuorukaista.
Äiti jättää hänet Jumalan haltuun ja tuskin voi hän sitä päähän asti kuulla, ja
kun isä tulee ja aikoo sanoa jonkun vakavan sanan, tukkii hän heti hänen suunsa.
Kyllä te, Susikeidas, minun luullakseni saatte hänestä vakinaisen vieraissa
kävijän. Minä olen sen ennenkin nähnyt, että pahimmat rikolliset myöskin ovat
olleet pahimmat vanhempiensa ylönkatsojat. Eivätkä vanhemmilleen kuuliaiset
lapset vankiloihin joudukaan.“

Hän puki puhuessaan päällysviitan ylleen, jonka hän oli ottanut päältään, kun
etsimään alkoivat.

Palokorpi kääntyi nimismiehen puhuessa äkkiä pois ja meni uunin lattialle. Hän
puri hampaansa yhteen. Oi, kuinka tuo nimismies kiusasi häntä, jo siitä hankki
tulla hulluksi.

Nimismies, joka pitkällä virkaurallaan oli oppinut näkemään niin paljon petosta
ja teeskentelyä, mutta varsin vähän totuutta ja alttiiksi antamusta, ei
huomannut hairahdustaan. Hän ei ollutkaan mikään ihmistuntija, vaan hän vainusi
aina rikollisen syytteenalaisessa.

Nyt juoksi Anna punottavin silmin peräsängyn takaa, missä hän oli ollut uutimien
varjossa, ja itki ääneensä.

Veli ja sisar syleilivät.

„Anna, tule pois jo“, sanoi samalla äiti, joka käsitti että tytön itkeminen
lisäisi Juuson taakkaa.

Anna totteli äitiänsä, päästi veljensä, juoksi taaskin sängyn uutimien taakse ja
tukki raitia suuhunsa, ettei itkua olisi kuulunut.

Ja sitte lähdettiin.



V. 


Kahdeksan kuukautta oli jo kulunut siitä päivästä, jona Juuso vangittiin. Ketola
oli, niinkuin nimismies edeltä vakuuttikin, heti saatu kiinni. Sitten olivat he
yhdessä Juuson kanssa, vaikka tietysti eri rattailla, ratistelleet vuoroin
käräjille ja taaskin vankilaan.

Ainoastaan kaksi kertaa oli Juuso kirjoittanut kotio. Ensi kerran kohta jälkeen
varsinaisten syyskäräjien, mitkä pidettiin vielä samana syksynä marraskuulla,
siis muutamia viikkoja jälkeen tuon murheitten alkupäivän. Silloin oli hän
ainoastaan lyhyesti kertonut, että asia lykättiin tuonnemmaksi. Niinikään oli
hän silloinkin kirjeesensä kirjoittanut: sanokaa Katrille että... mutta
senjälkeen pyyhkinyt näiden sanojen yli. Että tuo nytkin puoliväliin jäänyt ja
pyyhitty lause tarkoitti hänen syyttömyyttään, sen saattoi äiti kyllä käsittää,
mutta äiti saisi tehdä sen itse, pyytämättä, sanoa omasta vapaasta tahdostaan.
Hän ei voinut Katrinkaan edessä ruveta oman isänsä syyttäjäksi. Jos olisi itse
paikalla, ei tiedä mitä tulisi sanotuksi, mutta kirjeessä, ei... Näin otaksui
äiti, kirjettä lukiessaan, hänen miettineen. Juuson toinen kirje talvikäräjien
jälkeen oli miltei samanmoinen kuin edellinen, sillä eroituksella kuitenkin
ettei hän siinä Katrista mitään puhunut, sanoi vaan: jos joku minua kysyisi,
niin sanokaa että elän vielä. Paljoa ei Juuso ollut tottunutkaan kynää
käyttämään, silloiseen aikaan kun ei vielä löytynyt kansakouluja maassamme. Oli
vaan itse opetellut kirjaimia piirtelemään, sen tähden eivät kirjeet pitkiä
olleetkaan. Ja kun ne aina täytyi jättää avoimina kädestään, viranomaisten ensin
luettaviksi, ennenkuin ne postiin pantiin, ei niissä siis voinut mitään
asiallista sanoakaan. Ainoastaan syvä kaipaus rakkaan äidin jälkeen oli
pääasiana niissä.

Äiti myös toimitti pojalleen heti ensi kirjeesen vastauksen. Mutta kun ei hän
osannut itse kirjoittaa eikä voinut vieraalle henkilölle kertoa ajatuksiaan
siten kuin asia olisi vaatinut, ei siinä senvuoksi sopinut paljoa sanoa,
muutamia sydämmellisiä lohdutussanoja ainoastaan. Muun ohessa oli siinä
mainittu, että äiti oli käynyt Katajistossa. Katrin oli täytynyt jättää
palveluspaikkansa, kun oli sairastunut, ja Katrin äiti ei ollut tahtonut päästää
häntä tämän puheille. — Sitä ei äiti maininnut kirjeessään, että hän oli
kieltänyt häntä tai hänen poikaansa ikinä enää tulemasta. Viime seikka kuitenkin
oli syynä siihen, ettei äiti enää toimittanut kirjettä Juusolle, sillä ei hän
tietänyt mitä hän sanoisi hänelle Katrista. Parempi on, etten sano mitään,
ajatteli hän, sillä jos kirjoitan enkä Katrista puhu mitään, on se ehkä pahempi
kuin että olen ihan vaiti. Hän kyllä tietää, ett’en sittenkään ole häntä
unhottanut.

    *   *
      *

Samana syksynä, jolloin nimismies otti vangiksi Palokorven Juuson, oli muutamia
päiviä aikaisemmin tapahtunut varkaus „etelässäpäin“ eräässä talossa, missä Sipi
Ketola, josta kertomuksemme alussa on mainittu, oli ollut muutamia viikkoja
työssä.

Tultuaan mielestään tarpeeksi talon tavoille oli Ketola pyytänyt eräänä iltana
isännältä palkkansa ja luvannut lähteä kotopuoleen, sanonut että hänen täytyy
lähteä aamulla varhain astuskelemaan, että ehtisi aikanaan kaupunkiin, jossa
täytyy ostaa rukiita säkkiinsä, mikä hänellä oli repussaan. Isäntä oli maksanut
rahat Ketolalle, joka oli laskeutunut kyljelleen penkille makaamaan. Talo kun
sijaitsi pari penikulmaa eteläpuolella kaupunkia, mikä oli kotomatkalle päin,
saattoi tuon matkan kyllä roteva mies taakkoineen levähdellen mennä, ajatteli
hän. Mutta ennenkuin hän puhui isännälle poismenostaan, oli hän heti, kun tytöt
olivat menneet maata yli pihan, ulkoa tultuaan hiljaa ottanut vastapäätä
asuintupaa yli etehisen sijaitsevan vierashuoneen ovelta avaimen ja laskenut sen
nurkallepäin lattialle.

Kun nyt emäntä tapansa mukaan viime työkseen meni ottamaan pois avainta tuvan
suulta ja huomasi sen jo otetuksi, ei hän sitä liiaksi kummeksunut, vaan
ajatteli, että Kaisa on käynyt tuvassa ottamassa jonkun vaatteen sieltä
ennenkuin meni maata ja on vienyt avaimen muassaan, mikä ennenkin kyllä oli
tapahtunut. Nyt makasivat tytöt vanhantuvan porstuakamarissa pihan sivussa, jota
kesällä oli käytetty maitohuoneena. Emäntä kääntyi siis mitään aavistamatta
pois, meni peräkamariin ja pani maata. Kello oli silloin 8 illalla. Ja 10 aikana
nukkui jo koko talon väki sikeässä unessa. Ketola yksin makasi hereillä, valvoen
vielä tunnin ajan. Sitte nousi hän hiljaa ylös, etteivät rengit, jotka makasivat
ja kuorsasivat ovisängyssä, heräisi, kokoili vähän vaatteita seiniltä nauloista
penkille, missä oli maannut, jotta näyttäisi pimeässä, jos joku sattuisi yöllä
nousemaan ylös, kuin siinä vieläkin makaisi ihminen. Sitten otti hän reppunsa
seinän naulalta ja kirveensä penkin alta sekä pieksusaappaat kainaloonsa, meni
varovasti ulos ja sulki oven hiljaa perässään. Ovennarinoita ei hänen tarvinnut
pelätä, sillä isäntä ei kärsinyt narisevia ovia eikä kirskuvia lukkoja, vaan
rasvasi niitä aina usein itse. Ketola vartosi vähän aikaa ja kuunteli vetäen
pieksusaappaita jalkaansa. Renkien kuorsaaminen kuului vielä yhtä kovaa tuvasta,
ei mitään muuta. Hän etsi avaimen, väänsi auki lukon ja meni sisään. Siellä otti
hän säkin repustaan, täytti sen parhailla vaatteilla, joita oli seinillä ja
arkussa, kahmasi pari uutta paitaa lisäksi pöydältä ja sitoi sitte suun lujasti
kiinni. Nyt vei hän kaikki kamssunsa oven tykö, kuunteli taaskin ja raotti
hiljaa ovea. Ei mitään kuulunut muuta kuin renkien kuorsaamista. Hän pani taasen
avaimen oveen, laski kirveen olalleen ja säkin sen päälle, otti repun käteensä
ja nyt oli hän „valmis mies niinkuin lukkari sotaan“ ja astui saaliineen ulos
sekä sulki perässään oven. Avaimen laski hän hiljaa taaskin lattialle ja astui
ulos porstuan ovesta, minkä hän veti varovasti kiinni ja lähti sitten menemään.

Kaikki kävi alussa hyvin. Kaukaa tosin rupesi kuulumaan ratasten kolinaa, mutta
hän toivoi kuitenkin ehtivänsä metsään, jonka läpitse tie vei, ennenkuin
vastaantuleva ehtisi hänen luokseen saakka ja sen tähden kiiruhti hän kulkuaan
minkä jaksoi. Mutta rattaat likenivät nekin kovaa vauhtia ja niiltä kuului
hoilottavaa laulua ja naurua. Ketola kiroili itsekseen niiden lentävää tuloa,
toivoi kuitenkin noilla hoilaajilla, jotka luultavasti tekivät tulomatkaa
kaupungista, olevan niin suuren ohranjyvän silmässään, etteivät häntä tuntisi.
Siinä oli pellot molemmin puolin ja korkeat pinta-aidat niinkuin tavallisesti
kyläteiden sivuissa. Hän olisi piiloutunut ojaan aidan viereen, mutta siitä
kuulti vesi, kun oli niin satanut. Hän olikin jo lähellä metsää ja toivoi
ehtivänsä sinne, mutta samassa ajaa karauttivat vastaantulevat sieltä ulos. Ja
pahaksi onneksi ajoi ajaja tien sivua, juuri sitä puolta, jota Ketolakin käveli.
Ketola astui tien viereen niin paljon kuin sopi ojan tähden, mutta ajaja, joka
oli juovuksissa, kirkasi: „Ulos alta taikka lamataan, tämä poika ajaa vaikka
läpi nihkiän maan“, ja silloin oli vähältä, ettei hän ajanut Ketolan päälle.
Hevonen pelkäsi kuitenkin miestä säkkineen, hypähti pystyyn ja lykkäsi takaisin.
Ajaja löi selkään hevosta, joka rattaineen kovaa vauhtia kiiti sivutse. Mutta
sillävälin oli ajajan kumppani, joka istui Ketolan puolella, kumartunut alas ja
katsonut tarkasti häneen, kun hän äkkiä nosti päätään väistääkseen päälle ajoa.
Ketola ei tuntenut miehiä kumpaakaan, vaan oli nähnyt mielestään sen, joka
häneen katsoi, mutta missä, sitä ei hän muistanut. Hän toivoi kuitenkin että
molemmat olivat tarpeeksi juopuneina häntä syysyön hämärässä tunteakseen, vaikka
olikin selkeämpi ilma, kun oli lakannut satamasta. Mutta mies, joka oli vähän
etäämpää, kumminkin tunsi hänet heti Ketolaksi, Kaapolan päivämieheksi, ja
kummeksui itsekseen, miksi hän yöllä muutti ja mitä tavaraa hänellä niin paljon
sopi olla.

Aamuksi ehti Ketola lähelle kaupunkia ja sai erään maalaisen rattailla ryypyn
hinnasta säkkinsä kaupunkiin. Siellä tapasi hän pian erään toisen maalaisen,
jolla oli ollut lehmä myytäväksi, mikä heti oli ostettu, ja mies oli valmis
lähtemään pois, kun oli saanut puolikon suoloja rattailleen. Hänen matkansa oli
sinnepäin kuin Ketolankin. Ketola sai siten puolimatkaan kyytin vähästä maksusta
hänen rattaillaan. Nyt oli enää pieni vaiva saada se kotoseudulleen. Kun kerran
vaan saan korjuun, ajatteli hän, niin ottakoot sitte. — Vähät hän siitä välitti,
että hän Kaapolassa sen teon tekijäksi arvattiin, kun ei sitä vaan voitu
todistaa ja häntä siitä rangaistukseen langettaa. Hänellä olikin jo
kirkonkirjassa erityiset merkit, yksi lisää, ei asia sen pahempi ollut, jos
siksikin tulisi. Jospa ei nyt kukaan olisi tullut yöllä häntä vastaan tiellä,
niin olisi hän voinut nauraa koko teolleen, sillä vaikeaksi olisi isännälle
tullut saada todistetuksi, että se oli hän, joka tavarat vei. Olipa hän renkien
läsnäollessa sanonut varhain aamulla lähtevänsä, eikä häntä siis voitaisi sen
johdosta langettaa, ettei hän aamulla enää ollut talossa.

Aamulla, kun varkaus Kaapolassa huomattiin, lähti isäntä heti nimismiehen luo,
joka kiiruusti kirjoitti virkaveljelleen Ketolan kotoseurakuntaan asiasta sekä
tarkan luettelon esineistä, jotka olivat poissa, kuin myöskin että
Ketola-nimistä miestä epäiltiin sen teon tekijäksi, koska hän oli siellä ollut
ja samana yönä kuin varkaus tapahtui seudun jättänyt.

Nimismies, joka itsekin asui metsäkulmalla, lähti kirjeen illalla saatuaan
aamulla varhain jo 4 ajoissa Ketolaa sekä säkkiä etsimään. Sattumalta sai hän
illalla myöhään kuulla Ketolan juuri tulleen Haavistoon, mikä myöskin oli
Männistön torppa ja sijaitsi samassa metsässä kuin talo sekä Mäenpää ja
Palokorpikin. Hän lähetti heti vanginvartijalle viestin, että tämä tulisi
varoiksi ja että Ketolaa oli etsittävä. He yhtyivät välillä ja ajoivat yhdessä
Haavistoon, missä vielä maattiin, kun he ajoivat pihaan. Pian oli kuitenkin
Haavisto itse ylhäällä ja vaatteissaan. Häneltä kuulivat he, että Ketola oli
ollut siellä yötä, mutta lähtenyt aamuyöstä liikkeelle. Ehtoolla oli hän myös
parin tunnin ajan ollut poissa. Ja paloviinaa hänellä oli ollut, jota oli
tarjoillut tuliaisiksi. Mitään säkkiä ei isäntä ollut nähnyt, eikä hän ollut
mistään tavaroista puhunutkaan. Mutta nyt tuli Pekkakin lähemmäksi, Haaviston
poika, joka myöskin jo oli saanut vaatteet ylleen, noin neljänkolmatta vuoden
vanha mies. Hän kysyi, mistä säkistä puhe oli. Asian kuultuaan sanoi hän
kuulleensa jotakin Mäenpään pojilta illalla. Pojat olivat illalla lähteneet
Mäenpäästä suoraan Haavistoa kohti pientä metsäpolkua myöten. Silloin olivat he
kuulleet miehen askeleita metsässä. Eräs jalan alla taittunut oksa oli ensi
ilmoituksen antanut. Niin oli Jaakko, nuorempi pojista, kuusitoistavuotias
nuorukainen, sanonut Jussille, mikä oli pari vuotta vanhempi: „Se on varmaan
Haaviston Pekka, joka aikoo tulla meille, mennään tuon ison kiven taa kätköön ja
pelotetaan häntä, kun hän tulee kohdallemme“. „Mennään vaan“, oli Jussi
vastannut ja he hiipivät kiven taakse lymysille. Miehen näkyviin tultua olivat
he heti huomanneet, ettei se ollutkaan Pekka ja että se kantoi jotakin. Ja
lähemmäksi tultua olivat tunteneet sen Sipi Ketolaksi, sillä kuu oli juuri
pilkistänyt ulos pilvenraosta. Jussi oli silloin nyhjännyt Jaakkoa kylkeen ja
kuiskaissut korvaan: „Ei nyt veikko peloteta“. „Ei, ei“, oli Jaakko vastannut,
„nyt katsotaan vaan mihinkä se tuon säkin viepi“. He olivat senvuoksi hiipineet
vähän matkaa perässä, kunnes näkivät, että hän meni säkkineen Palokorpea kohti.

Tämän kuultuaan lähti nimismies heti Palokorpeen, mutta antoi kuitenkin käskyn
Haavistollekin kohta ilmoittaa hänelle siinä tapauksessa että Ketola tulisi
takaisin; ja lähetti nimismies Pekan Männistöönkin katsomaan. Männistön
renkipirttiin oli Ketola tullutkin yöllä ja sanonut aikoneensa lähteä vähän
asioita toimimaan etäämmäksi, mutta ei viitsineensä, kun satoi niin rajusti.
Ryypyt oli hän antanut rengeillekin jukelista ja itse oli hän ollut hyvässä
huitteessa. Sitte oli hän heittäytynyt maata ovisänkyyn, joka oli tyhjänä
matkailijain varaksi ja nukkunut siihen. Ja siitä hänet Susikeidas saikin
rattailleen.

Ensi kertaa asiaa käsiteltäessä kielsi Ketola jyrkästi ja väitti vangitsemisensa
laittomaksi. Mäenpään poikien todistus kuitenkin sai hänet vähän hämilleen. Hän
ei, näet, voinut tyydyttävästi selittää, mitä säkkiä hän oli kantanut, mistä ja
minnekä, koska häneltä siihen vaadittiin todistajat. Ja kun molemmat asialliset,
niin Juuso kuin Ketolakin, kielsivät olleensa missään tekemisissä keskenään, jäi
asiaan sillekin puolelle aukko ja se lykkääntyi tuonnemmaksi. Toisella kertaa
oli Kaapolalla todistamassa ne miehet, mitkä yöllä ajaen olivat tulleet Ketolaa
vastaan. Toinen heistä oli hänet tuntenut, mutta toinen, ajaja, sanoi ettei
ollut ajamisen tähden kerinnyt katsoa niin tarkoin, että olisi tuntenut, kun
hevonen pillastui miehen säkkineen nähdessään. Asia lykkääntyi eteenpäin vielä
kerran, ainoastaan siitä syystä, ettei vielä ollut mitään selkoa tullut siihen
oliko Juuso säkin saanut Ketolalta, vai keltä. Juuso kyllä aina omisti säkin
vastaanottaneensa kätkettäväksi, mutta ei voitu saada sanomaan keltä, ja Ketola
kielsi hänelle tai muillekaan mitään säkkiä kätkettäväksi kantaneensa. Mutta
kesäkuulla, kun pidettiin välikäräjiä erään isomman rikosasian tähden, pyysi
Ketola, jolle vankeus tuli pitkäksi, saada asiansa esille, luvaten tunnustaa.
Hän käsitti vihdoin, ettei hän voinut asiasta selvitä, tuo säkin kantaminen kun
kahtaaltapäin oli kiusana. Ketola tunnustikin varastaneensa Kaapolalta ja teki
selon niistäkin vaatekappaleista mitkä puuttuivat sekä niistä mitä siihen oli
lisää tullut siten että hän matkalla oli niitä vaihtanut. Koska siis molemmat
olivat tunnustaneet, toinen että hän oli tavarat varastanut ja toinen että hän
oli ne kätkenyt, niin huolimatta siitä etteivät he myöntäneetkään olleensa
tekemisissä toistensa kanssa, langetettiin he tietysti kumpikin syyllisiksi.
Tuomio sisälsi Ketolalle törkeästä toiskertaisesta varkaudesta asianhaarojen
mukaan kolmekymmentä paria raippavitsoja sekä kuusi kuukautta pakkotyötä ja
Juusolle ensikertaisesta varkauden avustamisesta viisitoista paria, myöskin
asian käsittelyyn nähden. Ketola tuli kärsimään rangaistuksensa siinä pitäjässä,
missä hän varkaudenkin tehnyt oli, mutta Juuso omassa seurakunnassa, koska
kätkeminen oli siellä tapahtunut.



VI. 


Palokorven torpassa makaa isäntä itse synkkänä, kuihtuneena vuoteellaan. Hän
alkoi heti potemaan sisällistä tautia, kun Juuso oli viety pois. Talvella jaksoi
hän vielä kulkea vähän ajossakin, mutta kevään tultua ei enää kyennyt työhön ja
jo edellä juhannuksen täytyi hänen laskeutua vuoteelle.

Vaimo, joka liikkuu hiljaksensa häntä vaalien, on entistänsä laihempi, vanhempi
ja surullisempi, kasvot ovat saaneet vielä kaidemman muodon kuin ennen. Hän
näyttää varsin masentuneelta ja raukealta.

Annaan sitä vastoin on yhteinen murhe vaikuttanut kehittävästi. Hän on
ajatteleva, kasvunsa pian täyttävä impi, joka hyörii talouden toimissa.

Mutta ken tuo nainen on, joka istuu tuolilla ja puhelee sairaan kanssa, hänellä
kun on niin epämääräinen muoto, ettei heti tiedä luulisiko häntä nuoreksi
tytöksi vaiko keski-ikäiseksi naiseksi.

Se on Koskelan Martta.

Martta on jo useoita kertoja kävellyt tuon viisi kilometriä pitkän matkan
kotoansa sairasta katsomaan. Martta on Koskelan ainoa tytär ja on pitänyt
taloutta äitinsä kuolemasta asti isälleen, eli viisitoistavuotiaasta, sillä isä
ei etsinyt toista vaimoa, kun hänellä oli Marttansa. Mutta kun Martta täytti
yhdeksäntoista vuotta, kuoli isäkin, ja silloin oli Juho, Martan veli, vasta
seitsemäntoistavuotias. Martan täytyi siis isännyyttäkin pitää aluksi. Hyvin he
kumminkin asuivat taloansa, kaikki meni vanhaa, valmista rataansa. Mutta mennyt
syksynä oli Juho tuonut emännän taloon, sillä hän oli nyt kahdenkolmatta vuoden
vanha mies ja sisar pääsi siis vapauteen talouden huolesta.

Jos Koskela olisi ennättänyt, ennenkuin hän kuoli, kirjoittamaan talonsa
pojalleen, olisi Martta luultavasti saanut osalleen ainoastaan jonkun sata
ruplaa maan lunastusta — niinkuin silloin oli tavallista — mutta kuolema tuli
äkkiarvaamatta ja Martan osalle tuli perinnönjaossa kaksituhatta ruplaa, mikä
silloiseen aikaan oli iso rahasumma ja vastasi kahdeksaatuhatta m:kaa.

Mutta Martta ei ollut kaunis, päinvastoin, ja sen hän itsekin tiesi. Monta
naista löytyy, jotka eivät ole kauniita, vaan heissä on kumminkin jotain, joka
tekee heidät huomattavaksi, mutta Marttaa ei huomattu. Hän oli vähäläntäinen
kasvultaan, vähän etukumara ja hänen kasvonsa olivat kuin isommista
kokoonpuristuneet, mikä teki, että hän etäämpää näytti vanhalta, mutta lähempää
ja tarkemmin katsoen lempeältä, vaikka surumieliseltä ja sulkeuneelta, mikä
antoi hänen kasvoilleen miettivän leiman. Oli kuin sisäinen murhe olisi hänen
kasvojaan kokoonpuristanut. Mutta tämä kauneuden puute ei kuitenkaan estänyt
ensi vuosina isän kuoleman jälkeen kosioita taloon tulemasta, velkaisten talojen
isäntiä, joille Martan tuhannet olisivat olleet tarpeen, mutta he kaikki saivat
rukkaset. Martta tiesi hyvin, että ilman noita rahoja ei heistä kukaan olisi
häntä kosinut. Marttaa painoikin syvä murhe isän äkkinäisen kuoleman tähden.
Kysymys, miten oli isän sieluntila nyt tuonelassa, sai Martan huolehtimaan
omankin sielunsa pelastuksesta, etsimään samanmielisten henkilöiden seuraa.
Palokorven vaimoon oli hän isänsä kuoltua kirkkomatkalla tutustunut ja oli pari
kertaa miesten ajossa ollessa käynyt hänen luonaankin, ja oli tällä ollut
lohdutuksen sanoja hänelle. Niin tahtoi hänkin nyt käydä vaimoa murheessaan
lohduttamassa ja jos mahdollista sairaankin haavoitettuun mieleen tiputtaa
jonkun lohdutuksen pisaran. Sillä Martta näki kyllä, että sairas oli
sisällisesti ahdistettu ja että sairaudessa oli jotain muutakin kuin
ruumiillinen kipu tai murhe pojan rikoksen tähden, joka häntä ahdisti. Hänellä
oli aivan kuin vaisto siitä, että potilaan tuskalla oli vielä syvemmällä
juurensa, mutta asian oikeaa luontoa ei hän voinut aavistaa. Sairaan tuska
olikin tänään kovempi kuin milloinkaan. Ennen oli hän maannut tylsä, toivoton
ilme kasvoillaan, mutta nyt heitteli hän käsiään haikeasti voihkien.

„Ottaako sinua nyt niin kovin, isä?“ kysyi vaimo huolissaan.

„Vähät minä ottamisista, kai sen tiedät kysymättäkin, että kuolema jäytää
sisuksissani, mutta minun poikani, minun poikani! Voi, kun Jumala sallikaan — —

Vaimo huokasi ja meni ulos.

Anna lähti hänen perässään, luultavasti jotain talouden toimesta keskustelemaan.

Nyt puhkesi sairas vielä vaikeampaan voivotukseen.

Martta katseli häntä miettivällä säälillä.

„Se kyllä on varsin luonnollista“, sanoi hän, „että te isänä surette, mutta te
riitelette kuitenkin ylöllisellä nurkumisella Jumalaa vastaan, joka aina tekee
oikein. Ajatelkaa, eiköhän Jumala olisi voinut kovemminkin kurittaa, monen on
Hän temmannut äkkiä pois synneissään ja vanhimman on täytynyt sekin nähdä ja
kestää. Sitä vastoin on teidän poikanne paljon onnellisempi, kun hän vielä on
armon ajassa ja voi pahan tiensä hyljätä ja — —

„Vaiti, tyttö!“ huusi sairas kiivaasti. „Et sinä ymmärrä mitä puhut, sinä
punnitset asioita, joita et käsitä. Pahan tiensä. Ei sen puhtaammin nuorukainen
koskaan vaella kuin minun poikani on nuoruutensa päivät elänyt. Ja Jumala tekee
aina oikein, sanot! Ei se totta ole.“

„Palokorpi hyvä“, sanoi Martta vakavasti, „minä pelkään, että te hourailette
nyt.“

„Hourailenko? Senkö tähden, että sanon ettei Jumala ole tehnyt Juuson asiassa
oikein? Enkä houraile! Martta, minä en voi enää vaijeta, jokainen sinun sanasi
viiltää kuin veitsi haavassa, sinun täytyy saada kuulla totuus, se ei nyt sen
pahempi ole enää. Ja minun täytyy jollekin ihmiselle siitä puhua, muuten
pakahdun tuskasta. Saa nähdä, voitko sitte vielä sanoa, että Jumala on tehnyt
oikein pojalleni. — Nyt on perjantai, tiedät että tänään hän seisoo kädet
kytkettynä häpeän puuhun ja kärsii kovan rangaistuksen. Mutta et tiedä, että
minun tähteni se on, kurjan isän, voih!“ — Hän melkein huusi: „Minä kätkijä
olin, *minä* sen säkin Sipiltä otin vastaan kätkeäkseni, että sain viinaa! Nyt
sen kuulit. Hän oli aina oikeassa, minun kelpo poikani, nuhteli minua niinkuin
sopikin, mutta minä olin kehno juoppo, konna. Ja kun tultiin etsimään ja minä
varmasti olisin tullut kiinni, ei armoakaan, sieppasi hän säkin selkäänsä, ettei
tarvinnut isäänsä raudoissa nähdä. — Onko nyt Jumala tehnyt oikein hänelle,
tämmöisen isän tähden?“

Martta ei vastannut mitään, istui vaan ja tuijotti sairaasen, jonka huulilta tuo
tunnustus oli tullut, ja huokasi syvään.

„Näetkös, tyttö, ettei Jumalakaan *aina* tee oikein.“

Martta ravisti hiljaa päätään.

„Luuletteko siis“, sanoi hän hiljaa ja liikutuksella, „pojan, joka antaa koko
elämänsä isänsä edestä, kärsien kivun ja kantaen tahratun nimen, olevan
Jumalalle vähemmän rakas ja otollinen kuin jos hän olisi kaiken tämän pitänyt
ihmisten edessä eheänä ja — antanut isänsä kärsiä?“

„Se olisi kuitenkin ollut oikein tehty häneltä, ei Jumalan rangaistuksen eteen
pidä menemän, sillä Jumala rankaisee ehdottomasti pahanteon, sen olen näinä
kuukausina tullut käsittämään, sillä tässäpä makaan hänen kätensä alla.“

„Ja kuitenkin sanotte, ettei Herra tee oikein.“

„Mutta miksi sallii Hän syyttömän kärsiä syyllisen edestä?“

Martta ei vastannut suoraan, sanoi ainoastaan miettivästi:

„Niin, eihän se oikein tehty ollut Juusolta, että hän oli rikoksessa avullisena,
vaikka rikkoja olikin hänen oma isänsä, ja sentähden täytyykin hänen nyt kärsiä.
Ja kuitenkin, jos minä isä-vainajani tähden olisin semmoiseen kiusaukseen
joutunut, niin tuskinpa olisin minäkään epäröinyt, vaan, paratkoon Jumala,
luulen, että olisin rikkonut lakia vastaan samalla lailla. Mutta olisiko se
sitten ollut Jumalan syy, jos olisin joutunut siitä kärsimään, olipa se minun
vapaassa vallassani, tehdä tai jättää. Ja sitäpaitsi Jumalan ihmistä
arvosteleminen eli ihmisen tekojen mittaaminen ei riipu maallisen oikeuden
langettamisesta tahi päästämisestä, sillä Jumala voi katsoa sen syylliseksi,
jonka ihmisellinen oikeus jättää rankaisematta, ja päinvastoin voi Hän pitää sen
syyttömänä, jonka maallinen oikeus rankaisee.“

„Niinpä niinkin, mutta minä en kumminkaan käsitä oikeutta siinä Hänen teossaan“,
sanoi Palokorpi alakuloisesti.

„En minäkään oikein sitä käsitä, sillä Jumalan tiet ovat aina epäuskomme tähden
meille syntisraukoille enemmän tai vähemmän käsittämättömiä. Sen tähden onkin
paras, että annamme koko asian Jumalan omaan haltuun, kyllä hän sen hyvään
loppuun viepi, vaikka se nyt pimeältä näyttää. Ja minä puolestani, vaikka en
tunnekaan teidän poikaanne, panen häneen nyt paljon enemmän arvoa rangaistuna ja
maineensa menettäneenä, kun se on isän vapauttamiseksi tapahtunut, kuin jos hän
olisi ollut puhdasmaineisin koko seurakunnassa ja olisi antanut isänsä, vaikka
syyllisenäkin, kärsiä. Hän on tehnyt poikana oikein. Eikä kumminkaan Jumala —
minä uskon sen — lue sitä tekoa hänelle synniksi. Teillä onkin, Palokorpi, jalo
poika.“

Palokorpi rupesi nyyhkyttämään.

„Oi tätä päivää, tätä katkeraa päivää, ja oi sentään vielä tulevaa
sunnuntaitakin, pilkan ja häväistyksen päivää.“

„Rukoilen hänen edestänsä, että Jumala vahvistaisi nyt häntä hänen kovan
kärsimisensä hetkenä ja tekisi sille hyvän lopun.“

Martta lankesi polvilleen ja puhui palavilla sanoilla.

Äiti ja Annakin, jotka tulivat samassa sisään, lankesivat polvilleen itkien, ja
kaikkein sydämistä nousi avunhuuto palavana yhteisenä rukouksena ylös
korkeuteen.



VII. 


„Pois tieltä, tyhjäntoimittajat, kun „karkuri Jaska“ itse tulee. Tässä onkin
semmoinen mies, joka on viisi kertaa Susikeitaan yksipuisessa saunassa
kylvötetty ja tietää miltä löyly tuntuu. Helei, pojan pitää saada hyvät ryypyt
Jaskan pullosta, koska ei tikahtanutkaan, vaan kesti kuin mies! Ämmät minä
kaadan yhteen kasaan ja kakarat toiseen.“

Joukko hajaantui äkkiä ja „karkuri-Jaska“ mennä rehvasteli takapihan toiseen
kulmaan, jossa seisoi pieni joukkue miehiä. Siinä oli isäntä Susikeidas itse,
hänen renkinsä sekä vanki ja muutamia muita. Nimismies, tuon isällisen
toimituksen valvoja, oli jo mennyt sisään.

Jaska astui Juuson eteen ja veti kulmikkaan viheriän tuopin pullon povestaan. Se
oli melkein täynnä paloviinaa.

„Ota nyt hyvä ryyppy“, sanoi hän, ojentaen pulloa Juusolle.

Juuso ravisti päätään.

„Ei, kiitos, en minä ota.“

Hän sylkäsi samalla verta suustaan.

„Et sinä ota! Mistä veri tulee, poika? Huulista, kielestä, olet pureskellut.
Noh, ota ryyppy, niin paranevat pian, jospa vähän karvastelevatkin, tämä on
lääkettä kaikkeen.“

Juuso lykkäsi hiljaa pois hänen kättään, häntä inhotti ja puistutti.

„Kuule nyt kokeneen miehen sanoja, äläkä ole lapsellinen. Ota kelpo ryyppy, niin
hetken päästä on kaikki ohitse. Olet, veikkoseni, kalvea kuin haudasta nostettu
ja tuskin voit seisoa, mutta kun otat hyvät ryypyt, niin lämpeät ja veri virtaa
taaskin iloisesti suonissasi. Ja sitä varten kai Jumalan lahja tehdäänkin, että
sitä nautitaan. „Antakaa viinaa murheelliselle“, luetaan. Vai pidätkös itsesi
niin paljon parempana, ettet tahdo maistaa Jaskan, „vanhan varkaan“, pullosta?
Olen minäkin kerran ensikertainen ollut, mutta en siltä ollut ylpeä vanhoille
virkaveljille, vaan kiitin kun annettiin. Ja hyvää se tekikin silloin.“

„Tuskinpa olen enää ihminenkään, mistä siis voisin olla ylpeä?“

Syvä, surullinen katse seurasi noita hiljaa ja soinnuttomalla äänellä lausutuita
sanoja. Se ilmaisi, miten syvästi hän tunsi alennuksensa.

„Noh, mitä nyt turhia, mies hävinnytkin on. Mutta älä nyt kursaile enää, vaan
ota, tämä vahvistaa.“

„En minä ole koskaan ennenkään ottanut, enkä tahdo nytkään. Antakaa minun
mennä.“

Hän kääntyi pois.

Jaska tarttui häntä käsivarteen.

„Et ennen, et sinä ole siinä paikassakaan ennen ollut kuin tänään. Ja minä
tunnen sen kuumeen, koska olen viidesti sitä potenut ja lääkkeen myöskin, „ettei
paloviinasta parata“, enkä nyt anna perään, vaan omaksi hyväksesi vaadin sinun
ottamaan ryypyn „karkuri-Jaskan“ pullosta. Kyllä Jaskassakin on ollut miestä
aikanaan, kolmesti kruunun kodista loikannut, ei ollut kissaa paljoakaan
huonompi kynsistään. Kah, ota nyt.“

„Noh, ota nyt ryyppy, et suinkaan siitä kuole“, sanoi Susikeidas, „totta se
sinua vahvistaa, niinkuin Jaska sanookin, älä nyt niin hieno ole. Ei suinkaan
sinun arvosi siitä alene, ettäs ryypyn otat.“

Miehet toisetkin yhtyivät samaan kehoitukseen. Ja eräs lisäsi, ettei se hienous
nyt enää olisi paikallaan, vaan pitäisi olla niinkuin oletetaan.

Juuson mieli masentui, jos mahdollista, vielä entistä enemmän. Hän tunsi itsensä
niin varsin mitättömäksi. Mitä oikeutta olikaan hänellä olla itsenäinen, tuntea
enää mitään ihmisarvoa sielussaan? Vanhan Jaskan tunkeileva myötätuntoisuus
loukkasi ja alensi häntä, hän käsitti sen osoittavan, että hän nyt
eittämättömästi kuului siihen ihmisluokkaan, johon Jaskakin kuului. Kaikki
Jaskan sanat, vaikka olivatkin aiotut hänen osanottoaan ilmituomaan, olivat
pistoja Juuson sielussa, sanoivat hänelle: sinä olet nyt „yksi meistä“,
yhteiskunta on sinut keskuudestaan sulkenut ulos. Noh niin, tiesipä hän sen
edeltäkin. Eipä siis muuta ehtoa kuin — vajota vaan syvemmälle. Hän tunsi kuin
kouristusta sielussaan. Hänen kasvonsävynsä värähtivät, hän pyyhkäsi tuskanhikeä
otsaltaan, ojensi kätensä ja tarttui Jaskan pulloon, nosti sen huulilleen ja
otti siitä kulauksen. Tuntui kuin olisi hän nyt juonut veljenmaljaa Jaskan
kanssa. Sitte tarjosi hän pulloa takaisin.

„Ei, toiselle silmälle myöskin“, sanoi Jaska, „kun kerran suutasi karvastelee,
niin ota samalla toinen ja oikea miehen ryyppy, äläkä maistele. Ja joutuin nyt,
minä näen että „Tiirikka-Reko“, joka tuolla tukin päällä istuu, myöskin toivoo
jotakin suuhunsa.“

„Antakaa hänelle nyt vaan, en minä enää ota.“

„Ei perhana, luuletkos etten minä itse tiedä, missä järjestyksessä annan. Kun
Reko saa pullon kouraansa, niin ei se poika hellitä siitä niin kauvan kuin siinä
on pisarakin jälillä, kyllä minä sen veitikan tunnen jo, se kääntäisi kyllä
pullon väärinpuolin ja nuolisi sisältä, jos voisi. Kärmeesti käymään nyt vaan ja
hyvä ryyppy, silloin kun Jaska tarjoaa, ei tässä mamsselliä olla.“

Juuso tunsi, että hänellä ei ollut mitään tahdon voimaa enää, hän oli kuin kone,
jota toinen hoiti ja ohjasi. Hän totteli ja otti hyvän kulauksen taaskin.

„Kiitos“. Hän antoi pullon takaisin Jaskalle.

Jaska otti nyt vuorostaan kelpo ryypyn, miehen ryypyn, niinkuin hän sanoi,
pyyhkäsi pullonsuuta kämmenellään ja tarjosi sitä taaskin Juusolle.

„Ota vielä, mies, kolmas, et kadu suinkaan.“

„Ei, kyllä riittää jo“, vastasi Juuso, joka jo tunsi veren vilkkaammin liikkuvan
suonissaan, „tulee liiaksi, jos enemmän otan, minä tunnen sen jo.“

Hän astui samalla poispäin.

„Mitä turhia, liiaksi tämmöisenä päivänä“, huusi Jaska, astui nopeasti perässä
ja hairasi Juusoa taaskin käsivarteen, „ken sitä kummeksuu? Pikemmin menee päivä
ehtoolle, mene nukkumaan naukkujen päälle. Etkös käsitä, että minä hyvää sinulle
tahdon tehdä, häh?“

Tuo puhe kuului niin järkevältä. Juuso tunsi jo raskautta ja outoa kiertoa
päässään, mutta muuten tunsi hän ylen kiihoittuneiden hermojensa rauhoittuvan ja
käyvän ikäänkuin tunteettomiksi. Mitä olisikaan hänen nyt enää väliä? Ken siitä
välittäisi, jos hän ottaisi tuosta pullosta enemmän tai vähemmän? Niin noh,
olkoon, ei hänkään välittäisi kenestäkään. Hän otti pullon taaskin Jaskan
kädestä ja johdonmukaisesti oli kolmas kulaus, jonka hän siitä otti, pitempi
kaikista.

„Kas sitä, se oli oikea miehen ryyppy semmonen“, sanoi Jaska, ottaessaan
takaisin pullon. „Kyllä sinä jo miehestä käyt, vaikka nuori olet. Ja nyt pitää
Rekon saada osansa.“

Hän meni Rekon luokse, matkalla kuitenkin ottaen oman osansa ensiksi.

Juuso tunsi aivan kuin tulen virtaavan veressään. Hän seisoi muutaman
silmänräpäyksen huumaantuneena kuin torkkuen, lähti sitte astumaan pihan poikki
ja ulos veräjästä. Hän käveli ikäänkuin unessa.

„Palokorpi hoi“, huusi isäntä, „mihinkä sinä nyt matkailet? Pysy pihassa.“

Juuso ei kuullut mitään, ei tietänyt, että hänelle huudettiin, hän astui vaan
eteenpäin, ulos tielle.

„Mene tuomaan se takaisin“, käski Susikeidas renkiään.

„Kah isäntä, se menee Katajistoon, lyönpä vetoa, antakaa pojan mennä, kyllä maar
hänen nyt jo ikäväkin on.“

„Nyt tänään, ja tuossa tilassa, kun tytön sanotaan olevan sairas.“

Isäntä ravisti päätään.

„Tuskinpa hän sinne selväpäisenä voisi mennäkään enää, isäntä hyvä.“

„Noh, onhan se niinkin, mutta ei hänen tänään kumminkaan pitäisi mennä.“

„Niin, mutta ei hän ole nyt miettimäpäällä. Ja joskus hän sinne kumminkin
menisi. Eikä sen sanota enää kauvan elävänkään, tytön, meneehän hyvästi
jättämään.“

„Niinpä niinkin, menköön nyt, mutta lähde sinä jo perässä, Esa, onpa sinussa
miestä häntä hoitamaan ja tuomaan hänet takaisin sieltä. Siivo mies se onkin.
Tuo vanha Jaska-pahus sai hänet liiaksi viinaa nauttimaan, tottumattoman.“

Esa lähti astumaan Juuson perässä.

Notkuvin polvin hoiperteli Juuso eteenpäin pitkin tietä ja puheli puolikovaa
itsekseen. Esa oli arvannut oikein, Juuso poikkesi tanhualle, joka vei
Katajistoon.

Esa joudutti askeliaan. Hän otaksui että Juuso, joka puheli itsekseen, puhuisi
jotakin kihlatustaan ja hän halusi kuulla mitä Juuso sanoi.

„On juuri niinkuin minä sanon, eikä toisin“, puhui Juuso edelleen, „että teidän
kyllä on syy, mutta olkoon Jumalan hallussa, en minä siitä vihaa kanna. Mutta
miksi ette totellut minua, kun aika oli, niin ei nyt tarvitsisi teidän tätä
nähdä. Ja jos en minä olisi sitä sanonut, että te saatatte meidät kaikki
perikatoon, mutta ette ottanut kuullaksennekaan, ei.“

„Mitä se höpisee, en käsitä ollenkaan?“ sanoi Esa itsekseen. „Eipä se tyttöä
kuulu ajattelevankaan nyt, tuskinpa tietää että hän sinne käveleekään. Noh,
jalat tietävät paremmin kuin pää. Mutta ketä hän tarkoittanee sanoillaan?“

„Kyllä te sanoitte, että se oli viimeinen kerta nyt“, kuuli hän taaskin Juuson
kiivaammin puhuvan, „mutta niin te olette ennenkin sanonut, mutta sen minä nyt
sanon ja oikein vakavasti, että toisten saatte itse kylvönne niittää, en minä
niitä, en *ikinä* enää.“

„Se koskee luultavasti Ketolaa, tuo juttu“, arveli Esa. „Hyvä olisi, nuorukainen
raukka, kun pitäisit sanasi, ettet enää semmoista kylvöä niittäisi; mutta
„varkaan vala“, miten se sananlasku taas onkaan?“

Juuso meni jo sisään Katajiston veräjästä ja käveli ylös viheriänurmista,
kivistä pihaa. Jo astui hän ylös porrastakin ja kävi tuvan ovea kohti.

Mutta tässä pysähtyi hän ikäänkuin olisi hän äkkiä tullut tajullensa. Hän veti
takaisin kätensä, jonka jo oli laskenut oven rivalle, seisoi silmänräpäyksen
kuin miettien, käänsi sitte äkkiä ympäri ja astui takaisin pari askelta.

Samalla seisoi Esa hänen edessään.

„Käydään pois“, sanoi hän tälle, „vie minut pois täältä.“

„Etkö sinä sisälle mene, kun kerran täällä saakka olet?“

Esan voitti uteliaisuus. Hän halusi olla läsnä, kun rakastavat jälleen tapasivat
toisensa.

„En minä tiedä. — — Kuinka minä tänne olen tullutkaan? Kun rohkenisin mennä
sisään — mutta en, minä nyt mene. Menenkö? En mene, en nyt.“

Hän ravisti päätään, istui etehisen kynnykselle, kätki kasvonsa käsiinsä ja
nyyhkytti.

„Voi sentään, että olen syntynytkään!“

Sisältä kuului yskimistä ja vaikeroiva ääni sanoi:

„Onko siellä ketään ihmisiä? Missä nyt kaikki kotoväki on?“

Juuso tunsi sen heti Katrin ääneksi. Hän nousi äkkiä ylös, kiiruhti ovelle,
avasi sen ja astui sisään.

Häntä seurasi Esa.

Katri makasi kalveana, kuihtuneena, haamuna entisestään vuoteellansa huoneen
perällä. Hän oli yksin huoneessa, sillä äiti toisten lasten kanssa oli niityllä
lähellä. He olivat lähteneet hänen nukkuessaan.

„Katri, voi, oletko sinä kipeä!“ sanoi Juuso surullisesti, astuen pari askelta
ovelta.

„Älä tule lähemmäksi!“ huudahti Katri, vääntäen itseään istualle ja kauhistuneen
näköisenä, värisevänä torjuen kädellään häntä pois.

Juuso tunsi äkkiä jotain kuin kouristusta sydämmessään, hän tuli ihan selväksi
samalla, hänen kasvonsävynsä vääntyivät katkeraan hymyyn, joka oli melkein
itkua, sillä tämä oli enemmän kuin hän voi kantaa. Hän ei vastannut, ainoastaan
huokasi syvään.

„Voi kun julkenetkin tulla tänne“, jatkoi Katri. „Luulin minä sinulla vielä
olevan niin paljon tunnetta, että olisit säästänyt minua kahleittesi kalinaa
kuulemasta, mutta ei, sekin minun vielä piti kuuleman, ennenkuin kuolen.“

Hän nyyhkytti, rupesi kovin yskimään ja vaipui vavisten päänaluselle.

„Tule pois, Juuso“, sanoi Esa, joka ajatteli, että kyllä kumminkin oli tyhmästi
tehty että tänne tultiin. Kun en sentään totellut isäntää.

Juuso teki poistavan liikkeen kädellään.

„Katri,“ sanoi hän, kun tämä oli saanut vähän lomaa yskältään, „anna minulle
anteeksi että tulin! Paljon olisi minulla sanomista, sinä et tiedä tapahtumia
niinkuin ne ovat, mutta eiväthän nyt mitkään puhumiset enää näy auttavankaan. —
— Ah, kuinka onneton minä olen! Oi Katri, Katri, minä näen että sinä kuolet, ja
se tapahtuu varmaan murheesta minun tähteni, mutta — ei se ole minun syyni“. —
Hän nyyhkytti. „Mutta sinä saat tietää sen kaikki. Anna nyt anteeksi että olen
täällä, minä en aikonut nyt tänään tulla, mutta en tiedä — kuinka tänne
jouduinkaan. — Mutta jos sallit minun tulla sanomaan mitä minulla on sanomista
sinulle, niin varmaan annat anteeksi. Oi Katri, sano nyt että saan — — —“

Hän puhui katkonaisesti ja äänensä oli ahdistettu.

„Sinä olet juovuksissa, löyhkäät viinalta, sentähden sinä tänne jouduit, sen
kyllä käsitän. Mutta kyllä minä sinulle tämän anteeksi annan niinkuin kaiken
muunkin olen anteeksi antanut, en minä vihaa kantavalla sydämmellä
ijankaikkisuuteen mene. Mutta Juuso, Juuso, kuinka katkerasti minä sinussa
petyin! Sinä olit minusta niin hyvä, niin puhdas, ja minä rakastin sinua niin
palavasti! — Ja kuinka syvälle sinä, mies parka, oletkaan langennut jo —.“

„Katri! Älä tuomitse kuulematta, oi, sinä et tiedä! Salli nyt, Jumalan pyhän
nimen tähden, että tulen lähemmäksi! Minä lankean polvilleni vuoteesi viereen ja
kuiskaan sinun korvaasi pari sanaa, se on meille molemmille huokeampaa, kun saat
kuulla mitä minulla on sanomista.“

Katri tuijotti häneen ja teki poistavan eleen kädellään.

„Oi Katri, Katri“, jatkoi Juuso sisällisestä tuskasta ja tunteesta värisevällä
äänellä, „meidän rakkautemme, sinun entisen lempesi nimessä pyydän, kuule minua
— taivahan tähden, älä kiellä, salli minun tulla!“

Hän oijensi käsiään häntä kohti.

Katri ei vastannut. Ainoastaan syvä huokaus kohotti hänen rintaansa. Lempeä ilme
kaunisti hänen jo kuololle vihittyjä kasvojaan. Selvästi näkyi, että hän
epäröitsi vähän.

Juuso liikahti kuin askeleen eteenpäin ottaakseen, kahleet kolahtivat.

Katri sävähti taaskin.

„Oi, älä tule lähelleni, minua — kauhistaa oikein nuo — kahleet. Enkä minä voi
enää välittää mistään tähän maailmaan kuuluvasta, minä kuolen, minä en voi
kestää sitä — vankirautojen kolinaa, hyi, sinä tapat minut.“

Hänen äänensä kuului heikolta ja pelokkaalta ja silmänsä tuijottivat suurina,
elottomina kuin kuumehoureessa varjoansa pelkäävän ja puhuivat hermojen
heikkoudesta ja hetkellisestä häiriöstä sisällisten aistien toiminnassa.

„En minä tule, älä pelkää tyttö-rukka. Olkoon siis ainiaaksi sanomatta“. Syvä,
katkera huokaus tunkeusi nuoren miehen rinnasta ja hänen äänensä sai haikean
soinnun lisätessään: „Mutta kerran, Katri, haudan toisella puolella sinä saat
tietää kaikki! — Sinä olet antanut minulle anteeksi, se on hyvä, minäkin annan
sen sinulle anteeksi, ettet tahtonut minua kuulla. Emme ikinä enää tässä
elämässä näe toisiamme —. Hyvästi!“

„Hyvästi!“

Katri nyyhkytti hiljaa.

Juuso riensi ulos.



VIII. 


Kirkossa oli tänään paljon väkeä. Oli jotakin erinomaisempaa tekeillä siellä,
jota näkemään ja kuulemaan oli ihmisiä tavallista runsaammin saapunut. Siellä
oli tänään vanki „kirkonlattialla“. Keskellä kirkkoa isolla käytävällä oli
istuin, jossa oli kolme portaiden tapaista istumasijaa, toinen toistaan
ylempänä. Tätä istuinta nimitettiin „pekatouruksi“ ja siinä istui nyt Juuso
Palokorpi ensikertaisesta rikoksesta alimmaisella portaalla. Hänen piti, näet,
jälkeen päätetyn jumalanpalveluksen seurakunnan läsnäollessa papin edessä tehdä
julkinen synnintunnustus ja saada synninpäästö.

Tämä „kirkonrangaistus“, joksi sitä niin nimitettiin kyllä ankaruudessa veti
vertoja ruumiinrangaistukselle, sillä olihan se oikeata henkistä rääkkäystä, kun
oli istuttava koko jumalanpalveluksen aika kaikkien tähysteltävänä tuolla
häpeäjakkaralla, — Eräs vanha taru kertookin, että muuan tyttö, joka jostakin
rikoksesta oli joutunut sille istumaan, laski asian niin raskaasti mielelleen,
että heti ulos kirkosta päästyään juoksi oikopäätä kirkon sivuitse virtaavaan
jokeen ja hukutti itsensä — kahleineen.

Juuso istui alaskumartuneena, koko hänen olentonsa osoitti syvää henkistä
väsymystä. Ei kertaakaan nostanut hän katsettaan ylös seurakuntaan päin, eikä
hän siis myöskään voinut tietää, olisiko siellä löytynyt ainoatakaan säälin tahi
myötätunteen silmäystä häneen. Mutta ne, jotka ehkä olivat luulleet saavansa
nähdä hänessä jotakin joko katumuksen tahi paatumuksen ilmettä, varmaan
pettyivät, sillä hänessä ei voinut huomata kumpaakaan, eikä tylsää
välinpitämättömyyttäkään, vaan ainoastaan syvää, toivotonta väsymystä, halua
vaipua syvälle maan alle. Hän oli uupumaisillaan, mutta ei uupunut, sillä
kivistys oli ylen tuntuva uupumusta salliakseen. Sitä eivät katsojat kuitenkaan
voineet käsittää mitä se oli, he näkivät ainoastaan, että vanki oli tavallisista
rikollisista eroava.

Mutta oli kumminkin eräs, joka käsitti hänen sielunsa tunteet, käsitti ne
kaikki, ja, tällä ainoalla oli myöskin myötätunnetta Juusoa kohtaan. Tämä oli
Koskelan Martta.

Martta istui lähellä ja hän luki Juuson kasvonsävyistä hänen sielussaan
liekehtivän tuskan, tunsi ja kärsei hänen kanssaan, ja rukoili hänen edestään.

Aamulla kun Martta oli tullut kirkolle, oli hän emännältä „kirkkokorttierissa“
kuullut, että Juuso oli perjantaina käynyt Katajistossa, „oli ollut juovuksissa
— toiset olivat pakottaneet juomaan, selitti tytär — ja oli tahtonut mennä
sanomaan Katrille jotakin korvaan, oikein polvillensa olisi pannut, mutta Katri
ei ollut kestänyt kuulla kahleitten kalinaa eikä siis sallinut hänen tulla
lähelleen. Ja heikommaksi oli tullutkin, raukka. Mutta mitäpä hänellä niin
erinomaisen tärkeää olikaan sanottavaa, ettei sitä kovaakin olisi Esan
läsnäollessa voinut puhua edempää?“ Täten oli kertoja päättänyt.

Mutta Martta käsitti varsia hyvin, mitä tuo kuiskaus korvaan olisi sisältänyt,
ja hän oli raskaalla mielellä siitä, ettei Katri ollut sitä sallinut.
Tyttö-rukka, joka murheesta menee ennenaikaiseen hautaan, olisipa hänen
tarvinnut se tieto saada Juuson huulilta, ettei hän omasta tahdostaan ole
rikollinen ollut. Sehän olisi tyynnyttänyt hänen mieltään ja ilahuttanut hänen
viimeisiä hetkiään, ja Juusonkin katkeria tunteita se olisi viihdyttänyt. — Jos
menisin — — mutta ei, minulla ei ole oikeutta siihen —.

Ja tuo nuori mies — ajatteli Martta — jota tuskin vielä voi mieheksi
nimittääkään, vaikka tosin hänestä kyllä näkyy, että elämän kova koulu on häntä
kypsyttänyt — jospa ei se kypsyys vaan olisi hedelmän ennenaikaista kuivumista —
pitääkö hänen nyt näin varhain elämän myrskyisellä merellä haaksirikkoon
joutuneena sen karien kuohuun hukkuman? Pitääkö hänen elämänsä oleman ainaiseksi
hävitetty, kaikki lehdet kylmän hallan henkäyksestä hänen elämänsä puusta
kariseman ja syksy jo ennen juhannusta antaman kättä talvelle? Oi kuinka elämä
on surkeutta täynnä.

Martta, joka aina ennen oli ollut varsin harras sanankuulija, ei tänään
parhaalla tahdollaankaan voinut kiinnittää mieltään saarnaan, vaan kulkivat
hänen ajatuksensa itsepintaisesti omia teitään. Ne koettivat tunkeutua tuon
onnettoman nuoren miehen sielun syvyyteen, lukea siitä alttiiksiantavaa
kärsimistä, häpeää, väärin-arvostelua ja hyljättyä rakkautta ja — kuolemaa
pikaisena sovittajana.

Martta ei ollut koskaan lempinyt, ei ollut koskaan tehnyt itselleen selkoa siitä
mitä tuo valtava tunne, lempi, olisikaan. Oli aina luullut, että se oli jotakin,
joka kokonaan riippui ihmisen omasta, vapaasta tahdosta. Sentähden olikin hän
päättänyt aina elää yksinään ja varjella sydämmensä lemmen pauloilta. Hänen
kauneutta kaipaava muotonsa oli ohjannut häntä sulkemaan sydämmensä hellemmille
tunteille. Jos joku olisi sanonut: sinä rakastut, olisi hän hymyillyt, sillä hän
piti sen varsin mahdottomana asiana. Eikä sitä kukaan sanonutkaan, sillä kaikki
muutkin uskoivat Martan sydämmen syttymättömäksi, kylmäksi, lemmelle
kykenemättömäksi ja että hänen tunteittensa hehku oli suuntautunut yksinomaan
ihmisrakkaudeksi.

Mutta nyt tunsi hän jotakuta outoa, sanomatonta liikkuvan sydämmessään. Hän
tunsi voimakasta halua olla jollakin tavalla tuolle kiusauksessa olevalle
nuorelle miehelle apuna, halusi ottaa osaa hänen murheesensa, tukea häntä, ettei
hän horjahtaisi ja todella lankeaisi. Hän halusi olla hänelle sisarena,
ystävänä, joka sovittaisi häntä kohtalonsa kanssa, sillä hän käsitti että Juuso
nyt kärsi paljon enemmän senvuoksi että Katri oli väärin arvostellut häntä. Ja
vaikka häntä säälitti Katrin kohtalo, nousi kuitenkin moittiva tunne häntä
vastaan Martan sydämmeen. Eihän Jumala ole minulle suotta ilmoittanut — ajatteli
hän — tuota nuorta miestä koskevia asioita, jos ei Hän minulta mitään vaadi.
Mutta mitä se on, joka minun on tekeminen? Oi miten voisin osoittaa hänelle,
että minä en kumminkaan halveksi häntä, vaikkapa kaikki muut sen tekevätkin.
Täten eksyi hänen tunteensa, hänen itse sitä huomaamattaan, lemmen
päivänpaisteiseen ruusupensaikkoon, kun hän vielä luuli vaeltavansa
ihmisrakkauden viileässä lehdossa.

Jo oli jumalanpalvelus lopussa. Pappi käsikirja kädessä kävi Juuson luokse, joka
nousi ylös ja lankesi hänen eteensä polvilleen.

Melkein koko seurakunta nousi ylös paremmin nähdäkseen rikollisen, kun
sielunpaimen alkoi manauksen lukemisen.

Martta istui penkissä, mutta seurasi kuitenkin silmillään joka ilmettä Juuson
kasvoissa.

Kysymyksiin vastasi Juuso kaikkiin selvällä, vaikka matalalla äänellä, joka
kuitenkin kuului yksiääniseltä kuin ulkoläksyä lukiessa ja soinnuttomalta,
kolealta. Muuten näytti hän siltä kuin tuo kaikki ei olisi häneen koskenutkaan,
hänen muotonsa surullinen leima ei näyttänyt vanhan kirkkoherran ankaralla
äänellä tehdyistä kysymyksistä saavan sen syvempää varjon vivahdusta, eikä
päästön sanatkaan näyttäneet sille valoa tuottavan. Hän oli melkein
luonnottomasti tyyni.

Eihän tuolta mieheltä kuitenkaan sielunvoimia puutu, ajatteli Martta, huoaten.

Vihdoin oli kirkonmeno kokonaan loppunut ja ihmiset lähtivät kirkosta.

Tavan mukaan riistettiin kahleet kirkonaidan ulkopuolella vangin jaloista.

    *   *
      *

Kaksi viikkoa on ajan virta vierähtänyt eteenpäin. On taaskin sunnuntai.

Tällä lyhyellä ajalla on Katajiston Katri huoannut viime huokauksensa, laskenut
väsyneen päänsä ikuiseen lepoon, muuttanut sinne, missä ei enää sydän säry eikä
kyynel vuoda, missä kaikki mikä täällä on ollut hämärää tulee täydelliseen
valkeuteen. Avoimen haudan ääressä seisoo surevien omaisten ja ystävien lähellä
Marttakin ja itkee kuullessaan sanoja: „Ruoho kuivuu pois ja kukkainen lakastuu,
sillä Herra puhalsi siihen — — —“ sekä: „Ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki
kyyneleet hänen silmistänsä — — —“, joita vainajan muistolle seurakunnan vanha
sielunpaimen lausui.

Ja etäämpänä väkijoukon takana seisoo Juusokin. Hän seisoo siinä itse mielestään
kuin omalla haudallaan, sillä onhan nyt hänen elämänonnensa haudassa. Hänellä ei
ole melkein mitään, mikä enää häntä elämään kiinnittäisi. Äitikin, jos seisoisi
hänen haudallaan, lohtuisi, sillä hän tietäisi hänen rauhassa lepäävän maan
mullassa. Oi kuinka hän tunsi itsensä yksinäiseksi, vanhaksi ja elämään
kyllästyneeksi.

„Keveät mullat haudallesi“, kuiski hän hiljaa. „Nyt on kaikki epäsointu loppunut
välillämme, sillä nyt varmaan saat senkin tietää, minkä minä näinä murheen
kuukausina olen halunnut sinulle sanoa, mutta jota et sinä tahtonut kuulla.
Sinun olikin mahdotonta sitä arvata ja käsittää, ja sinun puhtaan mielesi täytyi
minua inhota. Mutta me tapaamme toisemme jälleen, silloin sinä taaskin tunnet
minut. Siksi nuku rauhassa, lemmittyni! — — —



IX. 


Ruumiinkoi, joka teki syövyttävää työtään Palokorven isännässä, oli jo niin
täydellisesti tehnyt tehtävänsä, että hänellä ei enää ollut moniaita päiviä
elettävänä. Hän halusi nyt saada puhutella seurakunnan vanhaa kokenutta
sielunpaimenta itseä, ennenkuin lähtö tulisi tuonelaan. Sentähden kutsutti hän
naapurinsa Mäenpään ja pyysi häntä pappia tuomaan. Mäenpää lähtikin matkaan.

Oli jo syyskuu. Koivut kellastuivat ja pihlajat punottivat ja koko luonto tuossa
synkässä syysloistossa puhui kaiken katoavaisuuden vakavaa kieltä. Hymyilevä
kesä oli jättänyt hyvästi. Kuinka toisin nyt oli kuin mennyt vuonna samaan
aikaan. Kuinka paljon tämä vuosi oli opettanut, mutta kuinka kalliisti ostettua
se opetus oli ollut.

Juuso kävi nytkin metsässä ja hakkasi „talvipuita“. Kuinka erilainen olikaan hän
nyt, kuin se hilpeä nuorukainen, jonka kertomuksemme alussa opeimme tuntemaan.
Hän oli hiljainen, alakuloinen ja vaitelias, teki vain ahkerasti työtä ja tuli
aterian aikana sisään, mutta kiiruhti taaskin takaisin ulos johonkin toimeen. Ja
kyllä työtä riitti kahdenkin edestä nyt kun isä sairasti.

Jos hän ensin oli aikonutkin kotio tultuaan puhua jotakin isälleen joko nuhdetta
tai soimausta sisältävää, niin ei hän sitä kuitenkaan tehnyt. Hän näki, että isä
itse kyllä kärsi, eikä hän tahtonut heittää kiveä kuorman päälle. Sanaton,
kiinteä, pitkä kädenpuristus ja kyynel isän silmässä oli ollut heidän
tervehdyksensä, silloin kun hän tuona sunnuntaina vapaaksi päästyään iltapuoleen
saapui kotiin. Eikä sen perästäkään koskaan otettu tuota katkerata asiaa
puheeksi.

Martta Koskela oli nyt melkein alituisesti Palokorvessa. Sairas ei näet oikein
tyytynyt muiden hoitoon ja vaalimiseen kuin hänen. Martta osasi häntä parhaiten
nostaa ja siirtää ja tyynyä pään alle asettaa. Vaimo olikin jo pitkästä
hoitamisesta ja murheesta niin uupunut, ettei hän enää jaksanutkaan paljoa. Ja
kun Martta joskus lähti kotiinsa ja viipyi jonkun päivän siellä, oli sairaan
kaipaus jo suuri ja hän lähetti taaskin Annan katsomaan, eikö Martta jo tulisi.
Hän kaipasi Marttaa itselleen lukemassa ja puhumassa kanssaan. „Ette te tiedä
mitä luette minulle niinkuin hän, ettekä osaa puhua kuolevalle siten kuin hän
osaa.“ Sen olivat hänen vaimonsa ja tyttärensä jo kyllä häneltä saaneet kuulla.
Ja kummallista tuo olikin. Vaimonsa sanoi kyllä samaa kuin Marttakin, mutta
sanojen paino oli siinä huomattavana eroituksena. Martan ääntäminen oli kaunis
ja matala, se puhui sydämmelle ja tunteelle, sillä hän puhui sisällisestä
vakuutuksesta. Ja kun sairaan yöt olivat sangen vaikeat, istui Martta
tuntikaudet ja luki sekä puheli hänelle lohdutuksen sanoja. Silloin istui
Juusokin usein vähän etäämpänä isän vuoteesta ja kuunteli, ja syvä huokaus, joka
aika ajoin lähti hänen rinnastaan, todisti että hänkin seurasi puheen
sisällystä. Mutta tuskin sanaakaan oli hän vaihtanut Martan kanssa. Hän oli vaan
aina itsekseen, eikä Marttakaan ollut tunkeileva luonteeltaan.

Tupa oli puhdas ja siistitty, lattia tuoksuavalla katavahaolla ripoteltu ja
sairaalle muutettu puhtaita vaatteita. Tuvan toiset asujatkin olivat
pyhänpäiväsissään, sillä odotettiinhan nyt papin tuloa, mikä ei metsätorpassa
ole jokapäiväinen asia — ja muutenkin oli päivä nyt juhlallinen kaikille.

Nyt ajoivat ne pihaan.

Martta riensi vastaanottamaan ja vei kirkkoherran ensiksi porstuakamariin.

Männistö ja Haavisto tulivat myös samalla, sillä Palokorpi oli käskenyt sanoa,
että hän halusi saada puhua heillekin muutaman sanan sekä jättää heidät hyvästi.

Nyt tuli kirkkoherra sisään ja tervehti ystävällisesti tuvassa olijoita, jotka
kaikin hänen sisäänastuessaan nousivat ylös ja kumarsivat.

Hän istuutui tuolille sairaan viereen ja alkoi puhumaan tälle.

„Jos teillä on jotakin erityistä“, sanoi hän hetken puhuttuaan, „jossa
tarvitsette sielunpaimenen neuvoa, niin ehkäpä nämät ystävät kaikin vähäksi
ajaksi astuvat ulos.“

Kaikki nousivat ylös poistuakseen.

„Ei, ei“, virkkoi sairas, „he saavat kaikin olla sisällä, minä olen juuri sitä
varten antanut kutsua isännän ja naapurit, että hekin kuulevat minun sanani,
sillä minulla tosin on asia tunnustettavana, mutta sen tahdon tehdä julkisesti
kaikkein kuullen.“

Nyt kertoi hän lyhykäisyydessä kaikki ja lopetti sanoilla:

„Tästä murheesta ja omantunnonvaivasta olenkin saanut kuolemantaudin. Ensiksi
synti Jumalaa ja ihmisiä vastaan, jota monta vuotta olen harjoittanut, ja sitte
poikani menetetty elämä, mikä minuun kaikkein kovimmin koskee. Mutta minä
tarvitsin niin kovaa kosketusta, sillä en olisikaan vähemmästä herännyt.“

„Oi Juusoni, kuinka sinulla on ollut kurja isä.“

Palokorpi kääntyi näitä viime sanoja sanoessaan poikaansa, joka seisoi jalkapään
puolessa ja painoi surullisesti päänsä alas.

„Anna, oi anna minulle anteeksi, poikani! Annatkos?“

„Annan, isäni!“ vastasi Juuso liikutuksesta värähtävällä äänellä, „Jumala tietää
että olen sen jo ennenkin tehnyt, mutta nyt sen teen oikein sydämmen halusta.“

„Se on oikein“, sanoi kirkkoherra.

„Tule tänne, poikani.“

Hän kurotti kättään Juusoa kohti.

Juuso astui isänsä vuoteen ääreen, laski kätensä hänen käteensä ja kumartui
alas.

Mutta isä nosti toisen kätensä hänen kaulalleen ja veti häntä rintaansa vastaan.

Juuso lankesi polvilleen isänsä vuoteen ääreen, laski käsivartensa hänen
ympärilleen, painoi päänsä hänen rinnalleen ja itki.

Ja liikutus tarttui kaikkiin läsnäoleviin.

„Jumala siunatkoon sinua, poikani“, huusi sairas voimakkaasti, „ja antakoon
sinun menestyä ja kauvan elää maan päällä, niinkuin neljännen käskyn lupaus
kuuluu!“

„Amen!“ sanoi vanha opettaja juhlallisesti ja liikutetulla äänellä, nousi ylös
ja laski kätensä Juuson päähän. „Amen!“

Voimakkaasta liikutuksesta vielä sisäisesti vavisten nousi Juuso ylös. Hän
näytti nyt onnellisemmalta kuin moniin aikoihin.

Sitte lopetti kirkkoherra pyhän toimituksen, luki asetussanat ja jakoi Herran
ehtoollisen.

Vielä toimituksen päätyttyä vähän aikaa puheltuaan jätti hän heidät hyvästi.
Martta ja Juuso auttivat päällysvaatteiden pukemisessa. Ottaen Juuson käden ja
ystävällisesti puristaen sitä sanoi kirkkoherra: „Jumala olkoon kanssasi!“ ja
astui ovea kohti.

„Kiitos!“ vastasi Juuso kumartaen ja avasi oven.

Kaikki seurasivat ulos.

„Minä pyydän saada puhua muutaman sanan teille, herra kirkkoherra, ja samalla
tässä nyt kaikille yhteisesti.“

„Puhu, puhu.“

„Pyydän, ettei tätä, mitä isä nyt on tunnustanut, puhuta maailmalle, sillä minä
en tahdo, että hänen muistonsa tulee häväistyksi, ja koska kerran olen kärsinyt,
niin saapi asia olla semmoisenaan. Sen tiedätte nyt, te herra kirkkoherra ja
naapurit tässä, miten asia on, enkä minä juuri muilla väliä pidäkään. Yksi oli,
jonka olisin suonut sen tietävän, mutta — hän lepää haudassa —. Ja mitä muihin
tulee, olen jo oppinut halveksimista sietämään, se ei minuun enää paljoa koske.
Luvatkaa siis nyt kaikin vaitioloa tästä.“

„Tietysti me lupaamme, koska sitä meiltä pyydät. Mutta ei se mielestäni olisi
haitannut, vaikka totuus olisi julkiseksi tullut, koska hän sen itsekin suopi.
Kuten tahdot kuitenkin.“

„Siten minä sen tahdon. Tuntuisihan muuten kuin en olisikaan sydämmestäni
anteeksi antanut.“

Naapurit lupasivat myös kaikin pitää asian omana tietonaan ja kirkkoherrakin
velvoitti heitä siihen.

Kirkkoherran lähdettyä Mäenpään kanssa kävivät toiset naapurit vielä sisään.

„Sinä teit oikein, naapuri“, sanoi Haavisto, „että puhuit asian suoraan julki,
se on pojallesi parempi, nyt me tunnemme hänet kunnon mieheksi, eikä tarvitse
meidän häntä silmällä pitää, mikä muuten kyllä olisi voinut tapahtua.“

„Oikein se oli“, sanoi Männistökin, „eikä se sinua itseäkään meidän silmissämme
halvenna, että totuuden olet puhunut, sillä olemmehan me sitä sinusta jo
ennenkin epäilleet. Siitä olemme kuitenkin mielihyvissämme, että poika oli
syytön“, lopetti ukko.

„Sen uskonkin. Kiitos, ystävät!“

He ottivat sairasta käteen ja jättivät hyvästi.

Seuraava keskiviikko, pari päivää tämän jälkeen, oli hänen viimeinen
elonpäivänsä. Ja sunnuntaina seisoivat omaiset ja naapurit taaskin avoimen
haudan reunalla.



X. 


Kauniilla, järveen pistävällä niemellä sijaitsee Niemelän talo. Jos talvella
kuunnellen honkien huminaa ajatte reessä istuen virkulla hevosella maitse vievää
metsäistä tietä niemelle, tahi kauniina kesäpäivänä perämelaa hoitaen istutte
veneessänne ja suuntaatte sen kokan sinne, niin, kummalta puolelta hyvänsä
katsotte, pitää talo kyllä puoliansa. Näette heti, että se niinhyvin asuin- kuin
ulkohuonerakennuksiensakin puolesta on hyvässä kunnossa ja näyttää upealta,
kelpo talolta, jota eivät suinkaan kiellä maan puolelta ympäröivät laajat, hyvin
hoidetut viljavainiot.

Asuinrivi näyttää oikein houkuttelevalta. Sieltähän lienee varsin viehättävä
näköala, kolmella puolella auringonvalossa kimaltelevaa, lehtimetsällä
seppelöittyä vettä ja neljännellä järven aaltoja matkivat, tuulosen tuudittamat
ruispellot, joita pohjan puolelta tummana kehyksenä kuusimetsä reunustaa.

Isäntä kai se on, tuo keski-ikäinen mies, joka tyytyväinen ilme kasvoissaan
astuu sisään tupaan.

Hauskan näköinen, lihavanläntä emäntä tulee puolilattiassa iloisesti hymyillen
häntä vastaan.

„Olette kai saaneet kuivia heiniä tänään“, sanoo hän.

„Kyllä niitä on tullut kauniisti tänään ja hyviä, niin ne tuoksuvat hyvältä,
että vieläkin on kuin tuntuisi suloinen lemu nenässä. Varmaan saamme myydä
enemmän heiniä tulevana vuonna kuin mennyt talvena. He jäivät latoa täyttämään,
lapset, mutta minun täytyi jättää, täytyy etsiä huomiseksi pari niittomiestä
lisää, niinkauvan kuin poutia pitää — ruiskin alkaa kiiruhtamaan — ja on vähän
muutakin asiaa kylään. Onko sinulla puotiin asiaa?“

„Kait sitä jotakin on, kun muistaa. Ruokapippurit ovat varsin vähissä. Mutta juo
nyt kahvia ensiksi, minä otan vaan pannun sisään, olen pitänyt sitä keittiön
takalla sinua varten kuumilla, kun arvasin, että pian tulet.“

„Arvasinpa minäkin, että sinulla on kahvia minulle.“

Molemmat hymyilivät. Emäntä meni ovesta ulos etehiseen.

Isäntä istuutui tuolille pöydän ääreen tuvan sivussa, jolla jo oli tarjotin
kahvi-vehkeiden kanssa.

Hänen silmänsä tähystivät ulos ikkunasta seuraten sorsien liikkeitä, jotka
jättäen kaislikon rannassa uivat ulapalle, järven välkkyvälle selälle. Siitä
kohotti hän katseensa ylöspäin, kevyt huokaus seurasi katsetta ylös korkeuteen.

Nyt toi emäntä sisään pannun ja asetti sen sitä varten jo pöydälle lasketulle
lautaselle tarjottimen sivuun.

„Kyllä tämä on selkiää“, sanoi hän ja rupesi kaatamaan miehelleen sekä
itselleenkin.

Heidän kahvia juodessaan ja jutellessaan keskenänsä katselkaamme heitä
tarkemmin.

Isäntä on laihankaaleva mies, vähän etukumara kuin olisi murhe tai työn raskaus
häntä painanut. Hopeasiiroset hänen hiuksissaan ovat lähenevän talven enteinä,
kuten kuura syysaamuna. Hänen säännöllisiä kasvojaan kaunistaa sisällisen rauhan
leima.

He näyttävät yhdenikäisiltä, emäntä melkein nuoremmalta kuin isäntä. Emmekö ole
nähneet heitä ennenkin? Oikein, ovathan ne meidän vanhat tuttumme, Juuso ja
Martta. Mutta Martta on käynyt vanhemmiten paljon muodokkaammaksi, kurtut ovat
oijentuneet ja vartalokin pyyleämmäksi tultuaan on käynyt muhkeammaksi ja
entisestä kumarasta asemasta suorentunut.

Kaksikymmentäviisi vuotta on ajan vuolas virta jo kuljettanut uusia tapahtumia
ja vaiheita jälkeen sen ajan, jolloin heidät viimeksi olemme nähneet.

Juuson äiti, väsyneenä maailman vaivoista, seurasi toisena kesänä miestään
haudan lepoon. Kuitenkin sai hän ennen kuolemaansa ilon nähdä Juuso-poikansa
Marttan kanssa yhdistettynä. Juuso oli silloin huomannut, että Martta joka päivä
tuli hänelle kalliimmaksi, että hän kaipasi hänen lempeää katsettaan ja
ystävällistä hymyilyään ja odotti häntä sekä tunsi tyytyväisyyttä ja iloa, kun
hän väliin tuli äitiä katsomaan. Tämän huomasi Martta itsekin ja se ilahutti
häntä ja nuorenti hänen mieltään, eikä hän Juusolta salannutkaan iloaan sen
johdosta. Näin tulivat he pian selville suhteestaan ja tunsivat itsensä
onnellisiksi. He ostivat sitte, tietysti Martan rahoilla, Niemelän. Mutta paljon
on Niemelä parantunut ja saanut arvoa sittenkuin se on Juuson ja Martan haltuun
tullut. Maanviljelyksellä ja karjantuotteilla sekä ahkeralla työllä ja
tyysteydellä on taloa asuttu, eikä ole ollut tarvis metsää hävittämään, vaan
saapi se kasvaa rauhassa, kunnes siitä täysikasvuisena vähemmästäkin määrästä
voi saada hyvät hinnat.

Niemelässä asutaan nyt omin väin, siellä on kolme poikaa, raittiita miehiä
kaikin, samaten kuin isäkin, ja kaksi tytärtä, eikä siis enää tarvita
palkollisia pitää, ainoastaan niitylle tai leikkuupellolle otetaan väliin apua.

Tuo vanha asia, vaikka siitä aluksi kyllä vaijettiin, on kuitenkin tullut ilmi,
ken noista vaitiolonlupauksen antaneista kuulijoista ensiksi sen lie
kertonutkin. Kun vanha kirkkoherra noin kymmenkunta vuotta jälkeen näiden
tapahtumain kuoli, kertoivat vanhemmat henkilöt mielellään yhtä ja toista hänen,
vanhan kunnioitetun, rakkaan vainajan sanoistaan ja toimistaan ja silloin tuo
Palokorven asiakin ilmoille pääsi. Eteen siitä tosin ei mitään puhuttu, mutta
Niemelä sai kuitenkin vähitellen huomata, että yleinen mielipide on hänen
edukseen kääntynyt, mikä tekee, että hän liikkuu ja toimii vapaammin. Hän onkin
yleiseen arvossa pidetty mies seurakunnassa.

Anna-täti, Niemelän isännän sisar, on kototorpan emäntänä. Hänen miehensä on
Mäenpään Jaakko, jos häntä muistatte.