PK č'Xoa«, mimetypeapplication/epub+zipPK č'Xą5ü ü META-INF/container.xml
Anderssonin patruuni.
Kirjoitti
K. Aâo.
âSavonâ novelli, 1887.
Toukokuun loppupuolella olivat Y:n kaupungissa talvikauden viimeiset huvit. Nuoria ja vanhoja oli sinne kosolta kokoontunut loistolla viettÀmÀÀn viimeistÀ muistoa kuluneen talven huveista, sillÀ huonehuvien tÀytyi jo vÀistyÀ raittiin kesÀ-ilman tieltÀ, jota lounastuulen mukana niin runsaasti mereltÀ kaupunkiin virtaili. Yksin Anderssoninkin patruuni, joka enÀÀ harvoin tÀmmöisissÀ huveissa kÀvi, jÀtti merimies-klubin ja tuli raatihuoneelle.
Kaikki kaupungin ylhĂ€isempi vĂ€estö oli siellĂ€ silloin jo koolla. NelikĂ€tiset piano-soitannot, lĂ€heisestĂ€ kaupungista tilatun soittokunnan overturit, deklamationit ja charadit olivat kunnialla suoritetut ja ensimĂ€inen valssi oli alulla, kun patruuni tuli. HĂ€n heitti pÀÀlysvaatteensa porstuaan, silitti tukkaansa liivin taskussa sĂ€ilytetyllĂ€ Japanista ostamallaan kammalla, ja tuli salin ovelle. Pian hĂ€n sieltĂ€ kumminkin kÀÀntyi pois, meni bufettiin, tilasi puoli pulloa vanhaa âFalernaaâ ja istuutui sen ÀÀreen.
Mutta ne, jotka valssin sÀvelten liikuttamina lattialla pyörivÀt, olivat sydÀmessÀÀn kiitollisia Anderssonin patruunille, sillÀ hÀnen ansiostaan oli torvisoittokunta saatu nÀihin huveihin. Huvikassa kun oli loppunut eikÀ toimikunnan herrat yksin raskineet soittokuntaa tilata, vaikka mielensÀ teki, tahtoivat he muitakin siihen maksuun yhtymÀÀn. Tuota tuommoista ei Anderssonin patruuni voinut sietÀÀ, vaan tilasi koko soittokunnan omassa nimessÀÀn. SillÀ eihÀn Y:n kaupungissa ennenkÀÀn oltu tuommoiseen rahoja kerÀtty. Se olisi ollut hÀvÀistys heidÀn rikkaalle yhteiskunnalle.
SiinĂ€ istui hĂ€n nyt âFalernaâ-lasinsa ÀÀressĂ€, pÀÀ kallellaan poltellen tukevaa Habanan sikaria, vierellÀÀn rĂ€hisevĂ€ joukko herroja nuoremmasta sukupolvesta. NiitĂ€ katsellessa muistui patruunille mieleen heidĂ€n vanhempansa ja tuo mennyt kultainen aika. HĂ€nestĂ€ tuntui katkeralta.
MitĂ€ ovat nĂ€mĂ€t ajat ja ilot entisten rinnalla! huokasi hĂ€n. Ja patruuni muisti niitĂ€ aikoja, jolloin viisi-kuusi prikiĂ€ tĂ€hĂ€n aikaan vuodessa satamaan purjehti. HĂ€n muisti, miltĂ€ tuntui silloin, kun hĂ€n kapteenina ollessaan ohjasi prikiĂ€, joka sisĂ€-fantin ohi satamaan pyrki tehtyĂ€nsĂ€ loistavan matkan ItĂ€-Intiaan, ja kun koko kaupunki oli vastaan ottamassa. HĂ€n tiesi myös mikĂ€ liike ja ilo kaupungissa syntyi, kun sanoma levisi, ettĂ€ jonkun prikin mastot oli Ison-Kraaselin takana nĂ€hty. Monasti oli hĂ€nellekin hurrattu, kun hĂ€n vankkojen merimiesten soutamana rantaa kohden kiiti; monasti oli hĂ€n ollut huutajienkin joukossa, niin ettĂ€ patruuna tunsi ja tiesi kaikki. EikĂ€ niillĂ€ viikoilla, jolloin prikit satamassa lepĂ€sivĂ€t, paljon silmÀÀ ummistettu: kutsumisia, pĂ€ivĂ€llisiĂ€ ja tanssia joka talossa, hauskuutta kaikkialla. Silloin aukesi viini-kellarin ovet ja esille tuli RĂŒdesheim- ja Hocheim-viinit, Jamaikka-rommit, Habana-sikarit ja Manillaa oli piipputupakkana. Ei silloin puhuttu jonkin joutavista juomareissuista Helsinkiin tahi jonnekin suurempaan rantakaupunkiin, niinkuin nuo herrat tuossa hĂ€nen vierellÀÀn, jotka joivat korkoja isĂ€insĂ€ kerÀÀmistĂ€ kapitaaleista. Ei, vaan silloin oli puhe maailman suurimmista kauppakaupungeista, komeista laivoista, urhoollisista merimiehistĂ€, myrskyistĂ€ ja kaikesta, mikĂ€ suurta ja jaloa oli, sillĂ€ ne ihmiset olivat matkustaneet halki ja pitkin kaikkia ilman vyöhykkeitĂ€.
Niin oli ennen patruunin nuoruudessa, vaan mitĂ€s nyt. Nuista nuoremmista oli ainoastaan joku harva enempi matkustanut ja sekin ainoastaan Achenâissa parantamassa poikamiehellĂ€ saavuttamia tautiansa. EikĂ€ he muuta toimittaneet kuin joivat ja odottivat rikkaiden sukulaistensa kuolon sanomia. Ja patruuni oli yksi niistĂ€, joita kuolevaksi toivottiin, sillĂ€ hĂ€n oli rikas, vanha poikamies, siis ilman laillisia perillisiĂ€. Mutta moni mies luku siltĂ€ sukuperĂ€nsĂ€ hĂ€nestĂ€, monta voimakasta merimiestĂ€ oli hĂ€nen toimestaan maailmaan tullut. Kertoivatpa pahat kielet hĂ€nen jĂ€lkeisiĂ€nsĂ€ olevan kuudettakymmentĂ€ yksin lukien.
Mutta siitÀ huolimatta oli patruuni vielÀ tÀydessÀ kunnossa oleva mies. Se harmitti niitÀ, jotka tiesivÀt perivÀnsÀ hÀnen omaisuutensa, mutta vielÀ enemmin harmitti se, ettei hÀn elÀnyt enÀÀ sÀÀstÀvÀisesti niinkuin ennen. Joitakuita vuosia sitten oli hÀn ostanut Rantakadun varrelta sievÀn kartanon, laittanut sen uudestaan sekÀ sisÀltÀ ettÀ ulkoa ja niin komeasti kuin suinkin voi. Kivikellari rakennettiin huoneen alle ja sinne siirtyivÀt viinit patruunin omasta kellarista.
Kaupungilla ihmeteltiin ja arveltiin, ettÀ itsekö hÀn aikoo sinne muuttaa. Mutta kevÀÀn tullen matkusti patruuni ulkomaille ja kun syksyllÀ palasi, oli hÀnellÀ mukanaan erÀs naisihminen, joka asettui tuohon uuteen rakennukseen asumaan. Joka kesÀ seurasi sitten tuo sama nainen patruunia hÀnen ulkomaan matkoillaan. Ja ne, jotka olivat heitÀ siellÀ jossain tavanneet, tiesivÀt kertoa, ettei patruuni silloin rahojaan sÀÀstÀnyt, sillÀ hÀn tahtoi huvitella.
SiinÀ hÀn nytkin mietti ensi kesÀistÀ matkaansa ja kuunteli soitantoa puhallellen sinistÀ savua voimakkaasta sikaristaan. Kun soitto lakkasi, nousi hÀn ylös ja aikoi lÀhteÀ. Mutta ovella kohtasi hÀn kaupungin etevimpÀin rouvat, jotka tulivat patruunia musiikin edestÀ kiittÀmÀÀn. Rouvien kiitosta ei patruuni kuitenkaan huolinut vastaan ottaa. Tuskin huomattavasti pÀÀtÀÀn nyökÀyttÀen siirtyi vaan heidÀn ohitsensa, pani pÀÀllysvaatteet yllensÀ ja meni.
Ulkona vallitsi kevÀisen yön tyyni hiljaisuus. Ainoastaan joku yksinÀinen vaeltaja tuntui olevan liikkeessÀ, sillÀ kivitetty katu antoi hÀnen askeleilleen kumisevan, mutta yksitoikkoisen ÀÀnen. Kun patruuni tuli ulos portista ja alkoi astua pitkin Rantakatua, katosi sekin ÀÀni.
Kadulta laskeusi hÀn jalkakÀytÀvÀlle, joka oluttehtaan alatse vei pitkin meren rantaa Tervahovin sivu laivaveistÀmölle pÀin. TÀtÀ samaa tietÀ oli patruuni ennenkin kulkenut, sillÀ olihan hÀn itse antanut laittaa sen oikotieksi, jota laivaveistÀmölle pikemmin pÀÀsi. Nyt oli tÀmÀkin jÀÀnyt joutilaaksi, sillÀ kiireellistÀ asiaa ei sinne enÀÀ kellÀÀn ollut. Vanhalta muistilta jalat patruunia samaa tietÀ kumminkin veivÀt nyt niinkuin usein ennenkin, sillÀ olihan ainakin meri vielÀ entisellÀÀn ja se veti hÀntÀ puoleensa. Hiljakseen kuin hÀn astui, ei korppilaumakaan, joka rannan liejukolla itselleen elatusta hankki, huolinut sÀikÀhtÀÀ.
Tervahovin sillalle tultuansa pysÀhtyi patruuni, sillÀ tÀstÀ nÀki hÀn jo saarien ja niemien lomitse aavan meren, jonka hiljaisuutta tuon tuostakin hÀiritsi ainoastaan hylkeiden kÀheÀ ÀÀni jonkun kaukaisen niemen kÀrestÀ.
Vaan ei tÀllÀkÀÀn paikalla ennen nÀin hiljaista ollut tÀnÀ vuoden aikana. Useampia laivoja seisoi sillan kupeella tervalastia odottamassa sekÀ yötÀ ettÀ pÀivÀÀ. Mutta mistÀpÀ sitÀ nyt pani, kun tervaliiterit ympÀri vuoden tyhjinÀ seisoivat. Mutta muisti patruuni senkin ajan, jolloin ne eivÀt tyhjinÀ olleet. Monta tervalastia oli hÀnkin tÀÀltÀ Hulliin vienyt, monta iloista hetkeÀ samalla sillalla viettÀnyt tervoja laivaan lastatessa.
Ja nyt seisoi hÀn siinÀ yksinÀÀn. Patruuni kÀÀntyi oikein ympÀrinsÀ nÀhdÀkseen oliko hÀn todellakin yksin. Mutta muita, ei siellÀ nÀkynyt. Kaupunki siinÀ vaan uinaili lahden pohjassa iso joukko tyhjiÀ makasiineja etuvarustuksena. Joitakuita yksinÀisiÀ kuunaria lepÀsi satamassa liikkumatoinna, ankkurin nuora löyhÀllÀ, eikÀpÀhÀn tuonne isommat enÀÀ olisi pÀÀsseetkÀÀn, sillÀ yksin satamakin oli kÀynyt paljon matalammaksi patruunin muistin aikana.
Kaikkea tÀtÀ muisteli hÀn ja ajatteli jatkaessaan matkaansa laivaveistÀmölle pÀin. SiellÀ kohtasi hÀntÀ sama nÀky kuin muuallakin. Ei risaustakaan kuulunut. Kaikki elÀmÀ oli siellÀkin kadonnut.
Patruuni tuli sen rakennuksen kohdalle, jossa ennen konttorihuone oli. HÀn ei malttanut olla ikkunasta sisÀlle katsomatta. SiinÀpÀhÀn oli huone, mutta minkÀ nÀköinen: paperit kaikki revitty pois seiniltÀ, silta lahonut ja rotan reikiÀ tÀynnÀ, uuni hajoamaisillaan. Huonekaluista oli jÀlellÀ ainoastaan vanha, mahdottoman suuri konttoripöytÀ monien lahvien ja laatikkojen kanssa. Moni mies oli sen ÀÀressÀ istunut, monta kontrahti- ja kauppakirjaa oli sen pinnalla kirjoitettu, monelle miehelle rahat sen laatikoista maksettu, mutta nyt oli se jÀtetty tomun valtaan.
Niin ne ajat muuttuvat! huokasi patruuni ja jatkoi matkaansa. SiinÀ oli työmiestenkin huoneet ja pajat kahden puolen tietÀ lukittuina ja autioina, koskapahan sammalta otti jo niiden portaat ja kynnykset.
EntistÀ mahtavuutta osoittivat kuitenkin vielÀ jÀlelle jÀÀneet lankku- ja juurikka-kasat, sÀÀnnöllisiin pinoihin ladottuina korkeiden lautakattojen alla, ja autioiksi jÀÀneet laivaveistÀmön telineet, joita oli monta rinnakkain. SiinÀ ne vielÀ seisoivat aloilleen painuneina ja harmaaksi kÀyneinÀ. PÀÀlimÀiset laudat olivat lahonneet ja tippuneet telineiden viereen maahan, josta ei kukaan niitÀ korjannut, vaan saivat vuosi vuodelta siihen maatua. Itse telineet olivat kumminkin siksi vankoista tervaspuista tehdyt, ettei niihin vÀhÀllÀ ajan hammas pystynyt. VielÀ ne olisivat kestÀneet pÀÀllÀÀn jonkunmoisen venheen, semmoisen kaksimastoisen prikin, joita oli useampia tÀltÀ varvilta kevÀÀllÀ meren helmaan laskettu.
Mutta ne ajat eivÀt enÀÀ palanneet, joina neljÀ-viisi vankkaa prikiÀ seisoi siinÀ valmiina mereen sysÀttÀvÀksi. Voi sitÀ iloa ja elÀmÀÀ, mikÀ silloin varvilla vallitsi! Patruuni muisti ja nÀki kaikki niin selvÀsti edessÀÀn, kuuli ne moninkertaiset hurraa-huudot, jotka tÀmmöisinÀ kauneina kevÀtiltoina varvilta kaikuivat, kun joku priki telineiltÀ alas mereen kuhahti. Vaan nyt ei tuoretta lastua enÀÀ olisi löytÀnyt koko varvilta.
TÀmÀ nÀky oikein vaivasi patruunia. HÀn kÀÀntyikin sentÀhden pois ja alkoi astua kaupunkiin pÀin silmÀt maahan kiinitettyinÀ. MietteissÀÀn hÀn kulki, niin ettei muistanut poiketa oikotiellekÀÀn, vaan astui pitkin isoa maantietÀ ohi kunnan ja ruunun makasiinien, kunnes PaavonperÀn mÀellÀ yhtyi Rantakatuun, poikkesi sille ja tuli pian sen rakennuksen portille, jonka hÀn tÀmÀn kadun varrelta oli ostanut. HÀn pysÀhtyi ja katsoi ympÀrilleen, vaan ei ketÀÀn nÀkynyt. Pian kohosi avain taskusta lukon suulle, portti narahti ja patruuni katosi. Silloin vasta haihtuivat hÀnen mielestÀÀn ikÀvÀt ajatukset.
Mutta ennenkuin muu herrasvÀki ajattelikaan ylösnousua, oli patruuni jo matkalla vakituiseen asuntoonsa, joka oli valtakadun varrella keskellÀ kaupunkia. Sen ikkunan ÀÀressÀ, johon katupeili oli kiinitetty, vietti hÀn jÀlelle jÀÀneen ajan aamupÀivÀstÀ. SiinÀ istui hÀn ja katseli vuoroin alas pakkihuoneen ohi rantaan, vuoroin ylös torin poikki maalaisten tullille pÀin. Vaan ei sieltÀkÀÀn nÀkynyt tulevaksi hevosia pitkien mastopuiden kanssa, niinkuin ennen oli tehnyt. Joku lihan tahi kalan kauppias ilmestyi kuitenkin torille.
NiitÀ lÀhti patruuni puhuttelemaan ja seisoskeli torilla odotellen muita herroja, jotka tavallisuuden mukaan sinne aina aamuisin kokoontuivat.
SiinÀ kyllin seisottuaan siirtyi patruuni merimies-klubille, tilasi aamiaisen, sytytti sikarinsa ja painui mukavaan asentoon kÀdessÀÀn englantilainen lehti The Economy.
PK č'XûŁÀ OEBPS/content.opf